Milla Ollikainen: Mathilda

Häkellyttävän hienoja biofiktioita olemme saaneet lukea viime aikoina: kategoriaan kuuluu myös Mathilda. Nimi viittaa arkkitehti Eliel Saarisen ensimmäiseen vaimoon, jonka kanssa Saarinen oli naimisisssa suuren maineensa nousun ja taiteilijakoti Hvitträskin suunnittelun ja rakentamisen aikoihin.

Milla Ollikainen osuu lukijahermoon monin tavoin. Koko tuo Saarinen-Gesellius-Lindgren-kuvio suomalaisen taiteen kultakautena saa jo mielikuvituksen villiintymään. Tiedämme ennestään, että yhteiseen kotiin muuttaneen kolmen perheen yhteiselo oli täynnä dramaattisia käänteitä, mutta mitä oikeastaan tapahtui? Nyt luemme sen kahden naisen näkökulmasta, Mathildan ja Lojan, Herman Geselliuksen sisaren, jonka kanssa Saarinen avioitui erottuaan Mathildasta. Mathilda puolestaan rakastui Geselliukseen, ja tämä avioliitto oli kestävä.

Kirja on rajattu taitavasti. Sivumäärä on maltillinen, vaikka sisältö on runsas. Kirjailija kuvaa erinomaisesti kahta hyvin erilaista naista, kaunista ja tilaavievää Mathildaa ja käytännöllistä puurtajaa Lojaa. Kuin ikiaikainen Martta ja Maria -asetelma Kirkkonummen maisemissa. Molempia voi ymmärtää, jos haluaa. Loja tulee jopa todemmaksi kuin Mathilda, vaikka hänen osuutensa kerrotaan hän-muodossa, siinä missä Mathilda on kertojaminä. 

Mathildalla ei ole lapsionnea. Hän suree myös omaa lapsuuttaan, Hermanin rakkaus antaa siihen uskallusta ja ymmärrystä. 

"Kunpa minulla olisi ollut toisenlainen äiti, sellainen, joka ei olisi tehnyt minua aina levottomaksi ja epävarmaksi, olisin säästynyt monelta murheelta. Jos vain äitini olisi pitänyt minua todellisessa arvossa, kuunnellut mielipiteitäni eikä vain tyrkyttänyt omiaan, olisin tiennyt jo aiemmin, mikä minulle on hyväksi ja mitä minä tarvitsen ja mitä minulla on oikeus odottaa. Olisin ehkä jopa säästynyt koko avioliitolta Elielin kanssa, sillä olisin ymmärtänyt jo varhain, ettei hän todellisuudessa ole kiinnostunut minusta, enkä minäkään olisi hakenut avioliitolta jotakin sellaita, joka tekisi ylpeäksi äitini ja Viipurin seurapiirit."

Loja on kärsivällinen, ymmärtää Mathildan ytimen vaistomaisesti, vaikkei tästä pidäkään. Toimeen on tultava, kun asutaan samassa talossa, myös uusien liittojen jälkeen. Ja veli on Lojalle tärkeä. 

Suhteet ja perheet kehittyvät, muuttuvat. Saarisen maine kasvoi, hänen työtään sivutaan luonnollisesti usein, vaikka kirjan pääpaino on naisissa. Eliel ja Loja perheineen olivat paljon ulkomailla. Kunnes oli tehtävä lopullinen päätös muutosta Yhdysvaltoihin, luopua rakkaasta kodista. Myös Mathilda joutuu luopumaan paljosta ja tekee omat ratkaisunsa. Tähän kirjailija on kertonut saaneensa inspiraation sata vuotta vanhoista todellisista kirjeistä. Taustatyötä on tehty paljon, ja myös Elielin ääni kuuluu. 

Kirja on tavallaan myös muistokirjoitus Hvitträskin kulta-ajalle. Upea ateljeekoti toimii edelleen museona. Muistan ensikäyntini siellä vuosikymmeniä sitten: se sai leuan loksahtamaan, ja paikka tuntui sadunomaisen uskomattomalta. Vieläkin se varmasti se tekisi vaikutuksen, ja saattaa hyvin olla, että kirjan myötä talo saa uusia vierailijoita. Toivon todella, että kulttuurisäästöt kiertävät museon ja antavat sen jatkaa loistoaan suomalaisuuden ja kulttuurihistoriamme yhtenä tärkeimpänä merkkipaaluna kaikkien nähtävillä.

Tehokkaan kauniisti kirjoitettu koskettava tarina, täynnä onnea ja iloa, rakkautta ja taidetta, arkea ja juhlaa, mutta myös mustaa ja synkkää. Ja hieno uusi aluevaltaus Milla Ollikaiselle, joka on ollut aiemmin tuttu dekkarikirjailijana. Ihailen kirjailijan säästeliästä mutta osuvaa kerrontaa, kuten lausetta, jossa Loja miettii Mathildaa, tai ihmislasta ylipäänsä, joka lopputulemaa tietämättä aloittaa elämänsä

"viattomana ja valmiina kohtaamaan maailman, niin kuin kerran jokainen."

Milla Ollikainen: Mathilda. WSOY 2025. 

Oliver Lovrenski: Silloin ennen

Nuori esikoiskirjailija kirjoitti Norjassa suosioon nousseen kirjan teinivuosista Oslossa. Kirja on kuin räppiä, se etenee vauhdilla, sanoo paljon ja kuvaa kaupunkia, jossa maahanmuuttajataustaiset nuoret pyrkivät löytämään nautintoja kaduilta opituilla keinoilla, huumeilla ja niihin rahaa tuovilla rötöstelyillä. 

Väkivalta ja koulun välttely ovat arkea poikaporukalle, veljille, kuten he itseään nimittävät. Aikuiset jäävät kumman heiveröisiksi hahmoiksi, vaikka yrittävät puuttua. Ivor kertoo:

"marcon, mun, arjanin ja nyt jonaksen uus sossu, ne puhuu kaikki samaa paskaa, ooo teiän pitää katkaista välit niihin poikiin, ne ei oo teille hyvää seuraa, meiän pitää miettii toimenpiteit, ehkä siirtää sut jonnekin muualle etten voi enää hengailla niiden kaa

aina sama laulu, uudestaan ja uudestaan, ne ihmiset on rehellisesti aitoja papukaijoja, niiden mielest me jotenkin pilataan toisemme, ne ei ymmärrä et tilanne on päinvastanen, me oltais vedetty huumeit joka tapaukses, me pidetään toisistamme huolta"

Poikien tulevaisuus on epämääräisiä haaveita, sen verran kuin sitä tulee ylipäänsä ajateltua. Ivor miettii, että haluaisi asianajaksi, muttei edistä asiaa. Tytöt kyllä kiinnostavat ja Ivor ihastuu Aylaan, mutta elämäntapa ei suosi suhteiden ylläpitoa, kun energiaa riittää lähinnä pään sekaisin saamiseen ja siihen tarvittavaan rahanhankintaan. Ja kavereiden kanssa hengailuun, joka tarjoaa myös lämpöä ja huumoria. Ja oivaltavia sivalluksia, eivät pojat tyhmiä ole.

"yhen denan nimi oli steinar
ja sil oli punanen nenä eikä juuri sanottavaa, mut
täl kertaa se avas suunsa ja kysy jonakselt miks se
kaato sitä paskaa itteensä, ja sillon jonas pysähty
miettii, sano lopuks kipuun, ja steinar siihen että sä
oot hengissä, ei siihen oo lääkettä"

Äidit pelkäävät, syystä. Ivorille isoäidin kuolema on jonkinlainen käännekohta (huonompaan), Ivorin ja veljien vauhti kiihtyy. Toinen on Jonaksen kuolema. Jonas oli yksi veljistä, jonka kotiolot olivat surkeat. Eivätkä kaverit voi näissä auttaa. Ehkä Ivor pikkuhiljaa alkaa sen tajuta ja käänne parempaan tapahtuu, eihän nuori mies olisi omakohtaista kirjaa pystynyt muuten kirjoittamaan. Ehkä myös  viranomaisten jankutus avun hakemisesta sekin kuitenkin osaltaan tehoaa. Ivor haluaa olla porukan poikkeus, se joka pärjää ja pääsee kuiville. 

"mä kadotan itteni, päivä päivältä katoon niinku
hiekanjyvät sormien välistä"

ja joitain juttuja ei tuu sanottu kellekään vaik ehkä
kannattaiski joten ne vaan kasvaa jättimäisiks
tikittäviks pommeiks ja kerran ayla sano et sä kutsut
traumoja muistoiks"

Aito koettu elämä näkyy, ja kirjailija on sanoittanut sen koskettavasti. Nuorten tunnot välittyvät koko skaalallaan, ylimmästä alimpaan. Suomentajan tehtävä ei lie ollut helppo, mutta lopputulos on onnistuneen luonteva. 

Oliver Lovrenski on yksi HelsinkiLitin esiintyjistä 2025. 

Oliver Lovrenski: Silloin ennen. (Da vi var yngre.) Gummerus 2025. Suomennos Onerva Kuusi. 

Anne Tyler: Three days in June

Anne Tyler on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka vuosikymmenien mittaisen, aina viehättäneen tuotannon olen monesti päättänyt lukea uudestaan. Hanke odottaa toistaiseksi, sillä 82-vuotiaalta kirjailijalta ilmestyy uutta edelleen.

Three days in June kertoo Gailista, jonka tytär Debbie on menossa naimisiin. Sulhanen on mukava, eikä tulevalla anopilla ole ainakaan aluksi mitään häntä vastaan. Sitä vastaan kylläkin on, että tyttären isä Max, Gailin eksä, majoittuu Gailin luo häähumujen ajaksi. Harjoitusillalliset ja itse häät, helposti pari yötä, huokaa Gail harmissaan, mutta ei auta. Ei vanha pari riidoissa ole, mutta eroon oli syynsä.

"Anger feels so much better than sadness. Cleaner, somehow, and more definite. But then when the anger fades, the sadness comes right back again the same as ever."

Muutakin ärsytystä Gaililla on juuri nyt. Hänen on etsittävä uusi työ. Kuusikymppisenä! Työpaikalla vaihtuu johto, minkä myötä tapahtuu muutoksia. Gailin ei katsota olevan kovin hyvä ihmisten kanssa, joten siksi hänelle suositellaan jotain muuta. Luonnollisesti Gail on pöyristynyt, sekä työn menetyksestä että ihmistaitojensa arvioinnista.

Mutta pakko myöntää, että arviossa näyttäisi olevan perää. Gailin suorasukainen ote, jota hän ei itse vaikuta huomaavan, viihdyttää lukijaa. Kukapa meistä virheetön olisi, samastuttavuus on lohdullista. 

"Sometimes when I found out what´s on other people´s minds I honestly wonder if we all live on totally separate planets."

Pääasia Gailille on se, että Debbie on onnellinen. Tytär tuntee äitinsä ja pyrkii viisaasti välttämään tämän virheitä. Kuinka se onnistuu ja miten perhesuhteet toimivat eri sukupolvissa, siitä Tyler on kirjoittanut inhimillisen, humoristisen ja tuttuun tapaansa lukijaa kiinnostavia yksityiskohtia taitavasti nappaavan tarinan, jonka lukemisesta jää hyvä mieli. Kysyin mahdollisesta suomennoksesta aikatauluineen kustantajalta, mutta heillä ei ole tapana vastailla lukijoiden viesteihin. Eiköhän suomennos jossain vaiheessa kuitenkin tule. 

Luin myös Tylerin Sinisen langan, joka suomennettiin vasta nyt, vaikka se ilmestyi alunperin vuonna 2015 ja oli tuolloin peräti Booker-palkinnon lyhytlistalla. Kirja jäi taatusta Tyler-tyylistään huolimatta melko haaleaksi kokemukseksi. Saattaa johtua siitä, että luin e-kirjana enkä paperisena, ei ollut hypisteltävää. Ja kirjan nimi vaikuttaa pakkokeksityltä, en nähnyt siinä kunnollista sinistä enkä punaista lankaa. Sukupolvien dynamiikan ja keskiluokkaisen amerikkalaisen perhe-elämän kuvauksena se toimii varman viihdyttävänä, eikä sitä kesken tehnyt mieli jättää. Aihe on superkiinnostava: kun vanhemmat vanhenevat ja nuorten on otettava vastuuta, hankauksilta perheen sisällä ei vältytä. Kuka on ns. paha lapsi, kuka taas hyvä, ja kenelle jää vanhempien hoito ja kotitalo, muun muassa näitä pohditaan. 

Anne Tylerilta blogissa muun muassa:

Jää hyvästi

Kellotanssi

Palmikko

Anne Tyler: Three days in June. Chatto & Windus / Penguin Random House 2025. Illustrations by Bex Menzies.

Sininen lanka (A Spool of Blue Thread). Otava 2025. Suomennos Laura Beck.

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä

Noora Vallinkoski on jälleen kirjoittanut upean kirjan lähiölähtöisestä todellisuudesta ja luokkanousun
mahdollisuudesta tai mahdottomuudesta. Vanha Monni asuu Mörskässä, nimensä mukaisesti purkukuntoisessa talossa Ikean kupeessa kummipoikansa Petterin kanssa, jonka hän on ottanut hoiviinsa vuosia sitten pojan sijaisvanhemmilta. Petteri pelaa, paljon. Monni miettii:

"Puhu sinä vain luureillesi. Puhu näkymättömille pelikavereille, pienille ukkeleille ruudulla. Puhu semmoista kieltä mitä minä en ymmärrä niin pysytään väleissä. Ja poika puhuu. Puhuu niin perkeleesti että joskus mietin puhuuko tämän Mörskänkin kumoon. Kömpiikö niistä luureista yksi kaunis päivä koko konkkaronkka jolle hän jaarittelee. 
Toisaalta minäkin puhun sulle vaikka siitä on jo puoli vuosisataa."

Siskontytär Tiia on päässyt kauas työläistaustastaan, opiskellut, vaurastunut. Miehensä Ollin kanssa he ovat kiertäneet maailmaa töidensä perässä, asuvat nykyisin Tanskassa. Tiia tulee käymään kotikonnuillaan, selvittämään suhdettaan ikänsä raskasta työtä tehneisiin vanhempiinsa, sillä on aika: hän odottaa kaivattua vauvaa.

"Kaikista lapsuuteeni liittyvistä tunteista ainoastaan raivo ei kehity tai muuta muotoaan. Se vain jatkuu katkeamattomana huutona sisälläni."

Raivo ja kostonhalu syntyivät köyhyydestä, häpeä ei siitä, että oltiin köyhiä ja sivistymättömiä, vaan siitä, "miten vähän hänen vanhempiensa panosta yhteiskunnasta arvostetaan." 

"Jo lapsena opin sanan vakavaraisuus. Me olimme vakavaraisen vastakohta, yksi ylimääräinen lääkelasku alkuvuodesta riitti syöksemään meidät alamäkeen. Päätin, että minusta tulisi isona vakavarainen, eikä minun tarvitsisi mennä kauppaan laskimen ja ruutuvihon kanssa, vaellella hyllyjen välissä niin pitkään että vartijat alkaisivat pälyillä minua. Vakavaraisuus säästäisi aikaa, ja saisin osakseni hyväksyviä katseita."

Vallinkoski kuvaa henkilönsä niin hienon monisyisesti, että heitä on helppo ymmärtää, samastua. Monni muistelee nuoruuttaan ja miestä, Tiia lapsuuttaan ja sen jälkeen tapahtunutta. Petteri elää peleissään, vaikka Tiia yrittää esittää vaihtoehtoja, onhan poika fiksu.

"- Kiitos kun huolehdit Monnista, Petteri. Ja kiitos, että olet käynyt isän ja äidin luona. 
- Mitä mun sitten kuuluisi tehdä? Reissata jossain Aasiassa?
- Ei tietenkään. Tarkoitan vain, että kaikista tilanteista on ulospääsy."

Monni saa viestejä eräältä Toomakselta. Imeliä, mutta ihania. Niistä hän ei kerro muille. Eikä Petteri kerro suhteestaan omaan viestittely-ystäväänsä, Desdemonaan. Tiialla on paljon tekemistä itsensä kanssa, suhteessa vanhempiinsa, suhteessa koulutuksen ja työn tuomaan asemaan (jota vanhemmat eivät ymmärrä), suhteessa omaisuuteen, suhteessa siihen, mitä hänellä on nyt ja mitä ei aiemmin ollut. Ja siihen, miten rakkaus ilmenee ja miksi sitäkin säännöstellään. Pakenemisen halu on ja pysyy, ja lukija saa hänen kanssaan miettiä, voiko lähtökohdistaan ikinä päästä oikeasti muualle. Niin, ettei menetä sisintään, alkuperäistä itseään. 

"Olin törmännyt siihen mahdottomalta tuntuvaan etäisyyteen, joka vanhempieni laminaattipöydän ääreltä oli tuohon massiiviseen illallispöytään. Seisoin tavoittelemani maailman kynnyksellä. Kovalla työllä ja mielistelyllä, häivyttämällä loputkin itsestäni olisin voinut ehkä ottaa vielä askeleen, mutta käännyin hopealusikat käsilaukussani."

Teksti on viiltävää, lauseet täysiä, ajatukset mietittyjä, kokonaisuus vaikuttaa lukijaan vahvasti. Ainakin tähän lukijaan. Kuten kohta, jossa Tiia tajuaa vanhempiensa elämästä jotain olennaista. Työväenluokka leimaa heitä alusta loppuun, se entinen, ei tiedostavasti kokeileva. Jotkut puhuvat työväenkirjallisuuden puutteesta nykyisin, mitä en ymmärrä. Onhan sitä, tässäkin komea esimerkki. Ajat vain ovat muuttuneet, näkökulmat vaihtuneet. Vallinkosken analyysi ulottuu syvälle, näkyvän tilanteen läpi.

"Yhtäkkiä mietin, olenko loukannut vanhempiani. Näen heidän puolustuskyvyttömyyteensä ja vuosien varrella kääntyneen valta-aseman. Sillä nyt se on tapahtunut, olen todella voittanut. En vain aavistanut, ettei siitä olisi iloa kenellekään. Että voittoni olisi katkera."

Kenelle: Nykyisyydestä kiinnostuneille, luokkanousun tehneille, luokkarajoja ja eriarvoisuutta miettiville. Vaikka mainittu teema leimaa kirjaa, siinä on paljon säikeitä, ajankuvaa ilmiöineen ja ihmiskuvausta, suhteiden moninaisuutta ja inhimillisyyden välkettä. Surua, onneakin. Hyväksikäyttöä ja hyvänä pitämistä. Niukkuutta ja runsautta. Teos herättää ajatuksia, toimisi varmasti hyvin myös lukupiirikirjana - olisi mielenkiintoista kuulla, mitä eri lukijat siitä nostaisivat. Lopetan kuitenkin teeman tiivistykseen, esimerkeillä molempiin suuntiin:

"Muovimatosta laminaattiin. Laminaatista parkettiin. Keittokomerosta avokeittiöön. Hellasta induktiolieteen. Lastulevystä täyspuiseen. Riisipaperivalaisimesta lokkilamppuun."

"Porealtaasta suihkukoppiin. Maistelumenusta nakkiperunoihin. Sushista kalapuikkoihin. Taksista pummiajeluun. Rantapromenadilta paviljongin taakse. Omakotitalosta vuokrakasarmiin. Kattohuoneistosta baarin yläkertaan. Perintöhuonekaluista Jyskin lipastoon. Glorian kodista Pirkkaan."

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä. Atena 2025. Päällys Jussi Karjalainen.

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun

Kirjoittaja on talouskirjailija ja Omavaraisuushaaste-blogin pitäjä, joka valittiin Nordnetin äänestyksessä vuonna 2023 Vuoden sijoittajaksi. Hänen ensimmäinen talousoppaansa Viisas sijoittaja (2023) käsitteli sijoittamista, mutta hän tarttui vielä suurempaan haasteeseen: neuvomaan ihmisiä hoitamaan kaikki raha-asiansa fiksusti.

Raha mietityttää useimpia, ainakin meillä yhä enemmän lähipiirin nuorten kasvaessa. Miten heille voisi opettaa rahankäyttöä niin, että he pärjäisivät elämässään eikä rahasta muodostuisi ainakaan suurta ongelman aihetta? Ja kuuntelevatko he tylsiä neuvoja, vai onko parempi vain näyttää esimerkkiä ja luottaa heidän oppivan sitä kautta? Juntusella on asiasta selkeä näkemys: rahasta on puhuttava.

"Jos rahasta ei puhu, rahasta ymmärtää vain sen minkä näkee ympärillään, ja silloin rahataitojen kehittyminen jää lopulta sattuman varaan. Rahasta puhuminen lievittää myös rahan aiheuttamaa ahdistusta." 

Opas on käytännönläheinen ja helppolukuinen konkreettisine ja henkilökohtaisine esimerkkeineen. Se jakautuu teemoittain: ensin puhutaan rahan merkityksestä yleensä Suomessa ja ihmissuhteissa. Sen jälkeen seuraa teema Kuluta vähemmän, joka neuvoo seuraamaan omaa kulutusta ja antaa vinkkejä siitä, miten käsitellä rahaa arjessa ja miten menoja on mahdollista vähentää. Jos siis haluaa vaurastua. Kolmannessa osassa, Omista ja ota velkaa oikein, puhutaan omaisuudesta ja suurimmista hankinnoista, kuten koti, sekä vakuutuksista, joka on tärkeä osa omistamista. 

Elääkseen ja vaurastuakseen on tienattava, mutta miten tuloja saisi kasvatettua? Osa neljä, Tienaa enemmän, puhuu osaamisesta, työelämästä ja sen merkityksestä rahan ja hyvän elämän kannalta, hieman myös veroista. Viimeinen, viides osa keskittyy perusasioihin sijoittamisesta otsikolla Sijoita yksinkertaisesti ja säännöllisesti.

Siinäpä sitä on asiaa omaksuttavaksi! Paksu opus ei ole nopeasti lukaistavissa, vaikka se onkin käytännönläheinen ja tervejärkinen. Yhteenveto sisällöstä kunkin osan lopussa on erinomainen idea, etenkin lukijalle, joka ei jaksa lukea kaikkea. Kirjoittaja ei ole varsinainen kirjailijuuden ammattilainen, mikä näkyy tiivistämisen tarpeena, mutta juttelevan eli pitkän ja osin toisteisen tekstin etu on aito innostus ja kokemus, jota kirjoittaja auliisti haluaa jakaa. Toisaalta, "kaikkea" kun ei voi kuitenkaan sanoa yksien kansien välissä, joskus mennään hiukan mutkia suoristaen tai asioita rankasti rajaten, ymmärrettävästi kyllä.

Viesti on se, että jokainen voi itse vaikuttaa talouteensa - jos ei ole esimerkiksi vakavasti sairas tai omaa muuta estettä vakiotulojen saamiselle, tulkitsen. Rahataitojen puute saattaa estää fiksut rahankäyttöpäätökset, ja ihminen "käyttää kaikki rahansa hetken tyydytykseen jumittuen siten elämään kädestä suuhun siinäkin tapauksessa, että hänellä olisi taloudelliset edellytykset oman talouden haltuunottoon." Köyhyyden kehän Juntunen sanoo syntyvän, "kun ihminen ei kokemuksiensa takia usko edes pystyvänsä vaikuttamaan omiin taloudellisiin olosuhteisiinsa." 

Hyvä esimerkki on rahapelien suosio: köyhimmät käyttävät niihin rahaa eniten (viitataan THL:n tutkimukseen). Jos jokaviikkoisen lottorahan käyttäisi sijoitussäästämiseen, on helppo laskea tietyn summan tuotto vaikkapa 25 tai 50 vuoden ajalta käyttämällä pörssin historiatietoa. Säästäminen on hidasta, mutta raha kertyy, toisin kuin hedelmäpeleissä. Tosin jännitys saattaa puuttua, jos ei sitä halua hakea sijoituskurssien tai tilinsä seurannasta. Ja pelaamisen katson harrastukseksi, ja harrastukset tuppaavat aina jotain maksamaan. (Ei mennä mielenterveyspuolelle eli ongelmapelaamiseen.) Mutta viesti on edelleen se sama: valinta on jokaisen oma.  

Kulutuksen vähentämisen vinkit toki toimivat kaikille, mutta tärkeintä on asenne, jossa ihminen tuntee itse olevansa ohjissa. Kirjoittaja kuitenkin toteaa, ettei kaistanleveyttä ehkä riitä miettiä kirjan asioita, jos raha- tai elämäntilanne on todella huono. Ja oppimistaidoissa, jaksamisessa ja itsekontrollissakin olemme erilaisia. Sen enempää psykologian puolelle ei mennä, eikä tässä yhteydessä tarvitsekaan. Siitä kuitenkin muistutetaan, että ansaitsemisen ei tule olla elämän päätarkoitus eikä terveyttä kannata menettää liiallisen työnteon vuoksi.

Perussäännöt rahankäytöstä ovat aikuisille tuttuja (meille, jotka on opetettu tilanteen pakosta säästäväisiksi jo pienistä): Köyhyys ei aina tarkoita pieniä tuloja, vaan usein liian suuria menoja. Käytä kauppalistaa äläkä poikkea siitä. Kirjaa kaikki menosi ylös. Kouluttaudu, tee töitä ja pyri nostamaan palkkatulojasi sen mukaisesti. Puhutaan sopivan ammatin ja työn löytämisestä sekä yrittäjyydestä, jos palkkatyö ei riitä tai sitä ei saa. Vaikka tiedämme, ettei sekään ole kaikille mahdollista, näihin tilanteisiin tai politiikkaan (kuten leikkauksiin) ei kirja puutu, vaan opastus nojaa säännöllisiin tuloihin. 

Onko opas siis tarkoitettu vain ahneille hyväosaisille? Eiköhän rahataitojen perusteista ole jokaisen hyvä olla perillä, millä tuloilla tahansa. Kaltaiseni seniori ei välttämättä löydä kirjasta paljon uutta, mutta luin sen suurella mielenkiinnolla. Eniten uskon kirjasta olevan hyötyä nuorille aikuisille ja teineille, jotka alkavat harjoitella omaa rahatalouttaan. Ylioppilas- tai valmistujaislahjavinkki! Sekä aikuisille, jotka tuskailevat raha-asioidensa kanssa: ehkä asiasta lukeminen herättää ajatuksia omaankin käyttöön. 

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun. Tammi 2024. Kansi Timo Numminen.

Maarit Verronen: Sunfloweria

Jälleen vaikuttavaa Verrosta: hänen kirjoissaan on aina jotain mystistä ja alitajuntaa tavoittelevaa, vaikka tyylilaji on vaihtunut vuosien mittaan realistisemmaksi. Silti tämäkin kirja tuli uniin, ja tietyt kohdat varmasti palaavat mieleen monta kertaa.

Suurvalta Greatwrathenia on hyökännyt pieneen Sunfloweriaan, joka puolustautuu henkensä edestä, johtajanaan vahva presidentti Greenoz, entinen tv-näyttelijä. Sotatilasta huolimatta maahan järjestetään Suomesta erikoinen bussimatka kulttuurivaihdon nimissä. Sananvapausjärjestön organisoima matka on ilmainen rohkeille lähtijöille, joihin kuuluu myös Nea, neuvokas ja käytännöllinen nainen, tuttu hahmo eri nimillä aiemmista Verrosen kirjoista. Hän haluaa tukea Sunfloweriaa ja nähdä tilanteen itse. Voisiko hän auttaa jotenkin?

Matkan muut osallistujat eivät ole Nealle ennestään tuttuja. Jokaiselle osoitetaan bussista oma lokero nukkumiseen, ja tavaraa saa ottaa mukaan vain minimaalisesti. Polttoainetta, vettä ja ruokaa on varattu niin, etteivät yllätykset - joita epävakaassa maassa on odotettavissa - sotke koko reittisuunnitelmaa. Tarkoitus on tavata kulttuurin tekijöitä, taiteilijoita, paikallista johtoakin, jos se onnistuu. Järjestelyt vaikuttavat järkeenkäyviltä, vaikka koko matkaidea ehkä ei. Myös Nea alkaa pohtia, mikä mahtaa olla reissun perimmäinen tarkoitus ja keitä ovat sen tuntemattomat sponsorit, sillä outoja ristiriitoja alkaa nousta esiin. 

"Kaikesta huolimatta tuntui kummallisen turvalliselta olla pieni ihminen suuressa kaupungissa, jota pommitettiin. Kvelan ilmatorjunta toimi melko hyvin."

Lisäriesana on pandemia, virusmuunnos, joka "tappoi entistä ärhäkämmin." Nea huomaa olevansa yleinen mentori ja se, jolta epätietoiset kyselevät neuvoja eri tilanteissa.

"Siis kyse ei ollut siitä, kuka vaikutti tietävältä, vaan siitä, keneltä uskalsi kysyä. Asiallisilta ja levollisilta yksin liikkuvilta naisilta kysyttiin kokemukseni mukaan aina. Sokkeloisen kaupan hevi-osastolla sitä, missä on vaaka, ja vieraankin kaupungin kadulla sitä missä on rautatieasema."

Matkalla tosiaan tavataan kulttuuriväkeä ja koetaan taide-esityksiä: nukketeatteria, konsertteja, musikaalia ja jopa kansanjuhlaa. Musiikki vetoaa Neaan, vaikka tunnelma kiristyy matkalaisten kesken,  sotatoimet ovat jatkuva uhka eikä kuolemiltakaan vältytä. Tilanne kärjistyy niin, että Nea joutuu ottamaan aktiivisen roolin, jolla on suuri merkitys niin matkalaisille kuin koko maalle. 

Trillerimäiset tapahtumat kerrotaan lakonisen rauhallisesti, mikä luo omanlaisensa oudon tunnelman. Kaikki on hullun mielikuvituksellista, mutta silti todentuntuista. Kuvaukset Sunflowerian presidentin työpäivistä ovat suorastaan dokumentinomaisia - juuri noin voi ajatella tapahtuvan todellisuudessa. Tai siis siinä maassa, josta puhutaan. 

Suora ja selkeä kannanotto nykyiseen sotaan ja sen lopputulemaan. Kuin katselisi laajennettua todellisuutta tai sodan maisemaa uudesta kulmasta. Kuten bussin kyydistä.

Kenelle: Sotaa pelkääville ja inhoaville. Ulkopuolista uutta näkökulmaa sotaan etsiville. Fiktion voimaa arvostaville. Ukrainan puolustajille.

Maarit Verronen: Sunfloweria. Aviador 2025. Kansi Satu Enstedt. 

Aiempaa Maarit Verrosta blogissa:

Hiljaiset joet
Varjonainen
Orionin vyö
Muutama lämmin päivä

Ossi Nyman: Alkuhuuto

Ossi Nymanin romaanihenkilöihin tutustuessa ei tiedä, pitäisikö nauraa vai voihkaista: usein molempia. Osuvasti nimetty Toivo haaveilee työn jättämisestä, vaikka on alle viisikymppinen. Maailma ei mene hänen mielestään hyvään suuntaan maahanmuuttoineen ja muineen. Ei ole enää mummon leipomaa leipääkään. 

"Hän ei pysty hyväksymään sitä, että koko maailma on mennyt päin persettä, eikä koskaan palaa entiselleen. Mikään mihin hän on uskonut ei ollutkaan pysyvää. Kaikki on paljastunut katoavaiseksi aina ihmisistä urheiluseuroihin ja kyliin ja kaupunkeihin asti. Jopa ilmasto ja vuodenajat ovat muuttumassa toisiksi. --- Hän ei halua saavuttaa elämällään mitään, ainoastaan viettää aikansa mahdollisimman mukavasti." 

Mukavuuteen kuuluu rakkaus, jota Toivo etsii netistä. Hän löytää Marjutin ja rientää ostamaan sormukset. Marjut ottaa naiseudestaan kaiken irti: hän elää mukavassa mutta väljähtyneessä liitossa, ja hakee ihailua ja seksiä muilta kuin mieheltään Faithilta. Tämä puolestaan on maahanmuuttokriittinen maahanmuuttaja, jolla on hyvä työ suntiona, aina siisti ulkonäkö sekä huoli siitä, että he Marjutin kanssa ovat vieraantumassa. Joko nauroit tai voihkaisit?

Nautinnonhaluinen Marjut ja vakava Faith vaikuttavat tosiaan etääntyneiltä toisistaan, vaikka Faith uskoo asian parantuvan, ehkä Jumalan tai terapeutin avulla. Marjut saa Toivon unohtamaan kaipuun menneeseen, mutta nykyisyyskin kiukuttaa miestä. Nainen päättää rakastaa tämän ehjäksi, tuoda iloa ja valoa Toivon elämään. Eikä hänellä orgasmejakaan vastaan mitään ole. Avioeroa hän ei suunnittele, sillä "Marjut ei halua kenenkään ajattelevan, että hän olisi huono puoliso tai ihminen." Eroa ei halua myöskään Faith omista syistään.

Marjut näyttäisi oivaltaneen jotain tärkeää, kun hän katsoo köyhää pesulanpitäjää: "Hän ei ollut ketään onnettomampi eikä kukaan häntä onnellisempi. Ihminen sopeutuu  kaikkeen. Vain muutoksen hetki on vaikea." Haluaako kukaan näistä henkilöistä muuttua? Miksi, tai miksi ei? Heidän kunniakseen on sanottava, että he pyrkivät olemaan aktiivisia toimijoita, mutta onko heidän keinoillaan mitään vaikutusta onnellisemman elämän saavuttamiseksi? 

Juttuun sekaantuu ulkopuolisia keskustelijoita, jotka kommentoivat Toivon reaktioita.

"- Nyt Toivo on ymmärtänyt, et tää kaikki ei johdukaan hänestä, vaan olosuhteista hänen ympärillään. Hänen lapsuudesta. Yhteiskunnan rakenteista. Globalisaatiosta. Siitä, että hänen nuoruudessaan ja lapsuudessaan koulutusjärjestelmä ei osannut vielä ottaa hänenlaisten tarpeita huomioon. Mikä on tietysti melkosen ironista, kun tiedetään kuinka paljon hän kadonnutta aikaa kaipaa.
- Hän syyttää mun mielestä nyt täysin oikeutetusti kaikkia paitsi itseään."

Toivo on raivoissaan, on vaikea hyväksyä, etteivät asiat menekään kuten "piti" tai kuten hän hyvinvointiyhteiskunnan kasvattina kuvittelee itselleen luvatun. Yllättäen hän päättää olla jalomielinen Faithia kohtaan, vaikka on tälle kateellinen. Toivo ilmoittautuu maanpuolustuskurssille. Alan pelätä, että Toivo on menetetty. 

Avartava analyysi ihmisyydestä sekavassa maailmassa: kukin etsii tapojaan olla. Vastustamalla, sopeutumalla tai nautintoja etsimällä. Entiseen kaipuu on suuri - entiseen, jota tuskin on ollut olemassakaan. Muistuttaa monia maailman maiden nykypuolueita ja poliittista johtoa, joissa faktoilta suljetaan silmät tiukasti. Tekstistä tulee usein mieleen Kari Hotakainen traagisen ja koomisen yhdistelmineen ja pienen ihmisen urheine tai säälittävine räpistelyineen suurempien voimien vallassa. Näin me räpistelemme, kukin tavallamme.

Kenelle: Mennyttä kaipaaville, pärjääville ja pärjäämättömille, maahanmuuttokriittisille, maailman hulluutta päivitteleville, ohi oman kuplan katsoville, Hotakais-tyylin ystäville. 

Ossi Nyman: Alkuhuuto. Teos 2025. Ulkoasu Taru Staudinger.

Lisää dekkareita! Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi, Anu Patrakka: Ihailija

Pohjoismainen dekkarikierrokseni vie Norjaan. Hurjasti myynyt Jørn Lier Horst on entinen rikostutkija, mikä näkyy dekkarissa selkeästi: poliisityö kuvataan tarkasti ja todesti, yksityiskohtia myöten (hieman huvitti poliisin rengaskansioiden numeroinnin kuvaus). Mutta pitkäveteistä teksti ei ole, dialogia, vauhtia ja tapahtumia riittää.

Lähtöasetelma on genrelle ominainen: kokenut ja väsynyt poliisi, jonka lähipiirissä on toimittaja. Tässä ne ovat komisario William Witting ja hänen tyttärensä Line. He joutuvat mukaan kesämökkimurtojen selvittelyyn, sillä Wittingin oma mökki on Stavernissa, jossa murtoja on havaittu. Tapaus osoittautuu luultua monisyisemmäksi, kun yhdeltä mökiltä löytyy ruumis. Ja outoja alkaa tapahtua, ruumis katoaa, mökkialueelle tippuu kuolleita lintuja... 

Tutkimukset laajenevat ja monimutkaistuvat; lopulta ne vievät Wittingin Liettuaan. Hän yllättyy Vilnan siisteydestä ja mukavista näkyvistä päiväsaikaan, mutta pinnan alla on paljon köyhyyttä ja siitä aiheutuvaa rikollisuutta, joka heijastuu muualle Eurooppaan. 

"Iltahämärissä kadut näyttivät aivan erilaisilta. Hänen ohitseen käveli tyylikkäitä miehiä ja kevyesti pukeutuneita, mutta raskaasti ehostettuja naisia. Toisaalta jalkakäytävillä istui kerjäläisiä odottamassa ystävällisiltä sieluilta lanttia tai muuta avustusta."

Witting oli tekstin mukaan tutkinut tietoja Liettuasta "tietosanakirjasta". Mahtoiko olla noin, vai onko kääntäjä tulkinnut esimerkiksi wikipedian omalla tavallaan? Oslolaisen poliisin tiedot maasta olivat myös kummallisen heikot, lähinnä rikollisuuden värittämät. Tosin siihen on pohjaakin tilastojen valossa. Witting pääsee myös näkemään valtavat käytettyjen ja varastettujen tavaroiden fyysiset markkinat: "Se oli kuin ulkotilassa oleva Claes Ohlson, Biltema ja Ikea - kaikki kolme yhdellä kertaa. --- Tämä on ostoskeskus niille, joilla ei ole varaa hankkia vaatteita tai ruokaa tavallisista kaupoista." 

Huumekauppaan ja rikollisjengeihin kiertyvät tämänkin kirjan kuviot. Eivät minulle kiinnostavinta luettavaa, odotin enemmän kesämökkipuolelta, sillä se koskettaa omaakin elämää. Mutta tunnustusta on annettava tekijälle: lukijalle heitellään taitavasti täkyjä, epäilyjä ja yllätyksiä, ennen kuin homma saadaan päätökseen. Tiukan poliisityödekkarin ystäville täsmäluettavaa.

Jørn Lier Horst: Suljettu talveksi. Otava 2025. Suomennos Tiina Sjelvgren. Kansi Elina Salminen.

Nelson Monteiro, portugalilainen poliisi Porton henkirikosyksiköstä, vie tyttöystävänsä, suomalaisen Emilian, Lissaboniin pitkäksi viikonlopuksi. Kovin hitaasti vaikuttaa heidän suhteensa etenevän, mutta matkalla se saa uusia käänteitä. 

"Jotakin puuttui, jotain mikä yhdistäisi heidät ja pitäisi heidän kiinni toisissaan. Mielessään Nelson näki heidät ajautumassa erilleen, eikä hän tiennyt miten sen estää."

Yhdessäoloa haittaavat oudot kuolemantapaukset, joita Nelson joutuu selvittelemään entisessä kotikaupungissaan. Kyse on vieläpä lapsuudentutuista, kuten vanhasta Maria Glóriasta, joka oli aiemmin tunnettu fadista, fadolaulaja, joka vieläkin laulaa julkisesti. Emilia hurmaantuu fadomusiikista ja osaa viettää aikaa yksikseenkin kaupungilla, kun Nelson hoitaa asioitaan. Kypsän oloinen suhde siis.

Maria Glória asuu yhdessä Rosan kanssa, jonka Nelson myös muistaa lapsuudestaan. Kahden iäkkään naisen välit vaikuttavat tylyiltä, ja lukija saa tietää taustoja takautumilla heidän nuoruuteensa. Rakkausasioista tietenkin on kyse, mutta kuinka vakavista ja keiden välillä? 

Kuten lajiin kuuluu, tunnemme etsivän perheasioita enemmänkin: Monteiron lapset ovat jo aikuisia, vaimo on ex, ja dementoitunut isä Portossa vaatii jatkuvaa hoitoa. He jäävät kuitenkin pieneen sivuosaan. Ehdin jo ajatella, että kirjasarjassa saisi olla Nelsonin lisäksi joku vastapaino-päähenkilö, jotta kuvio täydentyisi ja juoni rikastuisi, pahiksella tai jollain muulla kierteellä. Emilia on liian läheinen. Mutta kuin ajatukseni olisi luettu, Nelson menee tapaamaan vuosien jälkeen äitiään! Ehkä Beatriz on kaipaamani vastapaino? 

"Hänen olisi pitänyt käydä äitinsä luona aiemmin, Emiliakin oli sanonut että pelot on kohdattava, jotta niiden yli pääsi. Ja hän jos kuka tiesi mistä puhui."

Kuulostaa jännittävältä, jään seuraamaan jatkoa. Kuten aina Patrakkaa lukiessa, Portugalin matkahaave heräsi, ja nojatuolimatka kirjan parissa on aina hyvä vaihtoehto. Maista ja matkoista puheen ollen, olen nyt kiertänyt muut Pohjoismaat dekkarintekijöiden kautta paitsi Islannin. Taidan jättää sen kirjasomen perinteiselle Dekkariviikolle, joka tulee jälleen 9. - 15.6. Sitä vetää Kirsin kirjanurkka. Paljon dekkarijuttuja blogeissa siis luvassa!

Nelson Monteirosta aiemmin:
Arvoton
Kiusaaja

Anu Patrakka: Ihailija. Otava 2025. 

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

Kirja on Mullvaldsin murhat -sarjan viides osa, mutta toimii myös itsenäisenä: en ole lukenut aiempia, mutta hyvin viihdyin tarinan parissa. Mullvalds sijaitsee Gotlannissa, jonne juuri suunnittelen kesäreissua, vieläpä lapsenlasten kanssa (ks. jäljempänä). Täsmäosuma minulle siis, vaikka kirjassa odotetaan joulua surkeassa säässä, joka äityy myrskyksi.

Anki Karlsson on paikallinen asukas, jolla on marplemainen tapa sekaantua paikkakunnan rikostapauksiin. Hän harrastaa islanninhevosia ja on tartuttanut innon lapsenlapseensa Majaan, joka viihtyy usein saarella mumminsa luona ratsastamassa. 

Saarelle matkustavat myös turistit Tomas ja Nils, sillä Tomas haluaa tehdä sukututkimusta: hänen isotätinsä, lähetyssaarnaajana Kongossa toiminut Dagny, on oudosti kadonnut Gotlannissa puhekierroksellaan noin 80 vuotta sitten. Ehkä hän saisi selville jotain tädin vaiheista?

Runsas lumentulo saarella ei ole pikkujuttu; se lamauttaa kaiken liikenteen. Huoli siitä, pääsevätkö jouluvieraat perille, kutistuu sen rinnalla, että turistit saattavat tietämättömyyttään hölmöillä. Mutta niin näköjään saattavat paikallisetkin, kuten yli-innokas Anki, jonka ystävä Tryggve joutuu pelastamaan pulasta tuon tuostakin. Samalla saadaan selvyyttä saarella tapahtuneisiin rikostapauksiin.

"- Anteeksi, Tryggve sanoi. - Asia vain on niin, että pitäjään saapunut sukututkija katosi eilen. Et kai ole nähnyt häntä missään? 
Birgit seisoi Kentin vierellä, ja Putte nuuski molempien lahkeita. Siskokset vilkaisivat toisiaan pikaisesti. - Katosi? kysyi Kent. - Tässä säässäkö? Kuulostaa hengenvaaralliselta." 
- Se todella on hengenvaarallista, ja siksi etsimmekin häntä, Tryggve vastasi kuivasti. - Onneksi meillä on tässä telamaasturi apuna. 
- Eikös Kajpe Kviarissa ole ennustajaeukko, kysyi Birgit. - Luulen kuulleeni puhuttavan häneästä. Ja jättäkää hemmetti soikoon koira kotiin! 
- Ennustajaeukko, huudahti Kent. - Kuinka epäkristillistä!"

Gotlannin-vierailu oli viihdyttävä ja suorastaan rauhaisa dekkariksi, ruumiin löytymistä sai odotella pitkään hevosten ja koirien seurassa sekä toistuvilla kahvitteluhetkillä. Saaren elämä poikkeaa mantereesta monin tavoin, ja pieni yhteisö on omanlaisensa. Nähtävyyksiä ei esitellä, mutta niihin voi tutustua paikan päällä tai netissä. Kirsin Book Clubin dekkari-illassa pohdittiin, onko saaren sää tosiaan noin vaarallinen talvisin, eikö lumiaura auta? 

Henkilöitä ja tapahtumia on maltillisesti, joten tarinaa on helppo lukea ja eläytyä eri-ikäisten elämiin, kuten Majan poikaystäväpulmiin. Sopii hyvin siis myös teinien lukemistoon, isovanhempien lisäksi. Perussujuvaa cozy-tyyppistä dekkaria, ei veristä eikä varsin pelottavaa vain lievästi jännittävine tapahtumineen, joita ei tosiaan ole liikaa. Melkoinen mummodekkari, sanoisin.

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku. (När sista strofen klingat ut.) Mullvaldsin murhat -sarja. Otava 2025. Suomennos Riie Heikkilä.

Kansi Emmi Kyytsönen, sarja-asu Tuuli Juusela. 

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia.

Valtaisaksi räjähtänyt dekkarigenre on vaikea ottaa haltuun: tarjontaa on niin paljon ja sarjamuotoinen julkaiseminen lisää tekijöiden ja teosten määrää niin hurjaa tahtia, että perusteellinen seuranta on mahdotonta. Otavan ja Kirsin Book Clubin järjestämässä lukupiiri-illassa saimme tutustua moniin uutuuksiin ja keskustella dekkaritrendeistä, joista meille kertoi Dekkariseuran puheenjohtaja Sini Paloheimo. Kiinnostavan keskustelua odotellessa hyppäsin mukaan tanskalaisten toimittajien Kim Faberin ja Janni Pedersenin dekkarisarjaan sen neljännessä osassa, ja kokemus oli yllättävän nautittava.

Voimalaitoksessa tapahtuu onnettomuus. Dementoituneiden vanhusten hoitokodissa sattuu epätavallisen paljon kuoleman- tapauksia. Ministerin poika tapetaan. Poliisit Juncker ja Kristiansen kollegoineen saavat töitä enemmän kuin tarpeeksi hajautuessaan tutkimaan tapauksia, joten priorisointiakin on tehtävä, ajan tapaan. 

Ihailen kirjoittajien napakkaa otetta lukuisten juonilinjojen ja rönsyjen koossapitämiseksi. Vaikka tapahtumia on paljon, kokonaisuus ei tunnu sekavalta. Tarina etenee niin huumejengien, sotaveteraanien, luontohörhöjen kuin poliisien läheisten kansoittamassa ympäristössä hämmästyttävän luontevasti, ja lukija voi luottaa määrätietoisen etenemisen johtavan johonkin. 

Mukana ovat tutut peruselementit, tai kliseet, voisi sanoa: perheistään vieraantuneet uranrakentajat, homouttaan piilottelevat, eriuskoiset sukupolvet, influensserit, sosiaalityöntekijät, viranomaisten toiminta harmaalla alueella, huumekauppa, aseteollisuus... mutta myös epämääräisesti kasvava pelon tuntu, mikä tekee dekkarista dekkarin. 

Aiempiin sarjan kirjoihin viittaillaan sen verran, että jotkut tapahtumat selittyvät, vaikka henkilöt jäävät osin vieraiksi, kuten Signe Kristiansen, joka on siirretty Junckerin Vaarallisten rikosten osastolta Järjestäytyneen rikollisuuden osastolle. Sarjaa seuranneet tietänevät tästäkin paljon enemmän:

"Hänelle on arvoitus, miten hän ylipäätään sai nykyisen virkansa. Toki hän on taitava poliisi, sen hän tietää hyvin. Mutta hän on ajan saatossa myös uhmannut monia käskyjä, joten hän oli varautunut siihen, ettei hän koskaan nousisi järjestelmässä korkeammalle kuin ylikonstaapeliksi. Ehkä hän onkin saanut potkut ikään kuin ylöspäin. Ehkä joku oli laskeskellut, että häntä on helpompi hallita, kun hän on johtotehtävissä."

Junckerin poikaa uhataan, jolloin hänen on puhuttava ex-vaimonsa kanssa - tämä on lähestynyt entistä miestään viime aikoina epäilyttävän usein. Onko hänellä toimittajana omia tarkoitusperiä? 

"- Sinä et kyllä hitto vieköön ole ihan viisas, Catherine sähähtää.
- Kasper on aikuinen mies, Jucker yrittää puolustella itseään. - Emme voi sekaantua siihen, miten hän elää elämäänsä. 
Hän kuulee itsekin, miten typerältä se kuulostaa. Charlotte pudistaa alakuloisena päätään, ja kyyneleet valuvat hänen poskilleen. 
- Hän on meidän poikamme, Martin, ja hän on sitä aina riippumatta siitä, miten vanhaksi hän tulee tai miten vanhoja meistä tulee."

Tapahtumien aikajänne on viikko, johon sisältyy paljon. Hieman liikaakin, ainakin ihmisiä, sillä kaikkien rooli tai motiivit eivät jää mieleen. Vauhtia, jännitystä ja aikakauden ilmiöitä riitti. Tavaraa oli niin paljon, että yhteiskunnallisuus jäi lähinnä ilmiöluetteloksi vanhustenhoidon ongelmista ilmastonmuutokseen. Kritiikkiä tai ratkaisuja ei esitellä, maailma on mustavalkoinen. Rikkaat ovat julmia, köyhät kilttejä tai muuten epäilyttäviä, poliisit ylettömän hienokäytöksisiä, vaikkeivat jauhot heidänkään pusseissaan puhtaita olisi, kuten viittaillaan. Mutta kaikesta vyörytyksestä huolimatta luin kirjan innolla ja uteliaana loppuun saakka ja ihailin ammattikirjailijoiden taitoa pitää kokonaisuus kasassa ja edistää sitä vauhdikkaasti. Voisin kuvitella lukevani sarjan muitakin osia, jos aikaa riittäisi.

Kirjojen alussa olevia mottoja en usein osaa yhdistää itse teokseen, joten olen päätellyt niiden olevan merkityksellisiä lähinnä kirjailijalle itselleen. Mutta tässä motto iskee mojovasti. Kertoo myös klassikkokirjailijoiden ajattomasta viisaudesta (ja hienoisesta mahtipontisuudesta kirjailijoiden taholta):

"Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyksen aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaisteen uuntaan." 

Charles Dickens

Varjon maa. Junckerin ja Kristiansenin tutkimuksia. Like 2025. Suomennos Jaana Palanterä.

Kuvat lukupiiri-illasta (se ”kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika”, josta Kirsi Ranin puhuu Lukupiiri-kirjassaan, oli läsnä) otti Kirre Ranin. Keskikuvassa esittelen dekkaria, alimmassa Sini Paloheimo.

Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia.

Historian professori Henrik Meinander teki kirjan, jota on tarvittu ja kaivattu: erään kaupungin, Helsingin, historian tiiviisti ja sujuvasti yksissä kansissa. Suurtyö, hieno työ! 

Meinander on tunnettu historioitsija, mutta myös sujuva sanankäyttäjä ja kirjoittaja, tiesin jo ennestään, joten odotin kirjaa innolla, ja olen lukenut sitä jo moneen kertaan - kerran kokonaan ja osia sieltä täältä. Kaupungin perustamisen syistä lähdetään ja kuljetaan lähes 500 vuotta, aina meidän päiviimme saakka.

Kokonaisuus on onnistunut ja mielenkiintoinen eikä lainkaan kuivan paperinmakuinen, kuten ei kaupunkikaan. Meinander tuo kronologiaan mukaan ilmiöitä ja teemoja, jotka ovat olleet olennaisia Helsingin asioista päättäjille, elinkeinoelämälle ja asukkaille ja muokanneet kehityksen siihen pisteeseen, jossa olemme nyt. 

Vaikka olen lukenut paljon kaupungin historiaa, tunsin saavani raikasta näkökulmaa, kuten siitä, miten vaivalloinen kaupungin alku oli tai miten vahvasti geopoliittikka sen perustamiseen ja sijaintiin vaikutti. Tarvittiin kauppapaikka Tallinnan ja muiden Itämeren hansakaupunkien vastapainoksi, sillä Ruotsin kuningas Kustaa Vaasaa kismitti kaupankäynnin etujen valuminen meritse Baltiaan. Mutta olisiko uusi kaupunki Santahaminan saarella vai Vantaanjoen partaalla? Ja mistä sinne saataisiin asukkaat: siirrettäisiinkö turkulaiset sinne? (Hurjaa!) 

No, turkulaisia ei siirretty, mutta muita kyllä, kuten tiedämme, kuninkaan kirjelmällä, joka päivättiin 12.6.1550, mikä katsotaan Helsingin syntypäiväksi. Homma muuttoineen ei sujunut nurinoitta. Eikä kaupankäynti elpynyt, kuten piti. Meinander toteaakin:

"Kaupungin rakentaminen tyhjästä oli silti lievästi sanoen uhkarohkea päätös, varsinkin kun kuningas itse ei ollut koskaan käynyt paikan päällä."

Helsingillä oli kuitenkin valttinsa, ja monista vaikeuksista - tulipaloista ja sodista - huolimatta se alkoi kasvaa, ensin hitaasti, sitten kiihtyvää tahtia. Suomenlinnan rakentaminen oli vahva moottori (onnenpotku, sanoo Meinander) koko kaupungin kehitykselle, josta saanemme siltä osin kiittää itänaapurin uhkaa ja ruotsalaista varautumis- ja kaupankäyntiviisautta. Venäläisten vallattua maan Helsinki nostettiin suurruhtinaskunnan pääkaupungiksi, mikä taas toi oman vahvan sysäyksensä rakentamiselle ja kehitykselle. 

Meinander kietoo aiheeseen sopivasti eurooppalaisen politiikkaa ja kulttuuria, jotka näkyivät muun muassa kielikysymyksissä sekä aatesuuntien kehityksessä. Eikä teollisuuden ja teknologian kehityksen merkityskään pieni ole Helsingin kehittyessä "pohjoismaiseksi metropoliksi", kuten kirja kaupunkia nimittää. Lopussa kytketään pääkaupunki koko maan kehitykseen - "elää ja hengittää muun Suomen tahdissa" - ja annetaan pieni katsaus, tai toiveita, tulevalle, kuten:

"Kaupungin taloudellinen kehitys ei ole automaattisesti yhteydessä siihen, miten Suomi muutoin menestyy. Muuttoliike haja-asutusalueilta tuo asutuskeskuksiin uutta työvoimaa, mutta kieltämättä Suomen valtion heikko taloustilanne ja kiristynyt geopoliittinenn suhde Venäjään viivästyttävät pääkaupunkiseudun infrastruktuuriin ja kulttuurielämään tehtäviä suuria investointeja. Ne olisivat kuitenkin tarpeen kaupungin sykkeen ja energian vahvistamiseksi." 

Tuleeko Helsingistä kestävien ratkaisujen ja ihmisistään huolta pitävien kaupunkien esikuva - ainakin sillä olisi siihen hyvät mahdollisuudet, arvelee Meinander. Itse lisäisin: kunhan ulkopuolinen myllerrys asettuu uomiin, joissa kehitys saa rauhassa edetä ja johtomme toimii viisaasti yhteiseksi hyväksi.

Kirja on kuvitettu maltillisesti pienin mustavalkoisin kuvin ja kartoin - hyvä ratkaisu, etteivät kuvat vie koko huomiota, ja niitä löytää netistä muutenkin - sekä oheistettu laajalla aineistoluettelolla ja henkilöhakemistolla. 

Ehdoton must jokaisen historian ja Helsingin ystävän luettavaksi ja mielellään kirjahyllyyn myös: uskon itse selaavani tätä usein. Ansiokas Helsingin neljä vuosisataa (Eino S. Suolahti, 1949) on jo klassikko itsessään, kuten Meinander sanoo, mutta nykykatsanto on tarpeen. Täpäkkä, asiantunteva ote ja helppolukuisuus ovat kirjan valtteja, samoin ihmisymmärrys, mikä näkyy ilmiöiden kuvauksissa. Henkilöhistorioihin sinänsä ei mennä. Päiviimme kipeästi osuva on olympiavuoden 1952 viittaus Matti Klingeen, joka ei "koskaan elämässään suhtautunut kritiikittömästi Yhdysvaltoihin". 

Henrik Meinander: Helsinki. Erään kaupungin historia. Siltala 2025.

Toisenlaista historiaa tarjoaa teos Meidän Kallio, joka kertoo elämästä Helsingin Kallion Linjoilla 1900-luvulla noin 1940-luvulta joitakin vuosikymmeniä eteenpäin osuusliike Elannon taloissa asuneiden lapsuusmuistoina. Elanto rakensi työntekijöilleen asuntoja toimitilojensa lähelle ja huolehti väestään muutenkin, kuten lastentarhan pitämisellä, jotta aikuiset pääsivät töihin.

Ihania tarinoita, joita lukiessa nauratti ja liikutti. Ja hirvitti, lasten pommi- ja mäenlaskutouhuja kuvitellessa, etenkin Rauskilla, pommituksen jälkeisellä rauniotontilla Hämeentien ja Viidennen Linjan kulmassa. Lapsia oli ehdottomasti kielletty sinne menemästä, joten se oli hyvin suosittu leikkipaikka. Ihme, ettei sattunut enempää haavereita! 

Kirja on mainio ajankuva kaupungista, sen hurjasta kasvusta ja sodanjälkeisestä lapsimäärästä ja perheiden, etenkin lasten ja nuorten, arjesta. Harrastettiin voimistelua ja urheilua, kuten pesistä Haapiksella (nykyinen Väinö Tannerin kenttä), käytiin elokuvissa, kuunneltiin Radio Luxemburgia, tehtiin pientä jäynää mutta talkkaria toteltiin. Uimaan opittiin Sompasaaressa, katoilla kiipeiltiin ja parhaat pakoreitit kortteleiden suojissa tiedettiin.

Ostokset tehtiin kivijalkakaupoissa, maito haettiin päivittäin kannulla, kun jääkaappeja ei vielä ollut. Nuoret hankkivat leffa- ja karkkirahaa jätepaperia keräämällä tai elokuvateatterissa pikku hommissa paikannäyttäjänä tai lipunrepijänä. Facebookia ei ollut, mutta kaikki tiesivät kaiken, sillä porukkaa ja kavereita riitti pihalla aina.

Teki mieli heti lähteä katselemaan kirjan paikkoja. Vieläkö löytyy mainittu pyöreä ikkuna tai porttikonki? Henkilökohtaiset muistot eivät tarjoa kaunokirjallisuutta, mutta mukavia hetkiä kalliolaisille, Helsingistä kiinnostuneille, vuosina 1940-1950 syntyneille ja heidän läheisilleen.

Jouko Toivonen (toim.): Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa. Into 2019.

Kustantajalta loppuunmyyty, mutta kirjastosta ja divareista löytyy.

Silja-Elisa Laitonen: Taakka

Silja-Elisa Laitosen hieno historiallinen Suviranta-trilogia päättyy (voi ei!) kirjaan Taakka. Pidin hurjasti aiemmista teoksista Valinta ja Haavat, jotka kertovat suorasukaisesti ja tuoreella kulmalla helsinkiläisen Raakelin vuosista sodan aikana lottana ja rauhan ajan alusta. Kolmas osa nostaa koko sarjan vielä uudelle tasolle, johonkin historiallisen ja psykologisen romaanin sekä dekkarin yhdistävään genreen. 

Eletään 1950-lukua, ja Raakelin ura poliisissa etenee rikosetsiväksi murharyhmään. Naisena se ei ole helppo tie, mutta tunnemme jo Raakelin määrätietoisuuden ja neuvokkuuden selvitä kiperimmistäkin tilanteista. (Tosin se ottaa veronsa, kuten sarjaa lukeneet tietävät.) Kollega Hautaviita vetää vahvasti puoleensa, mutta Raakel on naimisissa Voiton kanssa. Voittoa vaivaavat sotatraumat, ja Raakel joutuu lisäksi hoitamaan sukulaistyttöään Elisaa, joka teinitemppuilee kaikin keinoin. Eikä Raakel tunne itsessään äitiyden kipinää. Välit omaan äitiin Gretaan ovat viileät, edelleen.

Linnan Tuntematon sotilas tulee elokuvateattereihin, ja vaikka Raakel ei niin välittänyt miehisestä kirjasta - lotista ei kerrottu mitään konkreettista - hän toisia piristääkseen järjesti leffaillan illallisineen Voitolle, ystävälleen Saimille ja tämän ihastukselle Karille. Voitto oli voinut pitkään hyvin, mutta elokuva oli hänelle liikaa.

"- Ei mennyt kauhean hyvin, Saima totesi. - Miehet sentään tulevat juttuun, hän kevensi, sillä Raakelin ilme oli kuin uitetulla koiralla.
- Miten minä voin olla näin tyhmä, Raakel sätti.
- Minähän tätä ehdotin.
- Sinä et voinut arvata Voiton reaktiota, mutta minun olisi pitänyt. Nytkö kaikki tämä hyvä katoaa? Raakel sanoi ja huokaisi syvään."

Töissä sentään sujuu, vaikka jutut ovat ikäviä. Pedofiilejä, sikiönlähdetyksiä, väkivaltaa. Raakel selvittelee monenlaisia rikoksia, joista kirjaan tulee dekkarin tuntu. Painetta tuo oma taannoinen teko, jonka Raakel tietää rikokseksi. En tiedä, perustuvat tapaukset todellisuuteen vai kirjailijan mielikuvitukseen, mutta ajassaan uskottavia ne ovat. Raakelin esihenkilö on myös kummajainen, siis nainen, Sarlin. Usein nimenomaan naisia tarvittiin naisia koskeviin juttuihin, joten siksi heillekin oli alettu järjestää poliisikursseja jo 1930-luvulla. 

Ajankuva on herkullisen lavea. Kauppoihin tuli uusi villitys, bikinit, Rock around the Clock soi, Amerikkaan muuttanut ystävätär Laila piipahtaa Suomi-visiitillä muotilookissaan, ja ihmiset olivat uteliaita, kuten upouuden Kulttuuritalon avajaisjuhlissa:

"Lailalta kysyttiin politiikasta, kylmästä sodasta ja avaruuteen menosta, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisestä kilpailusta. Hän osasi vastailla kuten näissä juhlissa kannatti. Laila keskusteli kaikesta mikä kiinnosti Raakeliakin mutta mistä hän ei osannut puhua. Kysyttiin myös Amerikkaan palanneista natseista, ja heistäkin Lailalla oli paljon kerrottavaa. Tuo nainen löysi aina voittajan puolen, ajatteli Raakel vähän kyllästyneenä ja kävi ottamassa lisää cocktailpaloja." 

Raakelia vaivaa edelleen edesmenneen rakkaan tätinsä Elisabethin salaisuus. Se pitäisi vielä hoitaa mieltä painamasta, mikä tarkoittaisi matkaa Vöyrille. (Vöyri on nyt niin in!)  Kesäloma sentään auttoi Raakelia, elämä Voiton kanssa tuntui taas sujuvan, Elisakin alkoi vaikuttaa aikuisemmalta. 

"Uransa lisäksi hän oli onnistunut pitämään itsensä kasassa. Vaikka tehty synti ei koskaan hänen harteiltaan lähtisi, hän oli selvinnyt."

Mutta uusia työtehtäviä ja myös henkilökohtaisia iskuja on tulossa. "Ihmisten tarve teutaroida" ei muuttuisi koskaan, tuumii Raakel. Kuuban sota nostaa synkkiä muistoja. Ja tapahtuu käänne, joka sysää Raakelin mustiin ajatuksiin: itsensä kasassa pito vaatii nyt jotain aivan muuta.

"Raakel oli jo kauan aikaa sitten todennut, ettei ihmiskunta itsessään tule muuttumaan, oli vain ajan kysymys, milloin kaikki räjähtäisi käsiin. Ihminen oli tikittävä aikapommi. Paljon riippui siitä, millaiset tukijoukot kenelläkin oli. Pahinta oli sota omaa itseä vastaan, ja niillä raunioilla roihusi ikuinen tuli."

Juhlavasti sanottu, mutta kirjan ja koko sarjan paras anti on näkökulma: Raakel ei ole köyhä eikä kipeä, mutta silti sota ja elämä ylipäänsä voivat olla liikaa nuorelle naiselle. Voiko kukaan vastata vaatimuksiin ja olla tyytyväinen tai jopa onnellinen, jos ei ota ohjia omiin käsiin? Siihen vaaditaan tukea, taitoa ja tahtoa. Eikä niitä kaikilla ole nykyisinkään. Soisi jokaisen miettivän osaltaan, miten osaisi lähimmäisiä, etenkin nuoria, tukea, eikä vaatisi oman maun mukaisia ratkaisuja tai taannoisten vanhempiensa opettamia tapoja, jotka eivät enää toimi. Kirjailija Sirpa Kähkönen on monesti puhunut armosta nuoria (ja muitakin) kohtaan (kritiikin sijaan, olen tulkinnut), mikä tuli tätä lukiessa vahvasti mieleen. Vaikka kirja puhuu sota-ajasta, se resonoi vahvasti tähän päivään. 

"Raakel halusi sanoa, miten typerää oli ajatella, että vain miehet saivat seikkailla, että vain miehillä oli haluja, että vai miehet saivat epäonnistua. Sota oli traumatisoinut miesten lisäksi naiset, ja Raakel oli kyllästynyt miesten juoksuhautamuisteloihin ja taiston ylistämisiin. Sodalla oli kaikkien kasvot, silti taas yksi mies oli tahallaan mitätöinyt naisia.* Raakel ei nähnyt asiaa pelkästään lottakysymyksenä vaan kaikkien naisten kokemusten mitätöimisenä."

*viittaus 1950-luvulla ilmestyneeseen miehen kirjoittamaan sotakirjaan, ei Linnan Tuntematon

Raakel ottaa ohjat omiin käsiin. Tai kirjaimellisemmin, moottoripyöränsä sarvet. Sekin on aikanaan uutta, nainen liikenteessä. Paljon samaa hänessä on kuin tädissään oli, hän yllätyksekseen huomaa, mutta toivottavasti Raakel löytää mielenrauhan toisin keinoin.

Kenelle: Historiaa kestäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, sodan seurauksia miettiville, sujuvan ja tapahtumarikkaan tarinan ystäville.
 

Silja-Elisa Laitonen: Taakka. Tammi 2024. Päällys Emmi Kyytsönen, kannen kuvat Abigail Miles, Arcangel ja Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Vuonna 1943 ison talon vanha emäntä Alma lähtee matkalle Saksaan. Sodan aikana, sillä yksi hänen kaatuneista pojistaan, Aarne, palveli SS-joukoissa Saksassa. Hitlerin organisaatio kutsui omaiset tutustumaan maahan, jolle he kalleimmat uhrauksensa antoivat, ja samalla tietysti ihailemaan natsien toimintaa. Ja tämä matkailuasia on totta eikä romaania, vaikka kirja onkin muuten fiktiota. 

80 vuotta myöhemmin lentoemäntä Ilona löytää isomummonsa jäämistöstä kirjeen, josta tämän matka käy ilmi, ja myös Aarnen kohtalo. Tämäkin perustuu tositapahtumaan, kirjailijan elämässä. Erikoinen lähtökohta kirjalle, mutta hurjan mielenkiintoinen, ja Vuoksenmaa on punonut siitä luistavan romaanin, joka kulkee kahdessa aikatasossa, Alman ja Ilonan. 

Alma on mainio tyyppi, hyvin todentuntuinen. Hän matkustaa ensin Helsinkiin, yöpyy hotelli Tornissa - ensimmäinen hotellivierailu ja hissiajelu ikinä, ja pian ensimmäinen lentokonematkakin, Riikaan, josta matka jatkuu junalla Berliiniin ja siitä maaseudulle. Sitkeästi Alma pysyy porukan mukana, vaikka jalat ja vatsa vaivaavat ja ikääkin on yli 70, mutta vaivat pidetään omana tietona. Nopeasti hän oppii uutta, maistelee outoja ruokia, nauttii pehmeistä untuvatyynyistä ja ihmettelee nähtävyyksiä. Ja ihailee saksalaista järjestystä ja varallisuutta (...jopa tavallisilla sotilailla on täällä paremmat tamineet kuin Suomessa upseereilla.) ja ottaa kiitollisena kaiken irti vieraanvaraisuudesta. Vaikka matkaväsymys alkaa jo jossain kohtaa vaivata: "Kun kaikkea hienoa ja erityistä on tarjolla paljon, alkaa nähty tuntua yhdentekevältä." 

Myöhemmin Ilona ihmettelee:

"Onko Alma tiennyt mitä juutalaisille tapahtui vai onko se ollut täysin sokea? 
Entä sodan jälkeen? Onhan kaikkien jossain vaiheessa ollut pakko saada tietää. Mitä se ajatteli silloin Hitlerin ja saksalaisten ylistämisestä? 
Ilonan vatsaan laskeutuu kummallinen kylmyys, vähän kuin pelko.
Kuka tahansa voi olla mitä tahansa."

Ei, Alma ei tiennyt. Kirjailija tuo kiiltokuvamatkan rinnalle juutalaisten tilanteen pienillä tarinoilla paikoista, jotka Alma näkee vain vilaukselta ulkoapäin. Tuolla kidutetaan, tuossa junassa matkataan kuolemanleirille... Tarinat tuntuivat irrallisilta ja lähes liian osoittelevilta, mutta kieltämättä kokonaisuudessa ne toimivat ja jäävät mieleen. Kirjailijan elokuvatausta näkyy: lukeminen on kuin leffaa katselisi ja teksti on hyvin konkreettista ja simppeliä, kaikki tasot näkyvillä. Juoni ja ajatus siis kärkenä sanataiteen sijasta.

Ilonan arjessa painaa Ukrainan sota ja hänen poikansa Aku, joka on uhoillut lähtevänsä taistelemaan. Lentoemännän työstä kerrotaan paljon: siinä missä Almaa lento pelotti, Ilona nauttii ilmassa olosta, ja työlennot suuntautuvat ympäri maailmaa Los Angelesista Koreaan. "Jos ihmiset lopettaisivat lentämisen, Ilonalta lähtisi työpaikka, mutta teoriassa olisi tietysti hyvä, jos kaikki turha matkustaminen lopetettaisiin. Mutta mikä matkustaminen on turhaa?" Ammattiottein hän hoitaa myös henkilökohtaiset asiansa, napakasti, oli kyse sitten deittailusta (hän on eronnut Akun isästä kauan sitten) tai kotitöistä. Käytännöllisyydessään hän muistuttaa isomummoaan, vaikka tilanteet ovat täysin erilaiset. Alman kohtalo oli haudata monia lapsiaan, Ilona yrittää pitää huolta ainokaisestaan, jo aikuisesta. Muutakin yhteistä Almalla ja Ilonalla on, kuten ikuinen ulkopuolisuuden tunne. 

Jäin ihmettelemään sitä, ettei Ilona kerro pojalleen suvun SS-yhteydestä, koska "se ei muuttaisi mitään" pojan elämässä. Kuitenkin hän itse oli järkyttynyt ja loukkaantunut siitä, ettei suku ole kertonut kaikkia käänteitään. No, ehkä aika ei ole otollinen kertomiseen nyt, kun Akulla on paljon muutakin mietittävää. Silti pidän ratkaisua itsekkäänä. Toinenkin auki jäävä kysymys heräsi, mutta siitä ei voi juonipaljastuksen pelossa kertoa. Kirjan lukeneet varmaan oivaltavat!  

Oli kiintoisaa matkata Alman mukana ja verrata tilannetta nykymaailmaan. Ilona jäi minulle vieraammaksi, nuorempi lukija katsonee toisinpäin. Almaa viisaampia emme vaikuta olevan, kaikesta tiedonkulun kehityksestä huolimatta. Silmämme näkevät, mitä niille näytetään. Ja näemme, mitä haluamme nähdä, kun vaihtoehdot eivät tule edes mieleen.

"Kyllä meillä on niin suurenmoista, että ei sitä voi kaikkia kertoa", kirjoitti Alma kotiin. 

Matkan reitti ja ajankohta ovat totta, muu on fiktiota, sanoo kirjailija jälkisanoissaan. 

Kenelle: Viime sodista kiinnostuneille, sukujuuria tutkiville, poliittista propagandaa pohtiville, nojatuolimatkailijoille, sukupolvitarinoiden ystäville ja helppolukuisen juonellisen tarinan ystäville. 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. Kansi Elina Warsta.

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Marjo Niemen tiedän monipuoliseksi ja persoonalliseksi taiteilijaksi, jonka töitä olen seuraillut kirjasta Miten niin valo saakka; lempparini on Kaikkien menetysten äiti kanveesiin lyövässä intensiivisyydessään. Olenpa käynyt hänen bändinsä keikallakin (Ihmissyöjien ystävät) ja katsonut ainakin yhden hänen käsikirjoittamansa näytelmän aiemmin.

Helppoja eivät hänen teoksensa ole, mutta ei ole ihmismielikään helppo ymmärrettävä. Eikä eläminen ylipäänsä. Ryhmäteatterin näytelmän teemoja ovat (tulkitsen) itsekäs aika, jota elämme, syyllisyys, selviytymiskeinojen hapuileva etsiminen, auttaminen. Ja muisti.

Päähenkilö on kirjailija Elli, jonka kirjoittaminen takkuaa. Hänen ystävänsä Sonja on kuollut, ja vasta sen jälkeen Elli saa tietää tästä asioita, joita hän ei ole aavistanutkaan. Vaikka Sonja tuki Elliä monin tavoin, niin taloudellisesti kuin etenkin henkisesti, löytämään oman alansa ja lokeronsa yhteiskunnassa, Elli huomaa kauhukseen olleensa itsekäs ystävä, joka otti enemmän kuin antoi. Toinen tärkeä ystävä on Sami, Sonjan veli - onko Elli yhtä itsekäs suhteessa häneen? 

Emmekö hoksaa vai emmekö vain halua nähdä epämiellyttäviä asioita, itsestämme tai ympäristöstä? Välimereen hukkuvat pakolaiset kelluvat vieressämme: eräs, Maria, löytyy merestä elossa mutta muistinsa menettäneenä. Tohtori Mauri yrittää auttaa Mariaa sairaalassaan, joka on lakkautusuhan alla. Niin, soten säästöt.

Maurin työhuone pitäisi siivota, tyhjentää. Työhuone on iso puuvene, joka on täynnä tutkimusmateriaalia; se on Maurin pakopaikka. Näen jotenkin vertauskuvallisena kirjoja pursuavan huoneen, joka on menossa alta - kuin tieto ja vanhanaikainen käsite, sivistys, oltaisiin heittämässä roskakoriin. Siitä puheen ollen: roskakohtaus Ellin äidin luona on huima!

Etsivä Jauhonen tutkii Marian tapausta. Onko tämä menettänyt oikeasti muistinsa vai teeskenteleekö? 

Näytelmä antaa teräviä näytteitä Marjo Niemen kirjoittamisesta ja ajatuksista ajankohtaisista teemoista, mikä ilahduttaa hänen tekstejään lukeneita ja niistä pitäneitä. Näytelmänä kohtaukset tuntuvat erillisiltä enemmän kuin selkeästi etenevältä kokonaisuudelta; ehkä flow puuttuu tarkoituksella, eihän Niemi kirjoissakaan lukijaa helpolla päästä. Tai sitten en vain tajunnut kaikkia viitteitä, jotka olisivat sitoneet kaiken yhtenäiseksi. Pitäisi lukea kirja.

Ei se katsomista haitannut, niin kovat tekijät ovat asialla, katso nimilista alla. Ohjaaja Jaanisoo on oikea valinta tähän tuoreessa otteessaan, jota näin jo Q-teatterissa. Esillepano on kiitettävä, näyttelijöistä etenkin Robin Svartströmin esittämä Mauri on luonteva roolissaan, jonka hän konkarina saa näyttämään helpolta. Hämmästyttävästi monet, kuten Minna Suuronen, myös hoitivat musiikkipuolen! Vaatteita vaihdettiin hauskasti lavan edessä eikä takana. 

Vielä ehtii: näytelmää esitetään maalis-huhtikuun ajan. Tuoreen ja taitavan teatterin sekä ajankohtaisuuden ystäville! Uskon, että moni voi samastua Elliin, ehkä tehdä oivalluksia. Yleistunnelma jää rankoista asioista huolimatta toiveikkuuden ja mustan huumorin puolelle.

(P.S. Intoilen jo tulevaa kesää: Ryhmiksen perinteinen kesäteatterinäytelmä Suomenlinnassa on Pinokkio, pääosassa pitkän nenän saa Mikko Kauppila!)

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen. Ensi-ilta 8.2.2025.

Käsikirjoitus Marjo Niemi

Dramaturgit Heini Junkkaala sekä UNTOn Elina Snicker ja Antti Hietala

Ohjaus Anna Jaanisoo

Rooleissa

Minna Suuronen 
Robin Svartström 
Annimaria Fabritius
Anssi Niemi
Laura Rämä

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka (oli muun muassa Q-teatterin Tuvi Toas eli pulu huoneessa -näytelmän ja Turun Kaupunginteatterin Tiranan sydämen dramaturgi sekä kirjoittanut Homoromaanin )

Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki työryhmä

Kuvat: Ryhmäteatterin kuvapankki

Curtis Sittenfeld: Eligible

Eligible on modernisoitu versio Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Sittenfeldiä kirjailijana en tuntenut, google kertoo hänen erikoistuneen romanttiseen komediaan, ja näköjään siis myös fanifiktioon. Kiinnostuin innostuneista somearvioista: tämä voisi olla hauska.

Ja onkin! Juonta ei Austeninsa lukeneen tarvitse jännittää, se pysyy entisellään, mutta nokkelasti Sittenfeld siirtää se meidän aikaamme. Bennettien perheessä on viisi tyttöä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin, ainakin äidin mielestä. Ja tytöt itsekin haaveilevat ihanista rakkaustarinoista, keskimmäistä Marya lukuunottamatta. Modernit naiset ovat tietysti töissä: Jane on joogaohjaaja ja Liz naistenlehden toimittaja New Yorkissa, mutta kolme nuorempaa asuu vielä kotona. 

Kun naapurustoon muuttaa komea, mukava ja varakas Chip, se on menoa vanhimmalle tyttärelle Janelle. Ja Chipin ystävä, aivokirurgi Darcy, herättää Lizissä outoja tunteita, alkuun lähinnä ärtymystä töykeydessään ja ylimielisyydessään. Ja onhan Lizillä poikaystävä ennestään. Ystävä Charlotte aavistelee kuitenkin jotain muuta.

"Charlotte looked carefully at Liz. - Are you sure there´s no ST between you and Darcy?
- I'm totally sure."               
(toim. huom. ST = sexual tension)

Rouva Bennett osallistuu innokkaasti tuttaviensa tapahtumiin ja järjestää niitä itsekin. Tavoitteen tiedämme. Ainakin vanhimmat tyttäret pitäisi naittaa, jotta perheen taloudellinen tilanne kohenisi. 

"Thus, despite having failing to pair off any of her daughters in the two decades she'd been actively trying, Mrs. Bennet´s hopes for the barbacue were high indeed." 

Chipin ja Janen ihastus on ilmiselvää, mutta matkalla on monia mutkia. Kuten se, että Chip on mukana tosi-tv:ssä, jossa etsitään rakkautta - siis Unelmien poikamiehessä. Ja Janella on lapsihaave, joka on jo enemmän kuin haave, mutta siitä Chip ei tiedä. 

Nuorimmat siskot Lydia ja Kitty ovat rempseitä nuoria naisia, joiden ronski kielenkäyttö ja huoleton käytös jatkuvine bailaamisineen nolottaa vanhempia sisaruksia. Mutta käykin niin, että nuorin, Lydia, solmii merkittävän parisuhteen ensimmäisenä, kuntosalin omistavan Hamin kanssa, jonka tausta osoittautuu varsin kiinnostavaksi ja rouva Bennettiä suuresti järkyttäväksi. Eikä Kittykään yksin jää. Ei myöskään ökyrikas Willie-serkku, IT-nero, jolla on ties kuinka mones startup-yritys Silicon Valleyssa ja josta rouva Bennett toivoi Lizille hyvää saalista.

Nauroin monta kertaa ääneen, niin hulvatonta menoa Sittenfeld tarjoilee: tosi-tv:stä Darcyn lapsuuden muistoihin C-kasetteina, dinnereistä drinksuille ja roskaruokapaikkoihin, netin käytöstä Bennettin perheessä (äiti ei osaa käyttää älypuhelinta, tyttöjen mielestä onneksi) muihin nykyilmiöihin. Luonnollisesti osa elämää on seksi, onhan kyse verevistä naisista - muttei mitään limaista, vaan mukavan todenoloisesti. Lizin työn kuvaukset toimittajana tämän metsästäessä julkkishaastateltavia ja miettiessä juttujaan ovat erityisen mielenkiintoisia, onhan kirjailija itsekin pääammatiltaan toimittaja.

Juttu istuu hyvin Yhdysvaltoihin, Cincinnatiin, jossa perhe asuu. Ja vaikka tarina on välillä käänteissään överi, se on osa jutun höpsöä viehätystä. Henkilöiden luonteenpiirteet on vedetty nekin suorasukaisesti tappiinsa, naurattavasti muttei naurettavasti. Kunnioittavasti ja hauskasti tehtyä fanifiktiota!

Kenelle: Jane Austeninsa lukeneille, klassikkoon tutustumista kaipaaville, hulvattoman viihteen ystäville, rentoa lukuhetkeä hakeville.

Curtis Sittenfeld: Eligible. Random House / Harper&Collins 2016. 

Wikipediassa kustantamoksi mainitaan Random House, mutta kirjastolainassani julkaisijaksi on merkitty Harper&Collins. Ehkä oikeuksia on sittemmin myyty? Kirjaa ei ole suomennettu. Vielä. 

Kansikuva on Antikvaarin sivulta.

Minna Canth: Hanna (selkomukautus)

Hyvää syntymäpäivää, Minna Canth! Tuo viisas nainen hämmästyttää aina vain valtavalla aikaansaamisellaan toistasataa vuotta sitten, paitsi kirjoillaan, kielitaidollaan ja ajan aatteiden edelläkävijyydellään, myös urallaan kauppiaana ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaäitinä leskenä. Hän on totisesti liputuksen ansainnut! 

Romaani Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Tärkeitä, kipeitä ja suloisia vuosia naisen elämässä: siinä muotoutuu tuleva elämä ja oma minä. Hanna on kuopiolainen hyvän perheen tytär. Nälkää ei nähty, koti oli siisti ja hyvin hoidettu. Tyttöjen juttuja harrastettiin bileistä (no, sitä sanaa ei silloin käytetty, mutta tansseja) ja retkistä salaisuuksiin ja juoruiluihin, etenkin parhaan ystävän Olgan kanssa. Ja pojat, ne askarruttivat mieltä. Hanna ihastuu Woldemariin, eikä tunne vaikuta jäävän ilman vastakaikua, niin usein he sattuvat samoille kulmille ja vaihtavat tiiviitä katseita, jopa ihanan kirjeen Hanna saa. Ja kesä saaressa on kohokohta! Sillä Hannan teiniaikana tyttöjä vahdittiin kotona tiukasti.

"Tytöt olivat saaressa vapaita.
He saivat elää niin kuin halusivat.
Kerrankin.
Siitä he osasivat nyt nauttia."

Mutta Hannan mieltä painaa kotona eräs asia: isän juopottelu on pelottavaa ja tekee kaiken ankeaksi. Sitä ei tapahdu kovin usein, mutta Hanna näkee, että myös hänen äitinsä on huolestunut - ihana äiti, jota Hanna rakastaa yli kaiken - ja tyttö on pahalla mielellä. Woldemar vaikuttaa unohtaneen Hannan, jonka maailma mustuu. Huvitukset, höpsöt kuvittelut ja leikit eivät enää kiinnosta.

On muutakin hämmentävää. Koulussa Hanna pärjää hyvin, mutta tytöt alkavat ihmetellä, miksi heille opetetaan eri asioita kuin pojille. Käsitöitä pitäisi tehdä jatkuvasti niin kotona kuin koulussa sormet verillä, kun taas pojat saavat opiskella matematiikkaa ja logiikkaa. Koska kuulemma naiset eivät tarvitse muuta kuin kodinhoidon opetusta, heistähän tulee miestensä palvelijoita, tuumivat pojat, kuten Hannan veli Jussi, joka ei pärjää koulussa, vaan uhoaa ryhtyvänsä muihin kuin lukuhommiin. Hannaa hän kuurmottaa kuin tulevaa vaimoaan. Kun isä rauhallisemman kauden jälkeen lähtee taas ulos, tyttö aavistelee pahaa.

"Hannan katse seurasi levotonta äitiä,
ja Hannaa pelotti.
Mitä tapahtuisi, kun isä tulee kotiin?
Jussi kiukutteli, mutta kukaan ei jaksanut puuttua siihen."

Hannan orastava aikuisen mieli kapinoi vaimoutta vastaan. Hän alkaa haaveilla omasta urasta opettajana. Mutta siihen ei vanhemmilla ole varaa eikä halua panostaa, naimisiin tytön pitää mennä. Vaikka vanhojapiikoja pidetään omituisina, Hanna on valmis ottamaan riskin kuultuaan juttuja asioista, joita miehet voivat naisille tehdä - ainakin laittaa heidät raskaaksi kerran vuodessa tai kahdessa. Perheen palvelijalle Miinalle käy niin sanotusti köpelösti, ja Hanna paheksuu tätä syvästi, vaikka Miina on aina ollut hänelle ystävällinen. (Uskon Hannan katuvan reaktiotaan myöhemmin, kun ymmärrys kertyy.)

Olisiko papista Hannalle mieheksi? Hän innostuu ajatuksesta tavattuaan pappisopiskelija Kallen. Ammatin vakavuus varmasti toisi Hannan kaipaamaa mielekkyyttä ja merkitystä elämään. Mutta Kallen kirjeet opiskelupaikkakunnalta Kuopioon harvenevat, etäsuhde ei toimi, ja taas Hanna pettyy.

Mitä vaihtoehtoja naisella on? Isä käskee naimisiin, äiti on huolissaan Hannan kalvenneesta ja heikentyneestä olemuksesta, mikä omilta huoliltaan jaksaa. Nykylukija sanoo: Hanna on masentunut. Lääkäri määrää hänelle lepoa ja rohtoa, ja käy ilmi, että samaa lääkettä nauttii hänen äitinsäkin, syystä. Ja Jussikin oireilee perheen oudon kylmää ilmapiiriä, tämän päivän katsannolla nähtynä (henkilöiden oiretulkinnat lukijan, ei kirjasta). 

Loputtomat työt - ne saamarin käsityöt, joilla Hanna vaatettaa koko perheen kiitosta saamatta - ja velvollisuudet olemattomine tulevaisuusnäkymineen uuvuttavat tytön. Monesti hän on miettinyt kuolemaa vapautuksena, mutta ajan uskonnollinen kasvatus ja ehkä synnynnäinen pelastautumisvaisto ovat esteinä. Taivaasta ei silti ilmesty apua tilanteeseen, joka särkee lukijan sydäntä realistisuudessaan. Vaikka originaalikirja on vanha, asia ei - siis tytön kasvu naiseksi, mahdottomat vaatimukset ja tuen puute. Päinvastoin: nuorten naisten mielenterveyshäiriöistä puhutaan paljon.

Miten moni tyttö on kokenut ja kokee samaa: on kasvettava yksin, ilman yhdenkään turvallisen aikuisen tai ystävän osallisuutta ja neuvoja, ja päätettävä isoista asioista, suoritettava, pärjättävä, oltava tietynlainen. Virheitä tapahtuu väistämättä, eikä lopputulos ole välttämättä onnekas. Pieni kirja kuvaa paljon ja laajasti perhesuhteita ja niiden vaikutuksia, etenkin Hannaan. Samastun monessa, ja uskon monen ikäpolvessani tekevän samoin. Ja nuoria ajatellen: vaikka Suomessa tilanne on kohentunut originaalikirjan syntyajoista, kaikkialla maailmassa ei.

"Seuraavana päivänä Hanna taas ompeli paitoja,
ensin Jussille, sitten isälle."

Oivalsin juuri jotain selkokielestä, jolla kirjan luin. Kun tekstistä on poistettu kehystystä, vaikeita sanoja ja kuvauksia vaikkapa uskonnollisista tai muista tavoista, jäljelle jää vain kirjan kova ydin, sen perusviesti ja tunne, jota teos välittää. Ja tässä kirjassa ne korostuvat komeasti, lukijaa koskettavasti.

Hieno selkomukautus hienosta alkuperäiskirjasta, josta riittäisi ajatuksia ainakin yhden kirjan verran, nyt luit päällimmäiset. Tuija Takala on ammattimainen ja taitavaksi tunnettu selkoistaja: kirja Sormus valittiin vuoden 2024 parhaaksi selkokirjaksi; toinen yhtä paljon ääniä saanut oli Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu etenkin nuorille aikuisille. 

Kenelle: Naisen kasvukertomusta hakeville, teinitytöille, äideille ja isille, kasvattajille, naisen asemasta kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, aikuisuutta miettiville, selkokieleen tutustuville, helposti luettavaa vaikeista asioista kertovaa kirjaa etsiville, tytön aikuistumiseen samastuville.

Minna Canth: Hanna. Oppian 2024. Selkomukauttanut Tuija Takala.

Tuija Takala:
Onnen asioita
Kierrän vuoden

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni) selkomukautuksina.

Keskusteluni Tuijan kanssa Bongaa bloggarit Kannelmäessä.

#minullaoncanthia Canthin-päivän lukuhaastetta vetää perinteisesti blogi Yöpöydän kirjat. 

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla

Kirjan riemastuttava nimi on kutsunut minua jo pitkään, saanhan ilokseni olla täti, ja täditettävän 
kanssa on monia reissujakin tehty. Samastun siis nimeen, mutta tarina osoittautuu ei-niin-samastuttavaksi, hauskaksi luettavaksi silti.

Henry Pulling on jo yli viisikymppinen ja eläköitynyt, daalioita kasvattava yksinäinen  pankinjohtaja Lontoosta, kun tutustuu tätiinsä Augustaan, äitipuolensa sisareen. Sekä Henryn äiti, isä ja tämän uusi vaimo ovat edesmenneitä, ja täti päättää nyt lähestyä "orpopoikaa". Minä-kertoja Henry saa perheestään uutta tietoa, ja täti vaikuttaa tarmokkaalta iästään huolimatta. Hänen puhetulvassaan vilisee paikkoja ja anekdootteja, joita Henry kuuntelee kiinnostuneena.

"- Kylläpä olet aikoinasi matkustanut paljon, Augusta-täti.
- En ole vielä elämäni ehtoossa, hän vastasi. - Jos minulla olisi seuraa, lähtisin huomenna, mutta en jaksa enää kantaa raskasta matkalaukkua, ja nykyään on surkea puute kantajista."

Henry käy tätinsä kanssa Brightonissa ja suunnittelee vastaavaa matkaa rannikolle, kun täti ilmoittaa varanneensa kaksi paikkaa Idän pikajunasta, joka lähtee viikon kuluttua. Istanbuliin! Junassa he kaksi voisivat jutella ja tutustua, ja saattaa tädillä olla muitakin tarkoituksia matkalleen, mutta Henry ei niistä tiedä. Raiteille siis!

Pian Henry huomaa, ettei tädin kanssa matkustelu ole riskitöntä. Itse asiassa, he joutuvat tekemisiin Turkin poliisin kanssa. Sillä täti oli tehnyt maassa pienen "sijoituksen", joka vuoksi he saavat kyydin poliisiautossa juna-asemalle. Mikä sopii tädille hyvin, sijoitushan oli tehty jo.

"- Eikö sinussa ole minkäänlaista lain kunnioitusta?
- Riippuu vähän siitä, kultaseni, mitä lakia tarkoitat. Kuten esimerkiksi kymmentä käskyä. En ole koskaan osannut suhtautua kovin vakavasti palkollisiin ja karjaan.
- Englannin tullia ei huiputeta yhtä helposti kuin turkkilaista poliisia."

Virkavallalta ei vältytä Lontoossakaan. Kuvioon liittyy tädin vanha heila, herra Visconti, josta viranomainen vaikuttaa olevan kiinnostunut. Vaikkei se ole ainoa syy poliisitarkastajan vierailuun. Heitä epäilyttää muun muassa myös värillinen mies, Wordsworth, joka rakastaa tätiä epätoivoisesti. Viriili täti on pysytellyt naimattomana muttei suinkaan miehettömänä, ja hän opastaa Henryä:  

"- Ikä, Henry, saattaa hiukan muunnella tunteitamme - mutta se ei hävitä niitä.

Eivät edes nämä sanat valmistaneet minua siihen, mitä oli tuleva. ... Jos luonteeni lukijasta näyttää jotenkin staattiselta, hänen täytyy ottaa huomioon pitkän pankkimiesurani mukauttava vaikutus. Olin huomaava, että tätini ei ollut koskaan mukautunut mihinkään ja että hänellä ei ollut aikomustakaan antaa tämän enempiä selityksiä."

Ehtaa nautinnollista brittityyliä siis ja matkailua idästä länteen, Lontoosta Istanbuliin, Pariisista Paraguayhin. Matkoilla Henry tutustuu muun muassa Tooleyhin, tyttöön, jonka isä ei ole CIA:ssa töissä. Yllättävästi isästä on kuitenkin hyötyä myöhemmin. Jos neiti Keene kotopuolessa soittelikin Henryn sitoutumiskelloja, pärjääkö tämä kuitenkaan tädin tarjoamalle vaihtoehtoiselle elämälle? Lopussa on mainio koukku, jonka tulon lukija saattaa arvata matkan varrella.

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla. (Travels with my Aunt). Tammi 1970. Suomennos Heidi Järvenpää. 

Kuva: Finlandia-kirjan sivulta. Onneksi on divarit! Tämä kirja löytyy kyllä vielä myös kirjastosta.