Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Kirjan nimi viittailee synkkään sotateemaan, mutta itse teos ei näyttäydy synkkänä. Se sisältää sota-aiheiden lisäksi pohdintaa muun muassa musiikista ja kirjoittamisesta, ja etenkin erään nuoren pojan tiestä siihen pisteeseen, missä hän on nyt - ja siitä pisteestä. 

Matkalla oli intti, jonka kirjailija suoritti siviilipalveluksena museotöissä ja jaksona Lapinjärven koulutuskeskuksessa. Läheisen Teboilin nurmikolla tiivistyvät ajatukset sodasta, ja viihtyisä ympäristö kutsuu mukaan lonkeroa juomaan tunnettuja idän suhteita kommentoineita henkilöitä, kuten Matti Vanhasen ja Eero Heinäluoman. 

Vaikka kirjailija ilmoittaa, ettei ihmisyys ole ensimmäisenä hänen agendallaan, tekstissä on mukana hämmästyttävän paljon persoonia, isoisästä Black Sabbathin jäseniin* ja Tommi Liimattaan. Kirjoittajaa koskettaneiden taiteilijoiden työtä ruoditaan, urheiluun otetaan kantaa omakohtaisin kokemuksin, kuten esseissä kuuluu ("Urheilija on kuolematon, kirjailija korostetun kuolevainen"), kulttuurillista omimista ja fiktion vapauksia käsitellään ("...taiteilija ei puhu totta, kun ei ole itse hakannut naulojaan tai viettänyt sapattiaan" ja kirja-alan "kohuja" sekä kirjallisuuden roolia ruoditaan. ("Kirjallisuus on vielä vaikeampi myyntiartikkeli kuin Jumala.") Niin, Jumala, hän on läsnä niin kirjassa kuin kirjailijan arjessa rukoiluineen ja messukäynteineen, kuten Hurskaisella aina. Ehkä vielä tiiviimmin kuin musiikki ja muu kulttuuri, joka sekin on hänen kirjoituksilleen ominainen aihe.

Kirjakohuista ja omimiskähinöistä olen samaa mieltä kuin kirjailija, pintavaahtoa, mutta kuolinilmoituksista en: hän ei niitä kannata, kun minusta niiden pitäisi olla Hesarin mobiiliversion vakiosisältöä, niin että henkilöitä voisi hakea nimellä. Tietopankki poistuneista olisi arvokas.

Hyvän kirjan tavoin esseeteos antaa paitsi ajateltavaa myös tietoa. Kuten Suomen ensimmäisestä aseistakieltäytyjästä, jolle tietysti kävi köpelösti (teloitettiin). Tai kirjailija Teuvo Saavalaisesta (vertaa Klaus Ove Knasgård). Löysin myös samastumiskohtia, pellon reunasta teininä lähteneenä, kun hän vertaa Kruununhakaa synnyinkuntaansa Peltoniemeen:

"En kiirehtisi väittämään, että rodullistettu, suomen kielen hallitseva ja helsinkiläinen kirjailijanalku lähtisi automaattisesti mittavammalta takamatkalta kuin itse lähdin, kun aloin 16-vuotiaana kirjoittaa Peltoniemessä. 

Kulttuurisuvun vesa ja rodullistettu päätyvät samaan lukioon. He ovat perustaneet yhteisen runopodcastin ennen kuin kaltaiseni on ehtinyt omin silmin nähdä Kirjatalon interiöörin."

Huumorin tyyli näkyy tekstinäytteistä. Osuvia havaintoja, tarkoin lausein, häkellyttävänkin suorapuheista ja rehellisen oloista tekstiä, jota on kiinnostava lukea. Näinkin voi mies ajatella ja kokea, onneksemme kirjoitustaitoisesti.

* Tiesitko, että Hurskainen on kirjoittanut Ozzy Osbournesta esseekirjan, nimeltään Ozzyteksti? Minä en, ennen kuin googlasin tuotantoa tätä juttua varten.

Lue myös Antti Hurskaisen Suntio, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2023.

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista. Siltala 2024. 

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Eräs ihminen palaa synnyinkotiinsa pikkukunnalle, kun vanhemmat ovat kuolleita ja hän itse asunut kaupungissa kauan, opiskellut ja tehnyt töitä. Varsinainen muistojen bulevardi, tuo entisen tehdaspaikkakunnan ammoin päällystetty ja nyt repaleina retkottava tie, jota eräs ihminen kulkee ja tuntee olevansa muualta. Viime vuosituhannella kukoistaneen kylän meno on ihmisen silmin kotimaista hidastettua elokuvaa, verkkaista ja sulkeutunutta.

"Harvoin autokaan kulkee ohi. Vain muutama. Autossa aina yksi kappale paikallista ihmistä. Hidastaa, katsoo pitkään, paikallisuus rehottaa pellin sisällä."

Siinä missä Kaikkien menetysten äiti kuvaa hätkähdyttävästi äitiyttä ja äitisuhdetta, tässä kirjassa käsittelyssä on isä. Kun eräs ihminen asettautuu autioon kotitaloon, jotain alkaa tapahtua mielessä, mielelle.

"Se minussa, joka meni kauas, lähti täältä, se alkoi suhteuttaa kokemaansa näkemäänsä, se huomasi, että toisilla on toisenlaista, minulla oli erilaista, ei muut ihmiset kaivele kuoppia kaiken aikaa niin kuin perheeni, se minussa, joka etääntyi hitaasti siitä mitä oli, siitä isän maailmasta, tästä maailmasta täällä, se minussa, joka pääsi pois, lähti ja pääsi pois, se on alkanut vaimentua. Minuun on imeytymässä tämä paikka sen tilalle, se imeytyy minuun koko ajan."

Ihmiseen imeytyy muutakin, kuten viinaa, sillä isäänsä muistellessaan hän toistaa tämän rituaaleja juomisineen, retkottamisineen, äkkipikaisuuksineen, kuopan kaivamisineen. Onko sellainen koulutetun ihmisen tapa käsitellä menneisyyttä? 

"Säikähdän, kun poliisiradio särähtää päälle kaapin päällä. Sanoista ei saa selvää, joku siellä rätinän takana piilee.
- Hys, suhisee isä, joka seisoo alasti keittiön oviaukossa.
Tämä ei tapahdu, tämä on jo tapahtunut.
Polisiiradio hiljenee kuin ääni uppoaisi vuoren sisään. Isä menee säätämään asemaa, jota ei enää löydy. Isä lyö seinää kämmenellä ja kääntyy.
- Sillä siunaamalla sekunnilla ku sinä saavut, menee kaikki pieleen.
Isä kulkee eteiseen.
- Nyt mä menen tappamaan itteni, sanoo isä ja paiskaa oven perässään."

"On mukava muistella menneitä."

Marjo Niemen proosa on voimakasta, taitavaa ja pakahduttavaa. Siinä ei sydän romanttisesti väräjä eivätkä perhoset lentele kevyesti vatsassa, vaan on sydänkohtauksen vaara ja oksettaa. Ja väliin pilkahteleva musta huumori naurattaa. Jos lukija on iässä, jossa muistojaan uskaltaa jo kurkata ja jos lapsuus ei ole ollut Muumitalossa, jotain samastuttavaa tai vähintään koskettavaa saattaa löytyä.

Eikä lukeminen tee pahaa muillekaan, jos haluaa ymmärtää, mitä tarkoittaa käytännössä talouslama, rakennemuutos tai luokkanousu. Minäkertojan lisäksi tapahtumia kommentoivat aaveet ja muut edesmenneet, ehkä myös talossa joskus elänyt eräs pieni ihminen, joka nyt on iso.

"Sinä lähdit ja luulit olevasi jotain muuta kuin olit. Sinä et uskonut, mitä sinulle sanottiin, se oli totuus mitä täällä sinulle sanottiin, että ei sinusta siihen ole, mitä oikein itsestäsi kuvittelet, ei sinusta ole muualle, et sinä siellä pärjää, älä mene sinne, kun me saadaan sitten hävetä."

Häpeään kasvatetun on vaikea muuttua ja sukupolvien kuilu on pohjaton kuin isän mieli; jos sinne heittää jotain, mitään ei kuulu varmistukseksi perillemenosta, kirja toteaa. Huonot muistot isästä ja kaikesta olisi tarkoitus jättää taakse, mutta se ei taida onnistua.

"Teutaroi siellä, teutaroi täällä, mutta sitten tuli kauhu, kun asianlaita tuli vastaan, ja sitä huomaa, ettei voi ottaa jotain mutta jotain jättää, ei mene niin. Kaikki tulee."

Veli sentään on, vai onko ja mitä siitä on sitten hyötyä. Korpin sisarukset tuovat mieleen Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -kirjasta alkaneen koleankarmean mutta mutta oudosti samalla hauskan trilogian. Yhtä seikkailullisia ei Suomessa olla, mutta Niemellä on taito iskeä lukijan tajuntaan toisin keinoin, terävämällä leipäveitsellä. Samanlaista kosketusta olen kokenut muun muassa Elina Hirvosen romaaneissa, laman runtelemaa työläisarkea taas on kuvannut hienosti myös muun muassa Noora Vallinkoski. Marjo Niemi on kirjassa hyödyntänyt omia kokemuksiaan, kuten kirjailijat aina, mutta paikkakunta ei ole yksi yhteen minkä tietyn kanssa ja teos on fiktiota. 

"Voitte poistua, milloin haluatte, keskeyttämättä mitään."

Sellainen sota sitten. Pään sisäinen, eikä maksa paljon. Seuraukset ovat puolestaan oma juttunsa.

Aiemmin Marjo Niemeltä:

Kaikkien menetysten äiti

Kuuleminen
Ihmissyöjän ystävyys
Miten niin valo

Ryhmäteatteri: Se saattaa olla ihminen
KokoTeatteri: Norminäytelmä

Ihmissyöjän ystävät -bändi esitti musiikkina Runokuussa 2019 Harry Salmenniemen novellin Mies ei vastaa

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva. Teos 2025. Kansi Pauliina Mäkelä.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat

Kymmenes osa Vargasin takuuvarmaa Adamsberg-sarjaa: hänen toista sarjaansa, Evankelistaa, en ole (vielä) lukenut. Adamsbergiin olen tutustunut pikku hiljaa kaverin suosituksesta, ja oikeassa hän oli. Jos dekkarilta kaipaa muutakin kirjallista antia kuin suoraviivaista rikosta ja sen selvittelyä, sitä Adamsberg tarjoaa.

Miksei dekkareissakin voi olla nautinnollista kieltä ja yllätyksellistä, rikoksen ylittävää ajatuksen aihetta lukijalle? Hyvin voi, osoittaa Fred Vargas. Ranskalaisena ja arkeologina madame Vargas varmasti tuntee kulttuurinsa juuret ja hyödyntää tietämystään teksteissään lukijan iloksi. Hänen teksteistään tulee mieleen toinen mestarikertoja, Pierre Lemaitre: yhteistä ovat persoonalliset hahmot ja toimintatavat sekä käänteet, joita lukija ei voi arvailla, ja ripaus hienovaraista huumoria.

Varjojen tallaajat on tuhti ja mehevä pakkaus Adamsbergin ja hänen tiimistään, joiden jäsenet olen jo oppinut tuntemaan. Ihailen ja kadehdin Danglartin uskomattoman laajaa yleissivistystä, mutta enemmän samastun Mercadetiin, jonka on otettava kolmen tunnin nokoset säännöllisesti, oli juttu kesken tai ei. 

Adamsbergiin en edes uskaltaisi vertailla itseäni, niin suurta vastuuta ja vakavia rikoksia hän joutuu käsittelemään, ja ohimennen tulee hoidettua pienempiäkin juttuja. Miehistö on tottunut hänen omalaatuiseen toimintatapaansa, mutta lukijaa se jaksaa hämmästyttää. Mies vaikuttaa apaattiselta, mutta on kaikkea muuta. Sillä hänellä on tapana ajatella, mieluiten yksin ja rauhassa, tekemättä näennäisesti mitään - paitsi antamalla hiilihappokupliksi nimittämiensä ajatusaavistusten nousta mielensä syövereistä.

"Adamsberg torkahti odottaessaan kipulääkkeen vaikutusta ja silloin hän huomasi yllättävän kuplan nousevan hitaasti ja vaivalloisesti lammen pohjamudista kohti tietoisuutta. Liikkumatta ja valppaana hän antoi kuplan raivata tietään kämmenet valmiiksi kuppeina rinnan päällä ottamassa sen vastaan sitten kun se pääsisi pintaan. Kupla oli raskas, sillä se sisälsi epämääräisiä ainesosia, kuten takaisin kotipensaiden alle palanneen siilin, Gaëlin viimeiset sanat, Joumot'n ja lääkärin kuvat, kananmunan ja sanan sydämellinen."

Tällä kertaa Adamsberg johtaa joukkonsa Louviecin kylään, jossa on tapahtunut murha. Mutta Adamsberg epäilee muutakin. Paikallinen komisario Matthieu oli ennestään tuttu, ja tunsi kollegansa menetelmiä. "...jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua 'menetelmistä'..."

Ainakin miehellä oli loistava näkömuisti ja "merkityksettömien yksityiskohtien" havaintokyky. Vaikkei se toimi aina sanojen ja kirjainten kanssa, tosin ne askarruttavat usein, vaikka tässä hän on huoleton:

"- Kuljenko siis majataloon kilpikonnamuodostelman suojissa? Onpa aika ylenpalttinaista, eikö sinusta?
- Ylenpalttista, Adamsberg. Ei 'ylenpalttinaista.'"
- Miten haluat. Ei sillä taida enää olla niin väliä."

Retancourt, tuo suuri ja väkivahva poliisi, joka voimillaan pääsee irti vaikka käsiraudoista, herättää vastapuolissa pelkoa ja muissa ihailua, kuten paikallisen majatalon pitäjässä Johanissa. Johan saa ilokseen ruokkia ja majoittaa muualta tulleet poliisit. Keskustelu Retancourtin kanssa nauratti:

"- Pitää vain keskittyä siihen mitä tekee, ei siinä sen kummempaa. Voit kutsua minua etunimeltä, Johan.
- Mikä etunimesi on?
- Violette.
Orvokki, pieni herkkä kukkanen."

Murhia alkaa tapahtua lisää nopeaa tahtia, eivätkä poliisit etene. Jotenkin inhimillistä, että hekin tekevät virheitä. Jääkö kerrankin jotain selvittämättä? Sarjamurhaaja jättää omat tunnusmerkkinsä, mutta ne ovat käsittämättömiä. Kuten murhattujen käsiin aseteltu kananmuna. 

Nautin kielestä, yllätyksistä, persoonista ja vauhdista. Tosin jälkimmäistä oli vähän liikaakin, sillä henkilöitä ravasi mukaan niin paljon, etten enää pysynyt kärryillä nimistä (oli omat nimet, rikollisnimet, kutsumanimet...). Tai kuka oli missäkin minkäkin murhan aikaan ja oliko alibia, mutta yksityiskohtien sumeus ei haitannut varsinaisen kertomuslinjan, rikoksen selvittelyn, tai herkullisen henkilökuvauksen seuraamista.

Fred Vargas: Varjojen tallaajat. (Sur la dalle). Gummerus 2025. Suomennos Marja Luoma. 

Trillereitä onko heitä

Heitä on, paljonkin, mutta taso vaihtelee suuresti, trillereissä siis. Välipalakirjoiksi etsiskelen säännöllisesti koukuttavaa jännittämistä, mutta ongelma bloggaamisessa on se, että harva jää mieleen, kun tarkoitus ei ole muu kuin hetken viihtyminen. Sama koskee dekkareita, mutten puhu nyt selvitettävistä rikostarinoista, vaan silkasta jännityksestä, johon voi sotkeutua poliisi tai sitten ei.

Aloitan helpoimmasta eli mieleen jääneestä: Martta Kaukosen repäisevästi alkanut trilogia Irasta, sarjamurhista ja psykoterapiasta sai kolmososansa Poissa. Ensimmäistä upeaa osaa tämä ei voita, mutta vauhtia ja käänteitä riittää tuttujen henkilöiden parissa. Ja jonkinlainen lohtukin on lukijalle (ehkä?) luvassa.

Juonta ei passaa paljastaa, mutta Iraa mietityttää varhain kuolleen äidin tarina, ja hän saa selville tämän taustasta uusia tietoja. Arto-isä yrittää tukea tytärtään, minkä omilta ongelmiltaan taitaa. Yllätys on se, että he asuvat nyt yhdessä, isä ja tytär. 

Aiemmista osista tuttu poliisi Kerttu Leppäkorpi saa ison roolin, sillä hän kuolee hoitokodissa ja jättää omaisuutensa Artolle sekä tehtävän selvittää eräs vanha rikos jätetyn aineiston avulla. Tapauksesta kerrotaan Kertun sanoin melko perusteellisesti.

Hieman hankala oli välillä hahmottaa, kuka henkilöistä puhuu, samoin rikoksen juonenkäänteet viuhuivat niin vikkelästi, että lukija sai pitää rystyset valkoisina sivusta kiinni pysyäkseen mukana. Sillä kirjailija myös tarkoituksella hämää, mikä on tietysti yksi kirjan kiehtova juju. 

Toinen minua huvittanut juju ovat henkilöiden sukunimet, jotka Kaukonen luo omalla tyylillään. Paljon on tuttuja nimiä Kuopion seudulta Petosesta Rahusenkankaaseen!  

Suosittelen siis erityisesti hänelle, joka on lukenut aiemmat teokset, joka ei pelkää tulevansa huijatuksi ja joka tuntee pohjoissavolaista paikannimistöä. Poliisityökin saisi kiinnostaa, ja ihmissuhdekuviot.

Irasta kertovan trilogian kaksi ensimmäistä osaa:

Terapiassa

Hengissä

Muuta Martta Kaukoselta:

Sinun varjossasi

Rikas elämä - parempaa arkea hidastamalla, kirjoitettu Leila Saarivirran kanssa.

Martta Kaukonen: Poissa. WSOY 2025. Kannen suunnittelija Perttu Lämsä.

Kansainvälisestä tarjonnasta luin kaverin suosituksesta brittiläisen Alice Feeneyn trillerin Kivi, paperi, sakset. Titteli hämäsi hieman, sillä samanniminen teos ilmestyi jo ysärillä, kuten Kirjasampo kertoo (en ole lukenut kylläkään, soitteli vain kelloja). Mutta suora käännös, tällä mennään. 

Kuten kaveri sanoi, viihdytti mainiosti lukemisen ajan, mutta käänteet eivät jääneet mieleen. Hääpäivästä oli kyse, ja häälahjaksi saaduksi Skotlannin matkasta. Mikä sen ihanampaa? 

Kuka matkan lahjoitti ja miksi? Amelia ja Adam joutuvat kummalliseen kostonäytelmään, mutta kuka on viaton ja kuka ei, siinä kysymys.

Alice Feeney: Kivi, paperi, sakset. (Rock, Paper, Scissors). Gummerus 2025. Suomennos Outi Järvinen.

Kanadalainen Nita Prose ihastutti kirjansa Huonesiivooja päähenkilöllä. Mollyn edessä on laskettava kaikki aseet, niin suoraa ja vilpitöntä on hänen ajattelunsa, joka lääketieteessä varmaan sijoitettaisiin sille kuuluisalle "kirjolle". (Toistan itseäni: kuten Forrest Gump.) 

Molly ei ole tyhmä, päinvastoin, hänen mietteensä ja tekonsa vain kulkevat hieman eri reittejä kuin on totuttu, mutta aina tuloksellisesti. Kyvyt on huomattu luksushotellissa, jossa hän on kohonnut hierarkiassa. Kun hotelliin majoittunut kuuluisa kirjailija löytyy kuolleena, joutuu Molly sekaantumaan tapauksen selvittelyyn. Samalla hän hoksaa asioita lapsuudestaan, tuntemattomaksi jääneestä äidistään ja rakkaasta mummistaan, joka kasvatti tytön. Molly tajuaa, että tapahtumien takana on ollut seikkoja, joita hän ei ole tullut ajatelleeksikaan - ne kun eivät ole olleet konkreettisesti esillä. Molly aikuistuu?

Joitakin lukijoita Molly on ärsyttänyt. Minä kuulun ihailijoihin, tai vähintään sympatiseeraaviin. Kirjailija osaa taitavasti välttää ilmeisimmät imelyydet.

Nita Prose: Hotellivieras. (The Mystery Quest.) Bazar 2025. Suomennos Katariina Kallio. Kansi Eija Kuusela ja Ellie Game. 

Saattaa olla, että pian etsin uutta jännitettävää: olisikohan jotain uutta tullut Clare Macintoshilta, Paula Hawkinsilta tai Freida McFaddenilta? Tai ketä suosittelisit? 

Bloggauksissa siirryn lähiaikona dekkariosastoon, jossa on minun lukuikkunassani tapahtunut enemmän.

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt osa 2, Luokkakipuja

Sarjakuvapiirtäjä, kirjailija, yhteiskuntakriitikko. Muun muassa näillä sanoilla kustantaja kuvaa Riina Tanskasta, jonka Tympeät tytöt ilmestyi vuonna 2021 ja ihastutti taidokkaalla kynänjäljellään mutta ennen kaikkea raikkailla ajatuksillaan tyttönä ja naisena olemisesta. Joku sanoo kerrankin suoraan!

Toinen osa on vielä upeampi, riemastuttavampi ja tärkeämpi kuin esikoinen, jos mahdollista. (Lainasin adjektiivit itseltäni.) Suorastaan hihkuin lukiessani taustaa sukupolvien edelleen jatkuvalle epätasa-arvolle ja sen ilmentymille, noitavainoineen kaikkineen.  

"Läntiset miesajattelijat ovat viimeiset vuosituhannet näperrelleet parhaan kykynsä mukaan tarinaa, jossa naiset saavuttavat korkeimman onnen kodin piirissä."  

Kodinhoito ja hoivatyö kun ovat ilmaisia näin näppärästi järjestettynä, yhteiskunta kiittää! Tanskanen tykittää ajatteluvääristymiä, joihin lapset jo pienestä kasvatetaan, ja purskauttaa esiin muiden perheenjäsenten ja yhteiskunnan hulluimmat, mutta kaikille tutut, puolet. Emme näe sitä, mikä on liian lähellä? 

Boy meets boy -osiossa patriarkaatti ja kapitalismi solmivat kestävän liiton, joka sinetöi naisen vähemmän ansaitsevan aseman ja sysää päävastuun perheestä vaimo-oletetulle. Kovaa faktaa lukuina isketään pöytään, mutta niin hauskassa ja komeassa muodossa, että ne tulee lukeneeksi kuin huomaamatta, hups! ("En halua, että joudut turhaan rasittamaan suloisia aivojasi.") 

Auttaako naisen tilannetta girl-bossius ja kaikenlainen voimaantuminen? Jos ei, ainakin siitä voi tehdä somesisältöä tai perustaa verkkokaupan! Vaikka asuisi maaseudulla, joka on yksi kirjan teema. Lähdetkö samalta viivalta asuessasi pellon reunassa ja kehkeytyäksesi hulluksi lukijaksi muun tekemisen puutteessa (hikari!) kuin ne, jotka ovat hoksanneet syntyä pääkaupungin ytimeen ja siirtyvät itsestäänselvästi yliopistoon? 

"Mun äiti on lääkäri ja isä toimittaja - eli aika perusperhe." "...mun iskä omisti sen gallerian." "Tajusin, mitä kaikkea sitä voi periä kotoaan ennen kuin vanhemmat ehtivät edes kuolla." "Tuntuu vaan niin tyhmältä koko ajan!" "Jääkiekko-otteluahan voi hyvin ajatella kolmen näytöksen draamana."

Jos suurin taidekokemus ja kulttuurinen pääoma on Twilight, on välimatkaa kurottavana. Ja kun sen tekee, jotain myös menettää, toteaa sarjakuvan tyttö. Luokkahypystä voi seurata haamukipu, hän sanoo. Ei maaseudun väkeä silti hymistellä, se saa hyvinkin osansa kirpeän osuvista huomioista. Ja työelämä, jossa ketjukahvilan myyjästä tulee puolen tunnin perehdytyksellä intohimotyötään tekevä barista. 

Hyvinvoinnin korostamisesta saattaa muodostua myös ikuisen (ja kaupallisen) tavoittelun itsekkyysansa. Eikä nyt puhuta enää vain Insta-kuvien vertailusta tai pinkin lisäilystä sinne tänne. 

"Mut jos me kaikki voidaan huonosti, ehkä ongelma tosiaan on jossain muualla kuin meissä itsessämme."

Pääseekö tympeitä tyttöjä pakoon enää kukaan? Alussa mainittu poikapari tai heidän hyvä kaverinsa AY-pomo? Toivoa sopii, että ei. Riemukasta ja viisasta sanottavaa tyttöjen ja naisten elämästä, aiheen valtavuutta ajatellen hienosti rajatussa kehyksessä (sopii sarjakuvaan), mutta mitään ei voi väittää todenvastaiseksi. Tämän kirjan kohdalla kannattaa swaipata oikealle. 

Samantyyppistä sarjakuvaa tekee Ruotsissa Liv Strömqvist; jostain syystä en ole blogannut hänen kirjoistaan, vaikka olen lukenut muutaman. Yhteiskunnallista, osuvaa ja hauskaa sarjakuvaa on syntynyt tältä Tanskasta parikymmentä vuotta vanhemmalta tekijältä kymmenisen teosta, kuusi suomennettua, jos oikein laskin. Ja jos oikein muistan, hänellä on Tanskasta vahvempi feministinen ja tekstillinen painotus töissään. Tanskanen on vasta uransa alussa, mihin ehtiikään!

Kenelle: Lukio-ikäisille ja hieman vanhemmille tytöille peruskoulutukseksi sekä naisille niin työelämässä kuin kotona, ja kaikkien heidän läheisilleen.

Tympeät tytöt (osa 1): Aikuistumisriittejä 

Tanskasen ja kumppaneiden blogi Vita nuova kertoo tarjoavansa asiaproosaa ilmiöistä, sivistyksen ja paremman tulevaisuuden nimissä. Kukapa meistä ei niitä kannattaisi? (Retorinen kysymys, keksin heti monta vastausta.) 

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt osa 2: Luokkakipuja. Into 2025. Kansi ja taitto Emmi Kyytsönen.

Juli Zeh: Ihmisten kesken

Saksalainen Juli Zeh on antoisa tuttavuus: eurooppalaisuutta Euroopan keskeltä. Aiemmin suomennetun teoksen Yli-ihmisiä tavoin tämäkin kertoo Saksassa maalle muuttavista ihmisistä. Maalle, naurahtaa suomalainen, tuossa tiiviisti asutetussa maassa, eivät tiedä haja-asutuksesta mitään! Mutta kun Berliinin muuri murtui, entisen Itä-Saksan seutu saattoi olla hämmennyksen tilassa. Kuka maat omistaa, mitä tapahtuu, miten toimitaan?

Unterleuten on kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Heillä on omat sääntönsä, joista Berliinistä muuttavilla ei ole aavistustakaan: he näkevät maa-alat ja tontit, joille rakentaa idyllinsä. Gerhard on luonnonsuojelija, joka vie vaimonsa Julen ja vauvan työnsä puolesta kylään, sillä suokukkoja on varjeltava. Linda haluaa tilaa rakkaalle hevoselleen, mies Frederik seuraa. Pian selviää, että kylän asioista käytännössä päättävät kaksi riidoissa olevaa iäkästä herraa, Grombrowski ja Kron, pormestari Arnen luoviessa näiden välillä. Polttavaksi kysymykseksi nousee tuulivoimapuisto, jota ylempi hallinto suunnittelee alueelle. Se toisi muhkeita lisätuloja kylälle ja maanomistajille, mutta tuttu maisema katoaisi. Ja sitä ennen olisi ratkaistava, kenen maille puisto voitaisiin rakentaa. Juonittelu puolesta ja vastaan astuu kuvaan.

"Kron ei tulisi ikipäivänä ymmärtämään, miten ihmiset oli saatu uskomaan, että elivät kaikkien aikojen parhaimmassa maailmassa, vaikkeivat he kovallakaan työllä voineet saavuttaa kuin vähimmäistoimeentulon. Useimpien unterleutenilaisten tyytyväisyys tuntui Kronista käsittämättömältä. He olivat kuin Gronbrowskin lehmät, joita ei ei enää lypsetty eikä teurastettu vaan joita vain ylläpidettiin. --- Normitettu, viihdytetty ja hallinnoitu - kansalaiskarjalauma."

Trillerimäiseksi kehkeytyvä tarina keskittyy ihmisiin. Heidän taustaansa ja motiiveihinsa, jotka paljastuvat armotta. Koviakin keinoja käytetään. Löytääkö uudistuva yhteisö tyydyttävän tavan elää, muuttuuko mikään, sitä lukija saa jännittää. Ja kuka on oikeassa? Itse peukutin Lindan puolesta, vaikkeivat hänenkään toimensa todellakaan puhtoisia ole. Ymmärrettäviä silti? Teksti tykittää:

"Hänhän kuului oikeastaan siihen sukupolveen, jonka tennareissa kulkeville ja sushia syöville edustajille kissankin omistaminen olisi sietämätön vastuu. 'Rakenna talo, istuta puu, tee lapsi' ei ollut enää mikään onnellisuuden resepti vaan irvikuva. Ikuiset puberteetti-ikäiset halusivat pitää kaikki ovet avoinna ja ihmettelivät sitten omaan päämäärättömyyttään."

Kirjailija kuvaa komeasti arkisia ristiriitoja, rahan ja luonnon sekä sukupolvien törmäystä, eikä lukija tiedä, kenen puolella pitäisi olla. Kukaan ei kohoa näkyväksi sankariksi, päinvastoin, kaikista löytyy lahoa, mikä tuo realismin tuntua. Schallerin hahmo muistuttaa Yli-ihmisistä, muttei kuitenkaan ole samanlainen kuin edellisen kirjan kiusaava naapuri. Kronin tytär Kathrin nousee tärkeäksi toimijaksi. 

Koko henkilökaartin osalta draama saa loppunsa, kuten kuuluu, jotta lukija saa rauhansa. Silti jää kihelmöivä tunne siitä, että tämä on vasta alkua, jollekin, kylän elämässä. Ehkä koko maan osalta. Ristiriidat ja taitekohdat niin ihmiselämissä kuin yhteiskunnissa ovat kirjallisuuden antoisia lähteitä, ja Zeh osaa niitä hyödyntää. Kustantajan sivun mukaan kirjaa on myyty maailmanlaajuisesti yli miljoona kappaletta. Kirpeä yhteiskunnallisuus ja ajankohtaisuus vetoavat. Kiitos Huippu-kustantamon ja kääntäjä Anne Kilven, saamme lukea niistä suomeksi.

Juli Zeh: Ihmisten kesken. Huippu-kustannus 2025. Suomennos Anne Kilpi. 

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

Tietyssä iässä alamme muistella elämämme merkkipaaluja ja miettiä, tuliko tehtyä eri käänteissä viisaasti vai mokattua. Myös viittäkymppiä lähestyvä helsinkiläinen antikvariaatin pitäjä Lasse on siinä iässä, ehkä tietämättään, vakiintuneissa kuvioissaan, joihin hän on tyytyväinen. Mutta opiskeluajan rakkauden kohteen tapaaminen sysää hänet uuteen vaiheeseen.

Tai ei sysää, sillä hän itse haluaa uudistaa suhteensa Marjaan, jonka tapaa kirjakaupassaan Vuorimiehenkadulla vuosikymmenien jälkeen. Marjan avioliitto Nokian johtajan kanssa vetää viimeisiään eikä Lassella ole vakituista kumppania, joten hetki on molemmille otollinen. Suhteesta muodostuu nopeasti tiivis ja intiimi.

On kaunista lukea kahden aikuisen rakkaudesta. Lasse kertoo siitä niin tarkasti, että lukija imeytyy mukaan tunnelmaan. Se koostuu läheisyydestä, molempien tarpeeseen vastaavasta intohimosta ja seksistä, riemusta toisen tuntemisesta ja olemassaolosta. Turvallisissa puitteissa - kumpikaan ei ole mikään seikkailija.

"Silti ihmisistä useimmat kokevat suurimman osan elämästään jollain tavalla ohjaavansa sitä, minäkin. Kun puhutaan eksyksissä olemisesta, tarkoitetaan vaiheita, jolloin illuusio kontrollista hetkellisesti syystä tai toisesta romahtaa. 
Voisin kai ajatella, että eksyin tavatessani Marjan uudestaan. Rakastuminen on itsensä kadottamista ja siis väistämättä eksymistä, sen takia kävi niin kuin kävi."

Marja järjestelee avioeroaan ja muuttoaan Jounin luota Haukilahden kivilinnasta Huvilakadun kaksioon, lähelle Lassea divareineen. Muutto tapahtuu kesän kuumuudessa, mikä sopii täydellisesti lukuajankohtaani. Lasse kertoo, että hiki virtaa jo istuessa saati tavaroita kanniskellessa.

"Mutta samaan aikaan heinäkuun lämpö tuntui paremmalta kuin minään kesänä aiemmin tai koskaan sen jälkeen. Se sopi tunnelmaan, täydensi ja vahvisti sitä. Keskikesä on aina eräänlainen seisake, poikkeus vuodenkierrossa, ja minä ja Marja olimme omassa kahdenkeskisessä kuplassamme tämän keskikesän kuplan sisällä.
Ei se mitään elokuvaa ollut, eihän elämä koskaan ole. Ei varsinkaan silloin kun sitä elää, muttei muistellessakaan. Jollain erikoisella tavalla kirjallisuus parhaimmillaan onnistuu pelkästään sanoilla tavoittamaan inhimillisen olemassaolon ytimen, kun taas elokuva kaikista käytettävissään olevistaa keinoista huolimatta, tai sitten juuri niiden runsauden takia, jää sittenkin sen pintaan. Elokuvassa on ikään kuin liikaa."

Kirjarakkaus on osa Lassea, ihmissuhteita pysyvämpi, ja kirjoista ja kirja-alastakin puhutaan teoksessa paljon, mikä ilahduttaa lukijaa. Mutta enemmän puhutaan ihmisistä: Lassen nuoruudesta ja "uskonhypystä" antikvariaatin pitäjäksi, jonka hän sanoo pelastaneen hänet eksyksistä kaupan tuoman vastuun ja rajojen myötä. Kaupan apulaisesta Hanssonista, josta kehkeytyy Lasselle jonkinlainen oman pojan vastine. Marjan äidistä, pojistakin. Jounista, jonka elämä maan suurimman yrityksen johdossa muistuttaa Nokian kulta-ajasta. 

Ajankuvassa eletään pääosin 90-lukua ja seuraavaa vuosikymmentä, nuoruuden muistelun lisäksi. Tuttuja ilmiöitä ja paikkoja ainakin helsinkiläisille vilisee: uusmediayhtiöiden osakkeiden jonotus, Lambourghinit Uudenmaankadulla, klubit ja hillitön juhliminen. Kosmos, Kappeli, Stockmann. Määrätietoista etenemistä uralla ja elämässä. Riskejä, harkittuja tai ei. Silti turvan hakemista, vastausta syvimpään yksinäisyyteen.

"Sitäkö minä siis etsin: pelastusta? Ehkä juuri sitä ihmiset rakkaudesta yleensäkin etsivät."

Lasse ja Marja löytävät vastauksen toisistaan, mutta auvo ei voi kestää samanlaisena vuosia, tiedämme, mutta voiko rakkaus silti säilyä? Mitä he toisistaan etsivät, mitä saavat? Lasse sanoo olevansa mielensä vanki, ja tämä kiteyttää hänen ajattelunsa rakkaudesta:

"Aloin ajatella, ja sen jälkeen en osannut lopettaa. Siinä on jotain perustavalla tavalla väärin, sillä elämä ei ole ajatuksissa. Se on kosketuksessa. Vartaloissa. Ruumiillisissa tuntemuksissa. Elämä on fyysistä, se on aistillista, se on tuoksuja, nesteitä ja eritteitä, joina rakkaus, abstrakti sana, tulee lihaksi, ja verrattuna tähän todelliseen elämän ajatukset ovat vain elämän kalpeita varjoja, joista ihminen, varsinkaan minun kaltaiseni, ei kuitenkaan ikinä pääse eroon, kosketuksen hetkellistä unohdusta seuraa aina ajatus.
Marjan kanssa minä tämän tajusin."

Ehkä kaikkea ei tarvitse kertoa nyt tai huomennakaan, mutta on tajuttava, että tiettyjen asioiden kertomattomuudella on seurauksensa, minkä Lasse saa kokea. Lasse ajattelee tosiaan liikaa, niin paljon, että hän voi hämätä ajatuksillaan itseäänkin: ehkä hän ei ole sellainen mies kuin ajattelee olevansa. En ole samaa mieltä hänen ajatuksestaan: "Jälkikäteen on mahdotonta selvittää, miksi asiat menivät niin kuin menivät..." En näe mahdottomana, vaikkei maailmassa tapahtuvia asioita tietenkään voi ennakoida. Syitä ja seurauksia voi silti nähdä jälkeen päin tai oikeastaan nähdä ne toisesta paremmin kuin itsestä. 

Kuten lukija kirjan henkilöistä, joita hän katsoo sivullisena. Olemme kuitenkin vain Lassen kertomuksen varassa. Ja se on kiehtova, arkinen, aistillinen, nostalgian kultaama ja ihmisen perussurun hopeoima. Inhimillinen, virheitä salliva, ihmettelevä. Yllättäväkin. Hieno viisikymppisteos ja rakkaustarina Juha Itkoselta ikäisistään ihmisistä. Mutta onneksi ilman autofiktion häivää, joten lukemiseen ei sekoittunut muuta kuin tarinasta ja harkituista lauseista nauttimista. 

Kenelle: Elämänvalintojaan miettiville, nostalgiaa kestäville, aikuisten rakkaustarinaa kaipaaville, kirjallisuuden ystäville, divareissa kävijöille.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

John Galsworthy: Forsytein taru. Klassikkohaaste 21.

"Ne, joilla on ollut onni päästä perhejuhlaan Forsyteille, ovat saaneet nähdä tuon viehättävän ja opettavaisen näyn, ylemmän keskiluokan perheen täysissä hepenissään. Mutta kellä ikänänsä näistä etuoikeutetuista on ollut sielullisen erittelyn lahja - rahallisesti arvoton taito, josta Forsytet niin ollen eivät mitään tiedä - hän on saanut olla todistajana näytelmässä, joka ei ainoastaan ole itsessään ihastuttava, vaan myöskin antaa valaistusta hämärään inhimilliseen ongelmaan. Selvemmin sanoen, nähdessään koolla tämän suvun, jonka haaroista yksikään ei tunne mieltymystä toiseen ja jossa kolmen jäsenen välillä ei vallitse mitään mitä kannattaisi nimittää myötätunnoksi, hän on tajunnut sen salaperäisen konkreettisen sitkeyden, joka tekee perheestä peloittavan ykseyden, selvän pienoisjäljennöksen yhteiskunnasta."

Kirjan alku naulaa upeasti saagan sisällön ja tekstin tyylin. Forsyten mahtiperheen tarina alkaa 1880-luvulta Jolyon Forsyten talosta Lontoon Stanshope Gatella, jonne on kokoontunut Jolyonin sisaruksia ja näiden lapsia puolisoineen. Joylon on kirjan alussa yli 80-vuotias, 86-vuotias sisko Ann on suvun vanhin. (Forsytet eivät usko kuolemaan. Joku saattaa kyllä "eritä elämästä", jos on pakko.)

Kokoontumisessa on tarkoitus juhlistaa Jolyonin lapsenlapsen Junen kihlausta arkkitehti Bosinneyn kanssa. Perheellä on pennittömästä miehestä paha aavistus. Mikä hullunkurisinta (ainakin Hester-tädin mielestä), Bosinney oli käynyt Junen tätien luona velvollisuusvierailulla pehmeä harmaa huopahattu päässään! Tapaus herättää suuria epäilyjä. Mahtaako mies edes ripotella kölninvettä nenäliinaansa, ajattelee lukija. Mutta June pitää päänsä. Hän jopa suostuttelee setänsä Soamesin rakennuttamaan talon, jonka kihlattu saisi suunnitella. Näin toimitaan. Mutta Soamesilla ei ole onnea komeasta talosta huolimatta: hänen vaimonsa rakastuu toiseen mieheen. 

"Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin, perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi pitänyt ajoissa tuntea mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä."

Forsytet ovat ovat rikastuneet sijoittamalla kiinteistöihin ja yrityksiin Lontoossa pyhänä tehtävänään kartuttaa omaisuuttaan ja jättää se jälkipolville mieluiten vähintään tuplaantuneena (olisivatpa he minun esi-isiäni!), tuottamatta itse mitään muuta kuin varojaan. He käyvät tunnollisesti kirkossa ja oopperassa ja tuntevat kirjallisuuttakin sen verran kuin etikettiin kuuluu, mutta raha on heidän tärkein kiinnostuksen kohteensa. Urheilu tai muut fyysiset harrastuksetkaan eivät heitä kiinnosta, vaikka vanhasta Jolyonista sanotaan:

"Hän oli tottunut viettämään loma-aikansa vuoristossa, vaikka todellisena Forsytena hän ei ollut koskaan yrittänyt mitään kovin seikkailurikasta tai tyhmänrohkeata, ja piti vuoristosta intohimoisesti." 

Nyt tiedän, miksi Forsytein taru on pysyvästi klassikkokirjallisuuden listoilla. Se on komea ja tarkka kuvaus suuresta murroksesta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, siirtymästä viktoriaanisesta ajasta moderniin. Kapitalismin, kaupungistumisen ja teknologian nopea kehitys muutti maailmaa, säätyerot ja monarkian valta alkoivat murtua, teollistuminen käynnistyi. 

Kirja on paitsi oivaltava ja laaja yhteiskuntakuvaus myös perhe- ja sukupolvikertomus, josta ei dramatiikkaa puutu. Kolmen sukupolven tarina esittelee terävästi ja osin kuivan brittihuumorin pilkkeellä aikaansa ja ihmisiään. Vaikka tekstin runsaus ja tarkkuus välillä rasitti ja toi toistoakin, nautin suuresti lukemisesta tuosta ajasta, tuntemamme yhteiskuntajärjestelmän muotoutumisesta ja Lontoon kehityksen seuraamisesta sellaiseksi kuin sen olemme oppineet tuntemaan.

Määrätietoinen rahan haaliminen näyttäytyy kaikessa, ja lukija voi itse päättää, miten siihen suhtautuu; kirja ei moralisoi, vaan kertoo. Surkuhupaisaa on, että sijoittamista sanottiin joskus keinotteluksi, pahamaineisella klangilla, mutta nyt se on normaalia, jopa toivottavaa toimintaa kenelle tahansa, ja taito, jota voi opiskella jo kouluissa.

Ihmiskuvaus on säälimätöntä ja monisanaista. Forsytet eivät menesty ihmissuhteissaan yhtä hyvin kuin taloudessaan, vaikka saattavat tuntea kiihkeää, jopa pakkomielteistä intohimoa. Vai onko sittenkin kyse silkasta ahneudesta ja omistushalusta? Kuten eräästä sanotaan:

"...sillä hänellä oli huomattava määrä tuota 'omistamisen vaistoa' joka, niinkuin tiedämme, on forsytelaisuuden koetinkivi ja hyvän moraalin perusta."

On kiinnostavaa tarkastella myös sitä, muuttuvatko Forsytet sukupolvien vaihtuessa ja miten suhtaudutaan muun muassa Englannin käymiin sotiin: on asioita, joilta eivät välty edes rikkaat. Ikääntyminen on niistä yksi, ja eräiden persoonien kehitystä vuosien myötä on havaittavissa pehmeämpään suuntaan. 

Sisällysluettelo on mainio, usein kaipailen sitä nykyromaaneihinkin. Lyhyehköt luvut on nimetty sisältönsä mukaisesti: June huvittelee. Nuori Jolyon tekee diagnoosin. Soames istuu portailla. Juoni muistuu mieleen vilkaisulla, ja on helppo palata kohtaan, josta haluaa tarkistaa jotain. 

John Galsworthy: Forsytein taru (The Forsyte Saga). WSOY. Suomentanut Tyyni Tulio. 

Alkuperäinen sarja ilmestyi vuosina 1906 - 1922.

Luin ensimmäisen osan 11. painoksen vuodelta 1976 ja toisen osan kuudennen painoksen vuodelta 1966, kirjastosta lainattuna. Postauksen kuva on Antikvariaatista, jossa teoksia on ostajalle näköjään hyvin saatavana. 

Kirjabloggaajien klassikkohaasteesta on menossa osa 21, ja sitä vetää bloggaaja Oksan hyllyltä.
Haastekuva: Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho

Viihdyin tämän kirjan kanssa mainiosti monesta syystä. Minä-kertoja Kata on töissä paikallislehdessä, kuten hänen miehensä Jarkko. Maisemat ovat pirkanmaalaiset. Kata alkaa olla iässä, jossa elämänvalintoja on alettava tarkastella kriittisesti. Toimiiko avioliitto ja vanhemmuus, onko työ sitä, mitä hän haluaa tehdä? Kestääkö hän uutta ärsyttävän pirteää esihenkilöään Helyä, jonka kanssa pitää miettiä yhteisiä "arvoja" ja alkaa syödä vegaanisesti? Miksei hän sittenkin pyrkinyt lääkikseen, kuten joskus haaveili? 

"En osaa enää innostua samalla tavoin, vaikka olen vuosien varrella saanut paljon kiittävää palautetta teksteistäni. Jokin henkilökohtainen suhde juttujen aiheisiin on katkennut, ja samalla tekemisen palo on hiipunut. Näppäimistö edessäni näyttää surulliselta. QWERTY, tyhjiä kirjaimia ilman mitään sen kummempaa. Olisivatko paikallislehden digikulttuuriartikkelit todella se, mitä minä maailmalta lopulta saisin. Se, mitä minä maailmalle antaisin."

Tarina kulkee kahdessa aikatasossa, joiden välissä on parikymmentä vuotta, ysäriltä 2010-luvulle. Kun Kata muutti Pohjanmaalta Tampereelle opiskelemaan, hän joutui meistä monelle tutun haasteen eteen. Oman identiteetin ja ystäväporukan, niin sanotusti sopivan viiteryhmän, löytäminen oli työlästä. Epävarmuus vaivasi, ja pukeutuminen ja muut ulkonäköasiat olivat huippuolennaisia. Lapsuudenystävä Sussu muutti yo-kirjoitusten jälkeen Vaasaan, joten hänestäkään ei ollut apua, vaikka yhteyttä pidettiin edelleen tiiviihkösti. 

Mutta Kata on nokkela ja aikaansaavakin, hänellä on itseluottamusta ja iloisuutta, joita ihailen. Ei hän Tiina-kirjojen puhtoinen reipastelija ole, vaan ihan tavallinen, ja se juuri on kirjassa mukavaa. Kata ei rämmi eikä synkisty, vaan osaa pitää puolensa, nousta noloista tilanteista ylös ja toisaalta havaita, milloin päätä ei kannata hakata seinään. Kun Jarkon kanssa asiat menevät mutkille, se pakottaa nyky-Katan hereille. Vaikka hän itseään helposti moittiikin:

"Olen menettänyt otteeni ja lösähtänyt odottamaan, että asiat järjestyvät, vaikka minun olisi pitänyt tarttua toimeen jo aikoja sitten. Minäkin olen voimakas. Nimenomaan minä olen voimakas. Jarkko saa vielä nähdä. On vain laadittava kunnollinen suunnitelma."

Kata elää nuorena aikaa, jolloin netti alkoi vallata maailmaa. Hän löytää IRC-kanavat - yliopistolla on jo mikroluokkia, joissa saa käyttää konetta jos niitä on vapaina - ja sitä kautta kaveriporukan, joka toivottaa hänet tervetulleeksi.

"En ole enää Kata, jonka elämäntehtävänä oli Sussun bileraporttien kommentoiminen tai Marin teekkarijahdin komppaaminen. En ole Kata, joka istui mikroluokassa suremassa tyhjää sähköpostilaatikkoaan. Olen nyt ataK, ja voin tehdä itsestäni sellaisen kuin haluan. Sussulle en ole kehdannut kertoa irkkaamisesta."

Ajankuva ja Katan kokemukset tuovat minulle mieleen paljon muistoja tekniikan nopeasta kehityksestä. Tuttuja ovat MikroMikko-tietokoneet, ensimmäinen itse lähetetty sähköposti, Nokian laajat rekrytoinnit, ensimmäinen kännykkä... Nyt lähetellään Whatsup-viestejä, snäppäillään ja tiktokataan ja kyylätään ex-poikaystäviä somesta, tai he kyyläävät Kataa, näinkin käy. Kata ja nykyisin ruotsalaistunut Sussu naureskelevat nurkista löytyneelle vanhalle levykkeelle. Pitäisikö säilyttää muinaismuistona? Vaikka naiset ovat vieraantuneet toisistaan vuosien mittaan, yhteys jatkuu yllättävän luontevasti. Mutta jatkuuko se Jarkon kanssa ja mikä on Katan suunnitelma? Takakannessa on mainio lause tunteesta, jossa "musiikki tuntuu aina kuuluvan jostain kauempaa." (Nykyinen termi: fomo.) Löytääkö Kata tenhoavimman musiikin äärelle?

Sujuva ja virkeä tarina, joka kuvaa aikuistumista, ajankulua, etsimistä ja arkisten haasteiden käsittelyä. Haasteista huolimatta lukijalle jää hyvä mieli, Katalle tekee mieli lähettää peukkuviesti. Pidin myös kirjan hyvästä painojäljestä valkoiselle paperille, vaikka taitto on hieman ahdas. On niin paljon kirjoja, joiden painojälki on himmeä ja paperi halvanoloista. Kustannussyyt, tiedän, mutta silti se harmittaa. Pääosin Baltian maissahan kirjapainatus nykyisin tapahtuu, tämä on painettu Tartossa.

Kenelle: Valintojaan pohtiville, keski-ikäistyville, ensimmäisen maailman ongelmissa vellomiseen kyllästyneille, tavallisuuden ystäville, opiskeluaikojaan muisteleville. 

Pulmu Kailamo & Taru Kumara-Moisio: Tenho. Enostone 2022. Kansi ja taitto Katri Niinikangas.

Naistenviikon 2025 päätös: Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

"Yksikään tähti ei pala ikuisesti. Voisi sanoa myös 'Tämä on maailmanloppu' ja tarkoittaa sitä, mutta noin huolettomassa käytössä sanan merkitys latistuu ja unohtuu, että maailma tulee oikeasti tiensä päähän jossain vaiheessa. Ei 'sivilisaatio', tarkoitti se mitä tahansa, vaan koko maapallo.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät pienemmät loput olisi tuhoisia."

Aikajana ovat vuodet 1912 - 2401. Aluksi Edwin kokee metsässä jotain, mitä hän ei osaa selittää. Vuonna 2203 kirjailija Olive on Maassa markkinoimassa menestyskirjaansa Marienbad. Se kertoo pandemiasta, ja kesken kiertueen hän saa outoa reittiä tiedon uuden, tappavan pandemian alkamisesta. Miten käy, uskooko Olive ja pakenee välittömästi vai kuolee yksin hotellihuoneessa? Ja mitä merkitystä sillä on tarinan kannalta?

"On järkyttävää huomata olevansa illalla toisessa maailmassa kuin aamulla, mutta ei se loppujen lopuksi ole kovin harvinaista. Aamulla on onnellisesti naimisissa, ja päivän aikana puoliso kuolee; aamulla vallitsee rauha, ja illalla maa onkin sodassa; aamulla herää täysin tietämättömänä, ja illalla on selvää, että pandemia on saapunut."

Outo varoittaja on nimeltään Gaspery, joka teeskenteli toimittajaa päästäkseen Oliven puheille. Hänen sisarensa Zoey on Aikainstituutin huippututkija eikä saa kertoa työstään, mutta veli saa sen selville. Todellisuudessa on jotain vialla, ja sitä tutkijat yrittävät selvittää, Gasperyn avustaessa innokkaasti. Hän tapaa yllättäen lapsuudenystävänsä, nykyisen HR-päällikön, Talian työhaastattelussa ja saa tältä hotellietsivän pestin. He ystävystyvät uudelleen.

"- Hyvää iltaa, Gaspery, nainen sanoi.
- Talia. Moi.
- Tutkit todella tarkasti aulan lattiaa.
- Minulla olisi aivan älytön kysymys.
- Kysy ihmeessä, Talia sanoin. - Minulla on ollut tylsä päivä.
- Pohditkohan sinä koskaan simulaatioteoriaa? Kysymys tuntui aiheelliselta, koska en itse juuri muuta ajatellutkaan.
Talia kohotti kulmiaan. - Tarkoitatko sitä, että elämme mahdollisesti simulaatiossa?
- Juuri sitä.
- Itse asiassa pohdin. En usko, että elämme simulaatiossa."

"Miten todellisuutta tutkitaan?" Gaspery saa kokea sen rankemmin kuin olisi kuvitellut. Kirjan juoni ei ole niin sekava kuin tämä juttu - helteellä aivoni eivät toimi senkään vertaa kuin tavallisesti -, ja loppuratkaisuineen se taatusti yllättää. 

Eri aikatasoista huolimatta tarinaa on helppo seurata, ja kirjailija istuttaa siihen pitkin matkaa kiinnostavia yksityiskohtia ja henkilöidensä herkullisia huomioita. Kuten Oliven puhetta, jossa hän pohtii, miksi ihmisiä kiinnostaa niin paljon postapokalyptinen kirjallisuus; maailmanlopun tunnelma ja sen jälkeinen mahdollinen elämä.

"Huolemme on aiheellinen, ja on ihan ymmärrettävää ajatella, että kanavoimme huolemme fiktioon, mutta teorian heikkous on siinä, että huoli ei ole mitenkään uusi. Milloin emme olisi ajatelleet, että maailmanloppu on käsillä?
Äitini kertoi kerran sellaisen kiinnostavan jutun, että hän ja hänen ystävänsä olivat tunteneet syyllisyyttä siitä, että he synnyttivät lapsia tähän universumiin. Tämä tapahtui 2160-luvun puolivälissä..."

Hienon kiehtova tarina, joka omalla tavallaan vastaa niin pelkoihimme maailmanlopusta kuin teknologian kehityksestä sekä ajatuksiimme siitä, mikä merkitys ihmisellä on tuntemattoman avaruuden pienellä kiviplaneetalla. Scifiä, kyllä, mutta sulavassa ja ymmärrettävässä muodossa; ehkä kuvaisin enemmän tulevaisuuteen kurkistukseksi, visioksi eräistä todellisuuden mahdollisuuksista. Eikä kokonaisuus ole synkkä, vaan inhimillinen, jopa ajoittain riemastuttava.

Kirjassa on paljon samaa kuin kirjailijan menestykseen singonneessa Asema 11 -teoksessa, jonka arvioni ensimmäinen kappale sopisi hyvin tähänkin. Myös sitä seuranneessa kirjassa Lasihotelli toistuu osin samoja teemoja, mutta synkemmin eikä niin helposti seurattavina kuin kahdessa muussa. Kiinnostava kirjailija ja ajattelija Mandel joka tapauksessa on. Ja käännös kulkee taitavan luontevana.

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri. (The Sea of Tranquility.) Tammen Keltainen kirjasto 2025. Suomennos Aleksi Milonoff. Kannen suunnittelu Anna Makkonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. Naiskirjailijan teos, jossa myös useita vahvoja naisia, tulevien ihmisten synnyttäjiä. #naistenviikko2025

Maaria Päivinen: Lastani et vie

Harvoin toivoo, ettei tätä kirjaa olisi. Tai siis kirja on aina hyvä olla olemassa, mutta sen sisältö on sellainen kauhutarina, ettei moista soisi tapahtuvan kenellekään, ja vaikka kirja henkilöineen on fiktiivinen, se pohjautuu tekijänsä todellisiin kokemuksiin. Rankka, lopulta silkaksi kiusaamiseksi muuttuva huoltajuusriita, vaikuttaa loputtomalta.

Suomalainen Mia ihastuu matkallaan norjalaiseen mieheen. Romanssin alku on ihana, kuten kuuluu. Yhteisiä hetkiä, naurua, luonnosta ja toisistaan nauttimista, viikinkimallisen miehen vetävyyttä. Lapsi saa tulla, koska on tullakseen. Mutta kun Mian raskaus etenee, kaikki muuttuu.

Miehestä kuoriutuu esiin pimeä puoli. Se, joka raivoaa, sättii, komentaa, hallitsee puhein ja puhumattomuudella. Ja saa Mian pelkäämään. 

"Joskus Björnin ollessa kotona toivoin, etten heräisi. En aina uskaltanut hengittää hänen lähellään. --- Mikä tahansa liikahdus, sana tai äännähdys saattoi olla Björnille liikaa."

Kun Mia tajuaa, ettei suhde voi jatkua, hän ehdottaa hänen ja poikavauvan muuttoa kotiin, Suomeen. Ehkä pari voisi siellä tavata rauhallisemmin miehen vieraillessa, ja isä ja poika tutustua toisiinsa Mialle turvallisemmassa ympäristössä. Vaikka Mia on käytännössä hoitanut lapsen yksin - miehen osuus on käskyttää - hän haluaa kuitenkin koko prosessin ajan, että poika tuntee isänsä. Yllättäen mies antaa heille luvan muuttaa, tietyin ehdoin, joihin Mia suostuu epäröimättä. 

Pitkään ei rauhaa riitä, sillä mies alkaa syyttää Mia lapsikaappauksesta. Siitä alkaa oikeudenkäyntien jatkuva vyöry, josta on rankkaa jo pelkästään lukea, saati kokea. Käy ilmi, että aiemman naisensa, myös ulkomaalaisen, mies on jo pelotellut pois lastensa luota ja huoltaa nyt kahta tyttöä yksin. Ja haluaa itselleen myös pojan. 

"Björn sai minut uskomaan suhteemme alkuaikoina, että tyttöjen äiti on suorastaan psykopaattinen. En kyseenalaistanut mitään, sillä tuo nainen tuli usein oven taakse koputtelemaan, paukutti ikkunoita ja kirkui. Sätti minua, jos satuimme törmäämään kaupassa tai kadulla.
Mutta kirkuisinhan minäkin, jos minun ei annettaisi tavata lastani. Pelkään, että minulle käy samoin. Että minusta revitään äitiys. Että Markus alkaa vihata minua."

Mian on todistettava, että hän on lapselle isää turvallisempi ja vakaampi vaihtoehto. Eikä se ole läpihuutojuttu ulkomaalaisena, sillä tekstin mukaan Suomi pääsääntöisesti palauttaa lapset synnyinmaahansa riitatilanteessa. Näin toimitaan myös tässä tapauksessa. Mia joutuu palaamaan, sillä ei hän helpolla aio luopua vauvastaan. Ei aio luopua lainkaan. Äiti ja lapsi asettuvat asumaan turvakotiin, josta käsin isän ja lapsen tapaamisia voidaan järjestellä huoltajuusoikeudenkäyntiä odotellessa.

Odotuksesta tulee epäinhimillisen pitkä. Mies ei osoita sovittelevia eleitä. Hänen arvaamattomuutensa pelottaa, viikot muuttuvat kuukausiksi. Mia kuvittelee kaiken mahdollisen, mitä voisi sattua, mitä hän itse voisi tehdä (esimerkiksi kirveellä), miten hän ehkä oikeasti onkin itse hullu.

"Jonakin päivänä minä varmaankin hukun. Hukkumiskuolemia tapahtuu kaiken aikaa.
Olen jo puoliksi hukkunut.
Epätoivoon voi hukkua.
Pinnalla ei pysy kauaa, hypoksia ja hypotermia uhkaavat."

Pelko lapsen menettämisestä kalvaa öin ja päivin, lisänä rahahuolet, sillä lukuisat oikeudenkäynnit eri asteissa asianajajineen tulevat kalliiksi. Mia joutuu ottamaan suuria lainoja, saa onneksi hieman apua sukulaisiltaan ja löytää henkisiä tukijoita myös paikan päältä. Ihmetyttää, miten tilanteessa pystyisi pysymään järjissään, sillä huoltajuuspäätöksen saaminen kesti kymmenen kuukautta.

Se on pitkä aika löysässä hirressä, ilman tuloja, vieraassa maassa, toivonkipinällä lapsen pitämisestä. Miehen kulut olivat pienet, sillä hänet oli todettu varattomaksi - ehkä kädenojennus oikeudelta maanmiehelle? - vaikka hänellä oli menestyvä yritys. Mutta ei oikeus silti sokea ollut, vaan päätti lopulta antaa lähihuoltajuuden Mialle, joka palasi saman tien pojan kanssa Suomeen. 

Mutta asia ei pääty tähän. Isällä on luonnollisesti tapaamisoikeus, ja lapsi matkaa kahden maan väliä. Kiusaaminen jatkuu: äidistä puhutaan pojalle pahaa, pojan hyvinvointi huolettaa, epävarmuus tulevasta on aina läsnä, sillä kun lapsi on 12-vuotias, myös häntä kuullaan mahdollisessa (ja tähän asti kerrotun perusteella todennäköisessä) uudessa huoltajuuskiistassa. 

Tietysti oikeuden kuuluu määritellä lapsen huoltaja erotapauksessa. Mutta kirjassa prosessi oli poikkeuksellisen vaikea: eron voisi hoitaa fiksumminkin, vähemmän kaikkia osapuolia kuormittavasti, rakentavasti. Etenkin äiti joutui rankkaan myllyyn, josta jäi onneksi käteen lähihuoltajuus mutta myös yli sadan tonnin velat ja ikuinen pelko, luulen. Ehkä hän teki virheitä jo alun alkaen, mutta kuka ei joskus tekisi.

Mitähän lapsi isona ajattelee kirjan mahdollisesti lukiessaan? Ehkä sen varalta tarinaan on lisätty myös hyviä hetkiä, niin äidin ja lapsen välillä kuin isän kanssa, muistiin ja taustaksi. On muistelua ja suoraan lapselle osoitettuja tekstipätkiä. Lisäksi mukana on esimerkkejä vastaavista kiistoista esimerkiksi turvakodin asukkaiden kertomina. Karua kertomaa.

Tehokkaasti koottu kirja on ammattimaista työtä. Se muistuttaa ulkomailla rakastuvia siitä, ettei lapsi ole automaattisesti suomalaisen osapuolen tai äidin. Mitä ei huumassa ehkä tule ajatelleeksi. Olemme saaneet lukea uutisista tositarinoita lapsikaappauksista ja huoltajuusriidoista, joissa toinen vanhemmista joutuu täysin eroon lapsestaan. Inhimillinen tragedia on valtava, vaikka lain puitteissa toimittaisiin.

Maaria Päivinen: Lastani et vie. Aula & Co 2025. Kansi Anna Makkonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko2025

Kate Young: Kokematon

 

Kuuma rakkauden kesä meneillään, hehkuttavat kirjakaupat ja kustantamot. Olen itsekin huomannut, että intohimoa ja seksiä kuvataan romaaneissa entistä suoremmin, aidommin ja yksityiskohtaisemmin - alkoiko tämä Bridgertonista? - kuin männävuosina, jolloin rakastelukohtaukset olivat kökömpiä ja varovaisempia, lähes nolostuttavia lukea.

Nyt rakkautta, myös fyysistä, kuvataan aistillisesti ja kauniisti, kuten kirjassa Kokematon. Australialais-englantilainen kirjailija Kate Young on toimittaja, jonka esikoisromaani kirja on. Melko kuumottavaksi on muotoiltu jo alkuasetelma: Bette on jo tullut kaapista rakastuessaan päätä pahkaa Meihin, mutta seksikokemuksia naisten kanssa hänellä ei ennestään ole. Kokeneempi Mei vaikuttaa yhtä rakastuneelta, mutta ehdottaa silti Betten järkytykseksi seurusteluun taukoa, jotta tämä saisi lisää kokemusta. Sillä:

"- Mutta sulla voisi olla upeaa jonkun muunkin kanssa. Eihän sulla tällä hetkellä ole mitään, mihin verrata. Ja mä haluan, että sä voit oikeasti olla varma.

Siihen oli mahdotonta väittää vastaan, mutta ei se silti reilulta tuntunut. Eikö sama riski kuulunut kaikkiin suhteisiin? Kysehän oli juuri siitä, että otettiin riski ja toivottiin parasta. Hypättiin yhdessä jyrkänteeltä vailla mitään tietoa siitä, mitä alhaalla odotti."

Bette suostuu taukoon, vaikka arvelee siitä tulevan yhtä helvettiä. Ja miten hän selittäisi tilanteen muille? Voisiko hän noin vain etsiskellä seksiseuraa tietäen, ettei suhteista tulisi sen enempää, sillä hän odottaa vain tauon päättymistä palatakseen yhteen Mein kanssa. Käyttäisi ihmisiä? Ystävä Ruth toteaa:

"- Sun pitää lakata pyytelemästä anteeksi. Seksi on kivaa, ei sen aina tarvitse olla mitään sen enempää. Ei siinä ole mitään pahaa, että ihmiset käyttää toisiaan omiin tarkoituksiinsa. Sehän voi olla kuumaa. Ottaa sen minkä haluaa. 
Bette punastui."

Ruth on korvaamaton tukija Betten hapuiluissa. Hän esittelee tämän tuttavapiirilleen, josta löytyykin kiinnostavaa seuraa, myös seksiin, jota Bette ei ollut pitänyt "kovin kummoisena juttuna", ennen kuin oli 19-vuotiaana huomannut pitävänsä miesten sijaan naisista. (Tämä ei tosin johtanut toimintaan ennen kuin Bette oli kolmikymppinen.)

"- Heteronormatiivisuus on tosiaan melkoinen huume, Ruth sanoi lämpimästi ja painokkaasti ja kopautti Betten tuoppia omalla solidaarisuuden merkiksi. - Siihen jää niin helposti koukkuun jo nuorena. Kuiville on tosi hankala päästä, varsinkin jos ei lapsuudessaan näe erilaisia ihmisiä missään."

Seksiä siis harrastetaan ja erilaisia suhteita kokeillaan. Yhtään niljaiselta tarina ei tunnu, vaan se kulkee sutjakasti ja luontevasti, kiitos myös hyvän suomennoksen. Välillä huvittaa se romanttisromaanillinen piirre, että kaikki Betten tapaamat naiset ovat äärettömän upeita ja huippukauniita - vai onko kyse Betten omasta asenteesta, jossa hän näkee kaiken upeana? Myös kyyneliä mahtuu kansien väliin yllin kyllin; kaikki on hieman liioiteltua. 

Samalla eletään arkea, jossa käydään töissä ja mietitään raha-asioita ynnä muuta: tämä puoli jää kuitenkin hyvin vähälle, selviää vain, että Bette on toimistotöissä jossakin järjestössä. Kämppäkaveri Ash on tiivisti Betten rinnalla, uskomattoman auttavaisena tämän mielialojen vaihtelua ymmärtämässä ja hoivaamassa. Ei seksimielessä, sillä Ash on hetero ja tiiviissä suhteessa Timin kanssa, vaan ystävänä. Mahtavalta (jälleen romaanillinen piirre) heidän ystävyytensä vaikuttaakin!

Kuinka käy? Saako Bette tarpeekseen, säilyykö rakkaus Mein ja hänen välillään, onko tauosta hyötyä? Loppuratkaisu ei ole kovin yllättävä, mutta tyylilajin ylimaalailuista huolimatta kirja on hauska luettava: se onnistuu jotenkin olemaan myös ironinen, ainakin heteroironinen. Sekä vie laajaan ja aistilliseen rakkauden maailmaan. Kuten Ruth sanoo:

"Oikeastaan mä aina järkytyn kun muistan, että jotkut tykkää vain yhdestä sukupuolesta."

Viihdyttävä, sujuva, seksin ja tunteiden täyteinen romanttinen romaani kuumaan kesään. Joskus kymmenisen vuotta sitten puhuttiin seksihelteistä; sellaiset taitavat juuri meneillään niin säässä kuin  kirjallisuudessa. Kirjan nimi on muuten suomennettu fiksusti; suora käännös ei toimisi yhtä hyvin. 

Kate Young: Kokematon. (Experienced.) WSOY 2025. Suomennos Enni Vanhatapio. Päällys Lynn Buckley. 

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko2025 

Ann Napolitano: Rakas Edward

Rakas Edward on tyylilajiltaan samaa kuin Napolitanon aiempi, Kaunokaisia, josta kovasti pidin. Ne ovat viihteen ja laatuproosan välimuotoa, mukanaan vieviä mutteivat höttökeveitä. Olisiko lukuromaani oikea termi?

Kirja ei jätä ankeaa oloa, vaikka Edwardille tapahtuu pahin mahdollinen: hänen perheensä kuolee lento-onnettomuudessa. Edward oli isän, äidin ja veljensä kanssa matkalla New Yorkista Los Angelesiin, mutta säilyy hengissä, ainoana koko koneesta. Millaista se on?

Napolitano kuvaa hienosti 12-vuotiaan lapsen näkökulmaa ja tuntemuksia. Hässäkkää ja julkisuutta, joka onnettomuutta seuraa. Avunpyytäjiä, tekaistuja sometilejä, aikuisten hämmentäviä yrityksiä lohduttaa - joitakin jopa lähes toimivia. Pojan yksinäisyyttä, vaikka hänestä huolehditaan, kun täti ottaa hänet omaan perheeseensä. 

Mutta Edward vaikuttaa pikku hiljaa sopeutuvan, kuten lapsen muokkantuvana olentona kuvittelisi tekevän, ei nopeasti ja tuskin ikinä täysin, mutta omalla tavallaan heti ymmärtäen tapahtuman peruuttamattomuuden. Ikävä on arkinen kipu, tietenkin, ja ulkopuolisuuden tunne. Jotkut pitävät häntä lähes jeesuksena, jolla on supervoimia. Naapurin Shay-tyttö, jonka kanssa Edward ystävystyy, kertoo joidenkin olevan jopa kateellisia. Shay itsekin arvelee:

"- Lentokoneen turvallisuus on periaatteessa taattu, jos sinä tulet lennolle.
- Ei se niin toimi. Edward siirtää painopistettään keinussa, ja se kitisee. - Tuota muuten kutsutaan pelurin virhepäätelmäksi.
- Häh? Shay kysyy.
- Uhkapelurit vakuuttavat itselleen, että jos takana on pitkä häviöputki, voiton todennäköisyys kasvaa. Mutta he ovat tietysti väärässä. Kruunan heittämisen todennäköisyys on edelleen viisikymmentä prosenttia, vaikka olisi heittänyt kymmenen klaavaa peräkkäin.
- Kiintoisaa. Shay kallistaa päätään taakse keinun heilahtaessa ylös. - Minusta näet tuntuu seurassasi aina siltä kuin olisin luodinkestävä. Ihan kuin läsnäolosi suojaisi minua.

Edward tuskin kuulee, mitä Shay sanoo. Muistot veljestä ovat äkisti iskeneet häneen täydellä voimalla. Niin käy joskus, ja hän tietää, että se on vain kestettävä. Ainoa tapa päästä muistojen vallasta on kulkea niiden läpi."

Jopa läheisimmiksi jääneet sukulaiset kun tuntuvat pelkäävän kontaktia ja aiheesta puhumista: tiedämme itsekin, miten vaikea on kuolleen läheiselle puhua. Arastelemme loukkaamista, surusta muistuttamista, "vääriä" sanoja - olisiko tuossa tilanteessa edes oikeita?

"Pahimpia ovat itkijät. Edward yrittää olla katsomatta, mutta heidän nyyhkäisynsä jylisevät urkujen laila ja imevät itseensä kaiken tarjolla olevan hapen. Tuntuu julmalta, että he syytävät tunteitaan häntä kohti, vaikka hänen oma surunsa ja pelkonsa on niin suunnatonta että hän joutuu piiloutumaan heiltä."

Edward ehtii kirjassa 18-vuotiaaksi nuorukaiseksi. Tarina seuraa vuorotellen hänen kasvuvuosiaan ja lentokoneessa matkustavia hetkeä ennen onnettomuutta. Porukka on sekalaista, myyntitykki Markista upporikkaaseen ilkeään Crispin-vanhukseen; ammattimaisesta ja hehkeästä lentoemännästä Veronicasta Pauliinaan, joka uskoo eläneensä satoja elämiä aiemmin; entisestä sotilaasta Benjaminista vahinkoraskauttaan vielä sulattelevaan Lindaan, ja monia muita. Kaikki ovat nyt poissa. Paitsi Edward. 

Raju aihe, ja Edwardille julma: hän joutuu kasvamaan aikuiseksi lähes ilman aikuisten tukea. Mutta kirjasta jää yllättävän lohdullinen ja inhimillinen jälkimaku. Kaikesta me ihmiset joudumme ja pystymmekin selviämään. Lukiessani mietin monesti, miten tarina mahtaa päättyä. Ehkä loppu on hieman "helppo"? Toisaalta, Edward on siinä tosiaan vasta 18-vuotias, toivottavasti tarina jatkui onnellisesti. 

Liitän jutun osaksi bloggaajien yhdettätoista Naistenviikkohaastetta, jota vetää Tuulevin lukublogi. Paitsi että kirjailija on nainen, naiset vaikuttavat Edwardin elämään eniten, äidin, tädin ja Shayn kautta.

Ann Napolitano: Rakas Edward. WSOY 2025. Suomennos Saara Kurkela, päällys ja kuvitus Ville Laihonen.

Liitän jutun kirjabloggareiden Naistenviikkohaasteeseen, jota vetää Tuulevin lukublogi. #naistenviikko25

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

Katica on seurapiirien arvostama ja seuraama. Tanssiaisissa hän loisti muodin johtotähtenä, muttei ollut mukana uusimmassa hullutuksessa, siipivaljaiden käytössä. Sillä Katica edustaa lajia, jolla tosiaan on siivet, vaikkeivat ne enää kelpaa lentämiseen. Katican veli Aingeru yrittää keksiä tekniikan, jonka avulla lentäminen onnistuisi, lentokoneen siis. 

Homo arborikset viettävät yönsä keuhkopuissaan, joista ne saavat siitepölyä elääkseen ja virkistyäkseen. Katica on kuullut lajitovereistaan, jotka ovat täysin kiinni puissaan, juurtuneiksi heitä sanotaan. Toisaalta on keksitty keinoja, joilla riippuvuus puusta vähenee, kuten eräs juoma. Nuoren ihmisen tavoin Katica pohtii: Mihin tämä kaikki johtaa? Kuka ja mikä hän itse oikein on?

"Lätäkkö raksahti säröille jalan alla. Katica käveli eri reittiä joka yö, mikään muu ei rauhoittanut, lentääkään ei voinut, ei surkastuneilla siivillä eikä varsinkaan ilman siipiä. Kuulemma hänen isovanhempansa olivat vielä pystyneet lentämään lyhyitä pyrähdyksiä.
Katica oli yksin erilaisella tavalla kuin koskaan ennen. Varsinkin silloin, kun hän kulki kauas suurista kartanoista, oli mahdollista kuvitella, että hän oli lajinsa ainoa hereillä oleva edustaja koko maailmassa. 
Jos Katica enää oli Homo arboris."

Ja mesenaatti Seraphina sitten: hän oli niin hurmaava ja älykäs, hän oli nostanut kuuluisuuteen ja kukoistukseen useita ennennäkemättömiä lahjakkuuksia. Vaan miksi hänen taidenäyttelynsä tätä nykyä olivat yhä häiritsevämpiä? "Miksi kuvata tauluissa nuhruista, kaoottista luontoa, kun seurapiirien kunnioitetut jäsenet niin hiljattain olivat onnistuneet saavuttamaan ylemmän harmonian?" Sera haluaisi osata lentää. 

"Miksei kukaan muu tehnyt kaikkea mitä tehtävissä oli, jotta voisi lentää siivillään? Eiväthän ne rutto vie olleet mitkäät koristeet! 

Seran ja Katican suhde alkaa, kehittyy ja kasvaa kiinnostavasti. Seurapiirien arvostama tohtorimarkiisi on aatelinen, joka osoittautuu toisenlaiseksi kuin luultiin, ja hänen ja Katican välit ovat tulenarat. Mitä tohtorimarkiisi oikein tahtoo? Tarina on fantasiaa, mutta samalla yllättävän todellista: se kuvaa niin itsensä etsimistä kuin jonkin suuren väistämättömän muutoksen äärellä olemista, evoluutiota ja monimuotoisuuden merkitystä elämälle. 

Kirjan maailma on uskottava, eikä lukija notkahda kertaakaan tunnelmasta, joka on välillä lepattavan kaunis, välillä seikkailullisen jännittävä ja pahaa enteilevä, välillä hävyttömän rietas. Pidin etenkin luontevista, hienotunteisista rakkauskuvauksista ja upeasta kielestä, jota Enoranta käyttää - aivan huippua! Enorannan kirjat on tähän saakka luokiteltu nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, mutta tämä on suunnattu aikuisille, joista monen toivon kirjan lukevan.  

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni. Gummerus 2025. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana, Klaanin suojeluksessa. Nummien kutsu -sarja 1 ja 2.

Pitkästä aikaa löysin viihdettä, joka koukutti heti ja jota lukiessa hymy pysyi kasvoilla, vaikkei kaikki kerrottu ollut suinkaan huvittavaa. Mutta viihdyttävää kyllä ja vetävää niin, että sivut kääntyvät tekstiä kunnioittavalla vauhdilla. 

Nummien kutsu -sarja alkaa kirjalla, jossa otsikon mukaisesti klaanin vieraaksi joutuu tai pääsee Agnes, nuori nainen Lontoosta. Hänen vanhempansa muuttavat Agnesin isän töiden vuoksi muutamaksi vuodeksi ulkomaille, joten hellitty ainokainen mutta jo aikuinen Agnes lähetetään isän veljen perheen hoiviin Edinburghiin. 

Eletään aikoja, jolloin matkustettiin laivoin ja hevospelein, ja Agnesilla oletettiin olevan mukavammat oltavat kotimaassa kuin hankalien matkojen takana. Hän on kaunis, fiksu nuori nainen, ja jaloistaan vammainen, joten hän tarvitsee otolliset olosuhteet ja liikkumiseensa apua, kepin lisäksi usein auttavia käsiäkin. 

Pään toimintaan jalkavamma ei vaikuta. Ei ainakaan heikentävästi, vaan oikeastaan päinvastoin, sillä pärjätäkseen terveiden maailmassa Agnes on joutunut oppimaan kekseliäisyyttä ja ennakointia. Sekä rampuutensa ihmettelyn sietokykyä, jossa hän on jo ihailtavan pitkällä. Sitä nimittäin tarvitaan aina uusia ihmisiä tavatessa, mitä kirjassa tapahtuu paljon.

Sedän perheen luona ei nimittäin ole vaivatonta elää. Täti on huolehtivainen, mutta miehensä mielen mukaan toimiva, ja sedällä puolestaan on omat, ei aina päivänvaloa kestävät tekonsa. Heidän tyttärensä Lily inhoaa julkisesti serkkuaan ja pyrkii pitämään tämän sivussa seuraelämästään. 

Agnes kiinnostaa kuitenkin monia, etenkin erästä skottia, Fingalia, joka johtaa MacTorrianin klaania Ylämailla, ja tämän sisarta, joka ystävystyy Agneksen kanssa seurapiirien tyrmistykseksi. Sedän hämärät bisnekset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa MacTorrianin perhe ja setä ovat leppymättömissä vihoissa. Agnes sotkeutuu mukaan tahtomattaan ja joutuu kummalliseen kuvioon kaiken keskelle, väärinkäsityksineen kaikkineen. Ja lopulta MacTorrianin klaanin luo, linnaan Ylämailla.

Sarjan toinen osa kuvaa Agneksen ja lähipiirin elämää Skotlannissa. Suhde Fingal MacTorrianiin on edennyt, monen mutkan kautta tietysti, kuten genren olemukseen kuuluu - mutta viihdyttävyys on edelleen ykkösenä. Rakkautta riittää, mutta myös vaikeuksia: pelkkää pinkkiä unelmaa Agnes ei elä. Vai elääkö sittenkin? Fingalin ja klaanin liiketoiminta pakottaa pariskunnan Lontoon-matkalle, juuri niiden ihmisten luo, joita Agnes haluaisi vältellä. 

Nautin Agneksen fiksuudesta, Skotlannin maisemista ja ajankuvauksesta erikoisesta kulmasta, vammaisen henkilön silmin. Vauhdikas ja sujuva eteneminen lyhyin luvuin tekee lukemisesta vaivatonta, henkilöhahmojen muotoutuminen pitää kiinnostuksen yllä. Erinomaista kotimaista historiallista romantiikkaa hetkeen, jolloin kaipaa helposti sulavaa muttei noloa viihdettä. Sarjaa on seurattava jatkossakin.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (2024) ja Klaanin suojeluksessa (2025). Nummien kutsu -sarja 1 ja 2. 

Kirjat on julkaissut Otava-konserniin kuuluva Karisto.

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

Maria Piponius menee naimisiin yli 20 vuotta häntä vanhemman lääkärin kanssa. Lääkärin nimi oli Elias Lönnrot. Eletään 1800-lukua, noin puoliväliä ja sen jälkeen. 

Kouluja käymätön Maria ei ole tyhmä, vaan maailmaa nähnyt ja aikaansaava. Hän oli isosisarensa kasvattama, työskenteli siskon ja tämän kapteenimiehen kanssa laivalla ja haaveili toimistotyöstä ennen rakastumistaan tuohon tuohikonttiseen, erikoiseen mieheen.

Parilla riittää puhuttavaa. Sanat ovat tärkeitä, olivathan ne Eliaksen työ ja intohimo. Vanhahtava sanasto ja sanojen merkityksen pohdinta viehättää lukijaa. Mutta mies oli mukana monessa, kuten kansanrunojen keräämisessä ja muokkaamisessa tuntemiksemme teoksiksi, ja paljon poissa kotoa, joka oli ensin Kajaanissa, myöhemmin Helsingissä. Maria ikävöi, vaikka työtä riitti kasvavan perheen ja kodin hoitamisessa. Suomessa elettiin kurjia nälänhädän vuosia. Lönnroteilla oli ruokaa riittävästi, lasten menetyksen suruilta ei silti vältytä. Kulkutaudeille ei lääkäri-isäkään mahtanut mitään. Perheen kokema kuolinaalto on itkettävän surullinen. 

"Ensin oli ollut äiti, joka lohdutti lasta. Sitten oli lapsi, joka lohdutti äitiä."

Marian isä oli värjäri, joka teki kasveista värejä, ja luonto elää myös Marian kanssa. Hänen taiteellinen puolensa oli yksi seikka, joka viehätti Eliasta. Aistivoima näkyy myös tekstissä. 

"Myös taivas vaihtoi väriä, kun Maria viimein käveli merenrantaan ja näki, miten kulta ja purppura värjäsivät pilvien pohjat, kuparinen taivaanranta loimotti ja jäistä paljastunut meri oli sinivuokonsininen."

Erikoinen elämäntarina, joka ansaitsi kertomisen. Hienoa, että myös merkkimiesten vaimoista kerrotaan - ilman heitä tuskin olisi ollut merkkimiehiäkään saavutuksineen. Olen aina pitänyt Laura Lähteenmäen ihmiskuvauksista osuvine havaintoineen ja tarkkoine, elävine kuvauksineen. 

Vaikka kirjoitustaito on vahva ja teksti nautinnollisen harkittua, suomalaisen kaunon parhaimmistoa, tämä kirja ei tullut minua yhtä lähelle kuin kirjailijan aiemmat. Saattaa johtua siitä, että oikeasti olemassa olleen henkilön kuvauksessa on oltu varovaisempia. Historialliset faktat ovat kohdillaan, muu, kuten ajatukset ja tunteet, ovat luonnnollisesti fiktiota. Rakkausromaaniksi tämän voisi hyvin määritellä, biofiktion ohella.

"- Mikä on sinusta päivä paras hetki? Maria kysyi, sillä hänelle se oli tämä. 
- Kun vieraat lähtevät, Eliaskin vastasi, ja he katsoivat toisiaan niin kuin silloin, kun näsiä kukki ja he tulivat polulla vastakkain, eivät tienneet kumpi päästää toisen ohi. Se oli ihan tavallinen ilta Bulevardin-kodissa."

Laura Lähteenmäki: Marian kirja. WSOY 2025. 

Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarjan osa 5.

Mikko Kamulan ällistyttävä Metsän kansa -sarja on edennyt jo viidenteen osaansa. Ollaan 1400-luvulla Suomena tuntemamme maan alkujuurilla. Tiettömille rannoille Leppävirralle asettuneen Juko Rautaparran lapset ovat jo aikuisia, Tenhokin jo nuori mies. Ja tietäjä, Yörnin äijän opastamana. 

Tenholla ja äijällä onkin paljon tekemistä, sillä he lähtevät pelottavaan Pohjolaan hakemaan sinne siepattua Torho-seppää. Torho takoo sampoa, eikä se saa joutua Pohjolan ilkeän Loviattaren haltuun. Pahojen voimien käytössä se olisi muun maailman tuho! 

Matka on vaarallinen ja hurjia käänteitä täynnä, kuten aiempia osia lukeneet arvaavat. Tenhoa pääsevät tai paremminkin joutuvat auttamaan Hämeen linnassa parantajana toimiva sisko Varpu ja Pyhän Olavin linnan palveluksessa oleva veli Heiska. Tenhon yllättää noita Loviattaren tytär, Ilmatar, kauneudellaan ja taidoillaan. Neito on noita itsekin, vaikkei äitinsä veroinen - tuskin kukaan on, arvelee Ilmatar itse.

"Nainen oli niin kaunis ja kopea, että hän tuntui olevan täysin Tenhon tavoittamattomissa, mutta tänään Pohjolan neito oli paljastanut itsestään toisenlaisen puolen, joka sai Tenhon sydämen sykähtelemään. Tenho ei ollut unohtanut, miksi oli tullut Pohjolaan, mutta hänen oli kuljettava virran mukana. Voisiko tällä mieltä kuohuttavalla seikkailulla olla onnellinen loppu?"

Turussakin käydään ja kaupunkia kuvaillaan elävästi niin lukijalle kuin Varpulle, joka hämmästelee suunnattoman suurta kirkkoa. Kaniikki Arvid Kurki esittelee sitä Varpulle ja tämän ystävälle Gertrudille. Varpu ostaa markkinoilta rohdoskasveja ja muita lääkeaineita. 

Kalevalaista perintöä hyödyntävä tarina on vahva ja vyöryttää väkevästi todellista kansanperinnettä lukijan silmien eteen ja mielikuvitukseen. Kertakaikkiaan upea sarja, tekijänsä Kamulan elämäntehtävä - hän on opiskellut ja työstänyt aihetta pitkään. Ja tarina on pitkä! Vaikka olen suuri sarjan fani, aloin jo hieman tuskastua yksityiskohtaiseen kerrontaan. Ei sillä, luen kyllä jatkossakin kaiken, mitä tulee.

Fantasiaelementtejä enemmän pidän arjen ja todellisen perinteen kuvauksista, ja niitä toivon sarjaan enemmän jatkossa. Millaista oli elää Hämeen tai Olavin linnassa tai niiden liepeillä? Mitä miettivät ja tekivät asukkaat Leppävirran virran varrella? Miten asutus kehittyi? Miten Suomeksi muuttuminen eteni?

Paljon kysyttävää, paljon kiherryttävää kerrontaa. Maltilla mutta innolla odotan jatkoa.  

Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja:

Sarjan osa 1: Ikimetsien sydänmailla.

Sarjan osa 2: Tuonela

Sarjan osan 3: Iso härkä

Sarjan osa 4: Kalevan pojat 

Mikko Kamula: Pohjolan neito. Metsän kansa -sarja, osa 5. Gummerus 2025. 

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tarinoilla ihastuttanut Elizabeth Strout on vuonna 2013 ilmestyneessä (ennen Lucya ja Olivea siis) ja tänä vuonna suomennoksen saaneessa kirjassa kirjoittanut amerikkalaista elämäntarinaa ja perhesuhteiden kuvausta. Keskiössä on Burgessin sisarussarja, joista jostain syystä ainoa sisko Susan on jätetty kirjan nimestä pois. Perhe oli köyhä lasten ollessa pieniä, ja pojat ovat rakentaneet elämänsä New Yorkissa, Susan asuu edelleen synnyinseudullaan.

Kaksi poikaa, Jim ja Bob, ovat hyvin erilaisia: molemmat ovat opiskelleet lakia, mutta Jim on tähti, josta odotetaan suuria, puhe- ja esiintymislahjojensa sekä uramenestyksensä ansiosta ehkä jopa poliitikon uraa. Bob on huomaamattomampi ja - sanotaanko suoraan - tumpelompi. Hän vaikuttaa kumman avuttomalta aikuiseksi mieheksi, mutta on ylpeä isoveljestään, vaikka tämä kiusasi Bobia armottomasti lapsuudessa. Eikä heidän keskinäinen kielenkäyttönsä lempeää ole keski-iässäkään. Side on kuitenkin olemassa. 

Jim on naimisissa Helenin kanssa, lapset jo isoja, ja Helen on suht tyytyväinen liittoon ja elämäänsä. Bobin taustalla on avioero Pamista, ei lapsia, mutta Susanin poika Zach on hänelle tärkeä ja hän kokee velvollisuudekseen toimia tälle isähahmona, koska oikea isä on kaukainen. Ja onhan Bob Susanin kaksonen. 

Mutta kun Zach joutuu tosi vaikeuksiin, Susan soittaa Jimille, tietysti. Teini Zach on hölmöillyt ja suututtanut Mainessa paikallisen somaliyhteisön. Nyt tosiaan tarvitaan lakimiehen apua, sillä kyseessä on maahanmuuttajien oikeuksia ja uskontoa pilkkaavaksi katsottava typerä teko, sianpään heitto muslimien kirkonmenoihin. Tästä purkautuva tapahtumaketju ei vastaa amerikkalaista unelmaa, vaan on rosoisempi ja siten inhimillisempi. Virheitä tehdään ja ne kuuluvat elämään, voisi olla yksi viesti. 

Kaikki tuntuu jotenkin kiusalliselta näiden ihmisten väleissä ja olemisessa. Kukaan ei ole miellyttävä tai samastuttava, ja Zach-poikaa käy sääliksi noiden aikuisten "hoivissa". Stroutin teksti vetää silti mukaansa, ja osuvat havainnot ihmismielestä ja käytöksestä saavat lukemisen sujumaan sutjakasti. Myös Helen ja Pam pääsevät ääneen kerronnan näkökulman vaihdellessa. Erityisen kiinnostavia ovat henkilöiden ajatukset maahanmuutosta, uutena ilmiönä heille. 

Mutta lukemistani haittasi pahasti se, että suomennoksessa on paljon kirjoitusvirheitä. Enkä puhu vain pilkuista tai perusoikeinkirjoituksesta, jossa siinäkin on ongelmia, esimerkiksi kaksoispisteen käytön kanssa, vaan oudoiksi vääntyneistä sanoista tai kokonaan vääristä sanoista, tyyliin "ne" kun pitäisi olla "me", vain osittain kursivoiduista sanoista, lainauksen loppumerkin puuttumisesta ja niin edelleen. En tiedä, onko ajatusviivan runsaan käytön tarkoitus mukailla alkuperäistekstiä, mutta suomen kielessä siihen olisi vaihtoehtoja, nyt viivat vilisevät silmissä. 

Ihmettelen, eikö tekstinkäsittelyohjelma ilmoittanut ilmeisimmistä virheistä (kuten siitä, että lause pisteen jälkeen alkaa pienellä alkukirjaimella) tai miksei huomioita ole noteerattu. Käännös on sujuvaa, Stroutin kirjoista tuttua tyyliä, mutta editointi ja oikoluku ovat jääneet tekemättä tai tehty huolimattomasti tai taitamattomasti. Kirjoittaja ei sitä itse voi tehdä, eihän omia virheitä ole helppo huomata, vaikka tiedän, että yleensä suomenkieliset kirjailijat tekevät viimeiset tarkistukset itse ja ihan mallikkaasti. 

Mutta toiset silmät tarvitaan, jos laatuun pyritään. Ja Tammen Keltainen kirjasto on pitänyt yllä laatumielikuvaa, siksi tämä yllätti. Lienen normilukijaa allergisempi kirjoitusvirheille viestinnän työhistoriani takia, mutta jos olisin ostanut kirjan (lainasin kirjastosta), harmittaisi virheellinen tuote todella. Enkä kirjaa suosittelisi nytkään vaikkapa opiskelijoille, jotta suomen kielen säännöt eivät enempää hämärtyisi. Kuka kielestämme pitää huolta, jos emme itse sitä tee! Stroutin kirjailijan uran kehityksestä kiinnostuneille silti varmasti tärkeä teos: suurmenestykset tulivat vasta tämän jälkeen (Lucy-kirjoissa vilahtavat Burgessitkin). Ja heille, jotka pystyvät ohittamaan kirjoitusvirheet minua huolettomammin. 

Aiheesta vielä: tänään Hesarissa oli villieläinpuiston karhuista parin tuhannen merkin eli lyhyt juttu, johon oli saatu mahtumaan peräti kuusi kirjoitusvirhettä. Toivoisin todella, että etenkin julkisissa (saati maksullisissa) teksteissä käytettäisiin tekijöitä, jotka oikeasti osaavat suomen kielen. Se rapautuu kovaa vauhtia ja muuttunee vuosien saatossa kiinnostavaksi historialliseksi muistoksi kuolleiden kielien joukkoon. 

Kenelle: Amerikkalaisesta ajatusmaailmasta kiinnostuneille, luokkaretkistä lukeville, unelmamaailmaan kyllästyneille.

Muuta Elizabeth Stroutilta:

Nimeni on Lucy Barton
Olive Kitteridge
Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Strout: Burgessin pojat. (The Burgess Boys.) Tammi 2025. Suomennos Kristiina Rikman.