Viihteestä viikonlopuksi

Jälleen on noussut keskustelua siitä, nolaako intohimoisesti lukemista harrastava itsensä ahmimalla viihdekirjoja. Ei tietenkään nolaa! Viihdekirjat ovat niin suosittuja mitä vain top 10 -listaa katsomalla, että hyvää seuraa porukassa riittää ja hauskaa on, jos osuu löytämään itselle sopivaa luettavaa. Rikoksia ja romantiikkaa kun etsijöille riittää.

Luin viimeksi Kate Atkinson Jackson Brodie -sarjan uusimman, Kuolema kulkee kartanohotellissa. Brittiympäristö tenhoaa, Jackson on kiinnostava hahmo, ja kirjailija revittelee juonen pyörityksissä niin hulvattomasti kuin britit parhaimmillaan osaavat, hullunhölmöön loppunousuun saakka. Kuin seuraisi jotain näytelmää; vaikutelma saattaa johtua siitä, että kirjassa vietetään rikosmysteeri-iltaa, jossa kirjan henkilöt, mysteerinäyttelijät, uhrit ja sankarit menevät vauhdikkaasti sekaisin. 

Ei onneksi niin mielipuolisen hullusti kuin Sadie Jones Kutsumattomissa vieraissa, mikä tuli tästä mieleen - sen luettuani olin pöyristynyt, tässä nauroin. (Ymmärtäisinköhän Jonesin mustan huumorin nyt paremmin?) Plussana Atkinsonille runsaat kirjalliset ja muut viitteet sekä mainio suomennos, nautin sanavalinnoista! Päätin ottaa listalle vielä lukemattomat Brodiet, joita on jokunen, olen kulkenut satunnaisessa järjestyksessä. Ehkä myös muut Atkinsonit, jotka ovat korkkaamatta.

Viime vuonna menehtyneen, unohtumattoman Himoshoppaaja-sarjan luoneen Sophie Kinsellan muistoksi luin pari Kinsellaa: toinen oli niin tavallinen romanttinen tarina, että nimi jo unohtui, mutta viimeisin julkaistu, Ihan lopussa, on kelpo kamaa. Se kertoo Sashasta, joka palaa loppuun liian ihanassa työssään (tuttua!) ja lähtee rauhoittumaan lapsuutensa lomahotelliin Englannin rannikolle, vaikkei ole edes rantasesonki.

Rapistunut hotelli kamppailee olemassaolostaan, Sasha miettii uranvaihtoa ja tietenkin tutustuu rannalla mieheen. Juoneen liittyy eräs taulu, surffaus, lehtikaali ynnä huruajatuksia, Sashan sanoin. Okei, burn outista tuskin toipuu niin nopeasti kuin kirjassa (jos se ei ole hyvin lievä), mutta muuten työuupumista kuvataan uskottavasti. Pidin kirjasta, joka kokoaa hienosti nuoren naisen pelkoja ja unelmia viihteelliseen pakettiin. Ja Kaisa Katteluksen pätevä suomennos jälleen! 

Lempparini tässä genressä on kuitenkin edelleen ja aina irlantilainen Marian Keyes, jolta ilmestyi syksyllä 2025 uusi suomennos, Paras virheeni, jonka luin aiemmin jo englanniksi malttamattomana. Suuri haaveeni olisi nähdä kirjailija livenä: voisivatko kirjamessut tai HelsinkiLit auttaa tässä...? 

Jännityspuolella australialaisen Sally Hepworthin trilleri Hyvä sisko piti myös hyvin mielenkiintoa yllä ja onnistui kääntelemään epäilyjä syyllisestä mainiosti eri asentoihin. 

Onko Matt Haig viihdekirjallisuutta? Tätä olen miettinyt aiemminkin. Jos on, mainittakoon, muttei myönteisessä mielessä ainakaan kirjan Mahdoton elämä kohdalla. Liian mahtipontista ja koreaa elämänfilosofointia makuuni, vaikka idea on tietysti hieno: "toivoa ja uusia alkuja", kuten esittelyteksti sanoo. Ibizan saarta kirja kuvaa kiinnostavasti. Haigin Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä. 

Tv-viihdettä olen kunnon kuluttajana kuluttanut. En ole nähnyt yhtään La Promesaa (jota kuulemma "kaikki" katsovat), uutta espanjalaista Castamarin keittäjätärtä katsoin kuusi minuuttia. Mutta sulavasti upposi norjalainen sarja Jouluksi kotiin, reippaan ronskia romantiikkaa ja mahtava pääosan esittäjä. Eikä norjalaisen Karin Smirnoffin kirjaan Lähdin veljen luo perustuva tv-sarja ole huono, vaikka tv-sarjasta puuttuukin kirjojen hätkäyttävä, rikolliselta tuntuva huumori. 

Jälleen brittiä: sarja No escape koukutti minut tehokkaasti arvoituksillaan ja paineisella tunnelmallaan. Sen verran ahdistavaa ja veristä, että montaa jaksoa ei voinut katsoa peräkkäin, mutta loppuratkaisuun piti päästä. Perustuu Lucy Clarken romaaniin The Blue, ehkä muitakin hänen kirjojaan pitäisi katsastaa. Ja iki-ihanan James Nesbittin tähdittämä sarja Verenperintö piti nähdä, epäuskottavuuksista ja hienoisesta imelyydestä huolimatta aivan katsottava, Nesbittin ansiosta. Vaikka loppupuolella eräs kuollut ja eräs elävä olisivat mielestäni saaneet vaihtaa paikkoja. Perustuu Harlan Cobenin romaaniin Run away. Tiedän ainakin yhden, joka riensi kirjakauppaan sarjaa katsottuaan, joten toimii lukemisen edistäjänä!

Uutta Bridgerton-kautta odotellessa (perustana Julia Quinnin kirjat) täytyy vielä tuijotella Emily in Paris -sarja tähänastiseen loppuunsa. Mainio sekin (ja Libelulle-kaverini kaupassa Helsingin Korkeavuorenkatu 4:ssä muuten myydään Ranska-tavaraa, kuten koruja ja samanlaisia kapteenihattuja kuin Emilyllä on), Emily- ja Pariisi-faneille tiedoksi. 

Kotimaisen viihteen kokemuksista kerrottakoon sitten vähän myöhemmin. Jutussa mainittuja kirjoja:

Kate Atkinson: Kuolema kulkee kartanohotellissa. (Death at the Sign of the Rook, 2024) Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2025. Kansi Anders Carpelan.

Sophie Kinsella: Ihan lopussa. (The Burnout, 2024). Suomennos Kaisa Kattelus. WSOY 2025. Kansi Richard Ogle, kuva Paul Thurlby.

Sally Hepworth: Hyvä sisko. (The Good Sister, 2020). Suomennos Oona Nyström. Bazar 2025. Kansi Christa Moffitt.

Marian Keyes: Paras virheeni (My Favourite Mistake, 2025). Suomennos Terhi Vartia. Tammi 2025. 

Hääyöaie

Chick-lit-viihteen mestari, Sophie Kinsella, osaa naurattamisen taidon. Himoshoppaajamaista huumoria tarjoaa Hääyöaie, jonka juoni on mitä hölmöin: Lottie haluaa naimisiin, mutta poikaystävä ei, joten Lottie jättää nuivan kaverin ja hankkiutuu pikapikaa uuteen romanssiin nuoruudenrakkautensa kanssa. Tositarkoituksella, mutta seksi säästetään avioliittoon. Lottie haluaa hoitaa avioitumisensa vanhanaikaisen kunniakkaasti ja romanttisesti.

Salama-avioliitto ei kuitenkaan ehdi saada täyttymystään,ennen kuin Lottien sisko Fliss alkaa laittaa kapuloita rattaisiin. Hän ei hyväksy siskonsa aikeita, vaan tämän tuntien ennustaa katumusta ja harmeja pikaistuksista tehdystä päätöksestä. Hääyö ei siis saa toteutua, jotta avioliitto voidaan mitätöidä, kunhan Fliss saa siskon järkiinsä.

Flissin kanssa samaa mieltä on Lottien jättämä poikaystävä Richard, joka on tullut katumapäälle avioliiton suhteen. Siispä Lottie ja upouusi aviomies Ben saavat kokea monenlaisia outoja esteita pyrkiessään viettämään yhteistä yötä ihanalla häämatkallaan Kreikkaan.

Kuinka käy, voi arvata, muttei se haittaa. Juju on tavassa kertoa hauskasti, joten kirjan parissa viihtyy mainiosti ainakin näin lomanalkupäivänä kommelluksille hihitellessä. Pisteitä myös kirjan suomennokselle ja etenkin sen nimelle, joka on klassinen esimerkki suomen kielen vokaalipitoisista sanoista. Ja tässä se osuu täysin maaliin.

Sophie Kinsella: Hääyöaie. WSOY 2014. Suomennos Aila Herronen.

Soitellaan, soitellaan

Himoshoppaajat jaksoivat minua naurattaa, vaikka sama idea toistuu niissä jokaisessa. Höpsö mutta viisas, kaunis sankaritar, tukalat tilanteet, täpärät pelastumiset ja rikkaat miehet. Chick-littausta puhtaimmillaan! 

Ilmeisesti sarja on jo haudattu (hyvä päätös, kaikki oli varmasti revitty jo siitä aiheesta), ja sen jälkeisistä Kinselloista jokunen lienee minulta jäänyt väliinkin, mutta kirjat noudattavat edelleen samaa, toimivaksi todettua kaavaa. Ja eikös vaan taas naurata. Soitellaan, soitellaan sopii hyvin aivolomailuun. Kun ei jaksa mitään ajattelua vaativaa ja kun on tunne, että nauru tekisi terää.

Lukija viedään välittömästi keskelle erittäin tukalaa (ja täysin hölmöä) tilannetta. Poppy, kaunis sankaritar, on kadottanut sulhonsa suvun perintökalleuden, kihlasormuksensa. Ja myös puhelimensa. Tuleva anoppi ja appi on tarkoitus tavata huomenna, häät ovat ihan kohta, ja järjestelyissäkin on vielä paljon tehtävää. Mutta jännitys ei ole sietämätöntä, sillä tiedämme tietysti, että kaikki kääntyy hyväksi. Ja että matkalla erittäin ennakoitavaan loppuhuipennukseen meno jatkuu samanlaisena. Simppeliä, suoraviivaista, ja yllätyksetkin ovat sellaisia, joita osaa odottaa. Kinsella vie vetävällä tekstillään ja hömppähuumorillaan tapahtumat niin överiksi kuin toimivassa viihdekirjassa pitääkin.  

Viihdyin hyvin muutaman nukkumaanmenohetken tämän kanssa, jäi hymyilyttämään. Pidän saavutusta hyvänä. Kirja ei kuitenkaan jää yöpöydälle eikä hyllyyn, vaan lähti heti kiertoon: kertakäyttöviihdettä naistenlehtien tapaan.

Kun nyt genressä ollaan, mainittakoon, että Marian Keyesin lehtikolumneista koostuva Under the duvet vuodelta 2001 on nyt suomennettu nimellä Peiton alla – tarinoita kirjailijaelämästä. Selasin kirjan uudestaan suomeksi, aiheista mieleen jäivät kirjailijatyön ihanuudet ja kamaluudet, kotielämän, kuten talonoston, pienet harmit ja brittiaviomiehen ylistys. Jos kevyeksi välipalaksi mielii sujuvasanaista kuvailua irlantilaisen kirjailijan elämästä, tämä on nappivalinta. Tosin tapahtumat ovat nyt harmittavan vanhoja eikä kirja tunnu lainkaan ajankohtaiselta, kuten kolumneilta normaalisti odottaisi. Keyes-faneille silti taattua luettavaa, uusia romaaneja odotellessa.  Myös Keyes on näemmä innostunut ruokagenrestä; rehellisesti sanottuna mieluummin ottaisin jotain muuta kuin reseptejä, kiitos. Sitä lajia on tullut jo tulvimalla.

Peiton alla vieraili myös Mari. Ja Kinsellaa luki muiden muassa Sanna. Olen muuten samaa mieltä kuin siellä keskustelijat: alaviitteet olivat kömpelöitä ja turhia lukemisen hidastajia, eivät hauskoja, kuten lienee ollut tarkoitus.

Sophie Kinsella: Soitellaan, soitellaan. WSOY 2012. Suomennos Irmeli Ruuska.

Minishoppaaja

Sophie Kinsellan kirjat naurattavat takuuvarmasti, niin tämäkin. Puhdasta viihdettä, iloista hömppää, mikäs sen hauskempaa. Monta kertaa nauroin jälleen ääneen Beckyn kommelluksille, vaikka ne on pienin variaatioin kuultu jo moneen kertaan aiemmissa kirjoissa. Ja tunnustan sen näin julkisesti.

Rebecca tarkoittaa hyvää, mutta yksinkertaisetkin asiat kääntyvät aina mutkikkaiksi ja rahaa palaa hulvattomia määriä. Shoppausaddiktio ei ole leikin asia, mutta sen järjettömyys osoitetaan hauskasti ja lempeästi, silti ihannoimatta. Lukijaa helpottaa tieto, että Beckyn elämässä on kaikki hyvin, hänen puolestaan ei tarvitse ahdistua - shoppaaminen ei hänelle ole korvike millekään, vaan määräävä luonteenpiirre, erikoista kyllä. En tiedä, voivatko kädet oikeasti alkaa täristä, jos on pakko kulkea ohi mielettömän upean alessa myytävän merkkikoltun. Tässä leikkimaailmassa voi.

Mini-Becky on kirjassa kaksivuotias ja hyvällä alulla shoppaajan urallaan, onhan hänellä puuhaan maailman paras opas, oma äiti. Minnien kasvaessa Kinsella varmaan keksii lisää kommervenkkejä ja mutkikkaita puuhailuja äidille ja tyttärelle ostamisen tiimoilta - tai ehkä Beckystä tuleekin päinvastainen kuin äitinsä, vihreä kulutusvastainen kierrättäjä? Jää nähtäväksi. Tai pitänee sanoa luettavaksi. Parin vuoden takainen teemaleffakin on vielä näkemättä.

Sophie Kinsella: Minishoppaaja. WSOY 2010.