Enni Mustonen: Tekijä. Syrjästäkatsojan tarinoita 10, viimeinen osa.

Kymmenen kirjaa yhdeksään vuoteen. Hieno saavutus kirjasarjalle, joka on koukuttanut lukijoitaan niin tiukasti, ettei osaakaan ole voinut jättää väliin, vaikka välillä alkoi jo uuvuttaa. Havahduin sarjan olemassaoloon vuonna 2015, kun ihmettelin kirjamessuilla julmetusti väkeä keräävää osastoa ja puheliasta kirjailijaa, jonka äärellä yleisön istuma- tai edes seisomapaikat eivät millään vaikuttaneet riittävän. Mistä on kyse?

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ei tarvinne esitellä enää kenellekään. Ida Erikssonin lapsuudesta 1800-luvun loppupuolella alkanut vahvojen naisten tarina saa lopullisen pisteen, kun Idan tyttärentytär Viena palaa Amerikasta vuonna 1962 sarjan viimeisessä osassa, Tekijässä. Sarjan nimi kuvaa päähenkilöiden asemaa historiassa, merkkitapahtumien ja -henkilöiden lähellä - ja kirjailijan lentävän mielikuvituksen ansiosta vahvasti näihin vaikuttaneina. Höpsö, nerokas ja hurmaava idea, josta on syntynyt viihdyttävää tarinaa mutta varmasti monelle myös innostusta ottaa selvää todellisista historian tapahtumista. Kyllä, olen googlaillut itsekin osien taustoja ja henkilöitä aina Albert Edelfeltistä Armi Ratiaan, joka on yksi merkittävistä hahmoista Tekijässä. Ymmärrettävästi, onhan Viena puvustus- ja muotialan ammattilainen, Hollywoodissakin työskennellyt. 

"- Istupa alas, Viena, ja kerro, mitä muuta osaat paitsi puhua englantia! Tein työtä käskettyä ja kerroin, miten olin toiminut vuosia Foxin studiolla puvuston päällikön apulaisena. - Mitä se tarkoittaa käytännössä? kysymys singahti ilmoille kuin pyssyn suusta. Armi-rouva oli niin tuikea, että tuntui kuin olisin joutunut kolmannen asteen kuulusteluun."

Sarjan naiset ovat kaikki tekeviä ja aikaansaavia, ärsyttävyyteen asti kunnollisia ja supertaitavia. Siinä missä Ida organisoi taloudenpidot ja tapahtumat, hänen tyttärensä Kirsti perusti menestyvän muotiliikeen, tyttärentyttärestä Vienasta tuli huipputekijä alallaan. Uransa lisäksi he kasvattavat lapsensa ja hoitavat laajat lähiperheensä sekä osallistuvat yhteiskunnalliseen toimintaan kukin tavallaan - ei ongelmitta, mutta suvereenilla järjestelytaidolla ja rohkeudella. Hyviä esimerkkejä kenelle tahansa ja suoranainen naisvoiman ylistys ja julistus! 

Marimekko oli nouseva tähti muotimarkkinoilla. "Ei mikään tavallinen puoti", tuumii Ida-mumma. Todellisuudesta tuttuja nimiä tavataan: Annika (Rimala, tasaraidan suunnittelija), Mysi (Lahtinen), Anja (Lehto), Ristomatti ja muita. Ikoninen Armi Ratia istuu mainiosti Mustosen sarjan naiskuvaan itsenäisenä ajattelijana ja edelläkävijänä. Ratia hyödyntää Vienan taitoja niin työssä kuin sosiaalisissa tapahtumissa, joita yhtiöllä riitti. Henkilöstöä ja asiakkaita kestittiin, suuria muotikuvauksia järjestettiin niin Helsingissä kuin Bökarsin kartanolla, jonne piti rakentuman kokonainen Marikylä. Ideasta jäi jäljelle ihmettely, kanta-asiakkaiden verkkoyhteisö ja samaa nimeä kantava kangaskuosi, kuvassa alla, suunnittelija Jenni Tuominen.

Viena ei työtä pelkää, ja hengästyttävä on hänen aikataulunsa arjessa, jossa liikutaan Leppävaaran kodin ja Helsingin väliä. Pikkuveli Ilpo innostuu teatteriurasta, minkä kautta saamme katsauksen myös teatterilaitoksemme menneisyyteen. Politiikkaa sivutaan, yhteisten asioiden järjestelmistä kiistellään.

"Ei sillä, etteikö me kaikki oltu työttömien ja sairaiden ja köyhien vanhusten puolella rikkaita ja itsekkäitä paskiaisia vastaan. Se nyt kuitenkin oli pelottavaa, että Maijan ja Rikun mukaan maailman kaikki vääryydet johtuivat kapitalistisesta yhteiskuntajärjestelmistä ja vain siirtyminen sosialismiin voi ratkaista ihmiskunnan ongelmat. - Ja Neuvostoliittoko se on se teidän paratiisi? Ilpo huusi raivosta kalpeana eräänkin väittelyn tuoksinassa. - Stalin tapahtti melkein mun koko sukuuni! ... Jonkinlainen rauha saatiin taloon, kun pidin seuraavana päivänä ruokapöydässä puhuttelun koko joukolle ja ilmoitin, että vuokraemäntänä minulle on aivan sama, mitä aatetta tai uskontoa kukin kannattaa. - Mutta saarnaamista mä en siedä! sanoin suoraan. - Enkä minkään sortin käännytystyötä."

Hävettävän hauskaa on bongailla juonesta todellisia ihmisiä ja tapahtumia - niitä on ovelasti ujutettu juonen sekaan. Kirjan pääpaino on kuitenkin Vienan urassa ja elämässä. Ida-mummalle hän joutuu sanomaan lopulliset jäähyväiset, kuten me lukijatkin, mutta pyrkii noudattamaan tämän neuvoja ja esimerkkiä oman tiensä kulkijana, valintansa itse päättävänä, vahvasti tulevaisuuteen suuntautuvana nuorena naisena. Tietysti asiaan kuuluu myös rakkaus, jonka Viena antaa tulla jos on tullakseen. Yönvietto miehen kanssa ilman avioaikeita ei ole enää skandaali, vapautta on monessa mielessä enemmän kuin edellisillä sukupolvilla. Monia tärkeitä ilmiöitä Mustonen kuvaa alleviivaamatta, jättää ne lukijan iloksi ja hoksattaviksi. 

Hieman haikeana suljen viimeisen sivun, Mustosen mukavan jutustelevaa, viihdyttävää kerrontaa sekä mittavaa historiallista taustatyötä kunnioittaen. Samalla onnittelen kirjailijaa tämänvuotisesta 70-vuotispäivästä, joka oli hänen deadlinensa sarjan lopettamisen ajankohdaksi jo pitkään. Tekijänainen, kirjailija itsekin! 

Toisaalta olen helpottunut, sillä on uusien tarinoiden aika. Ja olen kuullut, että Kirsti Mannisella on jo vahva sellainen mielessä. Mahdetaanko tulevan kirjoittajaksi merkitä eri lajityyppejä kirjoittanut Manninen vai naistenviihteen tekijä Mustonen, jää nähtäväksi. 

Sarjan aiempia osia:

Osat 1-3: Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä
Ruokarouva
Ruokarouvan tytär
Taiteilijan vaimo
Sotaleski
Näkijä (mainittu myös Pukija)

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, muoti-ilmiöiden seuraajille.  

Muualla: Kirjassa mainitun valokuvaaja Tony Vaccaron kuvia ja eräs tietty, Vienaankin liittyvä kuva Bökarsin mainoskuvauksista Life-lehdessä. Kirjassa muuten kuvataan erään todellisen avioliiton alku, kun Vaccaro ihastui suomalaiseen malliin. Syrjästäkatsojan sarjaa viimeiseen osaan saakka on lukenut myös Tuijata. 

Enni Mustonen: Tekijä. Otava 2022. Kannen suunnittelu Timo Numminen.

Enni Mustonen: Näkijä

Niin tuore kirja, että muste tuoksuu! Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt 
toiseksi viimeiseen, yhdeksänteen osaansa. Koukussa rimpuileva lukija säntää lukemaan.

1950-luvun alkupuolella Kirstin tytär, Idan tyttärentytär Viena asuu "rapakon takana", kuten Amerikkaan muuttaneet rehvakkaasti tapasivat sanoa. 

Kädentaidot perinyt Viena toimi edellisessä kirjassa puvustajana Suomen Filmiteollisuudessa, nyt pääpuvustaja Martan apulaisena elokuvajätti Foxilla Hollywoodissa. Perhe Suomesta tulee tapaamaan tyttöä; äiti, tämän puoliso Martti sekä pikkuveli Ilpo pääsevät lukijan tavoin nähtävyyksien äärelle. Nautinnollinen matka meille kaikille! 

Ilpon toive cowboy- ja intiaanimaailman näkemisestä toteutuu, kun poika pääsee katsomaan länkkärien kuvauspaikkoja. Vienan ja Martan työ on vaativaa, ja he saavat tutustua niin maailmankirjallisuuteen kuin tähtiin sen myötä. Sinuhen filmatisointi on suurtyö, mutta tulos onneton, kuten The Egyptian -leffan katsoneina tiedämme. Mutta se ei johtunut puvuista. Kirja selvittää tarkemmin, mikä meni pieleen. Kiinnostavaa on lukea näyttelijävalinnoista ja alan armottomasta kilpailusta myös monen muun tutun leffan puvustuksen kautta. 

Ja ne kuuluisuudet! Esimerkiksi Marilyn Monroen Viena oppii tuntemaan eri projektien kautta. Louis B. Mayer on jo nimenä legendaarinen. Hänen sukuaan asuu Vienan naapurissa, joka koituu tytön kohtaloksi viulisti-Jonin muodossa. Rakkaus roihahtaa. Ongelma on vain se, että Jon on naimisissa... Tilanne näyttää toivottomalta, ja Viena joutuu perhesyistä äkisti palaamaan Suomeen. Hän päättää jäädä sinne toistaiseksi ja saa jälleen paikan SF:ltä, salaa maisteri Särkältä, jonka kanssa sukset menivät viimeksi ristiin. Nyt puetaan Tuntematon!

"Lisää vaan verta vaatteillekin! kuulin Edvinin käskevän, kun hän kävi välillä pulla kourassa arvostelemassa Villen tekemää maskia. Täytyy sanoa, että Sinisalon Veikko näytti aika hätkähdyttävältä lähtiessään lopulta Pentti Unhon ja Edvinin kanssa metsikköön viimeistä kuvaa varten. Lahtisen kasvot ja vaatteet olivat näet hyytyneen tummanpunaisen veren peitossa."

Kirjan tärkeimmiksi henkilöiksi Vienan ohella nousevat Martta ja Jon. Sekä tähdet, etenkin Marilyn, johon välit muodostuvat läheisiksi. Hän saa nähdä puvustamansa elokuvat, kuten Kuinka miljöönäri naidaan.

"Bacall oli tietysti nokkela niin kuin aina ja Betty vauhdikas omalla tavallaan, mutta kyllä Marilyn oli kolmikosta se kaikkein hauskin."

Entisiäkään ystäviä ei unohdeta, uusia tavataan. Sodanjälkeistä ajankuvaa piirtävät muun muassa paketit, joita Viena Suomeen lähettää.

"- Laita pulverikaffia kans, Martta neuvoi, kun käärin lahjoja silkkipaperiin ja pakkasin niitä studiolta löytyneeseen tukevaan kartonkilaatikkoon. - Eikös soo viäläkin Suames kaffi kortilla?" 

Martan jutut ja terävä kommentointi naurattavat pitkin kirjaa. Tuo Suomen ajat sitten jättänyt leidi on luonut itselleen huiman uran elokuvapiireissä, ja tuntee "kaikki". Mutta tunnelmapala Vienan Suomen-olosta vielä loppuun, kirjasarjan aloittaneen Idan kunniaksi.

"- Mitäs Viena on niin hiljainen tänään? Veikko-eno kysyi, kun olin unohtunut haarukka kädessä tuijottamaan eteeni. - Mietin vain, koskahan me voidaan seuraavan kerran istua juhlapöydässä näin isolla porukalla, vastasin huokaisten. - Te lähdette kohta Tanskaan ja me Kaliforniaan ja lapset kasvaa ihan silmissä. - Sen takia meidän pitääkin nauttia nyt tästä joulusta, Veikko-eno sanoi ja kohotti kotikaljalasinsa Ida-mumman suuntaan. - Juodaanpas malja äidille! Ilman häntä kukaan meistä ei istuisi nyt täällä! - Kantaäidin malja, sanoi Marttikin." 

Edellinen teos, Pukija, jätti vähän hämmentyneeksi: siinä tapahtui niin paljon niin uskomattomia asioita, että kokonaisuus tuntui hankalalta, jopa yliampuvalta. Mutta Näkijässä ovat palikat kohdillaan. Yliampuvuus on tässä vain etu - ja kuvaa Ameriikan ihmemaata ja tuota toiveikasta aikaa - maisemanvaihdokset Yhdysvaltojen ja Suomen välillä antoisia, Vienan vaiheet kiinnostavia; hän tosiaan näkee paljon, kulissien taa. Kaikuja äidin ja mumman elämäntaipaleista kuuluu pitkin matkaa. 

Mainiota historiaviihdettä, faktan ja fiktion yhdistämistä nautittavalla tavalla. Ei liian vakavasti mutta googlausta aiheuttavasti, kun henkilöitä, elokuvia ja muuta kirjan sisältöä alkaa (pakosti ja höpsösti) pohtia ja sijoitella Vienaa perheineen todellisiin tapahtumiin.

Hyräilen Sunrise Avenuen Hollywood Hills -biisiä. Kirjasarjasta tulee olemaan haikea luopua. Kymmenes ja viimeinen osa nimeltään Tekijä ilmestyy vuonna 2022. Mahtaako nimi viitata sarjan tekijään?

Kenelle: Historiaviihteen kuluttajille, elokuvien ystäville, vanhasta Amerikasta haaveileville.

Muualla: Tuijata kuvaa sarjaa: Syrjästäkatsojan tarinat kertoo naisista, jotka ovat toimeliaita, pärjääviä ja reiluja. He asettuvat hyvän, tavallisen ihmisen muottiin ja peiliksi kotkotuksille, joissa pinta kiiltää mutta probleemeja riittää.

Enni Mustonen: Näkijä. Otava 2021. Kannen suunnittelu Timo Numminen.  

Kustantajan lukukappale. 

Enni Mustonen: Sotaleski

Ida Eriksonin ja hänen läheistensä tarina on edennyt seitsemänteen sarjan osaan ja kolmanteen, jossa kertojana on Idan sijasta hänen tyttärensä Kirsti. 1800-luvun paimentytöstä on tultu yhteen Suomen kurjimpaan jaksoon, viime sotien aikaan.

Kirsti on naimisissa Iivonsa kanssa ja tytär Viena kymmenvuotias, kun ollaan vuodessa 1939. Naisväki lähtee tapaamaan Iivoa, joka on Karjalassa linnoitustalkoissa. Sodan uhka värjyy ilmassa ja ihmisten puheissa.

Matkailu avartaa, niin tekee tämäkin reissu. Lukija saa kulkea junalla henkilöiden mukana, nähdä paikkoja, tavata ihmisiä, aistia tunnelmia ja ajan ilmiöitä. Minua liikutti kohta, jossa Viena saa lahjaksi isäntäperheen tyttären raittiuskilpakirjoituksista voittaman kirjan (Käy joukkohon, kertomuksia lapsille, Anni Vartiainen). Nuo kilpailut ja sen kirppuvärssyn muistan itsekin.

"- Hyvä kirjahan se on, Mari kiirehti sanomaan. - Ja arvokas oikein, ko on ensimmäinen palkinto. Siun pittää kirjottaa sihe kanteen jokin värssy vaikka, ootas, mist mie löyvän kynän? Sen ikivanhan kirppuvärssyn Anna-Liisa lopulta kirjoitti Vienan kirjan kanteen ja alle päivämäärän ja oman nimensä parhaalla kaunokirjoituksellaan." 

Naisten palattua kotiin Leppävaaraan siellä odotetaan kiihkeästi Suomen ja Ruotsin välistä maaottelua, johon Kirsti veli Voitto osallistuu keihäänheittäjänä. Sen jälkeen seuraakin toisenlainen maaottelu. Sota yllättää Helsingin. Jo ensimmäinen pommitus muuttaa perheen elämää, vaikkei vielä kirjan nimen synkeästi viittaamalla tavalla.

Tämä kohta on tuttua historiaa. Kivilinnan paikalle rakennetussa nykytalossa olin töissä nuorena ja menin siellä naimisiinkin, silloin siellä sijaitsi Helsingin maistraatti. Mutta kirjan aikaan:

"- Katsopas mokomaa! Ilmari naurahti vähän ennen Oopperaa ja seisahtui osoittamaan sitä komeaa kivilinnaa, joka seisoi Albertinkadun kulmassa. Vaikka talo näytti päällisin puolin ehjältä, sen ikkunat olivat särkyneet ja tuuli liehutti märkiä ikkunaverhoja pitkin ikkunanpieliä. - Sehän on Neuvostoliiton oma suurlähetystö, tajusin lopulta, mikä maisteria niin huvitti. - Yrittivätkö ne pommittaa senkin hajalle? - Lehdessä joku arveli, että ne pilvistä sukeltaneet ryssän pommikoneet erehtyivät maalista, Ilmari selitti. - Lentäjät kai luulivat Hietalahdentoria Senaatintoriksi ja Polysteekin komeaa päärakennusta valtioneuvoston linnaksi. Viha kuohahti jälleen. Sekin vielä! Sodan järjettömyyttä kaikki! Tietysti ne typerät ryssän lentäjät erehtyivät maalista ja tappoivat kymmeniä viattomia ihmisiä!" 

Mustonen kuvaa vangitsevaan tapaansa sota-ajan elämää ja ongelmia. Pulaa on kaikesta, mutta Kirsti on kekseliäs. Maailmanpolitiikkaa seurataan uutisista. "Sitäkin mietin, miltä mahtoi tuntua puolalaisista, kun täälläkin lehdissä jo julistettiin, että Saksa hyökkää Puolaan päivän tai kahden päästä, ellei ihmettä tapahdu." Omien puolesta pelätään: Iivon lisäksi Kirstin veli Veikko on sotatantereilla, lentäjänä, ja Voitto tietysti myös osansa tekemässä. Evakkoja muuttaa Karjalasta yhä enenevässä määrin, ja heistä saattaa tulla Kirstin elämän seuraava suuri käänne.

Selkää kylmäävät nämä todenoloiset tarinat, vaikka sarja toki on hieman snobi - onhan Kirsti perheineen hyvinvoivaa luokkaa. Mutta omien taitojensa ja viisautensa ansiosta (heti tekee mieli alkaa heitä puolustella). Julkkisnimiä vilahtelee: mukana ovat Vallgrenit tietysti, ja muun muassa Olavi Paavolainen ja Yrjö Jylhä, mutta enemmän kirja keskittyy muuhun tarinointiin kuin nimidroppailuun. Historialliset faktat ovat kuitenkin tarkkoja ja oikein. Eikä henkilöiden kohtaloihin voi olla koukuttumatta. Mustonen yhdistää taitavasti nämä kaksi. Ja nyt aletaan olla jo ajassa, jossa vanhempamme tai isovanhempamme ovat syntyneet ja eläneet, mikä kutkuttaa entistä enemmän. Millaista heillä oli aikanaan?

Olemme saaneet kuulla, että Mustonen (Kirsti Manninen) aikoo jatkaa sarjan kirjoittamista aina meidän aikoihimme asti - ainakin vuoteen 2022. Tuskin maltan odottaa!

Kenelle: Tosipohjaisten tarinoiden etsijälle, menneiden sukupolvien elämästä kiinnostuneille, romanttisen jännityksen rakastajille, historiallisen fiktion ystävälle.

Muualla: Myös Kirsin kirjanurkka hurahti sarjaan ja summaa kuusi ensimmäistä teosta.

Facebookin sivu Syrjästäkatsojan tarinat taustoittaa sarjaa ja antaa faneille lisää. Kirjan lopussa on myös teosluettelo käsitellyistä aiheista.

Enni Mustonen: Sotaleski. Otava 2019. Kannen suunnittelu Timo Numminen, kuva Aarne Pietinen, Matkailun edistämiskeskuksen kokoelma, Historian kuvakokoelma, Museovirasto. Sain kirjan kustantajan lukukappaleena.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on ehtinyt jo kuudenteen osaansa. Jos edellinen hieman hymyilytti ja ärsyttikin kaiken sen name droppingin kanssa, joka tuntui jo vievän tarinalta  terää, tunnettujen nimien määrä ei tässä ainakaan vähene, päin vastoin. 

Koukuttavuudesta voin sanoa samaa kuin sarjan aiemmista: tarina pitää tiukasti kiinni niin pitkään kuin takakannen on saanut käännetyksi kiinni. Pariisissa työskentelevä Kirsti päättää muuttaa takaisin Suomeen, omaa muotihuonetta perustamaan. Tietenkin rakastettunsa kanssa - paheellisesti he elävät yhdessä pariisilaisessa hotellissa madame Elisabethin hoivissa, jossa tapaamme myös muita suomalaisia. Kuten Olavi Paavolaisen ja Mika Waltarin, joka "korvantaustat märkinä" harjoittelee maailmanmatkaajan elkeitä. (Kirsti ei seuraa kirjallisuutta kovin tarkasti.)

Kirstiä hieman huolettaa huhujen mahdollinen leviäminen Ida-äidin korviin. Eletään sentään vasta 1920-luvun loppupuolta. Mutta käytännön naisena hän ei stressaa turhia; vihkiminen kun on vain muotoseikka ja nopeasti hoidettavissa. 

Rakastettu Iivo on kuvanveistäjä ja vanha tuttu, asuihan hän Idan täysihoidossa pitkään. Nuoripari muuttaa Suomeen jännittävän laivamatkan kautta täynnä tarmoa ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ida ottaa heidät avosylin vastaan Albergaan, jossa Iisakki on huonona eikä Eljasta taksikyytihommilta juuri kotona näy. Kymmenvuotiaat kaksosveljet Veikko ja Voitto tuovat väriä elämään. Muotihuone Miilin kanssa käynnistyy, Iivolle löytyy tekemistä. Hän osallistuu muun muassa Topelius-patsaan tekokilpailuun. Taiteen tie on aina yllättävä! 

Tuttu Alanteen Heikki oli kysynyt "...tiedänkö, mitä avioliitto taiteilijan kanssa todella merkitsee. Ainaista rahapulaa, olin vastannut. Sitä että toinen on välillä niin työhönsä uppoutunut, ettei kuule eikä näe, ja välillä niin epätoivoinen, että häntä on lohdutettava kuin pikkulasta." 

Sen Kirsti kokee todeksi, mutta yllättävä on bisnesnaisenkin elämä, saa Kirsti huomata. Hän on vähintään yhtä käytännöllinen ja hyvä organisoija kuin äitinsä. Arkiset askareet sujuvat helposti, onhan hän ollut mestarin opissa ikänsä. Lisäksi hänessä on luova puoli, joka Idalta puuttuu. Mistä kumpuavat ideat vaatemalleihin, piirustustaito, värisilmä ja tyylitaju? Me sarjan lukeneet tiedämme, Kirsti ei. Hänellä on myös karismaa ja taitoa verkostoitua, niin ulkomailla kuin kotonakin.

Ajan naisten elämä tulee tutuksi kirjailijan tarkalla selostuksella töistä, ruuanlaitosta lapsenhoitoon, juhlien järjestämisestä työmatkailuun. Kirsti käy Albergasta (Leppävaarasta) junalla töissä muotihuoneellaan Bulevardilla. Hän kävelee sinne rautatieasemalta, joskus käytetään ajuria. Minulla on kartta liikennelinjoista vuodelta 1930; siinä kulkee jo ratikkakin (nelonen) Bulevardille, mutta Kirsti ei sitä ilmeisesti tarkkana tyttönä käytä tai sitten linja tuli vasta kirjan ajankuvan lopussa.

Jatkuva raataminen ilman nykyisiä mukavuuksia näkyy ja tuntuu: usein nuoripari kaatuu sänkyyn uupuneena. Mutta Kirsti osaa myös nauttia komeasta miehestään, niin kuumia hetkiä he Iivon kanssa viettävät, kun tilaisuus koittaa. Luonnollisena seurauksena syntyy pieni Viena-tyttö, yksityisesssä Salus-sairaalassa. Kun Idasta tulee rakastava isoäiti, paljastaako hän vihdoin Kirstille tämän syntyperän? Miten salaisuus vaikuttaa naisten väleihin? Ja miten asiaan liittyy Albert Edelfeltin patsaan julkistus, jossa sekä Iivo että Kirsti ovat mukana, onhan patsaan tehnyt naapurin Ville-setä. Niin kutkuttavaa...

Maan ja maailman poliittinen tilanne alkaa myös muuttua. Vaikka muotihuoneen asiakkaat vielä miettivät, ottaisi takin nutria- vai kärpännahkakauluksella, on tummia pilviä jo ilmassa. Perheen miehet joutuvat poliittisiin pyörteisiin, kun Pohjanmaalla järjestäydytään punaisia vastaan. Nimilistassa vilahtavat niin Kosola kuin Isontalon Antti. Miten käy - ison kuvan tiedämme historiasta, mutta emme Kirstin perheen kohdalta, jonka jätämme vuoteen 1930.

Manninen taitaa vetävyyden, jonka hän kutoo henkilöidensä elämään historiallisten faktojen kautta. Yksityiskohdat kiehtovat! Pariisin ja Helsingin paikkoja voi innostunut tutkia eri lähteistä, kuten asuntojen sijainteja tai kantaravintoloita. Vaikka vähemmälläkin imetyskuvauksella olisin pärjännyt, kumarran ja kiitän historiatietoa ja sen kuljetusta helposti seurattavaan tarinaan. Mainio naisen elämän kuvaus, pumpulipalloin heitellen: kuka meistä ei haluaisi olla viisas, kaunis ja rakastettu, taloudellisesti pärjäävä, naimisissa komean taiteilijan kanssa ja kiehtovaa sukua? 

Kenelle: Romanttisen historian ystäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, koukuttavan kaipaajille, haaveiden haikailijoille.  

Muualla: Elävää menneisyyttä, sanoo Mai Kirjasähkökäyrässään. Kirjasarjalla on oma fb-sivu, jossa kirjailija kertoo paljon lisää henkilöidensä ja tapahtumien taustoista. 

Sarjan edelliset kirjat:
Ruokarouvan tytär 2017
Ruokarouva 2016
Ensimmäiset kolme osaa 2013 - 2015

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo. Otava 2018.

Helmet-haaste 2018: haluaisit olla kirjan päähenkilö. 

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Suomalaiset ovat historiahulluja, ainakin jos romaaneista ja kansan lukumausta puhutaan. Ja historiaromaaneja jopa ostetaan, jos Mitä Suomi lukee -listoja uskotaan. Mikäpä siinä, itsekin niitä hulluna luen. (Sellaisen ilmiön olen muuten omassa lukemisessa huomannut, että mielenkiinto on siirtynyt viime sotien ajoista kauemmas taaksepäin.)

Enni Mustonen on yksi niitä, jonka kirjoja ei voi jättää väliin, kun on kerran koukkuun jäänyt. Syrjässäkatsojan tarinoita -sarjassa on Ida Erikssonin elämän seuraamisessa edetty jo viidenteen kirjaan. Kuten nimi kertoo, tapahtuu sukupolvenvaihdos: Idan sijasta päähenkilöksi nousee hänen tyttärensä Kirsti.

Kirsti on äitinsä tavoin käytännöllinen, perusjärkevä ja hyvä organisoija. Hänellä on myös taiteellinen puolensa, jonka alkuperää lukija voi aiemmat osat ahminut lukija kihelmöivästi muistella ja jota tyttö toteuttaa etenkin ompelemalla ja piirtämällä. Näistä taidoista on hyötyä, kun hän yliopisto-opiskelijana etsiskelee omaa alaansa ja kantaa korttaan perheen talouteen.

Tuohon aikaan lapset oppivat jo pieninä hoitamaan arkiset asiat vanhempiensa avuksi, ja Ida on totta kai kasvattanut Kirstin omatoimiseksi nuoreksi naiseksi, jolla ei mene sormi suuhun taloudenhoidon eikä muidenkaan haasteiden edessä. Albergasta tyttö suuntaa polkupyörällä tai junalla milloin mihinkin menoihinsa, töihin, opiskeluihin, huveihin ja harrastuksiin, usein kasvattisisarensa Allin kanssa. Joskus he saavat kyydin Idan aviomieheltä Eliakselta, pirssikuskilta, jonka kanssa Idalla on tätä nykyä pienet kaksospojat.

Ajassa ollaan 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Sarjan aiemmista osista tutut nimet vilahtelevat edelleen: Ville Vallgren Viivi-vaimoineen, Eino Leino, Jean Sibelius... Mutta nyt mukaan tulee myös nuori sukupolvi. Nuoren Voiman Liitto on perustettu, Tulenkantajat-termi keksitty. Alli rakastaa runoutta ja runonlausuntaa, ja tyttöjen kaveripiirissä liikkuvat Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä, Katri Vala, Elina Vaara... Pitkä nimilista muuttuu yhä häkellyttävämmäksi, kun Kirsti pääse tutustumaan Pariisiin! Hän työskentelee muun muassa Coco Chanelille ja tutustuu moniin kiinnostaviin persooniin, kuten Ernest Hemingwayhin sekä tämän vaimoon (tai tässä tapauksessa vaimoihin).

Pelkkää auvoa kaikki ei ole. Kulkutaudit ja köyhyys ovat Suomessa vielä yleisiä ilmiöitä, ja myös Kirsti perheineen joutuu kohtaamaan takaiskuja. Hän huomaa myös sen, että ilman lujaa työtä ei selviä eikä pelkkä raha onneen riitä. Tarinan opettajamainen ote vedonnee perinteisiä arvoja kunnioittavaan lukijakuntaan, johin kuulun itsekin, mutta hienoisesti se kiiltokuvamaisuudellaan ärsyttää. Vaikka Kirsti on realisti ja melko totinen torvensoittaja, hän osaa onneksi myös heittäytyä tunnelmiin. Kiipeääpä tyttö jopa Havis Amandan patsasta lakittamaan salaa poliiseilta - se oli kiellettyä siihen aikaan, mutta tästä lähti nykypäivänäkin tuttu perinne. Eikä kauniilta tytöltä kavaljeereja puutu.

Ällöttävän (kansallis)romanttista ja kunnollista elämää, mutta äärettömän koukuttavaa luettavaa tämäkin sarjan osa on. Salaisuus lienee siinä, että Manninen yhdistää tarinaansa sopivasti isoja kansallisia tai jopa kansainvälisiä ilmiöitä ja pieniä arkisia nuoren tytön asioita. Hienoinen luettelomaisuus tunnettujen nimien kanssa vähän alkoi vaivata, kun tyyppejä vilahteli tarinassa ilman mitään roolia. Toisaalta muutamaa hahmoa kuvattiin herkullisesti, kuten Paavolaisen ärsyttävää kukonpoikuutta tai Vallgrenin vankkaa kieltolain vastustusta. Ida on kirjassa vain sivuhenkilönä, ja mietityttää, mitä hän mahtaa ajasta ja tyttärensä tekemisistä tuumia?

Kenelle: Suomalaisuuden ystäville, helppoa historialuettavaa etsiville, romantiikkaan taipuvaisille.

Muualla: Mai kertoo Kirjasähkökäyrässään sarjan muistakin osista. Tuijata syöksyi sormet syyhyten 1920-luvun puolivälin säpinään ja listaa komeasti romaaniin sopivaa rinnakkaisluettavaa. Kirsin Bookclub vinkkaa myös taustamateriaaleista ja Nina Kasoittain kirjoja -blogissa kirjaan sopivista Helmet-haasteen kohdista, josta nappaan itselleni kohdan 15: Kirjassa harrastetaan. Sillä tässä jos missä harrastetaan tekstiä, runoa ja kirjallisuutta sekä monenlaista muuta.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär. Otava 2017. Kustantajan lukukappale. Kansi: Timo Numminen.

Enni Mustonen eli filosofian tohtori Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, ks. Wikipedia.

Helmet-haaste 2017 kohta 15: Kirjassa harrastetaan: luetaan ja lausuja runoja sekä näytellään.

Enni Mustonen: Ruokarouva

Ida Eriksson, tuo piikatytöstä eteenpäin elämässään ponnistanut tarmokas nainen, on asunut viime vuodet Ruotsissa emännöitsijänä ja pienen Kirsti-tytön äitinä. Kun pesti päättyy työnantajan kuoleman vuoksi, Ida päättää palata Suomeen. Vuosi on 1914 ja Suomi vielä osa Venäjää, joten paperisota on aikamoinen, mutta onnistuu. Samoin toteutuu Idan unelma oman pensionaatin perustamisesta. Hän asettuu Albergaan remontoimaan hankkimaansa huvilaa, tulevaa kotiaan ja työpaikkaansa "ruokarouvana", täysihoitolan pitäjänä.

Enni Mustonen kuvaa tutulla taidolla ajan tapoja ja tapahtumia. Itsenäistymisen aika, jääkärit, punakaarti ja maailman mahtivaltioiden taistelut tuovat sodan jopa rauhalliseen Albergaan. Mustonen kuvaa hyvin sekavuutta, jolta tilanne varmasti tavallisen suomalaisen mielissä vaikutti: vaikka Idalla on tärkeitä tuttavia ja siten erityisen hyvät informaatiolähteet, tuntuu sotiminen hänen kannaltaan silti melko mielettömältä. Politiikkaan hän ei haluaisi sekaantua.

Kirsti on ilopilkku Idan elämässä, jonka vuoksi raskaatkin ajat on helpompi kestää. Kirstin isää hän ei kerro kenellekään, vaikka kansakoulun opettaja huomaa jo ensi tapaamisella tytön poikkeuksellisen taiteellisen lahjakkkuuden. Samasta syystä hän välttelee herrasväen tapaamista, vaikkei enää itse palvelusväkeä olekaan: hän ei halua törmätä Albert Edelfeltin emännöitsijäpestinsä aikaiseen seurapiiriin.

Mutta Suomeen paluu tuo väistämättä Idan tielle myös vanhoja ystäviä ja tuttuja, jotka lukijat muistavat aiemmista kirjoista. Fiina ja Johanssonska, Leinon veljekset Kasimir ja Eino ja monet muut. Uusiakin henkilöitä on paljon, joten nimiä alkaa olla jo huonomuistiselle liikaa: onneksi kirjan alussa on nimiluettelo. Ida on vielä nuori, kolmenkympin kieppeillä, joten luonnollisesti myös romantiikkaa saadaan ainakin mausteeksi. Tämä osa kirjasarjasta on kuitenkin enemmän ajan kuvaus - monia todellisia historiallisia tapahtumia on mukaan saatu - yrittäjyyden alkutaival, kovan työn ja selviytymisen tarina kuin suhdepuoleen painottuva. Tunteet jäävät käytännön asioiden jalkoihin, kun Ida varmalla ja tervejärkisellä tavallaan järjestää itselleen ja läheisilleen turvallisen kodin ja elannon. Idan minä-kerronta on tutun autenttisen oloista vanhahtavine ilmaisuineen ja suorine sanoineen, joissa ei hienostella. Käytännön nainen, kuten tiedämme!

Kirjaan on yhtä helppo upota kuin aiempiinkin sarjan teoksiin ja sukeltaa hetkeksi sadan vuoden taakse. Tämä jää kuitenkin erinomaista Emännöitsijää laimeammaksi, pakostakin, kun muistaa, miten käänteentekeviä asioita Idalle siinä tapahtui. Ajan kuuluisat taiteilijanimetkään - joita edelleen viljellään runsaasti - eivät tule tässä niin iholle, vaikka kiinnostavia detaljeja niistäkin saa irti, muun muassa L.Onervan, Madetojan ja Leinon triangelidraamaa vilautetaan. Myös Madetoja vaimoineen nimittäin piipahtaa Idan pensionaatissa. Varsinaisesti juoneen he eivät kuitenkaan liity, kunhan ovat mukana ajasta muistuttamassa. Mutta mitä seuraa tämän jälkeen - Idan tarinaa on pakko seurata niin kauan kuin Mustonen sitä jaksaa meille kertoa.

Kenelle: Historiallisen viihteen ystäville, suomalaisuuden ystäville, menneen ääntä kuunteleville, naisten työtä kunnioittaville.

Muualla: Tällaisia kirjoja lukemalla saa historian tapahtumiin uudenlaisen otteen, sanoo Kasoittain kirjoja -blogin Nina. Ylistys suomalaiselle naiselle ja hänen käsiensä työlle, toteaa Kirjakko ruispellossa. Sarjan uutuus on aina jonkinlainen vuoden tapaus Kirjakaapin avaimen Jonnalle. Erittäin yhteiskunnallinen teos, sanoo Kirjasähkökäyrän Mai. Täydellistä kevyehköä kesälukemista, sanoo 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile.

Enni Mustonen: Ruokarouva. Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljäs teos. Otava 2016.

Emännöitsijä ja Syrjästäkatsojan tarinoita 1 - 3

Enni Mustosen Emännöitsijästä korviini kantautui hyvää, ja kun vielä kuulin salanimen taakse kätkeytyvän, mainion puhujan ja suomen kielen asiantuntijan Kirsti Mannisen kirjamessuilla kertovan kirjasta, päätin lukea uutuuden pois vaivaamasta.

Ja ihastuin ikihyviksi reippaaseen Ida Erikssoniin, joka Emännöitsijässä häärää itsensä Albert Edelfeltin huushollerskana! Vielä enemmän ihastuin kirjaan kokonaisuutena: niin sujuvasti jutustellen Mustonen maalaa kuvan 1900-alun Helsingistä ja sen asujista, eri yhteiskuntaluokista, ajan iloista ja suruista. Historialliset Helsinki-kirjat ovat heikkouteni, joten olen myyty.

Elettiin isoa aikaa: suomenmielisyys kasvoi, kansalliset taideikonimme - Edelfeltin ohella Gallen, Kajander, Sibelius, Leino ja muut suuruudet pitivät (kosteita) illanviettojaan ja loivat teoksia, joista on muodostunut suomalaisuuden suuria tunnusmerkkejä. Erityisen sopivaa luettavaa itsenäisyyspäivän tietämille! Ja romantiikkaa, totta kai, sitä on myös ilmassa, vaikkei se mielestäni pääasia kirjassa olekaan, tai en ainakaan niin toivoisi, sillä Idan kannalta tilanne ei ole välttämättä lupaava...

Saman tien piti hakea kirjastosta lukuun Idan aiemmat vaiheet eli kaksi sarjan aiempaa kirjaa.

Paimentyttö kertoo Idan lapsuudesta: hän jäi orvoksi jo lapsena, mutta toimeliaana ja fiksuna tyttönä hänelle riitti töitä Sipoossa lähikartanossa äidin kuoltua, ensin karjanhoidossa, sitten jo sisäpiikana ja kohta peräti Björkuddenissa eli Koivuniemessä, Zacharius Topeliuksen huvilalla.

Topelius, jota kirjassa sanotaan Professoriksi, on jo iäkäs. Hänen tyttärensä huolehtivat isästään, loppuun asti, ja samalla Idalle riittää töitä ja ruokaa. Mutta kun Professori kuolee, Ida on jälleen uudessa tilanteessa: kun talous hajoaa ja sen jäsenet muuttavat kuka minnekin, on hänelle löydettävä uusi palveluspaikka.

Sattuu niin, että Topeliuksen tytär Eva oli tavannut taidenäyttelyssä Erik Järnefeltin, jonka sisko etsi luotettavaa lapsenpiikaa. (Tuona aikanahan kaikki tunsivat kaikki ja piirit olivat pienet, ainakin kirjojen mukaan.) Ja sisko on Aino, joka myöhemmin antoi nimensä Ainolalle. Niin Ida muuttaa Helsinkiin, Elisabethinkadulle (nyk. Liisankatu), Sibeliusten lapsenpiiaksi.

Sibeliuksilla oli tuolloin kolme tytärtä: Eva, Ruth ja Kirsti-vauva. Heitä Ida hoiti, kävi isompien tyttöjen kanssa Kaisaniemen puistossa leikkimässä ja liekutti Kirstiä sylissä yökaudet, kun tämä oli huono nukkumaan.

Aino-rouva oli usein kipeä, ilmeisesti migreeni vaivasi, tai lienevätkö olleet henkiset syyt, kun rahasta oli aina pula ja Janne-herra viipotti musiikkimatkoillaan ja illanvietoissa "viftaamassa" päivä- ja yökaupalla. Mustonen kuvaa taidokkaasti piian osaa perheessä: orpotyttö piti perhettä melkein omanaan - "meidän Kirsti" - mutta perheelle ero oli selkeä. Kun Sibeliukset muuttivat Italiaan puoleksi vuodeksi 1901, on Idan taas aika siirtyä palveluspaikasta toiseen.

Olipa kiinnostavaa lukea Sibeliuksen perheen vaiheista; faktat ovat kohdillaan, vaikka muu on fiktiota. Mutta niin todenoloista kirjailijan aiheeseen paneutumisen ansiosta, että tarinaan saattoi upota. Näin pääsin näppärästi mukaan Sibeliuksen 150-vuotissyntymäpäivään, juuri tänään.

Enni Mustonen
Helsingin Kirjamessuilla 2015

Kaikki sarjan kirjat kuvaavat tarkkaan päivittäisiä askareita tuntumatta silti tylsän opettavaisilta. Yhtä ruuanlaittoa, pesemistä ja puunausta palvelijoiden elämä on - tosin myös emäntien. Vapaat hetket ovat harvinaisia, "omaa aikaa" ei tunneta ja työt ovat raskaita, ilman kodinkoneita ja hissejä lämmitettiin puu-uunit, siivottiin, pestiin pyykit ja laitettiin ruuat. Ehtii Ida silti vähän lukemaan: hän oli oppinut taidon ja lukemisen innon syntymäkunnallaan Alavudella. Ja kulttuurikodeissa kun liikutaan, kirjoja on saatavilla, Helsingissä jopa jo Kansankirjasto.

Liikuttavaa on seurata Idan aikuistumista. Onneksi tyttö osaa ottaa oppia sieltä mistä saa ja ympärillä on sen verran auttavaisia ihmisiä, että toimeentulo on säällisesti turvattu - mikä ei ollut itsestäänselvää noina aikoina yksinäiselle tytölle. Tietysti mukaan tulevat myös miehenpuolet, eikä Idasta onneksi tule liian varovaista, vaikka järkeväksi on opetettu. Tunnetta löytyy, ja hetkestä nauttimisen iloa. Taitavana tunnetun Idan urakehitys on erinomainen: mihin vielä ehtiikään, jos ja kun sarja - ammattinimikkein? - jatkuu. Oikeastaan Mustosen ajatus on ajaton: se kannustaa nuoria naisia opiskelemaan, tarttumaan toimeen ja luomaan olosuhteensa itsenäisesti, omin voimin ja omin kontaktein, ottamaan vastuuta itse eikä perheen tai miehen tuen turvin - joita Idalla ei ole. Silti ei kielletä nauttimasta, kun tilaisuus tarjoutuu.

Kirjojen kieli on sopivan puhekielistä, mutta ei murteellista tai vaikeaa lukea. Vanhat sanat solahtavat sekaan luontevasti ja vanhan Helsingin kuvauksia on niin äärettömän hauska lukea: otettiin vossikka Kappelilta, promeneerattiin Esplanaadilla ja käytiin suklaalla Ekbergillä - saksalainen kauppamies Stockmann oli myös jo ehtinyt laittaa puotinsa silloiseen keskustaan, nykyisen Senaatintorin varrelle. Ytimessä ollaan!

Paimentyttö on sisällöltään ja sijainniltaan kaukaisempi ja tekstiltään vähemmän sujuva kuin kaksi seuraavaa, joista viimeisin eli Emännöitsijä on kolmikosta ehdottomasti paras ja ehjin kokonaisuus. Se elää ja toimii mainiosti myös itsellisenä, ilman aikaisempien kirjojen lukemista. Kirjasarja sopii erinomaisesti luettavaksi Piikojen valtakunnan oheen.

Kenelle: Historiallisen romaanin ystäville, Suomi- ja Helsinki-faneille, taustojamme tuntemaan haluaville, kulttuurikoteihin kurkisteleville, naisten aseman kehityksestä kiinnostuneille.

Muualla: Amma ei keksi kirjasta mitään huomautettavaa. Kirjakaapin avaimen Jonna ei pitänyt henkilöistä, mutta piti kirjasta. Main Kirjasähkökäyrällä kirja osoittaa huippulukemia. Jane Kirjan jos toisenkin -blogista pitää kovasti Mustosen tyylistä. Myös Krista ihastui Idaan.

Enni Mustonen: Emännöitsijä. Otava 2015.
Enni Mustonen: Paimentyttö. Otava 2013.
Enni Mustonen: Lapsenpiika. Otava 2014.