Laura Lehtola: Minä valitsin sinut

Lehtolan tekstiä olen kuvannut aiemmin pakottomaksi ja helpon tuntuiseksi, kuin itsestäänselväksi.

Samalta, jotenkin puhtaalta, se tuntuu uutuudessa, mikä kertoo paitsi kirjailijan taitavuudesta myös vahvasta omasta äänestä, jota saamme lukea nyt jo kolmannessa kirjassa. 

Saara ja Elisa tutustuvat opiskelijakämppiksinä ja rakastuvat. Alku ei ole helppo etenkään Elisalle, jolle suhde naiseen on uutta, mutta hän ei epäile rakkauttaan, alkujärkytyksestä päästyään. 

"Saara alkaa kertoa kuinka se sai kerran kirjastosta 15 miljoonan laskun jonkun tietojärjestelmävirheen takia. - Mä olin aivan että saatana, mä olen epähuomiossa lainannut jonkun Ming-vaasin. - Epähuomiossa tenttikirjan sijaan Ming-vaasin? - Ni. Epähuomiossa. - Yhtäkkiä tajuan, että haluaisin suudella sitä. Tai edes jotenkin koskea sitä. Taas. En tajua." 

Saara saa unohtaa Deitti.netin, Elisa poikaystävätekeleensä, mitä jaakkoja ja sameja niitä olikaan. Nyt on tosi kyseessä. Fiksut ja huumorintajuiset naiset löytävät toisistaan sopivan vastakappaleen.

Eletään aikaa viitisentoista vuotta sitten, jolloin kaapistatulo ei ollut vielä niin avointa kuin nykyään. Alussa naisten seurustelua haittaa leima, joka ajan ja vuosien myötä haalistuu - mielipideilmaston kehitys on kuvattu kirjassa hyvin. Saaraa alkavat jo ärsyttää sateenkaarikehykset ihmisten fb-sivuilla ja Priden muuntuminen "vappu vol kakkoseksi", vaikka häntä viisaasti muistutetaan tilanteen olevan silti paljon parempi kuin aikanaan "viisi ihmistä ja polvirukoilijat hiekkakentällä" - vaiheessa. Kun leimaan on tottunut, sitä on vaikea saada itsestä pois, Saara toteaa. 

Eräs iso asia muuttuu myös, lainsäädäntö. Lesboparin oikeus avioliittoon ja perheen sisäiseen adoptioon siten, että jommankumman synnyttämä lapsi on virallisesti yhteinen. Tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan 2017. Elisan vauvakuume tarttuu Saaraan jo paljon ennen, ja he pohtivat asiaa pitkään. Saisivatko he hedelmöityshoitoa ja mistä siittiöt?  

"- Väärintehdyistä tuli mieleen, että mikä sen lain tilanne siis on? - Siitä väännetään edelleen. Ja aivan herran hanskassa, hoitavatko klinikat naispareja tässä ratkaisua odotellessa. Siinä on joku hämärä harkinnanvaraisuus. - Perus. - Jep. Vituttaa nämä harkinnanvaraiset ihmisoikeudet. Katson Simoa taas sillä silmällä. Että voisiko siitä sittenkin olla meidän lapsemme isäksi. Jos kuitenkin kysyisimme siltä, vaikka moneen kertaan on päätetty että ei."

Lapsenhankinta hallitsee parin elämää monta vuotta, hyvässä ja pahassa. Elisasta tulee Saaran mielestä "peilipintojen pyyhkijä", ylitunnollinen perheenemäntä. Tilannetta ei paranna se, että Saara on kirjailijana nolla- tai vähintään sattumanvaraistuloinen, Elisan jakkupukuhommien palkalla eletään. 

"- Mä pelkään että meidän parisuhde katoaa. - Miten niin katoaa? Tässähän se on. - Kun me ei olla kontaktissa toistemme kanssa. - No voisitko sä tulla aiemmin kotiin kuin yöllä, niin ehdittäisiin edes nähdä? Sä et ehkä tajua kuinka uupunut mä olen, kun sun päivät alkaa keskimäärin kymmeneltä. Ja siitäkin voit tarvittaessa joustaa. - Mutta onko sun pakko aina hääriä täällä rätti kädessä? - Tuntuu, että on, kun kukaan muu ei täällä hääri."

Saara ei saa riittävästi seksiä, Elisa vauvoja ja lepoa. Saaran mielestä seksi on kuin jumala, kuulemma olemassa muttei sitä näe, haista eikä maista mitenkään. Elisan mielestä Saara on joka vuosi sitä mieltä, että kirja on nyt, juuri nyt niin pahassa vaiheessa, että lapsen hankintaa pitää siirtää vuodella eteenpäin. Arki uuvuttaa molempia, vaikka molemminpuolista ihailua ja rakkautta riittää. Liikaakin, sillä sitä lipsahtaa myös kodin ulkopuolelle. 

Normiavioongelmat siis. Kuka tekee kotityöt, hoitaa lapsiasiat, elättää perheen. Montako kertaa saa anteeksi unohdetut lupaukset aikaisesta kotiintulosta - entä pettämisestä? Ja mikä oikeastaan lasketaan pettämiseksi? Löytääkö pari tavan edetä suhteessaan? Kuka valitsee kenet? Kiinnostava, vauhdikas ja huumorilla ryyditetty tarina, jonka molempiin osapuoliin on mahdollista samastua.  

Pidän paljon Lehtolan selkeästä ja sujuvasta tavasta kirjoittaa, hänen ajassa olevista aiheistaan sekä teksteistä, jotka näyttäytyvät lukijalle tosina. Tekniikan tohtorin ei mitään hölynpölyä odottaisikaan kirjoittavan! Hauskasti hän myös puolisalaa viittaa aikaisempiin kirjoihinsa, vai kuvittelenko vain? Kuitenkin nämä mielestäni jossain muodossa sieltä löysin: Takapenkki ja Pelkääjän paikalla.

Kenelle: Ajankohtaisen tarinan ystäville, sujuvanselkeän kielen lukijoille, perhesuhteista kiinnostuneille. 

Muualla: Suttastiinan sydämen kirja vei täysin ja kokonaan. 

Laura Lehtola: Minä valitsin sinut. Otava 2020. Kansi Päivi Puustinen.

Laura Lehtola: Takapenkki

Aleksi on nuori mies, jolta ei oikein mikään suju. Yhteishaussa saatuun opiskelupaikkaan ei tullut mentyä, ja toinenkin kokeilu tyssää kokeilijan mielestä "apukoulutasoon", jota hän ei kestä. Armeija loppui "syvään vitutukseen", työharjoittelu kaupassa suurinpiirtein samaan syyhyn.

Onneksi meillä on viranomaiset! Työkkäri valvoo ja huolehtii, ettei kukaan putoa kyydistä - eli pysyy edes työmarkkinatuella. Tuula hoitaa asiakkaitaan antaumuksella ja pitkän kokemuksen turvin. Aleksi, 19 v, on päivän ensimmäinen asiakas.

"En voi olla ajattelematta, että parikymmentä vuotta sitten parikymppisillä miehillä oli viikset, nahkasalkut ja vaimo. Jotenkin enemmän hallinnassa tämä. Nykyään niillä on lippalakit eikä vaimoa lainkaan."

Tutustumisen ilo ei ole kummankaan puolella. Työharjoitteluun Tuula kuitenkin kokeneesti pojan nakittaa, vaikkei yhteistä kieltä juuri ole. Ehkä sitä on kuitenkin enemmän kuin Aleksi arvaa: onhan Tuula myös nuoren miehen, juuri kotoa muuttaneen Teemun, äiti.

Sillä välin Elina voi pahoin. Kympin tyttö jää pois koulusta, kun tajuaa olevansa raskaana. Assen kanssa oli tapailtu lähinnä mesessä, mutta yksi yhteinen yö teki tehtävänsä.

Näiden kolmen tiet risteävät toisaalta hyvin perinteisellä, toisaalta hyvin yllättävällä tavalla (viranomaisen kaappaus ei ole sitä perinteisintä). Tärkeä henkilö on myös Aleksin mummi, joka saa kirjassa suunvuoron repliikkeinä ja Aleksin ajatuksina, ei kertojana, kuten edellämainitut kolme.

Lempihahmoni? Ehdottomasti Tuula, johon samastun. Ymmärrän niin hyvin 56-vuotiaan toimistotädin aivoituksia (Kumma juttu, eikö? Sitä paitsi näen näitä joka päivä paitsi omallani myös ystävieni fb-sivuilla.) ja suorastaan liikutun. Enkö minäkin ole salaa pakannut toppahousuja lapsen matkakassiin? Varoitellut pesuaineiden ja muiden myrkkyjen vaaroista? Hössöttänyt sietämättömästi? Onneksi mieheni ei ole Topi, vaikka yhteisiä piirteitä pitkästä avioelämästäkin löytyy, ja varmasti samastuttavia monelle muullekin lukijalle. Meillä ei mene ihan näin:

"Tapanamme oli Topin kanssa ollut suhteemme alusta saakka tehdä erilaisissa elämäntilanteissa SWOT-analyysi. Siis arvioida mahdollisimman objektiivisesti jonkin asian hyviä ja huonoja puolia ja siihen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia. Lapsenhankinta oli luonnollisesti kohde, jota erityisesti Topi halusi tarkastella tämän viitekehyksen läpi."

Virastokielen sisäistäneen Tuulan vaikutus Aleksin ja Elinan tarinaan on kuitenkin iso, vaikkei kukaan tehnyt heidän suhteestaan SWOT-analyysia. Suhde on enemmän paniikkinappuloiden painamista tai kauniimmin sanottuna hetkessä elämistä, impulsiivisuuden johdatusta. Mutta myös aitoa tunnetta. Kui?

"- Et sitten Asse äkkijarruta. - Kui? - Ettei sun esikoisesta tuu muusia, se sanoo rauhallisin silmin. Yhtäkkiä muistan, miltä hajonnut kortsu näytti. Ja miltä Elina sen nähdessään. --- Voi vittu. - Joo. - Mä en usko että tosta sillee mitään. - Kui?"

Liikutuksen lisäksi viihdyin ja nauroin: Lehtola tekee fiksua huumoria, jonka mukaan on huoleton heittäytyä. Koska Laura Lehtolan aiempi kirja Pelkääjän paikalla oli niin rankka - mutta upea - täyskäännös nauruun ällistyttää ja ihastuttaa. Hienoa, oikea veto!

Ihailin jo aiemmin Lehtolan tekstiä: se on hämmästyttävän pakotonta ja helppoa; kuin itsestäänselvää. Lukija saa nauttia täysillä. Suosittelen vahvasti molempia Lehtolan kirjoja. Enkä oikein malta odottaa, mitä äitini tuumaa tästä kirjasta: Sysi-Suomessa joukkoliikenteen ulottumattomissa asuva emäntä lukee kaikki uutuudet usein jo ennen minua, ja kummasti olemme samoilla linjoilla, vaikka itse olen teinistä alkaen elänyt Helsingissä, ihan toisten mahdollisuuksien äärellä kuin hänellä oli. Tämän kirjan taidan kuitenkin lahjoittaa jollekin nuorelle miehelle tai naiselle. Ymmärtäkää nyt meitä hössöttäjiä!

Kenelle: Nuorille miehille ja heidän tyttöystävilleen, mummoille, äideille, tädeille ja sellaisia tunteville ja heistä ärsyyntyville. Elämänsä takapenkillä istuville. Fiksua arkiviihdettä etsivälle.

Muualla: Tuijata ajastaa juttunsa ilmestymään samaan aikaan kuin tämä. Takapenkin turvavyön käytöstä raskaana oleville neuvoo Yle. Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Lue myös edellämainitun kirjan vastakappale: Laura Save: Paljain jaloin. 

Laura Lehtola: Takapenkki. Otava 2017. Kansi Päivi Puustinen. Kustantajan lukukappale.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla

"- Aapo, apua! - Sinä koriset panssarivaunun alla. Sinun keuhkojesi päällä on kolmekymmentätuhatta kilogrammaa rautaa. Telaketju on murskannut rintakehäsi."

Se ei ollut panssarivaunu, vaan syöpä. Joka levisi Annassa lopulta joka paikkaan ja tappoi hänet, nuoren vaimon ja pienen Elsa-tyttären äidin. Aviomies Aapo joutuu kohtaamaan sairastumisen kaikki vaiheet, alun toivosta edistysaskelien ja takapakkien kautta siihen asti, kun on pakko myöntää, että mikään ei enää auta. Kun panssarivaunusta ei astu sotasankaria pelastamaan. Kun Annan laiva on jo ylittämässä omaa yksityistä valtamertaan, jonne Aapo ei pääse mukaan. Kun B-näytekin on ollut positiivinen. Kun ampumahiihtäjältä on kadonnut ase ja peliapuna on vain nigerialainen koripallovalmentaja.

"- Miten se paha sairaus on syönyt äidin keuhkot? - On vaan syönyt. Se ei pysty enää hengittämään. Nyt tässä käy niin, että me aletaan asua kahdestaan."

Ennen loppua sairaus rytmittää elämää, on se valmentaja, jonka oikkujen mukaan kaikki tapahtuu.

"Meille muuttaa vihamielinen osapuoli. Murhaaja, jota emme voi paeta. Yhtäkkiä meillä asuu sinä, minä, Elsa ja se. Se istuu ruokapöydässä. Se seisoo lelulaatikon vieressä. Se makaa vuoteessa meidän välissämme."

Aapo on raivoissaan, pettynyt ja lyöty. Hän ei voi pelastaa vaimoaan, mitä on vaikea hyväksyä. Oman surunsa keskellä Aapon pitää oppia hoitamaan asiat, jotka Anna hoiti aiemmin. Muistamaan lapsen valokuvauspäivät tarhassa, se, että joulukuusi pitää viedä roskiin joulun jälkeen. Tekee kipeää lukea Aapon tarinaa, sillä Lehtolan teksti on hengästyttävää, elävää ja tunnetta täynnä: raivosta rakkauteen, vihasta pelkoon, surusta avuttomuuteen.

Mutta kirja ei ole vain vakavaa tilitystä, vaan myös pikimustaa huumoria, sillä "...insinöörikoulutus ei varsinaisesti valmista kuoleman kohtaamiseen." Virkamiesten kohtaamiset ja asiointi kuoleman jälkeen vaikkapa lehtimyyjän kanssa, joka ei löydä koneeltaan vaihtoehtoa "kuollut" tilauksen peruuttamiselle, jopa naurattavat jos eivät itketä. Tai kun uskovainen käy kertomassa oven raosta, että jumala voi herättää kuolleet - Aapo toteaa jutun olevan tuubaa, josta Elsa kiinnostuu: miten sellainen puhallettava soitin voi herättää kuolleita? Lapsen kommentit ovat vilpittömiä, mutta tämä ehdottomasti ei ole Elsan tarina, vaan nimenomaan Aapon, aikuisen. Joka on hukassa ja ihmettelee, miten olla parisuhteessa, jonka toinen osapuoli on kuollut. Sillä eihän suhde katkea samalla sekunnilla.

"Kertoisinko siitä. mitä minulle merkitsit. Kuka sinä minulle olit. Ja miten vaikea on käsittää, ettet enää ole." 

Aapo suree, hoitaa Elsaa, yrittää tavata kavereita ja sukua ja kestää näiden tyrmistyksen ja appivanhempiensa surun. Suurin mylläys on kuitenkin äijämäisesti henkilökohtainen, vain oman pään sisällä. Aapo on suora käytännön mies, IT-työntekijä, joka myöhemmin töissä joutuu kurssille. Sitä vetää Veera, joka tuntee kurssinvetämiset niksit ja osallistujien maneerit. Sekä miesten. Aapo kiinnittää hänen huomionsa jo silloin.

"Kerrankin mies joka ei flirttaile, ei tilitä organisaationsa karmaisevaa nykytilaa eikä heiluttele autonavaimia mukarennosti. Se vain on. Pidän."

He tapaavat jonkin ajan kuluttua sattumalta uudestaan.

"Annan sen viedä. Sinun luoksesi se ei minua kuitenkaan vie."

Myös Veeran osuus on herkullista luettavaa kirjassa, joka on niin todentuntuinen, ettei mieleen kertaakaan juolahda, että luenpa tässä nyt hienosti tehtyä kirjaa. Elän tarinaa.

Lehtolan esikoiskirja on niin vakuuttava, että toivon hänen jatkavan kirjoittamista. Vaikken toivo yhtä rankkoja kokemuksia sen taustalle. Kirjoittajan ja kertojan lahjoja kuitenkin on.

Kenelle: niille, joita kuolema on hipaissut - en murhemässäilijöille. Heille, jotka miettivät, miten selvitä puolison kuolemasta ja heille, jotka ymmärtävät, että se voi tapahtua kenelle tahansa. Ja heille, jotka kestävät aiheen, mutta haluavat lukea hyvän kotimaisen tosipohjaisen romaanin, tästä ajasta.

Muualla: Kirja luikerteli Susalla jonnekin sydämen tienoille. Itkupainetta aiheutui Linnealle. Kauniisti ja kaunistelematta, sanoo Lukuneuvoja. Siina on Laura Lehtolan naapuri. Mutta se ei vielä kerro kirjasta, joka Main mukaan on yksi parhaita esikoisia tänä vuonna. Extempore listaa 7 syytä, miksi kirja kannattaa lukea.

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava 2015.