Kirja aluista

Kirja kirjojen aloituksista: kunnianhimoinen hanke, kun työmaana ovat kaikki maailman kirjat.

Aloittamisen taito esittelee peräti neljäsataa kirjan aloitusta jaoteltuina 27 kategoriaan, kuten Ihminen, Paikka, Puhuttelu, Asenne, Ahdinko jne. Mukana on niin koti- kuin ulkomaisiakin klassikkoja, uutuuksia ja kaikkea siltä väliltä. Osa aloituksista sopisi useaankin kategoriaan, mutta lukijalle tuottaa hupia tutkia tekstejä ja - jos malttaa hetken olla lunttaamatta - riemuita tunnistaessaan kirjan tai kirjailijan. Hei, minä tiedän tämän!

Yhteen aloitukseen ei jumiuduta: alkukappaleiden jälkeen seuraa lyhyt, kirjoittajien henkilökohtaisin havainnoin hauskasti laadittu analyysi, yhteensä sivun verran per kirja. Mielenkiinto pysyy näin yllä eikä kirjasta tule liian opettavainen tai vaikea, vaikka siinä kuin huomaamatta saakin paljon tietoa. Tarkoitus varmasti onkin saada normilukija kiinnostumaan ja lukemaan vielä itselle tuntemattomia kirjoja, ajaa kirjallisuuden asiaa. Toimii.

Tämän jälkeen varmasti myös aina tutkii kirjan alkua eri silmin ja ehkä etsii sille sopivan kategorian - jokainen voi tietysti laatia omat kategoriansa.

Kirjoittajien mukaan jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea ainakin viisi kirjan aloitusta: Raamatun, Kalevalan, Seitsemän veljeksen ja vähintään kahden Linnan romaanin. Mieluiten ulkoa. Siinäpä vierähti tovi muistellessa ja omaa kirjasivistystasoaan tuskaillessa.

Maininta tyhjän paperin kammosta on osuva myös tällaiselle harrastajakynäilijä-bloggaajalle. Kirjoittajien mukaan tyhjä paperi (tässä tapauksessa näyttö) voi synnyttää inspiraation: minähän voin kirjoittaa ihan mitä tahansa! Mutta se saattaa herättää myös paniikkia: minähän voin kirjoittaa ihan mitä tahansa!

Kirjan lopussa on tarpeellinen lähdeluettelo (kirjoittaja, kirjan nimi, kustantaja, ilmestymisvuosi ja kategoria sekä ulkomaisista alkuperäinen nimi ja kääntäjä) sekä sivunumerohakemisto kirjoittain ja kirjailijoittain. Mukana olisi vielä voinut olla kääntäjähakemisto - käännös on kuitenkin ratkaisevan tärkeä tekstin välittymiselle. Lukija voisi samalla havainnoida vaikka kunkin kääntäjän erityisalueita.

Samat kirjoittajat laativat aiemmin Lukukirjan, joka taitavasti viekoitellen johdattelee hyvän lukemisen pariin, samalla tavoitteella kuin tässäkin, uskon. Molemmat ovat kirjoja, jonka pariin voi palata, lukaista sieltä täältä ja löytää taas uusia ideoita omaan lukemiseensa.

Mitähän seuraavaksi keksivät? Kirja lopetuksista ei oikein tunnu hyvältä idealta...

Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Aloittamisen taito. Avain 2010.


TESTAA ITSE:
Mistä kirjoista tai keiden kirjoittamia nämä aloituslauseet ovat? Ihan tuttuja, eikö?
“Ennen häntä tapasin hänen runonsa.”
“Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan kaksi kansalaista ilmestyi Patriarkan lampien luokse.”
“Hän makasi nahkahihnoissa kapealla laverilla, jonka reunat olivat karkaistua terästä.”
“Sinä ehkä sinänsä arvottoman päivän kituliaana aamunkoina esitettiin kesäteatterissa jo rahvaankuvaelmaa suurella sydämellä ja harrastuksella.”

Joko tiedät vastaukset? Ensin on Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka, sitten Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella ja lopuksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Kun jo näin pieneen otokseen alkulauseita oli vaikea poimia kaikesta tarjonnasta, uskon että kirjan kirjoittajat - joilla toki alkutekstit ovat lausetta pidempiä - ovat joutuneet tekemään rankkaa valintaa. Ovatkohan kinastelleet, mitä mukaan otetaan?

Huonot myy, hyvät ei

Kirjat kirjoittamisesta ja lukemisesta ovat yleensä tappavan tylsiä. Ehkä aihe on liian läheinen, jotta kirjoittaja saisi siihen riittävää tarkastelukulmaa. Ansiokkaasti sinänsä Kari Levola kertoo kirjailijan työmaista ja Hannu Raittila taiteilijan karusta arjesta. Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi opastavat hyvien kirjojen pariin. Se oppi kyllä saa lukijankin innostumaan.

Mutta Kreetta Onkeli osuu napakymppiin kirjailijan työn kuvauksellaan kirjassaan Kutsumus. Hän marssittaa framille niin kutsumustaan lumoutuneena seuraavan muka-taiteilijan, Gunnevi Björkenheimin, kuin Sanelma Salmisen, ahkeran arjen puurtajan, joka ei opi olemaan esillä, mutta harmikseen joutuu pokkaamaan kaikenlaisia valtionpalkintoja. Edellisen kirjat myyvät, jälkimmäisen eivät. Luovuuden tuskaansa viinillä lietsova runoilijadiiva ylenkatsoo ”kirjailijoita, jotka puhuvat aiheista, jotka eivät ole yleviä” ja kustannustoimittaja haaveilee Suomesta, jossa ei ole kulttuuria. Että saisi aikaa olla lasten kanssa kirjailijoiden paimentamisen sijasta (tuskin käyttäisi sitä aikaa lapsiin kuitenkaan).

Kaikki hahmot ovat mainioita tyyppiensä edustajia ja maailma ajan tasalla: kirjailijaa käsketään ottamaan henkilökohtaista vastuuta markkinoinnistaan ja julkkispoikaystävästä haaveillaan. Koska tottahan luovuus tarttuu. Jos poikaystävä olisi vaikka Vesa-Matti Loiri. Ja jos äiti on taiteilija, lapsen on pakko valita ammattikorkeakoulu ja käytännön ammatti. Olisi liian noloa seurata äidin jalanjälkiä.

Ei ollut tylsä, ei, hauska oli. Onkelin nasevan niukka kirjoitustapa sopii herkullisesti pieneen ilkeilyyn ja terävyyteen. Eiköhän muutamaan koiraan kalikka kalahda, mutta tuskin kukaan kehtaa älähtää, sen verran övereiksi hahmot viedään. Tai mistä minä tiedän, vaikka jokaisella on täsmällinen vastine tosielämässä. Onko Onkeli itse Sanelma Salminen? Ja diiva-Gunnevihan on sitten… hmm…

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Sammakko 2010.
Kari Levola: Kirjailijan työmaat. Tammi 2007.
Hannu Raittila: Kirjailijaelämää. WSOY 2006
Kaisa Neimala ja Jarmo Papinniemi: Lukukirja. Otava 2008.