Kirjabloggaajien joulukalenteri luukku 18

Tervetuloa kirjabloggaajien joulukalenteriin kurkkaamaan kanssani luukkuun numero 18. Eilinen luukku avautui blogissa Lue meille äitikulta, huomenna 19.12. luukun avaa Kirjarouvan elämää. Kaikki 24 osallistujaa on listattu Luetaanko tämä -blogissa. Logo Niina Tolonen.

Millainen olisi joulu Raymond Carverin tapaan?

Se tapahtuisi pikkukaupungissa, jossa ikkunaan vihmovan vesisateen ja sisällä aikaansa viettävien asukkaiden välillä kasvaisi rapistunutta tiiltä ja betonia. Kohta olisi ilta.

Harmaan seasta saattaisi pilkahtaa kausivaloja, niitä heikosti välkkyviä, joita ei vaihdeta koskaan pois ja joiden lampuista suurin osa on jo monta joulua sitten sammunut. 

Pihalla, ylipursuavien roskisten takana vilahtaisi joukko äänekkäitä nuoria, nauraen, eväitään kolistellen. Miksi te ette tanssi? mies miettisi ja hymähtäisi hölmöjä ajatuksiaan. Ei tämä surkea kadunpätkä mikään huvimaja ole. Ohuen seinän takaa kuuluisi naapurien riitely. 

Pieni huone olisi täynnä tavaraa. Rumia mutta omistajalleen tärkeitä koriste-esineitä. Sekalaisia kirjapinoja, papereita. Teoksia, joiden otsikot eivät liity näennäisesti millään tavalla toisiinsa. Tietokirjoja, kuten Yleistä mekaniikkaa. Vieheopas. Baudelairen runoja, Balzacin kootut. Puolitäysiä tuhkakuppeja, tyhjiä pulloja. Postia.

Asukas, keski-ikäinen mies, istuisi kirjoitusvälineensä ääressä. Murahtelisi itsekseen, hörppäisi välillä pöydällä olevasta lasista, näyttäisi miettivältä, ei hymyilisi. Paitsi hetkinen, nyt hänen ilmeensä muuttuu: mies keskustelee mielessään Bukowskin kanssa. Se toisi hänen mieleensä, kumma kyllä, rakkauden. 

Vaimon hössötys keittiössä ärsyttäisi miestä. Myöhemmin olisi tulossa ystäviä kylään. Kyllä mies seurassa viihtyy, vaikkei sitä nyt juuri uskoisi. Miestä askarruttaisi se, mitä lääkäri sanoi. Olisi käyty vakava keskustelu. Vaivana olisi muutakin kuin talvinen insomnia. 

Tarvittaisiin ihme. Mies miettisi mennyttä elämäänsä. Hän on kalastanut, kirjoittanut, rakastanut, opettanut. Tietää, millaista on olla työtä etsimässä, mikään vetelehtijä ole! Vaellus duunarista kunniatohtoriksi oli pitkä ja poukkoileva. On hän ollut myös isä, mielessä häivähtähtäisi suru pian aikuistuvien lasten puolesta. Maailma ei ole näyttäytynyt miehelle antoisana, oman tien etsiminen helppona. Tietäisivätpä nuoret, mitä on edessä! 

Onneksi eivät tiedä, mies miettii, tiristäisi pullon loput lasiinsa ja sytyttäisi savukkeen. Vieläkö meillä on viskiä?

Aamulla, kun huoneeseen virtaisi idänpuoleista valoa, lapset huomaisivat kaatuneen joulukuusen. 

"Se makaa kyljellään takan edessä. Kuusi, jonka koristamisessa he olivat auttaneet. Kokonaan pilalla, koristepallot ja karkkitangot hujan hajan ympäriinsä. Miten tällainen oli ylipäänsä päässyt tapahtumaan? He huomaavat että Isä on avannut Äidin antaman lahjan. Se on köydenpätkä, puoliksi vielä nätissä paketissaan."

Köydenpätkää ei ole käytetty. Isä löytyy sohvalta nukkumasta. 

Sellainen olisi joulu Raymond Carverin tapaan. 

Kenelle: Vahvan tunnelman ystäville; heille, jotka malttavat odottaa viimeistä riviä, pelkistämistä ihaileville, äijämäisyyttä kestäville, kirjoittamisesta kiinnostuneille.  

Muualla: "Perusasetelma Carverin novelleissa on useimmiten samankaltainen: keskiluokkainen esikaupunkilaisidylli on sortumassa. Parisuhde on päättymässä uskottomuuden, ryyppäämisen, yleisen kelvottomuuden tai kaikkien näiden vuoksi. Tai ei mistään kovin erityisestä syystä, päättymässä vain. Jonkinlainen raja on ylittymässä. Carver vangitsee tilanteen, joka voisi tapahtua oikeastaan missä tahansa naapuritalossasi", sanoo Kirjavinkit.

Kursivoidut sanat olen lainannut novellikokoelman otsikoista ja runoista, joulutunnelman kahdesta Carverin teoksesta.

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Sammakko 2015. Suomennos Seppo Lahtinen.  

Novellikokoelmasta on julkaistu osa Raija Mattilan suomentamana samalla nimellä Tammen keltaisessa kirjastossa jo 1986, Sammakon ja Lahtisen työssä se julkaistiin suomeksi ensi kerran kokonaisena. 

Raymond Carver: Rivi riviltä, lyönti lyönniltä. Valikoima runoja. WSOY 1994, toinen painos. Suomennokset Lauri Otonkoski ja Esko Virtanen. 

Sinulle ja kaikille lukeville toivotan onnellista, kirjaisaa joulun aikaa!

Kirjabloggarien joulukalenteri 2019, luukku 19

Joulusta en juuri stressaa, vapaapäiviä odotan - ja lukuaikaa. Pinossa odottaa monta kiinnostavaa opusta, kuten Ian McEwanin Kaltaiseni koneet ja Jessikka Aron Putinin trollit, niistä lisää myöhemmin. Kaikki kirjat ovat joulukirjoja, jos minulta kysytään!

Aiheeseen liittyvä teema kuitenkin muodostui itsestään kolmesta äskettäin lukemastani tämän vuoden kirjasta: eikö jouluun liitetä yleisesti ilo sekä toivo paremmasta? Siis selviytymistarinoista, jollainen on Antti Röngän Jalat ilmassa. Koulukiusaamisen kokemuksia kuvaava teos on raadollisen rehellisenoloinen, silti muistelen sitä nyt hetken päästä ihmeen valoisana tekstiltään, raskaasta aiheesta huolimatta. Tekijä on osaava.

Aaroa on kiusattu vuosia koulussa. Hänen päähänsä on iskustettu ikuinen huonous ja nolous. Kun hän pääsee yliopistoon, ei hän pääse eroon sisäisestä äänestään:"Sä olet ihan tyhmä. Sä olet helvetin tyhmä ja ruma. Sua pitäis vetää turpaan." Kotonakaan hän ei saa myönteistä huomiota eikä hyvää palautetta, vaan arvostelua ja komentoa, mikä vahvistaa tunnetta entisestään.

Häpeä halvaannuttaa. Se ei anna tutustua kehenkään, ei luottaa, ei olla oma itsensä. Arkuus tietysti näkyy, kunnes vihdoin joku kysyy:

- Mä vaan mietin että mistä toi kaikki tulee? - En mä tiedä, sanon. - Mä vaan lähden aina siitä että kukaan ei tykkää minusta. - Mutta miksi? Mikä siinä on taustalla? - En mä tiedä, sanon.

Kotona Aaro ei ole puhunut kiusaamisesta mitään, koskaan. Ennen kuin on pakko, ja silloin on kyse jo hengenhädästä. Lukijan sydäntä puristaa Aaron yksinäinen kamppailu, hapuilevat yritykset hakea apua terveydenhuollosta tai tutustua uusiin ihmisiin. Ikävintä tarinassa on se, että se on totta. Oli kirjoittajalle, on varmasti monelle koululaiselle jatkuvasti ja koko ajan. Yhteiskuntamme ei juuri osoita panostuksia koulujen tai terveyshuollon resursseihin, joilla näitä kohtaloita voitaisiin taklata, jos taklaajia löytyisi. Kirja on konstailematon ja taitava tekstiltään; se tuo esiin sekä tunnetta että faktaa niin, että viestin perillemeno on vastaanpanematonta.

Kenelle: Vanhemmille, kiusatuille, kiusanneille, koulutus- ja terveydenhoitoalojen päättäjille: onko meillä varaa hukata nuoria?

Antti Rönkä: Jalat ilmassa. Gummerus 2019. Kansi Jenni Noponen.

Luin myös Nina Honkasen Pohjakosketuksen (Into 2019), joka kertoo kammottavasta avioliitosta ja siitä selviytymisestä. Vaikka pidin kirjaa liian selittelevänä, osin suorastaan jaarittelevana (en ole psykologisten syntyjen syvien perusteellisten sanoitusten ystävä), uskon sen antavan vertaistukea monelle kurjassa liitossa jumittavalle tai jopa saavan kenen tahansa välillä epätyydyttävän avion tuntumaan suorastaan taivaalliselta, niin hankala ihminen kirjan mies on. Sitä paitsi vaikeissa tilanteissa vatvominen kuuluu asiaan, jotta ihminen pääsee ylipäänsä mihinkään päätökseen.

Ei voi väittää naisenkaan toimineen aina järkevästi: he kaksi olivat toisilleen pahin mahdollinen pari, toinen kärsimätön alistaja ja narsisti, toinen alistuva ja mykäksi menevä silloin, kun olisi tarvittu jämäkkyyttä. Mutta kun tilanne menee riittävän pitkälle, sillä on taipumus ratketa, niin tässäkin. Takakannen mukaan tarina on sävytetty mustalla huumorilla. Se oli niin mustaa, etten lainkaan huomannut, jos nyt loppuratkaisua ei katsota sellaiseksi. Todella toivon, ettei tällä kirjalla ole tositaustaa; epäilyttävän tarkasti Honkanen erityisesti dominoivaa miestä kuvaa, joten ehkä hän on kuitenkin tavannut tämäntyyppistä ihmislajia ja kirjailijana osannut tehdä tarkkoja havaintoja.

Kolmas selviytymistarina taas on ensimmäisen tavoin tositarina, jonka kirjoittaa Riina Mattila. Hän sanoo kirjansa Eloonjäämisoppi (Kosmos 2019) alussa olevansa kyllästynyt olemaan hiljaa. Hänet on raiskattu lapsena, ja elämään tai ylipäänsä mihinkään on vaikea sellaisen kokemuksen jälkeen luottaa. Hän sanoo, ettei kirja ole oppikirja eikä syytös, vaan "yhden ihmisen kertomus siitä, millaista on selviytyä, kun omat rajat revitään nuorella iällä." Tietoa kirja kuitenkin antaa paljon, traumoista ja hoidoista, psykologisista käsitteistä ja omista tuntemuksistaan, sekä listaa lisää tietolähteitä kirjan loppuun avuksi niitä tarvitseville.

Rankka, kuten arvaatte, raskas lukea. Itsemurha-ajatukset, viiltelyt - kirjailija ei säästele itseään kertoessaan, yhdistää siten tieto- ja kokemuskirjan, mikä onkin tehokas tapa, vaikuttaminen sekä tunteen että tiedon kautta. Mattila tulee myös osin selittäneeksi Honkasen kirjan naisen reaktion, hyytymisen ja alistumisen, joka välillä ihmetytti. "...juuri noinhan minä olin vaaratilanteissa toiminut: lakannut liikkumasta, ollut vaiti ja vähän niin kuin leikkinyt kuollutta." Perusinhimillinen tapa paeta siis. Mutta nyt Mattila päätti luopua pakenemisesta. Toivon, että tie on edessä sileämpi ja että kirja auttaa vastaavan kokeneita tai heidän läheisiään, kuten muutkin edellä kerrotut selviytymistarinat.

Mahdolliset normijoulustressit tuntuvat näiden jälkeen pieniltä. Hilpeämpiä joulujuttuja olen kirjoitellut kirjabloggareiden joulukalenteriin vuonna 2015 (Miina Supisen Mantelimaa on edelleen joulukirja numero 1), ottanut kevyesti vuonna 2012 mutta vakavoitunut vuonna 2013.

Kauheita joulukuvauksia olen lueskellut vuonna 2011, ja jos vielä yhden jouluun edes löyhästi liittyvän kirjavinkin ujutan mukaan, Markus Nummen hienossa Kiinalaisessa puutarhassa puhutaan "pakettijuhlasta", vahva suositus!

Juttu on osa kirjabloggarien joulukalenteria 2019, jossa eilen avautui luukku blogissa Kirjarouvan elämää ja huomenna Yöpöydän kirjoissa. Koko tämän vuoden kalenterilistaus löytyy Oksan hyllyltä -blogista, joka avasi hauskan luukun numero 1. Kalenterin logo: Niina Tolonen.

Älyttömät joululahjatoiveet -haaste

Jos saisin toivoa joululahjaksi ihan mitä vain älytöntä, mitä toivoisin? Henna Hemulin kirjahyllystä heitti haasteella, jota nyt pohdin asianmukaisen vakavasti.

Kolme älytöntä toivettani:

1. Tiedän, ei yhtään omaperäistä, mutta kaikkien muiden tavoin olen aina halunnut osata soittaa jotain instrumenttiä. Piano olisi hieno, tai sello tai saksofoni - koska se on kaunis esine, jossa on kaunis ääni - mutta oikeasti raadollisesti haaveilen - sähkökitarasta! Miettikää, mikä efekti, kun harmaa mummo vetäisisi huikeat riffit vaikka Metallican Master of Puppetsista. Tai Rollareita tai Hurriganesia (joo, vastaajan ikä näkyy ikävästi). Oikeasti haluaisin soittaa kuten Albert Järvinen. En olisi maailmantähti, mutta silti ehkä maailman paras, vain pienen piirin tietämä salaisuus ja kitaranero.

2. Paluu arkeen, kipein sormenpäin: ks. äskeiset ikäviittaukset. Toivon pilleriä, jollaisen kerran viikossa nauttimalla pidän kampauksen ennallaan. Ei harmaannu, ei juurikasva! Pysyy sellaisena kuin kampaajan jäljiltä on, niin kauan kuin muistan ottaa pillerin (myös geeli tai laastari käy).

Tarvitseeko perustella syitä? Jos et tiedä, kannattaa hypätä suoraan seuraavaan toiveeseen. Uskoisin keksinnölle olevan maailmanlaajuista kysyntää ja tutkijoiden kiihkeästi viettävän aikaa ongelman pohtimiseen. En toivo kampaajille asiakaskatoa, mutta en sitä luulisi sitä syntyvänkään, aina riittää vaihtelunhaluisia. Ihan pieni toive, yksi pieni pilleri?

3. Jotain luksusta pitäisi saada ehdottomasti.
Autoista en piittaa - mieheni on alalla ja hoitaa ne asiat myös kotona. En edes erota merkkejä toisistaan, ominaisuuksista puhumattakaan. Kaikki ne ovat samanlaisia peltilootia, jotka ovat aina tiellä, rumentamassa maisemaa. Mutta yhden erotan aina: ainoa auto, jota voi sanoa tyylikkääksi, on Jaguar. Ja ihmisen pitää päästä paikasta toiseen vähän väliä. Toivon siis oman Jaguarin, eikä siinä kaikki. Koska en pidä ajamisesta (olen siinä huono eikä mies kokopäivätoimisesti ehdi), autoni sisältää myös taitavan kuljettajan, joka kuskaa minut milloin vain mihin mieleeni juolahtaakin mennä. Aitonahkaisella takapenkillä rentoudun, katselen maisemia tai luen, ehkä nautin samppanjat ja suolapalat pikkujääkaapistani. Onko muka liikaa toivottu?

Paranisiko elämänlaatuni merkittävästi toiveiden täyttymisen myötä, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Haastan älyttömiä toivomaan Tuijan Tuijata-blogista ja Liisan Luetut lukemattomat -blogista. Haasteessa tulee kertoa kolme joululahjaa, joita toivoisi mutta joita ei kaiken järjen nimissä tule saamaan.

Kihelmöivää joululahjojen odotteluaikaa!

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 2

Kuva: Niina/Yöpöydän kirjat

Luukusta kurkkaa rakas suloinen tonttu, 1 v!
Aiheista parhaimpia, jos - ja kun? - joulun idea on
rauhoittua hetki miettimään ja arvostamaan onnellisuutta tuovia asioita. Tänä huonojen uutisten aikana maailma tuntuu välillä olevan niin rikki, että onnen hetken saavuttaminen vaatii hikistä yrittämistä.

Suomen kouluissa kasvatetaan onnellisia lapsia, havaitsi Michael Moore. Onnellisuuspsykologiksi tituleerattu Mikael Saarinen on hieman eri mieltä.

Yli nelikymppisillä onnellisuus sentään kasvaa. Ja kaikkiaan olemme onnellisimpien joukossa. Googlaten löytyy monta mainintaa siitä, että varallisuuden kasvu kasvattaa onnellisuutta tiettyyn pisteeseen asti, mutta suuret tuloerot vähentävät sitä. Ehkä meilläkin olisi syytä alkaa tiiviisti seurata bruttokansanonnellisuutta?

Voi toki myös ottaa onnensa ohjenuoraksi horoskooppimerkin.

Onnellisuuden lisäämisen peruskeinot ovat jo yleisesti tiedossa, eikä niistä sen enempää, mutta nostan vapaaehtoistyötä: yksi lempiaiheitani, josta olen aiemminkin kirjoitellut.

Unelman nimipäivän kunniaksi vasemmalla Oona Tikkaojan Unelma-patsas, joka Kannelmäki-liikkeen aloitteesta pystytettiin Kantsuun muistuttamaan siitä, että jokainen voi tehdä jotain parantaakseen maailmaansa, ehkä siinä sivussa kaverinkin. Lainaan liikkeen kuvausta:

Kannelmäki-liikkeen tarkoituksena on verkottaa ja aktivoida kaupunginosan asukkaita sekä kaikkia esikaupunkien elämästä kiinnostuneita kaupunkilaisia fanittamaan kaikkea sitä perushyvää ja innostavaa lähitekemistä - tehdään itse omasta kaupunginosastamme juuri meille paras ja mukavin!

Liike toimii asukkaiden viihtyvyyden ja yhteisöllisyyden eteen; on kerhoa, ryhmää ja avuntarjoajaa it-tuesta neulomiseen, taidetapahtumista ruuanlaittoon. Kaupungin, yritysten, järjestöjen ja median kanssa pidetään yhteyksiä. Jopa oma tila, Kantsun Olkkari, on saatu järjestettyä toiminnan kotipesäksi. Jatkuvaa ruohonjuuritason työtä - täysin vapaaehtoisvoimin. Ja mitä näitä aktiiveja tunnen; eivät he kovin onnettomilta vaikuta, vaan väittävät tekemisestä saavansa enemmän kuin antavat. Olen osallistunut parin tapahtuman järjestämiseen (mikä sekin on ollut antoisaa, niin verkottumisen kuin hyvän mielen näkökulmasta), mutta nuo superaktiivit pyörittävät jatkuvaa toimintaa. Ihailen.

Mitä itse joulusta ajattelen: lukusuositukseni ja joulukirjojen ehdoton ykkönen on Miina Supisen hulvaton Mantelimaa. Hän sai kustantajan haastattelun mukaan ideoita muun muassa Itiksen kauppakeskuksesta sekä omista ja kavereiden joulustressikokemuksista. "Pakollinen onnellisuus murtaa vahvimmankin." "Tämä vain pitää lusia." 

Piparit kehiin ja rohkeasti joulua päin! Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku 3 avautuu huomenna blogissa Kirjakko ruispellossa. Eilisen päivän luukku ja koko kalenterilista Hyönteisdokumentissa.

Kuva: Tmi HerkkuKeiju

Mantelimaa

 Mantelimaa on hervoton tarina joulumaasta, valtavasta jouluteemaisesta sisähuvipuistosta, jossa joulu ei lopu
eivätkä tontut väsy vilkuttamasta, porot kilisyttämästä kellojaan tai pukki hohottamasta, koskaan. Helvetiltä kuulostaa. Varsinkin kun siihen lisätään ostoskatu, josta saa ostaa kaikkea bilemekoista seksileluihin. Ja tietysti karkkia, ylettömästi karkkia ja sokerihumalaisia lapsia.

Paikan vetäjä Jonne on iso, partansa valkeaksi työperäisistä syistä värjännyt johtaja, joka pomottaa alaisiaan tasapuolisesti ja keksii yhä älyttömämpiä yleisömagneetteja. Lasten viihtyminen vetää paikalle myös aikuiset, joille on oltava omaa ohjelmaa.

"- Mitä ihminen haluaa nähdä jouluna? - No mitä? - Tissit. - Niin tietysti."

Molli taas on taiteilija, jo kypsä nainen ja lastenohjelmien vetäjä, joka on onnellisesti naimisissa Keken kanssa. Kun Keke joutuu pitkäksi aikaa sairaalaan, on Mollin rahapulassa tartuttava Jonnen tarjoukseen työpaikasta. Kahden pienen tyttärensä kanssa Molli siirtyy mielikuvitusmaahan Länsi-Kyykäksessä.

Mantelimaa toi mieleeni Keravalla aikoinaan toimineen sisähuvipuiston, jota mainostettiin Pohjoismaiden ensimmäisenä. Aika ei ollut kypsä tai täkyt eivät olleet kiinnostavia, sillä Planet FunFun meni nurin muutaman vuoden jälkeen. Lieneekö sattuma vai kirjailijan pirullinen tarkoitus, yhdistää omaan paikkaansa rippunen luhistuneen maailman tuntua. Keravasta muistuttaa tarinassa pari muutakin seikkaa, kuten sijainti Helsingistä joitakin kymmeniä kilometrejä pohjoiseen ja Ahjo-niminen paikka. Lisää piruilua?

Työntekijöiden ja asiakkaiden lisäksi Mantelimaassa vilahtelee myös Nukentekijä, joka asuu onkaloissa maan alla. Siellä, josta laulun tonttujoukko "silloin varpahillaan hiipii alta sillan", kuten Lila, toinen Mollin tyttäristä, saa kuulla.

"Maan alla oli tonttujen työpaja. Niillä oli sokeat silmät, ja ne liikkuivat koko ajan samassa tahdissa. Klik. Klak. Klik. Klak. Ne tekivät leluja sinisen liekin valossa."

Hienoinen vaara ja maagisuus maustavat tarinaa mukavasti, jotta ei mene ihan hihittelyksi Supisen terävien nasautusten äärellä. Hän muun muassa ohimennen mainiosti summaa yhteen lauseeseen menestyvän johtajuuden:

"Ei voinut pelkästään käskeä, piti myös vietellä."

Hämmästyin kovasti kuullessani, että Miina Supisen esikoisromaania Liha tottelee kuria pidettiin humoristisena; minusta se oli tosi surullinen perhekuvaus. Apatosauruksen maahankaan en osannut matkustaa, päättelin vain, että huumorimme eivät kohtaa enkä osaa sitä tulkita. Orvokki Leukaluulla ehdottomasti on hetkensä, etenkin Miitta Sorvalin ääneen lukemana, mutta Mantelimaa kolahti ja nauratti, hillittömän mielikuvituksensa ja fiksun huumorinsa ansiosta. Tai ehkä kyse on iästä, joko lukijan tai ehkä tällä kertaa kirjailijan? Molli toteaa kirjassa:

"Kauheaa tämä keski-ikä. Suomukset vain putoilivat silmiltä."

Supinen on itse sanonut kirjaansa blogissaan muun muassa joulunvastaiseksi trilleriksi. (Muistetaan kirjailijan taipumus ironiaan). Kaikessa hulvattomuudessaan se tuo monin tavoin mieleen Stephen Kingin Joylandin. Jos siellä myytiin hauskaa, Mantelimaassa myydään pirun hauskaa joulua. Ja jos lukija haluaa, kirjassa voi nähdä myös peilausta ihmismieleen syvemminkin: mitä pintakoreuden ja loputtoman viihtymisen alta löytyy?

Kenelle: Joulunvihaajille, absurdista nauttiville, aikuisten satuja etsiville, hulvatonta hakeville, fiksua viihdettä lukeville.

Muualla:  Hauskaa ja vauhdikasta luettavaa, sanoo Maija, vaikkei kirjan lopusta pitänytkään. Marialla meni toisinpäin kuin minulla: hän syttyi Lihalle, ei niinkään Mantelimaalle. Ripaus dekkaria, annos fantasiaa, hyvä juoni ja hieman vinoa huumoria, kuvailee Krista. (Hieman?)

Miina Supinen: Mantelimaa. WSOY 2015.

Voihan pipari ja muu joulun sanoma

Joulupostaukseni aiheen antoi tänä vuonna Le Masque Rouge: kerää joulukuussa lukemiesi kirjojen nimien alkukirjaimista jouluinen sana. Jouluiseksi saa puettua monenlaisia sanoja, mutta minulla on nyt hyvin juhlallinen, tunteellinen ja makea sellainen. Puolustaudun, etten valinnut tätä, vaan se syntyi aivan itsestään. Nimittäin huomasin Isabellea luettuani, että minulla oli jo monta kirjainta koossa sanasta...

Risainen elämä
Arne 
Kurganin varjot
Kännykkä, lyhyt historia
Ajo
Unennäkijän muistelmat
Sauna Paradis

Eikö joulun sanomassa - on se sitten minkä uskonto- tai ateistikunnan tahansa - ole kyse juuri tästä? Että edes joskus olisi hyvä lämmin hellä mieli? Rakastamisen lahjasta? Kun en ole uskontoihmisiä, minä liitän sen muuhunkin kuin joulun aikaan. Jouluna vain näitä asioita nostetaan isommin esille. Pääasia, että sen tuntee joskus omalla kohdallaan.

Joko antajana, kokijana tai saajana, mistä saan taas näppärän linkin jouluun: lahjoja on hauska miettiä. Mistä äiti ilahtuisi eniten, entä ystävä tai kummilapsi? Mutta on melkein yhtä kivaa olla saamapuolella, ilahtua ja yllättyä siitä, että minua on mietitty. Eikö se ole rakkautta?

Rakkaus kirjoihin tai muuhun omaan intohimoon tuo samaa hyvää mieltä ja lämpöä. Ja auttaa ymmärtämään toisia samanlaisia hulluja. Rakkauden taitoja kasvattaa, oli kohde mikä hyvänsä. Kanit, kokkaus, urheilu, elokuvat... Tärkeintä on löytää se oma kohde. Eikä tämä lahja jakamalla vähene, vaan juuri päinvastoin. Kysy vaikka Hannalta.

Joulu on lasten juhla, sanotaan. Syy ei ole vain Joulupukki, vaan myös se, että lapsissa rakkaus tai sen puute näkyy ja tuntuu, ovat ne omia tai lainattuja. Aikuisina osaamme peittää tunteemme, mutta sisällämme tiedämme, että rakkaus tekee hyvää yhtä hyvin taaperolle kuin kiukkuiselle teinille, stressaantuneelle keski-ikäiselle kuin jo leppoistuneelle vanhukselle. Vauvasta isovaariin (kuvat perheen ottamia aivan äskettäin: isovaari 87 v, lapsenlapsenlapsi 3,5 kk). Kunpa sen aina itsekin muistaisi.

 



Muualla: Leena Lumi puhuu samasta aiheesta. Ja samoin puhuvat Linklaterin leffat, joista Tuija kirjoittaa.


Kenelle: Ihan jokaiselle.

Rakkaudentäyteistä joulun aikaa!

Kirjabloggaajien joulukalenteri 18.12.2013





                                                                                                                         Kuva: Tomi Parkkonen

    
Miten luet, jos et näe?

En yhtään ole jouluihmisiä. Kynttilät ovat tukalan kuumia ja vaarallisia, ruuista saa ähkyn, hössötys hermostuttaa, värivalot särkevät päätä ja jollotukset, joita joulumusiikiksi sanotaan, herättävät halun juosta karkuun, kauas. Vielä kun heitetään yhteen joukko sukulaisia, jotka ovat vuosikymmeniä sitten päättäneet elää turvallisen kaukana toisistaan, ei siitä hyvää jälkeä synny.

Mutta lahjaihmisiä olen ilman muuta! On ihanaa suunnitella täsmälahjoja, miettiä kokonaisuus pakettia ja korttia myöten ja nautiskella tunteesta, että nyt löytyi juuri saajalle sopiva. Otan tästä kaiken irti, hehkuttelen itsekseni. Toivon, että edes joskus osuisi nappiin myös vastaanottajan mielestä.

Sopiva lahja ei vaadi aina rahaa, mutta aikaa se vaatii aina, uskon. Ilman harkintaa tehty hätäostos tuskin ilahduttaa sen enempää saajaa kuin antajaakaan. Keräyksiä hyviin tarkoituksiin on lukemattomia, mutta rahan laittaminen johonkin kovin kaukaiseen kohteeseen saattaa tuntua vieraalta.

Lue lahjaksi!

Keksin kymmenisen vuotta sitten kirjahullulle sopivan lahjanantotavan, joka ei maksa muuta kuin aikaa. Lukutoukka voi tehdä sitä, mitä muutenkin tekisi eli lukea, ja samalla auttaa heitä, jotka eivät näkövamman vuoksi itse pysty lukemaan. Win-win, eikö vain? Suosittelen kaikille kirjahulluille lämpimästi vapaaehtoislukijaksi ryhtymistä.

Näkövammaisten Keskusliiton lukupalvelu välittää lukutoiveita näkövammaisilta vapaaehtoislukijoille, jotka lukevat halutut kirjat cd:lle ääneen. Lukemiseen käytetään erityistä Daisy-ohjelmaa, jota on helppo käyttää. Lukija voi itse valita, mitä kirjoja tai lehtiä haluaa toiveista lukea, ja aikataulunkin saa valita itse. Työ ei siis pääse stressaamaan, vaan sitä voi tehdä juuri silloin, kun itselle sopii, kotona, maailmalla tai tyylikkäissä Iiriksen tiloissa Helsingin Itäkeskuksessa.

Lukutoiveet ovat pääosin oppi- tai kurssikirjoja, omakustanteita tai muita julkaisuja, joita ei löydy valmiina äänikirjoina tai erikoiskirjasto Celian valikoimista ammattilukijoiden tai koneääni Esan lukemina. Vapaaehtoislukijana tulee luettua sellaista, mitä muuten ei kuvittelisikaan lukevansa. Bloginpitäjälle avartavaa niin oman lukumaun kuin kirjatuntemuksen kannalta! 

Äänitteen saajalle apu on ainutlaatuista; monta mahdollisuutta oppia tai viihtyä kirjan parissa menisi muuten ohi. Näönmenetys ei ole pieni asia - mieti vain, mitä se omalla kohdallasi tarkoittaisi. Minä koen asian tärkeäksi siksikin, että suvussani on sokeutta.

Kenelle? Vapaaehtoislukeminen sopii sinulle, joka haluat auttaa muutenkin kuin rahalla. Sinulla on aikaa ja viitseliäisyyttä sen verran, että saat sovitun lukutehtävän suoritetuksi. Normaalin selkeä ääni ja sujuva lukutaito riittävät, ja jos osaat ylipäänsä käyttää tietokonetta, osaat myös ohjelman käytön.

Jos kiinnostut, kysele minulta tai suoraan lukupalvelusta lisää. Vaikka taustalla on vakava asia, itse homma ei ole hankalaa eikä totista puurtamista, auttamisen ilon saa helpolla tavalla. Muulloinkin kuin jouluna.

Muualla: Viime vuonna Suketus tarjoili infopaketin Celia-kirjastosta.


Lokoisaa joulunaikaa ja lahjamieltä koko vuodelle!



Juttu on osa kirjabloggaajien 25 päivän joulukalenteria 2013.

Eilen luukku aukeni Calendulassa, huomenna sen avaa Tea with Anna Karenina.

Kaikki osallistujat on listattu Elinan Luettua elämää -blogissa.




P.S. Okei, annan hieman periksi joulun tunnelmalle. Kaikki joulumusiikki ei karkota. Sellainen on ainakin Rajaton lauluineen, joita kuuntelen joka joulu.

Kevyttä joulua!



kuva: kortti.net 

Jos tämä olisi ruokablogi, otsikon alta löytyisi kalorivajaan näköisherkun resepti, mutta koska tämä on kirjablogi, tarjolla on jotain muuta. Sillä ainoa oikea keventäminen joulun aikaan ei liity syömiseen, vaan lukemiseen.

Kevyeen kirjavalioon voi kuulua vaikka Regina Rask, joka kirjoittaa chick-lit-tyyppisiä viihderomaaneja keski-ikäisistä naisista. Olen viihtynyt niiden kanssa, ja jostain syystä Rask tuo minulle aina mieleen Hanne-Vibeke Holstin, vaikka on arkisempi. Holstin Therese-sarjasta pidin myös, mutta mainintaa tarkempaa arviota ei ole valitettavasti tarjolla, luettu ennen blogikautta.

Mutta Raskista piti sanoa, että joulumarttyyrimaisesta, touhukkaasta Eevasta kertova Jouluihminen  ei ole hänen parhaitaan, joten kannattaa ilman muuta tutustua aikaisempiin. Jouluihmisen arvio Norkulta ja Susan kirjastosta.

Pirjo Hassisen Jouluvaimo on tummempi eikä taida olla kevytkään. Aloitus on iskevä: ”Eräänä lokakuisena päivänä, kun olin yksitoistavuotias, äiti opetti minulle orgasmin." Hassisen kyvyt tunnelmanluojana ja isojen asioiden moniäänisenä kertojana ovat läsnä, tarina polveilee ja sisältää paljon, jos lukija jaksaa pysytellä mukana. En itse aikoinaan kunnolla jaksanut, mutta Popula on sen verran kiinnostava, että olen ajatellut tutustua paremmin Hassisen muihinkin kirjoihin.

Kirja on esiblogiaaliselta ajalta, eikä postauksia löydy. Goodreadsissa kirja on saanut kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä, ja eräs kommentoija sanoo: ”Pirjo Hassinen ei huonoa kirjaa kirjoita, siihen voi aina luottaa.” Lupaavaa!

Joulusta tuli vielä mieleeni Päivi Alasalmi, etenkin Onnellisia ihmisiä. Joka ei myöskään naurata, mutta hiukset saavat näppärästi juurihoitoa pystyyn noustessaan. Alasalmi on mestari herättämään lukijassa pienin keinoin kummallisen hermostuttavia ajatuksia, kuten että pakastimessa voi olla muunkinlaista lihaa kuin kuin kinkunjämiä...

Ja kun nyt lihalliselle osastolle mentiin, niin. Fingerpori esitti kirjabloggarille oivaksi esimerkiksi tiiviin arvion ominaiseen tapaansa, pöntöllä istuskellen: "Keriytyy auki kehämäisesti, kerroksia on, mutta ytimeltään jää pahviseksi ja ontoksi." Vessapaperirullasta.

Hyvää joulua!


P.S. Jos joku ei ole hokannut kirjabloggaajien hillittömän kirjallista joulukalenteria, vielä ehtii viimeisiä luukkuja availemaan. Katso vaikka Hannan eilinen luukku kirjailijoiden lukuvinkeistä, ja tänään Sara vie lukijat Prinssi Edwardin saarelle.

Regina Rask: Jouluihminen. Otava 2011.
Pirjo Hassinen: Jouluvaimo. Otava 2002.
Pertti Jarla: Fingerpori. HS 20.12.2012