Maggie Nelson: Jane, Punaiset osat

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane oli murhattiin vuonna 1969.

Nelson ei ehtinyt koskaan tavata äitinsä sisarta, sillä hän itse syntyi vasta 1973. Murha vaikutti kuitenkin hänen elämäänsä monin tavoin, näkihän hän jo pienenä kauhun äitinsä Barbaran silmissä. Michiganissa Yhdysvalloissa tapahtui samoihin aikoihin monta muutakin nuoren naisen surmaa. Media kohisi, perhettä haastateltiin lehtiin ja televisioon. 

Kirjailija haluaa tietää, millainen vain 23-vuotiaana kuollut Jane oli. Barbara ja Jane olivat läheiset, ikäeroa oli vain reilu vuosi. Jane oli kapinallisempi ja sanavalmiimpi, ja myös "epäsovinnaisen älykäs", kuten häntä kuvaa silloinen poikaystävä. Tyttö oli juuri kihlautumassa ja aloittamassa oikeustieteen opintoja. Hän halusi asianajajaksi, ja oli hankkinut opiskelupaikan ja stipendin perheelleen kertomatta. Jo tämä kertoo luonteesta paljon. Siskontytär ihailee tätinsä ilmaisukykyä päiväkirjoissa. Hän myös pyrkii etsimään heistä yhtäläisyyksiä; juuri mainittu on varmasti niistä yksi.

Jane (1966): "Voin muuttua omassa mielessäni hirvittävän traagiseksi hahmoksi, jos en yritä päättäväisesti olla iloinen. Se että suhtautuu asioihin kevyesti on tosiaankin ratkaisu moneen pulmaan."

Suunnitelmat tyssäsivät ruumiin löytymiseen pienen hautausmaan laidalta. Poliisi löysi epäiltyjä, mutta ei varmaa syyllistä. Perhe jäi epätietoisuuteen siitä, mitä ja miksi tapahtui. Nelson löytää Janen päiväkirjoja ja alkaa koostaa niistä, omista ja toisten muistoista ja tunteista teosta, jossa hän pääsisi lähemmäksi Janea, saisi tämän heräämään hetkeksi eloon ihmisenä, ei vain murhan uhrina. 

Nelson on erityisen taitava kirjoittaja, tunteiden älykäs ilmaisija. Jane on hieno teos. Se on runoa ja proosaa, ja samalla kertomus siitä, mitä tiedettiin ja miten Nelson itse suhtautui muistoihin ja murhaan. Hän on välillä perheenjäsen, välillä Jane itse - Janen omilla teksteillä - välillä pieni lapsi, jopa tapausta elokuvassa selvittävä CIA-agentti. Hänen Barb-äitinsä piti teosta onnistuneena, Janen hetkeksi henkiin herättävänä. Olen samaa mieltä. 

Jane-kirjan jälkeen Nelson luuli pääsevänsä asiasta rauhaan. Toisin kävi: hänelle soitti rikosylikonstaapeli Schroeder, joka kertoi murhatutkinnan olevan jälleen käynnissä. Kehittyneiden tekniikoiden, kuten DNA-tunnistuksen, avulla on mahdollista kerätä uusia todisteita. Tulossa olisi uusi oikeudenkäynti. Nelson alkoi kirjata tapahtumia muistiin, jotta ne eivät katoaisi hänen mielestään, hukkuisi hämmennyksen ja unohduksen suohon. Hän kertoo:

"Kirjoittaessani asetin yhdeksi päämääräkseni antaa oikeudenkäynnin tapahtumille, oman lapsuuteni tapahtumille, Janen murhan tapahtumille ja kirjoitustyölle yhteisen hetken tilassa ja ajassa."

Punaiset osat on Jane-kirjaa täydentävä selostus tutkinnan jatkosta ja uudesta oikeudenkäynnistä. True crime -lajiin kirjailija ei silti halua kirjaa sijoittaa, eikä muistelmaksi, saati ajankohtaiseksi "räikeäksi otsikoksi". Se ei ole pelkkää oikeussalidraamaa tai tapahtumien kertausta, vaan henkilökohtainen ote säilyy. 

"Tämän murhatutkinnan uudelleenavaamisessa on jotain mätää."

Hän kuvaa Punaisista osista haluamaansa kirjaa: "...omalaatuinen, tiivis meditaatio suhteesta väkivaltaan ja suruun..." Sellainen se onkin; hieman outo hyvällä tavalla, mutta ilman muuta kiinnostava Janen lukeneelle. Ja tuohan se myös lopun tarinaan, jonkinlaisen.

Ihmisen osan hyväksyminen on Nelsonille vaikeaa, hän kertoo. Väistämätön kuolema siis, tulkitsen. 

'Sitäpaitsi minusta on alkanut tuntua, että kaikkia tapahtumia ei kerta kaikkiaan voi 'prosessoida', joistain asioista ei vain koskaan pääse 'yli', ne eivät ole koskaan 'ohi'."

Arvelen samaa. Molemmat kirjat herättävät ajatuksia ja tunteita. Kuten sen, miten väkivaltaista Pohjois-Amerikassa on; millaisten pelkojen vallassa etenkin naiset joutuvat elämään. Ja miten traagista tämän perheen elämä oli, mukaan lukien kirjailijan äidin kohtalo, josta ei kerrota juuri enempää kuin mainintana. Maggie Nelson on joka tapauksessa rautainen tekijä, jonka kirjoja ei voi lukaista ohimennen. Pidin paljon myös Sinelmiä-teoksesta. Ja Kaijamari Sivillin suomennokset ovat hienoja.

Kenelle: Hyvästä tekstistä nauttiville. Todellisista rikostarinoista ja niiden seurauksista kiinnostuneille. Perheenjäseniä traagisesti menettäneille. Väkivaltaviihteen vastustajille.

Muualla: Teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri, sanoo Kirjakimara.

Maggie Nelson: Jane, Punaiset osat. S&S 2020, kahden kirjan yhteisnide. Suomennos Kaijamari Sivill.

Sain kirjan kustantajalta. Alkuperäiset ovat ilmestyneet Jane - a murder 2005, The Red Parts 2007.

Helmet-haaste 2021 kohta 38. Kirja on käännetty hyvin

Maggie Nelson: Sinelmiä

Sininen on ollut lempivärini niin kauan kuin muistan, niin ympärilläni kuin sisälläni; vaatteita, kotieni sisustuksia ja persoonallisuustestejä myöten vastaus on aina sininen. Kuten puolella länsimaiden ihmisistä, kertoo kirja.

Mietin sinisyyttä siihen ihastuneen Maggie Nelsonin mukana: hän kirjoittaa 240 ajatusta sinisestä. Siitä, mitä hän ajattelee sinistä ajatellessaan. Lainaan kirjailijaa, joka lainaa Wittgenstainia: "Se, mistä minä kirjoitan niin ikävystyttävästi, voi olla itsestään selvää jollekin toiselle, jolla on turmeltumattomampi ymmärrys."

"Jos sinisellä jokin erityisominaisuus tässä maailmassa on, niin runsaus." Sininen on uljas, paljon kattava väri, lohduttava ja rauhoittava, mutta se myös peittää. Masennuksen, tummat renkaat silmien ympärillä (= sinelmä.) "Jos väri synnyttää toivoa, seuraako siitä, että se voi synnyttää myös epätoivoa?" miettii Nelson, eikä keksi yhtään tilannetta, jossa sininen olisi ajanut hänet epätoivoon. En keksi minäkään.

Kertoja myöntää, etteivät häntä kaikki siniset säväytä. En minäkään innostu tietyistä sinisistä: en poliisien tummantärkeästä, en siniristilipun partiopojanpuhtaasta. Viralliset siniset eivät ole juttuni. Kaikki muut ovat. Olisiko niin, että maailma näyttää sinisemmältä sinisin silmin katsottuna?

Tarinassa tapahtuu siten, että nainen masentuu. Hänen rakkaussuhteensa loppuu. (49. Naimiseen sisältyy väri, mutta se ei ole sininen.) Ja hänen ystävänsä vammautuu. Paljastin juonen! Siksi, ettei se ole kirjan juju, mutta halusin mainita, että punainen lanka on olemassa, sinisirpaleiden lisäksi.

"Kun nuori mieslääkäri kysyy kivun määrää asteikolla yhdestä kymmeneen, nainen sanoo kuusi. ... ja lääkäri sanoi hoitajalle: merkkaa 8, sillä naiset aliarvioivat kipunsa. Miehet sanovat aina 11."

Nelsonin sininen liittyy usein alakuloon, sairauteen, kaipaukseen, menneeseen. Suruun, tuskaan ja ruiskukkiin. Muun muassa.

156. Miksi taivas on sininen? Asiallinen kysymys, johon olen kuullut vastauksen jo moneen kertaan. Silti joka kerta kun yritän selittää ilmiötä jollekulle tai muistaa selituksen itse, se karkaa mielestä. 

Mia Kankimäkeä ihailevaa lukijaa ilahduttaa viittaus Shei Shonagoniin, joka katui paljastuksiaan Tyynynaluskirjan saadessa mainetta. Nelson sanoo omista muistiinpanoistaan: "En selvästikään ole yksityisyyttäni arvostava ihminen, ja luultavasti täysi hölmö." (Bloggarina voisin sanoa samoin.)

Blues-sävytteinen kirja paradoksaalisesti riemastuttaa lukijaa, kertojan ajatuksia on kiehtovaa seurailla. Hän kertoo myös muiden mietteitä sinisestä tai väreistä ylipäänsä, taiteilijoiden, tieteilijöiden. Ja heittää knoppitietoja - tiesitkö, että saksan kielessä sinisenä oleminen - blau sein - tarkoittaa että on juovuksissa. (Osan kirjoitusajasta kertoja on saattanut ollakin, hän vihjaa.) Hän haaveilee matkoista sinisiin paikkoihin ja kuollessaan yhtyvänsä siniseen heimoon. Mistä minulle tuli mieleen Margaret Atwoodin luoma uusi ihmiskunta sinisine peniksineen. Tämä on kirja, josta tulee mieleen, kaikenlaista, ja alakulon paineesta huolimatta se jättää hymyilevän olon.

Vain otettu lääke auttaa, sanoo lääkärini hilpeästi, kun jupisen resepteistäni, joita tuntuu iän myötä kummasti kertyvän. Kirjoista voin sanoa samaa: vain luettu kirja auttaa. Tämäkin.

Maggie Nelson: Sinelmiä. (Bluets) S&S 2019. Suomennos Kaijamari Sivill. Komea päällys Jussi Karjalainen. 

Kenelle: Hetkeen tarttuville, värin rakastajille, juonta kaipaamattomille tekstinnälkäisille.

Muualla: Lumiomena sanoo, ettei kirjaa voi lukea ahmaisten.