Pascal Mercier: Sanojen paino

Haluaisin täydentää Hesarin arviota kirjasta Sanojen paino: emme täysin samaa kirjaa kriitikon kanssa lukeneet. 

Kyllä, hienostunut ja sivistynyt kirja on, ja päähenkilö, lontoolainen kielenkääntäjä Leyland tosiaan elää kulttuuri-idyllissä, kuten arvio sanoo. Hänen italiaissyntyinen vaimonsa Livia peri aikanaan suvultaan kirjankustamon, jolloin perhe kaksine lapsineen muutti Lontoosta Triesteen. Nyt lapset ovat jo nuoria aikuisia, Livia edesmennyt ja Leyland miettii, kumpi oikeastaan on hänen kotikaupunkinsa ja mitä tehdä ajalla, jota on vielä jäljellä. 

Sitä piti olla vain vähän: mies saa outoja kohtauksia, joissa puhe puuroutuu, tajukin saattaa mennä, ja lääkäri antaa ensin väärän diagnoosin. Tuskaisan jakson jälkeen virhe oikaistaan, ja hän totuttelee ajatukseen, ettei kuolekaan ihan vielä. Kielinero Leylandin ainainen haave on opetella kaikkia Välimereen rajoittuvien maiden kieliä ("Älä unohda maltan kieltä"). Vielä ehtii siis haalia lisää oppia, mutta mitä muuta? Ajankulun olemuksen mietintää ja muistoja tarinassa on paljon, mutta myös konkreettisia sanojen ja ilmausten käännöspohdintoja, tulevaisuuteen katsomista ja kannanottoja muun muassa tv-ohjelmien puhetapaan, eutanasiaan, suuriin maailmantapahtumiin suhtautumiseen...

"Totuus oli siltikin, että loppujen lopuksi oli ratkaisevaa oli se, kuinka jokainen eli oman elämänsä, jokaisen kohtalon käänteen,jokaisen onnen ja epäonnen hetken."

Kirjan tärkein anti ja pointti (minulle) on Leylandin pohdinta kielestä. Sanoista, teksteistä, merkityksistä, kielten eroista, vivahteista kirjoittamisessa ja kääntämisessä - molemmista puhutaan ja molempia ajatellaan paljon, filosofisessa mielessä "puhtaasti": rakkaudesta lajiin, viisautta etsien, molempia koko ajan kerryttäen. Nostaisin tämän etualalle, ja vasta kaukana sen takana tulevat luontosuhde ja muut mainitut seikat.

"Millään muulla ei ollut koskaan ollut hänelle merkitystä, vain sanoilla. Asiat olivat olemassa vasta, kun ne nimettiin ja lausuttiin ääneen. Asenne oli tullut täysin hakematta, ja niin oli ollut alusta pitäen."

Jo aikuistuneet lapset sekä ystävät ja kollegat molemmissa maissa ovat miehen tarinassa tärkeitä, mutta heidänkin kanssaan puhutaan paljon, eniten, edellä mainituista asioista. Leylandin elämässä kaikki, ystävyydestä rakastamiseen, työstä vapaa-aikaan, kietoutuu sanoihin. Kirja on oikeastaan rakkaustarina, suuresta rakkaudesta kieleen, niin puhuttuun kuin ajateltuun. Hurmaavaa himolukijalle ja kielen ystävälle! 

Satumaista ehkä, mutta lällyyden kirjailija onnistuu välttämään. Tosin kaivattua säröä en olisi minäkään pannut pahakseni: sen olisi voinut lisätä vaikkapa tekemällä perheidyllistä hieman rosoisemman ja edes toisesta lapsesta täysin erilaisen, joko tyystin eri asioista innostuvan tai mistään piittaamattoman "ganstan" vastakohdaksi kieltä intohimoammattinaan tehneille vanhemmilleen. Toisaalta säröinen kirja olisi jo toinen teos. Sitä paitsi pituutta on nytkin riittävästi, ja kuten kriitikko (linkki yllä) sanoo, jonkin verran se sisältää vellovaa toistoa, mitä en tässä pitänyt pahana - niinhän ajattelussammekin on, eikä tarinan juju ole juonessa. Joka muuten etenee Leylandin mietinnällä siitä, ovatko vuosikaudet kääntäjänä hukuttaneet hänen oman äänensä. Miten sen voisi löytää? Ja olisiko hänestä kertojaksi?

"Oli uskomatonta, Leyland mietti, mistä kaikesta oli päätettävä, kun ei ollut kääntäjä, vaan kertomusta itsenäisesti sepittävä kertoja."

Pidin kirjasta paljon, osui oikeaan kohtaan ajassa ja sisällössään. Suomennokselle ei täyttä kymppiä - pyörätuoli ei ole rullatuoli ja muutama muu kohta hieman särähti, mutta silti: sanojen ja merkitysten rakastajille upean upottava teos! 

"Kirjoittaminen: itsensä peilaamista."

Sveitsiläinen kirjailija Mercier on filosofian tohtori, joka kirjoittaa saksaksi, ja kirja on häneltä toinen suomennettu. Yöjuna Lissaboniin julkaistiin suomeksi 2010. 

Kenelle: Kielen (kielten) ystäville, kääntäjille, kirjoittajille, intohimolukijoille, kotifilosofeille. 

Muualla: Tarukirja sanoo kirjaa erinomaiseksi ja kertoo siinä olevan "kieliin, kääntämiseen, muistoihin ja aikaan liittyvää pohdintaa. Siinä on myös uskollista ystävyyttä ja lämpimiä ihmissuhteita."

Pascal Mercier: Sanojen paino. (Das Gewicht der Worte). Suomennos Tuulia Tipa. Tammen Keltainen kirjasto 2021. Kansi Markko Taina.

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys, Tulevaisuuden identiteetit

Perttu Pölönen on viisas ihminen. Totesin näin kuultuani kaveria YIT:n Kestävät kaupunkiympäristöt -seminaarissa, sittemmin kirjamessuilla. Havaintoni ei ollut uniikki; keksijä, futuristi ja säveltäjä Pölöselle on myönnetty "nuorten Nobel" EU:n Young Scientist -kilpailussa Sävelkello-keksinnöstään (pääsi oikeisiin Nobel-juhliinkin!) ja hänet listattiin Euroopan lupaavimpien innovaattoreiden joukkoon, joka kutsuttiin NASAn tutkimuskeskukseen Piilaaksoon pohtimaan maailman kiperimpiä ongelmia ja tulevaisuuden teknologioita. Noin alkajaisiksi. 

Tulevaisuuden lukujärjestys -kirjassa hän koostaa ajatuksiaan taidoista, joita tarvitsemme tuossa hämärässä paikassa nimeltä tulevaisuus; taitoja, jotka auttavat selviämään työelämässä kaiken muuttuessa. Idea on se, ettei kannata hirttäytyä ammattiin ja tehtävänimikkeeseen, yhteen ja samaan minäkuvaan, vaan kehittää itseään laaja-alaisemmin, ihmisenä. Niissä taidoissa, joihin koneet eivät pysty. 

"Me emme voi tietää, mitä meiltä vaaditaan tulevaisuudessa, joten on hyvä pysyä vastaanottavaisena ja kehittää itseään mahdollisimman monipuolisesti. Jos koulussa on joku päivä opettajarobotteja, opettajan pitää päivittää minäkuvansa uudestaan. Jos valtioiden rajat hälvenevät ja maailma yhdistyy entisestään, sinun pitää miettiä suomalaisuus uudestaan globaalissa maailmassa. Minäkuvasi, luonteesi ja roolisi, joista käsin tarkastelet maailmaa, ovat jatkuvassa muutoksessa."

Lukujärjestys ei sisällä matematiikkaa, lainsäädäntöä, puutarhanhoitoa, taidetta tai urheilua, vaan kaikkia niitä. Tai miten ihminen päättääkään tekemisiään suunnata. "Aineina" ovat uteliaisuuden, luovuuden, ongelmanratkaisun ja pitkäjänteisyyden kaltaiset taidot. Ne, joita jokaisen, ammatista, taustasta, persoonasta tai elämäntilanteesta huolimatta olisi hyvä Pölösen mielestä kehittää. "Aineita" on 12, ja lisäksi kaiken kuorruttavana jälki-istuntona rakkaus. 

Pölönen kertoo omasta kehityskaarestaan, Sävelkello-oivalluksesta hän siirtyy laajempaan kontekstiin siitä, mikä häntä on ohjannut ja minkä uskoo olevan tärkeää ihmisten selviytymiselle yleisemminkin. On helppo yhtyä sanomaan muun muassa siitä, ettei faktojen ulkoa osaaminen enää riitä (eikä sitä nettiaikakaudella juuri tarvita), vaan on opittava kriittistä ajattelua ja viisasta tulkintaa. On osattava kysyä hyviä kysymyksiä ja arvioida monesta tuutista tulvivan tiedon luotettavuutta. Hätäistä heilumista sinne tänne olisi hyvä välttää, jos tavoittelee vakautta ja onnellisuutta.

"Ilman sitoutumista ei saa syvyyttä. Pitkäjänteisyys tuo merkityksellisyyttä ja kärsivällisyys on hyve. Ne ovat taitoja, joita voi oppia. Ei ole mitään palkitsevampaa kuin pitkäjänteinen työ, joka kantaa hedelmää. Lupaan että myös elämänlaatusi kohenee, kun maltat mielesi."

Urheilu - siinäkin kaveri on kunnostautunut - on opettanut Pölöselle fyysisen ja psyykkisen kunnon tärkeyden kaiken perustana.

"Jos mieli ja ruumis eivät voi hyvin, muutkaan lukujärjestyksen taidot eivät voi kehittyä. Hyvinvoinnista on pidettävä hyvää huolta."

Perushyviä neuvoja ja ajatuksia, joiden lukeminen antaa varmasti ajateltavaa itse kullekin. Etenkin nuorille, jotka pähkäilevät hähmäisten näkymien varjossa koulutus- ja ura-valintojaan. Toivottavasti kukaan ei lannistu Pölösen huippusuorituksista, vaikka tämä aika ihmemieheltä vaikuttaa, vaan osaa suhteuttaa asiat omaan arkeensa. Ylimielisyyttä neuvoissa ei silti ole, vaan innostusta ja konkreettisia perusteluja. Eikä inhimillisyyden painotus voi olla koskaan huono neuvo. 

Pölösen toinen kirja, Tulevaisuuden identiteetit, on hienosäätöä edelliseen. Voi kirjan lukea itsenäisenäkin, mutta sen anti on rajatumpi. Suosittelisin hieman vanhemmille kuin ensimmäistä kirjaa. Perinteisten tittelien ja ammattinimikkeiden sijaan tai oheen kirjoittaja on miettinyt uusia tekijätyyppejä, joita ihmiset edustavat, persoonallisuutensa mukaan. Jatkossa voisi olla tärkeämpää luokitella itsensä esimerkiksi mahdollistajaksi, innostajaksi tai kiteyttäjäksi kuin osastopäälliköksi, myyjäksi tai lehtoriksi. Ajatus on se, että persoona ei katoa, vaikka työ vaihtuisi. Ja tietysti se, että omat vahvuutensa on hyvä tunnistaa, ehkä kehittää mielessään itselleen sopiva "nimike". 

Sujuvaa, jutustelevaa ja ajatuksia herättelevää luettavaa. Pölönen on nähnyt vaivaa tiivistääkseen sanomansa helposti omaksuttavaan muotoon. Tai ehkä tässä toimii eräs kirjoittamisen peruspiirteistä, johon uskon: selkeät ajatukset tuottavat selkeää tekstiä. Annoin Tulevaisuuden lukujärjestys -kirjan luettavaksi kahdelle 17-vuotiaalle lukiolaiselle. Molempia aihe kiinnosti, mutta kommentteja en vielä sisällöstä ole saanut, odotan innolla!

Kenelle: Opiskelijoille yläkoulun lopulta eteenpäin ja heidän läheisilleen, oppimisesta innostuville, tulevaisuuttaan pähkäileville.  

Muualla kirjasta Tulevaisuuden lukujärjestys: Lukujonossa-blogi arvostaa. Kirjat kertovat suosittelee. Bibbidi Bobbidin Minna on kriittisempi, mutta toteaa: "Teos on kuitenkin tutustumisen arvoinen ja voi antaa avaimia esimerkiksi urapohdintoihin tulevaisuutta silmällä pitäen."

Perttu Pölönen: Tulevaisuuden lukujärjestys. Otava 2020. Tulevaisuuden identiteetit. Otava 2021. 

Taina Latvala: Torinon enkeli

Torinon enkeli on vinkeä kirja, hyvällä tavalla. Se sisältää niin ällistyttävän monenlaista. Tekstilajeja minä-kerronnasta kirjoitettuihin viesteihin, kysymys-vastausosista kirjallisiin sitaatteihin, monen aikatason muistelua ja tätä hetkeä, hippusen historiaa ja annoksen Italiaa, mystistä uhkaa ja arkista huumoria, seksiä ja ystävyyttä, psykologiaa ja raamatullisuutta, terapiaa ja tervettä järkeä, poliiseja ja taiteilijoita...

Kaikki lomittuu luontevaksi kokonaisuudeksi, kun nimettömäksi jäävä kirjailijanainen kertoo tarinaansa siitä, miten hän tulee lähteneeksi taiteilijaresidenssiin Torinoon kirjoittamaan. Takana on ero miehestä, Samista, jonka polttava vauvakuume vaivasi naista; hän ei ole varma, haluaako hän lapsen, vaikka asiaa paljon (liikaa) pohtii. Muutenkin nainen on jonkinlaisessa käännekohdassa itsensä kanssa ja kadehtii niitä, joille suuret päätökset elämässä ovat selkeitä. Hän lukee Sheila Hetin kirjaa Motherhood: 

"Kirjan alussa kertoja sanoo, että kirjallisuuden maailmassa nelikymppinen noviisi on vielä nuori, mutta kaikessa muussa auttamattoman vanha. Hänestä tuntuu, että hän on vasta raivaamassa tietään rannalle, kun kaikki veneet jo lipuvat kaukana. Ja hän, kohta 37-vuotias nainen, vasta etsii venettä.

Minusta tuntui täsmälleen samalta.

Minusta tuntuu samalta."

Majapaikka on viehättävä, siitä taidesäätiössä vastaava Lorenzo komea, taloudenhoitaja rouva Gentili pätevä. Nainen tutustuu Torinoon innolla. 

"Tunnelma oli kiistatta modernimpi ja äänekkäämpi kuin Roomassa, mutta ei Torino ollut täysin unohtanut historiaansa, Torino muisti kyllä ketä sen olivat perustaneet ja minä vuonna."

Residenssin kirjastosta löytyy kiinnostavia kirjoja, kuten Lorenzo Moravian teos Hyvän ja pahan voiman kaupunki (suom. Anna-Liisa Mäki-Bolzonaro, Gummerus 2018), joka tekee naiseen voimakkaan vaikutuksen. Hyllyssä on myös aiempien asukkaiden teoksia. Asukkaista on muuten lista kirjan lopussa, ilmeisesti paikka on oikeasti olemassa? Viitteen siitä antaa sekin, että kirjailija Taina Latvala vilahtaa tarinassa hauskassa cameo-roolissa yhtenä residenssiä käyttäneistä. Ja Karl Ove Knausgård (!), tosin vain kirjeen muodossa.

Nainen nauttii ympäristöstä ja pähkäilee, mitä elämällään tekisi. Kunnes alkaa tapahtua kummia. Hän löytää illalla kadulta pienen palelevan tytön, jonka kaikki vaikuttavat hylänneen. Mitä tehdä - eihän lasta voi uloskaan jättää. Ei ainakaan tämä nainen, jonka omatunto ja "oikein tekemisen" pakko metelöivät herkästi muissakin asioissa.  

"- Mennään kotiin, sanoin tytölle lopulta. Jo silloin ihmettelin, miten luontevalta se tuntui. - Minä keitän sinulle teetä."

Ei-äitityyppinä itseään pitävä nainen joutuu huolehtimaan lapsesta vasten tahtoaan. Ironista, koska hän pohtii sekä lapsenhankintaa että lapsuuttaan paljon. Kotimaassa hän teki sitä terapeutin kanssa, eikä ole tähän tyytyväinen.  

"Joskus minulta on kysytty, onko minulla ollut onnellinen lapsuus. Onko kenelläkään, tekisi mieli vastata. Olen kuitenkin aina sanonut: kyllä. - - - ...rajaan pois kaiken sen mitä en tahdo ajatella, olen kuin taidemaalari joka hyväksyy teokseensa vain tietyt värit, vain tietyn osan järvestä ja tietyn laiturin..."

Asunnossa on jotain outoa, on naisen pian pakko tunnustaa. Muillakin asujilla on ollut kummallisia kokemuksia ja kohtaloita, saa hän kuulla. Tapahtumat alkavat vyöryä naisen hallitsemattomissa. Myönnän, että lukijaa oikeasti pelotti tässä vaiheessa. Kauhistutti myöhemminkin, kun vyyhtiä on jo alettu purkaa, mutta eri tavalla.

"Jäin seisomaan keskelle huonetta tietämättä mitä tehdä. Rouva Gentili nielaisi. Hän huokasi syvään, purkasi yhdellä henkäyksellä kaiken sen jännityksen, jonka edelliset minuutit olivat saaneet hänessä aikaan. Istuin sängylle ja peitin kasvoni. - Haluatteko tulla minun luokseni yöksi, rouva Gentili kysyi. - Minä keitän meille teetä."

Yllätyksellinen ja elävä lukukokemus, joka yhdistää monet teemansa ja tyylinsä ihailtavan taitavasti. Huolellisesti laadittu kokonaisuus ei junnaa, ratkeile tai selittele, vaan etenee reippaasti luottaen lukijaan, joka palkitaan monipuolisuudella ja hämmästyneellä huh-ololla sekä tilalla omille oivalluksille. Kiinnostava tarina on ehkä luettava toisenkin kerran kaiken sisäistämiseksi, kun ensimmäisellä kerralla seuraa herkeämättä pääjuonta. 

Kenelle: Jännityksen ja Italian ystäville, psykologisten romaanien lukijoille, elämänvalintojaan pohtiville, mielikuvitusmatkailijoille. 

Taina Latvala: Torinon enkeli. Otava 2021. Kansi Emma Virtasalo. 

Kustantajan lukukappale. Helmet-haaste 2021 kohta 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä

Kansallisteatteri: Saituri

Teatteriin ei tarvitse ihmisiä nykyisin houkutella: uskon, että kuivan kauden jälkeen ja niukan paikkatarjonnan aikana esitys kuin esitys on helposti täynnä, niin täynnä kuin saa olla. 

Puolentoista vuoden tauon jälkeen me bloggariklubin jäsenet saimme kutsun Kansalliseen, sekä tutustumaan uusiin Vallilan pisteen tiloihin että katsomaan ennakkona Molièren Saituri, ja ilolla siihen tartuttiin. Tauon jälkeen vanha kunnon klassikko on nappivalinta. Näinä aikoina ei jaksaisi jotain kovin yhteiskunnallista tai kokeellista, vaan paluu juurille on paikallaan. Ja mitä saatiin?

Hupsua hupailua, upeaa ulkoasua ja esillepanoa, taitavia suorituksia ja elävän esityksen riemua! Vesa Vierikon nokkela ohjaus ujuttaa mukaan kivoja pikku jekkuja perustarinaan itarasta Harpagonista, joka suojelee ja rakastaa kolikoitaan yli kaiken, jopa lapsiensa. (Kieltämättä mieleen tulivat jokuset nykyrikkaat pörssihirmut). Markku Maalismaa pääroolissa näyttää ja kuulostaa juuri siltä kuin äijän olen kuvitellut, nuoret näyttelijät, kuten Jussi-Pekka Peräinen, Asta Sveholm ja Jari Lalou seuraavana sukupolvena tuovat lavalle iloa ja energiaa. Tekemisen ja näyttämisen halu sekä kertyneet taidot pääsevät oikeuksiinsa. 

Konkaripuoli pelaa varmasti ja ihailtavalla ammattitaidolla, kuten Paula Siimes ja Karin Pacius herkullisissa höpsöissä rooleissaan. Eri-ikäisten yhteispeliä katsoessa muistaa sen, mikä teatterissa viehättää. Tiimityö on enemmän kuin osiensa summa.  

Visuaalisesti hieno esitys, etenkin pidin puvustuksesta, mutta myös lavasteet toimivat. Uusissa, vanhaan konepajaan remontoiduissa tiloissa on teollisuustilan rosoa ja historian havinaa jo sinällään. Kuten aina vanhojen rakennusten remppaamisen kanssa, piirustukset ovat mitä ovat ja töissä tulee eteen yllätyksiä. Teatterin tekninen tuottaja Jukka Vuokko (kuvassa alla) kertoi, että hallissa on rakennettu ennen junavaunuja, joten lattian alta löytyi muun muassa masuuni, jossa on sulatettu rautaa vaunujen rakennusaineiksi. 

Valaistus oli yksi haastavista kohdista, hallissa kun on hienot kattoikkunat eikä suojellun rakennuksen rakenteita näiltä osin saa mennä muuttelemaan. Ikkuna on peitetty salin puolella. Byrokratia tilojen muuttamisessa teatterikäyttöön oli normaalia valtaisampi, enkä tarkoita nyt Museoviraston kanssa asiointia, joka on normitoimintaa suojelluissa kohteissa. Tie oli paljon pitempi, sillä hankkeen aikana tilan omistussuhteet muuttuivat, rahoitus- ja lupajärjestelyt kiemurtelivat kaupungin hallinnossa ja monenmoista odottamatonta haastetta ilmaantui, kuten eräs pandemia. Kaiken jälkeen teatterin väki voi todella olla ylpeä sitkeydestään ja hankkeen viennistä näin pitkälle. Töitä on tehty hurja määrä. Toistaiseksi tila on saanut rahoituksen Kansallisteatterin pienen näyttämön remontin ajaksi väistötiloina (sen rempan suunnitelmat ja aikataulu uusiutuvat, alunperin arvioitiin valmiiksi noin 2024, mutta uskon että viivästyy). Näin mittavan projektin jälkeen todella toivoisi Vallilan tilan saavan jatkoa ja teatterikäyttöä myöhemminkin. 

Tunnelmallinen tila mahdollistaa 3 - 4 eri esityksen pyörittämisen ohjelmistossa. Talotekniikaltaan historiallinen teollisuushalli on toki omalaatuisensa, lue: talvella viileä ja kesällä kuuma, mutta rouheat näkymät korvaavat pientä pinnistelyä katsomossa. Ja itse esitykset tietysti. Livenä nähtynä pitkästä aikaa tunnelmassa oli varmasti ekstralisää niin esiintyjien kuin katsojien puolella. Hyvin toimi, vaikka hienoinen haikeus on myös läsnä. Milloin päästään normaaliin, milloin voi turvallisin mielin varailla ja vierailla teatterien katsomoissa niin paljon kuin sielu sietää?

Tämänhetkiset koronarajoitukset taiteen ja kulttuurin alalla tuntuvat mielivaltaisilta, jopa absurdeilta. Viranomaiset eivät vaikuta tuntevan alan toimintaa ja mikä pahinta, sitä vahinkoa, jota elinkeinon rankka rajoittaminen aiheuttaa. Yli satatuhatta ihmistä perheineen kärsii tästä nahoissaan ja pankkitileillään, henkisestä vahingosta kaikille puhumattakaan. Esimerkiksi elokuvateattereista ei ole löydetty yhtään tartuntaketjua, mutta niitä koskevat silti 25 henkilön sisätilarajoitukset. On selvää, ettei satojen ihmisten saleja teattereissa, leffoissa tai messukeskuksissa kannata pitää avoinna noin pienen katsojamäärän takia. Lomautuksia ja alanvaihtoja on siis luvassa jatkossakin, jos sääntöjä ei saada viilattua; ei turvallisuutta heikentävästi, vaan vastuullisesti ja oikeudenmukaisesti, muihin aloihin verraten. Jotta alan ihmiset perheineen elävät jatkossakin, myös suoraa rahallista tukea tarvitaan varmasti lisää. Sitä vähemmän, mitä enemmän töitä - jonka ostajia eli katsojia kyllä löytyy - saa tehdä. 

Suomen Kansallisteatteri: Saituri. Vallilan Kansallisteatteri 2021.

Ohjaus Vesa Vierikko, suomennos Arto af Hällström, dramaturgia Eva Buchwald, lavastus ja puvut Tarja Simone, valot Ville Toikka, äänet Esa Mattila, naamiointi Petra Kuntsi.

Rooleissa: Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Tero Koponen.



Valokuvat esityksestä: Stefan Bremer.

Tilakuvat omiani.

Teatterin sivulla: https://kansallisteatteri.fi/esitys/saituri/

Vallilan näyttämön tiedot: https://kansallisteatteri.fi/nayttamot/vallilan-kansallisteatteri/

Jännitettävää ja matkustelua

Lasitarha aloittaa uuden sarjan, joka kertoo rikostutkijoiden Elmo Vauramo ja Matilda Metso tutkimista rikoksista Jyväskylän seudulla, jonne Elmo muuttaa Helsingin rikospoliisista uuteen työpaikkaansa. Se heittää lukijan heti syvään päätyyn pahimmalla mahdollisella tapauksella, lapsen katoamisella. 

Eikä vain yhden lapsen, vaan useamman, käy ilmi. Lilja etsii yhä poikaansa, joka on kadonnut ja julistettu kuolleeksi jo vuosikymmeniä sitten. Hän ei voi uskoa tämän menehtyneen - tai ainakin haluaa pitää tapauksen esillä ja puhua siitä ammoisten asianosaisten kanssa. Jos joku muistaisi vielä jotain tärkeää...

Dekkari on laadittu taitavasti lajin taiteen sääntöjen mukaan, jännitys pysyy hienosti yllä ja kasvaa. Suorastaan karmealla tavalla. Henkilöt ovat eläviä: mukavaa, että pääosassa ei ole vanheneva miestutkija ura- ja terveysongelmineen, vaan nuorehko Elmo, jolla on tietysti omat kuvionsa muun muassa naismaailmassa. Matilda jää toistaiseksi hieman vieraammaksi, mutta on persoonaltaan kiinnostava. Siinä on nainen, joka ei turhia lörpöttele!

Lilja tulee tutuksi, sydäntäsärkevästi. Hän on menettänyt pojan lisäksi myös kuulonsa ja miehensäkin, Leosta ei ole enää seuralaiseksi. Paras ystävä Vivian toimii Liljan tulkkina ja tukijana, kun nainen tapaa poikansa katoamisesta ehkä jotain tietäviä henkilöitä, mikä ei lukijasta tunnu kovin turvalliselta.

Tyylikäs ja vetävä dekkari, sitä lajia, joka kantaa jälleen hyvää viestiä suomalaisesta kirjallisesta osaamisesta - se pärjää mille ja missä vain. Luin muuten myös ruotsalaisen Anna Janssonin dekkarin Katoavat jäljet, jossa on sama aihe, paitsi että siinä tutkija Kristoffer Bark yrittää selvittää oman tyttärensä katoamista. Vetävä sekin on, mutta hieman sekavampi kummallisine (hieman epäuskottavine) yhteensattumineen; tosin loppuratkaisu onnistuu yllättämään.

Kumpikaan dekkareista ei kuvaa verta ja väkivaltaa, vaan porautuu enemmän ihmissuhteisiin ja ihmismieleen, mitä arvostan. Sain kirjan kustantajalta.  

Tuire Malmstedt: Lasitarha. Aula & Co 2021. Kansi Tuomo Parikka.

- - -

Heikki Valkamaan ei voi olla törmäämättä, jos yhtään seuraa Ylen kanavia: etenkin Tokion olympialaisten aikaan saimme nautittavia päivityksiä japanilaisesta elämänmenosta. Oli Yleltä niin oikea veto lähettää juuri tämä Japanin-asiantuntija paikan päälle! 

Uusin dekkari Yakuzan kosto kertoo japanilaisesta järjestäytyneestä rikollisuudesta. Sitä en tiedä (en ehkä haluakaan tietää), miten aihepiiri suhtautuu todellisuuteen, mutta muut maasta kertovat osuudet ovat uskoakseni faktaa. Niin avartavaa kurkata toiseen todellisuuteen, jota Valkama esittelee sulavasti ja vankalla tietämyksellä. 

Juoni ei ole ylitsepursuvan yllätyksellinen, paljon kuollaan - etenkin alku on tappamista täynnä niin, että silmissä vilisi ruumiita kuin räväkimmissä toimintaleffoissa - mutta juuri tuo "muu" kiehtoo. Ja suomalainen kokki Riku Mäki, joka on perustanut ravintolan Tokioon! Miehen suuri haave on toteutunut, ja nyt olisi aika rauhoittua ja perehtyä entistä syvemmin japanilaiseen ruokakulttuurin vuoden kymmenine ruokasesonkeineen (niitä on tarkemmin sanoen 74), jos olosuhteet sallisivat. Hänen poliisiystävänsä Matsuzaka on mukana kuvioissa, tai Riku hänen, miten vain: ystävyys tuo lämmintä ulottuvuutta tapahtumiin. Romantiikkaakaan ei tarinassa unohdeta, ja aikamoisia yllätyksiäkin sittemmin seuraa, kun rivakasti etenevää juonta loppuun saakka seurailee.

Hyvin vetää, sekä kirjailija että kirja. Riku Mäki on jo tuttu aiemmista kolmesta Valkaman dekkarista, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Sopii niin ruuan, Japanin kuin toiminnan ystäville. 

Heikki Valkama: Yakuzan kosto. Tammi 2021. Kansi Markko Taina.

- - -

Kesän mökkeily- ja perhetohinoissa lukeminen on pätkittäistä ja tapahtuu minulla yleensä yöllä puhkiväsyneenä: siksi on jopa vaikea muistaa, mitä on tullut luettua, vaikka valikoima on ollut "helppoa" juonellista tavaraa (juuri edellä mainitusta syystä). Sellaisen havainnon olin tekevinäni, että monet uutuuskirjoista jännitysosastolla kertovat matkustamisesta, lieneekö syy korona-ajan kotona kökkimisen. Vai valitsenko tiedostamatta sellaisia? Oletko huomannut samaa?

Clare Mackintosh kertoo matkasta, jolle lentoemäntä Mina itsensä järjestää päästäkseen karkuun ongelmia kotona. Kyseessä on ensimmäinen suora lento Lontoosta Sydneyyn, ja se saa paljon mediahuomiota sekä julkkismatkustajia. Mutta pian menee pieleen niin PR-mielessä kuin muutenkin, kone kaapataan. Mina on tiiviisti mukana alusta loppuun, pakotettuna tosin, sillä naista kiristetään uhkaamalla hänen 5-vuotiaan tyttärensä henkeä, jos nainen ei suostu yhteistyöhön. Pelastaako satoja matkustajia vai oma lapsi, kas siinä pulma. 

Kiinnostava kulma on myös adoptio, joka Minan tapauksessa on ollut haastavaa. Avioliitossakin on hankaluuksia, joten on ymmärrettävää, että Mina pakenee työhön, jossa tavallisesti viihtyy, vaikka mies on vastakarvaan. Mutta juuri tämä lento olisi ehkä saanut jäädä väliin. 

MacIntoshin kirjat koukuttavat tehokkaasti niin, että kesken ei voisi kuvitellakaan jättävänsä. Tästä jäi jopa muistijälki, joka tuskin kuitenkaan kantaa siihen päivään saakka, kun itse ehkä saa joskus taas lähteä lentomatkalle. 

Clare Mackintosh. Panttivanki. Gummerus 2021. Suomennos Marja Luoma. 

- - -

Pauliina Suden Seireeni ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Onneksi luin sen vihdoin, sillä viihdyin mainiosti sen kanssa, vaikken mielelläni risteilylle lähtisikään. Oli silti kiinnostavaa kuulla, millaisia ovat todelliset luksusristeilyt. Nyt ei puhuta tallinkeista eikä siljoista, vaan ökymatkailusta Välimerellä paatissa, jossa on 5 000 vaativaa matkustajaa. Laivalla on omat koripallokentät, leffateatterit, kaikki mahdolliset viihtymisen ja hemmottelun palvelut, mikä edellyttää tietysti valtavan määrän henkilöstöä.

Suomalaiset sisarukset Leia ja Ripsa lähtevät mukaan risteilylle Barcelonasta. Kyse ei ole tyttöjen bailausmatkasta - vaikka Ripsa kyllä parhaansa yrittää homman tähän kääntää - vaan aikuisten ja äitien reissusta, jossa on tarkoitus myös katsella maisemia ja historiallisia kohteita satamissa matkan varrella, kuten Pompeijia, jonka näkemisestä Leia on haaveillut. Leian sosiaalinen omatunto kolkuttaa herkästi, eikä hän voi hyvällä mielellä katsella henkilöstön orjamaista aherrusta. Järkytystä herättävät myös uutiset Välimerellä turvattomina seilaavista pakolaisista. Toimen naisena hän pyrkii saamaan niin henkilökunnan kuin pakolaisten huonoa kohtelua tietoonsa ja julki, ja joutuu napit vastakkain laivayhtiön kanssa. Sen intressit kun ovat täysin toisenlaiset. 

Alussa unohdin lukevani dekkaria ja tuudittauduin mukavaan reissuun naisten kanssa. Juhlimista, flirttiä, övereitä laivan tarjoomuksia... kunnes alkaa tapahtua. Vyöry kasvaa, jännitys tiivistyy ja juoni tihenee, toden totta, aivan loppuun saakka! Saattaa olla, että tämän jälkeen mieli tekee risteilylle entistä vähemmän. Ahdistusta aiheuttavat paitsi jännärimäiset tapahtumat myös tieto siitä, että todellisuus on monessa kohtaa läsnä. Mukavuuslipun alla työolot voivat olla surkeat, ja vielä surkeampaa on ihmissalakuljettajien uhreilla. Leian puheet oikeudenmukaisuudesta ja riistosta ovat asiaa, ja sitä puolta on vähintäänkin riittävästi - kyse on sentään viihdekirjasta - mutta pointit tulevat selviksi ja tehokkaasti tunnetasolle saakka. 

Mutta seikkailusta on kyse, ja ennalta-arvaamattomista tapahtumista. Henkilöt ovat uskottavia, ja heistä kuoriutuu mielenkiintoisesti uusia piirteitä pitkin matkaa. Toivottelen hyvää risteilyä sinullekin!
 

Pauliina Susi: Seireeni. Tammi 2017. Kansi Timo Numminen. 

- - -

Risteilystä on kirjoittanut myös ruotsalainen Mats Strandberg. Osuvasti nimetyn kirjan, Risteily, (Like 2016, suomennos Stella Vuoma) luin jo aiemmin, mutta siitä ei mieleen kuitenkaan paljon jäänyt. Väkivaltaa piisasi.  

Ruth Ware on sijoittanut suljetun paikan arvoituksen kirjaansa Nainen hytissä 10 (Otava 2017, suomennos Terhi Kuusisto. Hypistelin tätä joskus, mutten suoraan sanoen muista siitä mitään. Mahdoinko edes lukea, tuskin ainakaan loppuun asti. Kun katson kirjabloggareiden juttuja, jotain kelloja soittaa lainattu ripsiväri ja risteilijä Aurora Borealis, jolla matkalle päässyt tiedottajanainen näkee jotain outoa.

Vesille vie myös saksalainen Sebastian Fitzeck kirjallaan Matkustaja 23 (Bazar 2021, suomennos Sanna van Leeuwen). Kirsin kirjanurkka kuvaa kirjaa niin hyytävästi, että painajaisten pelossa jätän tämän suosiolla väliin. Psykopaattista, iljettävää... Huh!

Taidan jättää jännittävän mutta hajanaisen mielikuvittelumatkailun toistaiseksi ja siirtyä perusromaaneihin kesämoodin jälkeen. Ensimmäinen syksyn uutuus nimittäin putkahti juuri postilaatikosta, joten tästä se lähtee, kirjasyksy 2021. Hyvää sellaista myös sinulle!

 

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

"Monta vuotta aikaisemmin mummi oli sanonut, ettemme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä. Minä lilluin silloin uima-altaan vedessä vyötäisiä myöten, hän puolestaan loikoili rantatuolilla sormeillen polvensa löystynyttä ihoa ja tarkkaillen vartalossaan tapahtuneita muutoksia kuin ulkopuolinen. - Emme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä, Teresa. Joskus olisi parempi olla tutustumatta alun alkaenkaan. En sinä iltapäivänä kiinnittänyt huomiota hänen sanoinsa. Olin seitsemäntoistavuotias, ärsyynnyin neuvoista, olin epäluuloinen."

Torinolainen Teresa viettää lapsesta saakka kesälomiaan isänsä äidin talolla toisella puolella Italiaa, Apuliassa. Tylsistyy ilman kavereita tietysti, joten hän on innokas tutustumaan läheisen maatilan asukkaisiin. Kolme poikaa omalaatuisen pariskunnan hoivissa kiehtoo häntä, tilan maanläheinen ja hengellinen elämä. Kuin perheenpää Cesare olisi keksinyt täysin oman uskonnon, Raamattuun lujasti pohjautuvine ajatuksineen. Lapset opetettiin kunnioittamaan elämää sen kaikissa muodoissaan, edes hyttysiä ei saanut tappaa, ja omavaraisuus oli kunnia-asia. Teresa viihtyi tilalla, jossa oli niin toisenlaista kuin suurkaupungissa, ja odotti kesiä kiihkeästi. Hän suorastaan hullaantui yhteen pojista, Berniin. Teineinä he seikkailivat lähiseuduilla ja, väistämättä, myös toistensa vartaloilla. 

"Toinen riemunaiheeni oli se, että minulla oli viimeinkin oikeita ystäviä, tai paremminkin veljiä ja siskoja. Bern, Tommaso, Danco, Giuliana, Corinne: nimemme muodostivat mielessäni yhtenäisen, katkeamattoman säikeen."

Teresa kertoo tarinaansa päälle kolmikymppisenä. Asiat eivät menneet lainkaan kuten piti, tai oikeastaan, ei hänellä tai muilla pitkän aikavälin suunnitelmia ollut, joten kuka tietää, miten olisi "pitänyt" mennä. Tavoitteita ja aatteita nuorilla kyllä oli, ja kiihkeitä tunteita, joista yksi oli luonnon puolustaminen. Omalla tavallaan, ei vanhempien tai yhteiskunnan hyväksymillä tavoilla. 

"- Tosiasiassa, hän jatkoi hetken päästä, Cesare suhtautui suurpiirteisesti moneen asiaan. Hän ajatteli, että ympäristön pelastamiseksi riittää se, ettei tapa mitään. - Ja...? Bern katsahti minuun vähän ankarannäköisenä. - Pelkkä säilyttäminen ei enää riitä, Teresa. Ne ajat ovat ohi. Olemme romahduksen partaalla, etkö huomaa? Meidän on autettava luontoa elpymään ja uusiutumaan luontaisesti, hän sanoi lausuen selkeästi viimeiset sanat. - Jos jatkamme samaan malliin, planeettamme on tulevaisuudessa pelkkää suolaerämaata."

Yksi teko johtaa toiseen, yksi tunne moneen muuhun tunteeseen. Lopussa mietin, kuinka paljon kirjan henkilöiden välillä oli oikeaa ystävyyttä tai rakkautta, vai oliko kyse niihin verhotusta vihasta? Ja kuinka paljon aikuistuvien nuorten päätöksiä sanelivat hormonit, tiedon tai järjen sijaan, luonto siis vallalla näinkin? Lienen Elena Ferranten kyllästämänä jämähtänyt hänen aikansa italialaiseen nuoruuteen, kun hämmästelen nuorten, etenkin tyttöjen, vapautta juhlia, liikkua omilla teillään aamuun saakka, huumekokeiluista ja muista päänsekoittamisista puhumattakaan. Muistutan itseäni, että nyt ollaan tässä ajassa, tai lähes. Ympäristöaktivismi on keksitty, kännykät ja netti laulavat, jopa laittomien maahanmuuttajien ja naisten asemaa sivutaan. Tarpeelliseksi ja hyväksi katsotun tekemisen ja rikosten raja alkaa hämärtyä (vai olisiko uusiutua parempi sana), samoin yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden: kenen puolesta taistellaan, kenen ei: onko minä itse kuitenkin lopulta jokaiselle maailmankaikkeuden keskus, jonka tarpeet, tunteet ja haaveet ovat ensisijaisia? 

Kerronta koukuttaa tehokkaasti. Giardanon teksti soljuu helposti kuin hengitys, vaivattoman tuntuisena ja kauniin houkuttelevana jatkamaan. Kelpo lukuromaani jos mikä jännityksineen, rakkauksineen, yllättävine käänteineen. Ei ole vaikea, vaikka kirjailija on teoreettisen fysiikan tohtori; ajateltavaa on silti riittävästi. Ehkä yksi kiehtova tekijä on se, että Giardanon kuvaamat ihmiset ovat niin erilaisissa ympyröissä ja erilaisia kuin itse olen. Heitä haluaisi ymmärtää, mutta se on haasteellista, tyypit jopa ärsyttävät, eikä tapahtumia pysty mitenkään ennakoimaan. Uhkaa on ilmassa alusta saakka.

Teresan minä-kerronnan lisäksi kirjailija käyttää paljon keinoa, jolle en tiedä nimeä - varmaan sellainen on - mutta joka siirtää kertojaksi jonkun muun, joka kertoo omaa tarinaansa Teresalle. Lukija kuuntelee (lukee) näitä osuuksia ikään kuin kaksien korvien kautta, omiensa ja Teresan. Kiinnostava efekti. 

"Jollei heittäytynyt rakkauteen nuorena, ennen kahdettakymmenettä ikävuottaan, ei mitenkään voi ymmärtää tunnetta siitä, että rakkaus oli kyllästänyt joka ikisen solun ja kudoksen, että siihen oli jäänyt lähtemättömästi koukkuun." 

Kenelle: Tarinankerronnan ystäville, vaihtoehtoisten elämäntapojen miettijöille, ympäristönsuojelijoille tai siitä vähät välittäville, Italia-faneille, ihmissuhderomaaneja ahmiville.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. Aula 2021. Suomennos Leena Taavitsainen-Petäjä. Kansi Laura Noponen.

Ennakkokappale kustantajalta.

Helmet-haasteessa 2021 sopii ainakin kohtiin: 

6. Kirja kertoo rakkaudesta
7. Kirjassa on kaveriporukka
8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa
22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä
29. Kirjassa henkilön maailma muuttuu
34. kirjassa tarkkaillaan luontoa