Kuka nauttii eniten

Kun lukee Tommi Melenderin romaaneja, etsimättä löytyy sana niitä kuvaamaan: tyylikäs. Tyylikästä tekstiä, jonka eteen on nähty vaivaa. Älyllisesti haastavia, myös tiedollisesti, sillä hän viljelee mielellään runsaasti filosofian ja kirjallisuuden teoriaa, kirjallisuusviitteitä ja lainauksia.

Kaikkia näitä löytyy runsain määrin Kuka nauttii eniten -esseekokoelmasta, jossa pohditaan peruskysymyksiä. Mitä tulisi elämässä tavoitella? Millainen on hyvä ihminen? Miten löytää totuus ja kauneus? Melender toteaa, ettei kuluttaminen ja taloudellisen hyvän tavoittelu riitä ja ehdottaa sen sijaan lohdun etsimistä. Suuri lohdun antaja hänelle on kirjallisuus – tai vaikka jääkiekko. Molemmista puhutaan, jääkiekosta yhden esseen verran, kirjallisuudesta paljon enemmän, tarkemmin sanoen kirjoittajan suhteesta lukemaansa ja kirjailijoihin.

Tavislukijalle kirja on vaikeanpuoleinen, jos ei tämän lukijan tapaan erota postbalzacilaisuutta jälkistrukturalismista tai Gustave Flaubertia Michel Houellebecqistä. Muutamassa esseessä heittäydytään syvälle, muttei niitä tavislukijalle ole suunnattukaan. Siitä huolimatta kiinnostavia ajatuksia saattaa silmään tarttua, vaikkei olisi kirjallisuutta ja filosofiaa opiskellutkaan. Muistan Melenderin muuallakin kirjoittaneen paljon Flaubertista, hänelle tärkeä oppi-isä, joka ”tiesi kirjallisuudesta kaiken”. Muutenkin hän kirjoittaa aiheista, jotka ovat selvästi hänelle erittäin tärkeitä. Ote ei ole kepeä.

Eniten pidin – ei liene yllätys – esseestä Tosikkomaisia teesejä kirjallisuudesta. Melender puhuu kirjailijan ja lukijan suhteesta: hän muun muassa toteaa sen voivan parhaimmillaan olla syvempi kuin todelliset ihmiskontaktit. Mutta tämä edellyttää ehdottomasti fyysistä kohtaamattomuutta, koska molemmat ovat olemassa vain toistensa mielikuvituksessa. Hän näkee kirjailijan aatteen toteuttajana, jonka ei pidä missään nimessä yrittää miellyttää lukijoita, vaan pysyä uskollisena ainoastaan kirjallisuuden traditiolle. Kiinnostava ajatuskulku kehkeytyi myös aiheesta, voiko olla kirjailija vaikkei julkaisisi mitään. Onhan suurin osa tuotannosta joka tapauksessa vain kirjailijan pään sisällä.

Jos oikein tulkitsin, hän jotenkuten sulattaa danbrownien olemassaolon, vaikkei pidäkään raha- tai julkkisarvoilla kirjoittamista oikeana kirjoittamisena, mutta katsoo asiakseen kuitenkin mainita, että jotkut (ymmärsin ettei hän laske itseään näihin) pitävät Finlandia-voittajien lukemista moukkamaisena. Tuli tunne, että esseet on kirjoitettu hyvin eri aikoina, ehkä jotkut kovinkin nuorena. Melenderin ajatuksia löytyy muuten enemmän hänen blogistaan http://antiaikalainen.blogspot.com/

Välillä kynnettiin niin syvällä teorioissa, että käytännön ihmisenä täti alkoi pitkästyä, vaikka olisikin samaa mieltä kaupallisuuden turmiosta tai julkisuuden yliarvostuksen vaikutuksesta ihmismieleen. Tai vaikka EU:n mahdottomuudesta. Vaikka Melender puhuu paljon humanismista ja hyvyydestä, vaikutelmaksi jäi, ettei hän taida olla suuri ihmisystävä. Hengen kuolema ja tradition haipuminen ovat kuitenkin hänestä suurin uhkamme, ei kilpailukyvyn menetys.

Tommi Melender: Kuka nauttii eniten. Savukeidas 2010.

Valohoitoa, osa 2

Piia Postin esikoisromaani kuvaa tämän päivän perhe-elämää: mennään yhteen, erotaan, perustetaan uusperhe – ja miltä tämä kaikki tuntuu eri perheenjäsenten kannalta. Kertojina ovat niin eroava pari Jussi ja Anna kuin Jussin uusi, Nadja, sekä tytär Marja. Oikeastaan päähenkilöksi nousee Jussi, koska hän on isossa roolissa kaikkien muiden tarinassa. Hän on perusmies, joka ei aina näe nenäänsä pidemmälle, mutta yrittää toimia oikein.

Jokaisen tuntemuksia ja tekemisiä kuvataan ilman vaaleanpunaisia pörrökehyksiä. Helppoa ei ole kellään, kuten ero ei koskaan. Uuden elämäntavan opettelu on tuskallista, ja epäilyksetkin saattavat kiusata: teinkö oikean päätöksen?

Tyypillistä kyllä, lapsen, Marjan, elämä mullistuu ehkä eniten, kun kasvamisen kivut yhdistyvät perheessä tapahtuviin muutoksiin. Marja joutuu ottamaan uuden roolin, joka ei lapselle ole hyväksi. Vanhemmat eivät omien murheidensa keskellä näe häntä, suorastaan laiminlyövät lapsestaan huolehtimisen. Myös nuoren tytön näkökulman kirjoittaja kertoo uskottavasti ja koskettavasti. Hänen hätänsä äidin puolesta, huolensa isän pysymisestä isänä ja tarpeensa olla tarpeellinen – ja samalla sekä lapsi että teini-ikäistyvä nuori – ovat liikuttavia ja aitoja.
Yllättäjä kirjassa on Nadja. Hän pystyy lopulta tekemään sekavassa ja häilyvässä tilanteessa päätöksiä, joiden kautta muidenkin elämä alkaa vakiintua, tuskien kautta, mutta kuitenkin.

Henkilöitä ei voi olla symppaamatta, he ovat hyvin inhimillisiä ja aitoja eivätkä todellakaan toimi oikein ja viisaasti. Hieman säälittää ja huolestuttaakin, etenkin Annalta karkaa mopo käsistä välillä pahasti, pää ei meinaa pysyä kasassa. Mieleen tuli Tiina Lymin Susi sisällä: eletään samassa maailmassa, ihmiset ovat samaa ikäluokkaa, ja muutenkin he voisivat olla kavereita. Piia Postin kirjassa on vain tukevampi ote ja täyteläisempi ihmiskuvaus, henkilöt tulevat tutummiksi.

Kuinka uskottava lopputilanne on, siitä voi olla montaa mieltä. Mutta fiktiohan tämä onkin. Ihmiset jatkavat kuitenkin elämäänsä uusissa, valoisammissa kuvioissa. Tai ehkä paremminkin katsovat asioita uudessa valossa.

Piia Posti: Talven jälkeen valo. Gummerus 2010.

Valohoitoa, osa 1

Valitsin kirjan täysin ja ainoastaan nimen perusteella. Pohjoista valoa. Kuulostaa kauniilta! Lupaavalta, näin pimeänä vuodenaikana. Ja omanlaiseltaan, kuten pohjoinen valokin on.

Kirjoittaja on kokkolalainen miestoimittaja, jollainen on myös yksi kirjan päähenkilöistä ja kertojanäänistä. Hän vaikuttuu paikallisen itseoppineen taiteilijan Tyyne Eskon maalauksista, jotka muistuttavat tyylillisesti Hugo Simbergiä ja joita lopulta, uskomatonta kyllä, päätyy New Yorkiin Luise Ross -galleriaan. Tyyne Esko puolestaan sai vaikutteita ruotsalaiselta runoilijalta ja laulujen sanoittajalta Dan Anderssonilta, jonka teksteihin monet tauluista perustuvat. Tähän asti kertomus ja henkilöt ovat tosia − niin Esko kuin Anderssonkin ovat olleet oikeasti olemassa. Vaikkakin minulle täysin outoja nimiä, kuten kirjailijakin.

Mutta sitten fiktio-osuuteen. Kirjailija kuvaa, kuinka näiden kolmen (kirjoittaja mukaan lukien) elämä kietoutuu toisiinsa, muistuttaa toisiaan. Välillä kirjassa puhuu kirjailija, välillä Tyyne, molemmat eri-ikäisinä, mutta onneksi lukujen alussa tehdään heti selväksi, kuka on äänessä, mikä helpottaa lukemista.

Todellisten ihmisten ja keksittyjen tapahtumien sekoittaminen ei minua yleensä innosta – mieluummin fakta faktana ja fiktio fiktiona – mutta arvostan kertomisen tarvetta ja mielikuvituksen lentoa. Kirjailijalla on varmasti ollut selkeä näkemys siitä, mitä hän haluaa kertoa, mutta kovin selkeä kirja ei ole. Jää hieman mystiseksi, mikä sopii kyllä tyyliin. Tylsäksi ei kirja kuitenkaan muodostu; siinä on riittävästi yksityiskohtia, jotka pitävät kiinnostusta yllä ja saavat ajatukset raksuttamaan. Hyvistä kirjoista löytää usein yhtymäkohtia omaan elämään. Kuten tässä se, että Tyyne Esko alkaa maalata vasta vanhoilla päivillään: uskottavaa, koska oma mummoni teki samoin, vaikkakin eritasoisella taiteellisella kunnianhimolla. Yksi yhtymäkohta on myös Valamon luostari, jossa vierailin monesti lapsena ja varmaan näin senkin ikonin, jonka kertojan isoisä Konevitsasta pommituksen alta pelasti (en oikeasti tiedä, onko ikoni faktaa vai fiktiota; tässä tyylilajin ärsyttävyys).

Hieman kotikutoinen, mutta persoonallinen kirja. Nimi juontuu Tyyne Eskon maalausten kritiikistä, jossa ”kuvakieltä täydentää pohjoinen valo, joka on aivan erilaista kuin valo Italiassa tai Ranskassa.” Valosta puhuu myös kertojan valokuvaaja-isä, ja ”pohjoisen valon kohtaavat myös muut kirjan henkilöt”, sanoo kirjoittaja.

Nyt pilkottaakin lukemisessani valoteema: luettavien pinossa on vielä kaksi kirjannimeä, joissa loistaa sana valo. Näistä saan kokoon jo mukavan valosarjan.

Seppo Lahti: Pohjoista valoa. Tammi 2009.

Hjalmar

Joskus lukijana hämmästelee, minkä ihmeellisen selvänäön lahjan kirjailija on saanut: miten hän voi kuvata niin tarkasti ja uskottavasti hänelle täysin outoja elämänympäristöjä, jonain ihan muuna aikana. Sinuhesta alkaen esimerkiksi Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max on tällainen, samoin Arne Nevanlinnan Marie.

Marie on hurmaava mielikuvitusmatka yhden ihmisen elämään, muistojen ja osin kuvitelmienkin varassa. Hjalmar toistaa teemaa, mutta ei ihan yhtä kompaktina kokonaisuutena. Loppuosa alkaa säröillä. Samaa näissä kahdessa kirjassa ovat myös nerokas kieli ja älykkäät oivallukset; nyt tietää lukevansa hyvää tekstiä, ei epäilystäkään.

Hjalmar on nössö lapsi, josta kasvaa nössö aikuinen. Hän ei osaa ottaa vastuuta elämästään, vaan kaikki johtuu aina jostakusta muusta, hänen mielestään. Ei voi olla miettimättä, olisiko miehestä kasvanut toisenlainen, jos tämä ei olisi jäänyt sotaorvoksi tai jos hän olisi saanut ympärilleen vaurauden tuomia mahdollisuuksia. Vaatimattomat olot eivät poistu hänestä koskaan.

Hjalmarin pään sisällä ollaan, yksinäisen miehen outojakin ajatuskulkuja seuraillaan. Myötähäpeä ja harmitus tulevat tutuiksi, kun Hjalmar ajelehtii eteenpäin, nuoruudesta vanhuuteen. Miksei se ja kunpa vain! Ja niinä hetkinä, kun hän keksii ryhtyä toimeen, ei sekään tapahdu ihan tavallisesti. Kaveria tekisi mieli vähän ravistella välillä reaalimaailmaan. Vaikka Hjalmar on hyvin inhimillinen pohtimisineen ja vaikka ärsyttää, myös hellyttää välillä. Kiva kaveri tämä reppana ei kuitenkaan ole.

Mainio, täydellinen vastakohta on hänen kaverinsa Börje, joka ottaa hyödyn irti tilanteesta kuin tilanteesta. Kaveruuskin on lopulta jotain muuta, mutta rehvakkaan ja ylimielisen Börjen kunniaksi on sanottava, että hän sentään alkuun yrittää myös opastaa Hjalmaria ja on selvästi ärtynyt samasta syystä kuin minäkin lukijana. Läheisiä ihmisiä Hjalmarilla ei ole – hänen sosiaaliset taitonsa eivät riitä ystävyys- ja kaveruussuhteisiin, saati liittoihin. Romansseista hän saa kyllä maistiaisia, ja perheen kaipuu alkaa iän myötä nousta pintaan.

Loppuosasta voi kukin itse päätellä, mikä on totta ja mikä Hjalmarin kuvitelmaa. Loppu jää, hieman ärsyttävästi, ilmaan. Mies ei kuitenkaan luonteeltaan muutu, se on varmaa. Eivät tapahtumat tässä kirjassa olekaan pääosassa, vaan persoonan kuvan luominen taitavalla kielenkäytöllä. Nevanlinna kirjoittaa hieman vanhahtavasti, päähenkilön ajatusmaailmaa peilaillen tälläkin tavoin. Erinomainen kirja, jonka voisi lukea uudestaan, vähemmän ahmien ja enemmän kielen hienoudesta nautiskellen.

Arne Nevanlinna: Hjalmar, WSOY 2010

Get on ja paljon muuta

Hurriganesin tahdissa teini-ikäistyneelle Albert Järvisen elämänkerta on must. Järkäle on kunnioitusta herättävän jos ei suorastaan lannistavan laaja ja yksityiskohtainen kertomus yhdestä huippumuusikosta ja samalla koko Suomi-rockista.

Tarina etenee kronologisesti, kuten loogista on. Pekka Järvinen syntyi 1950. Heti alkuun hämmästytti suomalaisen rockin toimeliaisuus jo ammoisina aikoina, joilla tarkoitan vuosia ennen ensimmäisiä ”suuria” nimiä, Tasavallan Presidenttiä tai Wigwamia. Suomi-rockin esiaikana Pekka harjoitteli kitaransoiton alkeita ja tupakanpolttoa ja kasvatteli tukkaa. Koulu ei järin kiinnostanut, kun musiikki vei ajan ja ajatukset jo ipanaiässä.

Voisi kuvitella Hurriganesit huipuksi Albertin uralla, mutta itse asiassa sitä kautta kesti vain muutamia vuosia, parissa eri jaksossa. Kokoonpanoja ja bändejä oli uran aikana todella monia, alan tavan mukaan väki liikkui ja muodosti taas uusia nopeaan tahtiin. Itse hän piti tärkeimpänä bändinään Royalsia, jossa hän soitti Pave Maijasen ja Ippe Kätkän kanssa. Alppu teki myös erilaisia musiikillisia kokeiluja, kuten yhteistyö M.A. Nummisen kanssa, ja soitti kitaraa lukemattomien artistien levyillä.

Kansainväliseen uraankin olisi Albertilla ollut mahdollisuuksia, mutta ei se vain toteutunut. Niin Albertin, Hurriganesin kuin monien muidenkin suomalaisnimien kansainvälinen nousu on tyssännyt nolosti, yleensä johonkin epämusiikilliseen seikkaan. Milloin syynä on ollut viina, milloin kielitaidottomuus. Tai markkinoinnin ammattitaidon puute. Vasta tällä vuosituhannella on päästy oikeasti maailmalle. Hyvin muuten pysyivät aikoinaan salassa oudot tauot Hurriganesin soitannossa, mitkä johtuivat siitä, että Remu törttöili itsensä pariin otteeseen vankilaan. Eipä onnistuisi salassapito näinä online-aikoina!

Kirjasta selviää muun muassa, miten Rauli Badding Somerjoen Paratiisi, Matti ja Teppo ja Albert Järvinen liittyvät toisiinsa. Muitakin hauskoja, yllättäviä yhteyksiä löytyy ja paljon, paljon nimiä. Hienoa, että musiikin ammattilaisia tuodaan runsaalla kädellä esiin, niitäkin, jotka eivät ole julkisuudessa paistatelleet. Esimerkiksi Veikko Hakkarainen, joka teki vakaan musiikkiuran ennen siirtymistään Nokialle IT-hommiin. Silmiinpistävää on alan miehisyys: naisten nimiä ei joukosta löydy.

Pekalla ei ollut koulutustaustaa, mutta häntä pidettiin sivistyneenä, koska intohimona soittamisen lisäksi oli lukeminen. Kirjasto oli ahkerassa käytössä, ja pian hän alkoi lukea myös englanniksi. Täysverisen taiteilijan tapaan hän oli kiinnostunut monista asioista ja myös lahjakas monessa: hän oli taitava käsitöissä ja ompeli mm. esiintymisvaatteita, sen tiikerikuvioisen Cissen takinkin. Kiinnostaviin asioihin, kuten intiaanien kulttuureihin, hän perehtyi kuinkas muuten kuin lukemalla. Hän oli perinpohjainen: kirjoja löytyi eri aiheista, vanhoista gobeliineista erilaisiin saumoihin, mitä muusikkokaverit ällistelivät. Keikoilla kirjat kulkivat mukana, ja kirjakaupat eri paikkakunnilla koluttiin. Tietokirjoista hän luki myös filosofiaa ja teosofiaa. Fiktion lukemisesta ei kerrota, mutta ilmeisesti hän tunsi sitäkin puolta. Arto Melleri oli hyvä ystävä ja omiakin kirjoituksia oli, jokunen runo ja näytelmä, mutta harmi kyllä, vihkot ovat kadonneet.

Kunnianhimoisen mutta palkkapuolella arvaamattoman muusikkouden lisäksi Albert toimi talonmiehenä. Huumeet valitettavasti kuuluivat kuvioihin, katkolla käynneistä ja hoidoista ei ollut pitkään apua. Perhe-elämä ei onnistunut toisessakaan aviossa. Molempien vaimojen kanssa Alppu sai lapsen. Kuluttava elämä päättyi lopullisesti Lontoon-reissulla, uusia antabuksia ihon alle odotellessa, reilun 40 vuoden ikäisenä.

Albert Järvinen -soundi on myyttinen: kollegat kertovat, ettei se ollut kitaran tai vahvistimen merkistä kiinni, Alpun soitto kuulosti aina omaltaan, koska hän osasi säätää halvimmankin vempaimen itselleen sopivaksi. Kirjassa on kuitenkin kerrottu ja listattu pikkutarkasti Albertin käyttämät työkalut. Huolellista työtä on kirjoittaja tehnyt tässäkin, tekniikkaa tunteville varmasti antoisaa.

Kirja on syvä sukellus 60-, 70- ja 80-lukujen (musiikki)maailmaan, toi mieleen paljon muistoja ja jätti lievän haikeuden. Kunpa asiat olisivat menneet toisin. Mutta hieno ja vakavasti otettava dokumentti tästä tuli, mikä ei ole lainkaan itsestään selvää, kun bändi- ja artistikirjoista puhutaan. Niitä kasataan joskus hävettävän heppoiselle pohjalle. Mutta tätä ei: jos haluaa vain pintapuolisen katsauksen Albertin elämään eikä ole kovin kiinnostunut musiikkimaailmasta ylipäänsä, tämä kirja ei ole oikea valinta ja veikkaan, että jo puolessa välissä puuduttaa. Itsellenikin julman suuressa annoksessa oli nielemistä, mutta aihe jaksoi pitää kiinnostuksen vireillä niin että kirjan sai luettua loppuun.

John Fagerholm, Jaakko Riihimaa: Albert Järvinen. Johnny Kniga 2010.

Pikasilmäys kevään kirjauutuuksiin

Hesari listasi kevään kirjoja: pikasilmäyksellä näyttäisi lukulistalle nousevan ainakin Siri Hustvedt ja Carol Shields. Anne Swärd, kukas tämä olikaan… nimi on vain epämääräisesti tuttu, mutta kirja epäsovinnaisesta suhteesta voisi olla kiinnostava. Peter Høeg julkaisee uutta myös, kirja on nimeltään Norsunhoitajien lapset, tämäkin tutkintaan.

Anu Silfverbergiltä tulee esseitä ”asioista, joiden kanssa on vain elettävä”, ja Aila Meriluodon runoista ilmestyy kokoomateos. Raimo Pesonen kulkee rock-bändin matkassa. Kappas, Turkka Hautalalta tulee jo uusi kirja, ja minulla on Salo vielä lukematta… Kuolleet kirjoittavat myös: Arto Melleriltä ilmestyy kokoomateos, ja José Saramagolta Elefantin matka (lisää norsuja).

Esikoiskirjoista ilman muuta listalle Helen Mosterin Hylky. Antti Leikas ja Melominen kutkuttaa nimen ja kuvauksen perusteella: mielen virtailua normityöpäivän aikana.

Tietokirjaosastolla Stieg Larssonista ilmestyy peräti kaksi kirjaa. Kaikki otetaan irti… ne taidan kuitenkin jättää väliin.

Matti Klingen Lyhyt Suomen historia täytyy tarkistaa, miten mahtaa erota Henrik Meinanderin muutaman vuoden takaisesta historiikista. Suomalaisesta muotoilusta kertova Paula Hohdin toimittama kirja olisi varmasti myös kiinnostava, samoin radion lähihistoriaa avaava Pentti Kemppaisen Aina soi sävelradio.

Musiikkipuolella Von Hertzen Brothers ja Michael Monroe saavat myös omat ”elämäkertansa.” Kiinnostaa nähdä, millä tasolla mennään – tässä lajissa kun on nähty surkeita rahankeräysmielessä tehtyjä kyhäelmiä, mutta myös asiallisia, oikeasti tietoa antavia ja viihdyttäviäkin opuksia.

Yllätysuutuuksiakin varmasti tulee vielä vastaan. Jos jokin on varmaa niin se, että luettava ei koskaan lopu. Mikä lohdullinen ajatus.

Mainosmies kirjailijana

Mainosmies alkoi kirjoittaa kirjoja mainosten tekoon kyllästyttyään. Jos joku ei vielä tiedä, Markku Rönkkö on se, joka keksi Elämä on -hokeman, ja monta muuta. Koska mainosala on liipannut läheltä, olen uteliaana lukenut kaikki Rönkön kirjat ja odottanut nasevaa sanankäyttöä. Koska olen sen arvoinen.

Vähän petyin; ensimmäiset kirjat eivät tehneet vaikutusta, lupaavista alkuasetelmistaan huolimatta. ”Työläisteema” oli herkullinen, muttei sitä parasta mehua irronnut. Pidin lyhyitä lauseita takovina, aiheita kliseisinä ja niiden käsittelyä kömpelönpuoleisena ja etäisenä. Oli niissä myös sanankäytön näppäryyttä ja mietittyjä vitsejä, ehkä liiankin mietittyä ja sievistelevää nokkeluutta. Mainosmaiseen tapaan. Mutta parannusta on tapahtunut koko ajan. Juoksupoika alkoi jo vaikuttaa, ja uusin, Lounge, on tuotannon paras.

Loungessa menestynyt mainosmies jää työmatkalla jumiin lentokentälle sääolojen vuoksi. Samoin tekee myös aikuisen poikansa kanssa matkustava äiti, joka on menossa syöpähoitoon. Kun on pakollista pysähdysaikaa, odottajat miettivät menneisyyttään. Yhteydet heidän välillään selviävät kirjan mittaan.

Teksti on aiempaa sujuvampaa ja rennompaa ja kokonaisuus paremmin kasassa. Jotain häiritsevää Rönkön kirjoissa silti on. Hän tuo esiin paljon mainosmaailmaa, joka ulkopuoliselle näyttäytyy vähän koomisena; pröystäillään brändeillä, juodaan kalleinta viskiä, valitetaan tiukkoja dead-lineja ja sitä, ettei jää aikaa perheelle, kun oikeasti ollaan mielissään omasta tärkeydestä työpaikalla ja kilpaillaan verissä päin palkinnoista, jotka eivät muulle maailmalle merkitse paljonkaan. Ollaan äärettömän nokkelia ja fiksuja, ja laskutetaan (tyhmää) asiakasta myös biletykseen käytetystä ajasta. Tämä on se kliseinen käsitys, ja oikeasti mainosten teko on (kaiken edellä mainitun lisäksi?) peruspuurtamista ja rutiineja, mutta kliseiden karkottamiseksi ei Rönkkö ainakaan tee työtä. Lounge-kirjassakin mainosmaailma on juuri tällainen.

On hienoa, että oma ala on ylpeyden ja brassailun aihe. Mutta se vain korostaa alan sisäsiittoisuutta eikä ainakaan kasvata empatioita sitä kohtaan. Jostain syystä Loungessa Rönkkö innostuu puolustamaan mainonnan roolia ihmisen kuluttamisen motiiveilla. ”Miksi jotain tavaraa saa valmistaa, pakata, hinnoitella ja jaella mutta ei saisi markkinoida ja mainostaa?” Kuulemme, että monet mainonnan tekijät ajattelevat ”moraalisia, sosiaalisia, esteettisiä, henkisiä ja muita lopullisia arvoja ja joiden teoissa nämä arvot myös toteutuvat.” Silti kertojakin nukkuu yönsä rauhassa, koska ”kollegat suunnittelevat, toteuttavat ja hankkivat kansalais- ja hyväntekeväisyysjärjestöille näkyvyyttä miljoonien eurojen arvosta”.

Näitä purkauksien tarvetta en ymmärtänyt. Haloo, kuka on sanonut, ettei saisi markkinoida ja mainostaa? Ja lunastaako ala olemassaolonsa oikeutuksen vain hyväntekeväisyystyöllä? Minusta mainontaa on turha puolustella sen enempää kuin glorifioidakaan: työ se on siinä missä muutkin, ja sen voi tehdä hyvin tai huonosti, arvoilla tai ilman.

Toinen häiritsevä piirre on äijänäkökulma. Pakosti miettii, kumpuaako se kirjailijan omasta persoonasta, kun asia toistuu kaikissa kirjoissa. Mies on niissä aina keskiössä, naiset jäävät kaukaisiksi. Mahdollisesti mainitaan äiti, mutta lähinnä naisista kerrotaan seksin kautta. Jossain kirjassa mietitään miehen suurinta unelmaa, joka on kuulemma olla Brad Pitt. Koska hän on ammatillisesti taitava, komea ja Angelika Jolie on ottanut häneltä suihin. Mitäpä muuta mies voisi toivoa? Loungessa asia ilmaistiin naisen mietteenä hänen käpertyessään kainaloon: ”Tässä on naisen paikka. Vahvan miehen sylissä.”

Outoa muuten, ettei Loungen kannen kuvan kuvaajaa mainita. Varsinkin kun mainosala on erityisen tarkka tekijänoikeuksista. Mistä tuli mieleen, että ihan ensimmäinen Markku Rönkön kirjahan oli alan opas: Lyhyt onni, kirja mainoselokuvan tekemisestä, vuodelta 1997. Hyvä ja asiallinen kirjanen.

Markku Rönkkö: Lounge. Like 2010.

Onko Pariisi olemassa?

Ken kaipaa maagista realismia, kävisikö ideaksi Pariisi, jonka nähdään lentävän taivaalla – eikä sitä sen jälkeen enää löydy, ainakaan sellaisena kun olemme sen kuvitelleet? Onko koko kaupunkia itse asiassa ollut olemassakaan? Mitä todisteita meillä siitä on? Ehkä ihmisillä, jotka kuvasivat Pariisia asiakirjoissa ja taiteessa muutama vuosisata sitten, olikin vain toisenlainen todellisuuden- tai ironiantaju kuin meillä. Tai ehkä kaupungin lavastamiseen on ollut muita syitä.

Huimia ajatuskulkuja heittää Markus Nummi esikoisromaanissaan. Ranskan hallitukselle katoaminen on tietysti kiusallista. ”Pariisia on itse asiassa jouduttu hieman hajauttamaan.” Kun katsoo kerrostalojen kokoisten laivojen häviämistä ja ilmestymistä Helsingin satamissa, voi lähes uskoa kokonaisen kaupungin siirtymiseen, tuumitaan kirjassa. Itselleni mieleen tuli taikuri Copperfieldin hävittämä Vapaudenpatsas. Mutta onneksi ainakin Ranskan kansalliskirjasto löytyi, Bretagnen rannikolta, lähes vesirajasta. Hassua kyllä, kirjaston työntekijät olivat niin uppoutuneet työhönsä, etteivät olleet lainkaan huomanneet paikan vaihdosta.

Mystistä, kyllä, ja ratkaisua etsitään tarmokkaasti. Välillä jopa Helsinkiä epäillään piiloutuneeksi Pariisiksi, ja ideasta innostuneet pohjoishelsinkiläiset ehtivät jo uusia tuulipukujaan tyylikkäämpiin ja opetella punastellen poskisuudelmia. Kun kaiken tämän havaitaan päättyvän perheriitoihin, terä- ja ampuma-aseiden käyttöön sekä alkoholismiin, on tunnustettava erehdys: itse asiassa Helsinki on täysin päinvastainen, suorastaan Pariisin vastakohta. Ruotsalainen (tietysti) tv-ryhmä alkaa tehdä asiasta tv-dokumenttia. Tietääkö suomalainen lehtori Heikki Peltomaa lopulta totuuden? Missä vaiheessa, miksi ja mihin Pariisi katosi?

Kirja on monet naurut kirvoittava fantasia, joka säkenöi viihteen lisäksi älyä. Hykerryttävän pääjuonen rinnalla kulkee myös romanttisia juonteita. Ihmisiä käsitellään hyvin inhimillisinä olentoina, yrityksineen ja erehdyksineen. Virkamiehille ja mitäänsanomattomille virkapuheille irvaillaan. Mikä nyt sitten oikeastaan on valhetta. Tiedättehän, jos tiedot ovat vaillinaisia, joudutaan tekemään arvioita. Ja silloin on turvauduttava todennäköisyyksiin.

Pidin kovasti tästäkin Nummen kirjasta, vaikka Kiinalainen puutarha vakavampana pysäytti tehokkaammin. Tiesin muiden kirja-arvioiden perusteella, että kyseessä on nyt täysin erilainen kirja, joten odotuksissa en suinkaan pettynyt.
Jos haluaa nähdä syvempää symboliikkaa, Pariisi voisi olla vaikka kadonnut nuoruus ja kauneus – olivatko nekään sellaisia kuin muistamme? Uskoimmeko kulisseihin? Miksi yritämme vimmatusti palauttaa asioita entiselleen? Tai tarina voi kuvata elämänasennetta: onko tärkeintä saavuttaa ja löytää, vai sittenkin kyseenalaistaa ja etsiä. Hesarin arvioijan mielestä symboliikkaa oli instituutioiden katoamisessa ja viitteissä maailmanlaajuiseen ”salaliittoon”. Eikä nettiä vielä kirjan ilmestyessä edes ollut. Tämän lukemisesta aivot jäivät kihisemään, sanoi Pekka Tarkka. Oikeassa oli.

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi. Otava 1994.

Erota teos ja tekijä?

Tässä seison ja tehoan, kuvaili Karita Mattila olemistaan lavalla Maarit Tastulan haastattelussa.

Taiteilija välittää taidetta itsensä kautta, koko olemuksellaan. Koskeeko tämä vain esiintyviä taiteilijoita? On helppo nimetä karismaattisia muusikoita tai näyttelijöitä. Tajusin sanan karisma järisyttävästi sinä hetkenä, kun Leea Klemola astui Q-teatterin lavalle Hamletina. Pienikokoinen Kleemola valtasi koko tilan ja kaiken huomion, loisti, kun muut jäivät tummina hahmoina laitamille. Sanoi hän sen jälkeen mitä tahansa, se kuulosti olennaiselta. Vaikuttavalta, todelta, koskettavalta. Onko se ammattitaitoa vai julkiasetettua persoonaa – vai molempia? Tai ovatko ne samaa, sitä karismaa?

Entä kirjailijat ja kuvataitelijat: miksi on aina pakko lukea Virpi Hämeen-Anttilan uusin, vaikkei suuria odottaisikaan? Saako kirjailijan persoonan ja taustan antaa vaikuttaa siihen, miten kirjan valitsee ja miten sen arvioi? En näe, miten se voisi olla vaikuttamatta, eihän töitä ja kädenjälkeä voi erottaa muusta ihmisestä täysin. Tavallista päiväduuniakin paiskii koko ihminen, eikä vain osa hänestä. Instrumentti on osa lopputulosta.

Eri asia on sitten se, jos ei tekijästä tiedä yhtään mitään. Silloin voi arvioida puhtaasti hänen töitään, ilman ennakkoasenteita. Mutta kuinka moni haluaa tehdä niin, tehdä töitä ihmisen kanssa, josta ei tiedä yhtään mitään sen tekeillä olevan työn lisäksi, tai tutustua täysin outojen kirjailijoiden kirjoihin tai nimettömien maalareiden tauluihin? Vähintään haluamme lukea näyttelyluettelon tai kuulla kaverin kommentin. Ja aina parempi, jos tietää vähän teoksen taustasta ja tekijästä. Ymmärrys kasvaa, piti töistä tai ei. On enemmän tarttumapintaa.

Maailma on menossa siihen suuntaan, että jos jo taviksellakin pitää olla oma brändi, ainakin verkossa, niin sellaista edellytetään ilman muuta taiteilijalta, joka aikoo ehkä elää tuotannollaan. Esiintyvät taiteilijat rakentavat julkisuuskuvaansa määrätietoisesti, ja esiintyjä-minä voi olla täysin toinen kuin privaatti-minä, ainakin ulkoisesti. Persoona ja julkisuuskuva ovat kuitenkin olemassa, rakensi niitä tai ei.

Kyllä kirjailijoillakin on karismaa: kirjojen lumo tarttuu lukijan mielessä tekijäänkin. Vai haluammeko väen vängällä kokea jonkinlaista mystisyyttä ja rakennamme tekijän ympärille taiteellista myyttiä, vaikka se kävisi kalsareissa kaljaostoksilla? Ainakin kiinnostus kasvaa. En tiedä, mitä mieltä kirjailijat itse tästä ovat. Osalle varmaan itsensä esilletuonti on ok ja luonteva osa työtä, osalle tuskallista ja turhaa sälää, joka vie energiaa varsinaiselta työltä. Kirjailijat taitavat olla aika rehellistä porukkaa siinä mielessä, että julkinen kuva ei kovin paljon eroa siitä arki-ihmisestä. Eikä kai se erottelu onnistuisikaan, kun taiteilijat käyvät samoissa alepoissa kuin muutkin.

Mikä ei yhtään sitä karismaa vähennä, jos siitä kirjojen kautta saadaan nauttia. Mistä tuli mieleen, että olipa jälleen erinomainen teksti Elina Hirvoselta, viime viikonlopun Hesarin kirjailijakommenttina. Siitä välittyi persoonaa ja minusta myös karismaa. Mitä se sitten onkaan.

Nautitaan sisäisesti

Pehmeämpää viihdettä tällä kertaa: Cecilia Samartinin Señor Peregrino on nimestään huolimatta kaunis kasvukertomus meksikolaisesta Jamilet-tytöstä, joka loikkaa Yhdysvaltoihin. Hänen suurin murheensa ei ole köyhyys, eikä edes yksinäisyys, läheisten puuttumisesta huolimatta – hänellä on vankka sisäinen maailma − vaan koko takavartalon peittävä syntymämerkki. Paholaisen tekosia, arvelevat kyläläiset.

Jamilet tottuu piilottamaan merkin ja haaveilee elämästä ilman sitä. Vaikka se on syy hänen laittomaan muuttonsa ja koko toiminnan motiivi, välillä hän hyvin inhimillisesti lähes unohtaa koko kauheuden päästyään Amerikan puolelle asumaan tätinsä kotiin ja töihin, kunnes hätkähtää todellisuuteen. Voisiko kukaan mies häntä rakastaa, voisiko hän elää joskus tavallista elämää? Hänen unelmansa ovat kuten kenen tahansa nuoren tytön. Mutta Jamilet on rehellinen, sinnikäs ja kova tekemään töitä haaveensa puolesta, eikä jää voivottelemaan kohtaloaan. Tämä lienee yksi syy, miksi Jamiletin työpaikan, mielisairaalan, salaperäinen hoidokki herra Peregrino mieltyy tyttöön. Heidän välilleen kehittyy omalaatuinen suhde, josta molemmat saavat jotain tarvitsemaansa.

Syntymämerkin voi nähdä symbolina taakalle, jota jokainen kantaa – näkymätöntä tai näkyvää. Sisäinen ja ulkoinen ovat loppujen lopuksi yhtä ja samaa, vai ovatko? Eikö sisäinen näy aina jotenkin ulospäin? Tavan kantaa syntymämerkkiä voi kuvitella vertauskuvaksi itsensä hyväksymiselle. Ja isona kysymyksenä siitä, mitä rakkaus tarkoittaa. Señor Peregrino näkee Jamiletin sellaisena kuin hän on, onko se rakkautta? Vaikka suhde on (iso)isällinen, tarkoittaako se, että Jamiletilla on toivoa myös saavuttaa haaveensa ja löytää itselleen romanttinen rakkaus? Myös Jamiletin persoonallisen tädin ja hänen miesystävänsä suhde kertoo samaa viestiä kuin koko kirja: se, ketä rakastat, on aina kaunis.

Señor Peregrino kertoo Jamiletille elämäntarinansa, joka kiehtoo kokematonta tyttöä kovasti. Kiehtoo myös tätä lukijaa, etenkin Santiago de Compostelan vaellus: juuri katsoin siitä tehdyn tv-sarjan tallenteelta ja muutenkin olen asiaan törmännyt monesti. Olisi varmaan hienoa kävellä reitti pyhiinvaeltajien tapaan.

Jamiletin mielikuvitus kyllä lentää, mutten sanoisi tätä maagiseksi realismiksi, koska ei tapahtumissa ole loppujen lopuksi mitään maagista. Mutta kerronta vetää, sulaa helposti ja jättää hyvän mielen. Ja kuten Leena Lumi kommentoi, tästä tulisi erinomainen leffa! Joskus ihmettelen, kun elokuvaihmiset itkevät hyvien kässäreiden puutetta. Eivätkö ne lue kirjoja?

Cecilia Samartin: Señor Peregrino, Bazar 2010

Arkista kauhua

Päivi Alasalmea sanottiin jossain kauhuromantikoksi. Olen lukenut hänen tuotannostaan kolme kirjaa, eikä niitä ainakaan ole liialla romantiikalla kuorrutettu. Ja kauhukin on hyvin realistisella tasolla. Synkkää naisenelämää niissä kyllä on, vaikkei vampyyrinhampaita vilautellakaan. Kauhu syntyy asioista, jotka tapahtuvat päällisin puolin tavallisessa arkielämässä, mikä nostaa heti vaikuttavuuskerrointa.

Ystävä sä naisien on viisas kertomus uskonlahkon voimasta, naisten ystävyydestä ja itsenäisyydestä. Sen lukemisesta on jo aikaa, mutta kun Salla muistutti kirjailijan olemassaolosta, kaivoin kirjaston hyllystä pari lisää.

Tuo tumma nainen kuvaa taitavasti sitä, miten pystymme näkemään maailman sellaisena kuin haluamme. Ja olemaan näkemättä asioita, joita emme halua nähdä. Tarina kertoo Helenasta ja hänen miniästään Pauliinasta. Helena on rakentanut itselleen haluamansa (täydellisen) elämän, johon miniä tulee täysin eri elämänpiiristä. Ja kaikkien elämä muuttuu, tietysti. Mitkä ovat miniän motiivit, tavoitteet ja teot lopulta – kaikkea ei kerrota, vaan jätetään kihelmöivästi lukijan itsensä pääteltäväksi. Tapahtumia kertovat Helenan lisäksi hänen poikansa Ohto ja Pauliina itse. Tarina ei ole kaunis.

Onnellisia ihmisiä on oikeasti hyytävä. Normirajat ylitetään reippaasti. Teema on sama kuin tummassa naisessa, hyvin pärjäävien ihmisten – tässä pariskunnan Marianne ja Jalin – perhe-idylli särkyy, kun tapahtuu asioita, joille he eivät voi mitään. Samoin aiheena toistuu mielenterveyden järkkyminen. Taidemuseossa työskentelevä Ritva onnistuu pitkään kätkemään vaikeutensa, vaikka diapameja kuluukin. Silti hän on Alasalmen muidenkin kirjojen päähenkilöiden tavoin perusjärkevä, viisaskin. Tavallaan.

Tämäkään tarina ei lopu onnellisesti. Sen tietäminen ei haittaa lukukokemusta, koska ennalta-arvattavia tarinat eivät todellakaan ole. Ne ovat yksityiskohtia myöten tarkkoja ja siksi hyvin uskottavia. Lukijan on helppo eläytyä tapahtumiin ja henkilöiden – joita on vain muutamia – elämänpiiriin. Esimerkiksi Ritvan kotirutiinien kuvaukset ovat liikuttavia.

Hassu sattuma, että kaikissa näissä kolmessa kirjassa, joita lueskelin joulun aikaan, kuvataan joulunviettoa. Alasalmimaiseen tyyliin: Onnellisten ihmisten Ritvan joulu on yksi karmeimpia, mitä muistan.

Erinomaisia ja viisaita kirjoja, hurjia tarinoita. Nyt täytyy nauttia jotain pehmeämpää välillä.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen, Gummerus 2006.
Päivi Alasalmi: Onnellisia ihmisiä, Gummerus 1992.

Joulumässäilyä

Virpi Hämeen-Anttilan kirjat ovat aina kiinnostaneet, Suden vuodesta alkaen. Tuntuu lähes velvollisuudelta lukea uutuudet, vaikka tuotannon jälkimmäinen puolisko on ollut taaksepäin menoa lähes kioskiromaanilinjalle, mikä on sääli, koska kirjailijalla on todistettavasti potentiaalia enempäänkin.

Toisen taivaan alla on onneksi paluuta juurille tai ainakin kumarrus niitä kohti. Hämeen-Anttilan hyvät persoonalliset piirteet pääsevät muutamaa aiempaa kirjaa paremmin esille, eikä sivistystaustaa häpeillä. Voisi ärsyttää, kun kirjaan on mahdutettu vähän kaikkea, hajatietoa sieltä ja täältä, opettavaisestikin, ja jos haluaisi ilkeä olla, kaikentietävyydellä brassaillen. Mutta ihme kyllä, ei sitten kuitenkaan lopulta ärsytä, koska tarinaniskijänä Hämeen-Anttila onnistuu luomaan puitteet, joihin runsaus sopii. Jotenkin teksti tuntuu hänen omalta ääneltään – sellaisen ihmisen ääneltä, joka on kiinnostunut monista asioista ja jolle maailma oikeasti on runsaudensarvi.

Kirjassa kerrotaan suomalais-englantilaisen perheen vaiheista. Hämeen-Anttilalle tyypillisesti liikutaan yliopistoihmisten ja kirjallisuuden maailmassa. Päähenkilö Olivia on lontoolainen leskirouva, joka työskentelee antikvariaatissa. Niinpä tarinassa on paljon kirjallisuutta ja vanhoja kirjoja.

Olivian edesmennyt mies oli kotoisin Suomesta, jonne heidän poikansa lähtee juuriaan etsimään. Suomen kielen possessiivisuffikseja ihmetellään − ja sitä ettei niitä puhekielessä käytetä, mikä harmittaa suomen kurssin tunnollisesti suorittanutta poikaa. Ja rakenne mietityttää: kuten oletko tosissasi, sananmukaisesti inside your many truths. Olen päissäni, suorana käännöksenä: olen sisällä monissa päissäni, jotka ovat minun. Myös tahitia siteerataan paljon, koska Olivian äiti on sieltä kotoisin, vaikka onkin asunut nuoruutensa Australiassa. Etnisen taustan merkityksen pohdinta onkin yksi kirjan pääteemoja.

Tarinaan marssitetaan paljon väkeä ja eri kansallisuuksia. Sivuhenkilöidenkin taustaa selitetään enemmän kuin juonen kannalta olisi tarpeen. Näin halutaan korostaa maailman yhteisyyttä ja monimuotoisuutta, uskon. Ja sitä, että kaikilla on taustansa, kaikki tulemme jostain – onko kukaan lopulta alkuperäinen missään? Tietoa saadaan Turkin kurdeista Argentiinan sotilasjunttaan. Mukana vilahtavat myös ruotsalaiset, algerialaiset, ranskalaiset...

Paljon kuvataan myös ammatteja, vanhojen kirjojen myymisestä elokuvantekoon. Mitä muuta tämä kirjan muotoinen runsaudensarvi tarjoaa: tarinaa National Galleryn maalauksista, skottilaisista vesihirviöistä kertovista kansansaduista, draaman historiasta… Niin Lontoon kuin Helsinginkin katumaisemia kuvaillaan. Name-droppingia harrastetaan: Olof Palme ja Eicca Toppinen. Amy Winehouse ja Hector. Marjatta Metsovaara ja Ruth Bryk. Lars Sonck ja Aikuinen nainen. Ja kaikenlaista muuta.

Joko hengästyttää? On kirjassa aidonoloisia henkilöiden tekemiä havaintoja ja kommentteja arkielämästäkin. Tosin sitä puolta saisi olla selvästi enemmän, niin kokonaisvaikutelma olisi aidompi ja tarina koskettavampi, nyt jopa päähenkilöt jäävät kaukaisiksi. Monet juonet ja yksityiskohtien kirjo muodostavat hajanaisen kokonaisuuden, josta oli vaikea saada otetta. Mutta toisaalta, joulumässäilynä kirjan runsaus toimi, ja jos ei viihdekirjojen huippua eikä suuri elämys, kuitenkin nautittavampaa kuin Hämeen-Anttilalta aikoihin.

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla. Otava 2010.