Antti Heikkinen: Rautavaara

Rautavaaran kunnassa Pohjois-Savossa saatiin erinomainen idea: kirja kunnan historiasta on aina hyvä ja tarpeellinen kuntalaisille ja heidän jälkeläisilleen, varsinkin näinä aikoina, kun sukujuuria ja historiaa tutkitaan innokkaasti. Mutta että romaanin muodossa!

Onhan sitä ihan toista lukea kuin kuivakasta asiatekstiä (vaikka luen sitäkin mielelläni, kun aihe on kiinnostava), varsinkin kun tekijä on oikea ja osaava. Ja Antti Heikkinen on. Hän hallitsee kirjoittamisen, tuntee kuvailemansa seudut omasta takaa ja osaa eläytyä asukkaiden elämään ja kohtaloihin, aina kunnan perustamisesta 1874 lähtien.

Tai jo pikkuisen aiempaakin, kun David (Taavetti, Sus-Tuavetti) Korkalaisen perhe alkoi muotoutua. Leskenä ja viiden pojan isänä hän yhytti Hildan emännäkseen ja otti nimiinsä tämän tulollaan olevan lapsen, Tuomaksen. Kirkonkirjoissa ei mainita todellista siittäjää, mikä lie aika yleistä, eikä sitä kukaan kaipailekaan. Paitsi monen sukupolven päässä Kerttu, joka innostuu sukututkimuksesta vuonna 2024.

Kerttu kertoilee etsinnöistään lukijalle aiempien sukupolvien kertomusten lomassa ja sitoo asiat siten näppärästi sukuun ja nykyaikaan. Mielenkiintoisinta kuitenkin on lukea entisajoista, joissa myös kunnan vaiheet tulevat kuvatuksi perheenjäsenten elämän myötä. 

Yksityiskohdista eräs minua kiinnostava oli meteoriitin putoaminen, jota kirjassa ihmeteltiin, vaikkei sukuun liitykään, mutta olen kuullut juttuja: avaruuskivi tipahti Varpaisjärven puolelle Lukkarilaan, josta isäntä Lyytinen suolta kumman mötikän löydettyään vei sen kotiinsa vuonna 1913. Siellä se pyöri lasten leluna vuosikymmenet ja hävisi: jäljelle jäi vain kylän fiksun papin tutkijoille lähettämä näytepala, jota voi käydä ihmettelemässä Helsingin Luomus-museossa taas keväällä 2025.

Davidin ja Hildan aikaan lukutaito oli vielä harvojen herkkua. Lehmiä pidettiin ja voita myytiin, mutta pääasiassa ”tukkirahojen turvin siinä talossa elettiin.” Metsänmyynnin varassa taisi koko kunta elätellä itseään. Metsäherroista oli moneksi, saamme lukea. Nälkävuosina nähtiin paljaaksi kuorittuja mäntyjä, kun pettuaineksia riivittiin, ja tilattomat kiersivät kerjuulla ja kuolivat, kuten Hildan isä. Hilda muisti aina lämpimän perunakeiton, jota orvoille tarjottiin ja parku tuli, kun lisää ei saanut ja nälkä oli.

”Semmoinen vanha mies murahti äidille, että jos akka saatana ei osaa pitää pentujaan mykkinä, niin niistä tehdään paisti. Että heillä Tiilikassa on syöty lapsia nälkäaikoina ennenkin eikä tuota hankaluutta nytkään. Kukaan ei kieltänyt sitä miestä niin pahoja puhumasta, mutta minulta loppui itkui kuin leikaten.”

Äiti joutui antamaan tytön kasvatiksi, ja siitä Korkalaisen suku sitten osin typistyi lukuisten kuolemantapausten myötä, niukinnaukin jatkui, kun Hildan Tuomas syntyi vuonna 1917. Ja hänen tarinansa vasta kiinnostava onkin ja kuvaa aikaa hyvin: poika kävi Amerikassa ansaitsemassa mutta palasi. Kotiseudulla rehotti viinanpoltto ja mustan pörssin kauppa. Espanjantautia pelättiin ja metsätöissä puurrettiin. Sosialistit intoilivat, osa lähti Venäjälle ”huomattuaan rautavaaralaiset liian tarmottomiksi totiseen työväenyhdistystoimintaan... aate paloi korkealla liekillä monessa pienemmässäkin pitäjässä...Rautavaaralla koko sota oli mennyt ohi kuin kytevän kynttilän liekki.”

Meijeriä ja hyviä teitä olisi enemmän tarvittu kuin kapinoita, tuumi Tuomas, mutta niidenkin saaminen oli hankalaa. Puusavottaa sentään riitti, metsäyhtiöillä oli tiukka ote paikallisista ja rikastumisen tahto, ja liiankin helppo oli houkutella niukkuuteen tottunutta väkeä arvokasta raaka-ainetta myymään. Kunta oli köyhä naapureiden irvileukojen mukaan, ei ”edes omaa käkeä. Sekin oli vaihdettu pulavuosina ohrajauhoihin." Vaikka Rautavaara tunnettiinkin paikkana, jossa metsätöillä saattoi hankkeessa käydä.

Elämä jatkui keillä jatkui. Sota käytiin, ensin yksi ja pian toinen, se Saksan kanssa veljeilty. Ainon pojan Eeron vaimo Alli ahersi ankarasti tilan pitääkseen. Maan talous alkoi kukoistaa, teknologia levisi. (Isovanhempani tekivät saman valinnan kuin kirjan ikätoverinsa: televisio piti saada ennen jääkaappia.) Sitten iski rakennemuutos: ennen pellot olivat ylpeydenaihe, mutta valtio alkoi vaatia niitä pakettiin! Voivuoristakin puhuttiin. Nuori polvi hankki muita töitä ja koulutusta. Kylä alkoi kuihtua. 

Mistä päästään näihin päiviin, kun Kerttu jututtaa mummoaan Allia. Ajankohtaista on katsanto salametsästykseen, joka ei paikallisesti ole ollut ikinä salaista, olen ollut ymmärtävinäni.

"Tämä on niin metsäperukkaa, jotta helposti näille saloille yhen suden hautaa. Tai ahman eli petoelukan minkä tahansa. Sitä on näillä main iankaiken poltettu viinaa ja tehty vaikka mitä muuta koiruutta. En minä ole koskaan ajatellu Jumalan selän takana eläväni, mutta lain selän takana kyllä. Siitä on monta esimerkkiä, joita en sulle ala selostella. Turha on kyselläkään, en ala.
Ai mistäkö se johtuu?
Lie se, että mehtää on paljon ja ihmisiä vähän. Nykysin vielä vähempi."

Kirja käy läpi Suomen ja Rautavaaran vaiheet yhden suvun kautta 1800-luvulta tähän päivään. Lukemista helpotti suuresti kirjan alun sukupuu, jota kurkkailin usein: kenenkäs lapsi tämä olikaan. Tapahtuu paljon, myös sellaista, jota ei usein julkisesti puhuta. Antti Heikkinen on nivonut yhteen pohjoissavolaisia tositarinoita ja rippusen mielikuvitusta, joka istuu kokonaisuuteen saumatta: juuri tällaista pienen metsäisen mutta muuten varoiltaan vaatimattoman syrjäisen seutukunnan elämä on totisesti ollut. Tarinan voisi monistaa moneen kuntaan. Ihmisten keskinäiset suhteet eivät suuresti lämmitä, kun toimeentulo on niukkaa ja arki ankaraa. Uskon, että moni maalla ja etenkin Savossa sukujuuria omaava löytää paljon tuttua. Niin minäkin tein. 

Hieno teos, josta kiitokset paitsi kirjailijalle myös idean esittäneelle Rautavaaran kunnan aiemmalle johtajalle Henri Savolaiselle ja kunnanvaltuustolle, joka rohkeasti hyväksyi kirjanteon kunnan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Sekä WSOY:lle viimeistelystä ja kirjan markkinoille saattamisesta. Kuntapäättäjien soisi ottavan tästä oppia paitsi tukeakseen kuihtuvaa kulttuurialaa - maamme henkistä juurta - myös kuntalaistensa yhteiseksi hyväksi ja iloksi. Suosittelen kaikille maamme historiasta kiinnostuneille ja yhteiskuntaoppia opiskeleville. Suomen maaseudun 150 vuoden kuva yksien kansien välissä. 

Antti Heikkinen: Rautavaara. WSOY 2024. Päällys Ville Laihonen.

Antti Heikkinen: Latu

Latu on ehdolla vuoden urheilukirjaksi, eikä syyttä. Niin koskettava ja suomalainen on nilsiäläisen Pauli Pitkäsen tarina, jonka Antti Heikkinen on koonnut hengittäväksi ja eläväksi.

Pauli Pitkänen oli osa veljessarjaa, joka kisaili voimissa ja hiihdossa 1930-luvulla itäisen Suomen maalaismaisemissa, joissa ei varusteilla tai voiteilla rellestetty. Ei niistä mitään tiedetty. Kunhan nautittiin tekemisestä, kunnes taidot havaittiin; opettaja Kämäräinen tajusi lahjakkuuden, tökki poikaa eteenpäin. Perhe oli ylpeä, mutta osaamista tai muita resursseja kannustukseen ei ollut. 

Monenlaista haastetta oli matkalla. Kilpailuihin olisi mieli tehnyt, mutta niitä oli harvassa, kyytejä vielä harvemmassa. Vaikea on näyttää osaamista, jos on jo kisaan mennessä pitänyt hiihtää kymmeniä kilometrejä, toisten tullessa hyvin syötettyinä, asiallisesti puettuina ja levänneinä kisapaikalle. Eihän siitä mitään tullut. Sinnikkäänä ja taitavana Pitkänen kuitenkin pääsi lopulta isoihin kisoihin.

Pitkänen voitti Lahden MM-kisoissa 1938 hiihdon maailmanmestaruuden 18 kilometrillä (matka poistui kisaohjelmasta 1954, jolloin miesten matkoiksi määriteltiin 15 ja 30 km), ja menestyi Suomen viestijoukkueessa Zakopanessa 1939. Olympiakulta siinteli haaveissa. 

Kunnes sota pilasi kaiken. Talvisodan kranaatinsirpale vuonna 1940 rikkoi jalan, ja vuotta myöhemmin Nilsiässä - jossa piti kerätä kaatuneiden nilsiäläisnuorukaisten tavaroita - käteen osui toimintavalmiudessa ollut käsikranaatti. Ei ollut aikaa miettiä, tappaako lapsia vai heittääkö kranaatti oman pöydän alle, ja rehti ratkaisu oli jälkimmäinen. Jalat menivät, lapset säästyivät.

Kirjassa Pitkänen muistelee elämäänsä pian kuolevana miehenä sairaalassa. Sankaritarina on sekin, joka ei historiaan yllä. Heikkinen piirtää kuvan miehestä, jonka maailma jäi rajalliseksi, lupauksien täyteiseksi, mutta kesken jääneeksi. Näitä lienee tosielämässä enemmän kuin voittajatarinoita. Elämä voi olla merkityksellinen, pienin tai isoin tavoin, ja se on jokaisella omanlaisensa, eikä omaansa kannata pienennellä.

"Vielä Niku sanoi, että heidän voittonsa jälkeen alettiin Suomeen puuhata kunnollisia hiihtokisapaikkoja. Lahteen ne rakennettiin ja siitä alkoi suomalaisen hiihdon menestys, jota on saattanut vuorollaan eteenpäin moni ja johon saisin vielä vuoroni myös minä."

Siksi on hienoa, että Pitkäsen tarina on kirjattu kansien väliin. Rohkaisuksi ja ymmärryksen lisäämiseksi meille kaikille. Tunnistan asioita, paikkoja, verenmakuista yrittämistä ja jonkinlaista varmuutta kuitenkin, omaankin elämääni. Noista on, perkele, noustu, ja samalla raivolla jatketaan. Jotenkin niin suomalainen tarina. Sydämeen käy.

Muualla: Rintakehääni puristi ja kurkunpäätä karhensi, sanoo Anneli.

Antti Heikkinen: Latu. WSOY 2021. Kansi Martti Ruokonen. 

Antti Heikkinen: Einari

14-vuotiaasta alkaen metsätöitä tehneestä vieremäläisestä pientilan pojasta Einari Vidgrenistä kasvoi merkkihenkilö alallaan. 

Ponsse on Vidgrenin suunnittelema metsäkonemerkki ja yhtiö, joka on maailmanmarkkinoiden johtava, työllistää 1 600 henkilöä suoraan (ja epäsuorasti monin verroin, arvelen) ja on palkittu niin vienninedistämisestä kuin muotoilusta sekä, tärkeimpänä, asiakkaiden luottamuksella. Josta kertoo markkinajohtajuuden lisäksi muun muassa valinta vuonna 2020 kolmatta kertaa peräkkäin Suomen maineikkaimmaksi yritykseksi Luottamus&Maine-tutkimuksessa.

Kyseessä on huima ryysyistä rikkauksiin -tositarina, jonka Antti Heikkinen kertoo mehevästi. Heikkinen on nappivalinta tarinan kirjaamaan. Itsekin pohjoissavolaisena hän tavoittaa niin Einari Vidgrenin kuin muiden Ponssen vaikuttajien puheen ja hengen, ja rikkaalla ilmaisukyvyllään saa esiin ne seikat, jotka elämäntyössä ja yrityksessä ovat tärkeimmiksi nousseet.

"Erkki ja Lassi ihmettelivät, kuinka monta konetta Einari aikoo rakennuttaa. - Sen verran monta, että tulloo hyvä! Nyt tehhään poijjat oikein metsien Mersu! Einari julisti ja paukautti nyrkillä kämmeneensä." 

Yksi tärkeimmistä oli Einarin halu olla paras, kaikessa. Kilpailuhenkeä, sisua ja sinnikkyyttä tarvittiin, kun tavoitteena oli "mualiman paras mehtäkone". Ja ankaraa työntekoa, totta kai. Sekä oikeiden kumppanien ja työkaverien valintaa. Sellaisen seikan olen menestyjissä havainnut, että pelkkä rahan hamuaminen ei riitä: on oltava intohimo tekemiseen, maallinen hyvä seuraa sitten mukana, jos taidot ja työnteon määrä riittävät. Einarilla riittivät. Ja hänen perheellään, joka on tiiviisti mukana yrityksen toiminnassa. Yritystä tuli tyrkyteltyä välillä sijoittajille, muttei Einari voinut sivusta katsoa, kun hommat kääntyivät hänen mielestään väärään suuntaan. Niinpä omistus palautettiin Vidgreneille, ja se jatkaa toimintaansa menestyksekkäästi, vielä pitkään, toivomme. 

Ei Einarin vuonna 2010 päättynyt elämäntaival pelkkää auvoa ja rahassa rypemistä ollut, todellakaan. Raskas työ vaati veronsa, perhe ja vaimo jäivät vähemmälle, erokin tuli. Fysiikkaa rasittivat pitkät päivät ja epäsäännöllinen elämä. Tarina on klassinen esimerkki myös yrittäjyyden ja menestyksen synkistä puolista. Jos kohta myös huveista ja onnen hetkistä, joita matkan varrella riitti, iloisista illanvietoista raveihin ja Bentleyn ostoon tai onnistuneista liikeneuvotteluista omien poikien yhtiöön tuloon. Huumoria ja lämpöä ei kovasta bisnestarinasta puutu. 

Kirja kiinnosti siksikin, että metsäkoneet ovat minulle tuttu asia myös työn kautta. Viestintätoimistoaikoinani sain osallistua Ponssen kilpailijan Timberjackin, sittemmin John Deeren, viestintään. Heidän asiakas- ja henkilöstölehtiään tehdessä tuli perehdyttyä niin kokopuu- kuin tavaralajimenetelmiin kuin alan kovaan kilpailuun. 

Mutta tämä kirja keskittyy ihmiseen, Einariin, josta lukiessa on pakko innostua. Mahtava elämäntarina, mahtava kirja. 

Kenelle: Bisnesihmisille, ura- ja elämäntarinoiden ystäville, esikuvia etsiville, metsätaloudesta kiinnostuneille.

Muualla: Kirjavinkkien Kini ehottomasti suosittelee kirjaa kelle tahansa, vaikkei Einari noin ensikuulemalta tutulta tunnukaan. 

Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Antti Heikkinen: Elämä. Kari Tapio 1945-2010

Uratarinat kiinnostavat minua aina, alasta riippumatta. Taiteilijan ura ei ole niitä helpoimpia.  

Kari Tapion ensimmäisiä musiikillisia vaikuttajia olivat hänen lahjansa varhain huomannut alakoulun opettaja sekä isä Jaakko, joka puuhasi poikansa kanssa monenlaista, nikkaroi tälle kitarankin, ja äiti-Elvin kanssa sai tuntea ylpeyttä komeasti koulusalissa vedetystä laulusta. Olavi Virtaa poika ihaili suuresti, mutta:

"Kun Jaakko osti perheeseen 50-luvun puolivälissä ularadion, kuunteli Kari tarmokkaammin hiihtokisoja ja urheilu-uutisia kuin Lauantain toivottuja." 

Kun tuleva artisti kuuli 12-vuotiaana Elvistä, se oli menoa. Esiintyminen alkoi kiehtoa kunnolla, koulunkäynti-into taas kulki toiseen suuntaan. Suonenjoen Kyöpelin hyppyrimäki veti puoleensa innokasta hyppääjää, jonka idoleita olivat tuolloin maailmanluokan urheilijat, kuten Juhani Kärkinen ja Viki Kankkonen. Perheen muutettua Pieksämäelle mäkihyppy vaihtui jääkiekkoon, ja vähitellen "musiikki haukkasi ajatuksista yhä suuremman osan." 

Peruskoulun jälkeen Kari sai oppisopimustyöpaikan kirjapaino-alalta, jolla hän teki töitä niin pitkään kuin laulamisesta tuli ammatti. Leipätyötä tarvittiin etenkin avioliiton ja perheen perustamisen myötä. Pia oli hänen elämänsä nainen, kouluajoista kuolemaan saakka.

"He ehtivät kulkea yhtä matkaa 46 vuotta. Matkaan mahtui taukoja, mutta ne eivät venyneet pitkiksi. Ilman toisiaan he eivät tulleet toimeen."

Kari oli alkanut kasvattaa nimeä Savossa keikkaillen bändillä nimellä Jami & Jamset. Ensimmäinen pääkaupunkiin lähetetty koenauha tuotti tulosta sen verran, että Kari sai Topi Kärjeltä kutsun käymään ja hyviä uraohjeita, kuten kehotuksen opetella laulutekniikkaa ja muuttaa silloisesta asuinpaikasta Kuopiosta Helsinkiin, jos ei halua jäädä paikallissarjaan. Kari noudatti neuvoja, vaikka hampaitaan kiristelikin: punaista mattoa ja levytyssopimusta ei heti lyötykään eteen. 

Mutta iso pyörä pyörähti iso-D:n leivissä, kenen muunkaan. Kari sai Danny Show -kiinnityksen, samassa rytäkässä sukunimi vaihtui Dannyn mielestä taiteilijalle sopivampaan. Jalkasen suvun nimi muuten juontaa juurensa vanhasta savolaisnimestä Sianjalka. Tämä on meille historiallisten romaanien lukijoille tuttua Mikko Kamulan Metsän kansa -sarjasta, jossa Sianjalka-Sihvo on yksi keskeisistä henkilöistä.  

Ensimmäinen suuri hitti oli Laula kanssain. Perhe kasvoi ja eli uran kanssa rinnan, miehestä tuli yksi Suomen myydyimpiä sooloartisteja ja tanssipaikoilla ja tv:n Lauantaitansseista tuttu koko maassa. Olen suomalainen -biisi osataan ulkoa, ja tiedämme senkin, että Myrskyn jälkeen tulee poutasää. 

Mukavan jutustelevasti mutta asiallisesti Heikkinen Kari Tapion elämää kirjaa. Ei savon murteella - jos joku tätä kavahtaa - vaikka sekä kirjoittaja että kohde sen hyvin tuntevat. Mukana on paljon yksityiskohtaisia sattumuksia ja Karin luonnetta kuvaavia anekdootteja. Samalla lukija saa katsauksen taiteilijaelämän iloihin ja hikisiin paikkoihin sekä iskelmägenreen useamman vuosikymmenen ajalta.

Karin suosion kasvaessa 1980-1990-luvuilla suomirock kasvoi myös Eppu Normaaleineen ja muineen, mutta sen kaltaiset nimet eivät ole tämän kirjan sisältöä, vaan Reijo Taipaleen, Topi Sorsakosken, Paula Koivuniemen, Kassu Halosen, Veikko Samulin ja Ile Vainion tyyppiset alan miehet ja naiset. Kari Tapio muuten oli ensimmäinen, joka lauloi duettoja Armi Aavikon kanssa. 

Tekstissä vilisee tuttuja isoja nimiä roppakaupalla, yhteistyötä tehtiin niin säveltämisessä, sovittamisessa kuin esiintymisissäkin muiden artistien ja levy-yhtiöiden väen kanssa. Kari teki myös itse laulutekstejä, jopa muillekin esitettäväksi, ja jokusen sävellyksenkin. 

Mitkä olivat Karin vahvuudet? Tietenkin tunnistettava komea ääni, esiintymisen palo sekä näiden myötä laaja verkosto ja suhteet, joita tällä alalla jos missä tarvitaan. Oman genren, iskelmä- ja countrymusiikin löytäminen ja siihen keskittyminen, tunteelliset tanssittavat kappaleet. Kovaa työtä menestys tietysti vaati, sinnikkyyttä myös. Heikkoutena oli alkoholi, joka vei miestä välillä niin, että perhe ja keikat saattoivat unohtua ja terveyttä koeteltiin. Bändinsä palkoista ja keikkapaikan maksuista hän kuitenkin aina huolehti, ohareissakin, kertoo Heikkinen. 

Jotain on menestyksen takana kuitenkin oltava vielä lisää, ja sitä kirjailija pohtii pitkästi:

"Koko ihmiskuntaa ajatellen karismaa jaetaan millimetrimitalla. Kari lukeutui joukkoon, jolle sitä lurahti useampi desi. --- Ammatikseen esiintyvän ihmisen kohdalla karisma näkyy paitsi siviiliolemuksessa, myös työssä. Iän myötä se kasvaa ja toisaalta ihminen oppii hallitsemaan karismaansa. Hallintataidon karttuessa karisma ottaa tilan ja siivoaa ylimääräisen pois. Toisaalta on julmaa, ettei karisma tuo tullessaan hyvää itseluottamusta. Moni karismaattinen esiintyjä kärvistelee itsetuntonsa ja riittämättömyydentunteensa kanssa. Siitä syntyy ristiriita, jota ulkopuolisen on mahdotonta tajuta. --- Karisma antaa kantajalleen myös vastuun, paineen ja vaatimukset." 

Kirja kertoo ihmisestä, Heikkinen pohjustaa alkusanoissa. Kari Jalkanen ei ollut täysin yksi yhteen Kari Tapion kanssa. Ura ja elämä usein kyllä kietoutuvat taiteilijoilla enemmän yhteen kuin meillä tavan tallaajilla. Diskografiaa kirja ei sisällä, kattavan henkilöhakemiston kyllä. Hurjan työn kirjailija on tehnyt kaivaakseen valtavasti tietoa kirjaa varten. Eikä kaikkea selvinnyttä kuulemma siinä kerro. Paljon kuitenkin. 

Kenelle: Iskelmän ystäville, tanssilavoilla käyneille, nostalgisille, ihmisestä kiinnostuneille. 

Antti Heikkinen: Elämä. Kari Tapio 1945-2010. WSOY 2020. Päällys Martti Ruokonen.

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus

Onkohan oikeasti vielä ihmisiä, jotka kuvittelevat maaseudun arkea lempeäksi idylliksi, jossa paimennellaan eläimiä ja eletään sopusoinnussa luonnon kanssa omaan tahtiin, ilman stressejä ja urbaaneja paineita ja elellään mukavasti tukiaisilla ja oman maan antimilla? Jos on, sopii tutustua todellisuuteen, tai ensin tähän kirjaan, jota ei ihan dokumenttina voi pitää, mutta joka sivaltaa sanoilla maaseudun tilaa monelta kantilta. Vaikka nyt ensin niiden kehnojen teiden, jotka monen kylän asukkaille ovat arkipäivää ja ehdottomasti elämisen edellytyksiä ja viihtymistä estäviä tekijöitä.

"...menneenä keväänä kyläläiset olivat lähettäneet paikallislehteen rohkeimpien nasaretilaisten allekirjoittaman yleisönosastokirjoituksen, jossa he penäsivät kunnanvaltuustolta, Ely-keskukselta tai miltä tahansa taholta äkäisiä toimia tiensä peruskorjaamiseksi. Seuraavassa numerossa oli julkaistu jonkun virkamiehen allekirjoittama vastine, jossa selitettiin teiden peruskorjausrahojen jakoperusteita ja todettiin Nasaretintien olevan käyttöasteensa huomioonottaen ihan tarpeeksi hyvässä kunnossa." 

Nasaretin kylä on ylpeä historiastaan, mutta juuri muuta ylpeilyn aihetta ei ole. Suurin osa taloista on autioina, kun väki on häipynyt elannon perään kaupunkeihin. Jäljellä on kansanosa, jonka tilannetta tuskin muutto auttaisi.

Jotenkin niidenkin, joiden kyvyt, voimat tai tahto eivät riitä kaupunkiin muuttoon, pitäisi kuitenkin elää. Kesäkauppa toimii napakan Tiian hoivissa, mutta Kirsin ja Eskon sikatila menee vasaran alle, kun investoinnit ylittävät maksukyvyn. Paksua Leijona-riipusta kantavalle naapurin Jarmolle maailman asiat ovat harvinaisen selkeitä, dementoituneelle Tertulle taas mikään ei ole selkeää eikä tuttua, ei edes hellästi hoitava puoliso Sakari.

Kylällä on myös oma kirjailija, Simo, jonka puoliskolla Martalla on menneisyys ja kylällä yksi hyvä ystävä. Lisäksi henkilövalikoimassa on kaikkitietäviä ja -tekeviä hahmoja, kuten Maire, entinen kommunisti, ja nykyinen kyläkyttääjä Kauko, hidas mutta aina hyväntuulinen huippukokki Däni ja muita persoonallisuuksia, joita kuvataan pilke silmäkulmassa sopivasti liioitellen. Kukaan ei varsinaisesti nouse keskushahmoksi, vaan kaikki ovat osia organismista nimeltä Nasaret.

Siihen joutuu osalliseksi myös kaupunkilainen Camilla, joka suomii ankarasti maaseudun tarpeellisuutta blogissaan. Mikä ottaa entistä keittäjää Siskoa rajusti päähän.

"Joululahjaks sain älyssään olevilta lapsilta tuon puhelimen, ihvonen, ja aikani kuluks oon internetiä lueskellu. On siellä tavarata. Ruokareseptejä aloin tutkia ja mitenkä lie viskas semmosille sivuille, joilla kiellettiin kerrassa kaiken ruuan syöminen. Oli kirjotettu, jotta maapallo pelastus kun suomalaiset alkaisivat ulkomailta tuotuja kasviksia syömään ja lehmien pierut muka napajäätiköt sulattaa tai saunan lämmittäminen. Voi juutaksen munat minä ajattelin niitä lukiessani ja ite mielessäni oon hautonu, jotta voi kun kerran pääsis tuommoisia satuja toisille totena syöttävän höpöttäjän kanssa nokatusten, niin jopa saattais tästäkin Sisko-tytöstä enin kainous karista."

Historiaan ottaa viisaasti kantaa Antikainen, sisällissodan käynyt, eikä hänen viestinsä ole vanhentunut:

"Yksi tahto tappaa kaikki kapitalistit, toinen puolet, kolmas ei kettään. Yks halus hyökätä, toinen puolustautua, kolomas koukata. Päälliköt tappeli, miehistö tappeli ja se on huono sota semmonen, jossa ei tapella yksin vihollista vaan myös toveriloita vastaan. Olisitte työ nuoremmat nyt viisaampia ja koittasija sopia porukalla."

Maaseutuidylliä ei ihannoida. Kirsin ura maalla alkaa olla maalissa:

"...kyllä ois pitäny jäädä palvelutaloon suihkulla perseitä pesemään niin paljolta olisin säästyny! Miks en uskonu kun kaverit sano, ettei musta maatalon emännäks oo, minkä hel-ve-tin takia en niitä uskonu vaan päätin, että minustahan on mihin vaan ja ei oo maailmassa niin hienoa asiaa olemassakaan kuin maanviljelys!"

Nyt vapisevat sekä idyllit että uusyrittäjyys maaseudulla. Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoista. Kehnoista teistä huolimatta maalla asuu ja viihtyy paljon oppineita ja yritteliäitä ihmisiä, tiedän ihan omasta kokemuksesta. Synnyinpaikkani alueella asuu parikin tohtoria, jotka tekevät etätöitä perintötilalta käsin, osin vuodesta Lontoossa tai muissa metropoleissa. Ei siis kannata luokitella huolettomasti, vaikka kirja ja mieli niin tekisi. Fiktiosta on kuitenkin kyse, vaikka faktapohjalta.

Antti Heikkinen kertoi joskus, että häntä uran alussa vaivasi nimittely maalaiskirjailijaksi, mutta nykyisin hän kantaa sitä ylpeänä. Ei ole huono luokitus, jos on pakko johonkin luokitella, tunteehan kirjailija maaseudun perinpohjaisesti ja osaa sanallistaa sen elämää rikkaaksi ja eläväksi tekstiksi. Mutta genre ole ainoa, jonka Heikkinen hallitsee. Hän on tehnyt muun muassa yhden hienoimmista kotimaisista muusikkoelämäkerroista sekä tietokirjoja. Erinomaisen oma ääni kuuluu kaikissa.

Kenelle: Suomesta kiinnostuneille, kaupungistumista miettiville, aikalaisviihteen ystäville.

Muualla: Heikkisen kieli on kylläistä, sanotaan Annelin kirjoissa.

Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus. WSOY 2019. Päällys Martti Ruokonen, päällyksen kuva Martti Kapanen.

Turun kirjamessut, päivä 1

Kirjamessut Turussa ovat alansa vanhimmat ja perinteikkäimmät, ja siellä on aina mukava käydä. Hyvä henki välittyy, kotoisuus on läsnä, ja kompaktina kokonaisuutena tapahtuma on helposti hallittavissa. Suomeksi: pienempi tila kuin Helsingissä ja vähemmän ohjelmaa, mikä tuo läheisyyttä ja helppoutta messukävijän urakkaan. Silti kaikki olennainen on läsnä. Ohjelma on huolella mietitty, tasapainoinen ja enemmän kuin runsas. Ohjelmajohtajana toimii Jenni Haukio, joka avasi tilaisuuden  perjantaiaamuna bloggareille ja medialle.

Ohjelmakokonaisuudessa on luovuttu maateemoista ja siirrytty taideteemoihin. Tämän vuoden teema on teatteri (seuraaviksi musiikki ja kuvataiteet). Teatteri on luonteva kirjojen kaveri monesta syystä; itse ajattelen sen olevan näyttämöllä esitettävää kirjallisuutta (no, muutakin, mutta tästä lähden). Vaikka esityskeino on eri, teksti ovat perusta.

Mitä tein perjantaina, ensimmäisenä messupäivänä?

Epärunoihminen kiinnostui, kun Runo-Kaarina-tunnustuksen voitti kirja, jossa runoillaan putkiremontista! Taidan suositella eräille työkavereille. Ikääntyneelle myös metafora on tuttu, kirjaa en ole vielä lukenut, mutta pian. Onnea Ilkka Tahvanainen voitosta kirjalla Putkista ja virtauksista!

Yksi messujen suosituimmista esiintyjistä oli Seela Sella. Tupaten täysi katsomo nautti Haukion "legendaarikseksi" aivan oikein kuvaaman Sellan puheista ja esiintymisestä. Jos on charmia, on charmia. Elämänsä kirjoiksi hän mainitsi koulussa opetetun suomalaisen runouden - Eino Leinon, Lauri Viidan ja muut - mutta yllätti myös maininnalla, että nykyajan runoutta ovat räppitekstit, joita hän arvostaa paljon. Romaanikirjailija ylitse muiden on Sellalle Viktor Frankl, jonka esikoiskirjan kappaletta hän kuljettelee aina mukanaan, repaleisinen kansipapereineen. Haastattelu Yle Areenassa. 

Nuorta laitaa edusti tubettaja Miklu, joka debytoi esikoiskirjailijana. Paras kirja ikinä (Otava, myös Miklun itse lukemana äänikirjana) ei noudata kirjallisuuden perinteisiä laatukriteerejä paitsi osaavalla oikoluvullaan (vain prosentit on merkitty väärin), mutta jos ja kun se saa nuoria kirjojen pariin, on Miklun itselleen asettama tehtävä hoidettu enemmän kuin hyvin! Kaksikymppinen Miklu on katsonut omien sanojensa mukaan suurinpiirtein kaikki Netflix-sarjat ja videot ja leffat, mutta kun hän pari vuotta sitten idoliensa kommenttien perusteella kokeili kirjojen lukemista, hän jäi välittömästi koukkuun. Eivätkä nuo muut kanavat kuulemma vedä vertoja kirjalle ja lukemiselle, lähellekään.

Miklu on oivaltunut kirjan jujun, sen, että lukemalla löytyy ajateltavaa ja näkökulmia, joita ei muuten tavoittaisi eikä tajuaisi. Kirjan kanssa joutuu aina hienoiseen haasteeseen verrattuna valmiiksi kuvitettuun tv-sarjaan tai elokuvaan. Kokemus vastaa hienosti huoleen lukutaidosta: lukija havaitsee, miten sitä ei voi tuijottamalla korvata. Miten tärkeä se on arjessa selviytymiselle, elämyksellisyydestä ja tietomäärän kasvamisesta puhumattakaan. Näistä Miklu puhui, vaikka eri sanoin. Ja hän toivoo, että muutkin löytävät tämän jutun, siis kirjat. Fiksu ja valoisa kaveri. Ostin kirjan kummitytölle. Ja tietysti luin sen heti itse. Kirja on tekijänsä näköinen.

Kun lukutaidosta puhutaan. Suomessa on yli 600 000 ihmistä, jotka eivät pärjää suomen kielen kanssa. On oppimisongelmia, kehityshäiriöitä, sairauksia ja muita kieliä puhuvia. Yksi kelpo vastaus selviytymiseen tekstiviidakoissa ja arjen asioinnissa on selkokieli, eli yksinkertaistettu kieli, joka kertoo vain olennaisen. Sille on suuri tarve ja tilaus, johon vastaaminen tuntuu ällistyttävän hitaalta.

Selkokeskuksen työ kantaa kuitenkin hedelmää, ja tänä vuonna sen Seesam-palkinnon sai asiantuntija Tuija Takala, joka sekä edistää selkokieltä hallinnossa mutta myös tuottaa itse niin selkomukautettuja kirjoja kuin omia selkokielisiä kirjoja. Eivätkä hänen kirjansa ole simppeleitä muuten kuin selkeydeltään, vaan ehtaa kirjallisuutta ja sanataidetta. Upeaa työtä, joka suuntaa vahvasti tulevaisuuteen, nuorten pärjäämiseen. Ja tämä kaikki perheen, varsinaisen työn ja harrastusten ohessa ja kirjablogi Tuijatan pitämisen rinnalla. Tuijan kirjat ovat oivaltavia ja antoisia kenelle tahansa. Lue vaikka Lauralle oikea tai Onnen asioita.

Messuilla piti olla keskustelu siitä, miten ilmastonmuutos ja kirjallisuus resonoivat. Homma jäi kuitenkin haastattelijan puheeksi ja osallistujien kirjaesittelyiksi. Vaikea mutta iso aihe, johon olisin suonut helpommat ja yleisöystävällisemmät lähtökohdat. Emma Puikkonen Lupaus-kirjallaan jäi  viimeiseksi kirjaesittelijäksi, eikä paljon aikaa jäänyt siihenkään.

Somelukutaito! Siinä vasta kiinnostava aihe, josta keskustelivat somestarat työelämäprofessori Pekka Sauri, Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen ja tubettaja Mmiisas sekä Helsingin yliopiston lehtori Janne Matikainen. Kokemuksia: Mmiisas kokee joskus pelkoa ajatellessaan sitä, miten moni tuntee hänet perusteellisesti, mutta hän itse näkee vain tuntemattomien tykkääjien armeijan. Saurille kirkastui oma vaikuttajarooli, kun hänen Rakentava twiittaaja -kampanjansa, jossa hän nosti ihailemiaan twiittejä esiin, osoittautui virheeksi.

Jos stara vie taviksen twiitin omaan someensa, hän saattaa taviksen haavoittuvaan julkisasemaan, jota tämä ei ehkä ole toivonut, sanoo Sauri nyt. Ehdottomasti virhe siis, mutta sellainen, jota en olisi minäkään olisi ennakoida, tykkäilin vain ja pidin hienona, että myönteistä sometusta nostetaan. Mutta ei se mene niin. Hyvä opetus siitä, että omat käsitykset eivät ole yleisiä totuuksia. Kirsillä ei ole isoja negatiivisia kokemuksia, mutta hänet yllätti se, että Matikainen lukee häntä. Jos ja kun joskus bloggarina tuntuu, ettei kukaan lue, se ei pidä paikkansa ainakaan Kirsin kohdalla. Hänen pian 10-vuotias kirjabloginsa on supersuosittu.

Yhteenvetoni: Vaatii lihaksia uskaltaa olla somessa vaikuttaja. Mokia sattuu. Lohdullista on se, että kaikille. Yksittäisellä twiitillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ja (some)lukutaitoa tarvitsemme ihan jokainen, jotta viestit ymmärrettäisiin ja ne osattaisiin oikein laatia. Somelukutaito on jo koulujen opetusohjelmassa, me iäkkäämmät opimme kantapään kautta. Itseäni huolettaa eniten lukutaito yleensä: miten voi toimia somessa, jos ei hahmota tekstiä eikä osaa perusoikeinkirjoitusta?

Mitä muuta näin? Monia tuttuja ja uusia tuttuja, alan vaikuttajia. Bloggarikollegoita (parasta!). Kummasti kirjamessuilla näkee myös musiikkipuolen vaikuttajia, mikä on mahtava juttu. Michael Monroe kertoi lukevansa lähinnä elämäkertoja, lähinnä rokkareiden, tietysti. Hän itse on mukana Sankaritarinoita pojille -kirjassa (Aleksis Salusjärvi, Emmi Jäkkö, Into Kustannus), joka kertoo kymmenien poikien ja miesten tarinat rohkaisuksi nuorille; mikä vain voi olla mahdollista, ja samastumiskohteita löytyy. Kiitin rokkaria messuille tulosta ja vaikuttamisesta, koska sen idolin näkeminen tekee. Oli niin hienoa nähdä hänet kirjaympäristössä.

Illalla menimme bloggarikollegoiden kanssa messusta kirkkoon, luonteva jatko, eikö vain? Syy ei ollut uskonnollinen, vaan jo traditio, kirjamessujen alullepanijan Kari Levolan ideoima lukutilaisuus (ja aina vaikuttava keskiaikainen kirkkorakennus). Kirjailijat lukevat valitsemaansa tekstiä, väliin kuunnellaan Bachia. Juhlava ympäristö tuo hartautta ja komeutta myös teksteihin, ja toisin päin: kirkko voi toimia elämysten antajana muutenkin kuin pappispuheina. Antti Heikkinen (kuvassa kirkon alla) luki komeasti Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Simeonin unen.

Näin myös: Risto Isomäki, Pyhimys ja Sirpa Kähkönen. Ja monia muita.

Paljon jäi näkemättä: olisi halunnut kuulla Miki Liukkosen kertovaan Hiljaisuuden mestari -kirjastaan, mutta hän oli sairastunut. Olisin halunnut kuulla Maria Laakson kertovan siitä, miten taltuttaa klassikko, mutten ehtinyt. Samoin Vesa Heikkisen pohdinta täydellisestä lauseesta meni harmittavasti ohi. Ja Fingerpori-fanina Pertti Jarla. Mikko Koukin ohjaama Fingerpori-leffa on tuloillaan! Mainion riemukkaan näytelmäversion näin Helsingin Kaupunginteatterissa.

Riikka Pelon uusi kirja uteloittaa. Yhteiskunnan sivuun jääneet paperittomat, aiheesta en vielä paljon tiedä, mutta varmasti kirjan lukemisen jälkeen paljon!

Lauantaimessupäivästä seuraavassa postauksessa.

Antti Heikkinen: Kehveli

Kehveli saa alkunsa Hyväjärven pappilan makuuhuoneessa Pielavedellä, jossa kirkkoherra Keffelson ja hänen puolisonsa Amalia suorittavat aviovelvoitteitaan. Ajassa ollaan 1920-luvun alussa. Kylillä supatellaan, kun "nämä nelissäkymmenissä olevat ihmiset saivat neljännen lapsensa samana päivänä, jona Japani siirsi viimeiset joukkonsa pois Siperiasta. - Kehtasivat vielä vanhoilla päivillään pennun tehä."

Jo pienenä Kehvelin huomattiin olevan "sanavalmis ja metka eläjä. .... - Kyllä se on tosissaan yhenlainen Kehveli. Voi voi, mikähän eläjä se siitäkin mahtaa tulla."

Tuli sellainen eläjä, että oksat pois.

"Historia on harvojen tekemää, mutta melkein kaikki ajautuvat sen osasiksi joko omasta tahdosta tai tahtomattaan. "

Kehveli ajautuu mukaan moneen. Nuori urheilijalupaus joutuu sotimaan, mikä rajuna kokemuksena muuttaa elämän suunnan. Hän tapaa tulevan appiukkonsa juna-asemalla, jossa ukko on noutamassa kaatunutta vävyään. "- Otan osaa. - Ei toinna. Kutjake oli. Laiska lullukka ja juoppo vähnäke. - Sankarikuolema tekee kunniattomastakin elämästä kunniallisen. - Ei tee tästä. Sitä vempulata ei kuolema paranna." 

Ukko saa pian uuden vävyn ja Kehveli rakastetun, Annikin. Lemmen loisteessa ei mies ehdi kauan lämmitellä, kun tapahtuu taas. Isoja maan asioita, jotka vaativat toimia. Eletään Mannerheimin aikaa, ja kuten tiedämme, hän oli suuri kulinaristi. Joka seikka taas liittyy olennaisesti Kehvelin appiukon naurisviljelmiin. (Nauriskaupatkin piti hyväksyttää valvontakomissiolla, jonka aikaa 1940-luvulla nyt eletään). Mutta kaiken keskellä Kehveli hoitaa myös oman ja syntymäperheensä asioita omalla tavallaan. Poika ei ole ollut vanhempien suosiossa, veljenkin kanssa on riitaa. Ja Annikki ja lapset... miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä. 

Mutkaisetkin asiat Kehveli hoitaa suoriksi. Vaikka asiainhoito saattaa viedä vuosia tai vuosikymmeniä, hoidetuiksi tulevat kumminkin, omintakeisella tavalla. On asia sitten perhe, kotikunta, kotimaa tai Venäjä.

Heikkinen esittää sellaisen henkilön ja Suomen historian, että heikompia ei hirvitä, mutta ällistyttää ja naurattaa. Presidentit ovat Kehvelin tuttuja, totta kai, vaikka ihan kaikki eivät olleet tuttuja lukijalle tätä ennen. Ei Venäjän presidentti Mietjeff tai Suomen entinen presidentti Väyrynen (vihr.). Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen toki tunnetaan, muttei tätä ennen kokkiohjelman vetäjinä.

Poliittisista ja etenkään venäläisistä yhteyksistä ei laverrella, kuten tapana on. Sen verran käy ilmi, että naapurimaa olisi halunnut osa Suomea, mutta meiltä ei lupaa herunut. Stalin vaati oman menettelynsä.

Kaiken tekemisen jälkeen Kehvelin pää alkaa olla pyörryksissä, ohjaksissa olo väsyttää. Löytyisikö uskonnosta rauhaa ja lepoa? Sentään papin pojasta puhutaan. Hän ystävystyy saarnaaja Ryhäsen kanssa, mutta tietenkin asia kääntyy kehvelimäisesti yllättävään suuntaan.

Loistava suomalainen huumoriromaani ja fiktioelämäkerta. Heikkinen on tarinoinnin mestari, jonka mielikuvitus ja kerronnan kyky hämmästyttää. Hän tuo tekstiin koukuttavan juonen, uskottavan maailman ja taitavan sanailun, josta paketista lukija saa nauttia. Murre on mukana luontevasti, mikä lisää uskottavuutta, kun maalla ollaan. Ja historiaviittaukset ovat herkullisia. Kepoisesti kirjaa ei ole tehty, huumorin seassa kulkee vahva inhimillinen, ihmistä ymmärtävä juonne. Tietokirjan tekijänä näimme Heikkisen taidot Juice Leskisen Risaisessa elämässä. Romaaneista Mummo ja Pihkatappi käy jo ilmi, millaisesta kirjailijasta puhutaan.

Kehvelissä Heikkinen kulkee Heikki Turusen ja Arto Paasilinnan viitoittamaa tietä, mutta omalla käsialallaan. Ja hän on vasta uransa alussa: kun kokemusta ja oppia kertyy, mihin tie johtaakaan.

Kenelle: Veijariromaanien ystäville, huumoripitoista hakevalle, mielikuvituksen lentoa ihailevalle, kotimaisen kirjallisuuden kaverille.

Muualla: Amma kuvaa Heikkisen sanataituruutta ja kas, vetää esiin samat esikuvat kirjailijaniminä kuin minäkin. Teatterikärpänen yllättyy teatteripiireistä tutun Heikkisen kirjailijuudesta.

Tervetuloa Kehvelin lukupiiriin Helsingin kirjamessuille pe 26.10. klo 16.30 - 17.30! Siellä istun tiukasti kuulemassa lisää kirjasta. Paikka on Messukeskuksen toinen kerros, auditorio eli Lonna-tila. Pääsisäänkäynniltä heti oikealle ylös yhdet portaat, ja siinä heti oikealla, helppo löytää. Nähdään siellä! Lukupiiriin voi ilmoittautua etukäteen tai tulla vain paikan päälle, sisään pääsee jos tilaa on. Ja monesti on: mahdollisuutta tavata kirjailija rauhallisessa tilassa ei messuyleisö vielä osaa täysillä hyödyntää. Vaikkei se edes maksa mitään, messulipun lisäksi. Lukupiiribloggaajana on Amman lukuhetken Amma, ja muitakin kirjabloggareita on paikalla, kuten Mannilainen, Kirjamies, Kirsin Book Club ja Tuulevi.

Antti Heikkinen: Kehveli. WSOY 2018. Päällys Martti Ruokonen. Kirja lienee Suomen jos ei koko maailman ensimmäinen, josta on tehty myös savuton versio, kuulin Turun kirjamessuilla. S-ryhmä ei halunnut myyntiin kirjaa sätkänpolttokannella, joten savuke on heidän versiostaan poistettu.

Antti Heikkinen: Mummo

Naisten voimin Suomea on rakennettu siinä missä miestenkin, ja kunnianosoitukseksi suomalaiselle naiselle Heikkinen sanoo kirjan kirjoittaneensa. Etenkin oman mummonsa muistoksi, joka 1920-luvulla syntyneenä ehti elää sodat ja rauhat, sisälliset ja ulkoiset kahakat niin maassa, kylässä kuin omassa perheessään, aina  uudelle vuosituhannelle ja EU:hun asti. Sotahistoria ei kuitenkaan ole kirjan aihe, vaan muutaman naissukupolven tarina.

Kirjan mummo on nimeltään Maija. Maija kasvoi isosiskonsa Esterin ja isoveljensä Anton kanssa maaseudulla pikkukylässä, jossa aikuisia kuuntelemalla ja tarkkailemalla oppi paljon maailmasta, vaikkei kirjaviisautta ole tarjolla. Elävän elämän dramatiikkaa ei tarinasta puutu, kun Heikkinen kuvailee herkullisesti henkilöitään: Maijan vanhempia, sukulaisia ja naapureita, vierailevia romaneita, kauppamiehiä ja kylähulluja.

Politiikasta lapset eivät mitään ymmärrä, mutta kuulevat kaikenlaista. Kuten sen, että kylän opettaja kävi kehottamassa Maijan isää liittymään joukkoon, jonka avulla "Suomesta tulee lopultakin hangenvalkoinen valtio." Isä ei halunnut lähteä.

"- Olisit lähtenyt, sanoi äiti. - Mene ite jos mieles tekee. Kipase jo, perkele. - Äläkä noidu pyhäpäivänä. - Ai pyhänä saapi toisten tappamista suunnitella, vaan noitua ei?"

Saamme lukea, miten Maija kasvoi aikuiseksi ja millainen nainen hänestä kaiken keskellä tuli. Luulen, että moni näkee Maijassa tuttuja ja tunnistettavia piirteitä, omia isovanhempiaan muistellessaan, ja tunnistaa ehkä tapahtumissakin tai ainakin ilmapiirissä jotain tuttua. Tarinassa on kaksi aikatasoa: Mummon eli Maijan ja tämän tyttären, kirjassa Äidin. Maijan oma äiti kuoli varhain, isä huolehti lapsista parhaansa mukaan.

"Ei teidän oo tarvinnu mennä nälkäsinä maata eikä tiedetty mitään koko pula-ajan olemassaolosta. On ollu tiinuissa suolalihoja ja potun kanssa aina jonkunlaista höystettä. Oonhan ollu ihan hyvä isä teille? Oonhan?"

Esteri-sisko sai yllättäen kosijan, vaikka hän itsekin arveli jäävänsä naimattomaksi, kun naisellinen viehätysvoima oli perheessä kasaantunut Maijalle. Eero kihlasi Esterin ja vei tämän Helsinkiin, jonne perhe pääsi visiteeraamaan. Nähtiin presidentti Kyösti Kalliokin! Joka tuupertui Rautatieasemalla ja kuoli! Esterin tapaukseen ja koko perheen kokemuksiin noina aikoina liittyy muutenkin suorastaan trillerimäisiä piirteitä, joita ei voi tässä paljastaa - ovelasti Heikkinen kertomusta kieputtaa!

Pientä Marja-Liisaa hoidellessaan Maija alkaa taas kuunnella sotauutisia.

"Marja-Liisaa katsellessaan Maija alkoi tuntea uudenlaista pelkoa koko Suomen puolesta. ... - Oot sinä pieneksi ihmiseksi saanut kokea kaikenlaista, vaanneks sitä et sitä ymmärrä. On kaikella tarkoituksensa, on. On ollu surua, vaan eipä meillä ilman surua olis sinua. Kun saisit hyvän elämän elää, mitään muuta äiti sinulle toivo."

Maija hoitaa Esterin lähdön ja isänsä kuoleman jälkeen kotitalossaan sekä emännyyttä että isännyyttä. Santtu tarjoutui Maijalle heinäjätkäksi, ja siitäkös juorut liikkeelle - Maija katkaisee ne jämerällä tavallaan. 

Marja-Liisa tietää, ettei äidin mies Santtu ole hänen biologinen isänsä. Yksinäisenä, isää kaipaavana lapsena hän ihastuu ensin opettajaansa, myöhemmin tulee uusia miehiä ja perheessä välienselvittely, joka lopulta johtaa monen salaisuuden paljastumiseen. Tarkemmin ei juonta uskalla julkistaa, mutta sanon sen verran, että yllättävän kierteen Heikkinen on kirjaansa ujuttanut. Niin yllättävän, että tipuin hetkeksi kärryiltä, piti palata selailemaan taaksepäin, ennen kuin asia aukeni.

"Mutta semmosta on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaa kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten itse olisi mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa."

Kirja tarjoaa värikkään verevää kieltä ja paljon dialogia Heikkisen tapaan, aitoja ihmisiä ja todenmakuisia kohtaloita. Osa perustuu tositarinoihin, joita kirjailija mummoltaan vielä tämän eläessä kuuli ja tuli onnekseen nauhoittaneeksi, osa on sepitettä - mutta mikä on mitäkin, en tiedä eikä ole väliäkään. Tärkeintä on vetävyys, tiivis tunnelma ja dramatiikka, ja niitä kirjassa riittää. Siteeraan vielä Maijaa:

"Ei se kuulu yhden mummon ääni muun maailman melussa."  

Kyllä se tässä aika hyvin kuuluu.

Aiempia juttuja Antti Heikkisestä ja kirjoista:
Pihkatappi
Risainen elämä - Juice Leskisen elämäkerta
Kuulumisia Kuopiosta, jossa bloggarit tapasivat kirjailijan virtuaalisesti

Kenelle: Maalaistaustaisille, sukuaan häpeäville tai siitä ylpeileville, suomalaisten juurien tutkijalle.

Antti Heikkinen: Mummo. WSOY 2017. Päällys Martti Ruokonen. Kansipaperi on raidoituksineen hauskasti vanha ajan paketointipaperia muistuttava. Kustantajan lukukappale.

Helmet-haaste 2017 kohta 39: Ikääntymisestä kertova kirja. Kun ehdin jo käyttää aiemmin kohdan 45, suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Kuulumisia Kuopiosta

Kirjabloggarien perinteinen miitti Kuopiossa sujui aurinkoisen lupsakasti. Tapasimme isolla hautausmaalla, jossa kävimme
- myös perinteen mukaan - jättämässä kukkatervehdyksen Minna Canthille.

Minnan kanssa samassa hautakummussa lepää hänen tyttärensä Elli, joka äitinsä kuoltua hoiti kauppaliikettä ja huolehti sisaruksistaan, kertoo Wiki. Minnan lapsista myös Maiju, Hanna, Jussi ja Lyyli (eli kaikki muut paitsi Pekka) on haudattu samalle hautausmaalle, samoin Minnan vanhemmat.



Jatkoimme teemaa piknillä Minnan silmien alla hänen nimikkopuistossaan. Patsaan on veistänyt Eemil Halonen. Sää suosi retkeläisiä!

Piknik-viltille itsemme ja eväämme leviteltyämme soitimme videopuhelun nilsiäläiselle kirjailijalle Antti Heikkiselle, joka ei fyysisesti päässyt irtautumaan Tuntemattoman harjoituksista. Siitä on tulossa kunnianhimoinen ja näyttävä Suomi 100 -kesän esitys Iisalmeen, Nightwish-Holopaisen musiikkeineen, pyrotekniikoineen ja aitoine tankkeineen. Dramatisoinnista vastaa Antti (joka myös näyttelee), ohjauksesta Ismo Apell. Jos asuisin lähempänä, olisin viivana paikalla, mutta menkää ihmeessä te, jotka pääsette!



Kirjat ja teatteri ovat vähintään avopari, jos eivät jopa virallisesti vihittyjä, jos minulta kysytään. Antti sanoi olevansa yhä vakuuttuneempi siitä, että teatterin ja kirjoittamisen yhdistäminen on hänen juttunsa. Määrätietoisesti uraansa ja elämäänsä rakentava mies nousi lukevan yleisön tietoisuuteen mainiolla Pihkatapillaan 2013, ja on sittemmin kirjoittanut Matkamies maan -romaanin, Juice-elämäkerran Risainen elämä, Heikki Turusen elämäkerran Turjailija ja Jaakko Tepon Suuren elämäkerran. Siinä sivussa on tullut mm. perustettua perhe.

Hengästyttävä tahti ei ole sattumaa; arvostan paitsi lahjakkuutta myös hänen tapaansa tarttua rivakasti tilaisuuksiin ja hyödyntää lahjojaan. Moniosaava mies osaa myös laulaa, minkä saimme lähes-livenä puhelimessa todistaa. Kiitos! Uteliaana odotan Antin lokakuussa ilmestyvää kirjaa Mummo, joka on "kunnianosoitus suomalaiselle maalaisnaiselle" ja perustuu hänen oman, maamme historian isot käänteet arjessa kokeneen mummonsa kokemuksiin. Muista tulevista töistä mainittakoon Einari Widgrenin, Ponssen perustajan, elämäkerta, jonka on tarkoitus valmistua viimeistään vuonna 2020.

Antti jatkoi jytistelyineen Koljonvirralla, me rentouduimme piknik-viltillä seurassamme Marja-Sisko Aalto (piknik-kuvan ponnaripää). Muistamme hänet tapauksesta, jossa Imatran seurakunta antoi kirkkoherransa lähteä lähes kolmikymmenvuotisen palveluksen jälkeen sukupuolenvaihdoksen vuoksi. Tapaus ei varsinaisesti kasvattanut luottamusta kirkon lähimmäisenrakkauteen ja ihmisarvon tasapuoliseen kunnioitukseen! Kristillisestä katsannosta puhumattakaan, mitä se sitten mahtaa tarkoittaakaan. Kokemastaan Marja-Sisko kirjoitti kirjan Kirkkoherran tilinpäätös (2010), mutta ryhtyi uudessa asuin- ja työkaupungissaan Kuopiossa kirjoittamaan dekkareita.

Ystävien kanssa kuulemma oli pohdittu, mikä olisi mahdollimman epätodennäköinen murhan tapahtumapaikka, ja se löytyi yllättävän läheltä eli omalta työpaikalta: Murha tuomiokapitulissa ilmestyi 2013. Kuopiolaiset poliisit Annette Savolainen ja Aatu Heiskanen jatkavat tutkimuksiaan kirjassa Tappavaa lunta (2015), ja lisää on lupailtu. Tyylilaji on kirjailijan mukaan "pehmodekkari"; raakuuksilla ei mällätä, vaan keskitytään tapahtumien syihin ja taustoihin, jotka saattavat johtaa murhatyyppisiin synkkiin seurauksiin. Myös historia inspiroi Marja-Siskoa; tapahtumat, jotka muuttavat olosuhteita dramaattisesti. Lukijana hän sanoo olevansa kaikkiruokainen. Isä kasvatti koko suuren sisaruskatraan kirjojen suurkuluttajiksi, toi jopa kuorma-autokaupalla luettavaa hyvän diilin tehtyään! Marja-Siskon löytää hänen omasta blogistaan.

Eväsnapostelun jälkeen siirryimme (luonnollisesti) syömään. Isä Camillo on toinen kirjallinen ravintolanimi Kuopiossa, viime vuonna lounastimme Kummisedässä. Sekä puitteet, ruoka että palvelu olivat erinomaisia. Seuraamme liittyi kirjailija Marko Kilpi, tuttu etenkin paikallisesti mutta myös valtakunnallisesti poliisina ja dekkaristina.

Kirjailijan ura alkoi komeasti kirjalla Jäätyneitä ruusuja (2007), joka voitti Suomen dekkariseuran Vuoden johtolankapalkinnon. Raatiin myöhemmin kuulunut Kirsi on lukenut useampiakin. Sittemmin Markon tuotanto kattaa sekä dekkareita että dokumenttiohjauksia ja muun muassa osuuskuntamuotoisen kustantamo Crime Timen perustajajäsenyyden.

Myös Marko on näitä monitaitoisia ja tekeväisiä ihmisiä, jotka eivät jää lottovoittoja odottelemaan, vaan panevat tuulemaan. Hän hyödyntää luonnollisesti arkeaan dekkareissaan, mutta ei ehkä siten kuin luulisi: rikostapausten sijaan hän sanoo tarkkailevansa ja kirjaavansa ihmisten pieniä maneereita, joista kirjan henkilöt saavat ytyä ja uskottavuutta. Saimme kuulla paljon kiinnostavaa poliisin työstä ja anekdootteja muun muassa siitä, miten "kanta-asiakkaat" suhtautuvat tunnistaessaan heidät putkaan raijanneen miehen kuuluksi kirjailijaksi. Jäätyvät, sanoi Marko. Kunnioittava hiljaisuus vallitsee!

Kun oma arki kiertyy rikollisuuden ympärille, saattaa joskus unohtua, ettei kaikilla niin ole, mitä kirjailija on joutunut muistuttelemaan mieleensä. Meillä kaikilla ei ole eteisen naulakossa luotiliivejä, noin lähtökohtaisesti.

Uusin kirja Undertaker on dekkari ja poliisiromaani, kuten Savon Sanomat kirjoittaa. Se aloittaa sarjan, joka jo nyt kylmää selkää jopa tällaisella ei-kovin-kummoisellakaan dekkarilukijalla. Mieleeni tuli Six feet under, Mullan alla -tv-sarja, mikä on hyvä assosiaatio: sarja on parhaita ikinä, mistä herää kysymys, mikseivät suomalaiset hyödynnä laadukkaita kirjailijoitamme tv-sarjoina? Enkä nyt tarkoita mitään tusina-Silta-kopioita. Sorjonen ei perustunut kirjaan vaikka oli hyvä yritys, mutta sen Silta-plagiointi alkutunnareineen ja -kuvineen nauratti jo niin paljon, ettei katsominen oikein vakavasti onnistunut. Ei näin, ei valmiiseen muottiin, vaan tehdään omannäköistä, oma suomalainen muotti! Mutta jossain vaiheessa mättää; ehkä rahoituksessa ja markkinoinnissa, mahdollisesti nimenomaan uskossa omaan tekemiseen ja osaamiseen.

En epäile yhtään, etteikö osaamista ja ideoita löytyisi. Kun näitäkin kirjailijoita kuuntelin, kunnioitus ja kiitollisuus vain kasvavat: jokainen tekee työtään niin suurella palolla ja intohimolla, että se lämmittää yleisöäkin.

Marko Kilven Undertaker ja muita dekkareita lisää seuraavissa postauksissa, huomenna alkavan Dekkariviikon kunniaksi. Kirjasampo on listannut suosituksia viikon luettaviksi.

Osallistuneiden blogeja alla. Kiitos kuopiolaisille kirjabloggareille järjestelyistä ja kaikille upeasta ja antoisasta kesäpäivästä!

Amman lukuhetki
Tuulevin lukublogi
Lukuhumua
Kirjakko ruispellossa
Kirjanurkkaus
Hyönteisdokumentti

Kuvia napsin itse ja kavereilta Tuulevi ja Hdcnis. Vuoden 2016 Kuopion reissu täällä.

Risainen elämä

Juice Leskinen kuoli 56-vuotiaana alkoholin aiheuttamiin sairauksiin. Sanansäilämestarin ja riimien ritarin ura ei ehtinyt täyteen mittaan, mutta ennätti sisältää kunnioitettavan määrän taiteentekoa ja sen tuloksia, joista ihailijat ovat saaneet nauttia 1980-luvulta, aina hamaan ikuisuuteen. Tai ainakin niin kauan kuin ihmiskunnan teknologia onnistuu tuotokset säilyttämään.

Nokkela sanankäyttö, terävä äly ja boheemi muusikkoelämä lienevät Juicelle leimallisimmat piirteet suuren yleisön silmissä. Antti Heikkinen kuvaa ihailemaansa Leskistä arvostuksella ja ymmärtävästi, lämmöllä ja hienoisella haikeudellakin, jos oikein tulkitsen. Jaan tämän tunteen: iso persoona on poissa, ehkä kokonainen aikakausi. Juice kuului itsestäänselvänä osana nuoruuteeni 80-luvulla tai jo 70-luvun lopulla, jolloin virittelin huoneeni seinälle Suosikin Juice-julistetta. Eihän se kaunis ollut, mutta Marilynit ja Jyrki boyt helisivät silloin tauotta radioista ja kasettimankoilta. (Myös Juicen ja Suosikin - tai  Jyrki Hämäläisen - väleistä kirja kertoo tarkemmin.) Hän on ollut "aina", eikä nyt olekaan enää.

Harva tietää Juicen todellisen työn määrää, en minäkään tiennyt ennen tätä kirjaa. Juice-kirjoja on ilmestynyt aiemminkin, jopa yksi hänen oma muistelmateoksensa, mutta ei näin kattavaa laitosta. Musiikista tunnen vain hitit, mutta oman musiikillisen tuotantonsa ja keikkailujensa lisäksi Juice kirjoitti paljon laulunsanoja myös muille, teki sävellyksiä ja käännöksiä. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja, runoteoksia ja lastenkirjoja sekä lehtijuttuja ja tekstejä eri tarkoituksiin. Luulen, että moni yllättyy tuotannon laajuudesta, jota Heikkinen on kirjannut perinteisen fanikirjan tarkkuudella. Onpa Juice suomentanut jokusen oopperankin. Alunperin hän opiskeli kielenkääntäjäksi, mutta ei ehtinyt saada papereita ulos ennen staraelämän alkua.

Heikki Salo kertoo kirjassa Juicen taidoista: "...englanninkielisessä runousopissa on kuustoista tapaa riimittää. Junnu Vainio ja muut niin sanotut normaalit laululyyrikot käyttää vaan kolmea tai neljää tapaa riimittää, mutta Leskisen tuotannosta löyty ne kaikki kuustoista." 

Leskinen kuvasi itse taitojaan muusikkona toteamalla, että hän osaa parhaiten soittaa orkesteria. Hän osasi koota osaavat tekijät yhteen ja saada kokooman soimaan. Sanojen lisäksi hänen ominta aluettaan oli esiintyminen ja kontakti yleisön kanssa.

Heikkinen kuvaa Juicen elämän lapsuudesta loppuun asti pääasiassa näkyvän musiikkiuran kautta, tarkkoine teoskuvauksineen, mutta valottaa myös Juicen persoonaa. Kuinka hän käyttäytyi siviilihenkilönä, mitkä asiat olivat hänelle tärkeitä. Esimerkkinä tästä jumalapohdiskelu, jota Juice teki paljon. (Hän oli hyvissä väleissä mm. piispa Wille Riekkisen kanssa.) Kirja perustuu lukuisiin lähteisiin ja kunnioitettavaan määrään haastatteluja, joita Heikkinen on tehnyt.

Haastateltavien joukossa on suuri määrä eturivin muusikoitamme, mutta myös Leskisen ystäviä ja perheenjäseniä, lapsia ja entisiä vaimoja myöten. He kertovat omin sanoin muistojaan kollegasta, kaverista, aviomiehestä ja isästä, joka nauratti kaikkia nokkeluudellaan, herätti arvostusta musiikkopiireissä, juopotteli itsensä ulos avioliitoista ja rakasti lapsiaan, mutta ei osannut sanoa sitä - eikä puhua heidän kanssaan muutenkaan. Hämmästyttävää sanavalmiuden sankarilta; privaatisti hän oli toinen mies kuin lavalla. Knoppitietoa: ruokaa hän laittoi perheelleen ahkerasti. Ja oli tietysti lukumiehiä.

Plussaa kirjassa on asiallisen ja arvostavan otteen lisäksi se, ettei Leskistä ihannoida, vaan myös v-mäisiä puolia kerrotaan. Ei hän ollut maailman mukavin ja ihanin ihminen. Lisäksi monet sairaudet vaivasivat ja vaikuttivat loppuvuosina psyykeen: diabetes, masennus, maksakirroosi, joiden kaikkien alkusyy lienee sama. Kuulemma hänellä oli diagnosoitu myös Aspergerin syndrooma. Tämä selittäisi monia asioita, joista lainaukseni Wikipediasta on vain yksi: "On esimerkiksi viitteitä siitä, että aspergerit käsittelevät kieltä eri aivoalueilla kuin valtaväestö."

Heikkinen on itsekin nokkela sanankäyttäjä ja huumorimiehiä. Onneksi Juice-kirja ei vitsaile, vaan hoitaa hommansa asiaankuuluvalla vakavuudella. Juicen kaltaisesta persoonasta kertoessa ei tosin ilman hauskoja juttuja selviä (selviä monimielisessä merkityksessä), mutta se on kohteen omaa huumoria, ei kirjaajan.

Lukujen lopussa en voinut välttää mielessäni kuuluvaa ääntä: tiedättehän Ylen upeat musiikkisarjat, kuten Rock-Suomi. Juontaja paneutui asiaan täysillä, ja kunkin jakson lopuksi hän heittäytyi tunnelmaan ääni paksuna. Saman äänen kuulin mielessäni tämän kirjan lukujen lopussa. Hieman mahtipontista, mutta eikö aihe ole sen ansainnut? En pidä pahana. Mutta kuuntele tätä ihailevan värisevää ääntä, niin tiedät mistä puhun:

"...johon päättyy Juice Leskisen Juankoskelle sijoittunut nuoruus. Tuohon nuoruuteen mahtui tamtamia, Vermouth Biancoa, brittirockia, tanssilavoilla ja saarissa remuttuja iltoja, rakkauden ammattilaiseksi opiskelua, huonoilla ja vähän myös paremmilla hampailla nauramista sekä hulluja unelmia kattavan kesätuulen tuoksua."

Hienon, kunnioittavan ja perusteellisen työn Juice Leskisestä taiteilijana ja ihmisenä Antti Heikkinen on tehnyt, ja uskon, että kirja rasittaa tontun selkää monessa kodissa joulun aikaan. Kirja on kaunis myös ulkoisesti muhkeine olemuksineen, päällyksineen, kultakirjaimineen ja kuvaliitteineen, joten sen oikein hyvin kehtaa antaa lahjaksi (kehtaa itäsuomalaisessa merkityksessä). Arvokasta tavaraa Juice-faneille ja Suomi-rockin ystäville. Myös paljon muita muusikkoja on isosti mukana.

Muualla: Esa koukuttui.

Kenelle? Suomirockin ystäville, sanankäytöstä kiinnostuneille, erityislahjakkuuksia ihmetteleville, elämäkertoja ahmiville, varoittavia esimerkkejä taiteilijaelämästä hakeville.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006. Siltala 2014. Graafinen suunnittelu ja taitto: Kari Lahtinen.
Kustantajan lukukappale.

Pihkatappi

Piipahdin Helsingistä syvällä Savossa Antti Heikkisen matkassa. Eikä ollut hukkareissu, tämä. Heikkinen koppaa lukijan mukaan 80-luvun alun maaseudulle, piipahduttaa sisällissodassa ja tuo sieltä kieputellen 2000-luvulle. Päähenkilö Jussi on syntynyt vuonna 1983 Kuopion sairaalassa. Nyt hän asuu Tampereella, ja haluaa kirjoittaa kirjan elämästään. Ja reippaana miehenä pistää toimeksi, ensimmäinen luku on juuri tyttöystävällä Petralla arvioitavana. Jussia jännittää.

"No? Miltä näyttää? Onko hyvä? Ei taija olla, vehtasin vieressä."

Petra arvelee vähän paatokselliseksi, Jussi vastaa:

"On varmaan joo, mutta tuo on minun tyyli kirjoittaa. Alussa pittää alleviivata, että lukjalle selviää mistä on kyse. Vaan sinusta ei nyt sitten ollu hyvä?
- En minä sillä sano. Mutta aattelin nyt antaa palautetta. Mitä ne ristit on mistä kirjotit? Sinun ja isäs ja ukkis ja sen isän?
- Ne on menneiden polvien pahoja töitä, joista minun pitää kantaa syyllisyys. Että synnit niin kun periytyy monessa polvessa. Eli se tulee olemaan yhtä aikaa kasvutarina ja sitten maalaiskuvaus ja vielä sukupolviromaani.
- Eikö siinä tuu yhteen kirjaan vähän liiaks tavaraa?
- En tiijä. Sen näkkee sitten kun se on valmis."

Kirja on nyt valmis ja paljon siinä on tavaraa, mutta mukavasti Jussi, ei vaan Heikkinen kaiken saa asettumaan kansien väliin. Lukija saa perusteellisen käsityksen Jussin lapsuudesta ja siitä, miten hänestä tuli nykyisenkaltainen mies.

Jussi kasvoi isänsä kanssa ilman äitiä. Tämä on jo toinen lukemani saman teeman tarina tälle kesälle; Mooses Mentulan Isän kanssa kahden kertoo samaa kuviota, mutta keskittyy niukemmin isän ja pojan suhteeseen, kun Heikkinen vetää anteliaalla kädellä laajemman näkymän yli monen sukupolven ja vuosikymmenen. Mielen- ja kielenmaisema on myös toinen: Mentulalla pohjoisen karua ja paljasta, Heikkisellä savolaisen venkoilevaa ja arvaamattomammin vipeltävää.

Poika pistää siis paperille kaikki tähänastiset muistonsa ja sinä sivussa ne edeltävien sukupolvien ristit: ihan tarkasti ei tiedä, mutta on hyvä kuvittelemaan. Isoukki tappoi punikkeja, ukki Karjalassa naisen. Isä-Erkin risti puolestaan oli rakastaminen ja menettäminen. Lukija saa tutustua Jussin lapsuuden ihmeellisyyksiin persoonallisine naapureineen - joilta poika oppi kunnollisen härskin kielenkäytön - mutta olemattomine kavereineen. Äiti kuoli onnettomuudessa jo Jussin varhaislapuudessa, eikä hänestä ole muistoja. Aikuisten seassa kasvanut poika pärjäsi koulussa vaihtelevasti, haaveili teatteritöistä ja luki niin paljon jo pienenä, että kirjastoauton mukava kuski lupasi narrata opettajaa, jos tämä ihmettelee pojan kantamaa Päätalojen määrää. Isällehän ne...

Isovanhemmista puhutaan paljon, etenkin mummot ovat tärkeitä ja poika heille, mutta isä on tärkein. Hän kestää kärsivällisesti pojan leikit, vaihtelevamenestykselliset koulunkäynnit ja teatteriharrastuksen - salaatinsyönnin hupatukseen ei sentään taipunut - mutta lopulta jyrähtää. Hän kun on pojasta koko tämän iän kasvattanut maatilalleen jatkajaa. Mutta ei huomannut kysyä, kiinnostaisiko se poikaa. Ei kiinnosta.

"- Nyt ruppee hyvä immeinen pikkisen miehistymään jo, ala tehä töitä eläkä vutjaile tyhjee paskoo.

Ai että minä loukkaannuin, koko illan olin isälle puhumatta."

Lopulta välit kärjistyvät äärimmilleen. Armeijan käynyt ja viestintäalan töistä haaveileva Jussi muuttaa kaupunkiin ja sitä tietä lopulta Petran luo ja kirjantekeleensä ääreen. Myös Petra on elävä henkilö, vaikka sivusellainen. Hän tuntee Jussinsa ja osaa kommentoida terävästi. Kuten maaltamuutosta Jussille: "Minä muutin töiden perästä, sinä tulit karkuun kotiseutua. Myönnä pois."

Kunnon maalaisperinteen mukaan kepulaisessa ympäristössä ollaan: Kekkosesta kirja alkaa, ja häneen se myös päättyy. Sekin vielä sattumana keitoksessa, jossa ainesosia on jo yltäkyllin. Sen lopputarinan tarpeellisuutta mietin - ilmankin olisin pärjännyt. Lopulta Jussi saa pihkatappinsa ulos äkistettyä ja pöytänsä puhtaaksi, ja on vapaa omaa ristiään etsimään.

Heikkinen kirjoittaa elävästi, taidokkaasti ja monisäikeisesti: nyky-Jussin osuudet raamittavat menneitä muistelevaa tekstiä, joka heittäytyy paikoitellen suorastaan kauniiksi. Kirja on paitsi sujuvasti kirjoitettu, myös toimitettu niin, että se tuo Jussin persoonaa hienosti esiin, jättää oman äänen kuuluviin, ja pitää kokonaisuuden selkeänä monesta aikatasosta huolimatta. Savon murre saattaa häiritä ajoittain, ainakin hidastaa lukemista, mutta kuitenkin sitä on aika vähän. Savolaisuutta on enemmänkin tyyli ja tempo. (Miten en olekaan aiemmin tajunnut Mikko Rimmisen tyylin perustuvan vahvasti savon kieleen - nythän se on ilmiselvää.) Heikkinen esittää savolaista sanankäyttöä ja arkihuumoria parhaimmillaan. Yllättävän valmis ja "täysi" esikoiskirja, joka ainakin kaltaiselleni Savossa syntyneelle näyttää monia samastumiskohtia lapsuudenmuistoista, kotoa irtautumisesta ja aikuisuuteen kasvusta.

"Minun sukuni.
Eivät ne ihmisiä kummempia olleet.
Kuten en ollut minäkään. Mutta ainahan sitä kuvitella saa."

Kenelle? Junantuomille, juuriaan pohtiville, maalle jääneille ja muille maaseututodellisuudesta kiinnostuneille; sujuvasta, omanlaisestaan ja huumoripitoisesta kerronnasta nauttiville. Ei savolaisesta venkoilusta ärsyyntyville urbaaneille cityihmisille.

Muualla: Amma kirjoitti tästä sellaisen suosituksen, että pakko oli kirja lukea. Savon Sanomat kertoo Heikkisen kirjoittavan seuraavaksi Juicen elämäkerran, ja on se Pihkatappikin lehdessä arvioitu.

Liitän osaksi Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haastetta.