Blake Croach: Wayward Pines ja Pimeää ainetta

Wayward Pines -sarjaa aloin seurata telkkarista, mutten jaksanut tuijotella (kuten aina käy), vaan siirryin kirjoihin: dystooppinen tarina on jännä kuin mikä! Eletään merkillisessä, eristäytyneessä pikkukaupungissa, josta ei ole poispääsyä, huomaavat sinne joutuneet. Eivätkä kummallisuudet siihen lopu.

Salaisuudet alkavat selvitä, kun Ethan Bourke valitaan sheriffiksi. Tyypillistä scifissä, että suurimman vaikutuksen tekevät "keksityt" asiat, jotka voisi kuitenkin jollain lailla kuvitella tosiksi, jossain ajassa. Kirjassa niitä heitellään roppakaupalla. Lukija joutuu miettimään muun muassa sitä, millaisissa tilanteissa yhteiskunnan sääntöjen on oltavat tiukat ja kuka ne saa määritellä - kuka johtaa ja millaisia johtajia haluamme. Eikä vähiten mietitä ihmiskunnan tulevaisuutta.

Suoraviivaista jännitystä, matkailua ajassa, pelottavissa maisemissa ja mielikuvituksessa ja loppu, joka onnistuu yllättämään.

Muualla: Dystopian päätösosa sai sarjaan koukuttuneen Annikan ihon kananlihalle.

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki. Suomennos Ilkka Rekiaro. Tammi 2016.

Innoittuneena varasin Crouchin uusimman kirjastosta. Lisää karmivaa jännää! Mutta ei. Valitettavasti Pimeää ainetta ei pääse lähellekään Wayward Pinesia sen enempää jännittävyydessä kuin mielikuvituksellisuudessakaan. Dystopiasta on kyse nytkin, mutta tarina perustuu oikeastaan vain yhteen henkilöön ja yhteen ajatukseen, multiversumeihin - siihen, kuinka monta mahdollista maailmaa voisi olla olemassa ja kuinka päähenkilö Jason näihin eri maailmoihin elämässään sotkeutuu.

Perusidea kuulostaa kiinnostavalta, mutta pohdinta siitä, voiko rinnakkaismaailmoja voi olla rajattomasti ja miten ihminen itse voi valinnoillaan vaikuttaa, ei riitä koko kirjan mitalle. Tarina ei vedä eikä nostata kierroksia, vaan lässähtää lopulta tavanomaiseksi taisteluksi; loppuratkaisu on sentään kohtalainen ja inhimillinen paikkaus, vaikkei sekään yllätä. Sepustus on suorastaan tylsä, olen pahoillani. Minua se ei vakuuttanut, mutta kirjailijan faneja kyllä, kun somea selailee. Varmasti kirjaa lukee sujuvasti myös moni muu perus-scifistä kiinnostunut.

Muualla: Simon mielestä hyvää scifiä ja hyvä tarina, joka toimi hänelle lukujumin poistajana. Hauskasti juuri tänään on Hesarissa juttu, jossa esitellään Heikki Ojan Universumi-kirja, jossa hän kertoo maailmankaikkeudesta ja tähtitieteestä. "Avoimista arvoituksista Oja mainitsee esimerkiksi mahdolliset rinnakkaiset universumit." Ehkä Croach on sittenkin oikealla asialla?

Blake Croach: Pimeää ainetta. Tammi 2017. Suomennos Ilkka Rekiaro. Rekiaron suomennoksille kiitos: niitä ei edes huomaa, eli toimivat erinomaisesti.

Wayward Pines: Salaisuus

Kunnon katastrofileffa on aina paikallaan - vaikka nykyään todellisuus alkaa ikävästi imitoida mielikuvitusmaailmaa niin, että nautinto niistäkin alkaa haalistua. Kun oikeasti tapahtuu vielä kauheampia asioita.

Vielä kuitenkin viihdebisneksessä sinnitellään ja keksitään kauheuksia. Tv-sarjoiksi tehdyissä katastrofikuvauksissa ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla milloin avaruudessa, milloin kuvun sisällä tai, kuten Wayward Pinesissa, korkean sähköaidan ympäröimässä pikkukaupungissa.

Dystopia tämäkin, ja koukuttava sellainen, ehkä juuri kaiken epäuskottavuutensa takia. Liian mielikuvituksellista tapahtuvaksi, vaikka mistäs me mitään tiedämme. Turhan realismin poissaolo antaa mahdollisuuden vain jännittää ja viihtyä, turvallisesti omalla sohvalla. Siihen Wayward Pines on omiaan.

Konsepti on sikäli erikoinen, että tv-sarjaa tukevat kirjat, eikä päinvastoin. Ja niitä on vaikea tai jopa mahdoton erottaa toisistaan. Telkkuakin olen satunnaisesti seuraillut, mutta kirja on tietysti minulle mieluisampi tapa hypätä tunnelmaan. Siksi luin myös kirjasarjan kakkososan, Salaisuuden.

Lyhyesti niille, joille konsepti on outo: Wayward Pines on amerikkalainen pikkukaupunki, idyllinen ja hyvin organisoitu. Kunnes pian selviää, että paikkaan liittyy paljon outoa. Kuten se sähköaita, joka estää asukkaiden lähtemisen muualle. Hirveästi tekisi mieli alkaa spekuloida sillä, mitä on sähköaidan toisella puolen ja miten tähän on tultu, mutta siltä varalta, että joku haluaa vielä yllättyä, jätän enemmän kertomisen tähän.

Toimivaa aivot narikkaan -viihdettä. Kirjallisista ansioista en osaa kirjoja kiitellä - suomentajaa lukuunottamatta, joka hallitsee tehokkaan nasevan ilmaisun - sillä kirjaa ei voi sanoa varsinaisesti kaunokirjalliseksi suoritukseksi. Sen lauseet ovat usein kolmi-, kaksi- tai jopa yksisanaisia, eikä sen kummempia tasoja tai merkityksiä tarvitse etsiä. Jännitystä luova tunnelma on tärkeintä, ja se toimii. Kirjat ja tv-sarja ovat tässäkin kaksosia. Hyvä casting ja riittävän vaihtelevat tapahtumat riittävät tekemään myös katsomisen koukuttavaksi. Tapahtumat eivät näköjään mene aivan yksi yhteen, mikä lienee tarkoituksellinen koukku seuraajille sekin.

Kenelle: Dystopioiden ystäville, arjesta irti haluaville, turvallista jännitystä kaipaaville, tunnelmaan helposti heittäytyville, konseptiviihdettä kestäville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus sanoo Salaisuutta tummasävyisemmäksi kuin sarjan ensimmäistä, Ei pakotietä -kirjaa. Kirjakirppu koukuttui. Kirjan vuoksi tykkää kirjasta, muttei tv-sarjasta. Kustantaja lainaa Rakkaudesta kirjoihin -blogia kirjan takakanteen. Lukupinon Simo kertoo enemmän tv-sarjasta ja vertaa kokemusta lapsuuden jännityksellä mässäilyihin.

Blake Crouch: Wayward Pines, Salaisuus. Tammi 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro. Kustantajan lukukappale.

Teatteria ja tv:tä

Helsingin kaupungin Nuorisoasiankeskukseen kuuluu nuorten toimintakeskus Happi. Toiminnan yksi osa on nuorten teatteri Narri. Olen käynyt näytöksissä jo useampana vuosikymmenenä 80-luvulta alkaen, sukupolvikin on ehtinyt vaihtua: silloinen seuraamani esiintyjä on nykyisin ohjaajana Auringonlapset-nimisessä teatteriryhmässä.

Suosittelen teatterinystäville - ja nuorten ystäville - Narri-vierailua! Sitä intoa, tuoreutta ja raikasta otetta ei laitosteattereista harmi kyllä usein löydy. Niin näyttelijät kuin ohjaajat ovat mukana täysillä ja tunteella, ja se välittyy yleisöön vahvasti.

Viimeisin näkemäni näytelmä, Kimpassa, jatkaa samaa linjaa. Näytelmä perustuu Lukas Moodessonin tuttuun leffaan, omana sovituksenaan. Taitavaa työtä! Ruotsalainen hyvinvointivaltio ja kommuuniasuminen elävät Narrin lavalla - puitteet ovat muuten ihan oikean teatterin kaltaiset stageineen ja katsomoineen, jopa kahvila löytyy Hapen alakerrasta - ja feminismi ja muut ismit vilahtavat silmien edestä monilukuisen henkilögallerian kautta.

Narrin näyttelijät venyvät moneen: nuoret muuntautuvat tarpeen mukaan niin pikkulapsiksi kuin perheestään vastuullisiksi aikuisiksi. Tarinan tuntevat tietävät, että roolit saattavat hieman mennä sekaisin tuossa itseään toteuttavien aikuisten yhteisössä. Lapset voivat olla aikuisia fiksumpia ja ihmissuhteet ovat tärkeitä joka iässä, on kyseessä 13-vuotias vaatekomerossa asuva tyttö tai kunnollinen omakotitaloasuja-svensson, joka paheksuu kommuunia mutta tirkistelee sen nuoria naisia ilokseen.

Hilpeän sivujuonteen tuo näytelmän aikakausi, 1970-luku, jota 13-17-vuotiaat näyttelijät eivät ole itse kokeneet, mutta aikuisemmat katsojat muistavat. Silti idea tuntuu olevan selkeä. Musiikki, tärkeä elementti, on taiten valittu: se noudattaa elokuvan linjaa, mutta toimii näyttämöllä erityisen tehokkaasti, koska tulee katsojaa niin lähelle, kuten koko tarina. Onhan näytelmä elokuvaa huomattavasti intiimimpi kokemus.

Lähden aina Narrin näytöksistä joko nauraen tai itkien tai molempia. Jopa mieheni, joka ei käy senkään vertaa teatterissa kuin minä, oli vaikuttunut. Rohkea ja moderni, sanoi hän, ja hämmästeli roolisuoritusten kypsyyttä.

Kenelle: Teatteria tekeville, teatterissa käyville, nuorten tekemisistä kiinnostuneille, muuten vain fiksua viihdettä hakeville.

Auringonlapset: Kimpassa. Narrin näyttämö, Helsinki. Ohjaus: Laura Mboup. Juliste: Joonatan Porras.

Wayward Pines

Jumitun mieluummin kirjaan kuin telkkariin, joten tv-sarjoista iso osa menee ohi. Nyt on kuitenkin alkanut pari uutta sarjaa, joita houkuttaa seurailla. Outlander liikkuu eri aikatasoissa, mistä aiheesta olen aina pitänyt - ja eka osa vaikutti lupaavalta, vaikka oli kovin lyhyt ensiesittelyksi.

Wayword Pinesia on markkinoitu supersuositun Twin Peaksin kaltaisena, ja luin kirjan ensin, kiitos kustantajan. Kieltämättä koukuttava! Ensimmäinen tv-jakso noudatti tarinaa suurinpiirtein, ja oli tosi hauska bongailla eroja kirjaan. Se menee telkkarijaksoa pidemmälle, joten tiedän nyt enemmän kuin te vain ruutua seuranneet... Ällistyttäviä käänteitä, joita ei olisi voinut etukäteen arvata, voin luvata!

Saa nähdä, miten telkkaritoteutus jatkossa etenee. Ruudussa helposti korostuvat fyysiset piirteet, kuten väkivalta; kirjaa lukiessa ne eivät ole niin päälle hyökkääviä, koska lukijan tajuntaa hallitsevat muutkin ajatuskulut kuin se päällimmäisenä näkyvä - tämä koskee mitä vain kirjaa, ei vain tätä.

Käykö sarjalle kuten Lostille, joka minusta lässähti liian pitkään vatvontaansa, vai tuleeko tästä huippusuosittu jo alussa mainitun sarjan tapaan? Tuskin kumpaakaan, vaan jotain siltä väliltä. Twin Peaksin ajoista tv-kulttuuri on pirstaloitunut liikaa, joten Wayward Pines on omillaan. Erinomaisella toteutuksellaan ja näyttelijöillään, tosin. Katson jatkossakin, jos suinkin muistan, jos jaksan valvoa ja jos maltan irrottautua kirjasta.

Kirjana teos on suoraviivainen, simppelin koukuttava ja yllättäen, tv-sarjamainen. Ehkä jopa tehty sitä tarkoitusta varten. Helppoa, lyhyin lausein ja kappalein kirjoitettua iskevää viihdettä, hieman liiankin iskevää, mikä ei palkitse kaunokirjallista lukuelämystä etsivää. Mutta tarkoitukseensa sopivaa, tehokasta ja napakkaa. Multimediaa, tv:n kanssa. Ehkä jatkan tätä kirja/tv-yhdistelmää.

Kenelle: Tv-sarjoihin koukuttuville, helppoa luettavaa hakeville, ruutuviihteen katsojille.

Muualla: Kirjakirpun Jenni tuskin malttaa odottaa jatkoa. Erinomainen romaani, sanoo Annika K.

Blake Crouch: Wayward Pines. Ei pakotietä. Tammi 2015. Suomennos Ilkka Rekiaro.
Kustantajan lukukappale, jonka annan kiertoon ensimmäiselle halukkaalle (yv tai kommentti).