Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia.

Historian professori Henrik Meinander teki kirjan, jota on tarvittu ja kaivattu: erään kaupungin, Helsingin, historian tiiviisti ja sujuvasti yksissä kansissa. Suurtyö, hieno työ! 

Meinander on tunnettu historioitsija, mutta myös sujuva sanankäyttäjä ja kirjoittaja, tiesin jo ennestään, joten odotin kirjaa innolla, ja olen lukenut sitä jo moneen kertaan - kerran kokonaan ja osia sieltä täältä. Kaupungin perustamisen syistä lähdetään ja kuljetaan lähes 500 vuotta, aina meidän päiviimme saakka.

Kokonaisuus on onnistunut ja mielenkiintoinen eikä lainkaan kuivan paperinmakuinen, kuten ei kaupunkikaan. Meinander tuo kronologiaan mukaan ilmiöitä ja teemoja, jotka ovat olleet olennaisia Helsingin asioista päättäjille, elinkeinoelämälle ja asukkaille ja muokanneet kehityksen siihen pisteeseen, jossa olemme nyt. 

Vaikka olen lukenut paljon kaupungin historiaa, tunsin saavani raikasta näkökulmaa, kuten siitä, miten vaivalloinen kaupungin alku oli tai miten vahvasti geopoliittikka sen perustamiseen ja sijaintiin vaikutti. Tarvittiin kauppapaikka Tallinnan ja muiden Itämeren hansakaupunkien vastapainoksi, sillä Ruotsin kuningas Kustaa Vaasaa kismitti kaupankäynnin etujen valuminen meritse Baltiaan. Mutta olisiko uusi kaupunki Santahaminan saarella vai Vantaanjoen partaalla? Ja mistä sinne saataisiin asukkaat: siirrettäisiinkö turkulaiset sinne? (Hurjaa!) 

No, turkulaisia ei siirretty, mutta muita kyllä, kuten tiedämme, kuninkaan kirjelmällä, joka päivättiin 12.6.1550, mikä katsotaan Helsingin syntypäiväksi. Homma muuttoineen ei sujunut nurinoitta. Eikä kaupankäynti elpynyt, kuten piti. Meinander toteaakin:

"Kaupungin rakentaminen tyhjästä oli silti lievästi sanoen uhkarohkea päätös, varsinkin kun kuningas itse ei ollut koskaan käynyt paikan päällä."

Helsingillä oli kuitenkin valttinsa, ja monista vaikeuksista - tulipaloista ja sodista - huolimatta se alkoi kasvaa, ensin hitaasti, sitten kiihtyvää tahtia. Suomenlinnan rakentaminen oli vahva moottori (onnenpotku, sanoo Meinander) koko kaupungin kehitykselle, josta saanemme siltä osin kiittää itänaapurin uhkaa ja ruotsalaista varautumis- ja kaupankäyntiviisautta. Venäläisten vallattua maan Helsinki nostettiin suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi, mikä taas toi oman vahvan sysäyksensä rakentamiselle ja kehitykselle. 

Meinander kietoo aiheeseen sopivasti eurooppalaisen politiikkaa ja kulttuuria, jotka näkyivät muun muassa kielikysymyksissä sekä aatesuuntien kehityksessä. Eikä teollisuuden ja teknologian kehityksen merkityskään pieni ole Helsingin kehittyessä "pohjoismaiseksi metropoliksi", kuten kirja kaupunkia nimittää. Lopussa kytketään pääkaupunki koko maan kehitykseen - "elää ja hengittää muun Suomen tahdissa" - ja annetaan pieni katsaus, tai toiveita, tulevalle, kuten:

"Kaupungin taloudellinen kehitys ei ole automaattisesti yhteydessä siihen, miten Suomi muutoin menestyy. Muuttoliike haja-asutusalueilta tuo asutuskeskuksiin uutta työvoimaa, mutta kieltämättä Suomen valtion heikko taloustilanne ja kiristynyt geopoliittinenn suhde Venäjään viivästyttävät pääkaupunkiseudun infrastruktuuriin ja kulttuurielämään tehtäviä suuria investointeja. Ne olisivat kuitenkin tarpeen kaupungin sykkeen ja energian vahvistamiseksi." 

Tuleeko Helsingistä kestävien ratkaisujen ja ihmisistään huolta pitävien kaupunkien esikuva - ainakin sillä olisi siihen hyvät mahdollisuudet, arvelee Meinander. Itse lisäisin: kunhan ulkopuolinen myllerrys asettuu uomiin, joissa kehitys saa rauhassa edetä ja johtomme toimii viisaasti yhteiseksi hyväksi.

Kirja on kuvitettu maltillisesti pienin mustavalkoisin kuvin ja kartoin - hyvä ratkaisu, etteivät kuvat vie koko huomiota, ja niitä löytää netistä muutenkin - sekä oheistettu laajalla aineistoluettelolla ja henkilöhakemistolla. 

Ehdoton must jokaisen historian ja Helsingin ystävän luettavaksi ja mielellään kirjahyllyyn myös: uskon itse selaavani tätä usein. Ansiokas Helsingin neljä vuosisataa (Eino S. Suolahti, 1949) on jo klassikko itsessään, kuten Meinander sanoo, mutta nykykatsanto on tarpeen. Täpäkkä, asiantunteva ote ja helppolukuisuus ovat kirjan valtteja, samoin ihmisymmärrys, mikä näkyy ilmiöiden kuvauksissa. Henkilöhistorioihin sinänsä ei mennä. Päiviimme kipeästi osuva on olympiavuoden 1952 viittaus Matti Klingeen, joka ei "koskaan elämässään suhtautunut kritiikittömästi Yhdysvaltoihin". 

Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia. Siltala 2025.

Toisenlaista historiaa tarjoaa teos Meidän Kallio, joka kertoo elämästä Helsingin Kallion Linjoilla 1900-luvulla noin 1940-luvulta joitakin vuosikymmeniä eteenpäin osuusliike Elannon taloissa asuneiden lapsuusmuistoina. Elanto rakensi työntekijöilleen asuntoja toimitilojensa lähelle ja huolehti väestään muutenkin, kuten lastentarhan pitämisellä, jotta aikuiset pääsivät töihin.

Ihania tarinoita, joita lukiessa nauratti ja liikutti. Ja hirvitti, lasten pommi- ja mäenlaskutouhuja kuvitellessa, etenkin Rauskilla, pommituksen jälkeisellä rauniotontilla Hämeentien ja Viidennen Linjan kulmassa. Lapsia oli ehdottomasti kielletty sinne menemästä, joten se oli hyvin suosittu leikkipaikka. Ihme, ettei sattunut enempää haavereita! 

Kirja on mainio ajankuva kaupungista, sen hurjasta kasvusta ja sodanjälkeisestä lapsimäärästä ja perheiden, etenkin lasten ja nuorten, arjesta. Harrastettiin voimistelua ja urheilua, kuten pesistä Haapiksella (nykyinen Väinö Tannerin kenttä), käytiin elokuvissa, kuunneltiin Radio Luxemburgia, tehtiin pientä jäynää mutta talkkaria toteltiin. Uimaan opittiin Sompasaaressa, katoilla kiipeiltiin ja parhaat pakoreitit kortteleiden suojissa tiedettiin.

Ostokset tehtiin kivijalkakaupoissa, maito haettiin päivittäin kannulla, kun jääkaappeja ei vielä ollut. Nuoret hankkivat leffa- ja karkkirahaa jätepaperia keräämällä tai elokuvateatterissa pikku hommissa paikannäyttäjänä tai lipunrepijänä. Facebookia ei ollut, mutta kaikki tiesivät kaiken, sillä porukkaa ja kavereita riitti pihalla aina.

Teki mieli heti lähteä katselemaan kirjan paikkoja. Vieläkö löytyy mainittu pyöreä ikkuna tai porttikonki? Henkilökohtaiset muistot eivät tarjoa kaunokirjallisuutta, mutta mukavia hetkiä kalliolaisille, Helsingistä kiinnostuneille, vuosina 1940-1950 syntyneille ja heidän läheisilleen.

Jouko Toivonen (toim.): Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa. Into 2019.

Kustantajalta loppuunmyyty, mutta kirjastosta ja divareista löytyy.

Silja-Elisa Laitonen: Taakka

Silja-Elisa Laitosen hieno historiallinen Suviranta-trilogia päättyy (voi ei!) kirjaan Taakka. Pidin hurjasti aiemmista teoksista Valinta ja Haavat, jotka kertovat suorasukaisesti ja tuoreella kulmalla helsinkiläisen Raakelin vuosista sodan aikana lottana ja rauhan ajan alusta. Kolmas osa nostaa koko sarjan vielä uudelle tasolle, johonkin historiallisen ja psykologisen romaanin sekä dekkarin yhdistävään genreen. 

Eletään 1950-lukua, ja Raakelin ura poliisissa etenee rikosetsiväksi murharyhmään. Naisena se ei ole helppo tie, mutta tunnemme jo Raakelin määrätietoisuuden ja neuvokkuuden selvitä kiperimmistäkin tilanteista. (Tosin se ottaa veronsa, kuten sarjaa lukeneet tietävät.) Kollega Hautaviita vetää vahvasti puoleensa, mutta Raakel on naimisissa Voiton kanssa. Voittoa vaivaavat sotatraumat, ja Raakel joutuu lisäksi hoitamaan sukulaistyttöään Elisaa, joka teinitemppuilee kaikin keinoin. Eikä Raakel tunne itsessään äitiyden kipinää. Välit omaan äitiin Gretaan ovat viileät, edelleen.

Linnan Tuntematon sotilas tulee elokuvateattereihin, ja vaikka Raakel ei niin välittänyt miehisestä kirjasta - lotista ei kerrottu mitään konkreettista - hän toisia piristääkseen järjesti leffaillan illallisineen Voitolle, ystävälleen Saimille ja tämän ihastukselle Karille. Voitto oli voinut pitkään hyvin, mutta elokuva oli hänelle liikaa.

"- Ei mennyt kauhean hyvin, Saima totesi. - Miehet sentään tulevat juttuun, hän kevensi, sillä Raakelin ilme oli kuin uitetulla koiralla.
- Miten minä voin olla näin tyhmä, Raakel sätti.
- Minähän tätä ehdotin.
- Sinä et voinut arvata Voiton reaktiota, mutta minun olisi pitänyt. Nytkö kaikki tämä hyvä katoaa? Raakel sanoi ja huokaisi syvään."

Töissä sentään sujuu, vaikka jutut ovat ikäviä. Pedofiilejä, sikiönlähdetyksiä, väkivaltaa. Raakel selvittelee monenlaisia rikoksia, joista kirjaan tulee dekkarin tuntu. Painetta tuo oma taannoinen teko, jonka Raakel tietää rikokseksi. En tiedä, perustuvat tapaukset todellisuuteen vai kirjailijan mielikuvitukseen, mutta ajassaan uskottavia ne ovat. Raakelin esihenkilö on myös kummajainen, siis nainen, Sarlin. Usein nimenomaan naisia tarvittiin naisia koskeviin juttuihin, joten siksi heillekin oli alettu järjestää poliisikursseja jo 1930-luvulla. 

Ajankuva on herkullisen lavea. Kauppoihin tuli uusi villitys, bikinit, Rock around the Clock soi, Amerikkaan muuttanut ystävätär Laila piipahtaa Suomi-visiitillä muotilookissaan, ja ihmiset olivat uteliaita, kuten upouuden Kulttuuritalon avajaisjuhlissa:

"Lailalta kysyttiin politiikasta, kylmästä sodasta ja avaruuteen menosta, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisestä kilpailusta. Hän osasi vastailla kuten näissä juhlissa kannatti. Laila keskusteli kaikesta mikä kiinnosti Raakeliakin mutta mistä hän ei osannut puhua. Kysyttiin myös Amerikkaan palanneista natseista, ja heistäkin Lailalla oli paljon kerrottavaa. Tuo nainen löysi aina voittajan puolen, ajatteli Raakel vähän kyllästyneenä ja kävi ottamassa lisää cocktailpaloja." 

Raakelia vaivaa edelleen edesmenneen rakkaan tätinsä Elisabethin salaisuus. Se pitäisi vielä hoitaa mieltä painamasta, mikä tarkoittaisi matkaa Vöyrille. (Vöyri on nyt niin in!)  Kesäloma sentään auttoi Raakelia, elämä Voiton kanssa tuntui taas sujuvan, Elisakin alkoi vaikuttaa aikuisemmalta. 

"Uransa lisäksi hän oli onnistunut pitämään itsensä kasassa. Vaikka tehty synti ei koskaan hänen harteiltaan lähtisi, hän oli selvinnyt."

Mutta uusia työtehtäviä ja myös henkilökohtaisia iskuja on tulossa. "Ihmisten tarve teutaroida" ei muuttuisi koskaan, tuumii Raakel. Kuuban sota nostaa synkkiä muistoja. Ja tapahtuu käänne, joka sysää Raakelin mustiin ajatuksiin: itsensä kasassa pito vaatii nyt jotain aivan muuta.

"Raakel oli jo kauan aikaa sitten todennut, ettei ihmiskunta itsessään tule muuttumaan, oli vain ajan kysymys, milloin kaikki räjähtäisi käsiin. Ihminen oli tikittävä aikapommi. Paljon riippui siitä, millaiset tukijoukot kenelläkin oli. Pahinta oli sota omaa itseä vastaan, ja niillä raunioilla roihusi ikuinen tuli."

Juhlavasti sanottu, mutta kirjan ja koko sarjan paras anti on näkökulma: Raakel ei ole köyhä eikä kipeä, mutta silti sota ja elämä ylipäänsä voivat olla liikaa nuorelle naiselle. Voiko kukaan vastata vaatimuksiin ja olla tyytyväinen tai jopa onnellinen, jos ei ota ohjia omiin käsiin? Siihen vaaditaan tukea, taitoa ja tahtoa. Eikä niitä kaikilla ole nykyisinkään. Soisi jokaisen miettivän osaltaan, miten osaisi lähimmäisiä, etenkin nuoria, tukea, eikä vaatisi oman maun mukaisia ratkaisuja tai taannoisten vanhempiensa opettamia tapoja, jotka eivät enää toimi. Kirjailija Sirpa Kähkönen on monesti puhunut armosta nuoria (ja muitakin) kohtaan (kritiikin sijaan, olen tulkinnut), mikä tuli tätä lukiessa vahvasti mieleen. Vaikka kirja puhuu sota-ajasta, se resonoi vahvasti tähän päivään. 

"Raakel halusi sanoa, miten typerää oli ajatella, että vain miehet saivat seikkailla, että vain miehillä oli haluja, että vai miehet saivat epäonnistua. Sota oli traumatisoinut miesten lisäksi naiset, ja Raakel oli kyllästynyt miesten juoksuhautamuisteloihin ja taiston ylistämisiin. Sodalla oli kaikkien kasvot, silti taas yksi mies oli tahallaan mitätöinyt naisia.* Raakel ei nähnyt asiaa pelkästään lottakysymyksenä vaan kaikkien naisten kokemusten mitätöimisenä."

*viittaus 1950-luvulla ilmestyneeseen miehen kirjoittamaan sotakirjaan, ei Linnan Tuntematon

Raakel ottaa ohjat omiin käsiin. Tai kirjaimellisemmin, moottoripyöränsä sarvet. Sekin on aikanaan uutta, nainen liikenteessä. Paljon samaa hänessä on kuin tädissään oli, hän yllätyksekseen huomaa, mutta toivottavasti Raakel löytää mielenrauhan toisin keinoin.

Kenelle: Historiaa kestäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, sodan seurauksia miettiville, sujuvan ja tapahtumarikkaan tarinan ystäville.
 

Silja-Elisa Laitonen: Taakka. Tammi 2024. Päällys Emmi Kyytsönen, kannen kuvat Abigail Miles, Arcangel ja Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.