Jännitystä rouvaelämään. Naistenviikko 2026.

Monenlaisiin rouviin kirjojen kautta tutustuu. Yksi viime aikojen näkyvin on korealainen rouva Shim. Hänellä käy huono tuuri: mies on kuollut, ja omat työt lihanleikkaajana loppuvat. Silti pitäisi elää ja pitää huolta lapsista, lukiolaistyttärestä ja opintoja aloittelevasta aikuispojasta. Mutta miten? Mistä viisikymppinen nainen nainen saisi töitä? Kuulostaa tutulta myös ongelmalta myös meillä. 

Lukija saa kautta kirjan hämmästellä korealaista elämänmenoa. On outoja ammatteja, kuten untuvikkojen sukupuolen määrittelijä tai hiilibrikettien sytyttäjä, ja on ruokaa, joista japanilaisten kirjojen tapaan puhutaan paljon. Tutustumme muun muassa krapulakeittoon eri alalajeineen. 

Mutta se työnsaanti. Rouva Shim löytämän rekrytointi-ilmoituksen kautta hänelle tarjotaan palkkatappajan töitä. Taitavana veitsenkäsittelijänä ja yhteisössä näkymättömänä keski-ikäisenä naisena hänellä on siihen oivat edellytykset. Kauan ei etsivätoimiston tarvitse houkutella, sillä palkka olisi ruhtinaallinen. Rouvan silmissä siintävät pojan opiskelurahat ja huolettomat olot. Joten toimeen vain.

Ja hän on hyvä ammatissaan. Tietysti (mihin eivät viisikymppiset naiset pystyisi). Hän on niin hyvä, että herättää närää oikeissa ganstereissa, joita alalla uusi, tuntematon kilpailija uhkaa taidoillaan. Silloin homma alkaa käydä vaaralliseksi.

Kirja onnistuu olemaan hauska, osin jännittävä eikä väkivaltaakaan voi välttää, mutta enemmän humoristinen ja liukkaan vetävä kummine, odottamattomine käänteineen. Persoonaa kirjaan tuo myös kerrontaratkaisu: kertoja vaihtuu luvuittain, ja vaikka hieman piti pinnistellä outojen nimien vilskeessa - kukas tämä taas olikaan - kokonaisuus kuroutuu ovelasti kasaan. 

Jiyoung Kang: Rouva Shim, palkkamurhaaja. Johnny Kniga 2026. Käännös koreasta suomeksi Taru Salminen.

Riemastuin kirjastossa mainiosta kirjan nimestä: Toimen nainen. Mikä mainio suomalainen sanontatapa, kyseessähän on nainen, joka tekee ja saa aikaan, kuin suurten ikäluokkien naiset konsanaan. Tosin kävi ilmi, että olin nähnyt väärin ja ensimmäinen sana onkin Toinen. Mutta luin silti. Kuka ja miksi on toinen rouva Parrish? Mitä ensimmäiselle tapahtui?

Ensimmäinen on Daphne, joka on naimisissa ökyrikkaan ja filmitähden näköisen Jackson Parrishin kanssa. Heillä on kaksi tytärtä, mikä osoittautuu harmittavan aviomiestä, sillä hän on haaveillut pojasta. Tähän löytämäänsä pieneen onnen säröön aikoo iskea Amber, joka kihisee kateudesta Daphnea kohtaan, etenkin tämän omaisuutta ja huoletonta elämää. Myös Daphnen mies kelpaisi! Amber teeskentelee ystävyyttä niin menestyksellisesti, että Daphne alkaa pitää Amberia luotettunaan ja antaa tälle lisäaseita miehensä kaappamiseen avaamalla intiimiä perhe-elämäänsä.

Mutta kuinka helppo pala Jackson on? Yllätyksiä ja salaisuuksia tarjoileva, rivakasti etenevä tarina tyydyttää lukijan tirkistelyn ja jännityksen halua trillerilukijoille jo tutulla, mutta näköjään edelleen toimivalla kaavalla. Julkaisu oli mennyt minulta aikanaan mennyt ohi, harmi kyllä, olisi varmaan silloin ollut todella pommi. 

Kirjailijanimi kätkee kaksi amerikkalaista sisarusta, joiden yhteistyö on tuottanut miljoonamyyntiin yltävän trillerituotannon. Ilmeisesti vain kaksi on suomennettu, tämän lisäksi Viimeinen kohtaaminen. 

Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (The Last Mrs Parrish). HarperCollins Nordic AB 2020. Suomennos Maija de Pavert. Kansi Bonni Leon-Berman.

Murharouva Christieltä rouva-aiheinen dekkari sopii päivään kuin veitsi pahantekijän käteen. Paitsi ettei tässä käytetä veistä, vaan rouva McGuinty löytyy kuolleena kotoaan Broadhinnyn kylästä iskettynä päähän raskaalla esineellä. 

Murhaajakin selviää kätevästi, sillä kaikki todisteet viittaavat rouvan alivuokralaiseen, luihuun Bentleyhin. Paikallispoliisi Spence kuitenkin epäröi ja pyytää apua Poirotilta, joka innostuu jutusta tekemisen puutteessa ja - salapoliisin omanarvontunteen tietäen - näyttämisen halusta. Vaikka joutuu asumaan kylän majoituksessa, joka on kaikkien hänen standardiensa alapuolella.

"- Minä kärsin, Hercule Poirot sanoi itsekseen syvän itsesäälin vallassa. - Minä tosiaan kärsin."

Tarina on kuin perusopas Christien kirjoitustyyliin. Brittiläinen maaseutumaisema, epäiltyjen tarkka taustaselvitys ja Poirotin oivallukset sekä monipuoliset henkilöhahmot, joissa vilahtaa myös muista Christien kirjoista tuttuja nimiä. Poirotin ystävä, kirjailija Ariadne Oliver (jonka teoksia ovat muun muuassa Toisen kultakalan arvoitus ja Kissa se kuolikin) lienee Christielle rakas ja osin alter ego, jonka romaanien päähenkilö on riemuksemme suomalainen etsivä. Tosin mitään suomalaista hänessä ei ole, sillä kirjailija ei tunne maatamme lainkaan. 

Hahmot on nimetty huolellisesti. Rouva Sweetiman on kylän postitoimiston pitäjä, joka tietää kaiken ihmisten yhteydenpidosta. "Kylän aivot", miettii Poirot, joka raportoi Spencelle:

"- Olen suorittanut tutkimuksia, Poirot sanoi tuimasti.
- Niin?
- Tulos on tämä: kaikki Broadhinnyn asukkaat ovat oikein mukavia ihmisiä.
- Mitä te sillä tarkoitatte, monsieur Poirot?
- Ajatelkaa nyt, ystävä hyvä. 'Oikein mukavia ihmisiä.' Sehän on ennenkin ollut murhan motiivina."

Psykologinen, tai kuten Poirot itse sanoo, harmaisiin aivosoluihin perustuva tutkimustapa toimii aina. Eikä hän kaihda keinoja tiristääkseen totuuden - häntä ei "pedanttinen totuuden kunnioittaminen" keskusteluissa ole häiritsemässä, kertoo Christie. Huumoria kirjassa on yllin kyllin. Ja kritiikkiä ikä- ja naissyrjintää kohtaan. Yllättävän ajankohtaista on myös median suuri vaikutus. Jopa homous mainitaan, vaikkei rouva Oliver hyväksy aihetta tekeillä olevaan näytelmäänsä. Ei paheksumissyistä, vaan asia ei hänestä sovi näytelmän suoraviivaiseen tyyliin, on oma tulkintani. Rohkea veto silti, kun muistaa dekkarin alkuperäisen julkaisuajankohdan, joka oli vuosi 1952. 

Nautinnollinen perinteinen dekkari, jonka tekemisen parissa uskon kirjailijan itsensäkin viihtyneen. Kun luette tätä tai mitä tahansa, muistakaa Poirotin neuvo: Ei pidä uskoa kaikkea mitä kuulee. Älkää ainakaan luottako mukaviin ihmisiin.

Agatha Christie: Rouva McGuinty on kuollut. (Mrs McGuinty's is dead.) WSOY 1973. Suomennos Eva Sikarla.

Naistenviikon 2026 -lukuhaastetta vetää blogin Yöpöydän kirjat pitäjä Niina Tolonen, jonka työtä on myös viikon logo. 

#naistenviikonlukuhaaste26

Curtis Sittenfeld: Eligible

Eligible on modernisoitu versio Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Sittenfeldiä kirjailijana en tuntenut, google kertoo hänen erikoistuneen romanttiseen komediaan, ja näköjään siis myös fanifiktioon. Kiinnostuin innostuneista somearvioista: tämä voisi olla hauska.

Ja onkin! Juonta ei Austeninsa lukeneen tarvitse jännittää, se pysyy entisellään, mutta nokkelasti Sittenfeld siirtää se meidän aikaamme. Bennettien perheessä on viisi tyttöä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin, ainakin äidin mielestä. Ja tytöt itsekin haaveilevat ihanista rakkaustarinoista, keskimmäistä Marya lukuunottamatta. Modernit naiset ovat tietysti töissä: Jane on joogaohjaaja ja Liz naistenlehden toimittaja New Yorkissa, mutta kolme nuorempaa asuu vielä kotona. 

Kun naapurustoon muuttaa komea, mukava ja varakas Chip, se on menoa vanhimmalle tyttärelle Janelle. Ja Chipin ystävä, aivokirurgi Darcy, herättää Lizissä outoja tunteita, alkuun lähinnä ärtymystä töykeydessään ja ylimielisyydessään. Ja onhan Lizillä poikaystävä ennestään. Ystävä Charlotte aavistelee kuitenkin jotain muuta.

"Charlotte looked carefully at Liz. - Are you sure there´s no ST between you and Darcy?
- I'm totally sure."               
(toim. huom. ST = sexual tension)

Rouva Bennett osallistuu innokkaasti tuttaviensa tapahtumiin ja järjestää niitä itsekin. Tavoitteen tiedämme. Ainakin vanhimmat tyttäret pitäisi naittaa, jotta perheen taloudellinen tilanne kohenisi. 

"Thus, despite having failing to pair off any of her daughters in the two decades she'd been actively trying, Mrs. Bennet´s hopes for the barbacue were high indeed." 

Chipin ja Janen ihastus on ilmiselvää, mutta matkalla on monia mutkia. Kuten se, että Chip on mukana tosi-tv:ssä, jossa etsitään rakkautta - siis Unelmien poikamiehessä. Ja Janella on lapsihaave, joka on jo enemmän kuin haave, mutta siitä Chip ei tiedä. 

Nuorimmat siskot Lydia ja Kitty ovat rempseitä nuoria naisia, joiden ronski kielenkäyttö ja huoleton käytös jatkuvine bailaamisineen nolottaa vanhempia sisaruksia. Mutta käykin niin, että nuorin, Lydia, solmii merkittävän parisuhteen ensimmäisenä, kuntosalin omistavan Hamin kanssa, jonka tausta osoittautuu varsin kiinnostavaksi ja rouva Bennettiä suuresti järkyttäväksi. Eikä Kittykään yksin jää. Ei myöskään ökyrikas Willie-serkku, IT-nero, jolla on ties kuinka mones startup-yritys Silicon Valleyssa ja josta rouva Bennett toivoi Lizille hyvää saalista.

Nauroin monta kertaa ääneen, niin hulvatonta menoa Sittenfeld tarjoilee: tosi-tv:stä Darcyn lapsuuden muistoihin C-kasetteina, dinnereistä drinksuille ja roskaruokapaikkoihin, netin käytöstä Bennettin perheessä (äiti ei osaa käyttää älypuhelinta, tyttöjen mielestä onneksi) muihin nykyilmiöihin. Luonnollisesti osa elämää on seksi, onhan kyse verevistä naisista - muttei mitään limaista, vaan mukavan todenoloisesti. Lizin työn kuvaukset toimittajana tämän metsästäessä julkkishaastateltavia ja miettiessä juttujaan ovat erityisen mielenkiintoisia, onhan kirjailija itsekin pääammatiltaan toimittaja.

Juttu istuu hyvin Yhdysvaltoihin, Cincinnatiin, jossa perhe asuu. Ja vaikka tarina on välillä käänteissään överi, se on osa jutun höpsöä viehätystä. Henkilöiden luonteenpiirteet on vedetty nekin suorasukaisesti tappiinsa, naurattavasti muttei naurettavasti. Kunnioittavasti ja hauskasti tehtyä fanifiktiota!

Kenelle: Jane Austeninsa lukeneille, klassikkoon tutustumista kaipaaville, hulvattoman viihteen ystäville, rentoa lukuhetkeä hakeville.

Curtis Sittenfeld: Eligible. Random House / Harper&Collins 2016. 

Wikipediassa kustantamoksi mainitaan Random House, mutta kirjastolainassani julkaisijaksi on merkitty Harper&Collins. Ehkä oikeuksia on sittemmin myyty? Kirjaa ei ole suomennettu. Vielä. 

Kansikuva on Antikvaarin sivulta.

Rapakon takaa - kolme kovaa

Lucy Bartonin karu lapsuudenkertomus kosketti ja koskettaa. Strout yltää yli paikkakuntien ja valtioiden rajojen samastuttavan uskottavalla, harkitun hienosti riisutulla tarinallaan, jonka aloitti Nimeni on Lucy Barton ja jota Kaikki on mahdollista laajentaa yhdeksän eri kertomuksen muodossa.

On mainiota palata tuttujen hahmojen pariin ja saada tietää, mitä heille kuuluu. Lucystä on tullut kuuluisa kirjailija. Hän on vaihtanut paitsi asuinpaikkaa pikkukaupungista suureen, myös sosiaalista statustaan, luokkaa, kuten tavataan sanoa. Mikä muuttuu ja miten häneen nyt suhtautuvat entiset naapurit ja elossa olevat perheenjäsenet? Veli Pete on ainakin kauhuissaan, kun Lucy ilmoittaa tulevansa käymään.

Tyylikkään taidokasta ja herkullisen kikkailematonta tekstiä, jossa ei ole mitään liikaa mutta joka kertoo paljon luokkaeroista, juurista, ihmissuhteiden puhumattomista kipeistä kohdista ja kasvamisesta, elämän vääjäämättömästä jatkumisesta ja muutoksista, joskus eteen, joskus taakse päin. Lucy Bartonin tarinassa on paljon kaunista ja toivoa tuovaa, vaikka melankolian tumma pohjavire sitä sävyttääkin.

Muualla: Lumiomena ei voi kuin ihailla, miten Strout kirjoittaa: kuin ulkoa katsoen, mutta sisälle päästen.

Elisabeth Strout: Kaikki on mahdollista (Anything Is Possible). Tammen Keltainen kirjasto 2019. Suomennos Kristiina Rikman. Päällys Laura Lyytinen.

Rapakon taakse, mutta Kanadan puolelle sijoittuu Louise Pennyn Three Pines -dekkaritrilogia, jonka nyt lukemani kirja aloittaa. Hämmästyttävästi se muistuttaa perinteistä brittidekkaria teenjuonteineen, seurakuntanaisten ahkerine harrastuksineen, maatalousnäyttelyineen, jopa Oscar Wilde -sitaatteineen pienen idyllisen kylän maisemissa. Tunnen heti olevani kotonani. Kanadalaisuus näkyy lähinnä englannin- ja ranskankielisten henkilöiden myötä. Ja siinä, että ylikomisio Gamache saapuu Quebeckistä selvittämään kylän murhatapausta, kun kaikkien rakastama iäkäs Jane Neal löytyy kuolleena.

Paljon puhetta ja psykologisointia, välienselvittelyä ja leppoisuutta, ilman räjähtäviä huipennuksia tai hurmekekkereitä. Vanhahtavaan viittaavasta ympäristöstä ja tyylistä huolimatta eletään nykyaikaa. Sujuva kerronta pitää kiinnostuksen yllä fiksusti rakennettuine yllätyksineen ja elävine henkilöineen. Ei jätä syvää muistijälkeä, joten sopii erinomaisesti päänlepuutusluettavaksi unta odotellessa tai välipalaherkuksi. Seuraava osa ilmestyy syyskuussa 2019, kolmas keväällä 2020. 

Muualla: Leena Lumi ahmaisi tarinan kuin jäätelön hellepäivänä. Kirsi kertoo kirjojen taustaa: kirja on julkaistu suomeksi ensi kerran jo vuonna 2005! Silloin nimellä Naivistin kuolema. Three Pines -sarjan tapahtumapaikkoja voi katsella vaikka tästä. 

Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Still Life). Suomennos Raimo Salminen. Bazar 2019. 

Ennakkokappale. Kansi Perttu Lämsä, taitto Jukka Iivarinen.

"Pitää otteessaan" on yksi kirja-arvioiden perusfraaseista, ja sitä on käyttänyt myös Daily Mail kirja-arviossaan liepeen mukaan. No, olen samaa mieltä: ei tätä tarinaa voisi kesken jättää. Mel on onnellinen perheenäiti, kun hän vuosien jälkeen tapaa opiskeluaikojensa bestiksen, Abin. Liikuttavan Abi-ihailunsa Mel saa miettiä uudestaan, kun tutustuu entiseen ystäväänsä paremmin.

Hämmästyttäviä käänteitä ja juohevaa tekstinjuoksutusta tarjoava tarina muuttuu ystävyystarinasta trilleriksi, psykologiseksi sellaiseksi, muita aseita kuin päätä ei käytetä (mutta se onkin vaarallisin ase!). Ei erityisen mieleenpainuva teos, mutta viihteenä sujahtaa sujuvasti omaan genreensä ja tekee tehtävänsä. Suomennetun kirjan nimen loppulisäystä ihmettelen, minusta se kertoo liikaa sisällöstä. Ja joku moitti äskettäin kirjablogeja liioista juonipaljastuksista! En allekirjoita!

Muualla:  Todella piinaava kirja, toteaa Mannilainen, myönteisesti.

Adele Parks: Päästin hänet sisään - ja hän vei kaiken. (I invited her in)

Suom. Pirjo Lintuniemi. HarperCollins 2019. Lukukappale. Kansi Lisa Krebs.