Soutaminen

Jos ihminen viettää suurimman osan valveillaoloajasta työpaikalla, niin tottahan vapaa-aikana pitää lukea työelämästä. No, on se pervoa, mutta olkoon. Eikä edes jää tähän, sillä jatkan työelämäteemaa vielä muutaman muun kirjan verran.

Antti Leikaksen vesiliikenneaiheisen sarjan kolmas kirja, Soutaminen, kuvaa myyntijohtaja Marjo Kukkoahon työviikkoa. Ja samalla hänen alaisensa aluemyyntipäällikkö Teuvo Seilosen ja parin muunkin viikkoa, johon mahtuu monenlaista arkisählinkiä mutta myös avainkokemusta, kuten komeasti sanotaan.

Marjo Kukkoaho on viinaan menevä, huipputehokas ja urallaan häikäilemättä kaikin keinoin edennyt johtaja, Seilonen hänen nössö alaisensa, se harmaa taustalla, joka ei ihan pysy mukana mutta jota on hyvä syyttää epäonnisista hankkeista.

Molemmat taitavat olla parhaat (työ)päivänsä jo ohittaneet ja saavuttaneet pätemättömyyden tasonsa tai homma on muuten vain kestänyt liian pitkään ja mennyt överiksi, arvelin alkuun. Mutta käänteitä tapahtuu, bisneksenteon lomassa.

Leikas irvailee paitsi työelämälle, johtamiselle ja alaisille, myös keinoille, joita töissä käytetään hommien hoitamiseksi. Palaverikäytännöt ja konsultit ja sen sellaiset. Mutta jos elämäntapaopas - tai tässä tapauksessa sodankäyntiopas - auttaa, kuten Seiloselle kävi, onko siinä mitään pahaa? Kieli poskessa kirjailija kuvaa uhkia, joita liika työnteko ja pyrkyryys saattaa aiheuttaa, eikä niistä pienin ole viiraus päässä, kuten Kukkoahon kohdalla tulee mieleen. Ja kenenpä meidän työuramme varrelle ei olisi sattunut liivijengiä, joka ajaa takaa pahat mielessä.

Kaikki eivät pärjää, ja he päätyvät soutamaan komeroon, lukkojen taakse. Tai ainakin yhdelle on käynyt niin. Vähän liikaa soutamista tekstissä on. Tosin hienosti kuvataan soutamisen tekniikka ja harrastuksen antoisuus, onhan yksi henkilöistä on Pentti Karppinen (ei Se Pentti Karppinen). Olisiko soutamisen teema kuitenkin laajempi henkilöitämme ajatellen, ja toivottavasti talouselämää ylläpitävien yrityksiemme kanssa on samoin: selkä edellä mennään, mutta eteenpäin kuitenkin.

Viihdyin Soutamisen parissa; se on helppo, hauska ja nopea lukea - sutjakan viihdyttävää tekstiä ajankohtaisella ja ammattimaisella otteella. Leikas ei ole heppoinen kirjoittaja, vaikka kirja on kevyenoloinen. Tästä kirjasta pidin paljon enemmän kuin Melomisesta, ehkä läheisemmän aiheensa takia, jos niin voi sanoa (en kyllä nytkään samaistu kehenkään henkilöön, tänk kaad), mutta samat myönteiset adjektiivit voi liittää tähänkin. Hervotonta Dilbert-henkeä on nyt enemmän, tosi ja epätosi sekoittuvat sopivalla reseptillä ja teksti etenee lukijaystävällisellä intensiteetillä.

Urputtaa voisi tietysti naiskuvasta, Kukkoaho kuvataan karmeaksi akaksi ja miehistä sukeutuu sankareita. Mutta jos asetelma olisi toisinpäin - miesjohtaja ja naisalainen - juttu ei toimisi eikä olisi yhtään hauska. Ehkä se kertoo jotain luutuneista asenteistamme, kuten siitä, kuinka miehen ja naisen tulee käyttäytyä urallaan. Hyvä muistutus siis alati vaanivista ennakkoluuloista! Mutta ei tätä vakavasti kannata ottaa, enkä usko tarinaa tasa-arvokannanotoksi tarkoitetuksikaan.

Harmi etten ollut ehtinyt lukea kirjaa ennen kirjamessuja, jossa tapasin kirjailijan, mutta minulla ei vielä ollut mitään kysyttävää tai kommentoitavaa. Kuvan sentään otin Leikaksesta, joka ei itse sorru kravatti-ikeeseen, vaikka kirjassa se symboloi valtaa ja johtajuutta.

Sitä vielä mietin, että kustantajan mukaan trilogia päättyy nyt. Harmi, alan sanastoa työelämävertauksineen riittäisi vielä. "Purjehtiminen" voisi kertoa pullistelevasta pomosta ökyveneineen ja hänen köyhästä, bodausta harrastavasta lapsuudenkaveristaan, jotka seilaisivat täysin purjein (työ)elämänsä aallokossa, syvyyksiä miettimättä. Tai "Suppailu", jossa tarvitaan kohtalaista tasapainoa ja etenkin kykyä kaatumisen jälkeen nousta pian taas menoon mukaan. Päähenkilönä usein työpaikkaa vaihtava Y-sukupolven moniosaaja tai useita konkursseja kärsinyt varhaiskeski-ikäinen, iäti toiveikas ja uusi ideoita kokeileva yrittäjä.

Kenelle: Toimistohommissa raataville ja niitä johtaville. Viihdyttävän lukuhetken tarpeessa oleville. Vaaratonta pomoirvailua kaipaaville.

Muualla: Linjakasta ja vivahteikasta tekstiä, sanoo Mummo matkalla. Tuijaa kirja hämmästytti vauhdikkaalla vinksahtaneisuudella.

Antti Leikas: Soutaminen. Siltala 2015. Kansi Elina Warsta.

Melominen

Oli pakko mennä nokosille, kun pääsi Melomisen loppuun: sen verran uuvuttavalta elämämeno siinä tuntui.

Idea on hauska − kerrotaan unenpuutteesta sekavan perheenisän arkisia tapahtumia, mutta samalla myös poukkoilevat ajatukset, jotka eivät millään tavalla liity käsillä oleviin tilanteisiin, vaan mieleen juolahtaa milloin mitäkin. Aivan kuten todellisuudessakin. Sillä välin kun keho suorittaa velvollisuuksiaan, mieli vaeltaa kummia polkujaan. Etenkin väsyneenä.

Kirja on jaettu kahteen osaan: ensin ollaan päähenkilön työpaikalla, toisessa osassa kotona. Muuta juonta ei ole, eikä juuri mitään tapahdu, paitsi päähenkilön päässä. Tavallista toimistoarkea; automaattikahvin ja paperipölyn voi melkein haistaa. Pidetään palaveria, hankitaan kauppoja. Draamaa on yhden auto-onnettomuuden verran. Mies miettii, mitä miettii. Kotona nähdään vaimo (joka on myös työkaveri) ja viisi lasta. Oksentamiset, peseytymiset, yövalvomiset ja lasten kuskaukset kuvataan tokkuraisten aivojen läpi.

Oikeasti ihmisen ajatukset voivat olla tätäkin paljon hurjempia, jutut ovat melko maltillisia. Ovat ne silti tarpeeksi päättömiä, jotta tuntuvat uskottavilta. Nämä voisivat hyvin olla jonkun päästä. Ja ovatkin tietysti, kirjailijan. On outoja ideoita ja hassuja mieleen pulpahtamisia. Tuumailut on painettu kursiivilla, jonka lukeminen ei koskaan ole kovin miellyttävää. Onneksi tekstipätkät eivät olleet pitkiä, niin että ne jaksoi lukea.

Toimistopuolelta odotin enemmän; ehkä terävää satiiria ja havaintoja työelämän typeryyksistä Konttorin tyyliin tai hauskutusta Dilbertin tapaan. Sellaista ei tarjottu, vaan kuvausta siitä, kun kaksi ihmistä ohittaa toisensa käytävällä, tai kun lounaaksi syöty kiinalainen ruoka laittaa vatsan sekaisin, tai kun lintu törmää neuvotteluhuoneen ikkunaan. Eihän se arki sen hohdokkaampaa ole, kirjoittaja tarkoittanee sanoa. Eikä työn ja perheen puristuksessa jaksa seikkailuita. Klisettä arjen sankarista voisi käyttää tässä, kun perusasioista selviäminen on lähinnä vaiston, ei enää järjen, varassa. Tähän voi varmasti moni lukija samaistua.

Kotiosuudessa alkoi tosiaan jo väsyttää. Tarina alkoi tuntua vähän tylsältä, vaikkei kirja pitkä olekaan. Ei kotitöistä draamaa saa, vaikka veden korkeus kylppärin lattialla nousisi. Sinne jäi puolitajuton perheenisä jatkamaan kauhomistaan pimeässä tunnelissaan, ja kaikki sympatiat hänelle. Tunnelin päästä hän arveli löytävänsä poutaa − myönteinen tunnelma kirjassa koko ajan leijui. Päähenkilönsä tavoin tokkurainen ja sekava, mutta myönteinen.

Kirjan visuaalinen ulkoasu on kaunis ja leikkisä, sopii tyyliin. Kaiken kaikkiaan kirja on taitavasti, tarkan nasevasti kirjoitettu ja toimitettu. Mukava tuttavuus, muttei sen huumori nauruksi asti tähän lukijaan purrut, korkeintaan hymähtelyksi. Jotenkin kirja tuntui tutulta, vaikka on esikoinen. Näitä hauskuudella ja lämpimällä ironialla ratsastavia kirjailijoita on nyt niin paljon. Eikä kotitöitä tekevä mieskään ole enää jännä juttu.

Sopii hyvin matkalukemiseksi ja myös väsyneelle lukijalle pätkittäiseen lukemiseen, kun ei tarvitse metsästää kadonnutta juonta. Kuulemma päähenkilönsä elämäntilanteessa kirjailija on sen kirjoittanutkin.

Antti Leikas: Melominen. Siltala 2011.

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.