Viimeiseen hengenvetoon

Sukellus syvälle tunteiden ja aistien vietäväksi, sitä tämä kirja on. Aistillinen on sana, joka nakuttaa takaraivossa kirjaa miettiessä. Tunto, hajut, maut, äänet… kaikki ovat vahvasti mukana.

Päähenkilö on tyttönen Lo, joka kasvaa pikkutytöstä aikuiseksi ja rakastaa koko ajan samaa miestä. Rakastaa, tai on jopa riippuvainen, joka tapauksessa suhde määrää Lon tekemisiä vuosikausia, ehkä aina.

Lon pään sisäinen maailma on synkänpuoleinen ja hänellä on paljon pelkoja. Mies, Lukas, on omalla tavallaan nyrjähtänyt. Molempien taustaa valotetaan sen verran, että syitä voi päätellä. Ruotsalainen yhteiskunta ei tällä kertaa tartu tilanteeseen terapiainnostuksineen. Muutenkaan arkirealismin ei anneta tunkeutua liikaa tarinaan, jossa leijuu hieman salaperäinen, uhkaavakin tunnelma. Tuli on elementti, joka on vahvasti läsnä ja jonka äärellä he myös tapaavat ensimmäisen kerran. Tulipalon hajun ja kuumuuden voi melkein tuntea.

Teksti etenee kuvailevasti, rauhallisesti, viipyillen, kaltaiselleni kärsimättömälle lukijalle hieman liiankin. Mutta teksti on kaunista ja harkittua, ja pidin siitä, että kaikkea ei selitetä auki. Ja siitä, etten tiennyt alkuun, missä päin maailmaa ollaan (en taaskaan ollut lukenut lievettä) ja arvuuttelin paikkaa mielessäni ensin jonnekin Amerikan mantereelle, sitten eteläiseen Eurooppaan, kunnes tajusin, että ollaan Etelä-Ruotsissa. Kaikki mielikuvat vähän muunsivat käsityksiä päähenkilöistä, hauska havainto muuten.

Vaistoillaan Lo ymmärtää myös sen, milloin on aika tehdä muutoksia. Hän toimii nuoren tytön tavoin tunnepohjalta, tulevaisuutta tai muita ihmisiä miettimättä, ja repäisee itsensä irti Lukasista. Hieman eläimen tavoin, julmasti, kuin kyse olisi eloonjäämistaistelusta, ja oikeastaan onkin. Lukas jää, mutta henkinen suhde ei koskaan täysin katkea.

Epätavallinen ja vakava nuoren tytön kasvukertomus, joka jätti jälkeensä painavan, surullisenkin tunnelman. Kun kirja päättyy, henkilöiden hyväksi ei ole mitään tehtävissä. Tarina on kerrottu ja nyt se on loppu. Slut.

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon. Otava 2011.

Minun suomalainen vaimoni

Suomalaisille naureskellaan, koska haluamme aina kiihkeästi tietää, mitä muut meistä ajattelevat. Näin väitetään, ja totta, pitihän tämäkin kirja lukea, kun uteliaisuus heräsi. Mikä suomalaisessa vaimossa on niin erinomaista? Outoa? Yllättävää?

Jos odottaa ylenkatsetta ja mässäilyä suomalaisten junttiudella, pettyy. Herr Kuckelman − kuten häntä hellästi Suomessa nimitetään − kertoo vaimostaan hyvin arvostavasti ja rakastavasti, kuten kunnon aviomiehen kuuluukin. Varsinkin jos on ulkomaan elävä ja yrittää päästä suomalaisen sukunsa ja yhteisön suosioon. Hän ei ole tosiaankaan asemassa, jossa kannattaa kovasti kritisoida, niinpä hän ei sitä tee, eikä liene syytä. Kirjan perusteella on vankat syyt uskoa, että avioliitto on vakaalla rakkauspohjalla.

Samoin suhde uuteen kotimaahan. Mutta kyllä hän taitavasti osaa tuoda esiin suomalaisten tapoja ja piirteitä, jotka kieltämättä ulkopuolisen silmin vaikuttavat eksoottisilta. Kylmään veteen hyppäämiset, sahdinjuomiset, saappaanheitot… joista viimemainitut muuten yhdistelmänä ovat varsin väkivaltainen episodi kirjailijan elämässä. Suomalaisilla on käsite ”itsensä munaaminen”, joka sopisi tähän kohtaan.

Kaikki tärkeä mainitaan: juhannus, paarmat, löyly, Nokia, Marimekko, pakkanen. Vadelmasoppa ja höpöhöpö, joka ei kirjoittajan mukaan ole vain sana, vaan elämänasenne. ”Höpöhöpö”, sanoo anoppi, kun vävy kehuu tämän kalasoppaa maailman parhaaksi. Meille niin tuttua.

Suomalaiset kiehtovat Eilenbergeriä. Hän vertaa meitä Tolkienin hobittikansaan ja löytää monia yhtäläisyyksiä. Lisäksi hän kertoo, että haltiakieli muistuttaa hyvin paljon suomen kieltä. Ja entä Kalevala: ”Valkoinen tietäjä, pimeä Pohjolan maa, hukkunut aarre…” Tolkien on kuulemma tutkinut skandinaavisia kieliä ja kansantaruja, joten voinemme päätellä Eilenbergin tavoin, että Sormusten herra -saaga on saanut meiltä vaikutteita.

Samalla kun kirjoittaja tutustuu suomalaisiin, hän tulee kertoneeksi rivien välissä myös jotain saksalaisista (itse asiassa kirjan nimestä huolimatta vaimosta henkilönä kerrotaan hyvin vähän). Kulttuurierot ovat olemassa, se on selvä. Mutta hyvällä tahdolla ja avoimella mielellä niiden kanssa pärjäilee, ja tämä herra on päättänyt sen tehdä.

Emme me selvästikään mahdottomia ole, koska hän aikoo vakaasti jäädä Suomeen. Lukija voi rentoutua kirjan parissa moitteita pelkäämättä. Teksti on niin sivistynyttä, kohteliasta ja fiksua, että se on suorastaan jo ylettömän miellyttävää (suomalaisena kun ei ole tottunut kehuihin). Mutta arjen sattumukset ja mokailut tekevät siitä elävän ja hauskan, niin ettei lukiessa tarvitse punastella.

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Siltala 2011.

Iljan äidiksi

Suvi Aholaa olen lukenut aiemminkin, paitsi tietysti Hesarissa, myös runomuodossa, ja tietokirjapuolelta kirjallisuutta ja kriitikon työtä pohtivan Tietokoneen ja silitysraudan. Lurukin on näköjään lukenut äskettäin Aholaa.

Aholan teksteissä on aina hyvin henkilökohtainen ote, mikä tekee niistä helppoja luettavia. Ne ovat rehellisen oloisia ja siksi helposti samaistuttavia. Adoptiolapsen tulosta perheeseen kertova Iljan äidiksi lienee kaikista kirjoista henkilökohtaisin. Ahola kertoo sekä odotusajasta että perheen sopeutumisesta uuteen olomuotoonsa kolmilapsisena. Lapsen myötä joutuu monen uuden asian eteen, saati sitten kun kyseessä on venäläisestä lastenkodista tullut lievästi kehitysvammainen perheenjäsen.

Hienoa, että Ilja sai rakastavan kodin, eikä joutunut viettämään loppuikäänsä jossain ankeassa laitoksessa. Ihailen näitä vanhempia. Maailmassa on niin paljon apua tarvitsevia lapsia, että kaikki teot heidän tilanteensa parantamiseksi ovat enemmän kuin elintärkeitä. Biologistakin lasta voi olla välillä vaikea rakastaa ja kasvattaa, saati sitten jos lapsi on vierasta syntyperää. Mutta adoptioon päätyvät vanhemmat ovat jo varmasti henkisesti niin kypsiä, että hyväksyvät annetut alkuehdot ja siirtyvät vanhemmuuteen sujuvasti, vain hieman toista reittiä. Vanhemmuus on varmasti aivan yhtä hyvää kuin biologisenkin lapsen kanssa, rakkaudesta puhumattakaan, näitä en epäile lainkaan.

Ahola vaikuttaa ihmiseltä, joka saa käytännön asiat toimimaan. Adoptioon ja itänaapuriin liittyvät tuskastuttavat byrokratiat hoidetaan ja kodin arki kolmen lapsen (ja remontin, aika masokistista) kanssa pyörii, normaalein takkuiluin tietysti, mutta ei tuo mitään ihmeellisen yllättävää. Väsymystä, kyllästymistä, epäuskoa, mutta myös iloa, tarpeellisuuden tunnetta ja onnea.

Kirjassa Ahola keskittyy kertomaan paljon itsestään, omista tuntemuksistaan. Lukijalle tämä on antoisaa ja kirjailijan muulle perheelle armollista. Hieman ihmettelin sitä, että mies jäi jotenkin taka-alalle koko asiassa. Ahola puhuu usein perheen asioista minä-muodossa, kuten miten hän melkein yksin mullisti perheen elämän adoption myötä. Loppuosa kirjasta onkin kirjailijan omia ajatuksia vanhemmuudesta. Kaikkiin ei voi täysin yhtyä, mutta näkökantoja mahtuu maailmaan. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan ja voi puhua vain omasta puolestaan.

Tärkeä aihe, rehellinen kirja, jonka uskon kiinnostavan kaikkia lapsirakkaita. Kaikkea ei varmasti kerrota, mutta paljon kuitenkin, niin paljon että myös adoptiota suunnittelevat varmasti myös saavat tästä ajatuksia irti.

Suvi Ahola: Iljan äidiksi. WSOY 1999.

Kuviot uusiksi

Ihan aitoa hömppää, Jane Greenin tyyliin. Himoshoppaajia vakavampaa ja Marian Keyesia pinnallisempaa, mutta pulppuaa mukavasti ja runsaasti, vaikkakin hieman muovisen tuntuisesti. Muistui mieleen keskustelu, jossa Amma lukijoineen mietti äskettäin korkean ja matalan kirjallisuuden eroja.

Tämä kirja ei tarjoa yllätyksiä, vaan seuraa romanttista kaavaa, niin että lukijalla on turvallinen olo. Ei tarvitse pelätä liian suuria mielenliikutuksia mihinkään suuntaan, ei onneksi edes ärsytyksen puolelle. Tietää, että henkilöiden asiat lopulta järjestyvät, jotenkin.

Kirjassa saa juuri sitä, mitä edeltävän tuotannon perusteella kirjailijalta odottaakin. Avioeroavia naisia, uuden odottamattoman rakkauden löytäviä naisia, hankalista miehistä eroon pääseviä naisia, ikääntymisen merkkejä itsessään huomaavia naisia, urheasti raha- ja ihmissuhdehankaluuksissa kamppailevia naisia, joogaavia, kuntoilevia, töissä käyviä naisia - ja vilahtaa siinä muutama mies ja lapsikin.

Tähän voi upota hetkeksi rentoutumisen merkeissä, jos pystyy heittämään vaihteen vapaalle - se ei ole niin helppoa kuin luulisi.

Tarina soljuu aivojen läpi näkyviä jälkiä jättämättä. Jos tämä olisi musiikkia, se soisi tavaratalon naisten osaston taustamusiikkina.

Jane Green: Kuviot uusiksi. Karisto 2011.

Mökkihulluus

Huvitti, että mökkihulluuskin on nyt tutkittu ja laitettu kirjan muotoon. Mutta miksipä ei, turhemmistakin aiheista on kirjoja kasattu. Sanoo tämä mökkihulluuden erittäin henkilökohtaisesti tunteva lukija. Mökkihulluus iskee ilmeisesti tietyssä iässä (vertaa vauva-, talo-, auto- ja prätkäkuumeet) ja tietyntyyppisille ihmisille − vai iskeekö? Sitäkin kirjassa pyrittiin selvittämään.

Tutkimus perustuu mökkiläisten haastatteluihin. Mikä on se taika, joka on saanut jo joka viidennen kotitalouden hankkimaan vapaa-ajan asunnon? Kirja kertoo, että mökkielämästä haetaan toista todellisuutta, jotain erilaista kuin tavallinen arki. Ei yllätä, eikä sekään, että ”mökillä oleminen koetaan irrottautumiseksi ja vapautumiseksi arjen sosiaalisen kanssakäymisen vaatimuksista”. Mökkeilijällä ei välttämättä ole siteitä mökkikuntaansa muuten, vaikka juuret saattavatkin olla maalla.

Mitä mökiltä haetaan? Onko se leikkimökki, jota ei koskaan lapsena saanut? (Henk.koht. allekirjoitan tämän.) Jotkut luulevat mökkeilyä vain luontoihmisten tai strömsöläisten puuhamaaksi; se ei pidä paikkansa. Mökillä viihtyvät myös ne, jotka eivät jaksa puiden vihreyttä ihastella tai joilla on peukalo keskellä kämmentä. Kumma ilmiö on se, ettei fyysinen työnteko mökillä useimpien haastateltujen mielestä tunnu velvollisuudelta, vaan mukavalta ja rentouttavalta. Mukavuudet alkavat jo vapaa-ajan asunnoilla olla, joten kärvistely alkeellisissa olosuhteissa ei ole enää mökkijuttu, välttämättä − on tosin niitäkin, jotka eivät vaikkapa telkkaria mökilleen halua. Ja jos tv onkin, sitä tulee katsottua todella vähän. Tämänkin allekirjoitan omasta kokemuksesta.

Vaikka kirja ja sen pohjana oleva tutkimus ei ilmeisesti ole kovin laaja, monia asioita siihen on saatu mukaan, myös mökkeilyn historiaa ja huvilakulttuurin synty. Mökkipuuhailuja käydään läpi ja puhutaan mm. saunomisesta: sehän on mökkielämässä paljon isompi asia kuin peseytyminen. Myös ”mökkivaatteet” on oma käsitteensä, tiedätte varmaan, mistä on kyse?

Hauska havainto on se, että mökkihulluus ei ole mitenkään suomalainen ilmiö, vaan myös muualla pyritään arkea pakoon, venäläiset datsoilleen, britit Ranskan maaseudulle, saksalaiset Italiaan. Mökkeilijän aarreaitta, Bauhaus-kauppaketju, toimii 13 Euroopan maassa, amerikkalainen vastaava ketju omaa yli 2 000 myymälää Yhdysvalloissa, Kanadassa, Kiinassa ja Meksikossa. Meillä mökkitiheys on suuri tutkijoiden mukaan siksi, että Suomi on vauras maa, jossa on paljon tilaa ja tontteja. Mökkeily on kirjan mukaan yksi turismin ja kulutuksen muoto, ja siksi tärkeä myös taloudelle. Vapaa-ajan asuntojen määrä on kasvussa, joten harrastuksen suosio ei suinkaan ole hiipumaan päin.

"Ilmiönä mökkeily on enemmän tunteen kuin järjen kysymys; se ilmentää ihmisten vaihtelunhalua ja leikkimielisyyttä." Ja tähän aikaan vuodesta mökkihulluuden aste on vakavin mahdollinen. Sanoo ja lähtee mökille viikonlopuksi.

Pertti ja Maarit Alasuutari: Mökkihulluus, vapaa-ajan asumisen taika ja taito. Lapin yliopistokustannus 2010.

Jouten

Kiva nimi, houkutteli heti lukemaan. Oman kiireen keskellä olisi niin mukava ajatus olla vain, aivan jouten…

Petteri Paksuniemen novellikokoelmassa puuhaillaan paljon kaikenlaista, joten kirjan tunnelma olikin vähän eri kuin odotin. Mutta tehokkaita tuloksentekijöitä Paksuniemen henkilöt eivät tosiaan ole, vaan touhuavat sitä sun tätä, ajautuvat enemmän kuin ottavat ohjia. Osassa kirjaa ollaan Helsingissä, osassa jossain pohjoisessa, liekö kirjailija Lapista lähtöisin, kun elämänmenoa siellä kuvataan tarkasti, murretta myöten. Haahuilijoita löytyy molemmista päistä Suomea.

Pienyrittäjien vaikeuksia, työttömiä, mielenterveysongelmaisia, tätä maailmaa kuvataan. Osuvia kuvauksia ja uskottavia henkilöitä kirjassa on, mutta ehkä olisi tosiaan pitänyt olla enemmän jouten, että lukemisesta olisi saanut irti enemmän, nyt pätkissä luettuna kokemus jäi ulkokohtaiseksi ja kaukaiseksi.

Paksuniemi ei ole todellakaan huono kirjoittaja, mutta novelleista jäi melko epätasainen kuva. Yksi novelleista nauratti minua kovasti - etenkin henkilö, jonka mielestä maailman mahtavin meno löytyy Muurmanskista ja sinne lähtö toisi avun pulmaan jos toiseenkin - mutta jokin toinen taas tuntui lähinnä viisastelulta. Ehkä ne on kirjoitettu pitkän aikavälin sisällä, tai muuten vain on täytettä kirjaan tarvittu.

Kirjoittajan tyyli on parhaimmillaan silloin, kun hän malttaa unohtaa oman fiksuutensa ja antaa vain mennä, tarinan ehdoilla. Ihan varauksetta tähän ei kuitenkaan lukija mukaan heittäydy, etenkin kun kyseessä on vieras kirjoittaja. Uusi tuttavuus minulle, mutta kuulemma Paksuniemi on tehnyt aiemmin monenlaista, muun muassa lastenkirjoja.

Petteri Paksuniemi: Jouten. Avain 2011.

Galleria Forsblom muutti

Mahtavaa, Helsingin paras taidegalleria Forsblom on muuttanut keskustaan! No, onhan Pohjois-Espakin keskustaa, mutta jotenkin sivussa reiteiltä, eikä galleria siellä tilana tuntunut kovin houkuttelevalta, hankala kerroksineen.

Mutta nyt taide on saanut arvoisensa paikan Lönkalta, Ruttopuiston ja Vanhan kirkon kupeesta, vanhasta Suomi-yhtiön talosta. Kävin Forsblomilla jo sen ammoisissa tiloissa Bulevardilla joskus kauan kauan sitten, kuolaamassa mm. silloin uuden nimen, Markku Pirin, vastustamattomien värien edessä.

Forsblom onkin aina tehnyt löytöjä ja nostanut lahjakkaita taiteilijoita julkiseen tietoisuuteen. Vaikkei seuraisi kuvataidetta muuten, pelkästään Forsblomilla käymällä pysyy hyvin ajan tasalla, olen tuuminut. Mutta harvoin tuli vierailtua siellä Espan ”väärässä päässä”, joten olen iloinen muutosta. Uusi näyttely täyttää tilan ulkopuolta myöten, riemastuttavalla Kaarina Kaikkosen liputuksella.

Forsblom on paitsi paras, nyt myös suurin jopa Pohjoismaiden tasolla. Muitakin kivoja gallerioita tietysti on paljon. Ainakin Duetossa Kalevankadulla ja Suomen Taidegraafikkojen omassa galleriassa Pikku-Roballa on tullut käytyä.

Oman kuvataidevuoteni huippu on aivan muulla kuin Helsingissä: Mäntyharjun Salmela, jokaisen kesän must. Kulkeeko kävijä mökkimaisemissa aistit herkempinä, tiedä häntä, ainakin siellä on aina hieno tunnelma ja takuuvarmasti elämyksiä tarjoavat näyttelyt. Salmelasta ja sen nuorista taiteilijoista alkaa muuten tv-sarja ensi lauantaina 14.5. klo 17.20 Maikkarilla.

Forsblomin kuulumisista kertoo enemmän Otso Kantokorpi blogissaan.

Matkoilla Euroopassa

Antti Tuurin Matkoilla Euroopassa on nimensä mukaisesti matkakirja kirjailijan ja hänen vaimonsa matkustelusta etenkin Italiassa ja Saksassa, mutta käydään myös muun muassa Pariisissa ja Pietarissa.

Tarinat eivät ole yhteydessä toisiinsa edes kronologisesti, vaan erillisiä kertomuksia, joten hieman toistoakin ilmenee ja monenlaisia hajanaisia huomioita, mitä nyt matkustaessa tulee tehtyä. En tiedä, millä perusteella juuri nämä matkat on valittu; kirjailija itsekin kertoo, että reissukokemuksia olisi paljon enemmän takataskussa. Osan olemme jo saaneet romaaneissa jossain muodossa, osa odottaa vielä julkituloaan.

Tuurin mielestä matka on tärkein, ei päämäärä, ja siksi hän ei suosi lentokoneita. Ei myöskään hankalien turvatarkastusten, loputtomien odottelujen ja surkean lentokoneruuan vuoksi. Tuurit ovat matkustaneet Eurooppaan yleensä rahtilaivalla ja jatkaneet siitä junalla. Ilmeisesti on ahkerasti hyödynnetty ikääntyvien interrail-korttia.

Tarinat kertovat arkisesta matkustamisesta sattumuksineen. Paikkoja ja nähtävyyksiä ei (onneksi) kuvata liian tarkasti, vaan puhutaan omista tekemisistä. Syömisestä puhutaan paljon ja kirjataan aamiaiset, lounaat ja illalliset, ostellaankin jotain pientä, käydään taidenäyttelyissä ja nautitaan kahveja terassilla. Kärsitään närästystä liiasta makkaransyönnistä ja vältellään polttavaa keskipäivän aurinkoa. Kerrassaan tutunoloista keski-ikäistä matkaamista.

Kirjan kanssa voi nojatuolimatkailla kuka vain, mutta uskon, että eniten siitä saa irti, jos tuntee joitakin paikkoja omasta kokemuksesta. Tuuri tuntee etenkin Saksan hyvin: hän oli jo teininä pari kesää Kölnissä kieltä oppimassa ja rahaa hankkimassa tehdastyöläisenä ja asui myöhemmin Hammissa insinööriopintojen konepajaharjoittelijana. Sen jälkeen työmatkat ovat vieneet Euroopan eri puolille.

Yhtenäinen kertomus tai selkeä kokonaisuus tämä ei ole, mutta kuvaa hyvin matkalla olemisen ”irrallisuutta”. Välikirjaksikin tätä on sanottu, ja kyllähän tämä poikkeaa juonellisesta romaanista aika lailla.

Itseäni eniten kiinnostanut osuus kirjassa on matka lemminkäisten mukana Eremitaasin valtavalle kunnostus- ja laajennustyömaalle. Siinä saadaan maistiaisia siitä, millaista on työskentely itänaapurissa rakennusalalla.

Antti Tuuri tuntee Lemminkäisen perusteellisesti: hän kirjoitti viime vuonna ansiokkaan yhtiön satavuotishistoriikin. Kirja ei kuvaa vain yhden yhtiön vaiheita, vaan koko Suomen elinkeinohistoriaa ja rakennusalan kehittymistä, joten kuka tahansa bisneksestä kiinnostunut löytää siitä paljon tietoa ja saa perspektiiviä nykypäivään. Historiikki ei ole kuivaa faktaluetteloa, vaan kuvaa itse työtä ja tekemistä esittelemällä suuren joukon tekijöitä ja alan legendoja. Kirjajärkäle on juhlavan paksu, mutta kuulemma toisen samanlaisen saisi tarinoista, joita mukaan ei mahtunut tai joita muuten ei voitu mukaan ottaa.

Tuuri on todella tuottelias kirjailija ja monipuolinen ammattilainen: hän on kymmenien romaaniensa lisäksi kirjoittanut kasan tietokirjoja, yrityskirjoja ja henkilöhistorioita, käsikirjoituksia, pakinoita, kuunnelmia, jopa oopperalibrettoja. Viime vuonna ilmestyi perhokalastuskirja Tenoa soutamassa. Kalastuksesta kertovia tarinoita on ilmeisesti nytkin työn alla. Tai ehkä saamme myöhemmin lisää matkakertomuksia vaikkapa Virosta. Sitä odotellessa.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa. Otava 2011.

Tuhma tyttö

Kummallisen tuttua, Mario Vargas Llosan teksti, vaikken ole kirjailijaa aiemmin lukenut. Eikä eteläamerikkalainen maailmankuva ole mitenkään tuttu. Jotenkin tähän maailmaan vain solahti hyvin helposti, kieli ja logiikka oli luontevaa ja ymmärrettävää. Ehkä se on mestarikirjoittajan merkki?

Tuhma tyttö kertoo jo nimenä, mistä on kysymys. Vargas Llosa on sanonut, että hän keksii aina ensin kirjalleen nimen. Siinä on perusidea, ja puolet työstä jo hänen mukaansa tehty. Tarinan kertojana on päähenkilön vastapari, kiltti poika Ricardo, joka on umpirakastunut. Tyttö käyttää poikaa hyväkseen ja kohtelee kaltoin: häviää varoittamatta, solmii suhteita ja avioliittoja muiden miesten kanssa, mutta palaa aina jotain kautta pojan elämään. Eikä tämä voi vastustaa tytön vetovoimaa, vaan kierre jatkuu.

Outo suhde, joka kyllä kehittyy matkan varrella. Ensin harmittaa Ricardon puolesta, kun tämä ei pääse irti pakkomielteestään tyttöön. Toisaalta mietityttää, miksi tytöllä on oma pakkomielteensä jatkuvasta seikkailujen haalimisesta: millaiset kokemukset ajavat tuollaiseen käytökseen. Lopulta poika osoittautuu parin vahvemmaksi puoliskoksi. Tytön elämä ei kaikesta temppuilusta huolimatta suju lainkaan hänen toivomallaan tavalla. Ehkä kirjoittaja haluaa antaa lukijoille moraaliopetusta, vastapainoksi.

Pamuk tuli mieleen monta kertaa; tässäkin kertoo mies koko elämänkaaren mittaisesta rakkaudesta. Samoin kerrotaan poliittisista muutoksista Perussa ja muuallakin: päähenkilö on Unescolla kääntäjänä ja matkustelee muun muassa Helsingissä. Hauskaa, että Suomi saa kehuja! Niin luonto, arkkitehtuuri kuin ihmisetkin ovat täällä kirjan mukaan kauniita. Ricardo on kirjasivistynyt, ja sitäkin kautta kirjaan tulee syvyyttä. Kiinnostavia yksityiskohtia ja sivujuonteita riittää. Muutama nopea aikasiirtymä pitää mielenkiinnon vireillä.

Ilman Nobelia tämä kirja tuskin olisi tullut luettua, mutta olen tyytyväinen, että tuli. Tämä innostaa etsimään lisääkin Llosan kirjoja.

Mario Vargas Llosa: Tuhma tyttö. Otava 2010.

Naisten Helsinki

Lähtökohtana ”naisten” jotain tuntuu yhtä vähän houkuttelevalta kuin ”miesten” jotain, sovinismia sekin. Helsingin historia kuitenkin kiinnostaa aina. Ja täytyy muistaa myös se naisten 80 senttiä, joten ehkä kirjalle on kuitenkin paikkansa, arvelin. Tosin tasa-arvon pahimmat esteet lienevät tätä nykyä muualla kuin sukupuolten välillä, mutta ääripäiden karatessa kaikkialla ei mitään kannata pitää itsestään selvänä.

Kun olin saanut itselleni teeman perusteltua ja pääsin lukemisen alkuun, nousi uusi este. Kirja alkoi toimivalla siirtymällä vanhan ajan Helsinkiin, jota emme maisemassa edes tunnistaisi nykyään, kun meri ja saaretkin ovat eri paikoissa. Tarina Elisabet Larsdotterista, joka kapinoi kirkon istumajärjestystä ja patriarkaalista hierarkiaa vastaan istumalla itsepäisesti muutaman rivin edempänä kuin lupa oli, oli myös mainio ja loi odotuksia: kohta tulee lisää suomalaista naisenergiaa, tervettä järkeä ja saavutuksia tieteissä, taiteissa ja muilla elämänaloilla.

Ällistys oli suuri, kun alettiinkin puhua ”tilan haltuunottamisesta” graffitien avulla. Siis mitä. Eikö aikuisilla, koulutetuilla ja fiksuilla suomalaisilla tytöillä ja naisilla ole muuta tapaa jättää jälkiä yhteiskuntaan kuin töherrellä seiniin? Siinäkö on helsinkiläisten naisten kulttuurihistoriallisen kehityksen tulos ja huipentuma?

Ymmärtämätön asenne graffiteihin voi johtua siitä, että monesti olen joutunut kuvetta kaivamaan, kun niitä kotitalon seinistä pesetetään pois. Ehkä töhryily on jonkinlainen hätähuuto ja ”reaktio tai kommentti”, kuten toisaalla kirjassa sanotaan, ja sillä nimenomaan halutaan ärsyttää omien vanhempien ikäluokkia, koska sellainen kuuluu nuorten toimenkuvaan, mutta ääri-ilmiönä asettaisin sen muualle kuin kulttuurihistoriaan.

Muita naisten elämän aloja kyllä kiitettävästi kirjassa käsiteltiin, kun asiaan päästiin. Ja löytyi todellisia saavutuksia, kuten nopeus ja määrätietoisuus, jolla äänioikeus Suomen naisille järjestettiin. Kerrotaan sairaalalaitoksen synnystä ja naisten koulutuksen kehityksestä. Ei voi kuin ihailla viime vuosisadan alun ja sitä edeltävän vuosisadan lopun naisia, jotka silloisissa olosuhteissa (ja lain mukaan miehen määräysvallan alla) loivat kansainvälisiä kontakteja, väittelivät tohtoreiksi ja ajoivat monenlaisia yhteiskunnallisia uudistuksia, tekivät taidetta ja politiikkaa.

Kirja tarjoaa erityyppisiä artikkeleita ja hyviä havaintoja. Perheen ja uran yhdistämisen muuttumisesta mahdottomasta mahdolliseksi. Toimistotyöstä, virkanaisista. Maaltamuutosta, lähiöistä, jopa katuvaloista. Perheettömän köyhän naisen ahdingosta. Taiteesta käsitellään kirjoittajia, näyttelijöitä ja kuvataiteilijoita, vieraita mutta kiinnostavia nimiä ja kirjoituksia mainitaan. Ei keskitytä siihen valtaväylään, jonka ”kaikki jo tietävät”, vaan tuodaan asiaa sivuilta ja laidoilta. Tietysti puhutaan myös shoppailusta, tavaratalojen synnystä.

Naisasialiike Unionista kerrotaan paljon, samoin lesbokulttuuria ja -ravintoloita esitellään. Heterobaareja ei mainita, eivätkö ne kuulu naisille? Rajauksia on varmasti ollut vaikea tehdä. Unionista kertovalla aukeamalla oli listattu homobaareja ja -ryhmiä sekä liiton toimintatiloja vuosien varrella, ja listassa oli mukana myös muutama Helsingin lukio. Niissäkö Unionin asioita erityisesti opetetaan? Miksei Setaa mainita? Lukija ei tunne olevansa tarpeeksi inessä ymmärtääkseen kaikkia kirjan yhteyksiä.

Asiaa on runsaasti, mutta jos jotain lisää toivoisi, niin enemmän tietoa naisten ammateista ja niiden muutoksesta ajan myötä. Samoin harrastuksia, kuten liikuntaa, mainittiin tuskin lainkaan, vaikka se on iso osa naisten elämää, ainakin nykyisin. Voimistelu mainitaan, samoin pyöräilyn alkuajat, kun ”velosipeedivalkyriat” alkoivat liikuskella Helsingin kaduilla. Ehkä graffitiasia hämmensi siksikin, että on nostettu esiin yksi pieni nykyajan ilmiö, kun moni yleisempi (kuten vaikka ne kuntosalit tai baarielämä tai musiikki) jää kokonaan pois. Ja muissa asioissa on pitäydytty historiassa nykyaikaa kommentoimatta.

Pisteet kuitenkin monipuolisuudesta ja helposti lähestyttävästä ulkoasusta. Kirjaa selaa mielellään, ja samalla tiedonhaluinen ihminen löytää siitä kaikenlaista.

Naisten Helsinki. Kulttuurihistoriallinen opas. Schildts 2010.