Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Vuonna 1943 ison talon vanha emäntä Alma lähtee matkalle Saksaan. Sodan aikana, sillä yksi hänen kaatuneista pojistaan, Aarne, palveli SS-joukoissa Saksassa. Hitlerin organisaatio kutsui omaiset tutustumaan maahan, jolle he kalleimmat uhrauksensa antoivat, ja samalla tietysti ihailemaan natsien toimintaa. Ja tämä matkailuasia on totta eikä romaania, vaikka kirja onkin muuten fiktiota. 

80 vuotta myöhemmin lentoemäntä Ilona löytää isomummonsa jäämistöstä kirjeen, josta tämän matka käy ilmi, ja myös Aarnen kohtalo. Tämäkin perustuu tositapahtumaan, kirjailijan elämässä. Erikoinen lähtökohta kirjalle, mutta hurjan mielenkiintoinen, ja Vuoksenmaa on punonut siitä luistavan romaanin, joka kulkee kahdessa aikatasossa, Alman ja Ilonan. 

Alma on mainio tyyppi, hyvin todentuntuinen. Hän matkustaa ensin Helsinkiin, yöpyy hotelli Tornissa - ensimmäinen hotellivierailu ja hissiajelu ikinä, ja pian ensimmäinen lentokonematkakin, Riikaan, josta matka jatkuu junalla Berliiniin ja siitä maaseudulle. Sitkeästi Alma pysyy porukan mukana, vaikka jalat ja vatsa vaivaavat ja ikääkin on yli 70, mutta vaivat pidetään omana tietona. Nopeasti hän oppii uutta, maistelee outoja ruokia, nauttii pehmeistä untuvatyynyistä ja ihmettelee nähtävyyksiä. Ja ihailee saksalaista järjestystä ja varallisuutta (...jopa tavallisilla sotilailla on täällä paremmat tamineet kuin Suomessa upseereilla.) ja ottaa kiitollisena kaiken irti vieraanvaraisuudesta. Vaikka matkaväsymys alkaa jo jossain kohtaa vaivata: "Kun kaikkea hienoa ja erityistä on tarjolla paljon, alkaa nähty tuntua yhdentekevältä." 

Myöhemmin Ilona ihmettelee:

"Onko Alma tiennyt mitä juutalaisille tapahtui vai onko se ollut täysin sokea? 
Entä sodan jälkeen? Onhan kaikkien jossain vaiheessa ollut pakko saada tietää. Mitä se ajatteli silloin Hitlerin ja saksalaisten ylistämisestä? 
Ilonan vatsaan laskeutuu kummallinen kylmyys, vähän kuin pelko.
Kuka tahansa voi olla mitä tahansa."

Ei, Alma ei tiennyt. Kirjailija tuo kiiltokuvamatkan rinnalle juutalaisten tilanteen pienillä tarinoilla paikoista, jotka Alma näkee vain vilaukselta ulkoapäin. Tuolla kidutetaan, tuossa junassa matkataan kuolemanleirille... Tarinat tuntuivat irrallisilta ja lähes liian osoittelevilta, mutta kieltämättä kokonaisuudessa ne toimivat ja jäävät mieleen. Kirjailijan elokuvatausta näkyy: lukeminen on kuin leffaa katselisi ja teksti on hyvin konkreettista ja simppeliä, kaikki tasot näkyvillä. Juoni ja ajatus siis kärkenä sanataiteen sijasta.

Ilonan arjessa painaa Ukrainan sota ja hänen poikansa Aku, joka on uhoillut lähtevänsä taistelemaan. Lentoemännän työstä kerrotaan paljon: siinä missä Almaa lento pelotti, Ilona nauttii ilmassa olosta, ja työlennot suuntautuvat ympäri maailmaa Los Angelesista Koreaan. "Jos ihmiset lopettaisivat lentämisen, Ilonalta lähtisi työpaikka, mutta teoriassa olisi tietysti hyvä, jos kaikki turha matkustaminen lopetettaisiin. Mutta mikä matkustaminen on turhaa?" Ammattiottein hän hoitaa myös henkilökohtaiset asiansa, napakasti, oli kyse sitten deittailusta (hän on eronnut Akun isästä kauan sitten) tai kotitöistä. Käytännöllisyydessään hän muistuttaa isomummoaan, vaikka tilanteet ovat täysin erilaiset. Alman kohtalo oli haudata monia lapsiaan, Ilona yrittää pitää huolta ainokaisestaan, jo aikuisesta. Muutakin yhteistä Almalla ja Ilonalla on, kuten ikuinen ulkopuolisuuden tunne. 

Jäin ihmettelemään sitä, ettei Ilona kerro pojalleen suvun SS-yhteydestä, koska "se ei muuttaisi mitään" pojan elämässä. Kuitenkin hän itse oli järkyttynyt ja loukkaantunut siitä, ettei suku ole kertonut kaikkia käänteitään. No, ehkä aika ei ole otollinen kertomiseen nyt, kun Akulla on paljon muutakin mietittävää. Silti pidän ratkaisua itsekkäänä. Toinenkin auki jäävä kysymys heräsi, mutta siitä ei voi juonipaljastuksen pelossa kertoa. Kirjan lukeneet varmaan oivaltavat!  

Oli kiintoisaa matkata Alman mukana ja verrata tilannetta nykymaailmaan. Ilona jäi minulle vieraammaksi, nuorempi lukija katsonee toisinpäin. Almaa viisaampia emme vaikuta olevan, kaikesta tiedonkulun kehityksestä huolimatta. Silmämme näkevät, mitä niille näytetään. Ja näemme, mitä haluamme nähdä, kun vaihtoehdot eivät tule edes mieleen.

"Kyllä meillä on niin suurenmoista, että ei sitä voi kaikkia kertoa", kirjoitti Alma kotiin. 

Matkan reitti ja ajankohta ovat totta, muu on fiktiota, sanoo kirjailija jälkisanoissaan. 

Kenelle: Viime sodista kiinnostuneille, sukujuuria tutkiville, poliittista propagandaa pohtiville, nojatuolimatkailijoille, sukupolvitarinoiden ystäville ja helppolukuisen juonellisen tarinan ystäville. 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka. Otava 2025. Kansi Elina Warsta.

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen

Marjo Niemen tiedän monipuoliseksi ja persoonalliseksi taiteilijaksi, jonka töitä olen seuraillut kirjasta Miten niin valo saakka; lempparini on Kaikkien menetysten äiti kanveesiin lyövässä intensiivisyydessään. Olenpa käynyt hänen bändinsä keikallakin (Ihmissyöjien ystävät) ja katsonut ainakin yhden hänen käsikirjoittamansa näytelmän aiemmin.

Helppoja eivät hänen teoksensa ole, mutta ei ole ihmismielikään helppo ymmärrettävä. Eikä eläminen ylipäänsä. Ryhmäteatterin näytelmän teemoja ovat (tulkitsen) itsekäs aika, jota elämme, syyllisyys, selviytymiskeinojen hapuileva etsiminen, auttaminen. Ja muisti.

Päähenkilö on kirjailija Elli, jonka kirjoittaminen takkuaa. Hänen ystävänsä Sonja on kuollut, ja vasta sen jälkeen Elli saa tietää tästä asioita, joita hän ei ole aavistanutkaan. Vaikka Sonja tuki Elliä monin tavoin, niin taloudellisesti kuin etenkin henkisesti, löytämään oman alansa ja lokeronsa yhteiskunnassa, Elli huomaa kauhukseen olleensa itsekäs ystävä, joka otti enemmän kuin antoi. Toinen tärkeä ystävä on Sami, Sonjan veli - onko Elli yhtä itsekäs suhteessa häneen? 

Emmekö hoksaa vai emmekö vain halua nähdä epämiellyttäviä asioita, itsestämme tai ympäristöstä? Välimereen hukkuvat pakolaiset kelluvat vieressämme: eräs, Maria, löytyy merestä elossa mutta muistinsa menettäneenä. Tohtori Mauri yrittää auttaa Mariaa sairaalassaan, joka on lakkautusuhan alla. Niin, soten säästöt.

Maurin työhuone pitäisi siivota, tyhjentää. Työhuone on iso puuvene, joka on täynnä tutkimusmateriaalia; se on Maurin pakopaikka. Näen jotenkin vertauskuvallisena kirjoja pursuavan huoneen, joka on menossa alta - kuin tieto ja vanhanaikainen käsite, sivistys, oltaisiin heittämässä roskakoriin. Siitä puheen ollen: roskakohtaus Ellin äidin luona on huima!

Etsivä Jauhonen tutkii Marian tapausta. Onko tämä menettänyt oikeasti muistinsa vai teeskenteleekö? 

Näytelmä antaa teräviä näytteitä Marjo Niemen kirjoittamisesta ja ajatuksista ajankohtaisista teemoista, mikä ilahduttaa hänen tekstejään lukeneita ja niistä pitäneitä. Näytelmänä kohtaukset tuntuvat erillisiltä enemmän kuin selkeästi etenevältä kokonaisuudelta; ehkä flow puuttuu tarkoituksella, eihän Niemi kirjoissakaan lukijaa helpolla päästä. Tai sitten en vain tajunnut kaikkia viitteitä, jotka olisivat sitoneet kaiken yhtenäiseksi. Pitäisi lukea kirja.

Ei se katsomista haitannut, niin kovat tekijät ovat asialla, katso nimilista alla. Ohjaaja Jaanisoo on oikea valinta tähän tuoreessa otteessaan, jota näin jo Q-teatterissa. Esillepano on kiitettävä, näyttelijöistä etenkin Robin Svartströmin esittämä Mauri on luonteva roolissaan, jonka hän konkarina saa näyttämään helpolta. Hämmästyttävästi monet, kuten Minna Suuronen, myös hoitivat musiikkipuolen! Vaatteita vaihdettiin hauskasti lavan edessä eikä takana. 

Vielä ehtii: näytelmää esitetään maalis-huhtikuun ajan. Tuoreen ja taitavan teatterin sekä ajankohtaisuuden ystäville! Uskon, että moni voi samastua Elliin, ehkä tehdä oivalluksia. Yleistunnelma jää rankoista asioista huolimatta toiveikkuuden ja mustan huumorin puolelle.

(P.S. Intoilen jo tulevaa kesää: Ryhmiksen perinteinen kesäteatterinäytelmä Suomenlinnassa on Pinokkio, pääosassa pitkän nenän saa Mikko Kauppila!)

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen. Ensi-ilta 8.2.2025.

Käsikirjoitus Marjo Niemi

Dramaturgit Heini Junkkaala sekä UNTOn Elina Snicker ja Antti Hietala

Ohjaus Anna Jaanisoo

Rooleissa

Minna Suuronen 
Robin Svartström 
Annimaria Fabritius
Anssi Niemi
Laura Rämä

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka (oli muun muassa Q-teatterin Tuvi Toas eli pulu huoneessa -näytelmän ja Turun Kaupunginteatterin Tiranan sydämen dramaturgi sekä kirjoittanut Homoromaanin )

Lavastussuunnittelu K Rasila
Pukusuunnittelu Hilla Ruuska
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu ja musiikki työryhmä

Kuvat: Ryhmäteatterin kuvapankki

Curtis Sittenfeld: Eligible

Eligible on modernisoitu versio Jane Austenin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Sittenfeldiä kirjailijana en tuntenut, google kertoo hänen erikoistuneen romanttiseen komediaan, ja näköjään siis myös fanifiktioon. Kiinnostuin innostuneista somearvioista: tämä voisi olla hauska.

Ja onkin! Juonta ei Austeninsa lukeneen tarvitse jännittää, se pysyy entisellään, mutta nokkelasti Sittenfeld siirtää se meidän aikaamme. Bennettien perheessä on viisi tyttöä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin, ainakin äidin mielestä. Ja tytöt itsekin haaveilevat ihanista rakkaustarinoista, keskimmäistä Marya lukuunottamatta. Modernit naiset ovat tietysti töissä: Jane on joogaohjaaja ja Liz naistenlehden toimittaja New Yorkissa, mutta kolme nuorempaa asuu vielä kotona. 

Kun naapurustoon muuttaa komea, mukava ja varakas Chip, se on menoa vanhimmalle tyttärelle Janelle. Ja Chipin ystävä, aivokirurgi Darcy, herättää Lizissä outoja tunteita, alkuun lähinnä ärtymystä töykeydessään ja ylimielisyydessään. Ja onhan Lizillä poikaystävä ennestään. Ystävä Charlotte aavistelee kuitenkin jotain muuta.

"Charlotte looked carefully at Liz. - Are you sure there´s no ST between you and Darcy?
- I'm totally sure."               
(toim. huom. ST = sexual tension)

Rouva Bennett osallistuu innokkaasti tuttaviensa tapahtumiin ja järjestää niitä itsekin. Tavoitteen tiedämme. Ainakin vanhimmat tyttäret pitäisi naittaa, jotta perheen taloudellinen tilanne kohenisi. 

"Thus, despite having failing to pair off any of her daughters in the two decades she'd been actively trying, Mrs. Bennet´s hopes for the barbacue were high indeed." 

Chipin ja Janen ihastus on ilmiselvää, mutta matkalla on monia mutkia. Kuten se, että Chip on mukana tosi-tv:ssä, jossa etsitään rakkautta - siis Unelmien poikamiehessä. Ja Janella on lapsihaave, joka on jo enemmän kuin haave, mutta siitä Chip ei tiedä. 

Nuorimmat siskot Lydia ja Kitty ovat rempseitä nuoria naisia, joiden ronski kielenkäyttö ja huoleton käytös jatkuvine bailaamisineen nolottaa vanhempia sisaruksia. Mutta käykin niin, että nuorin, Lydia, solmii merkittävän parisuhteen ensimmäisenä, kuntosalin omistavan Hamin kanssa, jonka tausta osoittautuu varsin kiinnostavaksi ja rouva Bennettiä suuresti järkyttäväksi. Eikä Kittykään yksin jää. Ei myöskään ökyrikas Willie-serkku, IT-nero, jolla on ties kuinka mones startup-yritys Silicon Valleyssa ja josta rouva Bennett toivoi Lizille hyvää saalista.

Nauroin monta kertaa ääneen, niin hulvatonta menoa Sittenfeld tarjoilee: tosi-tv:stä Darcyn lapsuuden muistoihin C-kasetteina, dinnereistä drinksuille ja roskaruokapaikkoihin, netin käytöstä Bennettin perheessä (äiti ei osaa käyttää älypuhelinta, tyttöjen mielestä onneksi) muihin nykyilmiöihin. Luonnollisesti osa elämää on seksi, onhan kyse verevistä naisista - muttei mitään limaista, vaan mukavan todenoloisesti. Lizin työn kuvaukset toimittajana tämän metsästäessä julkkishaastateltavia ja miettiessä juttujaan ovat erityisen mielenkiintoisia, onhan kirjailija itsekin pääammatiltaan toimittaja.

Juttu istuu hyvin Yhdysvaltoihin, Cincinnatiin, jossa perhe asuu. Ja vaikka tarina on välillä käänteissään överi, se on osa jutun höpsöä viehätystä. Henkilöiden luonteenpiirteet on vedetty nekin suorasukaisesti tappiinsa, naurattavasti muttei naurettavasti. Kunnioittavasti ja hauskasti tehtyä fanifiktiota!

Kenelle: Jane Austeninsa lukeneille, klassikkoon tutustumista kaipaaville, hulvattoman viihteen ystäville, rentoa lukuhetkeä hakeville.

Curtis Sittenfeld: Eligible. Random House / Harper&Collins 2016. 

Wikipediassa kustantamoksi mainitaan Random House, mutta kirjastolainassani julkaisijaksi on merkitty Harper&Collins. Ehkä oikeuksia on sittemmin myyty? Kirjaa ei ole suomennettu. Vielä. 

Kansikuva on Antikvaarin sivulta.

Minna Canth: Hanna (selkomukautus)

Hyvää syntymäpäivää, Minna Canth! Tuo viisas nainen hämmästyttää aina vain valtavalla aikaansaamisellaan toistasataa vuotta sitten, paitsi kirjoillaan, kielitaidollaan ja ajan aatteiden edelläkävijyydellään, myös urallaan kauppiaana ja seitsemän lapsen yksinhuoltajaäitinä leskenä. Hän on totisesti liputuksen ansainnut! 

Romaani Hanna kertoo nuoren naisen kasvutarinan 14-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Tärkeitä, kipeitä ja suloisia vuosia naisen elämässä: siinä muotoutuu tuleva elämä ja oma minä. Hanna on kuopiolainen hyvän perheen tytär. Nälkää ei nähty, koti oli siisti ja hyvin hoidettu. Tyttöjen juttuja harrastettiin bileistä (no, sitä sanaa ei silloin käytetty, mutta tansseja) ja retkistä salaisuuksiin ja juoruiluihin, etenkin parhaan ystävän Olgan kanssa. Ja pojat, ne askarruttivat mieltä. Hanna ihastuu Woldemariin, eikä tunne vaikuta jäävän ilman vastakaikua, niin usein he sattuvat samoille kulmille ja vaihtavat tiiviitä katseita, jopa ihanan kirjeen Hanna saa. Ja kesä saaressa on kohokohta! Sillä Hannan teiniaikana tyttöjä vahdittiin kotona tiukasti.

"Tytöt olivat saaressa vapaita.
He saivat elää niin kuin halusivat.
Kerrankin.
Siitä he osasivat nyt nauttia."

Mutta Hannan mieltä painaa kotona eräs asia: isän juopottelu on pelottavaa ja tekee kaiken ankeaksi. Sitä ei tapahdu kovin usein, mutta Hanna näkee, että myös hänen äitinsä on huolestunut - ihana äiti, jota Hanna rakastaa yli kaiken - ja tyttö on pahalla mielellä. Woldemar vaikuttaa unohtaneen Hannan, jonka maailma mustuu. Huvitukset, höpsöt kuvittelut ja leikit eivät enää kiinnosta.

On muutakin hämmentävää. Koulussa Hanna pärjää hyvin, mutta tytöt alkavat ihmetellä, miksi heille opetetaan eri asioita kuin pojille. Käsitöitä pitäisi tehdä jatkuvasti niin kotona kuin koulussa sormet verillä, kun taas pojat saavat opiskella matematiikkaa ja logiikkaa. Koska kuulemma naiset eivät tarvitse muuta kuin kodinhoidon opetusta, heistähän tulee miestensä palvelijoita, tuumivat pojat, kuten Hannan veli Jussi, joka ei pärjää koulussa, vaan uhoaa ryhtyvänsä muihin kuin lukuhommiin. Hannaa hän kuurmottaa kuin tulevaa vaimoaan. Kun isä rauhallisemman kauden jälkeen lähtee taas ulos, tyttö aavistelee pahaa.

"Hannan katse seurasi levotonta äitiä,
ja Hannaa pelotti.
Mitä tapahtuisi, kun isä tulee kotiin?
Jussi kiukutteli, mutta kukaan ei jaksanut puuttua siihen."

Hannan orastava aikuisen mieli kapinoi vaimoutta vastaan. Hän alkaa haaveilla omasta urasta opettajana. Mutta siihen ei vanhemmilla ole varaa eikä halua panostaa, naimisiin tytön pitää mennä. Vaikka vanhojapiikoja pidetään omituisina, Hanna on valmis ottamaan riskin kuultuaan juttuja asioista, joita miehet voivat naisille tehdä - ainakin laittaa heidät raskaaksi kerran vuodessa tai kahdessa. Perheen palvelijalle Miinalle käy niin sanotusti köpelösti, ja Hanna paheksuu tätä syvästi, vaikka Miina on aina ollut hänelle ystävällinen. (Uskon Hannan katuvan reaktiotaan myöhemmin, kun ymmärrys kertyy.)

Olisiko papista Hannalle mieheksi? Hän innostuu ajatuksesta tavattuaan pappisopiskelija Kallen. Ammatin vakavuus varmasti toisi Hannan kaipaamaa mielekkyyttä ja merkitystä elämään. Mutta Kallen kirjeet opiskelupaikkakunnalta Kuopioon harvenevat, etäsuhde ei toimi, ja taas Hanna pettyy.

Mitä vaihtoehtoja naisella on? Isä käskee naimisiin, äiti on huolissaan Hannan kalvenneesta ja heikentyneestä olemuksesta, mikä omilta huoliltaan jaksaa. Nykylukija sanoo: Hanna on masentunut. Lääkäri määrää hänelle lepoa ja rohtoa, ja käy ilmi, että samaa lääkettä nauttii hänen äitinsäkin, syystä. Ja Jussikin oireilee perheen oudon kylmää ilmapiiriä, tämän päivän katsannolla nähtynä (henkilöiden oiretulkinnat lukijan, ei kirjasta). 

Loputtomat työt - ne saamarin käsityöt, joilla Hanna vaatettaa koko perheen kiitosta saamatta - ja velvollisuudet olemattomine tulevaisuusnäkymineen uuvuttavat tytön. Monesti hän on miettinyt kuolemaa vapautuksena, mutta ajan uskonnollinen kasvatus ja ehkä synnynnäinen pelastautumisvaisto ovat esteinä. Taivaasta ei silti ilmesty apua tilanteeseen, joka särkee lukijan sydäntä realistisuudessaan. Vaikka originaalikirja on vanha, asia ei - siis tytön kasvu naiseksi, mahdottomat vaatimukset ja tuen puute. Päinvastoin: nuorten naisten mielenterveyshäiriöistä puhutaan paljon.

Miten moni tyttö on kokenut ja kokee samaa: on kasvettava yksin, ilman yhdenkään turvallisen aikuisen tai ystävän osallisuutta ja neuvoja, ja päätettävä isoista asioista, suoritettava, pärjättävä, oltava tietynlainen. Virheitä tapahtuu väistämättä, eikä lopputulos ole välttämättä onnekas. Pieni kirja kuvaa paljon ja laajasti perhesuhteita ja niiden vaikutuksia, etenkin Hannaan. Samastun monessa, ja uskon monen ikäpolvessani tekevän samoin. Ja nuoria ajatellen: vaikka Suomessa tilanne on kohentunut originaalikirjan syntyajoista, kaikkialla maailmassa ei.

"Seuraavana päivänä Hanna taas ompeli paitoja,
ensin Jussille, sitten isälle."

Oivalsin juuri jotain selkokielestä, jolla kirjan luin. Kun tekstistä on poistettu kehystystä, vaikeita sanoja ja kuvauksia vaikkapa uskonnollisista tai muista tavoista, jäljelle jää vain kirjan kova ydin, sen perusviesti ja tunne, jota teos välittää. Ja tässä kirjassa ne korostuvat komeasti, lukijaa koskettavasti.

Hieno selkomukautus hienosta alkuperäiskirjasta, josta riittäisi ajatuksia ainakin yhden kirjan verran, nyt luit päällimmäiset. Tuija Takala on ammattimainen ja taitavaksi tunnettu selkoistaja: kirja Sormus valittiin vuoden 2024 parhaaksi selkokirjaksi; toinen yhtä paljon ääniä saanut oli Satu Leiskon Ihmisenhaltija, joka on suunnattu etenkin nuorille aikuisille. 

Kenelle: Naisen kasvukertomusta hakeville, teinitytöille, äideille ja isille, kasvattajille, naisen asemasta kiinnostuneille, perhesuhteita pohtiville, aikuisuutta miettiville, selkokieleen tutustuville, helposti luettavaa vaikeista asioista kertovaa kirjaa etsiville, tytön aikuistumiseen samastuville.

Minna Canth: Hanna. Oppian 2024. Selkomukauttanut Tuija Takala.

Tuija Takala:
Onnen asioita
Kierrän vuoden

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni) selkomukautuksina.

Keskusteluni Tuijan kanssa Bongaa bloggarit Kannelmäessä.

#minullaoncanthia Canthin-päivän lukuhaastetta vetää perinteisesti blogi Yöpöydän kirjat. 

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla

Kirjan riemastuttava nimi on kutsunut minua jo pitkään, saanhan ilokseni olla täti, ja täditettävän 
kanssa on monia reissujakin tehty. Samastun siis nimeen, mutta tarina osoittautuu ei-niin-samastuttavaksi, hauskaksi luettavaksi silti.

Henry Pulling on jo yli viisikymppinen ja eläköitynyt, daalioita kasvattava yksinäinen  pankinjohtaja Lontoosta, kun tutustuu tätiinsä Augustaan, äitipuolensa sisareen. Sekä Henryn äiti, isä ja tämän uusi vaimo ovat edesmenneitä, ja täti päättää nyt lähestyä "orpopoikaa". Minä-kertoja Henry saa perheestään uutta tietoa, ja täti vaikuttaa tarmokkaalta iästään huolimatta. Hänen puhetulvassaan vilisee paikkoja ja anekdootteja, joita Henry kuuntelee kiinnostuneena.

"- Kylläpä olet aikoinasi matkustanut paljon, Augusta-täti.
- En ole vielä elämäni ehtoossa, hän vastasi. - Jos minulla olisi seuraa, lähtisin huomenna, mutta en jaksa enää kantaa raskasta matkalaukkua, ja nykyään on surkea puute kantajista."

Henry käy tätinsä kanssa Brightonissa ja suunnittelee vastaavaa matkaa rannikolle, kun täti ilmoittaa varanneensa kaksi paikkaa Idän pikajunasta, joka lähtee viikon kuluttua. Istanbuliin! Junassa he kaksi voisivat jutella ja tutustua, ja saattaa tädillä olla muitakin tarkoituksia matkalleen, mutta Henry ei niistä tiedä. Raiteille siis!

Pian Henry huomaa, ettei tädin kanssa matkustelu ole riskitöntä. Itse asiassa, he joutuvat tekemisiin Turkin poliisin kanssa. Sillä täti oli tehnyt maassa pienen "sijoituksen", joka vuoksi he saavat kyydin poliisiautossa juna-asemalle. Mikä sopii tädille hyvin, sijoitushan oli tehty jo.

"- Eikö sinussa ole minkäänlaista lain kunnioitusta?
- Riippuu vähän siitä, kultaseni, mitä lakia tarkoitat. Kuten esimerkiksi kymmentä käskyä. En ole koskaan osannut suhtautua kovin vakavasti palkollisiin ja karjaan.
- Englannin tullia ei huiputeta yhtä helposti kuin turkkilaista poliisia."

Virkavallalta ei vältytä Lontoossakaan. Kuvioon liittyy tädin vanha heila, herra Visconti, josta viranomainen vaikuttaa olevan kiinnostunut. Vaikkei se ole ainoa syy poliisitarkastajan vierailuun. Heitä epäilyttää muun muassa myös värillinen mies, Wordsworth, joka rakastaa tätiä epätoivoisesti. Viriili täti on pysytellyt naimattomana muttei suinkaan miehettömänä, ja hän opastaa Henryä:  

"- Ikä, Henry, saattaa hiukan muunnella tunteitamme - mutta se ei hävitä niitä.

Eivät edes nämä sanat valmistaneet minua siihen, mitä oli tuleva. ... Jos luonteeni lukijasta näyttää jotenkin staattiselta, hänen täytyy ottaa huomioon pitkän pankkimiesurani mukauttava vaikutus. Olin huomaava, että tätini ei ollut koskaan mukautunut mihinkään ja että hänellä ei ollut aikomustakaan antaa tämän enempiä selityksiä."

Ehtaa nautinnollista brittityyliä siis ja matkailua idästä länteen, Lontoosta Istanbuliin, Pariisista Paraguayhin. Matkoilla Henry tutustuu muun muassa Tooleyhin, tyttöön, jonka isä ei ole CIA:ssa töissä. Yllättävästi isästä on kuitenkin hyötyä myöhemmin. Jos neiti Keene kotopuolessa soittelikin Henryn sitoutumiskelloja, pärjääkö tämä kuitenkaan tädin tarjoamalle vaihtoehtoiselle elämälle? Lopussa on mainio koukku, jonka tulon lukija saattaa arvata matkan varrella.

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla. (Travels with my Aunt). Tammi 1970. Suomennos Heidi Järvenpää. 

Kuva: Finlandia-kirjan sivulta. Onneksi on divarit! Tämä kirja löytyy kyllä vielä myös kirjastosta. 

Olga Ravn: Alaiset - 2100-luvun työpaikkaromaani

Tanskalainen Olga Ravn on kirja-alan monitoimija: kirjailija, runoilija, kriitikko ja kirjoittamisen opettaja. Työelämä on kiinnostanut minua jo yli 40 vuotta, joten nimi houkutteli lukemaan: tulevaisuuden työpaikka, millainen se olisi?

Pelottava, sanoisin yleistunnelmasta, joka kirjasta jää. Sijainti on avaruus, tarkemmin avaruusalus, joka on matkalla kohti kaukaisuutta. Sen matkustajat tietävät, etteivät he näe Maata enää koskaan – sitä ei ehkä enää ole tai matka on jo liian pitkä – ja tämä vaikuttaa vahvasti keskinäiseen dynamiikkaan ja mieliin. Joista osa on ihmisen, osa ihmisenkaltaisten, jotka on tehty, ei synnytetty, vaikka alkuperä ei heistä ulospäin näy. He ovat biomateriaalia, joilla on ladattavat käyttöliittymät eli he ovat päivitettäviä. Ajattelultaan he ovat kuitenkin ihmiseen nähden erilaisia. Vai ovatko?

”Minulle on kerrottu, että tunnereaktiomallissani on ongelmia. En kuulemma pysty hoitamaan tehtäviäni niin kuin pitää, koska tietyt tunteet on säädetty virheellisesti.”

Mitä on eläminen, jos elää kuin säilykepurkissa? Alkaako sisältö pursuta ulos hallitsemattomasti jossain vaiheessa? Ilmeisesti niin voi käydä, sillä aluksella alkaa tapahtua ikäviä, väkivalta yllättää ihmiset. Työnkulku häiriintyy, tai tuotanto, kuten he itse sanovat. Mitä he tuottavat - ruokaa, ymmärtääkseni. Jälkeläisiä eivät, paitsi ihmisenkaltaisia, joita valmistetaan. Heillä on myös mystisiä esineitä säilytettävänä ja vartioitavana.

”En ole koskaan ollut mitään muuta kuin alainen. Minut on luotu tekemään työtä. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut lapsuutta. Olen kuitenkin yrittänyt kuvitella lapsuuden. Ihmiskollegani sanoo toisinaan, ettei halua tehdä töitä, sitten hän sanoo jotain hyvin merkillistä, jotain aivan hupsua, miten se menikään. Hän sanoo olevansa enemmän kuin työnsä. Vai sanooko hän, että ei ole pelkästään työnsä? Mutta mitä muutakaan sitä olisi? Mistä ruoka tulisi, kuka pitäisi seuraa? – Seisoisiko sitä silloin vain kaapissa? Pidän kovasti tästä ihmiskollegastani, hänen käyttöliittymänsä on vaikuttava."

Jonkinlainen komitea keräsi todistajanlausunnot kaikilta työntekijöiltä selvittääkseen heidän suhteitaan huoneisiin ja niissä oleviin esineisiin, tarkoituksena tutkia tapahtumia. Numeroiduista lausunnoista, joista teksti koostuu, voi usein päätellä, onko äänessä ihminen vai kaltainen, mutta ei aina. Se jos mikä on pelottavaa, sillä eristyksissä ajattelu saattaa muuttua oudoksi inhimilliselläkin olennolla. Kuka lopulta muistuttaa ketä? Millainen ihminen on tulevaisuudessa? 

"Kaipaan kotoa eniten shoppailemista. Tiedän kyllä, että se on hupsua. Jos en pystynyt ymmärtämään jotain tulevaa tapahtumaa, kuten silloin kun sain tämän työpaikan, lähdin shoppailemaan matkaa varten, ja sillä tavalla ymmärsin että se todella tapahtuisi.”

Ja mikä on ihmiselämän arvo, kuolevaisuudessaan? Voiko rakennettu olento ymmärtää sitä - hehän uusiutuvat itse, eikä kuolemaa ole? Aluksen toimintaa seurataan ja johdetaan tiiviisti ulkopuolelta. Jää tarkentamatta, kuka tai mikä päättää aluksen toimista, johto on kasvoton ja näkymätön. 

”On vaarallista, jos organisaatio on epävarma siitä, mitä sen huostassaolevista esineistä voidaan pitää elävinä.”

Kylmä ja outo tunnelma jää lukijan mieleen, sisältö herättää ajatuksia ja kysymyksiä pitkäksi aikaa. Jotenkin resonoi nykymaailmaan, kun perusperiaatteet järkkyvät ja mielipuolisuus valtaa alaa. 

”Maasta eristäytyminen on verottanut voimiani enemmän kuin ikinä olisin uskonut.”

Olga Ravn: 2100-luvun työpaikkaromaani. Kosmos 2022. Suomennos Sanna Manninen, kansi Elina Äärelä.  

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta.

Väsyttääkö? Nukuitko hyvin? Uniongelmien vakavuus vaihtelee satunnaisesta valvomisesta jatkuvaan unettomuuteen, josta on jo todellista haittaa niin terveydelle kuin niin sanotulle normielämälle. 

12 kirjailijaa kertoo kirjassa omista uniongelmistaan ja niiden seurauksista. Sekä keinoista, joilla he ovat pyrkineet untaan korjaamaan. Kuka onnistuneesti, kuka vähemmän - onpa niitäkin, joilta ongelma on kadonnut tai sen kanssa on tottunut elämään. 

Useassa esseessä mainitaan kiinnostava seikka: vanhoina aikoina (ennen keinovaloja ja kellon minuuttiviisaria, jonka Jari Järvelä kertoo tulleen 1600-luvun lopulla. Ja sekuntiviisari 1900-luvulla! "Se oli lopullista menoa se! Mitä tarkemmin aikaa pystyi mittaamaan, sitä kiireempi ihmisellä koko ajan oli.") ihmiset saattoivat kuulemma nukkua yönsä kahdessä erässä ja puuhailla niiden välissä samoja asioita kuin päivälläkin, mitä nyt sitten näki tehdä. Oliko oikeasti niin, en tiedä - tuntuu oudolta, että tämä olisikin ihmisen luontainen rytmi. Ja eikö ennen tehty ruumiillista työtä ja oltu paljon ulkoilmassa, joten luulisi, että uni olisi maittanut öisin keskeytyksettä. Mutta mistäs me tietäisimme, kun olemme aina 8 tunnin yöunen saarnausta kuulleet. Ehkä ihmisen varautumisvaisto toimi noin luonnostaan, välillä tsekaten hereillä, että kaikki on lähiympäristössä hyvin.

Vaistosta puhutaan muutenkin; kevyt uni ja tiheä heräily saattaisivat todella olla peruja ajoilta, kun oli levättävä toinen korva pystyssä petojen tai vihollisten varalta. "Lepäävä otus on haavoittuva", sanoo pätkänukkuja Anna Tommola. Luonnonmukaisuus ei lohduta nykynykkujaa, joka ei herää levänneenä. Mikä lohduttaisi?

Kaikkea on kokeiltu, lääkkeitä tietysti. Nukahtamiseen, nukkumiseen, masennukseen - viime mainittua yllättävän usein tarjotaan, kerrotaan. Uniklikat, ratkaisukeskeinen terapia, akupunktio, hieronta, kristallit, yrtit, meditointi. Ehdotus uusista tyynyistä ärsyttää fiksuja ihmisiä; aivan kuin uneton ei tuntisi unihygieniaa - mikä hieno(steleva) sana muuten, ja toisenkin löysin: unitehokkuus. Kuulostaa kidutukselta, että unessakin olisi oltava tehokas. Jari Järvelä kertoo Oura-sormuksestaan, joka nalkutti jatkuvasti ja puhui höpöjä. On siitä joillekin hyötyäkin ollut. 

Lääkekierteen tuntevat niin Sinikka Vuola, Samuli Putro kuin Jani Saxell. Joka on kyllä unissaan saanut hienoja kokemuksia, kuten "villin, katkeransuloisen rakkaustarinan" George Bushin tyttären kanssa. Hän kuvaa itseään, Jani siis, ei Jenna B: 

"Jos minun pitäisi valita oma päänsisäisen genreni ja sopivan sekava alitajunnan taajuus, siinä olisi maailmanpolitiikkaa ja radioaktiivista romantiikkaa sekaisin."

Kuulostaa ihan hänen kirjoiltaan! Unenpäästäjä Florianissa Euroopassa vallitsee unikato. Ja Helsinki Undergroundissa ja sen jatkossa Uuden ihmisen kaupunki on "kyse unten ja painajaisten arkkitehtuurista", hän toteaa. Harmi unettomien kannalta, ettei Floriania ole oikeasti olemassa. Mutta lääkkeistä on apua, vaikka niistä puhutaan yleensä väärinkäytön kautta, sanoo Saxell. "Missä ovat tarinan lääkkeiden oikeinkäytöstä?" No, tässä on yksi. 

Sinikka Vuola kertoo olleensa puolet elämästään riippuvainen nukahtamis- ja unilääkkeistä. "Kaikki riippuvaiset keksivät tekosyitä, jotta minkään ei tarvitsisi muuttua, ja niin keksin minäkin." Hän kävi läpi "raskaan mutta antoisan" terapiaprosessin hoitaakseen itseään. Ei kuulosta helpolta - jo hoidon aloittamisen kynnys on korkea.

Puhutaan myös unennäöstä. Akseli Heikkilän ja Tiina Raevaaran unet ovat karmivia. Molemmat ovat sattumoisin myös kirjoittaneet kauhukirjoja - mikä on syy ja mikä seuraus, he eivät osaa sanoa. Etenkin Heikkilän unikokemukset unihalvauksineen pelottavat. 

Moni siteeraa Nietzschea: kun tarpeeksi kauan katsoo kuiluun, kuilu alkaa katsoa takaisin. Unettomuutta verrataan kuolemaan, vaikka se on välitila. Tai kuten Miki Liukkonen sanoo: Ollaan lähimpänä kuolemista ilman että kuolee. Mäkijärvi kertoo jo alussa, että uni ja kuolema yhdistettiin kansanperinteessä ja mytologioissa toisiinsa. Unet saattoivat olla viestejä jumalilta, vaikka Aristoteles oli toista mieltä: hänen mukaansa ne saattoivat antaa vihjeitä sairauksista. Miksi ihmisen ylipäänsä on nukuttava, sitä ei tiede osaa selittää. Unihäiriöt luokitellaan sentään nykyään sairauksiksi, toteaa Mäkijärvi. Sirpa Kähkönen huomauttaa, että eräässä kielessä (inkeroisen) nukkua merkitsee eläimestä puhuttaessa kuolla, ja selittää muidenkin aiheen sanojen etymologiaa.

Tuuve Aro sai säikyltä äidiltään pelon perintöä, mutta peruskokemus oli oma: "...rintalastani alla hehkui möykky: puristava tunne siitä, etetn ole niin kuin muut, en kuulu mihinkään enkä löydä turvaan." Onko kumma, jos ei nukuta? Hänelle syötettiin jo lapsena aikuisten unilääkkeitä ja myöhemmin milloin mitäkin, lääkärin koekaniinina. Lopulta löytyy toimivampia keinoja, ei vähemmän rankkoja, sillä odotukset ja todellisuus piti sovittaa jotenkin yhteen. Elämänmuutoksia. Alanvaihto. Kirjailijaksi ryhtyminen. Hyväksyminen. 

Suvi Vaarla muistuttaa, että nukkumisen estyminen on kidutusmuoto, jopa tappava: "Kuolinsyy on kuitenkin usein tulehdus, sillä unen puute romahduttaa vastustuskyvyn." Vaarla itse kertoo pystyvänsä valvomaan, vaikkei iloitse "pimeästä kyvystään", sillä "Unettomuus on kauhua. Se on absoluuttista pelkoa. Se on fyysistä kipua." Muun muassa. Onneksi hän ei valvo aivan joka yö. 

Sirpa Kähkönen kertoo Elizabeth Stroutin Lucyn unihäiriöistä, ja omistaan myös. Kun Lucy toteaa unettomuutensa syynsä olevan se paikka "josta tulin". Jos lapsuus on vaikea, voi aikuisena olla vaikea nukkua, huoletta. "Nukkuminen on luottamusta. Nukkuminen on outoa. Ihmiskunta viettää suuria osia elämästään tiedottomuuden tilassa. Eikö ole luonnollista pelätä uneen vaipumista?" 

Esa Mäkijärvi kertoo paitsi omista uniasioistaan myös Miki Liukkosesta, jonka piti olla yksi kirjan kirjoittaja. Hänellä oli hirviöiden öitä, mielenterveysongelmia ja pahoja unihäiriöitä. Mäkijärvi vinkkaa, että romaanissa Elämä: Esipuhe päähenkilö kärsi vaikeasta unettomuudesta, ja lainaa sitaatteja.

"...ja kun kaiken tämän hirvittävän valvomisen ja uupumuksen päälle kuorrutetaan vielä jokaista yötä hallitseva ihmisen epätoivo, on jonkinasteinen maanpäällinen helvetti saatu aikaiseksi, helvetin kuilu, vaikka ei tämä kuilu ole vaan paikka minne sielu katoaa, se ei ole 14,4 kilometrin syvyinen reikä Siperiassa eikä Kuolan supersyvä porausreikä eikä välttämättä mikään reikä ensinkään, se voi olla, näin äkkiseltään ajateltuna, minuus paljastettuna, kyllä, minuus riisuttuna kaikista naamioista ja peleistä, mutta en minä tiedä haluanko koskaan tulla täysin paljastetuksi, ja miten voisin edes paljastua, jos en itsekään tiedä kuka oikein olen?"

Unettomuus ei ole kaunista ja antoisaa kuin Lost in translation -leffassa, kirja muistuttaa. Antologia sisältää vakavaa asiaa, vain väläyksittäin huumoria. Ja loputtomasti lukuvinkkejä ja kulttuuriviitteitä kirjailijoihin, elokuviin ja ajattelijoihin eri aikoina. Karmeat mutta ammattikirjoittajien taitavuudella tehdyt esseet tarjoavat vertaistukea unihäiriöistä kärsiville ja laajentavat ongelman ymmärrystä heidän lähipiirilleen. 

"Toivon, että tavoitan edes yhden, kaltaiseni, joka sanoo: Noin minäkin koen. Noin minäkin ajattelen."

Yövartiossa. Esseitä unettomuudesta. WSOY 2025.

Esa Mäkijärvi, Samuli Putro, Hanna-Riikka Kuisma, Sirpa Kähkönen, Tiina Raevaara, Akseli Heikkilä, Sinikka Vuola, Jani Saxell, Anna Tommola, Tuuve Aro, Jari Järvelä, Suvi Vaarla.

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia

Kirja alkaa räväkästi: maanjäristys Tokiossa! Ja seuraavassa hetkessä ollaan Lontoossa, jonne Maija muutti kuusi vuotta sitten Japanista kielen opiskeltuaan. Lontoossa hän haaveili jatkavansa opintoja vaikkapa toimittajaksi ja omaavansa "oman pienen asunnon, hyvän kampuksen ja lupsakalla tavalla komean miehen, joka hermostuessani sanoisi oh don't be silly ja keittäisi minulle kupposen teetä."

Lontoon-alkutilanne ei ole Tokio-aloitusta vähemmän tukala, nimittäin Maija on papakokeessa. Päätoimisesti hän opiskelee ja asuu sinkkuna kimppakämpässä. Reipas nainen, reipas opintolaina! Hän onnistuu saamaan työpaikan televisiotuotantoyhtiössä toimitusjohtajan assistenttina. Saamme tutustua niin tv-tuotannon saloihin kuin Maijan kansainväliseen työyhteisöön persoonineen.

Elokuvataiteen maisterin tutkinnosta puuttuu vielä lopputyö, lyhytelokuva, jonka piti olla kokeellinen, ilmastonmuutosta kommentoiva vakava kannanotto mutta josta tuli romanttinen komedia. Juuri muuta romanttista ei Maijan elämässä näytä olevankaan. Hänen suuri (ainoa) rakkautensa Ryuich jäi Japaniin. 

"Ajattelen kuitenkin yhä, että jossain on oltava ihminen, jonka lähellä en ahdistu ja jonka seurassa en tunne itseäni kelvottomaksi. Joku jonka kanssa voisimme katsoa sylikkäin Ensitreffit alttarilla ohjelmaa ja käydä ruokakaupassa ostamassa paahtoleipää." 

Taas naishäpeä! Maija tarvitsisi omat ajattarensa. Ystävä Rachel yrittää parhaansa, mutta toiseus vaivaa Maijaa. Paitsi kielen koko taustan puolesta: ei Maijalla vaikea sellainen ole, mutta Teneriffan matkalle ruisleipää pakannut lapsuudenperhe erosi rajusti eliittikoulun ja psykoanalyysin läpikäyneistä seurapiireistä. "Olisiko elämäni erilaista, jos tulisin kulttuurikodista niin kuin Rachel ja hänen ystävänsä?" 

Sinkkuelämää-sarja innostaa sentään etsimään miesseuraa. Deittailu ei suju, mutta työelämässä onnistaa: Maijan työnantaja saa tehtävän Japanista. Matka kollegoiden kanssa Tokioon saa Maijan muistelemaan aikaansa kaupungissa, ja ensirakkauttaan. Kuten jo tiedämme, se ei päättynyt auvoisasti.

Raikas ja vetävä kerronta saa kirjan sivut kääntymään vauhdilla. Isojen kaupunkien tavat ja detaljit niistä ja Maijan piirien kulttuurista - kirjat, leffat jne. - pitävät kiinnostuksen yllä, samoin naiselämän nurjien puolien häpeilemätön kuvaus karvoituspulmineen ja yhdyntäkipuineen, joka osoittautuu olevan Maijalla todellinen, lääkitystä tarvitseva vaiva, vulvodynia. 

Ärsyttävän itsekkäästi Maija kyllä käyttäytyy ystäviään kohtaan, ja lapsuudenperhettään. Ei kai sekään tavatonta ole nuorelta naiselta, elämää ja oppimista vain. En ehkä Karkki-ystävättärenä olisi silti antanut anteeksi heti, jos ikinä. Vaikka kirja ilmoittaa ei-olevansa romanttinen komedia, ikiaikainen pariutumisvietti ja läheisyyden ja seksin tarve silti tekemistä paljon ohjaa, ja hauskoja sattumuksiakin tapahtuu. Sitä jäin pohtimaan, mahtaisiko Maijan tapaama noita löytyä vielä Hackneyn kanaalin liepeiltä Lontoosta, sellainen olisi kiinnostava tavata. 

Kenelle: Helppoa viihdettä hakevalle, Lontoon ja Tokion ystäville, tv-tuotannosta innostuville ja itsenäisestä elämästä haaveileville nuorille tai sitä jo maistaneille vanhemmille.  

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia. Otava 2025.

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill

Upeasti kääntyi kirja näytelmäksi! Minna Rytisalon romaanissa Jenny Hill Jenni Mäki saa 48-vuotiaana tarpeekseen sarjapettäjämiehestään ja näkymättömänä palvelijana olemisesta. Hän vuokraa itselleen yksiön ja kohtaa yksinäisyyden: mitäs nyt, kun ei ole isoa kotia siivottavana tai lapsia hoidettavina – Oona ja Olli-Pekka ovat jo aikuistuneet.

Elämänmuutos on raju eikä kivuton fiksullekaan naiselle, mutta asiassa auttavat muutosta edeltäneet kypsyttelyt ja terapeutti, joka pyrkii saamaan Jenny Hilliksi muuntuvaa Jenniä ilmaisemaan syvimpiä tuntojaan. Ei aina ole pakko kiittää ja olla nöyrä, saa sanoa ei, jopa olla vihainen! Radikaaleja ajatuksia Jennille. Samastun täysin sukupolveni naisten puolesta: meidät kilteiksi kasvatetut on opetettu häpeämään, vaikenemaan ja suorittamaan. (Joskus olen kateellinen nuorille naisille, joilta jatkuva häpeän paino vaikuttaa puuttuvan. Millaista olisi elää niin, en tiedä. Mutta enimmäkseen olen todella iloinen heidän puolestaan.)

Kirjeiden kirjoittaminen vaikka äidille voisi terapeutin mielestä toimia, mutta niitä ei lähetetä, joten on tilaisuus olla raadollisen rehellinen. Jenny valitsee kuvitteelliseksi vastaanottajaksi Brigitte Macronin, jota ihailee tämän itsetunnon ja rohkeuden vuoksi.

Tähän suuntaan Jennyä ohjaavat myös maagiset ajattaret; ikiaikaiset naishahmot saduista, joilla naisia on opetettu olemaan kauniita ja tottelevaisia. Lumikki, Punahilkka, Ruusunen ja muut kertovat  omat tarinansa, eivätkä ne ole todellakaan samoja, joita olemme ikämme kuulleet. Ratkaisu esittää heidät Jennyn vieressä, tälle näkymättöminä mutta katsojille erittäin läsnäolevina, toimii hienosti. Kuten dramatisointi, ohjaus ja sovitus, tekijöinä Henna Piirto ja Liisa Mustonen.

Sari Haapamäki on loistava Jenny Hill; en esityksen aikana miettinyt, kuinka hienosti hän näyttelee, sillä eläydyin täysin. Hän oli Jenny pienintä piirtoa myöten, alusta loppuun, muuttuvana ja elävänä naisena.

Elina Hietala esitti Jennyn tytärtä ja pojan tyttöystävää (dramaattisempi tarinankohta kuin muistinkaan), ja räppäävänä Tähkäpäänä riemastutti minua erityisesti. Ja Vappu Nalbantoglun tulkitsema Tuhkimo ja Jennyn sisko Johanna, bloggaaja ja elämäntaitoguru edustavin valokuvin netissä. Nalbantoglusta on tullut lähes Rytisalon nimikkonäyttelijä, esittihän hän keskeistä roolia myös Lempi-näytelmässä. Taitava ja persoonallinen tekijä, joka näytti myös fyysisiä taitojaan. Seksikohtaukset oli toteutettu kekseliäästi, Tuhkimon tanssi katosta roikkuvine renkaineen oli kauniin aistillinen.

Merja Larivaaran roolit Hannun ja Kertun Kerttuna ja Brigitte Macronina – oui, hän tulee lavalle näytelmässä, toisin kuin kirjassa – ovat herkullisia, ja Larivaara saa niistä paljon irti katsojan iloksi, très bien! Pistää vaikka fadoksi laulaen. Musiikki ryydittää näytelmässä puhetta. Ja tanssi! Juuri luimme mediasta tanssin voimasta mielenterveydelle, joten ajassa ollaan, itse asiassa hämmästyttävin monin tavoin. 

Siinäkin mielessä, että naisen voimaantumisesta keskustellaan kiivaasti; tarvitaanko sellaista, kuka tarvitsee ja miksi. Ja jos Erika vilauttaa reittä Euroviisuissa, miksi se on paheksuttavampaa kuin Windows95manin esitys, joka perustui miehen housuttomalle alavartalolle? Enkä voi estää samaa ajatusta kuin kirjaa lukiessani. Naisen nykyinen asema yhteiskunnassa on pitkän taistelun tulos, eikä se ole vielä käyty, vaan vaikuttaa osin jopa ottavan takapakkeja.

Mutta ihanaa Jenny, sinä teit sen. Ei se yksin muuta maailmaa, mutta monta samanlaista tarinaa muuttaa. Ja Minna Rytisalon kirjan ydin on kirkas, jopa näin tiivistettynä kirjaa kirkkaampi, ja esitys riemastuttava ja nautittava niin eri-ikäisille naisille kuin heidän miehilleenkin. Kunnioitus kirjailijan havaintokykyä ja oivallusta kohtaan kasvoi entisestään. Kuinka moni kotimainen kirjailija voi sanoa, että hänen jokaisesta teoksestaan on tehty myös näytelmä? Ei tule mieleen muita Minnan lisäksi kuin Pajtim Statovci. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill. Pohjautuu Minna Rytisalon samannimiseen kirjaan. Ensi-ilta13.2.2025.

Dramatisointi Henna Piirto
Ohjaus ja sovitus Liisa Mustonen

Koreografia Matleena Laine, lavastus ja puvut Annina Nevantaus, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eero Niemi, naamiointi Pia Malmberg, dramaturgi Sanna Niemeläinen

Sari Haapamäki on Jenny Hill
Elina Hietala on Tähkäpää, Oona ja Eveliina
Sanna Saarijärvi on Ruusunen, tarjoilija, DJ
Vappu Nalbantoglu on Tuhkimo sekä Johanna (Jennyn sisko)
Aino Seppo on Lumikki, Kaarina ja Aada
Ursula Salo on Punahilkka, terapeutti, hieroja
Merja Larivaara Kerttu ja Brigitte Macron
Rauno Ahonen on Jussi, Jennyn ex
Sauli Suonpää on Jennyn poika Olli-Pekka sekä herttua ja mukava mies

Kuvat teatterin mediasivuilta.

Antti Heikkinen: Rautavaara

Rautavaaran kunnassa Pohjois-Savossa saatiin erinomainen idea: kirja kunnan historiasta on aina hyvä ja tarpeellinen kuntalaisille ja heidän jälkeläisilleen, varsinkin näinä aikoina, kun sukujuuria ja historiaa tutkitaan innokkaasti. Mutta että romaanin muodossa!

Onhan sitä ihan toista lukea kuin kuivakasta asiatekstiä (vaikka luen sitäkin mielelläni, kun aihe on kiinnostava), varsinkin kun tekijä on oikea ja osaava. Ja Antti Heikkinen on. Hän hallitsee kirjoittamisen, tuntee kuvailemansa seudut omasta takaa ja osaa eläytyä asukkaiden elämään ja kohtaloihin, aina kunnan perustamisesta 1874 lähtien.

Tai jo pikkuisen aiempaakin, kun David (Taavetti, Sus-Tuavetti) Korkalaisen perhe alkoi muotoutua. Leskenä ja viiden pojan isänä hän yhytti Hildan emännäkseen ja otti nimiinsä tämän tulollaan olevan lapsen, Tuomaksen. Kirkonkirjoissa ei mainita todellista siittäjää, mikä lie aika yleistä, eikä sitä kukaan kaipailekaan. Paitsi monen sukupolven päässä Kerttu, joka innostuu sukututkimuksesta vuonna 2024.

Kerttu kertoilee etsinnöistään lukijalle aiempien sukupolvien kertomusten lomassa ja sitoo asiat siten näppärästi sukuun ja nykyaikaan. Mielenkiintoisinta kuitenkin on lukea entisajoista, joissa myös kunnan vaiheet tulevat kuvatuksi perheenjäsenten elämän myötä. 

Yksityiskohdista eräs minua kiinnostava oli meteoriitin putoaminen, jota kirjassa ihmeteltiin, vaikkei sukuun liitykään, mutta olen kuullut juttuja: avaruuskivi tipahti Varpaisjärven puolelle Lukkarilaan, josta isäntä Lyytinen suolta kumman mötikän löydettyään vei sen kotiinsa vuonna 1913. Siellä se pyöri lasten leluna vuosikymmenet ja hävisi: jäljelle jäi vain kylän fiksun papin tutkijoille lähettämä näytepala, jota voi käydä ihmettelemässä Helsingin Luomus-museossa taas keväällä 2025.

Davidin ja Hildan aikaan lukutaito oli vielä harvojen herkkua. Lehmiä pidettiin ja voita myytiin, mutta pääasiassa ”tukkirahojen turvin siinä talossa elettiin.” Metsänmyynnin varassa taisi koko kunta elätellä itseään. Metsäherroista oli moneksi, saamme lukea. Nälkävuosina nähtiin paljaaksi kuorittuja mäntyjä, kun pettuaineksia riivittiin, ja tilattomat kiersivät kerjuulla ja kuolivat, kuten Hildan isä. Hilda muisti aina lämpimän perunakeiton, jota orvoille tarjottiin ja parku tuli, kun lisää ei saanut ja nälkä oli.

”Semmoinen vanha mies murahti äidille, että jos akka saatana ei osaa pitää pentujaan mykkinä, niin niistä tehdään paisti. Että heillä Tiilikassa on syöty lapsia nälkäaikoina ennenkin eikä tuota hankaluutta nytkään. Kukaan ei kieltänyt sitä miestä niin pahoja puhumasta, mutta minulta loppui itkui kuin leikaten.”

Äiti joutui antamaan tytön kasvatiksi, ja siitä Korkalaisen suku sitten osin typistyi lukuisten kuolemantapausten myötä, niukinnaukin jatkui, kun Hildan Tuomas syntyi vuonna 1917. Ja hänen tarinansa vasta kiinnostava onkin ja kuvaa aikaa hyvin: poika kävi Amerikassa ansaitsemassa mutta palasi. Kotiseudulla rehotti viinanpoltto ja mustan pörssin kauppa. Espanjantautia pelättiin ja metsätöissä puurrettiin. Sosialistit intoilivat, osa lähti Venäjälle ”huomattuaan rautavaaralaiset liian tarmottomiksi totiseen työväenyhdistystoimintaan... aate paloi korkealla liekillä monessa pienemmässäkin pitäjässä...Rautavaaralla koko sota oli mennyt ohi kuin kytevän kynttilän liekki.”

Meijeriä ja hyviä teitä olisi enemmän tarvittu kuin kapinoita, tuumi Tuomas, mutta niidenkin saaminen oli hankalaa. Puusavottaa sentään riitti, metsäyhtiöillä oli tiukka ote paikallisista ja rikastumisen tahto, ja liiankin helppo oli houkutella niukkuuteen tottunutta väkeä arvokasta raaka-ainetta myymään. Kunta oli köyhä naapureiden irvileukojen mukaan, ei ”edes omaa käkeä. Sekin oli vaihdettu pulavuosina ohrajauhoihin." Vaikka Rautavaara tunnettiinkin paikkana, jossa metsätöillä saattoi hankkeessa käydä.

Elämä jatkui keillä jatkui. Sota käytiin, ensin yksi ja pian toinen, se Saksan kanssa veljeilty. Ainon pojan Eeron vaimo Alli ahersi ankarasti tilan pitääkseen. Maan talous alkoi kukoistaa, teknologia levisi. (Isovanhempani tekivät saman valinnan kuin kirjan ikätoverinsa: televisio piti saada ennen jääkaappia.) Sitten iski rakennemuutos: ennen pellot olivat ylpeydenaihe, mutta valtio alkoi vaatia niitä pakettiin! Voivuoristakin puhuttiin. Nuori polvi hankki muita töitä ja koulutusta. Kylä alkoi kuihtua. 

Mistä päästään näihin päiviin, kun Kerttu jututtaa mummoaan Allia. Ajankohtaista on katsanto salametsästykseen, joka ei paikallisesti ole ollut ikinä salaista, olen ollut ymmärtävinäni.

"Tämä on niin metsäperukkaa, jotta helposti näille saloille yhen suden hautaa. Tai ahman eli petoelukan minkä tahansa. Sitä on näillä main iankaiken poltettu viinaa ja tehty vaikka mitä muuta koiruutta. En minä ole koskaan ajatellu Jumalan selän takana eläväni, mutta lain selän takana kyllä. Siitä on monta esimerkkiä, joita en sulle ala selostella. Turha on kyselläkään, en ala.
Ai mistäkö se johtuu?
Lie se, että mehtää on paljon ja ihmisiä vähän. Nykysin vielä vähempi."

Kirja käy läpi Suomen ja Rautavaaran vaiheet yhden suvun kautta 1800-luvulta tähän päivään. Lukemista helpotti suuresti kirjan alun sukupuu, jota kurkkailin usein: kenenkäs lapsi tämä olikaan. Tapahtuu paljon, myös sellaista, jota ei usein julkisesti puhuta. Antti Heikkinen on nivonut yhteen pohjoissavolaisia tositarinoita ja rippusen mielikuvitusta, joka istuu kokonaisuuteen saumatta: juuri tällaista pienen metsäisen mutta muuten varoiltaan vaatimattoman syrjäisen seutukunnan elämä on totisesti ollut. Tarinan voisi monistaa moneen kuntaan. Ihmisten keskinäiset suhteet eivät suuresti lämmitä, kun toimeentulo on niukkaa ja arki ankaraa. Uskon, että moni maalla ja etenkin Savossa sukujuuria omaava löytää paljon tuttua. Niin minäkin tein. 

Hieno teos, josta kiitokset paitsi kirjailijalle myös idean esittäneelle Rautavaaran kunnan aiemmalle johtajalle Henri Savolaiselle ja kunnanvaltuustolle, joka rohkeasti hyväksyi kirjanteon kunnan 150-vuotisjuhlan kunniaksi. Sekä WSOY:lle viimeistelystä ja kirjan markkinoille saattamisesta. Kuntapäättäjien soisi ottavan tästä oppia paitsi tukeakseen kuihtuvaa kulttuurialaa - maamme henkistä juurta - myös kuntalaistensa yhteiseksi hyväksi ja iloksi. Suosittelen kaikille maamme historiasta kiinnostuneille ja yhteiskuntaoppia opiskeleville. Suomen maaseudun 150 vuoden kuva yksien kansien välissä. 

Antti Heikkinen: Rautavaara. WSOY 2024. Päällys Ville Laihonen.

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki

Riikka Pulkkisen tiedän todella taitavaksi kirjoittajaksi, vaikkeivat 

hänen kaikki romaaninsa aiheeltaan kutsuneetkaan lukemaan. Nyt kolahti: Psyykeen vaikuttamista! Lapsuuden traumoja! Ihmiskokeita! Scifimäistä tunnelmaa!

Näitä kaikkia sain ja bonukset päälle. Nuori äiti Mai ei tiedä, mitä hänen miehensä Eelis on lapsuudessa kokenut, ja luonnollisesti hätääntyy miehen kadotessa yllättäen. Sillä kaikki oli hyvin, pari rakasti toisiaan ja kahta pientä tytärtään. Vai... menikö se niin?

Tunnelma väreilee tehokkaasti. Näkökulmat vaihtelevat Main ja Eeliksen kesken. Main osuuden hoitaa kertoja, Eelis puhuu minä-muodossa. Mukaan tulee myös Nova, kolmas pyörä, Eeliksen lapsuudenystävä ja ensirakkaus, joka puhuu itselleen sinä-muotoisesti. Nova tietää miehen taustat, myös sen, että tämä valmisteli lähtöä. Hän haluaa tutustua Maihin.

”Aluksi olit ennen muuta utelias. Myönnä pois, Nova: seurasit Maita siksi, että halusit tietää, millaista ihmistä Eelis tätä nykyä rakastaa.”

Eelis kertoo lukijalle päiväkirjanomaisesti hoidoista, joihin äiti on hänet vienyt. Kummallisia kesäleirejä, joilla lapset ystävystyivät, puuhailivat mitä puuhailivat salavalvomisineen, ottivat ilon irti. Vaikka jollain tasolla ja jossain kohtaa alkoivat aavistella, että ”hoidot” eivät välttämättä toimi kuten pitäisi. Ja millä perusteella juuri heidät edes on valittu niiden kohteiksi? Salaperäinen tohtori Ek häälyy taustalla, kun Eelis, Max, Otto, Nova ja muut viettävät kesiään.

Mutta tähän päivään, kun kaikki ovat jo aikuisia: mitä Eelis nyt aikoo, missä hän on? Kun Mai osaa yhdistää katoamisen miehensä menneisyyteen, hän pyrkii saamaan siitä lisätietoja Novalta. Nova ei ole helppo. Fiksu Mai vertaa suhtautumistaan Novaan lastensa kasvatukseen.

"Hänen on päivä päivältä hoivattava heitä niin, että he oppisivat pitämään ison osan tunteistaan ihonsa alla ja kertomaan niistä silti toisille ymmärrettävin sanoin. Novan kohdalla hänen on sen sijaan oltava kuin arkeologi tai konservaattori. Hänen on hellästi mutta säälimättä tehtävä säröjä Novan pintaan, jotta löytäisi sisältä sen, mitä Nova sekä haluaa kertoa että kaihtaa kertomasta. Mutta miten tehdä nuo säröt?”

Pulkkisen kieli on komeaa, helmilauseita ihastelen ja elän tekstin mukana. Pelottavammaksi tarina kääntyy, kun mukaan tulee kolkkoja ilmaisuja. Invasiivinen aivojen syvästimulaatio. Neuromodulaatio. Psyykenlääkintä. Lumehoito. Putoamiset. Ja tieteen julkisuusperiaate, mutta kokeiden salausmahdollisuus.

”Heidän hoitonsa täytti tieteen etiikan kriteerit. Mitä muuta tutkimukselta voisi odottaa?”

Kirja käsittelee lääketieteen valtaa ja luonnetta epätarkkuuksineen sekä kokeiluja uusien menetelmien löytämiseksi psykiatrisessa hoidossa. Tiedämme, että mielen lääkitys on räjähtänyt käsiin yleisyydessään, joten keinot olisivat todella tarpeen. Tiedämmekö edes sen, mikä oikeastaan on sairautta, joka tarvitsee parantamista? Kirja ei ratkaise eikä edes arvota, vaan kertoo tarinan lukijan mietittäväksi. Hyvikset ja pahikset tai loppupäätelmät eivät piirry valmiiksi eteen annettuina dekkarin tavoin, vaikka tunnelma onkin trillerimäinen. 

Kiitän kiinnostavaa aihetta, kieltä, älyä ja tunnelmaa. Ehkä jälkimmäistä olisi korostanut paikoitellen pieni napakoitus ja tekstin kärjen tai parin nosto yli tilanteen yleiskuvauksen, mutta ymmärrän ratkaisun, joka ei halua ottaa osoittelevasti kantaa. Ja ilo tätä oli lukea.

"Eräällä tavalla kaikki on osa suurta koetta, my love, ja kokeen nimi on elämä.”

Riikka Pulkkinen: Viimeinen yhteinen leikki. Otava 2024.

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär. Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät.

Ulla Rask aloitti historiallisen seikkailuromaanisarjansa vetävästi: tutustumme Blanka Bergeriin, porvarin tyttäreen, joka on Räävelissä isänsä talossa tottunut hyvinvointiin ja huolenpitoon – jos raskaaseen työhönkin, mitä ajan naisten odotettiin hoitavan. Vaikka palvelijoita oli talo täynnä, emännälle riitti hommia, ja pitihän hänen osata kaikki itse, jotta osasi valvoa ja neuvoa henkilökuntaansa. Blankan ja hänen sisarensa Dorothean äiti on kuollut, joten vanhempana tyttärenä Blanka on paljosta vastuussa. Ja on tyytyväinen elämäänsä, aviomiehen vallan alle hän ei halua, ja isän kanssa pärjää hyvin. Blanka kiehuu sisäisesti, kun tuttu rouva hoputtaa häntä hyvään avioliittoon. 

"Miksi hän kuvitteli, että Blanka suostuisi menemään naimisiin? Naineiden naisten elämä oli kamalaa. Muiden palvelemista, lasten synnyttämistä henkensä uhalla, miesten mielivaltaisiin päätöksiin alistumista ja vaikenemista juuri silloin, kun sanottavaa olisi ollut."

Mutta kuinka ollakaan, mies tulee sekoittamaan hyvin hoidetun pakan. Ei romanttisessa mielessä, vaan taloudellisista ja sopimuksellisista syistä. Tyttöjen isä on pahasti veloissa, turkiskauppa sujui huonosti. Blanka ei ilahdu tajutessaan, että hänen on avioiduttava sisarelle järjestetyn miehen kanssa, sillä sisar kuolee yllättäen. Kaksi raskasta taakkaa hennoille mutta sitkeille hartioille peräperää! 

Avioituminen ulkomaille ei ollut pikku juttu 1500-luvulla: Blankan olisi muutettava Itämeren toiseen päähän Lyypekkiin, jätettävä läheisensä ja lähdettävä pitkälle matkalle kohti uutta kotiaan tietäen, että tuskin näkisi syntymänsä paikkaa ja ihmisiä enää koskaan. Onneksi hän onnistuu lykkäämään matkaa talven yli käytännön syistä. Häät eivät olleet riemukkaat.

"Karl Johannin olo oli ristiriitainen. Tästä päivästä puuttui kaikki odotus, ilo ja juhla, joka oli ollut läsnä hänen valmistautuessaan avioliittoon Blankan sisaren kanssa. Nyt he molemmat, sekä morsian että sulhanen, olivat alakuloisia."

Yhtyminen miehenä ja vaimona sentään saatiin suoritettua, vaivalla tosin. Blanka muistelee rouva Kadrin, äitihahmonsa, sanoja: "Kun täytät velvollisuuteesi muita kohtaan, täytät sen itseäsi kohtaan. Tässä ei ole kyse sinusta. Muista sen, sillä se helpottaa. Helpottiko se? Blanka ei ollut varma."

Piika Margo, joka oli luvattu ensin Dorothean ja sittemmin Blankan mukaan uuteen kotiin, puolestaan odotti tulevaa innolla. Pois pienestä Räävelistä, isommille, ehkä vapaammille maisemille! Blanka haraa kaikin voimin lähtöä vastaan, mutta ei auta, lopulta on astuttava laivaan.

"Matka kestäisi kaksitoista, ehkä viisitoista päivää. Se oli ensimmäinen oleellinen tieto, sillä sen verran Blankalla oli vielä armonaikaa." Tarkoitus on piipahtaa myös Riiassa. Matkaan tulee kuitenkin mutkia Ahvenanmaan ja Gotlannin kautta. Naiset ovat hengenvaarassa - mutta eihän sankaritar voi kuolla, sarja loppuisi alkuunsa, joten en liene juonipaljastaja kertoessani, että Blanka rantautuu Lyypekkiin ja perheenemännän rooliin. Mutkat eivät tietenkään siihen lopu, mutta niistä saamme lukea enemmän sarjan seuraavasta osasta.

Vauhdikasta ja vetävää historiaseikkailua - lukusukkula niin, että huomasin lukaisseeni koko kirjan suurinpiirtein yhteen putkeen. Kaari Utrion romanttiseen ja historialliseen henkeen, mutta modernimmin, nopeatahtisempana, suorasanaisempana, tapahtumia runsaammin tulvivana. Sopii myös meriseikkailujen ja Itämeren historian ystäville.

Ulla Rask: Blanka - Itämeren tytär. WSOY 2025. Kannen suunnittelu Ville Laihonen.

Vauhdin pyörteistä rauhallisempaan historiakerrontaan: Virpi Hämeen-Anttilan Synnyinmaa-sarjaa aloin seurata nimenomaan tämän kakkososan vuoksi. Sen ilmoitettiin kertovan nälkävuoden ajoista Suomessa 1860-luvulla, ja ajankohta ja aihe kiinnostivat minua erityisesti. 

Sarjan ensimmäinen osa Sarastus (2023) oli takuuvarman tasaista kuvausta 1800-luvun elämänmenosta, jossa maaseutu on pääelinkeino ja myös päätapahtumapaikka, vaikka Helsingforss alkoi jo maallekin näkyä tärkeänä tehdas- ja kauppapaikkakuntana - ja koulutuksen kehtona. Kaupungissa asuu Erik Roslund, joka ponnisti vaatimattomista oloista mahtimieheksi, hänen nuoruudenrakkauteensa kotikylän Briittaan ja heidän perheisiinsä ja ystäviinsä. 

Toisessa osassa maa suistuu karmeuteen: peräkkäiset katovuodet aiheuttavat nälänhädän ja joukkokuolemat, ja varakkaillakin on vaikeutensa. Olisiko katastrofia voitu estää? Sanaa huoltovarmuus ei vielä tunnettu, vaikka Erik seurapiireinen yritti varmistaa viljan ostoa ulkomailta hädän varalle kansaa varten. Sairaudet niittivät niin rikkaita kuin köyhiäkin, etenkin lapsia, koko maassa. Erikin ystävän Martin kautta saamme näkökulmaa myös pohjoiseen, Oulun seudulle, joten ihan pääkaupunkikeskeisiä ei olla.

Kiinnostavia ovat pohdinnat, kuten Erikin siitä, saako rikkaudesta iloita. Suuri kaunis talo Kronhagessa tuotti hänelle mielihyvää.

"Oliko hän itse kiintynyt heidän vaurauteensa? Kyllä oli. Sehän oli hänen elämänsä päämäärä. Hän halusi olla rikas, koska vauraus merkitsi riippumattomuutta ja valtaa. Se mitä hän oli eniten vihannut hämäläisessä kylässään nuorena torpparina ja puusepän kisällinä, oli ollut toisten valta ja voima hänen ylitseen."

Mutta Erikillä on muitakin kunnianhimon kohteita kuin varakkuus. Hän haluaa vaikuttaa kansakunnan asioihin ja sanoo viisaasti: "Jos luonto ei suosi meitä antamalla runsaasti aurinkoa ja hedelmällistä maata, meille on kuitenkin annettu aivojen lahjakkuutta yhtä paljon kuin muille kansoille. Siksi tuota hengen pääomaa on vaalittava ja kasvatettava ja otettava se mahtikeinoksi, jonka avulla maamme karuus voidaan kesyttää." Tämä kävisi ohjenuoraksi poliitikoille tänäkin päivänä! 

Uskon, että Erikin tästä puolesta kuulemme lisää sarjan jatkossa. Kunhan nälkävuosista päästään. Ne tappoivat järkyttävän määrän suomalaisia, noin 200 000, arvioidaan. Säälle ja viljakadolle ei ihminen paljon voi, mutta myös maan johdossa tehtiin virheitä, laaja tietämättömyys tappoi - ja tuttu asia tänäänkin, oman aseman varmistelu toisten tappioksi. Köyhimmät kärsivät eniten. Kirjailija tuo karut asiat hyvin esiin, ja välillä unohdin lukevani fiktiota, niin tarkkaa tietoa hän tarjoilee.

Hämeen-Anttilan rauhallinen tapa kertoa on miellyttävä (vaikka vauhdista pidänkin), ja hän selittää historiaamme monisanaisesti, mikä tuo tarinaan ja henkilöiden sitaatteihin paikoittain luennon tuntua. Kuka sanoisi nähdessään ystävänsä pitkästä aikaa: "Eikö niin että sait ostaa takaisin osuutesi Tervakosken paperivapriikista?" 

Mutta ajankuva tulee harvinaisen selväksi, sekä maan talouden että politiikan tilanne, teollisuuden alojen nousu ja maatalouden haasteet, ajan tavat ja naisten asema, säätyajattelun jäänteet, arkinen elämänmeno, sairaudet ja hoitokeinot yrtteineen, kulttuuriakin. Kuin historiankirja muunnettuna romaanimuotoon! Seikkailua vähemmän, faktaa enemmän kuin Raskilla - tässä hyvä pari historian ystäville kiinnostuksen mukaan.

Virpi Hämeen-Anttila: Myöhäinen kevät. Synnyinmaa-sarjan osa 2. Otava 2024. 

Kannen suunnittelu Piia Aho ja Päivi Puustinen, kuvat tekoälyterästeisiä kuvapankista sekä Museovirastosta.

Vuoden 2024 parhaat kirjat – Blogistania-voittajat ja omat suosikkini

Kirjasome on äänestänyt vuoden 2024 parhaat kirjat. Hurjasti onnea voittajille!

Blogistanian Finlandia
Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä (Otava). Lue lisää @sivujasivuja

Blogistanian Globalia
Chi Ta-wei: Kalvot (Hertta). Suomennos Rauno Sainio. Lue lisää Instagram @saanainthemaking

Blogistanian Kuopus/lapset
Salla Simukka: Poika ullakolla, poika kellarissa, kuvittanut JP Ahonen (Tammi). Lue lisää Instagramista @inspiraationjaljilla.

Blogistanian Kuopus/nuoret
Leena Paasio: Meren koskettamat (WSOY). Lisää blogissa Yöpöydän kirjat.

Blogistanian Tieto

Sissi Penttilä, Aku Varamäki: Planetaarinen vaatekaappi (Gummerus) Lue lisää Amman lukuhetkestä.

Menikö mielestäsi oikein?

Nappiin meni, sillä myös minä äänestin Pajtim Statovcia Finlandiassa ykköseksi. Seuraaviksi rankkasin Heikki Kännön Kädet ja Helmi Kekkosen kirjan Liv! Kaikki kolme ovat suomen kielen juhlaa ja mielikuvituksen, tunteen, tiedon ja kokemuksen upeita yhdistelmiä – ja täysin erilaisia keskenään.

Jos olisi saanut äänestää useampaa kuin kolmea, listallani olisivat olleet hieno ja ajassa elävä Anna Soudakova, jännittävän ja vetävän tarinan osaaja JP Koskinen ja historiafantasioija Niilo Sevänen.

Myös Globalia osui: voittaja, korealaisen Chi Ta-wein ällistyttävä scifi-tarina Kalvot oli kolmen parhaan joukossani – ne muut olivat ikisuosikkini mösjöö Pierre Lemaitre kirjallallaan Vaikeneminen ja vimma sekä vaihteleva suosikki Haruki Murakami pitkästä aikaa hurmanneella teoksellaan Kaupunki ja sen epävakaa muuri. 

Vaihtoehtoja olisi ollut paljon, sillä loistavia olivat myös australialaisen Eleanor Cattonin Birnamin metsä, taiwanilaisen Kevin Chenin Aavekaupunki ja britti Tessa Hadleyn Kun on ilta, amerikkalaisista Ann Napolitanon Kaunokaisia ja Nathan Hillin Wellness sekä Miranda Julyn Nelinkontin.

Äänestin Tieto-kategoriassa, sillä luen tietokirjoja melko paljon – jos 15–20 vuodessa on paljon. Vaikuttavin oli Johanna Aatsalon Paljastus doping-skandaalista median näkökulmasta, kirjanystävää riemastuttanein Kirjojen kaipuu ja elämäkerroista kohottavin Marja Toivion Agnes, ensimmäisestä suomalaisesta naisjuristista. 

Myös Mape Morottajan Missä on puolet minusta? oli hurjan mielenkiintoinen, DNA-tutkimusten ja tv-sarjan suosion myötä. Ja Anna-Riikka Carlsonin Rakas Eeva Kilpi, joka tuli äänestyksessä toiseksi ja valottaa hienosti ystävyyttä, lempeyden ja runon voimaa. Kuin vastakohtana tasaäänet saaneelle ”parilleen”, saatananpalvonnasta kertovaa Katri Ylisen Saatanallista paniikkia, jota en ole vielä lukenut, kuten en kategorian voittajaakaan, Planetaarista vaatekaappia. 

Mutta lukeminen jatkuu, jatkukoon sinullakin!

Blogistania palkintojenjako on Helsingissä Rikhardinkadun kirjastossa 28.2.2025 klo 17. Tervetuloa mukaan!

George Eliot: Daniel Deronda. Kirjabloggaajien klassikkohaaste 20.

 

Juhlavuosi kirjabloggaajien klassikkohaasteelle: se on elänyt kymmenen vuotta, ja nyt on vuorossa 20:s kerta, kun luemme klassikoita. Hieno ja innostava haaste! 

Nimi George Eliot kilautti klassikkokelloani ja hälytti myös intoilemastani brittikulttuurista, joten teoksen valinta oli helppoa, varsinkin kun sain kirjan kaverilta pitkään lainaan. Reilut 900 sivua vie sentään aikansa muun lukemisen ohessa, mutta raskas homma se ei pääsääntöisesti ollut. 

Etenkin alkuosa sujui vauhdikkaasti: siinä kirjailija tutustuttaa lukijan Gwendoleniin, hemmoteltuun ja huolettomaan neitoseen, jonka kasvukertomuksesta kirjassa oikeastaan on kyse, vaikka nimi viittaa toiseen henkilöön. Nuorten tapaan neito olettaa maailman pyörivän vain hänen vuokseen. Häntä kuvaa hyvin idea esiintyä maalauksessa pyhänä Ceciliana. Vaikka perhe on juuri saanut kuulla taloudellisen tilanteensa muuttuneen ratkaisevasti huonompaan suuntaan, sievä Gwendolen ei osaa murehtia:

"- Pyhimyksillä ei kai ikinä ole pystynenää. Voi kun olisin perinyt maman suoran nenän: se olisi kelvannut mille hahmolle tahansa - oikea jokapaikannenä. Minulla on pelkästään iloinen nenä, se ei soveltuisi tragediaan. 
- Kulta pieni, onneton voi tässä maailmassa olla nenällä kuin nenällä, rouva Davilow huokaisi syvään ja uupuneesti..."

Hän on iloinen ja osin ärsyttävä luonne, jota kirjailija kuvaa pitkään ja yksityiskohtaisesti - siinä Eliot on omimmillaan, ihmisen persoonallisuuden luomisessa, tarkkailussa ja havaintojen välittämisessä. Tarkkuudessa on tenhoa, joka pitää lukijan kiinni kirjassa, jonka mehevän rikasta tekstiä siivittää kuiva huumori.

"Ei hän suinkaan huonolla tuulella ollut: maailma ei vain vastannut hänen hienovireisen temperamenttinsa vaatimuksiin." 

Aloin jo ihmetellä, miksei herra Derondaa oikeastaan lainkaan näy, ennen kuin tarina on pitkällä. Ei edes siinä vaiheessa, kun Gwendolen tajuaa, että hänen on joko ryhdyttävä palkkatyöhön tai mentävä rikkaisiin naimisiin perheen rahatilanteen takia. Kyse ei siis ole ilmeisimmästä juonesta eli romanssista näiden henkilöiden kesken. Uteliaisuuteni kasvoi lukiessa.

Deronda on myös vasta aikuisuutensa saavuttanut, mietiskelevä ja pohtiva - liikaa, sanoo kirja - ja jonkinlaista kutsumusta tai tehtävää etsiskelevä mies. "Hyvä on nähdä suunta, mutta toista on raivata tie." Hän ei täysin innostu mistään, mutta kun hän tapaa intomielisen juutalaisen Mordecain ja yllättäen pelastaa nuoren Miriam-neidon hengenvaarallisesta tilanteesta, elämään alkaa muotoutua merkitystä.

Teologiset pohdiskelut ja pitkät puheet, joita Deronda käy Mordecain kanssa, kieltämättä pitkästyttivät. Onko Mordecai ihan järjissään - meneekö Deronda huijarin ansaan, mietin. Mutta molemmat miehet vaikuttavat vilpittömiltä, vaikken ymmärrä heidän suurta innostustaan. Kirjailija tyylilleen uskollisena selostaa juutalaista maailmankatsomusta tarkasti ja ihanteellisesti: Mordecailla on suuria suunnitelmia ja unelmia "rotunsa" (sanaa käytetään kirjassa) puolesta. Hän on mystinen hahmo, joka elää ideaaleista ja aatteista, ei arjen asioista. 

Mirah on hänkin eteerinen hahmo, jonka tausta on surullinen, mutta luonteen jalous kuin oppikirjasta.

"Ne joita onni on suosinut ja jotka ovat aina ajatelleet, että kohtalon iskuja tapahtuu vain muille, tuntevat sokeaa, epäuskoista raivoa tilanteen kääntyessä heitä vastaan ja miltei uskovat, että heidän hurjat huutonsa vielä muuttavat myrskyn kulkua. Mirahille sen sijaan ei ollut mikään yllätys, kun tuttu Suru palasi oltuaan vähän aikaa poissa ja istui kuin vanhasta tottumuksesta hänen seuraansa."

Mainittujen henkilöiden väliset suhteet, elämäntilanteet, toiveet, haaveet ja pyrkimykset kirjailija kuvaa pitkällisesti ja yksityiskohtaisesti, ja kyllä, jossain vaiheessa ne risteävät. Sivuhenkilöistä löytyy herkullisia hahmoja, kuten taiteilija Klesmer: 

"Nerous ei alkuvaiheessaan ole juuri muuta kuin poikkeuksellista kykyä kurinalaisuuteen."

Tai muutamat viisaat kypsät naiset, kuten rouvat Arrowpoint tai Meyrick, jotka edustavat tiettyjä arkkityyppejä, ja Derondan ystävä Hans. Ystävyyden kuvauksessa kirjailija iskee terävästi: 

"On totta, että Hans-parka oli aina lähinnä halunnut uskoutua Derondalle eikä ollut osoittanut mitään kiinnostusta vastavuoroisuuteen; mutta kukapa omia asioitaan vuolaasti selittävä ei tunne kiusausta pitää pientäkin viitettä ystävän kuulumisista itsekeskeisen asiaankuulumattomana?"

Juutalaisuus nousee tarinassa suureksi teemaksi. Kaikista sivuista huolimatta en voi väittää ymmärtäväni siitä edelleenkään enempää kuin sen, miten merkityksellisiä uskonto ja henkisyys voivat ihmiselle olla, ratkaisevan tärkeä päätöksissä ja elämäntavan valinnassa. Henkilöt olivat jokseenkin epäkiinnostavia Gwendolenin kehityskaarta lukuunottamatta. Ehkä meillä jokaisella on muistissa hetkiä, jolloin maailma näyttäytyi äkkiä uudella tavalla ja kaikki on toisin, kuin aiemmin oli luultu? Hänelle kävi niin, rajulla tavalla. 

Herkullisen kielen, ajankuvauksen, kertojan huomioiden ja huumorin ansiosta kirja kannatti kuitenkin lopulta suomentaa - ja lukea. Olisin lukenut sen ilman haastettakin, mutta helpottavaa on tietää, ettei olisi ollut pakko. Kuten kertoja sanoo:

"Jos kalenteria ei olisi keksitty, mitä ihmettä me kaikki tekisimme silloin, kun tekee mieli lykätä jotakin vastenmielistä velvollisuutta? Aurinkokunnan kaikin puolin ihailtavat järjestelyt, joiden mukaan aikamme mitataan, osoittavat meille aina ajankohdan, jota ennen ei juuri kannata ryhtyä siihen, mitä ei huvita tehdä."

Georg Eliot: Daniel Deronda. WSOY 2019. Suomennos Alice Martin.

Englanninkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1876. Georg Eliot eli Mary Ann Evans kirjoitti salanimellä, netin mukaan ujoudesta ja siksi, etteivät naiset tuohon aikaan juuri julkaisseet, joten uskottavuutta haettiin. Daniel Deronda on hänen viimeisin romaaninsa; tunnetuin lienee sitä edeltänyt, vuonna 1966 suomennettu Middlemarch.

Sitaattien suomennokset on kerrottu erikseen laajassa selitysosassa kirjan lopussa, jossa on myös avattu lukukohtaiset viitteet ja termit. Ja niitä on paljon - lähes oma kirjansa, josta tiedonhaluinen lukija löytää halutessaan paljon, kuten viittaukset ja suomennokset klassikkorunoista ja -näytelmistä.

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen 20:ttä kierrosta vetää Tuulevin lukublogi. 

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä

Jules Vernen klassikkotarina näyttämöllä, pitihän se nähdä! Kapsäkki väläytteli jälleen parasta osaamistaan. Vaikka mietin, että koko perheen näytelmä voi olla konseptina hankala, kun on miellytettävä kaikkia seitsenvuotiaista meihin mummoihin. Ja osaavatko nuorimmat katsojat edes eläytyä kirjan maailmaan siirtomaavallan aikaisine Englanteineen ja tuolloisine teknologioineen, kun autojakaan ei vielä ollut? 

Mutta se oli lasten aliarviointia, osaavathan he heittäytyä mitä kummallisimpiin ympäristöihin niin oman mielikuvituksensa kuin satujen ja leffojen myötä. Suuria vaikeuksia ei katsominen vaikuttanut tuottavan, vaikka muutama alkoi ensimmäisen osan lopulla hieman kiemurrella tuolissaan (taisin vähän itsekin tehdä niin), ja enteilin jo joitakin poistumisia – kunnes toinen osa räjähti käyntiin.

Sen aikana ei pysty kuin ihailemaan tekijöitä ja jännittämään, miten herra Phileas Foggin ja kumppaneiden käy. Ehtivätkö he ajoissa Lontooseen? Tarinan tuntevat tietävät, että kyseessä oli vedonlyönti ja suuret rahat, jotka herra Fogg menettäisi, jos ei vetonsa mukaisesti ehtisi kiertää maapalloa 80 päivässä. 

Viitteitä nykyaikaan aikuisia varten riitti, mutta myös lapset näyttivät nauttivan. Herkulliset hahmot kasvoivat kokoaan suuremmiksi loppua kohti, etenkin Antti Korhonen, joka on palvelija Passepartout. Itse herra Fogg, jota esittää Paavo Kerosuo, jää hieman taka-alalle näyttelemisessä, sillä hän soittaa niin monia instrumentteja: hämmästelimme seuralaisen kanssa moninaisia taitoja, joita lavalla lähtiin. Myös Jussi Nikkilä on noita (ärsyttäviä) tyyppejä, jotka osaavat mitä vain: hän dramatisoi, ohjaa, laulaa, soittaa ja näyttelee. Tässäkin esityksessä nähtiin kaikkia näitä, rooleja hänellä oli runsaasti. 

Etenkin nauratti ”ruotsalainen” (milloin ei naurattaisi, kun irvailun aiheena ovat rakkaat naapurimme) komealla asullaan ja viehkolla esiintymisellään. Harmillista, mutta ymmärrettävää, ettei siitä ole kuvaa. Yläkuvassa Phileas Fogg eli Paavo Kerosuo punaisessa takissaan, Jussi Nikkilä keskellä ja kitaran varressa myös mainion monitaitoinen Antti Korhonen, seuraavassa kuvassa Veera Railion kanssa.

Muutenkin meno kiihtyi loppua kohti siihen, missä Kapsäkki on parhaimmillaan: tunnelmaansa vastustamattomasti kietovaan intensiiviseen ja tarttuvan intohimoiseen lavatekemiseen. Tällä kertaa satumaisen ja historiallisen komedian tyylilajissa. Anu Hostikka on salapoliisi Fix: mainio veto, että vimmainen etsivä on nainen. Molempien naisesiintyjien äänet ja esiintymiset lunastivat paikkansa. 

Toivottavasti koulut löytävät tämän näytelmän, sillä esitys olisi mainio tapa tutustuttaa oppilaita klassikkotarinaan! Ja sopii erityisen hyvin (iso)vanhemmille ja lapsille yhdessä katsottavaksi. 

Monitoimimies Nikkilä (kuvassa oikeassa reunassa) on kirjoittanut kelpo kirjankin nimeltä Näyttelijä, ja tässä näytelmässä olin havaitsevinani muutamia samoja teemoja. 

Jules Verne ja musiikkiteatteri Kapsäkki: Maailman ympäri 80 päivässä. Uusintaensi-ilta 23.1.2025.

 Ensimmäisen kerran näytelmää esitettiin Kapsäkissä vuonna 2019. 

Alkuperäisteksti: Jules Verne
Ohjaus ja dramatisointi sekä sanoitukset: Jussi Nikkilä
Musiikki: Työryhmä
Puku-, naamiointi- ja lavastussuunnittelu: Riitta Röpelinen
Valosuunnittelu: Tuittu Teivainen
Äänisuunnittelu: Jan Noponen

Esiintyjät: Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen, Jussi Nikkilä ja Veera Railio

Kuvat Sanna Breilin, paitsi omani loppukumarruksista.