Piia Leino: Hämärän laulu

Piia Leinon kirjat sijoittuvat tulevaisuuteen, mutta eivät kovin kauas: hänen kuvaamiensa ilmiöiden siemenet tai jopa terhakat taimet ovat jo olemassa ja näkyvillä, jos osaamme katsoa. Leino osaa kasvattaa ne usein pelottavasti maailmaan, joka meitä ehkä odottaa joidenkin vuosikymmenien kuluttua. 

43-vuotias Lea suree jätetyksi tuloaan ja tilittää verkkoterapeutille eroaan Aurorasta, itsesäälin vallassa. "Hän ei osannut olla valittamatta ja häpeämättä ja sitten taas jatkamatta valitustaan..." Koneterapeutti ehdottaa terapiakaukomatkaa, mutta varoittaa sellaisen olevan "keinona varsin äärimmäinen." Lea suostuu päästäkseen kurjuudestaan, jota ei helpota edes raha, jota Lealla riittää.

"Määränpään valinta oli helppoa: hän halusi Marsiin sillä siirtymä sinne oli pisin ja sen aikana hän saisi lojua horroshaaveissa, kauneimmissa kuvissa, jotka eivät vaatisi häneltä mitään. Hetkien suunnitteluun luvattiin jopa oikean ihmisen apua."

Asiantuntija auttaa selvittämällä haastattelussa, millaisia simulaatioita Lea tarvitsee. Ainakin Lea haluaisi päästä yksinäisyydestään. 

"- Ystävyydessä on kyse ennen kaikkea sinun tarpeestasi kiintyä ja tulla hyväksytyksi, ei niinkään ystävän todellisista ominaisuuksista, mies sanoi. - Me kaikki haluamme kokea yhteenkuuluvuutta.
- Eli kysymys on aina minusta?
- Tietyssä mielessä kyllä. Sinun kokemuksessasi on aina kyse sinusta. Kaikki, mitä aisteihisi tulee, kulkee lävitsesi etkä voi mieltää sitä muuten kuin itsesi kautta."

Mutta matkan varsinainen Mars-osuuden sisältö jää Lealle epäselväksi. Turvallisuutta, surusta irtipäästämistä, itsensä löytämistä ja kaiken täydellisyyttä luvataan. Jonkinlainen luksusloma äveriäine hoitoineen? Ja ainakin uusia kokemuksia ja maisemia. Pitkälle matkalle avaruusaluksen tankkiin siis, horrostilassa, seurueessa, johon kuuluivat kiehtova Gary, Mila ja Nikolai kihlajaismatkallaan, fiksu mutta viileänoloinen Margit, huikentelevainen Daniel, oudot Ossian ja Amon. 

"Kaikki matkakumppanit vaikuttivat omalla tavallaan kummallisilta ja samalla heissä oli jotain tuttua, aivan kuin Lea olisi tuntenut heidät joskus kauan sitten, ajassa, jonka oli jo unohtanut. 
Eron jälkeen verkkoterapeutti oli kehottanut Leaa etsimään yhteyttä toisiin kaikin keinoin, myös lukemalla ihmisten kirjoittamia kirjoja."

Mars osoittautuu, ei niin yllättäen, täysin erilaiseksi kuin Maa. Tosin sekin on tiukasti jaettu Maan tavoin Idän ja Lännen alueisiin. Margitin itäinen tausta kiinnostaa Leaa:

"- Idässä on varmaan aika erilaista kuin Lännessä?
- No jaa. Molemmissa joukko johtajia teeskentelee, ettei hallinto pyöri ilman heidän viisauttaan, ja koneet laskevat, mitä tehdään.
- Mutta jokapäiväinen elämä on kai Idässä säännellympää?
- Tiedä siitä. Idässä voimistellaan suuren johtajan kunniaksi, Lännessä suuren pakaralihaksen. Teillä miljoonat huonot runoilijat kirjoittavat rakkaudesta ja sadepisaroista, Idässä siitä mistä suuri johtaja käskee. Molemmissa on paljon jumppaa ja huonoja runoja."

Matka ei tietenkään ole sitä, mitä Lea odotti. Kaikki menee pieleen pian saapumisen jälkeen, kun joukkiota alukselta majapaikkaan kuljettava auto rikkoutuu. Kaikki on muutenkin kummallista ja vierasta. 

Leino kehittää yllätyksellisen kuvion, jota en lainkaan osannut ennakoida. Juonta ei voi paljastaa, mutta monitahoisuutta riittää muutenkin, kuten viittaukset kirjallisuuden merkitykseen. Kun moni kuljettaa mukanaan eväitä, Lealla on kasa kirjoja! Kohta, jossa Lea valitsee horrostilansa haavekuvia matkaa varten, on ehkä viite viihteellisiin äänikirjoihin tai ylipäänsä viihteessä "kellumiseen"? 

"Hän ei tiennyt, sisälsikö tuo valmispohjien tarjoama kuva varsinaista lukukokemusta, mutta se ei tuntunut oleelliselta. Eihän sellaisista kirjoista haettu sisältöä, vaan tunnetta, pehmoista rauhaa kellua omassa kuplassa. Ehkä tuo miellyttävä kokemus lukemisesta toisi takaisin sen nuoruuden Lean, joka vielä kykeni keskittymään kirjoihin."

Hurja tarina ja yllättävin, runsain ja tehokkain Piia Leinon tähänastisista kirjoista, hienoa! Mutta onko tämä dystopiaa vai utopiaa? Ehkä molempia, kuten elämä yleensä. Tai riippuu siitä, milloin tapahtumia katselemme tai siitä luemme. 

"Elämähän on kuitenkin... totta.
- Tapahtumat ovat totta, niiden tulkinta tarinaa." 

Piia Leino: Hämärän laulu. S&S 2025. Kansi Jussi Karjalainen.

Muut Piia Leinolta:

Yliaika
Aarteidesi aikakirjat
Lakipiste
Taivas
Ruma kassa

Anna Hope: Albion

Juuri kun on itketty Downton Abbeyn loppumista ja pohdittu brittien luokkajärjestelmän muutosta ja aristokratian murtumista 1900-luvun melskeissä, eteen tupsahtaa englantilainen romaani samasta yhteiskunnasta meidän aikanamme. Vastustamaton aihe!

Brooken sisarusten Frannien, Milon ja Isan isä Philip on kuollut, ja esikoisena Frannie perii valtavan sukukartanon ja 400 hehtaaria maata Sussexissa, Englannissa. Philipiä tuskin kukaan kaipaa, sillä mies oli omapäinen despootti, joka nautti esi-isiensä kokoamasta varallisuudesta lähinnä omaksi ilokseen. Vaimo Grace on helpottunut ja aikoo muuttaa kolkosta kartanosta mahdollisimman pian.

Franniella on haave ennallistaa tilan maat luonnontilaisiksi, eläimineen ja kasveineen. Isän luvalla hän on jo aloittanut työn, projekti Albionin, saavuttanut voittojakin, kuten satakielen paluun. Raha sinänsä ei häntä kiinnosta, politiikka ja hierarkiat vielä vähemmän, vaan taistelu luontokatoa vastaan, mutta tilan ylläpito vaatii paljon työtä ja kulujen sumplimista. Pelkän unelman varaan ei voi heittäytyä.

"Jos tämä onnistuu, siitä tulee merkittävä osa isän jättämää perintöä. Se kohentaa biodiversiteettiä valtavasti ja suunnattomia määriä hiiltä sidotaan pois tulevia sukupolvia haittaamasta."

Milo haluaa perustaa alueelle superrikkaiden klinikan, jossa asiakas saisi luksuspalveluna "palata luontoon" ja "eheytyä" keinoin, joihin kuuluu myös lääke, tai huume, nimeltä psilosybiini. Marisätkiä on totuttu polttelemaan kartanon mailla, sillä vanha Ned, joka on työskennellyt ja asunut tilalla pitkään ja ollut sisaruksille tavallaan isän korvike, tuottaa tavaraa itse. Päihteiden vahva läsnäolo perheen elämässä ihmetyttää lukijaa, mutta ehkä siinä on tosipohjaa piireissä, joista puhutaan.

Milolla ei ole varoja, joten hän järjestää klinikan rahoittajaksi ystävänsä Lucan. Saako Milo Frannielta luvan toteuttaa aikeensa - tämä ei ehdi miettiä asiaa hautajais- ja muuttojärjestelyjen keskellä ja on kiukkuinen sisaruksilleen, joista ei ole apua. Isa on saapunut paikalle miehensä ja kahden poikansa kanssa, mutta jää sivuhenkilöksi omine kytköksineen tilaan, joista hän ei halua päästää irti. Hän kelluu entisyydessä, ilman aktiivisuutta yhteisissä asioissa. 

Amerikkalaisen Claran saapuminen hautajaisiin ravistelee asetelmia. Clara tietää totuuden suvun perinnöstä sukupolvien takaa ja siirtomaavallan synkän varjon, jonka paljastuminen saattaa kaataa kaikkien suunnitelmat. Mutta onko sillä sittenkään suurta vaikutusta ihmisiin itseensä? Frannien mietteet tulevaisuudesta eivät olleet toiveikkaita alun alkaenkaan, mutta silti hän ainoana oikeasti tekee jotain asioiden hyväksi, pisteet siitä hänelle.

"Philip jätti tämän maailman oikealla hetkellä. Aikoinaan isän sukupolvi peri maailman - yksi tai satoja hehtaareita, toinen ei. Frannie puolestaan kuuluu siihen sukupolveen, joka näkee kaiken romahtavan: tulevaisuuden vauhti kiihtyy, perusrakenteet leviävät käsiin nopeasti, niin nopeasti ettei yksikään malli pysy muutoksen mukana. Lämpötilat nousevat nousemistaan. Valtoimenaan. Aika käy vastaiskuun ja sylkee kuin vihainen käärme, joka ei ole enää kerällä, ei enää ouroboros, ei enää vuodenaikojen vakaata rytmiä, vaan sen korvaa kiihtyminen, nopeutuminen, hajoaminen, mahtava ja kauhistuttava lineaarinen hajoaminen kunnes käsillä ovat lopun ajat."

Kukaan aikuisista ei ole miellyttävä tai samastuttava, mikä tuo tarinaan särmää ja mielleyhtymän saksalaisen Juli Zehin kirjoihin. Muutakin samaa on kuin viileästi tarkastellut ihmiset inhimillisine virheineen: ympäristötuho, yhteiskuntajärjestyksen muutos, naisten suuri rooli, järjen ja tunteen ristiveto tässä ajassa.

"...jos mieleen hiipii joskus itsetyytyväinen ajatus lähestyvästä valaistumisesta, kannattaa viettää pari päivää kotona perheen kesken."

Kovin dramaattiseksi tarina ei kehity kaikista aineksista huolimatta, mutta toisaalta, sekin kuvaa todellisuutta, vaikka perusasetelma suurine omaisuuksineen on satumainen. Kirjaa on kiitelty komeista luontokuvauksista, jotka eivät ehkä suomalaisille ole niin suuri ihme kuin lukijoille, jotka eivät ole tottuneet luontoon ympärillään.

Ainoa sympatiaa herättävä henkilö on pieni Rowan, joka tarkkailee kaikkea vakuuttavalla lapsen viisaudella. Hänen kauttaan lukija viedään miettimään myös tulevaisuutta. Millainen tilanne maailmassa, tilalla tai perheessä mahtaa olla Rowanin kasvettua aikuiseksi? Seisooko hän "palavalla maalla oranssinpunaisen taivaan alla"?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vain viiteen päivään. Vetävää tarinaa oli vaikea jättää tauolle, kirjailija on taitava luomaan jännitettä ja viisaan monitahoisia tilanteita. Albion on Anna Hopen ensimmäinen suomennettu teos, kiitos kustantajalle kiintoisasta tuttavuudesta. Kirjan ulkoasu on kaunis, mutta kansien tekstit mahdottomia ikänäköisten luettaviksi. Uskon silti, ettei heitä (meitä) ole tarkoituksella pyritty karkottamaan kohderyhmästä. Ehkä jopa parhaiten ymmärrämme sukupolvien perintöjen painon. Teoksen alussa on kuvatun alueen kartta, mikä lisäsi lukuiloa, kartta on aina kiinnostava ja hyvä idea! 

Kenelle: Englantilaisesta kartano- ja sukuromaanista kiinnostuville, rikkauksien taustoista uteliaille, ympäristötuhon vastaisia toimia miettiville, sukupolvien ketjuja tarkasteleville, nykyromaanin ystäville.

Anna Hope: Albion. Siltala 2025. Suomennos Markku Päkkilä. Kansi Viivi Prokofjev.

Turun kirjamessut 2025 osa 2/2

Lisää välähdyksiä Turun kirjamessuilta: spefi-kirjallisuudesta keskustelivat (kuvassa vasemmalta) Hanna Morre, Mia Myllymäki, J.S. Meresmaa ja Magdalena Hai. 

He kertoivat sarjakirjoittamisesta ja päättyneistä sekä alkavista kirjasarjoistaan. Miksi kaikki tehdään nykyään sarjoina? Kun on tehnyt suuren työn maailman luomisesta henkilöineen ja erityispiirteineen, tuntuu tarpeelliselta jatkaa samassa maailmassa, he sanoivat. 

On niin paljon kerrottavaa! Näin totesi Hanna, jonka fantasiasarja Maankutsuja alkaa vuonna 2026, samoin Magdalenan Kuunkehä ja Mian Kutsumustaiat. J.S. aloitti Noidanlanka-sarjan. Täpinä tarttui yleisöön!  

Innostava oli myös Maija Kajannon ja Leena Paasion feelgood-kirjallisuuden keskustelu (kuva alla, haastattelijan nimi meni ohi, mutta Maija keskellä ja Leena oikealla). Ja kas, samoja aiheita siellä: on luontevaa jatkaa jo rakennetun pohjalle, siksi kirjat sarjoina, kertoi Maija. Yksityiskohdissa on sarjakirjoittamisessa oltava tosi tarkka, sillä lukijat huomaavat kyllä, jos jokin onkin toisin kuin aiemmin. Vaatii varmasti huolellista "kirjanpitoa", sillä kirjailija ei välttämättä itsekään muista, mitä on tullut kerrottua monta kirjaa sitten. Maija aloitti uuden, mutta aiemmasta tuttuun ympäristöön sijoittuvan sarjan Puistokadun pesula kirjallaan Pyykkipäivä. Leenan saaristolaissarjasta on ilmestynyt ensimmäinen osa, Tuuli kääntyy etelään.

Tulevaisuudesta kirjoittamisesta juttelivat Hanna Weselius, Pontus Purokuru ja Piia Leino, jonka uusin kirja Hämärän laulu ilmestyi juuri. Sitä kuvataan trilleriksi, joten kyse on dystopiasta, ja niistä Pontuksen mukaan on ylitarjontaa utopiaan verrattuna, sillä jälkimmäiset koetaan tylsiksi. Jos teksti on liian utopistinen, se sellaisenaan jo alkaa olla pelottavaa, totesi Piia. Totta! Pontuksen uusin teos Keskeytysten arkisto tutkii aikaa ja sen ristiriitoja lyhyinä teksteinä, Hannan romaani Pronominit sijoittuu outoon (tulevaan? pysyvään?) poikkeustilan aikaan, jossa lentokoneellinen matkustajia on esittelyn mukaan "aivan tavallisella viimeisellä matkalla".  

Kirjasome oli ahkerasti mukana messuilla ja ohjelmassakin. Aino-Maria Savolainen (Amman lukuhetki -blogi) haastatteli kolmea kirjasomettajaa, jotka ovat myös kirjailijoita. Miten näin on päässyt käymään? Kuvassa vasemmalta Amma, Tuija Takala, Vehka Kurjenmiekka ja Mari Renko. 

Tuija on tuttu kirjablogistaan Tuijata sekä selkokielen asiantuntijana ja selkokirjailijana. Hänen romaaninsa Sormus on valittu Suomen parhaaksi selkokirjaksi, ja tuotanto sisältää omien selkoromaanien ja runokokoelmien lisäksi kymmeniä selkoistuksia eli muiden teosten, kuten hittien tai klassikoiden, kääntämistä selkokielelle. Tuijalle oma erikoisala on ollut selvillä jo pitkään, mutta kirjasomen näkyvyydestä ovat hyötyneet selkeämmin Vehka ja Mari, jotka somen kautta tulivat tutuiksi potentiaalisille lukijoille. 

Vehka on monitoimija (kirjasomettaja ja podcastaaja, pappi, roolipelisuunnittelija, ainakin nämä tittelit löytyvät haulla kirjailijan lisäksi), joka aloitti romaanien tekemisen fantasialla ja jatkaa vielä Merenkehrä-sarjaansa, mutta nyt tuorein teos on hyvän mielen kirja Jouka Lumisalon ihastumisoppi. 

Marilta ilmestyi tänä vuonna peräti kolme kirjaa, hänen ensimmäisenä julkaisuvuotenaan! Kässäreitä on siis ollut pöytälaatikossa pinoittain. Julkaisut ovat Ikoset-romaanisarjan aloittaneet Helmisormus kirjekuoressa ja Pitsihuntuun kuiskattu. Pihlajapalatsi aloitti Häiveen tapauskirjat -fantasiasarjan.

Messujen teema oli Aloita uusi tarina, ja se oli näkyvä kautta ohjelman. Helmi Kekkonen ja Jani Saxell sekä esikoisensa Yö joka lankesi yllemme julkaissut Mikko Koho juttelivat Ala kirjoittaa -teeman alla. Sekä Helmi (Näin minä sen kirjoitin) että Jani (Aiheiden kirja) ovat julkaisseet omat kirjoittamiseen innostavat oppaansa lukuisten romaaniensa joukossa. Hauska idea yhdistää kokeneet kirjailijat ja esikoiskirjailija pohtimaan kirjoittamisen alun haasteita. Tosin he saivat asian vaikuttamaan helpolta... Haastattelija oli Petra Forstén, messujen tiedottaja, kuvassa alla: hän julkaisi vuonna 2022 esikoisromaaninsa Kadonneet tytöt, jossa on yksi vaikuttavimpia romaanin loppuja, mitä tiedän.

Teema sopi erityisen hyvin tuleviin lukijoihin ja kirjoittajiin eli lapsiin. Lastenkirjallisuutta oli esillä runsaasti, ja yksi keskustelusta pohti "ikuisuuskysymystä" siitä, miksei lasten ja nuorten kirjoista kerrota mediassa, kaikesta lukemishuolipuheesta huolimatta. Osallisina olivat kirjailija-toimittaja Marika Riikonen, kirjailija Salla Simukka sekä toimittaja ja kirjasomessakin tuttu Laura Kuivalahti.

Kirjastonjohtaja ja Hemulin kirjahylly -bloggaaja Henna Kaukoniemi (kuvassa alla oikealla) ruoti aikamme lastenkirjatarjontaa: hän kuuluu Arvid Lydecken -palkintoraatiin, joka valitsee tarjonnasta vuosittain tasokkaimmat lastenkirjat. Melkoinen luku-urakka siinäkin! Lasten runoutta on tullut paljon lisää, hän sanoi, ja ylipäänsä lasten kirjoja, mutta taso on hyvin vaihteleva. Kakkahuumoria ja kohellusta riittää, tavallisia juonellisia tarinoita kaivataan. Haastattelija kirjailija, opettaja ja Suomen Nuorisokirjailijat ry:n puheenjohtaja Netta Wallden. 

Myös omassa ruokavaliossa voisi aina aloittaa uuden tarinan. Tosin meillä on jotain mätää ruokajärjestelmässä, joka ei suosi alkutuottajia tai edes loppukäyttäjiä, vaan vallan "kaapanneita" toimijoita siinä välissä. Näin totesi Turun yliopiston Ravitsemus- ja ruokatutkimuskeskuksen erikoistutkija Saska Tuomasjukka puheenvuorossaan siitä, millainen ruokailu on kestävin maapallon kannalta. Planetaarinen ruokavalio kelpuuttaa lähi- ja luomutuotteet, on kasvipainotteinen mutta voi sisältää maltillisesti lihaa, hylkää kovat rasvat ja sokerin ja kaiken kaikkiaan tavoittelee ihmiskunnan ja planeetan terveyttä nykyistä pienemmällä ympäristökuormituksella. 

Esimerkiksi kookosöljystä ja mantelijauhoista tehty vegejuusto on luomujuustoa kuormittavampi ympäristölle, pitkien ainekuljetusten ja luonnonvaroja kuluttavan tuotannon vuoksi. Vegevalinta ei siis automaattisesti ole ekologisin, kuten voisi luulla (taisin luulla itsekin, tosin en ole sekasyöjänä asiaa niin pitkälle edes ajatellut). Hyvä tietää. Voisikohan hyvällä omallatunnolla lentää kerran vuodessa lomalle Euroopassa, jos söisi pelkästään kotimaisia tuotteita? (Oikeasti, ei taida kompensaatiot riittää?)

Olisin halunnut kuulla kaikki messuohjelmat! Kirjabisneksestä, kirjallisesta hätätilasta kirjailijoiden näkökulmasta, maailmankaikkeudesta (Esko Valtaoja), sivistyksen tilasta tiedetoimittajien keskustelemana (Kirjailijaliitto), Ylen Kulttuuricocktail Kirjat -ohjelman teosta (Anna Tulusto), Volter Kilpi -viikosta, tietokirjaraadin... mutta rankkaa valintaa vaadittiin.

Messujärjestelyistä vielä: vaati paljon pläräystä etsiä paperiohjelmasta seuraava ohjelma, kun ne oli lueteltu paikoittain, ei kellonajoittain, ja paikan vaihtuminen ohjelmapötkössä oli hankala hahmottaa (nettiohjelmassa näkyi kellonajoittain, toki vain osa kerrallaan puhelimen pikkunäytöllä). Myös esiintyjäluetteloa kaipasin. Kartta oli kohdillaan, myös itse messutilassa karttatauluja oli useita. 

Lipunmyyntiin jotkut toivoivat mahdollisuutta myös kokoaikalippuun. Millainen homma mahtoi henkilöstölle olla puolipäivälippujen voimassaolon valvonta? Messujen ohjelmajohtaja, kirjailija, artikkelikirjoittaja ja kirjoittamisen ohjaaja Vilja-Tuulia Huotarinen (eka kuva alla) otti kuvan lippukokoelmastani, keräsin koko sarjan! 

Messukävijöitä oli lähes 15 000, mikä on hieno tulos, yhtä suuri kuin aiemmin Ruokamessujen kanssa yhteensä. Kirjat siis kiinnostavat ihmisiä yhä enemmän, ja ehkä hyvä sijainti houkutti piipahtamaan? Onnea ja suuri kiitos järjestäjille ja Logomon työntekijöille, jotka hymyilevinä jaksoivat kolme päivää opastaa meitä kävijöitä! Tästä on hyvä jatkaa ensi vuoteen. 

Turun kirjamessut Logomossa, osa 1/2

Kolme päivää Turussa ja kirjamessuilla sisälsi elämyksiä, naurua ja kohtaamisia niin, että pää surisee vieläkin. Kirjojen ja kirjaihmisten keskellä haahuilu on parasta, siinä ihanassa kuplassa kelluu keveästi! 

Logomo toimi messupaikkana hyvin. Loistosijainti matkustaville junaradan vieressä, vanha konepajarakennus luo omaa tunnelmaansa. Layout oli minusta selkeä, vaikka olen kuullut vastakkaisiakin kommentteja. Kun kartan silmäilyyn malttoi käyttää minuutin, suunnistus onnistui: ensin iso myyntihalli kustantajien osastoineen. Sen takana lyhyen käytävän päässä suurin tapahtumatila, iso auditorio. Ja molemmin puolin myyntihallia omat käytävänsä, joiden varrella olivat muut ohjelmapisteet (ja lisää näytteilleasettajia). Helppoa.

Myös kolmoskerroksessa oli tapahtumatiloja ja muun muassa median ja näytteilleasettajien omat tilat, ja yhden hissin riittäminen ensin arvelutti. Mutta ei siinä kertaakaan tarvinnut pitkään jonotella. Pää- eli sisääntulokerroksessa sijaitsivat myös ravintolat, joissa saattoi lounastella, jos ennätti - tuppaa jäämään heikoille kiireessä, sillä ohjelma oli erinomaisen vetävä: koko ajan jossain keskusteltiin jostain mielenkiintoisesta. Helsingin messuihin verrattuna välimatkat pisteeltä toiselle ovat nautinnollisen lyhyitä, kuljettavissa ohjelmien (yleensä kahdeksan minuutin) väliaikoina. 

Yksi toive jatkolle on: tiede- ja tietokirjojen katsomolle tarvittaisiin isompi tila. Nyt suuri osa yleisöstä päätyi seisomaan (ja tukkimaan tietä ohikulkijoilta) tai vain ohittamaan ripeästi ruuhkaisan kohdan, vaikka aihe olisi hyvinkin saattanut vetää mukaansa. Itse en ainakaan jaksa seisoskella, joten piti olla kärppänä vaanimassa vapautuvaa istuinta ennen kiinnostavan keskustelun alkua Rata-lavalla. Myös viereisen kustantamon kovaääniset myyntipuheet häiritsivät. 

Kuuntelin paikalla muun muassa Suvi Auvisen vetämää keskustelua Ville-Juhani Sutisen ja Jantso Jokelinin kanssa - toisistaan tietämättä he ovat kirjoittaneet samoista aiheista jo useasti, kerrottiin. Nyt aiheena ovat Euroopan keskiön "näkymättömät" paikat, Sutisella Galitsea ja Jokelinilla Sveitsi, joka yleensä mielletään läpikulkupaikaksi "oikeisiin" etelän kohdemaihin. Esseekirjat Reunamerkintöjä ja Aikavuoret alkoivat välittömästi kiinnostaa.

Innostavan historioitsijan ja arkeologin (töissä Aboa Vetuksessa) Ilari Aallon kirjoja olen ahminut. Uutuuskirja Maarian kirkko ja pappila (Docendo) on yhteistyö useiden asiantuntijoiden kanssa. Ja arvatkaa mitä, kävin samalla reissulla katsomassa kirkkoa, tosin ulkoapäin ja vesisateessa, joten kuvaus jäi, mutta komeasti se seisoo Räntämäellä. Koroinen on tausta monelle historialliselle romaanille ja Turkuakin vanhempi kirkko- ja asutuspaikka Aurajoen varressa; siellä oli keskiaikainen kirkko jo ennen Turun tuomiokirkkoa (ja Maarian kirkkoa). Yläkuvassa Ilari Riitta Monton haastattelussa, alemmassa koen historian havinaa Koroisten ristillä, vanhinta kirkkoa ei enää ole.

Historiasta puheenollen. Mikko Kamula kertoi messuilla Metsän kansa -sarjansa uusimmasta osasta, Pohjanneidosta, jossa käydään myös Turussa. Saara Henriksson on kirjoittanut samaan aikakauteen, 1400-luvulle, sijoittuvan romaanin Kerjäläiskuningatar Euroopasta. Kamulat olen lukenut kaikki, Henriksson vielä kokematta. Haastattelijana näiden aikojen eläviin kuvauksiin myös hurahtanut Aleksis Salusjärvi (vas.).

Divariosasto oli hyvin pieni, toivottavasti sillekin jatkossa löytyy lisää tilaa ja näytteilleasettajia. Kauniisti ja aiheeseen sopivasti välähti rakennuksen historiaa osaston taustana.

Iso auditorio toimi paitsi ohjelmatilana myös rauhoittumispaikkana - jos halusi hetken istua hiljaa, katsomon hämärässä oli aina tilaa. Se täyttyi mukavasti Seela Sellan ollessa lavalla (elämäkertakirjan Sellasta kirjoitti Antti Heikkinen) ja Tuula Karjalaisen haastattelussa, jonka veti Jenni Haukio. Varmasti myös Tarja Halonen, Juha Itkonen ja Krista Kosonen keräsivät isot yleisöt, mutta niistä minulla ei ole näköhavaintoa. Olikohan Seelan nimmarijono messujen pisin? Näytti loputtomalta.

Tuula Karjalainen kirjoitti aiemmin perusteellisen elämäkerran Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, ja nyt hän on koostanut teoksen Tove Jansson ja maailman lapset Janssonin saamista lukijakirjeistä vastauksineen. Kirjeitä Tove sai hillittömiä määriä Suomesta ja maailmalta, parituhatta vuodessa, ja pyrki vastaamaan kaikkiin! Koska Karjalainen on perehtynyt Jansson-aiheeseen vuosikaudet, voimme ehkä odottaa häneltä lisää samaa sarjaa, hän vihjaisi. Saa nähdä!

Tietokirjoista kävivät mainion keskustelun toimittaja-kirjailijat Anu Silfverberg ja Hanna Nikkanen. He toivat esiin minulle uuden näkökulman: media ei tee faktantarkistusta tietokirjojen sisällön osalta. Siksi mediaan saattaa levitä höpöjuttuja, jos ne otetaan suoraan vaikkapa edesmenneen elämäkerrasta. Kukaan ei vastaa niiden tosipohjaisuudesta. Hyvä muistaa, kun lukee mediasta juttuja, joissa kirjoja on käytetty lähteinä. Keskustelijat peräänkuuluttivat yhtenäistä faktantarkistuskäytäntöä medialle ja etenkin tietokirjoille lähdeluetteloita, joita ei aina kirjasta löydy. Vain niiden avulla säilyy uskottavuus, he sanoivat. Totta - eikä se tarkoita, että kirja jotenkin tylsistyisi. Ei lähdeluettelosta haittaakaan voi olla, keskustelijat tuumivat, eikä kuulija-lukija voi kuin nyökytellä. Myös median kärsimästä luottamuspulasta oli messuilla muuten oma keskustelunsa, liittyy vahvasti aiheeseen!

Harry Salmenniemen uutuus Valohammas on myös lukulistallani. Arvostan hänen huumoriaan ja vilpitöntä otettaan, josta Antti Arnkilin haastattelussa saimme hyvän käsityksen. Lapsiperhearkea!

Samuli Knuuti kertoi järkälemäisestä esikoisromaanistaan, jolla on hauska nimi (peräisin runosta, jos oikein ymmärsin): Kuviot, joita kadut eivät tienneet tekevänsä. Knuuti on toiminut vuosia kirjailijoiden lähihenkilönä ja oli muun muassa Miki Liukkosen kustannustoimittaja. Hän siis tietää kirjoittamisen ilot ja vaikeudet, mutta silti (!) toteutti haaveensa omasta kirjailijuudesta. Ehkä tapaamme teoksessa tutunoloisia hahmoja, ainakin kustannustoimittajan nimeltä Niku Nuutti. 

Seuraavassa raportissa lisää Turun kirjamessuista. Nyt en ehdi enempää, sillä lähden Kanneltalolle kuulemaan Silvia Hosseinin haastattelua, jonka tekee Tuija Takala. Kanneltalolla Helsingissä harrastetaan kerrassaan upeita kirjailijavieraita. Tulossa ovat lokakuussa vielä Satu Rämö (maksuton) sekä Heli Laaksonen, jonka runoilta on jo myyty loppuun. Nähdään kirjastolla tai ainakin somessa, kirja kädessä ja mieluiten myös sen lukeneena!

Tiina Raevaara: Peilityyni

Geenitutkija Eerika Hämerannasta kertovaa tieteistrillerisarjaa lukeneet tietävät, että Eerikalla on salaisuus. Se liittyy hänen tyttäreensä Tuulikkiin, joka on nyt 12-vuotias. Mutta onko äidillä ja tyttärellä jotain tekemistä Tuulikin koulukaverin Isabellan katoamisen kanssa? 

Tyttö häviää jälkiä jättämättä viattomasta ympäristöstä, leirikoulusta Paraisilla, mikä saa viranomaiset ymmälleen. Ja aikuiset kauhistuneiksi. Myös lukijan: uhka lapselle lienee pahin pelko, mitä voi kuvitella. Kaikki vanhemmat tai muut lasten läheiset ovat monenlaisia uhkakuvia mielessään nähneet, luulen, joten samastuttavuus toimii heti vahvana ja pelottavana. Lisäksi käy ilmi, että läheiseltä merialueelta löytyy miinoja. Uusia, ei sodanaikaisia.

Panu, Eerikan mies, tietää, ettei Eerika pidä merestä, saaristoista tai laivamatkoista. (Lukijakin tietää sarjaa lukeneena, mutta tämä trilleri toimisi mielestäni myös itsenäisenä.) Parainen on meren rannalla, mutta leirikoulu on vasta alkua mereen ja laivoihin kytkeytyville tapahtumille, joihin Eerika joutuu juonen mittaan mukaan osin omasta halustaan, osin tahtomattaan. Panusta on hyötyä paitsi henkisenä tukena myös konkreettisesti, sillä hän tuntee merivalvontaa puolustusvoimia vuosia palvelleena. Ja suhtautuu rauhallisesti uhkaaviinkin tilanteisiin. Nyt hän yllättäen ehdottaa pienelle perheelle yhteistä merimatkaa Bengtskärin majakalle haahkoja katsomaan. Eerikan pitäisi voittaa pelkonsa. 

"Voi kuule, olen vähällä sanoa hänelle, tietäisitpä, mitä kaikkea olen tehnyt juostakseni pakoon pelkojani. En sano.
Panu katsoo minua odottavasti, mutta puhkeaa itse lopulta puheeseen.
 - Oon miettinyt Tuulikkia ja sitä, ettei se oikein kerro ajatuksiaan Isabellasta. Oon samaa mieltä kuin sinä - se varmasti tietää tai ainakin arvailee paljon enemmän kuin kertoo.
- Miten se liittyy tähän merimatkaan, kysyn kummastuneena."

Pitkäaikainen kollega ja ystävä Mikael on toinen, jonka kanssa Eerika voi pallotella ajatuksiaan. Mikael on toistaiseksi hoidossa päihde- ja mielenterveyskuntoutujien hoitokodissa, mutta hänellä on suunnitelmia tulevalle. Uusi yritys, joka tutkii geeniteknologiaa syövän parannuskeinon löytämiseksi ja jossa myös Eerika työskentelisi. 

"Minua hymyilyttää: Panu ja Mikael ovat monella tapaa eri puusta veistettyjä, mutta tässä asiassa he ovat varsin samanlaisia. Yhteiskunnallisten pelkojen tarkoituksellinen nostattaminen on heistä molemmista vastenmielistä. He haluavat avoimuutta ja panostamista tavallisten ihmisten tavalliseen elämään." 

Eerika tajuaa miettivänsä "aivan liian vähän sitä, miten muut ihmiset joutuvat elämään elämänsä tai millainen tulevaisuus koko yhteiskunnalla on edessään." Kysymyksiin hän ei juuri ehdi paneutua nytkään, sillä Isabellan katoamisesta alkaa purkautua vaarallinen vyyhti, jonka keskiössä vaikuttavat olevan lapset, myös Tuulikki. 

"En ole koskaan nähnyt pelottavampaa paikkaa. Ihokarvat nousevat pystyyn ja kasvoilleni leviää kylmä hiki. Miksi minun on ollut niin vaikea uskoa Tuulikin ystävien väitteitä, vaikka ne täsmäävät omaankin päättelyketjuuni?"

Tarkemmin en juonta ala availla paljastusten pelossa, mutta kun tiedämme Eerikan oman alan ja kirjailijan koulutustaustan - Raevaara on perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori - saamme aavistuksen siitä, mihin tapahtumat liittyvät. Eivät maailman sotatilanteeseen tai tunnettuihin ääriliikkeisiin, eivät edes Venäjän propagandaan tai ekokatastrofiin, vaikka kaikki vilahtavat viitteellisesti tarinassa. (Jopa eduskuntatalo ja itsemurha, vaikkei tapahtuma perustukaan tosielämän äskettäiseen surulliseen tapaukseen: hämmästyttävä detalji silti ja vahvistaa ajatustani siitä, että parhailla kirjailijoilla on antennit, jotka vaistoavat tulevaa.) Enemmän on mukana näkymättömämpiä (ja siten pelottavampia?) ajankohtaisia ilmiöitä tieteen ja teknologian kehityksessä, ahneutta ja ihmisen mieletöntä viettiä olla maailman herra, ikuisesti ja amen.

Hieno, moniulotteinen ja syvän ammattitaitoinen teos jälleen Raevaaralta. Rehellisesti, alku oli minulle jonkinlaista hitautta ja paljon (turhia) selittäviä sanoja, tuskin olisin lukenut loppuun ilman naapurin suurta intoilua kirjasta. Mutta meno parani, ja jännitti kuten pitikin. Suosittelulla siis todellakin on vaikutusta. Toivottavasti blogijutullakin.

Kenelle: Tieteen ja trillerien ystäville, ammattitaitoa arvostaville, teknologian kehitystä tarkasteleville, lääketieteen mahdollisuuksia miettiville, taistelukohtauksia karttaville, jännityksen ystäville. 

Tiina Raevaara: Peilityyni. Like 2025. Kansi Timo Numminen.

Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Toim. Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola

Sinikka Vuola ja Päivi Koivisto koostivat kirjoitusoppaan, jossa 12 kokenutta kirjailijaa antaa omat vinkkinsä luovan kirjoittamisen tekijöille tai siitä haaveileville. Kukin kirjoittaja saa yhden kuukauden opastukseensa, joka näin voi viedä kirjoittamisen opiskelijan sujuvasti vuodenkierron rytmiin tekemisessään.

Vinkit ovat hyvin käytännönläheisiä, ja lukujen yhteydessä on runsaasti harjoituksia, jopa päivätasolla aikataulutettuina niitä kokeileville. Jokainen kirjoittaja on valinnut erityisen näkökulmansa kirjoittamisen esteiden poistamiseen. Ja he niitä tuntevat jos ketkä, sillä he ovat paitsi painineet itse samojen haasteiden kanssa myös toimineet kirjoittamisen kouluttajana. Hyvin valittu porukka, erilaisine tyyleineen ja taustoineen.

Pauliina Vanhatalo aloittaa vuoden puhumalla, yllätys yllätys, aloittamisen vaikeudesta, joka on ensimmäinen kynnys. 

"Kun ylittää ryhtymisen ja aloittamisen kynnyksen riittävän monta kertaa, kirjoittaminen muuttuu vähitellen tavaksi ja rutiiniksi. Tähän kirjoittamisen vakiinnuttamisen vaiheeseen kannattaa yleensä käyttää mieluummin runsaasti aikaa kuin kiirehtiä eteenpäin. Kirjoittamalla suhde kirjoittamiseen vahvistuu."

Hän saattelee kuitenkin tekstin ja sen kirjoittajan loppuun saakka. Hyviä muistutuksia pitkin matkaa, kuten taukojen tärkeys ja deletoinnin taito. "Tuho kuuluu kuitenkin väistämättä osana luovaan prosessiin." 

Siri Kolu kertoo näkökulman valinnasta. Piilotettu vai kätketty? Ylä- vai alakulma? Missä aikakaudessa, missä ajanjaksossa kaikki tapahtuu? Muuttuuko näkökulman tekstin aikana? Anneli Kanto paneutuu taustan varmistamiseen, tutkimustyöhön, ja antaa siihen vinkkejä eri tietolähteistä arkistoihin (en tiennyt, että olemassa Vaari-Finna!), kirjoista lehtiin ja valokuviin, esineiden ja paikkojen tutkimiseen. Hän sanoo Googlea hyväksi tiedonhaussa, mutta suhtautuisin hieman varovaisesti vain yhden hakupalvelun käyttöön. Kyllä, iso-G antaa tietoa nopeasti ja itsekin käytän sitä jatkuvasti, mutta näinä tekoälyn kömpelöinä alkuaikoina saattaa nettihaku, etenkin sen AI-yhteenveto, puhua ihan höpöä. Joten tärkeät asiat suosittelen tarkistamaan useammasta lähteestä ja linkistä kuin ensimmäisenä ilmestyvästä. 

Sinikka Vuola antaa käyttöohjeen kirjoittajan elämälle. "Merkittävin este tai hidaste tekstikokonaisuuden valmistumiselle ei kokemukseni mukaan ole ajan puute vaan kirjoittajan sisäistämät haitalliset käsitykset." Tämä on kaikille kirjoittajille totta, häpeän yli on mentävä - ja niin monta kertaa, ettei se enää häiritse. Vuolan työtapa on metodinen, ennalta asetettuine toimintaohjeineen. Saattaa kuulostaa rajoittavalta, hän pohtii, mutta perustelee hyvin: 

"Kaikki kirjoittaminen perustuu sääntöihin - jo siitä alkaen että kirjoitettaessa käytetään jotakin kielellistä järjestelmää." ...."Totuus on, että luova mieli rakastaa vastuksia. Kirjoittamisessa hyödynnetyt säännöt paradoksaalisesti buustaavat luovuutta."

Toukokuun eli viidennen tekstin tekijä spefi-kirjailija Anne Leinonen kertoo, miten luodaan maailmoita. Maailma voi olla järjestäytynyt, vinksahtanut, todellisuuteen perustuva tai täysin keksitty, mutta yksi juttu on lukijallekin selvä ja ratkaiseva kirjaa arvioidessa: klaffivirheitä ei saa olla. Kun maailman rakentaa, sen on oltava joka piirtoa myöten uskottava niin, ettei lukija notkahda hetkeksikään maailmasta ulos.

Tapani Bagge esittelee dekkarien rakennetta ja kertoo siitä lukuisia esimerkkejä ynnä vie aloittelevaa kirjoittajaa eteenpäin rikosnovellin tekemiseen tähtäävillä harjoituksilla. Suosittelen jutun lukemista myös dekkarien lukijoille! Marko Hautala kertoo jännitteen rakentamisesta vaikkapa kauhukirjoihin. Hui, tämä oli jännittävää luettavaa. 

Täysin toisenlaista genreä edustaa Matti Kangaskoski, joka puhuu paljon runoudesta ja tajunnanvirrasta ja syötteistä, joita sen tekemisessä voi hyödyntää, mutta myös kirjoittamisen konkreettisista välineistä. Johanna Venho ihmettelee ihmisiä, jotka sanovat, etteivät "yhtään ymmärrä nykyrunoutta." Sillä ei musiikin kuuntelukaan edellytä "ymmärtämistä", vaan ei-musikaalinenkin voi nauttia ja kokea musiikkia, hän sanoo. "Jos ilmoittaa, ettei ymmärrä, voiko kuitenkin rakastaa?" Muttei hän leiju pilvissä vinkkejä antaessaan, vaan toteaa, että "Keinot on siis opittava, jotta ne voi unohtaa." Ja kertoo keinoja niin tuottaa kuin analysoida runotekstejä, esimerkkien kautta tietysti. 

Henriikka Tavi jatkaa runon kirjoittamisen anatomialla. Hän muistuttaa kehollisuudesta, joka on läsnä kaikessa kirjoittamisessa. (Ja myös lukemisessa!) Vinkkejä, esimerkkejä, harjoituksia.

"Ihminen ei koskaan pääse ruumistaan pakoon. Mitä ikinä teemmekin, teemme sen aina kehollamme." 

Monika Fagerholm kertoo oppimispolustaan kirjoittajana ja hyödyntää sitä luovan työn työstämisestä kertovassa luvussaan monin tavoin. Hän on ohjannut luovaa kirjoittamista 80-luvulta asti, "mutta ikinä en ole tavannut kirjoittajaa, joka työskentelisi täysin samalla tavalla kuin joku toinen." Oma pitkä kokemus tekee sanotusta painavaa ja kiinnostavaa. Mitä vaiheita ja metodeja luovassa työssä voidaan havaita?

Silvia Hosseini kirjoittaa viimeisen, 12:nnen luvun, esseen kirjoittamisesta. Essee, tuo hähmäinen termi (oma kommenttini), on hänen mukaansa "pohtiva teksti, jonka keskiössä on argumentointi." "Ajattelijoiden laji", hän sanoo, "ajattelun pukemista kaunokirjalliseen muotoon." Erityistä viisautta esseistiltä ei vaadita, älyllistä uteliaisuutta kyllä, hän sanoo. Myös tässä ansiokkaassa tekstissä on paljon ajatuksia ja vinkkejä, joita voi hyödyntää missä tahansa kirjoittamisessa.

Viime mainittu on yksi syy, miksi luen kirjoitusoppaita, vaikken aio kirjailijaksi. Ajatukset resonoivat myös muuhun kirjoittamiseen, kuten vaikkapa bloggaamiseen tai asiatekstin tekoon, joita molempia olen tehnyt kauan (blogia 15 vuotta harrastuksena, asiatekstejä työkseni pitempään, joten häpeäkynnys ja tyhjän arkin pelko selätetty jo muinoin). Kirjan runsaita harjoituksia tuskin hyödynnän suoraan, mutta ajatuksia jää silti mieleen ja ehkä teksteihinkin vaikuttamaan, uskon. 

Toinen syy on silkka uteliaisuus. Koska rakastan kirjojen lukemista, on kiehtovaa kurkistaa kulissien taakse ja kirjailijoiden maailmaan, tuntea taustoja ja niitä paljon puhuttuja rakennustelineitä (jotka eivät saa näkyä), nähdä keinoja siihen, miten ihailemani (tai inhoamani) kirja tai muu teksti on syntynyt. Ei sillä, että haluaisin syventyä liikaa analyysiin, haluan elää tekstin mukana ja nauttia lopputuloksesta. 

Katson teosta lukijan näkökulmasta, ja kirjoitusoppaat ovat lukijalle antoisia, kuten viimeksi Jani Saxellin Aiheiden kirja, joka innostuneisuudessaan ja tietämyksessään nostatti lukuroihua. Samaan ArtHousen julkaisemien kirjoitusoppaiden sarjaan kuuluu myös Kirjoita vuosi. Sitä ei ole vaikea lukea kenenkään, joka ylipäänsä lukee, vaikken mennyt syviin vesiin harjoitusten myötä enkä tiennyt, mitä tarkoittaa anafora. Vaikka tiedän ilmiön alakoululaisten aineissa tai huonosti editoiduissa aikuisten teksteissä, jos se ei ole tilanteeseen sopiva harkittu tyylikeino. (X kulki pitkin tietä. Hän käveli hitaasti. Hän katseli merelle. Hän kääntyi kadunkulmasta.)

Kirja on luovan kirjoittamisen tekijöille ja harrastajille mainio, käytännönläheinen ja runsaasti harjoituksia tarjoava teos asiansa osaavilta tekijöiltä. Pelkkää omaa osaamista ei esitellä, vaan myös esimerkkejä kirjailijoilta ympäri maailmaa. Pitkät lähdeluettelot lukujen lopussa avaavat lisää tiedon väyliä asiasta kiinnostuneille. Ja koska tekijät ovat kirjoittamisen ammattilaisia, myös lukija saa nauttia täpäkästä, persoonallisesta sanomisesta ja virheettömästä tekstistä, ehkä oppiakin jotain. 

Kirjoita vuosi. 12 matkaa kirjoittamisen taitoon. Toim. Päivi Koivisto ja Sinikka Vuola. ArtHouse 2025. Kansi ja sen maalaus Satu Kontinen.

Kirjoittajat:
Pauliina Vanhatalo, Siri Kolu, Anneli Kanto, Sinikka Vuola, Anne Leinonen, Tapani Bagge, Marko Hautala, Matti Kangaskoski, Johanna Venho, Henriikka Tavi, Monika Fagerlund ja Silvia Hosseini. 

V. E. Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä

Fantasia, joka upotti tehokkaasti: kirjaa lukiessa kihelmöi, eikä lukemista olisi millään malttanut keskeyttää tylsien arkiasioiden tieltä. Miten käy Addien, joka solmii pimeyden kanssa sopimuksen päästäkseen eroon ahdistavista ympäristön rajoituksista nuoren naisen elämään, etenkin pakollisesta avioliitosta? 

Tarina tuo mieleen niin Woolfin Orlandon kuin Goethen Faustin, mutta modernilla twistillä. Tutustumme Adeleen 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa ranskalaisessa Villonin kylässä. Lyhyen johdannon jälkeen ollaan kuitenkin New Yorkissa vuonna 2014! Voiko kirjaa siis sanoa historialliseksi fantasiaksi... Vaikka aikajänne on kolmisensataa vuotta, ennemmin sitä kuvaisin ajattomana tarinana ihmisen itsemääräämisoikeuden ja vapauden vietistä ja siitä, millaisen jäljen haluamme jättää maailmaan. Ainakin tulla muistetuksi jollain tavalla, jonkun mielessä? 

Kun Addie saavuttaa vapauden, seuraukset yllättävät. Kun ajan kahleita ja kuolemaa ei ole, hän muuttuu ihmisille näkymättömäksi: hänet voi tavata, mutta muistijälkeä hänestä ei jää. Kymmeneskin tapaaminen on aina kuin ensimmäinen, Addie haihtuu mielestä välittömästi, kun hän ei ole näköetäisyydellä. Pimeys ei hevin, ehkä ei lainkaan, päästä otteestaan. Se odottaa omaa osuuttaan sopimuksesta, saalistaan. 

Mutta Addie oppii tulemaan sen kanssa toimeen. Jopa kokemaan onnea, rakkauden ja ilon hetkiä, ruumiin nautintoja syömisestä seksiin. Ja keinon jättää jälkensä maailmaan. Mikä olisi ikiaikaisempi tapa siihen kuin taide? Mutta ongelma on se, että kaikki Addien tekemä haihtuu saman tien. Hän oivaltaa kiertotien kuin sattumalta. Vaikkei mikään tässä tilanteessa oikeastaan voi olla sattumaa, vaan osa loogista maailmanjärjestystä valon ja pimeyden, tai ennalta määrätyn ja yksilön vapauden, kesken, kun tarkemmin ajattelee. (Kaikenlaista kirja sai pohtimaan!)  

Kaupunkien ystävää ilahduttavat kuvaukset New Yorkista nykyaikana, ja myös muissa kaupungeissa käydään, niin Euroopassa kuin Amerikassa, Addien liikkeiden myötä. Addie oppii paljon, näkee sotia ja teknologian kehitystä, ehtii opetella lukuisia kieliä ja:

"Kun elää tarpeeksi pitkään, oppii lukemaan ihmisiä. Raottamaan heitä kuin kirjoja, joista jotkin kohdat on alleviivattu ja toiset taas kätketty rivien väliin."

Ihmissuhteita - niitä näköetäisyyden mittaisia - ehtii kolmessasadassa vuodessa olla monia, ennen kuin hän tapaa erään hyvin erityisen, pysyvämmän (kirjakaupassa!). Kaikessa on kuitenkin kalmansynkkä tuntu, sillä tiedämme sopimuksesta, vaikkemme sitä, mihin se johtaa. Arvailin erilaisia loppuja, mutta en sitä, mikä toteutui. Se on oudosti sekä julman pelottava että lohdullinen.

"Niin monien vuosien jälkeen Addie luuli jo päässeensä ajan kanssa sinuiksi. 
Hän luuli solmineensa sen kanssa sovinnon - ainakin löytäneensä keinon elää sen kanssa rinnakkain - ei sentään ystävinä, mutta ei ainakaan enää vihollisina."

Hienosti vetävä, mielikuvitusta kiihottava ja omaperäisen yllättävä kirja, jonka suomennos on erinomaisen rikasta ja nautinnollista kieltä. 

Kenelle: Ihmisen valinnanvapautta pohtiville, fantasiaa vieroksumattomille, uppoutumista etsiville, synkkyyttä sietäville, taiteen merkityksen tunnustaville. 

V. E: Schwab: Addie LaRuen näkymätön elämä. (The Invisible Life of Addie LaRue.) WSOY 2025. Suomennos Maria Lyytinen. 

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

"Tämä on tosiasia: ihminen on pyytänyt minua kirjoittamaan totuuden elämästäni ja minä olen luvannut tehdä niin."

Androidi QED on jumissa ihmisen kanssa hylätyllä asemalla, keskellä kituliasta erämaata. Veden ja energian saanti huolettaa, mutta ihminen keksii androidille tekemistä. Kirjoittamista, sillä he löytävät asemalta ihmisen suureksi riemuksi (jota androidi kuvaa ihmetellen, tulkitsen) kasan paperia.

Teksti tuntuu alkuun oudolta, tietysti, sillä se ei ole ihmisen tekemää. Mutta helposti luettavaa silti, näkökulma vain on toinen, joten lukija saa nyrjäyttää aivonsa uuteen asentoon. Miltä ihmisten tekemiset vaikuttavat androidin näkökulmasta? 

Melko hulluilta, kekseliäiltäkin, mutta myös loputtoman julmilta. Jos androidilla katsotaan olevan tunteita, ja se on ollut tavoite: rakentaa olento, joka ei olisi vain robotti, vaan jolla olisi inhimillisiä piirteitä. Onnistuttiinko siinä liiankin hyvin? (Muistetaan näkökulma.) 

QED kertoo lapsuudestaan, vanhemmistaan ja koulutuksestaan. Hänen piti opetella monia asioita, joita ihmislapset oppivat luonnostaan. Näin hän pärjäisi joukossa ihmisen veroisena. Kun hänet siirretään kouluun, jossa on muitakin, hän oppii lisää ihmisistä ja heidän historiastaan. 

Myös epämiellyttäviä asioita, joita on yritetty peitellä. Oppilaat näkevät salaisia videoita meidän ajastamme ja järkyttyvät: "...vastenmielinen totuus omista esivanhemmista, se kaikki mitä he ovat tehneet toisilleen ja muille lajeille tai minkä ovat hiljaisesti hyväksyneet."

Auts. Millaista historiaa meistä tosiaan jää tuleville sukupolville? Lajikadon aikaansaaminen, toisten tappaminen niin sodissa kuin syötäviksi? Eräs oppilas kertoo: "Minunkin isoisoisäni äidin puolelta oli sikatilallinen, hän sanoi, ja isoisoäitini isän puolelta karnivori."

"Siinä mielessä olemme samanlaisia kuin isoisovanhempamme. Heillekin oli tärkeää ympäröidä itsensä tuntevilla toislajisilla paitsi silloin kun halusivat syödä heidät. Silloin he unohtivat heidän kykynsä tuntea."

Kirja on vahva lajien puolustus ihmisen raakuutta vastaan ja teknologian kehityksen kuvitelma. Androidin identiteetti, mikä se on ja mistä se rakentuu - onko kaikki opetettua vai sisäsyntyistä? Ovatko muistot? Ja mitä heille tapahtuu ajan myötä: poistetaanko tuntevat mutta kolhuiset androidit käytöstä kuin vialliset kodinkoneet? 

"Ihminen ei voi luoda mitään todella uutta. Vasta kun luomus alkaa luoda itse ja omin päin, lopputuloksesta tulee oikeasti uusi. Se voi olla mitä tahansa eikä sitä voi hallita."

QED on toisaalta ihmistä viisaampi, toisaalta tietämättömämpi. Oppilaiden havainnot ihmisistä huvittavat paikoin, mutta vielä enemmän liikuttavat:

"Sinä olet ihminen ja ihmiset ovat arvaamattomia. Heiltä voi ehkä kysellä maailmasta ja heidän kanssaan voi keskustella, mutta yhtä hyvin he voivat minä hetkenä tahansa hajota ja mennä tolaltaan tai vain alkaa kesken kaiken suorittaa jotain käsittämätöntä askaretta."

Eikä monestakaan havainnosta voi olla eri mieltä:

"Myötätunnon laajentaminen yhä kauempana itseämme oleviin olentoihin vähentää väkivaltaa."

"Joitakin ihmisiä luonnehtii kyvyttömyys siirtää odotushorisonttiaan yhtään välitöntä lähitulevaisuutta kauemmas."

Hauska kirja tämä ei ole, sillä surumielinen tunnelma hallitsee. Mutta viisas, ajatuksia herättävä, uteliaisuutta nostattava ja koskettava, pidin paljon. Erityisesti siitä, että toislajinen näkökulma on niin vahva, ja sellaiseen eläytyminen tekee hyvää avartamalla ajattelua. Eletään jonkinlaista käännekohtaa maailman asujien kehityksessä, ehkä tiukkaa rajanvetoa ihmisen ja tekoihmisen välillä (jota rajaa on siihen asti pyritty poistamaan?), mihin kirjan nimikin ilmeisesti viittaa. 

Googlasin, että kesuura on alunperin runosäkeen tauko, joka voi esiintyä myös muissa taiteenlajeissa. Olisiko ihmiskunnalla tauon paikka silmittömän eteenpäin juoksun sijasta. Nimen idea ja androidin kauhun syy lausua sitä ääneen jäi minulle kieltämättä hieman epäselväksi: luin kirjan pikalainana kirjastosta, joten en ehtinyt pitkään mietiskellä etenkään aivan loppuosaa. Ehkä pitäisi ottaa uusintalukuun. Hieno ja vaikuttava työ kirjailijalta joka tapauksessa.

Kenelle: Scifi-henkisyyttä sietäville, rajojen ylittäjille, toislajisia ajatteleville, identiteettiään pohtiville, tulevia sukupolvia kuvitteleville. 

Kirjailijan teos REC jätti sekin hämmentyneen ihailevan olon.

Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura. S&S 2025.

Kesällä 2025 luettujen dekkareiden pohdintaa ja nillitystä kustantajille

Dekkaritulva jatkuu, turvallisesti koettu pahuus kiinnostaa ihmisiä aina vain. Muutamia tänä kesänä lukemiani alla - niitä, jotka jäivät mieleen. Kaikki eivät jää.

Arttu Tuomisen Alec on varman totista tykitystä hyvisten ja pahisten maailmassa. Oikeastaan Aleciin tutustuminen herättää miettimään, onko raja noin suoraviivainen. Pohjois-Suomen Sallassa itärajan tuntumassa alkaa tapahtua ikäviä. Paikallispoliisi joutuu ennenkokemattomiin tilanteisiin, ja vakaan sulavasti etenevään juoneen kytkeytyy paljon, kansainvälisestä huumekaupasta kylähulluun, korruptiosta kuolemiin ja ystävyydestä syviin pettymyksiin. 

Hienosti kirjailija pitää runsaan sisällön kasassa. Ruumiita nähdään paljon, samoin taistelu- ja takaa-ajokohtauksia, jotka sopisivat mainiosti elokuvaan; ehkä sitä on ajateltukin kirjoittamisessa. Toimintaa kaipaavat ja Tuomisen tyyliin tutustuneet eivät pety kirjaa lukiessaan; ammattimainen kirjoitusote vain tiukentuu. Olen lukenut aiemmin Delta-sarjan, ja Alec aloittaa uuden Kide-sarjan, jota tuskin voin olla seuraamatta jatkossakin.  

Myös takuuvarmaa dekkaria mutta letkeällä otteella tarjoaa JP Koskinen, jonka sarjaa Murhan vuosi seurailen. Kullekin kuukaudelle on oma kirjansa ja itsenäinen tarinansa, joissa Arosuon suvun etsiviksi ryhtyneet setä Kalevi Arosuo ja sisarenpoika Juho Tulikoski selvittävät paikallisia rikoksia. Lukija saa kulkea mukana Hämeenlinnan maisemissa ja nauttia nokkelasta (ainakin henkilöiden omasta mielestä; huumorin tyylilaji puree kyllä minuunkin) sanailusta ja kieltämättä varsin luovasta etsiväntyöstä. Samalla suvun omia salaisuuksia keritään auki, ja vuoden täytyttyä vihdoin selvinnee, mikä piilotettu kuvio taustoista löytyy. Luin viimeksi syksykuukausien kirjoja, ja kirjastovarauksessa on uusin, Marraskuun murhaavat myrskyt. 

Saman kirjailijan Ted Bundy - Sarjamurhaaja vailla omatuntoa ei ole dekkari, vaan tietokirja: se kertoo todellisesta rikollisesta Amerikassa 1970-luvulta. Nimihenkilö murhasi ainakin 30 naista, mutta lähi- ja tuttavapiiri piti häntä tavallisena, jopa mukavana ja älykkäänä miehenä. Koskisen mukaan sana sarjamurhaaja keksittiin Bundyn tapauksesta, kun media innolla hehkutti tapahtumia. Uskomatonta, miten mies onnistui viettämään murhaavaa kaksoiselämää niin, ettei edes morsian aavistanut pitkään aikaan mitään outoa. Lopulta paineita ja ruumiita alkoi olla liikaa jopa Bundylle, ja poliisi oli sinnikäs. Hämmästyttävä ja pelottava tapaus, joka Koskisen kokoamana kronologiseksi tarinaksi yksiin kansiin on napakka kuvaus sarjamurhaajan toimista ja psyyken toiminnasta. 

Media kertoi juuri yhdysvaltalaisen Caroline Fraserin kirjasta Murderland: Crime and Bloodlust in the Time of Serial Killers. Kirjailija esittää teorian, jossa sarjamurhaajailmiö olisi syntynyt lyijystä tekijöiden aivoissa, sillä heitä esiintyi paljon alueilla, joissa oli lyijypäästöjä tupruttaneita teollisuuslaitoksia. Bundy asui Tacomassa lähellä sellaista, kuparisulattamoa, samoin ainakin kaksi muuta saman sarjan rikollista. Brittitutkimuksen, johon Fraser viittaa, mukaan lyijyaltistus on yksi tekijä, joka voi aiheuttaa monelta sarjamurhaajalta löydetyn kaltaisen aivovaurion. Altistus saattaa olla yksi syy 1970-luvun väkivalta-aaltoon, joka laantui ajan myötä, kun päästöt vähenivät ja esimerkiksi autoissa siirryttiin lyijyttömään bensiiniin. Fraserin kirjaa en ole lukenut, teoria on hurja mutta vaikuttaa järkeenkäyvältä.

Islantilaista dekkaria edustaa Yrsa Sigurðardóttir, jonka sarjasta Musta jää satuin lukemaan osan kaksi, Näen sinut. Maa ja maisemat ovat läsnä mutteivat korostuneesti. Juoni esittelee melkoisen joukon väkeä, jotka joutuvat kohtaamaan hätkähdyttäviä, menneisyyteen hautautuneiksi luultuja asioita. Kun entinen opiskelijaporukka tapaa toisensa pitkästä aikaa taannoisen ystävänsä hautajaisissa, epämiellyttäviä totuuksia tai kuviteltuja sellaisia alkaa nousta esiin. Kirjailija hallitsee lukijan hämäämisen ja yllätyskäänteet. Fiksusti hän myös hyödyntää aikuistuneiden ihmisten intoa muistella nuoruuttaan, vanhojen kavereiden tapaaminen saattaa herättää lukijoiden uteliaisuuden.

Islannista on mainittava myös Satu Rämö, jonka dekkareiden maakuvaus, kiinnostava ja aina uutta paljastava henkilögalleria sekä Suomi-yhteydet ovat kiinnostaneet niin minua kuin muitakin ja siivittäneet hurjaa suosiota näytelmiksi ja tv-sarjaksi (ks. jäljempänä) saakka, käännösoikeuksien ja myytyjen kirjojen määristä puhumattakaan. Olen pari kirjaa jäljessä sarjan seuraamisessa, mutta aion ottaa kiinni! Haluan nähdä, miten jännite pysyy yllä ja miten kirjoitustapa kehittyy uusien osien myötä. Yksi lukijan "työn" mielenkiintoisimpia puolia on seurata kirjailijan uraa alusta saakka. Myös ulkokirjallisesti: ihailen Rämön määrätietoista työtä ja energiaa, jolla hän on sarjaansa markkinoinut. Ei hän tietenkään ole ainoa, mutta harvoin näin hyvin tuloksin "kaikilla mittareilla", kuten hänen kustantanjansa on todennut. Mittarit lienevät määrällisiä, eikä laadullisissakaan lie valittamista silloin, kun kirjat yleisöä kiinnostavat ja genressään toimivat.

Matti Laine on rikosmiehiä, urasta päätellen: hän on sekä kirjoittanut dekkareita että näytellyt lukuisissa rikossarjoissa ja -elokuvissa ja kirjoittanut niihin käsikirjoituksia, muun muassa vaikuttavan Paratiisi-sarjan, jossa Riikka Havukainen loisti pääosassa. 

Viimeisin Laineen dekkari, Isänsä tytär, kertoo Kovasista: ex-poliisi Rene Kovasen aikuinen tytär, fiksu ja toimelias Kata on keskiössä, ja tapahtumissa liikutaan Berliinistä Suomen Lappiin. Vauhdista ja toiminnasta ei Laineen menossa koskaan ole pulaa, ja rikoskuviot kiertyvät kansainvälisiksi, aiheina muun muassa maalittaminen ja korruptio. Ajassa ollaan siis. 

Sarja saa jatkoa vuonna 2026, ja siitä on tekeillä tv-sarja Kovaset, jota kirjailija tietysti käsikirjoittaa itse. Lisäksi hän on pääkäsikirjoittaja vuonna 2026 julkaistavassa Satu Rämön Hildur-dekkarisarjaan perustuvassa tv-sarjassa. 

Vankasti Suomeen sijoittuvien dekkarien tekijän Elina Backmanin kirjoissa pidän siitä, että  tapahtumapaikat tutustuttavat lukijaa eri paikkakuntiin. Päähenkilöiden, poliisi-Janin ja toimittaja-podcastaaja Saanan, suhde on kehittynyt hienon aidonoloisesti, vaikka olen ollut koko sarjan ajan hieman skeptinen dekkareissa jo kovin kuluneen ammattiyhdistelmän uskottavuudesta (voisivatko he todella toimia niin, ettei toinen tiedä?). Mutta viimeisimmässä, Kuka pimeässä kulkee, voidaan alkaa puhua jo rakkaudesta eikä uskottavuus nouse kynnykseksi. Murhia ja erään kadonneen naisen mysteeriä tutkitaan tällä kertaa Helsingissä ja Teijon Mathildedalin kylässä. 

Tuire Malmstedtin dekkareiden jotenkin suomalaisen rauhallista ja tervejärkistä esitystapaa arvostan. Henkilökuvaus, jossa ihmiset tuntuvat tunnistettavilta, on myös etu. Rauhallisuus ja järki eivät tarkoita sitä, etteikö kirjoissa tapahtuisi paljon tai etteikö niissä olisi myös mystisiä viitteitä, kuten Lintusielussa. Itse asiassa sen tapahtumat ovat karmeita, lasten sydäntäsärkevät kohtalot etenkin.

Aiemmista sarjan kirjoista tutut tutkijat, Matilda Metso ja Elmo Vauramo, joutuvat paiskimaan töitä monella rintamalla vetääkseen langat yhteen ja selvitäkseen itse eteenpäin. Kirjailija vie lukijan mukaan tarinaan kuin huomaamatta, taitavasti. Sisältö on huolella mietityn tuntuista. 

Sarja kuulemma päättyy tähän, mitä seuraavaksi? Fiktiota vai faktaa? Malmstedtilta on tänä vuonna ilmestynyt tietokirja uskonnollisista kulteista Suomen historiassa. Se vasta pelottava onkin! 

Kaikki valta maan päällä listaa herätysliikkeitä vaiheineen: on vaikea uskoa, että todelliset ihmiset ovat olleet niitä ylläpitämässä ja kannattamassa. Miten se onnistui ja miksi jäsenet suostuivat hurjiinkin sääntöihin, kirja (ja lukija) pohtii. Pelottavinta onkin se, että tarinat ovat tosia. Kuuluisin tapaus lienee Maria Åkerblomin ympärille syntynyt herätysliike, jonka johto härskisti käytti hyväkseen ihmisten uskoa ja asetti nämä käytännössä orjikseen. Åkerblom joutui lopulta vankilaan, mutta vielä sieltä pois päästyään hänen manipuloimansa uskolliset palvelivat häntä. Kultin voima voi olla tappavan suuri. 

Miksi kirjoissa on paljon kirjoitusvirheitä?

Pieni nillitys kustantamoille: muutama tässä mainittu teos on jäänyt kesken editoinnin ja oikoluvun osalta. Vielä yksi korjauskierros olisi nostanut laatuluokan selkeästi ylöspäin, kun turhat virheet tai simppelit kömpelyydet olisi oikaistu. Niitä jää jokaiselle kirjoittajalle, sillä omia virheitään ei näe, jos ei ole todellinen konkari, eikä kaikilla ole luotto-oikolukijaa.

Jostain syystä viimeistelyvaihe, jota ammattilaisen ja amatöörin väliseksi eroksi ennen sanottiin, on usein viime aikoina pettänyt niin kirjoissa kuin medioissa. Kiire ja resurssipula eivät voi olla selitys: jos asiakas ostaa täysihintaisen tuotteen, hän odottaa myös täyttä vastinetta virheettömänä tuotteena.  Inhimillisiä mokia esiintyy aina, mutta kymmeniä virheitä yhdessä kirjassa on jotain muuta. Kuten olen ennenkin verrannut, ostaisitko takin, jonka sauma repsottaa auki tai vetoketju menee melkein kiinni?

Suomen kielen kielioppi on säännönmukaista, ei ylivoimainen hallittavaksi, ja vastuullisilta henkilöiltä on lupa vaatia sen osaamista. Tai ainakin oikolukuohjelman käytön osaamista. Useimmat lukijat virheitä tuskin huomaavatkaan, mutta niille, jotka huomaavat, lukeminen on hankalaa, kun huomion vie muu kuin juoni. 

Ja asiaan liittyy myös suurempi kuvio: suomen kielen kunnioitus ja säilyminen. Jos emme itse pidä siitä huolta, ei sitä tee kukaan. Jos sääntöjä eivät osaa edes ammattilaiset, keiltä sitä voi odottaa, keiltä  katsoa mallia? Puhumme lukemisen tärkeydestä, mutta ehkä pitäisi alkaa puhua ensin oikean kielen tärkeydestä, jotta voidaan edellyttää luottamusta lukijoilta. Luottamusta siihen, että nämä osaavat, näistä kannattaa olla kiinnostunut, tätä on suomen kieli. 

Kustantamot ovat tässä paljon vartijoita, ja niiden tulee varmistaa osaamisensa. Keinoja löytyy. Kirjailijoita kehotan vaatimaan ammattitaitoista kielenhuoltoa teoksiinsa kustantajaltaan. On järjetöntä heittää ajattelu- ja kirjoitusrupeama, ulkoasun suunnittelu ja muu kirjaan liittyvä työ osin viemäriin viimeistelyn puutteen vuoksi. Tarkistettu kieli on eduksi niin kirjailijalle, kustantajalle kuin lukijalle. Laatu-, brändi- ja myyntimielessä - jos ei juuri nyt, niin jatkossa. 

Jostain syystä dekkareissa puutetta tapaa useammin kuin peruskaunossa - dekkarit menevät kaupaksi muutenkin? - ja isot (myyneimmät) kirjailijanimet ovat virheettömämpiä kuin muut. Arvostan kustantajien näkemyksiä myyntipotentiaalista, mutta ehkä muutkin pärjäisivät myynnissä paremmin, jos ne olisi viimeistelty kunnolla? Lukijoita aliarvioimatta. Muuten, miksi englanninkielisten kirjojen myynti on kuulemma kasvussa? Ovatko ne virheettömiä vai eikö virheitä nähdä ei-äidinkielestä? (Luen itsekin melko paljon englanniksi, enkä tosiaan ole bongannut virheitä.) 

Hampurilaismallilla nostan vielä esiin sen, että meillä on huipputekijöitä kirjallisuuden alalla, niin kirjailijoissa (kuten edellä mainittuja) kuin muissa alan toimijoissa. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen. Mutta alan ei ole syytä itse latistaa pihviä, kun sen voisi pitää kuohkeana, laadukkaana ja herkullisena varsin helposti, uskon. 

Jutussa mainitut kirjat:

Arttu Tuominen: Alec. Otava 2025. 


JP Koskinen: Murhan vuosi -sarja. (Kuvassa osa 11). CrimeTime 2025.

JP Koskinen: Ted Bundy - sarjamurhaaja ilman omaatuntoa. CrimeTime 2025.

Satu Rämö: Hildur-sarja. Hildur vuonna 2022, jatko-osat Rósa & Björk 2023, Jakob 2023, Rakel 2024, Tinna, 2025. Kirjojen kannet on suunnitellut Ville Laihonen.

Matti Laine: Isänsä tytär. Bazar 2025. Kansi Kristiina Kaksonen. 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. Otava 2025. 

Tuire Malmstedt: Lintusielu. Aula 2025. 

Jenni Räinä: Vaino

Jenni Räinän tiesin taitavaksi kirjoittajaksi: hän on yksi vuoden 2019 Finlandia-palkitun tietokirjan, Metsä meidän jälkeemme, kirjoittajista. Se on hieno, vaikuttava kirja, josta en ole blogannut: joskus tuntuu, että juuri vaikuttavimmat teokset jäävät kirjaamatta, sillä ne herättävät liikaa ajatuksia ja tunteita blogiin sanoitettaviksi ja tiivistettäviksi. (Pätee muun muassa Anna-Kaari Hakkaraisen kirjoihin. Mutta näkisittepä luonnoslistani.)  

Räinän romaaneista tämä on ensimmäinen lukemani. Se kiinnosti, sillä mitä oikeastaan tiesin isovihasta 1700-luvulla? Sen, että venäläiset pyrkivät miehittämään Suomena tuntemamme ruotsalaisten alueen. (Ja että Topelius kirjoitti aiheesta sadun Koivu ja tähti.)

En tiennyt konkreettisista teoista, joita vainolainen teki ryöstämällä ja tappamalla asukkaita etenkin Pohjanmaalla, jonka itäinen hallitsija oli määrännyt "siivottavaksi" saadakseen suojavyöhykkeen ruotsalaisia vastaan. Silmittömän julmasta, mielipuolisesta väkivallasta tulee mieleen nykyinen Gaza tai Ukraina. Ihmisiä vietiin orjiksi - kuten nimismies Lillbäckin talosta kaikki kolme poikaa - tai kidutettiin mitä julmimmin, uunissa polttamisesta raiskauksiin, jäsenten leikkaamisista pakkaseen jättämisiin. Lapsiakaan ei säälitty. Kansa pakeni piilopirteille ja metsiin, mutta suuri osa ei päässyt verilöylyjä pakoon.

Isovihan aikana ei ollut tiedotusvälineitä avun pyytämiseen eikä ihmisarvoa kunnioitettu, ainakaan kasakoiden joukossa. Ei sillä, että tieto ihmisoikeuksista vaikuttaisi auttavan nykyäänkään, vaikka ihmiskunta kuvittelee olevansa sivistyneempi ja kehittyneempi. Ei ole.  

Näin ajattelee yksi tappajista:

"Loppujen lopuksi kuolema on helpotus hakatullekin, sillä samana he eivät enää palaisi. Pelkkä kuoleman lähellä käyminen syö ihmistä. Joka kerta kun ehtii hyväksyä oman kuolemansa, osa sisältä kuolee. Poika on pelännyt henkensä puolesta monesti ja jokaisen kerran jälkeen hän on tuntenut vähäsen tyhjentyneensä. Helpotuksen jälkeen kaikki näyttää hetken kirkkaammalta. Sitten laskeutuu sumu, joka ei poistu." 

Päähenkilö on Valpuri, joka pakene veljiensä kanssa venäläisiä näiden hävitettyä heidän kotinsa ja vanhempansa Iissä. Köyhän perheen lapset olivat tottuneet elämään luonnon ehdoilla ja onnistuivat pääsemään pitkälle metsiin ja kankaille. Mutta eivät ilman kärsimyksiä ja uhrauksia. 

Kirjailijaa on kehuttu oivasta luonnon kuvauksesta, ja syystä: metsä asujineen, vesistöt ja koko ihmistä ympäröivä maailma ovat kiinteä osa kertomusta, ei erillinen kuvailun kohde, mitä arvostan. Luonnon merkitys olemassaolollemme korostuu ja muistuttaa itsestään luontevasti. 

"Leijun niin hiljaa, että yllätän puiden välissä hiipivän mustan  ketun. Sen turkki kiiltää kuin hiili. Kettu vilkaisee minua, ei ymmärrä varmaan heti että olen ihminen, kun laahustan rääsyineni eteenpäin. Sitten se pinkaisee loikkivalla laukalla pakoon. 
Suot kankaiden välissä käyvät yhä pienemmiksi, kankaat laajemmiksi, kunnes yhden kerran metsä ei enää lakkaa."

Tarina järkyttää ja hiljentää. Ja saa uskon ihmisyyteen jälleen kerran kutistumaan. Räinä kirjoittaa osaavaa, vaikuttavaa suomen kieltä ja yhdistää historiatiedon tunteisiin. Esimerkiksi nimismiehen perheelle ja kohtalolle on olemassa oikea esikuva, ja ainakin osa tapahtumista on ollut todellisuutta. Juuri tänään juttuni julkaisulle on järkyttävän osuva päivä, kun sota Euroopassa näyttää vain laajenevan Venäjän droonihyökkäyksellä Puolaan. Historiaa kannattaa lukea, jotta osaa ennakoida tulevaa. Toivon ja uskon, että myös päättäjät Suomessa, Euroopassa ja muuallakin ymmärtävät tämän.

Kenelle: Historiatietoa hakeville, naapurisuhteita ja sotia pohtiville, väkivaltaa sietäville, luonnon merkitystä miettiville, suomen kielen ilmaisuvoimaa ihaileville, komeaa kerrontaa etsiville.

Jenni Räinä: Vaino. Otava 2025. Kansi Piia Aho, pohjakuva Stocksy.

JHT, Oskari Saari: Missio vai mielenrauha

Mitä Jare Tiihoselle on jäänyt käteen räppäri Cheekin ällistyttävästä urasta ja sen jälkeisestä vapaaherran elämästä? Ainakin ainutlaatuisia muistoja, kokemuksia niin hyvään kuin huonoon suuntaan ja kosolti itsetuntemusta sekä aineellista vauratta. Mutta helpolla ja itsestään mikään ei ole syntynyt.

"Halusin aina antaa jotain uutta, enemmän kuin edellisellä kerralla. Halusin olla absoluuttisen varma siitä, että lipun ostaja saa jokaiselle eurolleen vastinetta, ja halusin varmistaa sen kaikin mahdollisin keinoin, jokaiseen yksityiskohtaan saakka ulottuvalla, ärsyttävän pedantilla tarkkuudella."

Polku vaikuttaa olleen niin työntäyteinen ja ravisteleva, että hiki kohoaa otsalle pelkästä lukemisesta. Tinkimättömyys ja suoranainen jääräpäisyys ovat ohjanneet tekemistä, paneutuminen uran muotoutumiseen niin ehdotonta, oman tekemisen ja olemisen arviointi niin armotonta. Täydellisyyden tavoittelu johti ennennäkemättömään menestykseen rap-genressä. Tarkempia syitä siihen lukija voi päätellä kuulemastaan, näkemästään ja nyt lukemastaan. 

"...vähempikin olisi riittänyt. Niinhän minulle yritettiin muutamiakin kertoja urani aikana sanoa. Mutta mistä olisin tiennyt, kuinka vähän on tarpeeksi?"

Kirja kertaa sen verran kuin on tarpeen niin Jare Tiihosen elämänkaarta kuin Cheekin uraa, mutta tarkemmin niistä voi lukea aiemmin ilmestyneestä JHT-teoksesta. Nyt keskitytään kokemuksen tuomiin oppeihin perusteluineen. Ja siihen, miltä Jaresta tuntuu nyt ja miten hän suhtautuu asioihin ja ajankäyttöönsä. 

Artistiuran lopettamista hän suunnitteli pitkään, ja kirjan luettuaan lukijakin tajuaa, ettei muuta vaihtoehtoa ollut. Missio oli suoritettu, oli aika etsiä mielenrauha. Mutta miten mega-egoisesta Cheekistä tulisi rauhallisen onnellinen mies? Hän sanoo, ettei ole mikään zen-jumala tai super-jeesus, eikä väitä, että hänen keinonsa sopisivat kaikille. Mutta ne toimivat hänelle.

"Muutos on joskus pelottavaa, mutta se on välttämätöntä, jos haluaa kehittyä kasvaa. --- Minulle rohkeus muuttua on elämää ja paikalleen juuttuminen hidasta kuolemaan."

Kirjan luvut ovat napakan lyhyitä ja kieli hyvää suomea luontevan ja värikkään puhelevasti, helppolukuista siis. Molemmat tekijät ovat tehneet hyvää työtä, perfektionisti Tiihoselta ja kokeneelta kirjoittaja Saarelta tuskin muuta odottaisikaan. Eikä pelkkää itsekehua ja hymistelyä, vaikka ylpeys tekemisestä ja itsevarmuus ovat läsnä, kuten tuolla historialla pitää. Mutta samoin ovat itseironia ja mokat, joita Jare kertoo tehneensä raha-asioissa ja ihmissuhteissa. Kirjoittajat tietävät hyvin, ettei tekstiin tule kiinnostavaa draamaa ilman joidenkin asioiden vastakkainasettelua. 

Hän sanoo olleensa pullistelija ja mies pärinöissään, mikä naurattaa lukijaa, mutta toisaalta: ilman tuota piirrettä ja "hyvän ja pahan" kiehtovaa sekoitusta, jota Cheek ilmensi, ura tuskin olisi ollut yhtä menestyksekäs. Mielenterveyden haasteista Jare on kertonut aiemminkin, keinumisesta synkkien kierteiden ja huippuhetkien välillä. Pitkäaikainen terapia ja meditaatio ovat olleet suuri apu mielenrauhan saavuttamisessa. Miksei päätä voisi huoltaa, kuten autoa tai katkennutta jalkaa, hän kysyy. 

Asenne, jossa hän nuorena jämähti kostoon ja vihaan, jos jotain ikävää tapahtui, ei varmasti ollut hyödyllinen, ja on hyvä, että hän sanoo sen nyt. Ehkä sanominen opettaa muitakin? Monen muunkin ohjeen kanssa on kokeneena helppo olla samaa mieltä, kuten kiitollisuuden tärkeyden. Ja näiden:

"Suosittelen lämpimästi etsimään omaa mieltä askarruttavia teemoja käsitteleviä kirjoja. Kirja maksaa muutamasta eurosta muutamaan kymppiin, ja kirjastosta niitä saa lainata ilmaiseksi. Yksi oikeaan aikaan luettu hyvä kirja saattaa avata aivan uusia horisontteja. Parhaimmillaan lukeminen on todella halpaa terapiaa, ja yhdestä kirjasta sitä riittää tuntikausiksi." 

"Jatkuva piikit pystyssä oleminen, muiden syyttely ja egoistinen kostomentaliteetti aiheuttavat väistämättä katkeruutta, ja katkeruus ja viha puolestaan syövät aivan helvetisti energiaa. Päästämällä irti näistä itselleni haitallisista ajatuksista olen löytänyt mieleni sisällä paljon paremman paikan."

Monessa kohtaa mieleeni tulee työ- ja uraelämä myös muualla. Missä kulkee hyvän ja huonon tekemisen terve raja, se on jokaisen itse selvitettävä. Vaikka hurraan laadun tärkeydelle, tässä voi olla jotain vaarallista sille, joka todella haluaa olla hyvä. 

"Olen pakonomaisesti aina halunnut hioa asiat loppuun saakka, koska mielestäni ei ole mitään tärkeämpää kuin toimittaa laatua."

Yhteenvetona: Selkeä, rehellinen ja helppolukuinen muistelma ja opas, josta toivottavasti moni saa vinkkejä etenemiseen ja ylipäänsä asioihin suhtautumiseen. Toivoisin kirjan kuluvan etenkin heidän käsissään, jotka ovat uraansa aloittelemassa, saavat ehkä harmeja oman päänsä vuoksi ja jotka eivät välttämättä muuten lue niin paljon (kuin vaikka minä; oli muuten vaikea kirjoittaa neutraalisti vain kirjasta, kun muistoja uralta ja kommentteja kaikkeen tulvi mieleen). Hieman ärsytti neuvova ote, kuten lukujen nimeäminen tyyliin "älä tee näin" tai tee näin", mutta arvelen sen toimivan juuri oikealle kohderyhmälle - asia jää mieleen mahdollisimman suoraan sanottuna. 34 lukua, paljon perussisältöä. 

Kenelle: Menestyksestä haaveileville, uraa rakentaville, kehityskertomuksista kiinnostuneille, Cheekin ihailijoille ja vihailijoille, mielenterveytensä haasteita miettivälle, kypsymistä ja mielenrauhaa etsiville. 

JHT, Oskari Saari: Missio vai mielenrauha. WSOY 2025. Kannen kuva Jonas Lundqvist, Saaren kirjailijakuva Veikko Somerpuro. 

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Kirjaa voi lukea kahdella tavalla: joko heittäytymällä komean sanankäytön ja jännittävän juonen vietäviksi sen kummempia miettimättä - teksti kyllä kantaa - tai pohdiskella lukiessa suomalaista kansanperinnettä ja kirjan yhteyksiä Kalevalaan. 

Yritin innoissani tehdä molempia, joten lukeminen vei aikansa. Sillä Kalevalan Louhi, Pohjolan emäntä, on kiehtova hahmo, joka todella ansaitsi oman tarinansa esiintuomisen, minkä Emmi Itäranta nyt ansiokkaasti toteutti. Täytyy sanoa, etten hyppinyt ilosta Itärannan aiheen ensi kertaa kuultuani: mitä ihmettä nyt vielä revitään jo keksityistä, lähes fraasimaisista ikonisista hahmoista, haluan jotain uutta! Mutta kirjaa lukiessa kelkkani kääntyi. Tätä tarvittiin! Olisi pitänyt muistaa kirjailijan etevyys. Lönnrotinkin hän on ottanut mukaan, sillä kuten Louhi tälle toteaa:

"Sinun sanasi auttoivat tekemään minusta kuolemattoman, aivan kuten minäkin autoin sinua saavuttamaan kuolemattomuuden. Ne säilyttivät minut, ja ne kahlitsivat minut."

Louhi oli noita, joka osasi taiat ja loitsut moneen käyttöön, kuten sään ohjailuun, ja osasi muuntaa itsensä eläimeksi, loitsuhahmokseen. Mutta niin osasivat monet muutkin. Itse asiassa kaikilla Pohjolan naisilla oli loitsuhahmonsa, eikä siinä ollut mitään ihmeellistä heidän yhteisössään. Toisin oli Kalevanpojilla, tuolla ikuisella Pohjolan riesakansalla, joista joillakin toki oli taikavoimia, mutta sillä ei saanut leveillä. 

Kirja kertoo Louhen tarinan lapsuudesta loppuun saakka - jos tarina siis katsotaan loppuneeksi. Hänen ja Pohjolan näkökulmasta, jolloin tuntemamme tapahtumat saavatkin aivan toisen sävyn kuin olemme Lönnrotilta oppineet kuulemaan. Kalevanpojat eivät näyttäydy sankareina, kuten meille on uskoteltu. He saapuvat Pohjolaan pahat mielessään, pitäisi saada sampo ja sen mukana kaikki maailman rikkaudet, ja vielä tyttäriäkin vaimoiksi. Ryökäleet! Mitä muuta Louhi olisi voinut tehdä kuin puolustautua, kun osoittautui, ettei vieraiden sanoihin voinut luottaa, vaimojaankin kohtelivat huonosti. 

"Ennen vihollisen saapumista Pohjola oli ollut minun maailmani. Olin luullut silloin, että se oli koko maailma."

Pohjolassa hallitsivat naiset. Louhi oli paitsi johtaja myös nainen, äiti, vaimo, sisko, tytär ja ison talon emäntä, jotka kaikki puolet Itäranta tuo tarinassa esiin. Usein vuodekin jaettiin naisten kesken, mutta lasten tekoon tarvittiin miehiä: Louhen puoliso oli Niilo, ja heille syntyi rypäs tyttäriä. Esikoisen syntymästä Louhi miettii ikiaikaisia äidin ajatuksia:

"Kaikki hänessä yllätti minut, ja kaikki itsessäni hämmästytti minua, kun hän oli luonani. Hänen saavuttuaan oli mahdotonta ajatella maailmaa ilman häntä, vaikka olin siihen asti sellaisessa elänyt. Samalla ajattelin jatkuvasti maailmaa ilman häntä: sellaista, jossa hänet oli otettu minulta pois. Se täytti minut kauhulla. Se täytti minut rohkeudella."

Kirja kuvaa myös patriarkaattia vihollisen puolella ja on muutenkin yllättävän ajankohtainen näinä sotaisina ja riitaisina aikoina. Luonnon voima ja sen kunnioitus ovat vahvasti läsnä, mikä iskee aikamme kohtalonkysymyksiin sekin. Kansanperinne lävistää tarinan jokaista lausetta hienosti ja vie lukijan mukanaan maagiseen tunnelmaan, joka on vahva ja upottava. Samalla teksti tulee kerranneeksi Kalevalan syntyhistoriaa tarkkailemalla Elias Lönnrotia Louhen silmin. Uskon tässä olevan jotain olennaista myös kirjailijan työstä. 

"Uskot löytäneesi suomalaisuuden syntylaulun. 
Ja kuten voi käydä, kun mieli tahtoo luoda uutta, alkavat kuulemasi tarinat elää sinussa, muodostaa salaista rihmastoa keskenään, kasvaa yhteen joksikin osiaan suuremmaksi."

Draamantajua Lönnrotilla totisesti oli. Hän tarvitsi runokokoelmaansa Kalevanpoikien sankaruuden vastapainoksi pahuutta, jota Kalevalassa edustaa Pohjola noitineen. Louhi näkee asiat päinvastaisina. Mutta kuten hän toteaa:

"Runoilijoihin ei ole luottamista. Me olemme valehtelijoita joka ikinen."

Kirjan loputtua kesti hetken toipua ja laskeutua takaisin arkeen. Itärannan komea suomen kieli saa lehahdella vapaasti kuin kotka konsanaan. Tapahtumat noudattelevat nähdäkseni uskollisesti Kalevalan tuttuja tarinoita, vain käänteisellä näkökulmalla ja Louhen elämän lisäyksillä. Jonkin verran on toistoa, mitä ihmettelin ensin, mutta havaitsin sen toimivan tehokeinona tunnelman luomisessa, kuten runoissa tai laululyriikassa kertosäkeineen.

Kirjailija sanoi kirjan julkkareissa, että englanninkielinen versio ottaa enemmän aikaa kuin yleensä - hän kun tapaa kirjoittaa molemmat versiot julki yhtäaikaa. En ihmettele; löytyykö kaikille perinteen termeille edes vastinetta? Mutta englanninnos on siis tulossa.

Vahva suositus kansanperinteen, Kalevalan ja Lönnrotin ystäville, maagisesta fantasiasta innostuville, jännitystä kaipaaville, naisnäkökulmaa etsiville, vahvasta maalailevasta kielestä pitäville ja uppoutuville.

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja. Teos 2025. Kannen suunnittelu Jussi Kaakinen.