Janne Huilaja: Karkuri

Tuomas Kyrö on tasoittanut lukijan mielen suopeaksi itsepäisille ja uutta vieroksuville ”seniorikansalaisille”, joten Karkurin iäkäs sisarusparvi tuntui heti tutulta. Viljo ja hänen sisarensa Helmi ja Siime ovat minusta Mielensäpahoittajan läheistä sukua tai ainakin naapureita, vähän vanhempia, kirjakin syntyi jo 2004.

Pienessä kylässä asutaan, mökissä ilman mukavuuksia tietysti. Sisaruksista kukaan ei ole tullut syntymäkodistaan muuttaneeksi tai perhettä perustaneeksi, vaan heille on muodostunut oma, kolmenkeskinen rutiininsa kotiaskareiden hoitoon ja mökissä ja kylän piirissä käpsehtimiseen. Muutama nopeasti mutta tunnistettavasti kuvattu kyläläinenkin kirjaan mahtuu.

Hassu väärinkäsitys saa aikaan tapahtumasarjan, jossa rutiineja joudutaan rikkomaan sydämiä pompottelevasti, vanhat roolitkin menevät uusjakoon. Komentoa pitävä joutuu pyytämään apua, tossukka joutuu ottamaan vastuuta ja tasainen puurtaja järjestää yllätyksen.

Karkuri ei tarjoa suurta draamaa eikä monimutkaista psykologiaa, vaan mukavan, lämmintunnelmaisen pienen tarinan erittäin elävine hahmoineen. Huilaja selvästi tietää, mistä puhuu, näistä pienen kylän ihmisistä puhuessaan. Pienet ympyrät tekevät pienestäkin muutoksesta ison asian. Naurahtelin etenkin Siimen vähemmän kauniille tuhahteluille, joista muistui elävästi mieleen jo ammoin kuollut mummoni - joka ei todellakaan ollut mikään lepertelijä. Ja ihmettelin, miksei tästä ole tehty näytelmää tai tv-sarjaa: tämä sopisi mainiosti kesäteatteriin tai Ylen maalaiskomedian käsikirjoitukseksi, sopivasti dramatisoituna. Tuttuja hahmoja ja paikkoja siitä löytäisi varmasti moni.

Kirjailijan googlattuani huomaan hänen olevan Lapin kuvaaja, kirjassa ei paikka korostetusti tullut esille, vaikka pitkistä välimatkoista puhuttiinkin. Pidetään tätä vaikka omana Tulipa tutustuttua -haasteenani: pyrin välillä tietoisesti hakemaan ja lukemaan uusia - siis itselleni uusia ja tuntemattomia - kirjoittajanimiä, muuten lukeminen helposti on julkisuudessa ja blogeissa puhuttujen (uutuus)kirjojen ja kirjailijoiden seuraamista. Siitä vain outoja nimiä tutkimaan muutkin! Niitä riittää, vaikka takana olisi jo kymmenien vuosien lukemiset.

Janne Huilaja: Karkuri. Gummerus 2004.

Post-it-tunnustus

Sain Erjalta ja Jokelta hienon tunnustuksen, josta suuri kiitos! Tunnustukseen liittyivät seuraavat ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.

- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

- Kopioi post-it-lappu ja liitä se blogiisi.

- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post-it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Upeita ja antoisia blogeja on niin paljon, ettei viisi oikein riitä; kymmenet blogit ovat löytäneet oman äänensä ja roolinsa. Erjaa seuraan tiiviisti, sillä luotan hänen arvioihinsa ja kirjavalinnatkin usein vastaavat omaa makuani. Jokkea olen vasta aloitellut seurata, mutta jo vakilukija. Lisäksi luen postaukset aina muun muassa näiltä:

Katjan Lumiomena

- Katja on kirjabloggareiden ”raskasta sarjaa”, joka kirjoittaa paljon asiaa ja ajatuksia myös muusta alaan liittyvästä. Hyvät kirjat hän tunnistaa varmalla maulla ja osaa perustella niiden ansiot muillekin. Must-luettava, vaikkei kirjamaku aina osukaan yksiin. Nautittavia, hienoja blogiarvioita on ilo lukea.

Sallan lukupäiväkirja

- Kaikki edellä mainittu koskee myös Sallaa, jonka blogista olen ehkä eniten saanut kirjallisia ajatuksia ja lukuvinkkejä, jopa kokeillut uusia genrejä sen ansiosta.

Karoliinan Kirjava kammari

- Karoliinan valoisa blogi kertoo monenlaisista kirjoista ei aina niin vakavasti, mutta aina asiantuntevasti ja innostavasti hyvine haasteineen. Ja yllätys ei liene, että hän on myös erinomainen kirjoittaja, jolla niin faktat kuin pilkutkin ovat aina kohdallaan, kuten näillä kaikilla laadukkaiden blogien pitäjillä.

Sannan Luettua

- Sannan raikkaita ja fiksuja arvioita on kiva lukea; usein löydän sieltä myös tuttuja kirjoja, vaikkemme samoja innostuksia aina jaakaan.

Marian Sinisen linnan kirjasto

- Tämä nousi esiin erityisesti juuri nyt; löysin syksyn lukulistaltamme monta samaa kirjaa ja odotan uteliaana arvioita.

Tunnustuksia ovat monet jo saaneet aiemminkin, mutta kierto jatkukoon, ovat ne niin hyviä. Antoisaa lukusyksyä kaikille!

  

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Reidar Palmgren ei ole mikään liukuhihnakirjailija: nyt ilmestynyt romaani on neljäs yhteentoista vuoteen. Jo esikoinen Jalat edellä - joka voitti sekä Hesarin että Akateemisen kirjakaupan esikoiskirjapalkinnon - yhdisti mystisyyttä arkeen, psyyken haurauteen ja aistikokemuksiin, ja oli siinä luontoelementtejäkin muistaakseni mukana, ainakin vettä. Pidän tyylistä, joka jatkui muissakin kirjoissa. Etenkin kiehtoo toden ja fantasian sekoitus, outous, jota aina on enemmän tai vähemmän mukana.

Samoja aineksia löytyy uutuudesta, mutta entistä äärimmäisempinä. Aistillisuus ja luonto ovat vahvasti mukana, kun Palmgren kertoo tarinaa Tuulasta, erakkomaisesta kaupunginpuistonhoitajasta, joka ei halua käyttää lehtipuhallinta eikä muita koneita. Hän ei myöskään halua tavata ketään, jos ei ole pakko. Hän ei osallistu työpaikan asioihin, ei näytä pienintäkään kiinnostusta ns. normaalin yhteiskunnan tai sosiaalisen kanssakäymisen sääntöihin. Tuula elää aistiensa ja vaistojensa mukaan, on itse asiassa enemmän eläin kuin ihminen. Luonnollisesti häntä inhotaan, pelätään ja käytetään hyväksi.

Itse en ole luontokuvailun ystävä (luonnon kyllä), joten aihepiiri ei kolahtanut.  Äärimmäinen introvertti Tuula oli hahmona kiinnostava - erot normielämään ja vaikkapa työpaikan sosiaaliset asetelmat ovat selkeät ja lupailivat monenlaista - mutta jossain vaiheessa henkilön kehitys päättyi tai paremminkin kääntyi suuntaan, jota en enää pystynyt seuraamaan. Eläimellisyys ja luonnon kierron seuraaminen oli selvää, kyllä, mutta etenkin loppupuolella hän käyttäytyi oudosti niin eläimeksi kuin ihmiseksi. Kostavatko eläimet?

Ehkä tarkoitus on kuvata Tuulan (luonnon) järkkymistä (kaupunki)ympäristön vaatimusten ja dramaattisten tapahtumien pyörteissä - ruumiitakaan ei puutu - mutta hämäräksi hahmon käytös ja sen logiikka kokonaisuutena minulle jäi. Kuvailua Tuulan ”luonnonmukaisista” oloista ja aistihavainnoista riittää, tuskastumiseen asti. Hän nuolaisee usein kättään tai valuttaa siltä milloin spermaa, milloin verta, maistaa, haistaa… jotain tuntuu silti ärsyttävästi puuttuvan, jotta lukija pystyisi eläytymään.

Toinen minulle arvoitukselliseksi jäänyt hahmo on Antti, vartija, johon Tuula luo omanlaisensa suhteen. En ymmärtänyt Antin käytöstä enkä hänen edustamiensa asioiden mukaan tuomista. ”Tutuimmalta” tuntui nuori graffitimaalari, jonka motiiveja ja tekemisiä saattoi tajuta, vaikkei niitä hyväksyisikään. Ohuenpuoleisiksi kaikki hahmot kuitenkin jäivät, samoin heidän yhteytensä toisiinsa.

Loppupuolella tapahtuu ratkaisuja, kuten kunnon tarinaan kuuluu. Mutta nekään eivät tällä kertaa anna lukijalle tyydytystä ja helpotusta; tarinan jälkimaku on karvas, vaikutus ainakin lievästi allergisoiva.

Kirjan luki myös Ilselän Minna.

Reidar Palmgren: Sudenmarja.  Otava 2012.

 

Paula Havaste: Yhden toivon tie

Paula Havaste on kirjoittanut jo yhdeksän Suomen historiaan ja kansanperinteeseen liittyvää kirjaa, tämä oli ensimmäinen lukemani romaani. Ammattimaisuus näkyy: hän kirjoittaa sujuvasti soljuvaa tekstiä, jota on helppo lukea, jos aihepiiri kiinnostaa. Sille luulisi olevan tilausta, suomalaisten rakastamien Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren jättisuosion jalanjäljissä.

Kirja sijoittuu aikaan, jota on viime vuosina käsitelty aika lailla, sodan loppuvaiheisiin ja saksalaisten poistumiseen Suomesta. Tarinan päähenkilö Anna ei ole ihan normiemäntä: hän tekee akateemista lopputyötään samaan aikaan kun hoitaa maatilaa ja odottaa kolmatta lastaan ja miestään kotiin sodasta.

Sisko Oili oli töissä silmäsairaalassa Kemissä, kun hän rakastui Horstiin, saksalaiseen sotilaaseen. Horst hiipii hoitajien asuntolaan öisin ja lupailee Oilille kihlausta syksyllä, kun sotakiireet hellittäisivät. Kaikki ei kuitenkaan mene kuten on suunniteltu, ja Oili joutuu lähtemään yksin etsimään luvattua kuljetusta Saksaan. Hän kohtaa kuitenkin karmeuksia, jotka muuttavat hänen elämänsä suunnan. Anna, jolla on omiakin ongelmia avioliiton, perheen ja uran paineissa, ottaa Oilin hoitoonsa.

Havaste kuvaa aikakauden elinpiiriä Oilin ja Annan kautta valokuvamaisen tarkasti, oppikirjamaisesti. Se tuntuu välillä väsyttävältä, jos vaikkapa lehmänhoito tai ajan pukeutumis- ja peseytymistavat eivät jaksa sivukaupalla kiinnostaa, kuten eivät minua jaksaneet. Taustatyöt Havaste on varmasti tehnyt hyvin, joten kiinnostuneille kirja kartuttaa tietoa roppakaupalla. Kansanperinteen kuvaajana hän tekee arvokasta työtä.

Rakkaustarina oli alkupuolen parasta antia; Havaste kuvaa uskottavasti nuoren, kokemattoman naisen, Oilin, haaveita ja olemassaolon iloa ennen kurjia tapahtumia. Haaveet saattoivat olla epärealistisia ja hölmöjäkin tämän päivän mittapuulla, mutta tuona aikana oltiin varmasti viattomampia. Annan kamppailu uran ja perheen velvollisuuksien kesken on tuttua nykynaiselle. Annalla oli ollut jopa pikainen suhde naiseen, mikä myös kertoo Havasteen modernista otteesta, Utriolta tai Hirvisaarelta moista vetoa tuskin odottaisi. Oili on kuitenkin tämän kirjan keskiössä, ilmeisesti aiemmista poiketen.

Etenkin alkuosan perusteella kirjaa voi suositella historiallisten lukuromaanien ystäville, jotka pitävät yksityiskohtaisen tarkasta entisten aikojen tapojen ja ympäristön kuvauksesta. Puolen välin paikkeilla tunnelma muuttuu dramaattisemmaksi selviytymistarinaksi - sota ei ole kaunista eikä ylevää, todistetaan taas kerran. Annalla ei ole tässä kirjassa helppoa, jos ei Oilillakaan. Alun kupliva elämänilo vaihtuu päinvastaiseksi. On synkkää ja raskasta, mutta myös vähän valoa vilautetaan niin, että tekee mieli lukea seuraavakin. Miten tästä selvitään?

Henkilöt ja tapahtumat ovat todenmakuisia ja kirjan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta tarinasta saavat varmasti enemmän irti jo aiemmin Annan kertomusta lukeneet, kuten Jonna kertoo. Ja vaikka en tämän yhden kirjan perusteella ole koko sarjaa hankkimassa, on hienoa, että historiallisten romaanien perinnettä uudistetaan. Havaste tuo henkilöidensä kautta menneitä tapahtumia lähemmäs tätä päivää.

Paula Havaste: Yhden toivon tie. Gummerus 2012.

 

 

 

 

 

Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Kyllä se vain niin on, että kullekin kirjalle ja kirjailijalle on oma aikansa ja otollisin hetkensä tulla luetuksi. Pirkko Saisiota olen selaillut joskus tuntematta siihen kummempaa vetoa, ihmetellyt korkeintaan lyhyitä, usein vain yhden virkkeen mittaisia kappaleita, pitänyt tyyliä kumman töksähtelevänä ja hankalana lukijalle.

Jostain itselleni tuntemattomasta syystä se alkoi nyt kiinnostaa, ja Punaisen erokirjan luettuani olin aivan myyty. ”Töksähtelevyys” näyttäytyy nyt minulle palapelin palasina, joita kirjailija heittää kiinnostuneelle lukijalle, aivan kuin antaisi kurkata ajatuksiinsa, ja lukija saa koota niistä itse kokonaisuuden ja hämmästyä lopputulosta. Hämmästyä siksi, että kokonaisuus sisältää niin paljon.

Tämä kirja ansaitsisi pitkän ja perusteellisen analyysin - ja niitä on varmaan tehtykin - mutta näillä resursseilla tyydyn vain toteamaan, että kirja on sekä rakkaustarina, kasvutarina, perhedraama, kulttuuri- ja aatehistoriikki, ajankuva ja samalla hieno kaunokirjallinen teos. Siinä riittää, mistä repiä! Saisio muistelee välillä menneitä, on välillä tässä ajassa (kirjankirjoituksen ajassa), heittää ilmaan ajatuksenpätkiä ja asiayhteyksiä. Kotitausta on vahva: tässä perheessä ei oltu totuttu puhumalla selvittämään asioita. Elämänmeno ei syntynyt tyhjästä.

Nimi viittaa (muun muassa) politiikkaan 1970-luvulla: nykyisin on vaikea kuvitella, miten suuri merkitys punaisella aatteella oli, etenkin taide- ja teatteripiireissä. Niitäkin kirja kuvaa herkullisesti - mainitsinko jo, että huumoriakaan kirjasta ei puutu, vaan lukija saa monet makeat naurut. Esimerkkinä kohta, jossa verrataan Ylioppilasteatterin ja Teatterikoulun poikia. Erot tulevat erittäin selviksi!

Ylioppilasteatterin pojista ei kukaan pelannut jalkapalloa tai jääkiekkoa tai harrastanut runonlausuntaa. Ylioppilasteatterin pojat piirsivät sarjakuvia, matkivat (kännissä) Ella Erosta, keittivät nekkuja, maalasivat banderolleja tai kutoivat jättipuikoilla polviin ulottuvia villapaitoja tyttöystävilleen. Teatterikoulun ykköskurssin pojilla on kausiliput HIFK:n ja Tapparan otteluihin. Ne osaavat ulkoa Eino Leinon, Lauri Viidan, Kaarlo Sarkian ja Uuno Kailaan runoja ja lausuvat niitä virnuilematta, illanvietoissa, joilla ei ole mitään tekemistä maailman muuttamisen kanssa.

Ylioppilasteatterin pojat joivat olutta studiossa, Vanhan kahvilassa tai Kaivopihassa. Ykköskurssin pojat juovat jaloviinaa ja kuulalaakereita, tanssivat virnuilematta tangoa ja valssia ja vievät alivuokralaishuoneisiinsa naisia, joilla ei ole mitään tekemistä teatterin tai maailman muuttamisen kanssa.

Ylioppilasteatterin pojat ovat Helsingistä, Kauniaisista tai Jyväskylästä. Teatterikoulun pojat ovat maalta, paikkakunnilta, jotka hän hatarasti muistaa maantiedon oppikirjasta: Iisalmi, Nivala, Lohja, Eurajoki, Tampere.

Maailma oli erilainen muutenkin. Homous oli rikos 70-luvulle asti ja ”big issue” vielä pitkään. Päähenkilön - joka on siis Saisio itse, osin fiktiivisesti - äiti ei hyväksynyt tytön lesboutta, joka tytölle itselleen oli tässä kirjassa jo selvää.

Rakastaminen ja suhdekuvioiden pohdinta ja muistelu ovat kirjan keskeistä antia, kuten elämässä yleensäkin, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Kuvio on tuttu, oli kaksi tyttöystävää: toinen vakaa toveri, jonka seura eheyttää. Toinen epäluotettava, itsekeskeinen ihana renttu, jonka kanssa rakkaus on raastavaa, ja lopulta:

 He hankkivat lapsen, joka erotti heidät.

Taiteellinen ura etenee. Jukka Larsson syntyy. Saisio kertoo asiat niukasti, ikään kuin itsekin hieman ihmetellen ja muistilistaksi keräillen, mitä kaikkea on tapahtunutkaan. Elämä jatkuu, erotaan, muutetaan, uutta odotetaan. Menneistä ei kukaan kuitenkaan koskaan täysin pääse, eikä pidäkään.

Olen päättänyt, että ikkunaan en mene.

Menen ikkunaan.

Saisio-herätyksen saaneena hain kirjastosta saman tien muutaman kirjan lisää. Pienin yhteinen jaettava on ilmestynyt 1998, ja se aloitti omaelämäkerrallisen kirjasarjan, jonka toinen osa Vastavalo ilmestyi 2000. Punainen erokirja jatkaa siitä. Se voitti Finlandian ilmestymisvuonnaan 2003, jolloin valitsija Mervi Kantokorpi asetti sen mm. Haahtelan ja Itkosen edelle, kuten kirjantila-blogin keskustelusta selviää.

Saisio-ihailijan Hannan juttu on Kirjainten virrassa. Hän muistuttaa siitä, että kirja ei pohjaudu täysin omaelämäkerrallisiin faktoihin. Kirja on myös äänikirjana, jonka Karoliina kuunteli.

Pirkko Saisio: Punainen erokirja. WSOY 2003.

Herman Koch: Illallinen

Tämä ei ole ruokakirja, vaikka aikamoisen kattauksen Koch asetteleekin, pitkän kaavan mukaan, aperitiivista digestiiviin ja juomarahan antoon asti.

Paul Lohmanilla on teini-ikäinen poika, jonka tekemisistä hän on pihalla kuten vanhemmat tapaavat olla. Vahingossa hän kuitenkin saa selville pojan sotkeentuneen johonkin karmeaan. Mukana on ollut myös Paulin veljenpoika, ja veljekset vaimoineen kokoontuvat ravintolaillallisen ääreen tarkoituksenaan pohtia tilannetta.

Vaikka kirja kertoo ensisijaisesti vanhempien ja lasten suhteesta ja rakkauden rajoista, se kuvaa laajemminkin perheen psykologiaa. Itse mietin, mikä on geeneissä ja miten paljon on opittua.

Sisaruskateus on iso teema, sillä Paul on hillittömän, suorastaan naurettavan kateellinen veljelleen. Hän kokee veljensä jokaisen pienenkin teon tahalliseksi ärsyttämiseksi ja henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.

Huonoksi onneksi veli on karismastaan kuuluisa ja menestynyt hienosti politiikassa, hänestä povataan jopa seuraavaa pääministeriä. Veli jää auttamatta varjoon eikä pääse yli lapsellisesta asenteestaan (syitä voi etsiä ja ehkä löytääkin kirjasta). Inhimillistä ja tuttuakin, jos ei nyt sentään ihan tuossa mittakaavassa. Aika moni meistä taantuu lapseksi sisarustensa kanssa - ja etenkin vanhempien luona käydessä on helppo solahtaa takaisin vanhoihin käyttäytymismalleihin. Pahimmassa tapauksessa perintöjä jaettaessa kaikki kaunat lopulta päästetään ilmoille.

Mutta nyt ei mennä niin pitkälle, vaan syödään illallista. Ja mietitään, miten tästä eteenpäin. Tunnelma on lievästi sanottuna jännittynyt. Perheidylli on pinnan alla painajainen.

Hummerikansi on osuva: tarjolla on jotain vaikeasti nieltävää eikä kovin kaunista, kuten illallispöydässä istujat saavat kokea.

Illallisella ovat käyneet myös Susa sekä Mari A., jonka blogissa on lisää linkkejä.

Herman Koch: Illallinen. Siltala 2012. Suomennos Hanna von Leeuwen.

Eeva Rohas: Syvä pää

Nimi Syvä pää vie ajatukset uintiin, kuten on tarkoituskin, mutta nimellä on myös abstraktimpi merkitys. Fanny-tyttö harjoittelee uintia tosissaan ja yrittää sydämeenkäyvästi selviytyä murrosiän kuohuista ja äidittömyydestä erilaisin keinoin. Myös jo aikuisen Susannen pään syöverit ovat mutkikkaat: hän asuu edelleen vanhempiensa kanssa ja hoivailee elävännäköistä nukkea. Helppoja kohtaloita ei siis ole luvassa.

Heidän tarinansa kulkevat erillisinä, vuorotellen. Ne limittyvät toisiinsa vasta myöhään kirjassa, etelänlomalla, oikeastaan sivuavat toisiaan jo aiemminkin Fannyn isän kautta, joka toimii linkkinä, kuten lukija huomaa jossain vaiheessa.

Etelänloma on kulminaatiopiste, johon tarinat kiertyvät ja jota kohti jännite rakentuu. Psykologinen trillerimäisyys kasvaa hetkeksi pelottavuuteen asti. Tunnelma on vahva, lukemisen jälkeen oli pidettävä hetken hengähdystauko ennen seuraavaan tarttumista.

Tarina ei ole elämää suurempi, mutta päähenkilöt ovat tosia, totisia ja liikuttavia kaikessa yrittämisessään ja rikkinäisyydessään, hakiessaan reittiä, jota seurata. Vinoon menee välillä ja pahasti - liian syvään päähän. Kokonaisuus tuntui hieman epätasaiselta, poukkoilevalta, vaikka teksti sinänsä on hyvää ja mietittyä. Voi olla, että tyyli on harkittu tapa kuvata henkilöiden ei-niin-tasaista mielenlaatua ja henkistä tilaa, hakemista. Pidän monimerkityksellisistä lauseista tyyliin eläinlääkäri otti osaa lemmikin kuolemaan tai matkaa jonnekin on niin ja niin monta vuotta. Kirjoittaja on taitava eikä sorru liikaan kikkailuun.

Kirja on Rohaksen ensimmäinen romaani, edellinen julkaisu oli novellikokoelma Keltaiset tyypit. Sitä en ole lukenut, mutta kehujen perusteella kelvollista suomiproosaa sekin.

Syvän pään ovat lukeneet muiden muassa Hanna ja Nora.

Eeva Rohas: Syvä pää. Otava 2012.

Kirjahullun siivouspäivä

Kirjahylly pursuaa yli! En saa enää kaappien lasiovia auki kunnolla, kun kirjarivien päälle poikittain tungetut aarteet ovat tiellä. Lisäksi kirjapinoja on kertynyt yöpöydän päälle, alle ja vierustalle. Ehkä myös sängyn alle. Ja olkkarin pariin kaappiin, jossa pitäisi olla jotain ihan muuta.

Nyt on hyvä tilaisuus laittaa reippaasti toimeksi. Suunnitelma A: käyn kirjat läpi, laitan kiertoon kaiken mahdollisen ja pyyhin pölyt lopuista. Näin saan tilaa syksyn hankinnoille ja raikkaat säilytystilat.

Avataan ensimmäinen lasihylly. Pienen ähellyksen jälkeen se onnistuu, kun saan ongittua poikittaiset kirjat näppeihini ja heitän ne kasaan lattialle. Olkoon tämä kiertoon laitettavien kasa. Silmä osuu päällimmäiseen. Hmm, onko minulla tuokin kirja, en ole muistanutkaan (tutkii kirjaa). Ja mikä tämä toinen on, sen alla. Ei voi olla totta, tätä olen etsinyt pitkään! Luulin antaneeni sen pois. Kiva, täytyy palata tähän. Laitankin nämä erilleen, etteivät taas katoa. Loput saavat olla kierrätettävien kasassa toistaiseksi. Tai oikeastaan, tämän yhden voisi antaa suoraan eräälle kaverille, joka kehui samantyyppistä kirjaa äskettäin. Laitetaan talteen. Äiti muuten voisi pitää tuosta alimmaisesta, täytyykin kysyä, pidän kirjan erillään, etten unohda.

Nyt hyllyn kirjarivin kimppuun. Kas vain, kirjojen välissä on jokin paperi, mikähän tämä on… jaahas, näkyy olevan kopio lehden kirja-arviosta, jonka lähetin kaverille (istahtaa lattialle lukemaan). Hauska ja terävä arvio! Missähän minulla on se itse kirja? (etsii hetken, ei löydä). Onkohan kirjailijalta tullut muuten uusia tuon jälkeen? (Piipahtaa katsomassa netistä. Vilkaisee samalla facebookin ja kirjablogien päivitykset ja kommentoi muutamaa.)

Hei, tuossa blogissa kerrotaan kirjasta, jonka olen lukenut joskus kauan sitten. Oliko se noin hyvä? Olisikohan sitä omissa hyllyissä? (takaisin urakan ääreen) Ai niin, järjestely oli kesken. Missä olinkaan? Siis, tämä kasa kiertoon. Löytyykö tästä hyllystä muuta siihen laitettavaa? Kyllä, tässä on pari kolmekin sellaista, jotka olivat lukuhetkenään hyviä, mutta en aio lukea niitä uudestaan. Kasaan! Tunnen itseni hyväksi ja jämäkäksi järki-ihmiseksi.

Miten tämän kanssa? (Selailee seuraavaa kirjaa, lukee pätkiä sieltä täältä). Toisaalta kiinnostaisi lukea se vielä toiseen kertaan, mutta jos olen säilyttänyt sitä jo 10 vuotta tuntematta halua tarttua siihen, onko ajatus realistinen… Pakko myöntää, että ei. (Laittaa kasaan, epävarmasti.) Seuraavat pari kirjaa haluan säilyttää, sillä niillä on tunnearvoa. Tai no, oikeastaan tällä yhdellä ei, se joutaa kasaan. Mutta muut ovat tärkeitä. Ja loppuhyllystä löytyy helmi, kirja, josta on juuri tehty elokuva. Tästä en ainakaan luovu! Enkä tästä toisesta, joka on samalta kirjailijalta. Nämä täytyy ehdottomasti lukea ennen elokuvan katsomista. Ja tämä taidekirja tässä, eikös taiteilijalla juuri ole näyttely meneillään? Miten kauan se mahtaa olla avoinna, kuun loppuun? (Piipahtaa nettiin katsomaan näyttelytiedot). Kas, joku on laittanut blogipäivityksen uutuuskirjasta. Vaikuttaa hyvältä, laitanpa sen heti varaukseen. Ahaa, minulla on näköjään kirjastossa pari varausta noutovalmiina. Mutta nyt en lähde kirjastoon, vaan takaisin kirjahyllyn luo. Seuraava kirja on lahja mutta vielä lukematta, eli se täytyy pitää. Samoin tämä, joka on vielä jonain päivänä klassikko, sanokaa minun sanoneen. Tämä pitää säilyttää ehdottomasti. Milloin muuten se on kirjoitettu? (Tutkii kirjaa, lukee pätkiä). Seuraava on pokkariversiona yksi lempikirjoistani. Hetkinen, eikös minulla ollut tämä kovakantisena? (Kaivelee hyllyjä, tekee löytöjä, löytää lopulta.) Hah, tässä. Minulla on siis sama kirja kahteen kertaan. Raaskisikohan toisesta luopua?

Tulos ensimmäisen hyllyn jälkeen: joukko erilaisia kasoja, joista kiertoon lähtevien ei ole korkein. On myöhäisen lounastauon aika. Enää yksitoista hyllyllistä jäljellä.

Tuntuuko tutulta? J

Alex Capus: Léon ja Louise

Ihanan romanttista ja niin ranskalaista, että sorahtavat ärrät suorastaan kuulee, joten sellaista kaipaavalle Léon ja Louise osuu ja uppoaa. Tarina toimii tällaiselle skeptisemmällekin lukijalle, sillä kirjailija sanoo sen perustuvan hänen isoisänsä kokemuksiin ja olevan siis lähes totta.

Totta ovat ainakin sotaolot ja saksalaiset, jotka valloittivat Pariisin 1940 ja erottivat rakastavaiset jo toisen kerran, maantieteellisesti. Ihastunut ensitutustuminen tapahtui jo nuorina, ensimmäisen maailmansodan aikaan, jolloin yhteys päättyi julmasti pommiin tiellä ranskalaisen pikkukaupungin liepeillä.

Henkinen yhteys säilyi kuitenkin, vaikka tapaamisten välillä oli vuosia. Molemmista tuntui, että toinen oli se oikea, eikä tästä käsityksestä koskaan lipsuttu, vaikka muu elämä vei toisaalle. Léon oli jopa naimisissa, ja hänen vaimoaan ihailin: vaikka hän tiesi tilanteesta, hän onnistui silti luomaan toimivan suhteen ja hyvän avioliiton, joka tarjosi Léonille paljon, kestävän kumppanuuden ja perheen. Hän ei tosiaan haihatellut eikä elätellyt haavekuvia. Tiedä sitten, mitä vaimo syvällä sisimmässään on miettinyt. Ainakin hän vaikuttaa hyvin päättäväiseltä ja itsenäiseltä naiselta, joka ei takertunut mieheensä liikaa vaan kunnioitti toisen yksityisyyttä ja teki omat ratkaisunsa - tai ainakin näin mies halusi asian ymmärtää. Kirjailija on kuvannut isoisänsä kunnian miehenä, kunnon perheenisänä, joka ei halunnut tuottaa vaimolleen kärsimystä. Ja kun tuotti, selitti sen parhain päin. Annettakoon anteeksi, kauniin tarinan vuoksi.

Louisella oli omat käänteensä. Hänkään ei ollut vaisu tyttölapsi, vaan sitkeästi pärjäsi läpi vaikeiden sotavuosien ja kurjien olosuhteiden, itsellisesti ja ilman rakkaansa apua. Työ vei hänet Afrikkaan, jossa hän kaipasi Léonia jatkuvasti ja päätti ottaa tähän yhteyttä, kun sota loppuisi. Mitä sitten tapahtui, selviää kirjasta. Mahtava tarina, jos osakin siitä on totta, ja hienoa, että se on saatu paperille.

Kirjan kansi on sadunomainen, satukirjamainen, ei iske omaan makuuni mutta sopii kieltämättä erinomaisesti tarinan henkeen.

Kirsi piti kirjasta paljon, viisas ja laaja arvio myös Lumiomenalla. Minustakin kirja on kelpo viihdettä, ja eri aspektit, kuten sukupolvitarina, sota ja Euroopan historia, tuovat siihen sisältöä pelkkien päähenkilöiden tarinaa enemmän.

Alex Capus: Léon ja Louise. Atena 2012. Suomennos Heli Naski.

Ulkoasu: Emmi Kyytsönen, Karppi Design.