Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anne Tyler. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anne Tyler. Näytä kaikki tekstit

lauantai 3. toukokuuta 2025

Anne Tyler: Three days in June

Anne Tyler on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka vuosikymmenien mittaisen, aina viehättäneen tuotannon olen monesti päättänyt lukea uudestaan. Hanke odottaa toistaiseksi, sillä 82-vuotiaalta kirjailijalta ilmestyy uutta edelleen.

Three days in June kertoo Gailista, jonka tytär Debbie on menossa naimisiin. Sulhanen on mukava, eikä tulevalla anopilla ole ainakaan aluksi mitään häntä vastaan. Sitä vastaan kylläkin on, että tyttären isä Max, Gailin eksä, majoittuu Gailin luo häähumujen ajaksi. Harjoitusillalliset ja itse häät, helposti pari yötä, huokaa Gail harmissaan, mutta ei auta. Ei vanha pari riidoissa ole, mutta eroon oli syynsä.

"Anger feels so much better than sadness. Cleaner, somehow, and more definite. But then when the anger fades, the sadness comes right back again the same as ever."

Muutakin ärsytystä Gaililla on juuri nyt. Hänen on etsittävä uusi työ. Kuusikymppisenä! Työpaikalla vaihtuu johto, minkä myötä tapahtuu muutoksia. Gailin ei katsota olevan kovin hyvä ihmisten kanssa, joten siksi hänelle suositellaan jotain muuta. Luonnollisesti Gail on pöyristynyt, sekä työn menetyksestä että ihmistaitojensa arvioinnista.

Mutta pakko myöntää, että arviossa näyttäisi olevan perää. Gailin suorasukainen ote, jota hän ei itse vaikuta huomaavan, viihdyttää lukijaa. Kukapa meistä virheetön olisi, samastuttavuus on lohdullista. 

"Sometimes when I found out what´s on other people´s minds I honestly wonder if we all live on totally separate planets."

Pääasia Gailille on se, että Debbie on onnellinen. Tytär tuntee äitinsä ja pyrkii viisaasti välttämään tämän virheitä. Kuinka se onnistuu ja miten perhesuhteet toimivat eri sukupolvissa, siitä Tyler on kirjoittanut inhimillisen, humoristisen ja tuttuun tapaansa lukijaa kiinnostavia yksityiskohtia taitavasti nappaavan tarinan, jonka lukemisesta jää hyvä mieli. Kysyin mahdollisesta suomennoksesta aikatauluineen kustantajalta, mutta heillä ei ole tapana vastailla lukijoiden viesteihin. Eiköhän suomennos jossain vaiheessa kuitenkin tule. 

Luin myös Tylerin Sinisen langan, joka suomennettiin vasta nyt, vaikka se ilmestyi alunperin vuonna 2015 ja oli tuolloin peräti Booker-palkinnon lyhytlistalla. Kirja jäi taatusta Tyler-tyylistään huolimatta melko haaleaksi kokemukseksi. Saattaa johtua siitä, että luin e-kirjana enkä paperisena, ei ollut hypisteltävää. Ja kirjan nimi vaikuttaa pakkokeksityltä, en nähnyt siinä kunnollista sinistä enkä punaista lankaa. Sukupolvien dynamiikan ja keskiluokkaisen amerikkalaisen perhe-elämän kuvauksena se toimii varman viihdyttävänä, eikä sitä kesken tehnyt mieli jättää. Aihe on superkiinnostava: kun vanhemmat vanhenevat ja nuorten on otettava vastuuta, hankauksilta perheen sisällä ei vältytä. Kuka on ns. paha lapsi, kuka taas hyvä, ja kenelle jää vanhempien hoito ja kotitalo, muun muassa näitä pohditaan. 

Anne Tylerilta blogissa muun muassa:

Jää hyvästi

Kellotanssi

Palmikko


Anne Tyler: Three days in June. Chatto & Windus / Penguin Random House 2025. Illustrations by Bex Menzies.

Sininen lanka (A Spool of Blue Thread). Otava 2025. Suomennos Laura Beck.



sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Anne Tyler: Kellotanssi

Willa Drake on jäänyt leskeksi ja avioitunut toistamiseen: mies Peter saa hänet houkuteltua muuttamaan omille kotikulmilleen Arizonaan, golfkentän viereen. Willa tuntee itsensä yksinäiseksi. Kun hänen toisen aikuisen poikansa, Seanin, ex-tyttöystävä Denise joutuu sairaalaan (ampumistapaus!), Willa päättää auttaa tätä Cheryl-tytön hoidossa. Vaikkei ole tytölle sukua.

"Peter kutsui häntä usein 'pikkuiseksi'. Niin nytkin. - Kuule, pikkuinen, Peter sanoi. - Minä tiedän, että sinä olet ollut muuton jälkeen vähän tyhjän päällä. Tiedän senkin, että haluaisit olla enemmän tekemisissä poikiesi kanssa. Mutta tässä ei ole järjen hiventäkään. Et sinä ole edes tavannut koko naista! 

- Niin... olen jutellut hänen kanssaan, Willa sanoi. - Ihanko totta? - Me juteltiin pari kertaa, kun minä soitin Seanille. Peter loi Willaan tutun pitkämielisen katseen."

Willa pitää päänsä, kerrankin, voisi sanoa. Jo ensimmäinen mies Derek sai hänet hieman varkain naimisiin, jättämään kotiseutunsa, opintonsa ja urahaaveensa ja ryhtymään perheenäidiksi. Ja kyllä, hänellä on ikävä poikiaan, jotka ovat aikuistuttuaan pyrkineet pysyttelemään vanhemmistaan - ja sittemmin Peteristä - niin erossa kuin mahdollista. Minkä Willa sille mahtaa? Hänen omakin lapsuudenperheensä on ollut outo, eivätkä välit ole olleet läheiset edes siskon kanssa.

Siispä hän matkustaa Baltimoreen Denisen ja Cherylin luo ja saa yllättäen Peterin mukaansa. Tyttö osoittautuu 9-vuotiaaksi hellyttäväksi tapaukseksi, joka puolestaan kaipaa kovasti aikuisseuraa, jota hänellä on yksinhuoltaja-Denisen lapsena liian vähän. Se sopii Willalle! 

"Hän oli lukennut jostakin, että ihmislapsella oli luja myötäsyntyinen usko siihen, että hänellä on oikeus kahteen vanhempaan - ja että se selitti lasten katastrofaalisen reaktion avioeroon. Baltimoreen tultuaan Willa oli alkanut miettiä, katsoivatko lapset olevansa oikeutettuja myös isovanhempiin. Ainakin se piti paikkansa päinvastaiseen suuntaan, sillä hänen oli mahdotonta hyväksyä sitä, ettei hänellä ollut lapsenlapsia."

Willa viihtyy nuorten luona. "Äkkiä Willa muisti, millainen siunaus nuoret naiset parhaimmillaan ovat: he avasivat harvinaisia näkökulmia hänen poikiensa yksityiselämään." Seania hän saa tavata nyt hitusen enemmän, Iania edelleen harvoin tai ei oikeastaan koskaan. Sen sijaan hän saa liudan uusia ystäviä Denisen naapurustosta, jossa asuu persoonallista väkeä: epämääräisesti pelottava Sir Joe ja viaton Erland, etsivä Dave, kiireinen Callie, lääkäri Ben...

Pieni yhteisö on toisistaan huolehtiva. Willa ei pidä kiirettä kotiinpaluulla, vaikka Peter hoputtaa.  Ehkä hän kaipaa nyt jotain perheyhteyden tapaista, jota ei ole koskaan aiemmin kokenut? Willa ei ole kovin syvällisesti asioita pohtiva ihminen, huomaamme. 

"- Minusta tuntuu, etten ole syntynyt elämään hetkessä, Willa sanoi. - Olen sitä tyyppiä, joka miettii koko ajan, että muistinko sammuttaa uunin ja miten se täpärä koneenvaihto paluumatkalla mahtaa onnistua. Denise nauroi. Hän sanoi: - Hohoo, minä taas mietin, että miten matkan saa venytettyä niin pitkäksi kuin mahdollista. - Siinä näet, Willa sanoi. - Sinulta se käy luonnostaan."

Silti hänellä on vahva intuitio, tunne, joka ohjaa toimintaa, vaikkei hän itse taida sitä hoksata. Voisiko vielä kuusikymppisenä löytää elämään uutta merkitystä - näin hienosti näin ei sitä muotoile, mutta ei halua olla mitätönkään. Ben tuumii aiheesta:

"Me olemme häviävän pieniä organismeja, jotka ajelehtivat mittaamattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja on yksi lysti, muistimmeko sammuttaa uunin vai emme. Willa naurahti ajatukselle, että Ben piti tällaista mielikuvaa lohdullisena, ja Ben hymyili hänelle näyttämättä loukkaantuvan naurahduksesta."

Anne Tylerin lämmin ja empaattinen katsanto henkilöihinsä tekee tarinasta hyvän mielen luettavaa, tuttuun tapaan. Tylerilla toistuvat aiheet ovat tutusti läsnä: ikääntymiseen sopeutuminen, leskeys, sukupolvet, samastuttava henkilöhahmot vanhuksista lapsiin. 

Aiempaa Tyleria:
Jää hyvästi
Nooan kompassi
Palmikko

Anne Tyler: Kellotanssi. (Clock Dance.) Otava 2024. Suomennos Markku Päkkilä. Kannen suunnittelu Kelly Blair, kuva Matt Curtius.


sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Anne Tyler: Palmikko

Anne Tyleria olen lukenut kasarilta saakka ihastuneena hänen tapaansa kertoa arkisia asioita merkityksellisinä, kuin säihkeellä esiin nostettuina. Vieläkö ote puree?

Puree se! Luin hykerrellen tyytyväisenä uusinta, jossa tuttu kerronta on läsnä. Kirja on läpileikkaus eräästä perheestä - ei enempää mutta ei vähempääkään - vuosikymmenien mittaan. 

"Sn lisäksi, että perheessä oli pieniä ja isoja, oli myös järki-ihmisiä ja hoopoja. Tai - Lily-tädin mukaan - hankalia ja helppoja. Lily-tädin mielestä Alice oli hankala ja Lily itse helppo, mikä tarkoitti rentoa ja huoletonta. Salaa he tarkoittivat hyviä ja pahoja. Itse kullakin oli niistä omat käsityksensä."

Mercy ja Robin, joista tarina lähtee, ovat vakiintunut pari, mitä Robin ihmettelee vieläkin:

"Hän tiesi, ettei ollut komea mies, vaan pienikokoinen ja sosiaalisesti kömpelö, että hän oli taipuvainen tekemään typeryyksiä, joita hän voivotteli jälkikäteen tuntikausia päätään pudistellen. Hän saattoi esimerkiksi vastata naapurin tervehdykseen sanomalla 'No hei!' ja heilauttamalla kättään kuin mikäkin tonttu ja huomata hetkeä myöhemmin, että naapuri olikin tervehtinyt jotakuta aivan muuta vähän kauempana samalla kadulla. ... Alkeellisinkin kanssakäyminen oli hänelle piinaa. Jotakin olennaista jäi aina huomaamatta. Silti Mercy rakasti häntä. Robin ei ollut koskaan kysynyt syytä siihen, sillä hän pelkäsi, että Mercy tajuaisi virheensä jos pohtisi asiaa vähänkään perusteellisemmin."

Tylerin kirjoissa eletään amerikkalaista elämää, mikä tuo oman lievästi eksoottisen säväyksensä suomalaiselle lukijalle. Moneen on silti helppo samastua. Kuten tähän pariskunnan lapsen Davidin mietintään ajankulusta aikuisena:  

"...hän oli kokenut elämässään vakavan menetyksen. Itse asiassa kaksikin menetystä. Hän oli menettänyt kaksi rakasta lasta: Emilyn ja Nicholasin. Oli totta, että tilalla näytti olevan kaksi rakasta aikuista, joiden nimet olivat niin ikään Emily ja Nicholas, mutta he eivät olleet samoja ihmisiä. Tuntui kuin lapset olisivat kuolleet. David oli surrut heitä jo kauan."

Sukupolvet vaihtuvat, mutta sitä ennen isovanhemmat ja lapsenlapset tutustuvat. Sen minkä ehtivät, eiväthän kaikkien välit ole auvoisat. Mercyn taiteilijuus pääsee valloilleen vasta iäkkäämpänä, ja yksi lapsenlapsista, Candle, osoittaa samaa kiinnostusta. Hän pääsee junalla mummin kanssa Nykkiin, ensimmäistä kertaa elämässään! 

"- Mikä mummia vaivaa? Candle kysyi. - Minusta näyttää, että hän on aivan kuitti, konduktööri sanoi. - New Yorkilla on toisinaan sellainen vaikutus."

Kirja ei hätkäytä, järisytä jos ei herätä hillitöntä hihitystä tai muitakaan vahvoja reaktioita, eikä niitä tarvita. Sen lukeminen on miellyttävää lepoa. Kaunis ja haikea tarina ajankulusta ja sukupolvista Anne Tylerin lämpöä ja hiljaista iloa säteilevään tapaan. 

Kenelle: Perhetarinoiden ystäville, lohtua hakeville, hiljaista viihdettä ja tunnistettavaa tyyliä arvostaville.

Muualla:
Mummo matkalla sanoo tässä olevan kyseessä lämpimällä ja ymmärtäväisellä otteella perhedynamiikkaan pureutuva teos. 

Anne Tyler: Palmikko. (The French Braid.) Otava 2023. Suomennos Markku Päkkilä. 



perjantai 12. huhtikuuta 2013

Jää hyvästi

Anne Tyler ei petä, vaan ylittää odotukset. Olen aina pitänyt kovasti hänen kirjoistaan, mutta edelliset, Nooan kompassi ja Amerikan lapset, jäivät minulle aiempia vieraammiksi: vaikka luin kirjat innolla, en oikein pystynyt eläytymään niiden henkilöihin, tyylilajikin oli totuttua vakavahenkisempi. Mutta Jää hyvästi tuntuu jälleen tutummalta Tylerilta, joka onnistuu koskettamaan pienin, arkisin asioin ja lämpimällä huumorilla.

35-vuotias, lapseton Aaron jää leskeksi yllättäen. Hän kaipaa vaimoaan Dorothya suunnattomasti, ja suru on musertava. Eikä liene spoilausta, jos kerron saman minkä takakansi: hän tapaa vaimoaan vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Surutyöstä siis on kyse. Tarina ei ole mitenkään mystinen - no, tämän yhden asian osalta tietysti hieman - eikä saa muita metafyysisiä tai hengellisiä sävyjä, vaan Tylerin tapaan kuvaa tarkoin erään vaiheen erään ihmisen, tässä Aaronin, arkielämästä. Aaron ei ole hullu, ei tunteiluun taipuvainen eikä menneessä eläjä, vaan enemmänkin "jatketaanpa eteenpäin" -tyyppiä, kuten hän itse sanoo.

Ilmestyypä Dorothy sitten oikeasti tai miehensä mielessä, Aaronin suru on todellista ja se liikuttaa, samoin hänen lähipiirinsä ponnistelut miestä auttaakseen. Kaikki tuntuvat hyvin inhimillisiltä ja eläviltä - ja fiksuilta. Ehkä kirjoissa ihmisten pitää mielellään olla hieman fiksumpia kuin elävässä elämässä normisti ollaan, vähän kuin lehtien kansissa täytyy aina olla vähän normaalia paremman näköisiä ihmisiä, jotta heihin haluaa samaistua?

Tyler ei sorru hempeilyyn, eikä kirja synkästä aiheesta huolimatta masenna, vaan mukana on paljon lohtua ja huumoria, jota tuottaa etenkin Aaronin ammatti "Beginners"-tietokirjasarjan yhtenä toimittajana. Tämäkin on kirjailijalta tuttua: olihan myös Onnellinen matkamies tietokirjasarja. Tyler-bingoon (vertaa Katjan Haahtela-bingo) olisi ammatin lisäksi jo monta palasta koossa: yksinäinen mies, jolla on jokin ruumiinvamma tai muu vaiva, menetys, avioliiton äkillinen päättyminen, vieraantuneet aikuiset lapset, yllättävä ystävyys, perusperheenäidin normista poikkeava tai siihen pyrkivä nainen... Näitä kaikkia on tässäkin kirjassa, aikuisia lapsia lukuunottamatta. Jotenkin mielsin Aaronin paljon vanhemmaksi kuin hän kertoo olevansa; ehkä hänen lievä invaliditeettinsä ja surukokemuksensa vanhensivat häntä, tai ehkä muistelin liikaa Tylerin iäkkäämpiä sankareita.

Suomennos on sujuvasti puhekielinen ja helppolukuinen, muutamaa sanavalintaa jäin pyörittelemään mielessäni ja arvailemaan alkuperäistä tekstiä, mutta en moittivassa mielessä, vaan uteliaisuudesta - hyväksyn kääntäjän valinnat ja tyylin täysin. Kannen kuvavalinta on erikoinen, mutta jipponsa siinäkin.

Kirja on siitä ärsyttävä, että se piti lukea yhtä kyytiä suurinpiirtein saman tien, onneksi sivuja on vain parisataa. Mutta hyvä ja hieman haikea mieli siitä jäi, enemmän itse tarinasta kuin sen lopetuksesta, joka on minusta jotenkin irrallinen, ikään kuin haettiin vähän väkisin jonkinlaista selittävää loppulausetta.

Muualla blogeissa: Luettua ja P.S. Rakastan kirjoja.

Anne Tyler: Jää hyvästi.Otava 2013. Suomennos Jaana Kapari-Jatta.

maanantai 16. elokuuta 2010

Tyypit, pysytään pinnalla

Jos Anne Enrightin irkut jäivät vieraiksi, täysin toista laitaa edustaa Anne Tyler. Hänen kirjoistaan löytyy pilvin pimein hahmoja, joiden ajatteluun ja olemiseen on helppo samaistua ja jotka herättävät sympatioita yrityksillään selvitä elämän koukeroista omalla tavallaan.

Kuten kotirouva, joka kyllästyi näkymättömyyteensä perheessä ja hävisi, katosi − vähän vahingossa tosin. Tai kolmikymppinen mies, joka auttaa kaikkia, joskus jopa salaa, mutta pitää itseään pahana poikana. Tai matkakirjoja työkseen kirjoittava herrahenkilö, joka inhoaa matkustamista. Hän on tuttu myös William Hurtin esittämänä elokuvassa Onnellinen matkamies.

Toistuvana teemana onkin uusi suunta tai menneisyyden uudelleen arviointi, johon henkilö pakotetaan jonkin ulkoisen tapahtuman kautta. Tapahtumat eivät välttämättä ole suuria ja dramaattisia, vaan yhden ihmisen elämän mullistavia. Tyler jättää johtopäätökset ja arvioinnit henkilöistään ja heidän tekemisistään lukijan omaan harkintaan ja luo puitteet kertomukselle lämminhenkisesti, jopa arkisesti. Kirjat päättyvät johonkin ratkaisuun, mutta silti jää mukavasti tunne, että tässä ei ollut kaikki. Saimme seurata vain pätkän näiden henkilöiden elämää.

Uutuus, Nooan kompassi, kertoo vanhenevasta miehestä, joka yrittää sopeutua eläköitymiseen, mutta se osoittautuukin olevan haasteista pienin. Pinnalla pitäisi kuitenkin pysyä, kuten Nooankin aikoinaan. Uusia, yllättäviäkin näkymiä kuitenkin avautuu elämään, jonka mies jo luuli olevan ”paketissa”. Oma rooli miehenä, isänä ja isovanhempana on mietittävä uudestaan. Hieman vakavaa, kuten jo edellinenkin Tyler, Amerikan lapset. Nämä eivät kosketa huumorillaan kuten kirjat tuotannon alkuvaiheissa, mutta varmaa, uskottavaa ja koskettavaakin kerrontaa, kuten oli lupa odottaakin.

Anne Tyler: Nooan kompassi. Otava 2010. Suomennos Jaana Kapari-Jatta.