Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Silmäni avautuivat järkyttävälle ilmiölle Suomessa, kun luin viime vuonna Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin teoksen Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. En paljon löytänyt sanoja siitä kertomiseen, eikä pelkkä kauhistelu ja voivottelu tuntunut riittävältä. Voiko meillä tosiaan tapahtua tällaista?

Nuoria tyttöjä, lapsia, lähetetään maasta "sukulaisiin tutustumaan", mikä usein tarkoittaa sukuelinten silpomista, joskus myös tytön naittamista vanhoille miehille. Eikä tätä voida estää nykylakien voimin, koska käytäntöä harjoitetaan somaliyhteisössä, joka on meille vieras ja sulkeutuu sisäänpäin. Arka paikka niin päättäjille kuin yhteisölle. Mutta millaista kipua, häpeää ja kärsimystä tytöt joutuvat kohtaamaan?

Näytelmä zoomaa hieman eri kohtiin kuin kirja: se kertoo enemmän Ujunin (ja hänen ystäviensä) henkilökohtaisesta elämästä, kuten islamin uskoon suhtautumisesta ja Somaliasta, juuriin tutustumisesta. Saimme jopa tietoiskun maasta, mikä oli hyvä, ei tarvinnut googlailla. 

Lavalla tyttö kasvaa lapsesta naiseuteen tiukan kurin ja valvonnan alla. Kun koraanikoulussa opettaja lyö, se kuuluu asiaan, sillä tytöt ovat tottuneet fyysiseen kurinpitoon. Virheestä rangaistaan - kunnes Ujuni kokee, ettei hän ole tehnyt virhettä, mutta silti lyödään. Epäoikeudenmukaisuuden tunne alkaa kasvaa. Miksi somalityttöjä kohdellaan näin? Mikseivät he saa käydä leffassa, uimahallissa, urheilemassa tai muuten viettää viikonloppua, kuten koulutoverinsa? Miksi heidän täytyy pukeutua niin, että liikkuminen on hankalaa? Miksei hiuksia saa hulmuttaa vapaasti? 

Paljon kysymyksiä, joihin tyttö ei saa vastauksia. Järkytyksekseen hän saa tietää, että oma äiti on nuorena elänyt aivan toisin; ilman peittäviä asuja ja tiukkoja määräyksiä, juhlissa ja matkoilla nauttien,  kuten länsimaiset naiset. Miksei seuraava sukupolvi voisi tehdä samoin? Syy oli sisällissota ja vallan vaihtuminen, naisten kannalta kahlitsevaan suuntaan. Väkivalta, ryöstely ja korruptio lisääntyivät, turvattomuus ajoi väkeä pakolaisiksi muun muassa Suomeen. Maalla oli ja on paljon ongelmia luonnonkatastrofeista sekavaan valtataisteluun, joka tekee maasta hauraan. Uskontoa käytetään lyömäaseena. 

Tyttö Suomessa kapinoi karkailemalla. Hän löytää turvapaikan, Tyttöjen Talon, jossa hänet nähdään ihmisenä, ja kyseenalaistaa vahvasti somalityttöjen ainoan tulevaisuudenkuvan, joka on avioliitto, äitiys ja kodinhoito. Kun tietoa ja ymmärrystä kertyy, hän ottaa yhteyttä Voima-lehteen, joka julkaisee jutun aiheesta. Siitä alkaa Ujunin tie julkisuudessa ihmisoikeusaktivistina, joka taistelee tyttöjen silpomista ja epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan.

Tekijätapaamisessa ennen näytelmää Ujuni sanoi, ettei halua korostaa omaa tarinaansa, vaan puhua laajemman joukon puolesta. Pointti on se, että tyttöjen silpominen, väkivalta, ei saa olla hyväksyttävää missään yhteisössä, mikään uskonto tai isänmaa ei siihen velvoita. Tämä tehdään selväksi, vaikka näytelmän edetessä uskonkysymysten ja juurien pohtimisen kautta tarina tuntuu hyvin henkilökohtaiselta - ehkä hänen oma elämäntilanteensa pienen lapsen äitinä on antanut vauhtia juuri näille pohdinnoille: lapsen kasvatus kahteen kulttuuriin on haastavaa. 

Teknisesti näytelmä toimii erinomaisesti: puvut, lavastus, näyttelijäntyö ja musiikit ovat saumaton ja komea kokonaisuus. Liikutaan Helsingissä, Lontoossa ja Mogadishussa, visuaalisuus on kehujensa arvoista. Tunteen tasolla koskettavinta on tyttöjen elämä, kasvukipuineen ja pienine iloineen: kiherrys ja yhteisyys, hassuttelu ja arat haaveet; ne, joita monet eivät uskalla edes ajatella. Ne ovat tunnistettavia kulttuurista riippumatta, ja siksi viesti on helppo ymmärtää. Tytöt eivät ole ongelma, vaan ympäristö, heidän kohtelunsa. 

Mietityttää paljon se, mikä on saanut tytön äidin tekemään täyskäännöksen, nuoruutensa jälkeen nojaamaan uskontoon, pukeutumaan peittävästi ja vaatimaan lapseltaan rankkaa kurissa pysymistä. Onko hänet peloteltu fyysisellä tai henkisellä väkivallalla, arveleeko hän näin pitävänsä tytöstä huolta parhaiten vai uskooko hän todella jumalansa sitä vaativan - en tiedä, mutta näytelmän Ujunille äiti menettää loistonsa. 

Tärkeä aihe, puhdas ja raikas toteutus, tarinaa on helppo seurata nuoren ja aikuisen Ujudin vuoropuheluna. Huumoriakin on mukana. Ajankohtaisuus iskee katsojiin rasismikeskustelujen tuoksinassa, jossa helposti unohtuu yksilö - ongelmat nähdään vain vähemmistöyhteisön ongelmina. Yhteisöstä ja uskonnosta riippumatta on asioita, jotka eivät ole hyväksyttäviä yhteiskunnassa, jonka perusarvoja ovat tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus sekä heikommista huolta pitäminen, perustuslakimme ja ihmisoikeuksiin sitoutumisemme mukaisesti.

Näytelmän soisi näkevän jokaisen nuoren tytön ja naisen taustasta riippumatta, etenkin vähemmistöjen edustajien. Kuten nimi sanoo, yksin ongelmien kanssa painiville. Lisäksi se saisi olla pakollinen yhteiskunnallisille päättäjille ja kasvattajille. Heille kerron nyt ilouutisen: liput oli myyty loppuun jo alkuunsa, mutta nyt näytöksiä on lisätty ja lippuja on jälleen saatavissa. 

Kansallisteatteri: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Ensi-ilta 21.9.2023.

Perustuu Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan. Uuttera ihmisoikeusaktivisti Elina on muuten valmistelemassa filmimuotoista työtä Afganistanin naisista: toivotan projektille onnea ja menestystä - maassa tilanne on naissukupuolelle kammottava. 

Ohjaus Satu Linnapuomi. Dramaturgi Eva Buchwald. Koreografi Ima Iduozee. Lavastus Tinja Salmi. Puvut Sanna Levo. Äänisuunnittelu Moe Mustafa. Valosuunnittelu Tomi Suovankoski. Videot Ville Virtanen. Naamiointi Minttu Minkkinen. 

Lavalla nuorta Ujudia esittää Safiya Abukar, aikuista Emilia Neuvonen. Muita rooleja esittävät mm. Yasmin Ahsanullah, Amaal Ali ja Elssa Antikainen.

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja

En tiennyt sisällöstä etukäteen mitään. Nimen perusteella saattoi mielessä häivähtää jopa pelko söpöstelystä: ihania rakkaustarinoita, vakuuttelua rakkauden kaikkivoipaisuudesta ja noin.

Lukemisen aloitettuani taas arvelin, etten löydä tarttumapintaa kirjailijan maailmoja syleilevästä elämänkatsomuksesta. Minulla ei ole kansainvälistä ystäväpiiriä, olen matkustellut lähinnä vain turistina Euroopassa, en ole maailmanparantaja tai taiteilijan laajan näkemyksen omaava, intomielinen taistelija vääryyksiä vastaan, yhteiskunnan oloja korjaamaan pyrkivä aktiivikansalainen, tunteiden ehdoilla elävä suuri persoona, kuten kirjoittaja. Luen kuitenkin.

Miten unohdin sen, kuinka Elina Hirvosen kirjat vaikuttavat! Hänellä on aina ollut taito pistää teksteillään kipeästi lukijan arkoihin kohtiin, eikä se ole mihinkään kadonnut, vaikka esitystapa on nyt erilainen kuin aiemmissa romaaneissa. Vähemmän fiktiota, enemmän muistoja ja ajattelua. Joista löytyy myös yllättävästi samastumisen mahdollisuuksiakin, ainakin paljon tunteiden sanoitusta ja katsantoa laajentavia kulmia. 

"Olin kertonut yleisölle kirjoittavani romaania, jonka kaunokirjallinen maailma rakentuu oikeiden ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen pohjalle. Sanoin, että asetelma hirvittää minua syistä, jotka eivät liity taiteeseen vaan ihmisten välisiin suhteisiin. Kerroin, että ajattelen myös kertomisen etiikan lähtevän sieltä. Eettiset kysymykset on yritettävä ratkoa niin, että ihmisten kanssa on hyvä olla samassa huoneessa myös teoksen julkaisun jälkeen." 

Kirjailija kertoo matkoistaan ja eri maissa tapaamistaan ihmisistä, heidän tarinoistaan. Sambiassa, Irakissa, Afganistanissa, josta hänen ystävänsä pelastui viime hetkellä. Kokemuksistaan Suomessa eri-ikäisenä, yhteydenpidosta ystäviin koronasulkuaikana ja muulloinkin. Ja tietysti perhe, mies ja lapset kuuluvat mukaan, kun aihe on mikä on, kulkevat luontevasti mukana kaikessa. 

Yllättävästi kirja alkaa masennuksella. Se on ainakin tuttua. "Myös minä tiedän, miten sanat pakenevat suurimpia suruja." Kriisi - vaikeiden maailmantilanteiden esiin työntämä? - sysää kokoamaan kirjan, jossa kirjailija etsii ja todistaa hyvän olemassaoloa, ilon mahdollisuutta, huolimatta peloistaan ja aamuista, jolloin ei jaksa nousta.

"Kerron, että nautin yksinäisyydestä mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta."

Siitä rakkaudesta ja rakkaudellisuudesta, mitä ihmiset voivat halutessaan luoda ja rakentaa. Vaikka maailma tuntuu olevan mieletön ja suru läsnä. Kipeitä asioita toisensa perään. Julmuudet, sodat, koteloinut kipu, jota pakolainen tuntee ikävöidessään kotia, jota ei enää ole. Entä mustan verhon taakse jääneet, kuten Afganistanin naiset ja tytöt? Olemme jo alkaneet unohtaa, sanoo kirjailija. Ja taas pistää. 

"Katseen kääntäminen pois muiden kärsimyksestä on yksi julmimpia asioita, joita ihminen joutuu tekemään. Uskon, että muiden elollisten olentojen kärsimyksen sivuuttaminen vaikuttaa meihin riippumatta siitä, onko kyse niistä, jotka miellämme omiksemme, vai niistä, jotka miellämme 'muiksi'."

Aika-, sää- ja kulkumerkinnät lukujen alussa paaluttavat teemoja, lokikirja siis. Tosin ei kovin lujasti, sisällöstä jää hieman hyppelehtivä vaikutelma. Kuulen mielessäni kirjailijan äänen: innostuneen, nopean, hengästyneen puheen hänelle tärkeistä aiheista. Kuin hän ei millään ehtisi kertoa kaikkea, mitä haluaisi. Aidosta purkamisen, sanomisen ja kertomisen halusta on kyse. Se on hyvä lähtökohta tunnustetun kirjoitustaidon lisäksi, joka vie tekstiä ripeästi eteenpäin.     

"- Miten matka liittyy masennukseen? T kysyy. Kerron olevani onnellisimmillani silloin, kun istun liikkuvassa välineessä matkalla paikkaan, jossa voi tapahtua mitä tahansa."

Kirja antaa lukijalleen tunteita ja ajatuksia laidasta laitaan. Ei söpöstelypuhetta, vaikka miksei sitä  saisi olla, mietin. Lienen sukupolvea, joka on tottunut vaitioloon tunteista, ja jos jotain on sanottu - yleensä negatiivista - se on sanottu kovaa ja töksäyttäen. Olen iloinen, että nuoremmat osaavat sanoituksen taidon myös myönteisille ja välittäville tunteille; näen selkeän muutoksen lähipiirissäkin, jossa jopa teinipojat voivat kertoa rakastavansa ja tytöt ja naiset kulkea käsi kädessä ilman muuta tarkoitusta kuin lähellä olo ja välittäminen. Ehkä kirja opettaa lukijoita, ainakin se pyrkii rohkaisemaan näkemään iloa ja olemaan tyytymättä pahaan. Kirja tuo monta myös lukuvinkkiä.

"Ajattelen, että lukeminen on vastarintaa. Vaikka kirjailija ei enää kirjoittaisi mitään, vaikka häneltä vietäisiin kaikki muu, kukaan ei voi viedä sanoja, jotka hän on kirjoittanut jo. Hänen maansa vallanneet miehet, jotka kivittävät kovaan ääneen puhuvat naiset ja pahoinpitelevät tai teloittavat ne, jotka kielloista huolimatta menevät kouluun tai töihin, eivät voi estää kirjailijan sanoja soimasta eri puolilla maailmaa. Jos hän ei enää voi kirjoittaa, meidän muiden tehtävä on lukea ja muistaa se, mikä säilyy silloin, kun häntä ei enää ole."

Mielenkiinnolla odotan kirjaan jatkoa: kiinnostavia tarinoita ja kokemuksia kirjailijalla riittää. Sarjana kokonaisuus mahdollisesti hahmottuu ja asemoi itsensä vankemmin. 

Kenelle: Maailmankansalaisille, epätasa-arvoisuutta vihaaville, sanoja etsiville, ajatteluaan laajentaville, aitoudesta vaikuttuville. 

Muualla: Tuijata sanoo kirjoittajan pohtivan etiikkaa monelta kannalta. 

Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja. WSOY 2023. Ulkoasu Elina Warsta.

Elina Hirvonen: Katri Helena. Laulaja.

Katri Helena on niin suuri suomalainen ikoni, että hänen muistelmansa ehdottomasti piti tallentaa kansiin ja osaavasti. Napakymppi oli kustantajan valinta yhdistää kirjailija Elina Hirvonen ja laulaja Katri Helena, alojensa huippuammattilaiset, jotka pystyin hyvin kuvittelemaan yksiin jo ennen kirjan lukemista. Samoja arvoja ja tavoitteita, eläytymiskykyä, suomalaista sisua ja niin, taisin sanoa jo, taitoa. 

Kirjan luettuani vakuutuin: kirjailija kertoo kohteensa tarinan juuri sillä äänellä, jolla pitää. Minä-muotoisuus on luontevaa, kerronta on jutustelunomaista mutta ei lässyttävää, vaan tarkoin harkittua ja napakkaa. Kuin Katri Helenan ura ja esiintyminen ikään. Hänestä piirtyy kuva määrätietoisesta, omatahtoisesta naisesta, joka on osannut uransa alusta saakka seurata omaa tietään ja jättää  epäolennaisuudet sen ulkopuolelle. Ihailtavaa missä tahansa työssä toimivalle.

Esittävässä taiteessa on haasteensa julkisuuden myötä, ja yksityiselämä vie väistämättä reiteille, joita ei ole suunniteltu, se on selvää. Mutta kirjan kuvaama elämän ja uran kulku - joita on osin mahdoton erotella taiteilijasta puhuttaessa - piirtyy kirjassa selkeänä lukijan eteen. Hirvosen taidolla, jossa kirjoittaja ei ole pääosassa.

Tyttö muutti Tohmajärveltä Helsinkiin vuonna 1963. Edellisenä vuonna, 17-vuotiaana, hän oli osallistunut Joensuussa iskelmälaulukilpailuihin, joista syntyi sysäys esittäytyä levy-yhtiölle. Se johti muuttoon ja ensimmäiseen levytykseen. Oli hauska lukea nuoren tytön kokemuksia Helsingistä, rennosta ystävien ja uusien työkaverien yhteiselosta, kokemuksista Dannyn ja muiden kanssa, itsevarmuuden kehittymisestä. Mutta sitten jysähti, kun hän tapasi muusikko Timo Kalaojan. Avioliiton aika oli työn- ja rakkaudentäyteinen, kesti pitkään, synnytti perheen ja nosti Katri Helenan iskelmätaivaan kiintotähdeksi. Liitto päättyi miehen varhaiseen, yllättävään kuolemaan. 

Aikaisempi lapsuusliitto oli kaatunut mahdottomuuteensa, osapuolten erilaisiin tavoitteisiin ja toiveisiin. Samoin kävi kolmannelle avioliitolle. Ehkä Katri jälleen oli liian kiltti ja sovinnainen. Rakkauden haku on helppo ymmärtää, samoin ajatus kirjamiehen ja iskelmätähden liitosta: parhaimmillaan se olisi voinut herkullinen, molempia buustaava ja laajentava. Mutta ei ollut, oli päinvastainen. Onneksi elämään tuli toinen tosirakkaus, elämänkumppani Tommi Liimatainen. 

Mutta miksi me olemme kiinnostuneita kaikesta tästä? On paljon laulajia ja julkkiksia, avioliittoja, eronneita ja karanneita, rakkauksia, mokia ja pettymyksiä ja iän myötä uusia teitä löytäneitä - kenellä ei? Miksi juuri Katri Helenan tarina kiinnostaa? Ääni, siitä lähtee kaikki.  

Urakehitys on huima, numeroissa menee pää sekaisin. Ensimmäisestä levytyksestä jatkettiin, ja siteeraan hänen virallista sivuaan: "Katri Helena on levyttänyt vuoteen 2021 mennessä 480 laulua, julkaissut 52 albumia ja kokoelmaa ja myynyt lähes 2 miljoonaa äänitettä." Ja entä tuhannet tanssilavakeikat? Joulukonsertit, lastenkonsertit ja muut? Hän on koskettanut suomalaisia niin laajasti ja monella vuosikymmenellä, että tähän tuskin enää uudet tekijät pystyvät. Musiikkimaku ja -jakelu on eriytynyt, ja myös Katrilla oli hiljainen kausi Suomi-rockin noustua, mutta Jukka Kuoppamäen tekemä Anna mulle tähtitaivas nosti hänet jälleen myydyimpien kärkeen. 

Minun elämässäni Katri Helena on ollut kirjaimellisesti aina. Oikeastaan tajusin sen vasta nyt, kirjan myötä. Synnyin, kun hän aloitteli uraansa, ja musiikki soi lapsuudenkodissani jatkuvasti. Ajattelen edelleen, että jos Suomi olisi lähettänyt Euroviisuihin 1965 kappaleen "Minne tuuli kuljettaa", olisimme räjäyttäneet potin tai vähintään olleet Vahanuken pahin kilpailija, ja Suomen asema Euroviisu-kentällä olisi aivan toinen. Meillä on loistavaa musiikkia, mutta jostain syystä valitsemme kisaan aina väärän edustajan, tuulia haistelematta. (Toivon, että Käärijä menestyy, vaikken etenkään biisin lyriikoita ihaile, ironiaa tai ei - nuoret toivottavasti äänestävät, ja kaikki peukut hänelle!) 
​
Kirja ei kerro juuri uutta mediaa seuranneille. Mutta se kertoo kaiken Katri Helenan omalla äänellä, omilla sanoilla, Elina Hirvosen taidolla kirjaamilla, ja koostaa kokemuksen sujuvasti luettavaksi, vetäväksi kokonaiseksi tarinaksi. Se myös yhdistää 75 vuoden tapahtumat aikansa muihin maailman merkittäviin tapahtumiin, liittää ne osaksi historiallista jatkumoa. Loistoidea, joka avaa lukijalle aikaperspektiiviä ja antaa - lukijan iästä riippuen - tietoa tai samastumispintaa. 

Taitava muistelmateos, joka antaa sopivasti tietoa ja sopivasti liikuttaa. Vie jopa nostalgisiin tunnelmiin, mutta ennen kaikkea on rohkaiseva esimerkki uraa tekeville ja haluaville naisille ja heille, joita ikääntyminen pelottaa, ja tähän yhdyn: vapaus kasvaa vanhetessa.

Osallistuin Suomalaisen Kirjakaupan arvontaan ja voitin pääsyn kirjan julkaisutapahtumaan Helsingin Musiikkitalolla, kiitos! Vaanin kuvassa Katri Helenan ja Elina Hirvosen taustalla. Kuulimme kirjan taustoja, monta upeaa laulua ja aina vaikuttavan Seela Sellan esittämän runon.

Elina Hirvonen: Katri Helena. Laulaja. Johnny Kniga 2023.

Luettavaa syksyyn - jatkuuko naistenviikko?

Naistenviikko on ohi, mutta huomaan lukijana viettäväni sellaista pidempään. Mistä johtuu, että eteen tupsahtaa tätä nykyä vain naisten kirjoittamia kirjoja? 

Postattujen lisäksi olen lukenut niitä kasoittain. Kaari Utrion kunniahaaste lävähtää kirjablogeissa kirjailijan 80-vuotispäivänä 28.7. Pian lisää Utrion tuotannosta! 

Postaamattomia mutta lukemiani kevään ja kesän kirjoja ovat julkaisseet Ida Pimenoff (toim.): Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä - komea kokoelma äitiyden aspekteista, eikä vain naisten tai biologisten äitien silmin, myös isät ja meidät bonusäidit on huomioitu. Muutenkaan esseekokoelma ei ole hymistelyä hyvästä pyhästä äitiydestä. Paskojakin äitejä on, ja aika paljon näiden välimailla. 

Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin kirja Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on niin rankka teos, että toivon löytäväni sanoja kertoa siitä lisää. Kunpa kukaan tyttö, minkävärinen ja -uskoinen hyvänsä, ei tuntisi olevansa yksin, vaikka maailma kivittää isoilla haasteilla.  

On käsittämätöntä, että kyyhkyskodossamme tapahtuu kirjan kuvaamaa väkivaltaa ja silkkaa rikosta: somalityttöjä silvotaan, ja heitä katoaa kummallisesti maastamme. Heitä naitetaan, käytännössä myydään, takaisin Afrikkaan - jossa moni heistä ei ole edes käynyt - julmien sukuperinteiden mukaan. Suomessa nostellaan olkapäitä ja todetaan menettelyn olevan "yhteisön" päättämä. Onko meillä yhteisö, joka saa rikkoa lastensuojelulakeja ja ihmisoikeuksia? Saako kuka tahansa perustaa vastaavan yhteisön? Hätkähdän: olen nähnyt näitä tyttöjä ennen koronaa lähijuna-asemalla koulumatkoilla, ihaillut heidän kauniita asujaan ja iloaan somista vaatteista, hajuvesistä ja ystävyydestä. Mutta he ovat kadonneet! Missä he ovat?

Elina Hirvonen on aina osannut painaa nappeja, jotka minua koskettavat, ja niin hän tekee kanssakirjoittajana tässäkin kirjassa. Tarinan kertoo Ujuni Ahmed, joka Wikipedian mukaan on somalitaustainen yhteiskunnallinen vaikuttaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka on "työskennellyt naisten ja tyttöjen oikeuksien puolesta. Hän on puhunut erityisesti naisten sukuelinten silpomista sekä kunniaan liittyvää rajoittamista ja väkivaltaa vastaan." Lue lisää Ylen haastattelusta. Kirja ei sovi heikkohermoisille, viihdettä hakeville eikä hymistelijöille. Mutta jos olet jotain muuta, ehkä jopa päättävässä asemassa; juuri sinun pitää lukea tämä, vaikkei todellakaan tekisi mieli. Kansikuva: Anna Makkonen.

Mutta kirjasyksyä mietin nyt. Vuositilastojeni mukaan olen tavallisesti lukenut miesten ja naisten kirjoja suurinpiirtein saman verran. Nyt näyttää erilaiselta (määrällisesti kyllä aika samalta, eli noin 90 luetussa kirjassa mennään nyt, syksyllä tahti harvenee töiden takia). Tilasto täyttyy naisnimistä, ja tulossa ovat vesi kielellä odottamani uutuudet muun muassa Martta Kaukoselta, Petra Rautiaiselta, Karin Smirnoffilta, Kerstin Ekmanilta, Emma Kantaselta, Riitta Jaloselta, Leena Parkkiselta, Leena Lähteenmäeltä ja Anna Soudakovalta. Vaihtuuko naistenviikko naistensyksyyn?

Helpotus on huomata, että uutuuksia on tulossa myös joiltakin luottomiehiltä. Otettaisiinko miestenviikko seuraavaksi? Ainakin näitten seuraan heittäydyn syksyllä, kun uutuuskirjat ilmestyvät: Asko Sahlberg, Hanya Yanagihara, Tommi Kinnunen, Olli Jalonen ja Ian McEwan. Viihdelinjalta luen Antti Heikkisen Danny-elämäkerran, jännityspuolelta Max Seeckiä. (Jännitysnälkään Gummeruksen uutuuslistassa näkyy olevan myös Camilla Grebeä, vaikka miehiä nyt piti listailla...)

Stephen Kingin Myöhemmin on välipalakirja, joka ilman kuulua nimeä tuskin olisi ylittänyt julkaisukynnystä. Pidin yllätyksettömänä, mutta seuraavaa odotan silti. Kiitos Akseli Heikkilä, joka tyylikkäästi pelastit kotimaisen mieskirjailijoiden kevään. JP Koskinen on ahertanut ja ahertanee edelleen niin, että on vaikeuksia pysyä mukana. Dekkarien, lastenkirjojen ja historiallisen epookin sarjat ovat vahvasti elossa. 

Olisipa muuten hienoa, jos kaikki sesongin tai edes vuoden kirjat löytyisivät jostain helposta paikasta. Kuka jaksaa etsiä netistä kustantamoittain, kuten itse yritän tehdä (varmasti osa menee ohi). Vaatii paneutumista, jota ainakaan vanhimmilla lukijoilla ei välttämättä ole, ei ehkä edes nettiä. Ja iäkkäämpi kansanosa on juuri se, joka kirjoja ostaa, itselle ja suvulle. Heillä on varaa ja tahtoa, mutta ei tietoa. Tiedän tämän varmasti ja kokemuksesta, kuten lukuisista tädeistäni ja kasikymppisestä äidistäni, joka lukee innolla uutuudet kirjastosta ja ostaisi niitä itselleen ja muillekin, jos tietäisi, mitä on tulossa ja tarjolla. Ikuinen valituksen aiheeni tämä, tiedän, joten jätän tällä kertaa enemmät mussutukset kustantamojen yhteistyön tarpeesta, viestintäresurssien tehokkaasta käytöstä ja sen sellaisesta tylsästä.  

Ilon aihe puolestaan on aktiivinen kirjagram, jossa on hurjasti monenlaisia lukijoita antamassa lukuvinkkejä. Instan käyttäjä, suosittelen seuraamaan tägiä #kirjagramsuomi. Nopeasti löytyvät ne tilit, joissa on mieleistä sisältöä, samoin kuin kirjablogien kanssa, jos pidemmät tekstit maistuvat paremmin (netissä nimellä Kotimaiset kirjablogit, Twitterissä @kirjablogit).

Kirjasyksyä on ansiokkaasti jälleen kerran listannut Kirjasampo. Ja Kulttuuritoimitus.fi 

Syksyä, kirjamessuja ja muita kirjatapahtumia innolla odottaen kirjojen lisäksi ja sinulle hyvää loppukesää toivottaen! Kirjamessuista: Helsinki on tietysti must, ehkä tänä vuonna myös Turku, joka jäi viimeksi väliin, kun Tampereen kirjafestarit aloittivat ja messuilua tuntui kertyvän liian kanssa. En ole koskaan osallistunut Dekkarifestivaaleille (syyskuussa Helsingissä), mutta nyt harkitsen, aikataulu sopisi. Tapahtumaa on kehuttu hienosta tunnelmasta ja kirjailijavieraita on hyvä lista, vaikka kaikki kustantamot eivät (tässäkään) ole yhdessä mukana. 

Lukemisiin ja näkemisiin! 

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Kirja ei ole Finlandia-ehdokkaana. Ei sillä, etteikö Hirvosen kirja noin ylipäänsä voisi olla: olen aina vaikuttunut hänen suorasta ja kirkkaasta sanomisen tavastaan. Siitä, miten hän nostaa pienenpieniä yksityiskohtia merkityksellisiksi ja kipeän koskettaviksi, mutta ei anna sen hidastaa tarinan vyöryä ja vauhtia, isoa liikettä. Se toteutuu jälleen, tässäkin kirjassa.

Tarina on pojan, joka syntyy Irakissa joskus 1980-luvulla. Pojan isä tekee asioita, jotka eivät ole poliittisesti edullisia levottomassa maassa, ja tilanne kärjistyy äärimmilleen. Perheystäviä tapetaan, hirmuhallinto on järjelle sokea, edes omaisuus ei auta, päinvastoin.

"Kovimmat äänet kuuluvat öisin. Äiti vetää minut ja Badrin syliinsä. Kädet tärisevät, kun hän silittää meitä, vatsa painuu selkääni vasten. Äiti on taas raskaana. - Kaikki on hyvin, hän kuiskailee. Sanat hajoavat, kuulemme vain laukaukset. Isä on taas poissa. - Diktaattori haluaa sotaa öljyn vuoksi, äiti selittää. - Sinun isäsi ei halua osallistua siihen. Hän taistelee diktaattoria vastaan, ei koskaan diktaattorin puoella. Äidin silmien aluset ovat tummat ja huulet kalpeat. Mummi tarttuu äitiä hartioista ja sanoo: - Meidän pitää lähteä."

On pakko valita puolensa, sillä kuka vain voi olla vakooja, ilmiantaja, väärän puolen kulkija. Lapsille jako on luonnostaan selkeämpi kuin aikuisille. Poika ajattelee olevansa hyvis, ja sanoo niin myös veljelleen. Isälle ei saa aiheuttaa huolta. Isää pitää miellyttää. Hyväksyvä katse on suurin toive, ja yleensä jää haaveeksi. Isän salaisuus, josta on ankarasti kielletty puhumasta, rampauttaa lasten mieltä.

"En tiedä mitä voisin toisten lasten kanssa puhua, joten en puhu mitään. En tiedä, mihin leikkeihin voisin osallistua, joten en osallistu juuri mihinkään."

Ollaan terrorismin alkulähteillä. Näin kasvaa viha, tällaiset ovat sen kasvimaat. Jos vihaa viljellään huolella, toistetaan oppia siemenestä saakka, taimenesta kasviksi, syntyy pahaa satoa, tappajajärjestöjä.

"Ne lapset ovat oppineet säännöt. Heidän maailmassaan aikuisen hyväksyvän katseen saa silloin, kun uskaltaa tappaa muita. Lapset, jotka kätkevät pommeja vaatteisiinsa ja autoihin, tekevät sen selviytyäkseen, saadaakseen aikuisen hyväksyvän katseen: sen katseen vuoksi lapset tekevät mitä tahansa."

Poika perheineen pakenee maasta. Naapurin puolelle, Saudi-Arabiaan. Yöllä, laukausten äänten siivittämänä, he päätyvät erämaahan, telttaleiriin aavikolle. Poika miettii, tietääkö kukaan, olivatko he olemassa, jos myrsky vie. Mutta: äiti synnyttää pikkusiskon. Telttojen viereen nousevat parakit. Koulu jatkuu, niissäkin olosuhteissa. (Se on ihme, toteaa lukija. En tiedä, kenen tekemä: paikallisten, länsimaisten avustusjärjestöjen?)

"Kaikkien isät ovat samanlaisia kuin minun isäni, jokaisen kotona on piileskelty ja pelätty mustia autoja, jokainen lapsi on joutunut varomaan sanojaan. Leiri on poikkeustila, mutta siellä meidän perheemme on normaali. "

Leirille tulee outoja ihmisiä, länsimaisia - "emme olleet koskaan nähneet sellaisia aikuisia". He valitsevat pelastettavat. Pojan perhe otetaan Suomeen. Vihreä maa on outo, ulkonäöltään, kieleltään, tavoiltaan. Lapsi sopeutuu, oppii kieltä, haluaa oppia. Hän on silti edelleen irakilainen ja muslimi. Isompana poika viedään käymään kotimaassa. Kirjan mukaan poika haluaa tietää islamista, mutta myös siitä, miten voi olla myös suomalainen 15-vuotias "menemättä rikki." Hmm, lukija yskähtää. Kaikki tekstin kohdat eivät ole uskottavia. Kuka 15-vuotias käyttäisi moista sanontaa? Taipuuko todellisuus tarinallisten vaatimusten mukaan? Alan äkkiä epäillä myös muita kohtia, tarina alkaa vuotaa. Ok, ehkä ajatus on tärkein, ja se tarina, ei tosipohja. Kirjassa poika saa hyvän neuvon:

"Emme saa loukata niitä, joiden tapoja ymmärrämme. Emme saa myöskään loukata niitä, joiden tapoja emme ymmärrä. Islamilaisista teksteistä löytyy tähän neuvoja. Muita ei tarvitse käännyttää. Heitä pitää kunnioittaa."

Näin me kaikki toivomme, mutta näin ei tosielämässä ole. Sen todistaa sekä kirjan tarina että sen perustana oleva kansanedustaja Hussein Al-Taeen tarina, kuten jälkisanat kertovat. Al-Taeen onnettomat (rasistiset) sometukset nuoruudessa tulivat julki juuri ennen kirjaa. Harmittaa raskaasti kirjailijan puolesta; kirja ei olisi kaivannut kitkerää lisämaustetta, joka ehkä tylsytti terävimmän kärjen. Mutta asiallisesti, se on pientä sen todellisen kärjen rinnalla, perheen tarinan. Sillä onhan Al-Taeen ja hänen perheensä tarina järkyttävä tositarina, tämän päivän tarina ja pojan myötä myös selviytymis- ja menestystarina, nuoruuden hölmöilyistä huolimatta. Harvasta meistä olisi samaan!

Miten pärjäävät sotaa käyvien maiden lapset, voivatko he toipua, voiko uuteen kotimaahan kotiutua? Mitkä asiat heitä kannattelevat, mitkä tuhoavat? Mikä edistää hyvää elämää kaikille, rauhassa? Näihin kysymyksiin kirja antaa paljon vastauksia, niin yksilön kuin yhteiskuntien tasolla, jos sen sellaisena haluaa lukea. Kipua se ei poista, mutta tekee sitä ansiokkaasti näkyväksi. Loppujen lopuksi, olemme kaikki lapsia, ja lasten kokemus seuraa meitä koko elämämme ajan.

"Muualla maailmassa aikuiset saattavat valittaa lasten tottelemattomuutta ymmärtämättä, että sellainen valitus on etuoikeus. Tottelematon lapsi on kasvanut turvassa. Ne, jotka pelkäävät eniten, tottelevat aina."

Hieno, koskettava ja ikiaikainen tarina, jota eivät ohimenevät tuulet heiluttele. Pientä nillitystä muutamasta epäuskottavuudesta, liian vaaleanpunaisiksi väritetyistä palluroista muuten vahvanvärisessä tarinassa. Kantava jänne on kuitenkin terästä ja totta. Sen tiedämme me suomalaiset, jotka olemme myös taistelleet sodissa hirmuvaltaa vastaan, joutuneet evakkoon tai köyhyyden vuoksi maahanmuuttajiksi, joita lähtökohtaisesti on katsottu kieroon, ja olleet pakotettuja rakentamaan uuden elämän, kuka enemmän, kuka vähemmän onnistuen.

Kenelle: Sodan vaikutuksia miettiville, globaalisti ajatteleville, lasten tulevaisuutta pohtiville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus soisi kirjan päätyvän monen, monen lukijan käsiin. Riipaiseva, kauhea tarina, sanoo Kirsin kirjanurkka. 


Elina Hirvonen: Punainen myrsky. WSOY 2019. Kansi Ville Tietäväinen.

Kustantajan lukukappale.

Lisäys: Unohdin, että lupasin kertoa oman tarinan. Kun perustin kirjablogin 9,5 vuotta sitten, ajattelin sen olevan omaa sormiharjoitteluani, muistiinpanoni luetuista ja totuttelua verkkomaailmaan. Ammatillisesti, mutta myös sen takia, että kaipasin paitsi lukemisieni listausta, myös omaa harrastusta ja kirjoittamisen kanavaa. Olin lukenut jotain "blogeja", ja se tuntui mielenkiintoiselta konseptilta. Ehkä jotain, mitä voisin kokeilla?

Ja niin tein, tylsänä työpäivänä. En ikinä kuvitellut pääseväni kirjablogistien joukkoon, jossa Inahdus ja Kirjainten virta ja muut tekivät vääjäämätöntä huipputyötään! Oli aikamoinen herätys saada kutsu kirjamessuilla kirjabloggarien tapaamiseen ja vielä isompi järkytys, kun muut tunnistivat minut, kun saavuin kokoustilaan: Toi on se, joka kirjoitti Hirvosen kirjasta!

Joku muu siis lukee näitä juttuja, tajusin. Anna-Riikka Carlson oli nostanut somessa tekstini (se oli ehkä tämä). Ja siitä tämä sitten lähti. Kiitos siis sekä Anna-Riikalle että Elinalle - ensi vuonna juhlitaan blogin kymmenvuotissynttäreitä!

Kirjamessuetkot ja kirjastovieras

Harvoin, jos koskaan olen kirjoittanut kirja-alan tapahtumista: tiedättehän, niistä harva-se-ilta-tapahtumista, joissa bloggaaja juo skumppaa ja frendeilee kirjailijoiden kanssa. Bloggaajan työ on niin raskasta, että se vaatii vastapainonsa.

Mutta nyt teen poikkeuksen: Image-lehti järjesti keskiviikkona WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa lukijoilleen upeat kirjamessuetkot, jonka kutsun luin huolimattomasti. Kuvittelin tilaisuuden normikokkareiksi, vähän markkinointipuhetta ja standardikirjaesittelyjä, seurustellaan, tavataan pari kirjailijaa ja muita alan ihmisiä, nautitaan tarjoiluista. Yllätys oli sitä suurempi.

Keitä paikalla: Miina Supinen, Pekka Hiltunen, Kaisa Haatanen, Elina Hirvonen ja Katja Kettu.

Huippuja kotimaisessa kirjallisuudessa!

Illan ohjelma oli pitkä, huolella mietitty ja täynnä itse asiaa. Aika lumoutuneena kuuntelin kaksi tuntia ja ylikin kirjailijoiden juttuja kirjoistaan, taitavan Taru Torikan (vas.) haastattelemana. Taru muun muassa vetää Radio Helsingissä Suurta hesalaista kirjakerhoa ja Kansallisteatterin Lavaklubilla Nuoren Voiman Liiton Prosak-iltoja.

Hän on siitä erikoinen toimittaja, että hänestä suorastaan loistaa rakkaus ja into kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä suuri tietämys niistä - ei voi olla itsekin innostumatta (jos ei sattumalta jo olisi).


Esitellyt kirjat ja kirjailijoiden lempikirjat:

Miina Supisen Mantelimaa kertoo ikuisesta joulumaasta. Jos se kuulostaa sinusta helvetiltä, luet oikeaa kirjaa. Kirja myös auttaa, jos alat stressata jouluvalmisteluista jo lokakuussa. Lisää seuraavassa bloggauksessa. Lempikirjoja: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Pekka Hiltusen uusimmasta kerroin jo. Ei uutta sanottavaa. Lempikirjailijoita: Pirkko Saisio jaTove Jansson. Myös Peter Hoeg. (Uskon että viimemainitusta voi kehittyä vielä nobelisti)

Kaisa Haatanen (oik.) on keksinyt täysin uuden kirjagenren: turkey-lit. Jos chick-lit kertoo huumorilla alle kolmikymppisistä elämänsä miestä kiihkeästi etsivistä naisista, turkey-lit kertoo meistä, joilla kaulanahka roikkuu eikä pariutumisvietti enää ole keskiössä. Oikeasti hihityttävän kerronnan kautta ujuttuu Meikkipussin pohjalta mukaan rautaista asiaa. Lempikirjoja: Täällä Pohjantähden alla.







Elina Hirvonen on yksi vaikuttavimpia tekstintekijöitä, joita tiedän. Hän osaa koskettaa lukijan herkimpiä tuntoja. Hän on myös merkittävä bloggariurallani: ensimmäinen kerta, kun osallistuin kirja-alan tapahtumaan bloggaristatuksella, toi esiin tekstini kirjasta Kauimpana kuolemasta. Kuulin Anna-Riikka Carlssonin nostaneen sen silloisen työpaikkansa Avain-kustantamon uutisvirtaan. Silloin tajusin, että tekstejäni lukevat muutkin kuin minä itse, mikä oli aikamoinen ahaa-oivallus. Uusin romaani, Kun aika loppuu, on myös ravisuttava. Kirjailija on kuulemma jossain vaiheessa halunnut kirjoittaa myös kevyttä, mutta aiheet johtavat aina todella syville vesille.
Lempikirjailijoita: Eeva-Liisa Manner, Arundhati Roy.
Kuvassa vasemmalla Elina, oikealla Miina.

Katja Kettu, tuo suomalaisen kirjallisuuden kirkkaasti säihkyvä tähti, oli juuri -  jälleen kerran - tullut Kätilö-käännösmarkkinointimatkalta suoraan kirjamessuetkoille urheasti jet lagista huolimatta. Yöperhosesta olen myös blogannut. Lempikirja: Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira.

Olin jälleen kerran hillittömän ylpeä upeista kirjailijoistamme; hienojen kirjojen lisäksi heidän esiintymiskykynsä ja luontevuutensa yleisön kanssa ovat vaikuttavia, vaikka he varmasti ovat vetäneet samoja esityksiä kymmeniä kertoja, eri kielillä. Kyllä näitä kelpaa lukemisen lisäksi katsella, kuunnella ja viedä maailmalle!

Ja sitten ne skumpat, Pekka Hiltusen kera. Cheers!

Dekkareita ja teatteria

Seuraavakaan ilta ei sujunut ilman kirjailijatapaamista: Leena Lehtolainen vieraili Kannelmäen kirjastossa ja kertoi uusimmasta Maria Kalliosta, sarjan tekemisestä ja muista kirjoitustyön saloista.

Lisäksi ehdittiin hieman käsitellä Sata kohtausta Sadusta -kirjaa. Sen maailma, teatteri, kuulemma kiinnostaisi kirjailijaa - siis kirjoituspuoli. Antoisa keskustelu tämäkin, yleisönä olimme innolla mukana. Kiitos!

Uraan vaikuttaneista ja käytössä kuluneista kirjoista kysyttäessä lista oli pitkä, onhan lukeminen tavallaan osa kirjailijan työtä. Rikoskirjallisuus on tietysti dekkaristin lempilaji: Henning Mankell, P.D. James ja Ruth Rendell mainittiin, suomalaisista Matti Yrjänä Joensuu, monien muiden joukossa.

Sivulauseessa selvisi muuten ilahduttavasti, että Lehtolainen lukee säännöllisesti Simo Puupposta eli Aapelia, josta lisää blogissani ja muidenkin blogeissa lähiaikoina, tarkemmin sanoen 23. lokakuuta, jolloin Aapelin syntymästä on kulunut tasan sata vuotta.

Kun aika loppuu

Laura on äiti, joka opettaa yliopistossa ympäristötiedettä. Hän on palava ilmastonmuutoksesta informoija, joka vastustaa arktista öljynporausta, sademetsien tuhoamista, aavikoitumisen edistämistä taloudellisen hyödyn takia. Hän haluaa opiskelijoidensa ymmärtävän, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Mutta valaa myös toivoa, uskoa mahdollisuuteen. Eerikissä hän tapasi sukulaissielun, avioitui - vaikkei olisi uskonut vakiintuvansa - ja sai kaksi lasta, Aavan ja Aslakin.

Lapset kasvavat: Aava muuttaa kauas. Aslakista tulee juro teini, jonka itsetunto on nollassa. Otollinen kohde kiusaajille ja nettikäärmeille, jotka houkuttavat pojan surmatekoihin. Aslak ampuu tuntemattomia ihmisiä. Miten näin pääsi käymään?

"Hänessä ei ollut mitään, mitä kukaan, kaikkein vähiten hän itse, haluaisi maailmassa nähdä."

Hirvonen valottaa syitä ja seurauksia taitavalla kielenkäytöllään. Alkuosa pitkästytti. Juujuu, maailmanparannusta hyvinvoivassa perheessä ja noin.

Mutta sitten jysähti. Kolmannen osan alun paikkeilla. En tiennyt aihetta etukäteen, välttelen arvioita kirjoista, joita aion lukea, jotta näen ne omin silmin, takakansitekstejä en lue. Tällä kertaa välttely onnistui liian hyvin; olisi ehkä ollut parempi tietää, mistä on kysymys. Sillä se kolahti kovaa.

Pidän itseäni järki-ihmisenä, mutta nyt itkin. Itkin Aslakin puolesta, hänen äitinsä puolesta (isä jäi kaukaiseksi - ehkä yksi syy sille, mitä tapahtui), niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät henkensä sivullisina. Ja ihmiskunnan puolesta. Ja taisi siinä tulla itkettyä omat pelot, huonommuuden ja riittämättömyyden tuntemukset samalla.

"Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin.

Mistä kirja oikeastaan kertoo? Nuoruuden tuskasta ja itsekeskeisyydestä, vanhemmuuden vastuusta, yksinäisyydestä, pelosta ja huolesta. Siitä, miten vaikea on tietää, milloin juro teini on normaali teini ja milloin kipeästi apua tarvitseva. Siitä, että sukupolvimuutos on iso, eivätkä perinteiset arvot periydy geeneissä. Ei siitä, että netti olisi kauhea keksintö: se helpottaa verkostoitumista ja nopeuttaa asioita, mutta uskon, että tuhoisat tuttavuudet voi solmia muutenkin. Aslakin tilanne riipii sydäntä, ja niin tekevät myös hänen vanhempansa: asiasta ei voi mitenkään päästä yli, koskaan. Ja pahinta on ehkä se, että tilanne ei ole mitenkään yllättävä (vaikka kirjan aihe oli), vaan jonkinlainen sairaan looginen seuraus, jota Hirvonen kuvaa. Vanhemmille en sälyttäisi suurinta syyllisyyttä, vaikka vastuu on iso; on myös asioita, joihin äiti tai isä ei voi vaikuttaa. Jossain vaiheessa on päästettävä irti. Ja sitä on hyvin vaikea hyväksyä.

Elina Hirvosen kirjoihin pitäisi liittää jokin varoitusmerkki: saattaa aiheuttaa suunnittelemattomia tunnereaktioita. Ainakin minuun ne vaikuttavat niin, ja kummallisen fyysisesti. Ravisti pitkäksi aikaa. Olen ihan yhtä ällistynyt reaktiostani kuin mieheni, joka kuunteli paksulla äänellä kertomaani selostusta kirjasta. Näin kertoo Aslakin äiti omasta itkustaan:

"En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä."

Mutta vielä itse tarinasta: se sisältää niin monia aikamme ilmiöitä, etten edes ala listata niitä. Nyt pääsen käyttämään hienoa sanaa aikalaisromaani. Tarina tapahtuu meidän lähitulevaisuudessamme, mikä tuo mukanaan erityisen jännitteisen näkökulman. Nykyisyyttä, mutta silti hieman kauempana: voimmeko vaikuttaa juuri nyt siihen, mitä parinkymmenen vuoden kuluttua tapahtuu? Miten voivat silloin lapset, jotka tällä hetkellä tuhisevat suloisesti sylissämme?

Kirja vie ajattelemaan isoja asioita, ja tekee sen taidolla ja kauniilla kielellä, joka on karmea kontrasti synkille tapahtumille ja siten nostaa tarinan vaikuttavuutta. Mutta aivan toivoton se ei ole, koska tilanteisiin voi reagoida toisinkin. Voi paeta. Eivätkä vanhemmat voi vaikuttaa siihenkään. Aava sanoo:

"Minä pääsin pois. Lähden aina kun haluan."


Kenelle: Liikutusta pelkäämättömille, teinejä kasvattaville, persoonallisen suomiromaanin ystäville.

Muualla: Yksi pakahduttavimmista romaaneista aikoihin, sanoo Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista. Parasta juuri nyt, sanoo Lumiomena. Näkymätön ihminen ei voi hyvin, sanoo Omppu. Hirvonen on kehittynyt kirjailijana huimasti, sanoo Sinisen linnan kirjaston Maria. Amma näkee kirjan kirjana äitiydestä, äidin ja lapsen sekä puolison ja sisarusten välisistä suhteista.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY 2015.

Totta vai Kauimpana kuolemasta?

Syksyn kuumin kysymys on, kumpi kannattaa lukea, jos valita pitää: Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta vai Riikka Pulkkisen Totta. Kumpi on parempi? Tätä on tädiltä tiedustellut niin kaveri, kollega kuin viereistä laaria penkova täti kirjakaupassa. Joten nyt paljastan, miten asian laita on.

Molemmat ovat tekijänsä toisia teoksia, menestyneiden esikoisten jälkeen. Jos on lukenut esikoiset, ei ylläty: molemmat jatkavat lanseeraamansa tyyliä viemällä sitä entistä enemmän omaan suuntaansa. Molemmilla on oma ääni ja persoonallinen ote tekstiin.

Tyyleiltään he ovat täysin erilaiset. Riikka Pulkkisen teksti on suoraa, selkeää, saunapuhdasta suomalaista. Kuin tasaraita tai koivunrunko, tiedämme mitä se on - siihen on helppo mennä ja tuntea olonsa kotoisaksi, ilman noloutta, sillä teksti on varman päälle tehtyä ja mietittyä. Ehkä liikaakin, koskettaakseen. Totta-kirja kertoo perheen tarinan, eri sukupolvien näkökulmasta. Mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä muistoa ja mikä toivetta, jää lukijan päätettäväksi. Tekstistä nauttimisen kannalta sillä ei ole merkitystä. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat, joten lukijan pitää olla tarkkana. Ei jätä kokonaisuutena kuitenkaan suurta muistijälkeä.

Elina Hirvosen kirjassa (kirjoissa) yllätti kansainvälisyyden tuntu ja se, että teksti on niin ”valmista”: kirjat voisivat olla kenen tahansa maailman huippukirjailijan kirjoittama. Mikä on tällaiselle oikea adjektiivi? Maailmanluokkaa? Valmiuden tunne juontanee kirjailijan taustasta tekstityöläisenä,toimittajana, kansainvälisyys ulkomailla asumisesta.

Yllätin itseni välillä pohtimasta, mitä jokin lause mahtaisi olla alkukielellä (joka päässäni olisi ollut englanti − varmaan siksi, että se on ainoa vieras kieli, jota osaan riittävän hyvin verratakseni). Epäsuomalaista siis, mikä ei vielä kerro mitään hyvyydestä tai huonoudesta. Mutta kyllä teksti on todella koskettavaa ja taidokasta. Ei kuitenkaan sentimentaalista: tapahtumat ovat välillä niin rankkoja, niin että niistä teki mieli lukea toinen silmä kiinni. Tässäkin muistellaan, ja rakastetaan. Vähän vaikea oli kuviota jossain kohtaa hahmottaa, kun muistelija vaihtui alinomaa, vasta aivan lopussa kaikki loksahti paikalleen. Joten kirjan voi hyvin lukea heti uudestaan, ja niin tekee mieli tehdäkin.

Hirvosella on outo ja harvinainen taito: hän osaa kaivaa lukijan kipeät pisteet ja painaa niitä terävästi, kerta toisensa jälkeen. Mistä ihmeestä hän ne tietää? Hiljennyin hämmästyksestä ja muutenkin kirjan äärellä. Se teki selkeästi Pulkkista suuremman vaikutuksen. Suosittelisin siis Elina Hirvosta, etenkin paljon lukeville. Täti kirjakaupassa ei lopulta ostanut kumpaakaan, vaan jäi vielä miettimään.

Kaupallisesti Totta-kirja on varma voittaja. Sitä markkinoidaan isosti, kappalemääriä kasvatetaan muun muassa edullisella kirjakerhomyynnillä. Se on niin framilla, että ihme, jos Finlandia ei osu tähän. Mutta vielä on yllätyksen mahdollisuus, en itsekään ole kaikkia ehdokkaita lukenut. Ainakin Haahtela on taitava - myös Rimmisestä olen aina pitänyt, mutta ei iske laajaan lukijakuntaan, kuten Finlandialta ymmärtääkseni odotetaan. Pitää miellyttää sekä kriitikoita että lukijoita, tai ainakin ensinmainittuja. Siinä mielessä ehdokaslista oli iloinen yllätys, että nimet olivat uusia. Kyllä ehdokkaitten pitää vaihtua ja listan uudistua, jotta mahdollisimman paljon hyviä kirjoja saadaan nostettua lukijoiden tietoisuuteen.

Elina Hirvonen, Kauimpana kuolemasta, Avain 2010
Riikka Pulkkinen, Totta, Otava 2010