Finlandia-spekulointia! Pirkko Saisio: Passio.

Mikä sen hauskempaa kuin miettiä vuoden parhaimpia kotimaisia kirjoja - ja spekuloida kirjakisojen voittajista! Huomenna julkaistaan Finlandia-palkintojen saajat ja spekulointi jatkuu siihen saakka (seuraa kirjabloggarien somea), viikonloppuna 4.12. julkaistaan Tulenkantaja-voittaja, 9.12. Savonia-palkittu. 

Mitä näitä muita on: Runeberg-palkinto helmikuussa, parhaan suomennoksen Agricola-palkinto maaliskuussa, molemmat edellisen vuoden töistä. Lasten ja nuorten kirjoille on monia muitakin palkintoja kuin Finlandia. Kirjasomen oma äänestys, Blogistanian Finlandia, tehdään alkuvuonna. HS:n esikoispalkinto myönnettiin jo, ja aiheesta, Meri Valkamalle. Lisää palkintoja löytyy esim. Piki-verkkokirjaston sivulta. Kattavin listaus lienee Wikipediassa. 

Mutta jos nyt keskitytään aikuisten kaunokirjallisuuden näkyvimpään, rahallisesti suurimpaan ja myös siten kirjailijoille vaikuttavimpaan palkintoon: olen lukenut Finlandia-ehdokkaista neljä kirjaa kokonaan, kahdesta puolet.

Matias Riikosen Mataran jätin kesken. Niin hieno kirjoittaja kuin hän onkin, lasten roolileikin maailma ei puhutellut minua, kaikesta hyvästä huolimatta. Olisin toivonut Riikosen olevan ehdokkaana vuonna 2019, jolloin ilmestyi hurmaava Iltavahtimestarin kierrokset.

Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto, tuo himmeli ja hämähäkinverkko kirjaksi, riemastutti. Se saisi mieluusti mielestäni voittaa, vaikka Viikilä on jo kerran saman palkinnon saanut, Akvarelleilla Engelin kaupungista. Hyvä kysymys on, onko reilua, että sama henkilö voi osallistua, jopa voittaa useamman kerran. Mutta mikä olisi peruste sille, ettei loistokirja olisi loisto, vaikka palkinto olisi jo takataskussa? Olen ollut huomaavinani, että palkinnon joskus saa kirja, joka ei ole tekijänsä paras, joten olen tulkinnut kisan enemmän urapalkinnoksi kuin yhden kirjan nostoksi. Luulen, ettei tuomaristokaan aina ole aivan varma - eikä ainakaan joka vuosi vaihtuva diktaattori - kumpaa palkitaan. Uraa vai yhtä teosta? 

Rosa Liksom sai Finlandiansa vuonna 2011 kirjastaan Hytti nro 6. Väylä on jo valittu tämän vuoden voittajaksi Varjo-Finlandia-äänestyksessä, johon saivat osallistua kaikki kansalaiset ja lukijat. Diktaattorin saattaa olla vaikea sivuuttaa kansan mielipide, mutta tämän vuoden diktaattori Zaida Bergroth tuskin pelkäisi yllättää. Helsinkiläisenä karja ja Lappi tuskin ovat hänen sydäntään lähinnä, vaikka tytön kasvutarina varmasti kiinnostaa, ehkä myös tarinan elokuvalliset mahdollisuudet. Mutta mahdollisesti hän taiteilijana kuitenkin pitää kokeellisemmasta? 

Siihen katsantoon sopisi Viikilän lisäksi Marjo Niemi ja Kuuleminen. Tämä saattaa hyvinkin olla voittaja, kirja on hillitön, hullu, terävä ja hauska. Mutta vielä enemmän tuota kaikkea (ja lisäksi pohjattoman surullinen) oli Marjo Niemen edellinen, intensiivisyyttään koko ajan kasvattava Kaikkien menetysten äiti. Se voisi saada palkinnon takautuvasti! Voisiko kategorioihin lisätä sarjan "Palkinnot, jotka olisi pitänyt jakaa"? 

Joel Elstelän Sirkusleijonan mielestä bloggasin juuri, ei lisättävää. Mutta mitä ehdokaslistalta puuttuu? Sillä onhan selvää, etteivät valitut kuusi ehdokasta voi olla absoluuttisesti parhaita - sellaiselle ei ole kriteereitä - vaan valinta riippuu aina valitsijoiden mieltymyksistä. Ja omat mieltymykseni sanovat, että:

Ihmettelen isosti Anneli Kannon Rottien pyhimyksen puuttumista listalta. Se on hurmannut lukijat, myynyt hyvin ja saatellut sadat lukijat fyysisesti Hattulan kirkkoa katsomaan. Mahtaako olla ketään, joka ei kirjan luettuaan olisi Pelliinan puolella ja hämmästelisi tuota historian aikaa ja sen meille edelleen näkyviä tuloksia? Yksi kuudesta vuoden parhaasta, jos ei parhain, jos minulta kysytään (ei kysytä).

Tilanne muistuttaa vuotta 2016, jolloin lukijoiden suosikki, Minna Rytisalon Lempi, ei päässyt ehdokkaaksi. Niin väärin sekin! (Lisätään edellä keksittyyn uuteen F-palkintojen kategoriaan.) 

Tämän vuoden ehdokkaisiin olisin nostanut Emma Puikkosen Mustan peilin. Se on viisas, ajankohtainen ja ajatteluttava, kaikin puolin pätevien romaaniominaisuuksiensa lisäksi. Pakenemmeko  historiaan - jota edustavat ehdokkaista Elstelä, Saisio, Liksom ja Riikonenkin tavallaan - kun emme uskalla katsoa nykyisyyttä tai tulevaa? 

Jos Finlandia-säätiö julkaisisi pitkän listan, vaikkapa 12 kirjaa, jo aiemmin, vaikka paria viikkoa ennen varsinaista, suurempi määrä kirjoja saisi näkyvyyttä. Keneltä se olisi pois? Media julkaisee ehdokkaat joka tapauksessa, ne saisivat lisää kirjoitettavaa, me lukijat enemmän jännitettävää, kirjat kysyntää. Toki valitsijoiden lukuaikataulu saattaisi tiivistyä, osa kirjoista jäädä kisasta pois, jos ilmestymisaika osuisi liian myöhään. Toisaalta, lukijoita ei haittaisi aikaisempi ilmestyminen. Joulumarkkinoilla parhaat kirjat olisivat silti kova sana, lisänäkyvyys buustaisi myyntiä. Kirja-alan sesongit ovat vanhat ja vakiintuneet, ehkä niitä voisi ravistella hieman. (Toinen, palkintoihin liittymätön toiveeni olisi kirjamessujen sijoittaminen pitkin vuotta nykyisen syyssuman sijaan.) 

Leikin, että pitkä lista on olemassa. Lisään sinne heti myös Katja Kallion Tämän läpinäkyvän sydämen. Mitä muita? Juha Itkosen Kaikki oli heidän ja Taina Latvalan Torinon enkeli ovat tekijöidensä parhaita. Esikoisista Joonatan Tolan Punainen planeetta ansaitsi jonkin palkinnon tai ainakin ehdokkuuden. Oliko siinä jo kaksitoista...

Mutta olen unohtanut täysin jännityksen ja dekkarit! Niin ovat kyllä Finlandia-valitsijatkin. Tuo kirjallisuudenlaji on jo niin suuri, että se ansaitsisi oman kategoriansa, jos sitä ei katsota sopivaksi kaunoon. Kirjailijoita löytyy kymmeniä tai satoja, lukijamäärää en tiedä, mutta somen ja muun median perusteella se on suuri. Suomalaiset dekkaristit ovat näyttäneet kyntensä kansainvälisestikin. Tälle listalle nostaisin ainakin Martta Kaukosen trillerin Terapiassa, ja vaikea olisi ohittaa Arttu Tuomista ja keitä heitä nyt on, tätä genreä en itse lue kovin paljon. Tuomas Niskakankaan Roihu koukutti alkuvuonna. 

Pirkko Saision Passiosta olen kuunnellut nyt hieman yli puolet. Se kulkee pitkin Eurooppaa, kertoo erilaisten ihmisten elämänkohtaloista (ja nimensä mukaisesti heidän kärsimyksistään, ehkä iloistaankin), pulppuaa tarinoita nuorista, vanhoista ja keski-ikäisistä, miehistä, naisista, rikollisista ja pyhistä, eri ammattien edustajista ja eri uskontojen tunnustajista. Tarinoita yhdistää sukupolvilta toisille siirtyvä koru, joka lähtee ajallisesti ja kilometrimäärällisesti pitkälle matkalleen 1400-luvun Firenzestä, kuulemma Suomeenkin päätyen.

Ihmisten ja kohtaloiden kirjo on laaja, mikä lienee yksi kirjan viesteistä. Heidän (meidän) syynsä toimia, kuten toimivat, ovat kirjavia kuin räsymatto. Raidat tässä matossa ovat suorassa, Saision määrätietoinen eteneminen, mutta erimittaisia, yllättävän värisiä (usein tummia) ja erilaisista aineksista kudottuja. Uskonnolla on suuri rooli, kuten ihmisten elämässä on ennen meidän aikaamme ollut. 

Koska minulla ei ole paperikirjaa, vaan kuuntelen sitä kirjailijan itsensä miellyttävällä, tummalla ja selkeällä äänellä luettuna, on pakko myöntää, että osa menee ohi. Kun joku keskeyttää välihuutelulla, kun oma ajatus ei pysy kuuntelussa, kun tarina vähänkin luiskahtaa epäkiinnostavan puolelle (ja pituudessaan se niin tekee välillä väistämättä). Mielipide ei ole niin paneutunut kuin paperikirjan kanssa. Aluksi ihmettelin erilaisia tarinoita ja etsin yhtymäkohtia, kunnes vain koukutuin kuuntelemaan enempiä miettimättä. Mutta pitkiä ja perusteellisia tarinat ovat, eikä keskittyminen aina pysy kirjassa, vaikka teksti on komeaa. Tällä kertaa rönsyävää ja komeilevaa, kuin näytteenä siitä, että ammattikirjailija hallitsee tyylin kuin tyylin. Eipä siihen ole vastaansanomista.  

Kenelle: Euroopan, historian, ihmisten ja runsaiden tarinoiden ystäville. 

Muualla: Saisio on kirjoittanut huikean romaanin, sanoo Satunnainen ohilukija.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala 2021. Lukija: Pirkko Saisio. 

Rosa Liksom: Väylä

Järisyttävä kirja, joka vetää hiljaiseksi luku- ja pakolaismatkan päättyessä. Kun Lapin sodan alta siirrettiin siviilejä Tornionjoen yli Ruotsin puolelle, matkaa tekivät myös eläimet, ihmisten tärkein elinkeino, omaisuus, ystäviksi kasvaneet ja kasvatetut karjat. Eihän niitä voinut tapettaviksi jättää!  

Aivan kuin varsinaisessa sodassa ei olisi jo kärsitty tarpeeksi. Perheiden miehet, isät, veljet ja serkut, olivat rintamalla, olleet vuosia - jos eivät maanneet jo mullan alla - joten naiset ja tytöt tekivät pääosan maatöistä. Ja nyt he joutuivat vielä pelottavalle pakomatkalle huolehtimaan itsestään, perheensä pienimmistä, vanhuksista ja eläimistä.

Kirjan päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka oli tottunut eläintenhoitaja ja jonka hennoille harteille isä pikaisesti sodasta kotona käydessään asetti valtavan vastuun. Piti huolehtia äidistä, piti huolehtia karjasta. Piti lähteä tien päälle, kävellen, mukana vain päällä olevat vaatteet ja pienet eväät. Kaikkia pelotti, ei vähiten lehmiä. Tyttö rauhoittelee hoidokkeja.

"Hävetti olla ihminen, jonka armoila se oli. Porisin sille, että ei mithään hätää, lähemä retkelle, Väylän toisele puolele, siellä on makeaa rehua, homheettomia heiniä ja lämmin navetta. Kerttu kuunteli, mutta mie näin, ettei se uskonu minua."

Matka rajajoelle ja siitä pakolaisleirille on karmea, jo pelkästään siinä mielessä, että miellämme leirit yleensä muun maailman asioiksi, ei suomalaisten. Sen tajuaminen, että on vain vähän aikaa siitä, kun osa omaa kansaamme sellaisille joutui. Kirjailija läväyttää lukijan silmien eteen niin väkevät näyt ja asetelmat, että vellovan ihmis- ja karjameren huudot melkein kuulee korvissaan, hajut tuntee nenässään, kehnojen teiden kuopat ja suon kylmän kosteuden jaloissaan. Ruokaa sai milloin sai, yöpymään opittiin ulkona. Kyllä, tulee vahvasti mieleen Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa, mutta kirjat eivät ole kaksosia, vaan niillä on omat tarinansa. Kinnunen kertoo kokeneista naisista, Liksom pienestä tytöstä. Nuori ikä näkyy kauniisti, sydäntäsärkevästi. Oli lähdössä jotain jännittävääkin, vaikkei aikuisia juuri ollut apuna.

"Olima lophuun ajettuina, mutta silti miun syän oli kevyt. Tunsin itteni irtonaiseksi ko villipeura. Olin matkala avahraan maailhaan, joka oli uusi ja tuntematon."

Perille saavutaan, ne ketkä selviävät. Uskon, etteivät ruotsalaiset järin innoissaan kirjasta ole, sillä hyväntekijän maine saattaa vaarantua. Leirien olot ovat kurjat, terveydenhoitoa ei ole. Tosin olosuhteet ovat joillekin parannus entiseen, kun hyvinvointiin ei ole totuttu. Täällä sentään saa syötävää päivittäin, vaatteitakin ryysyläisnaapureille lahjoitetaan. Pitkä karanteeni tartuntatautien varalta hermostuttaa väsyneet, kotia ja läheisiään kaipaavat ihmiset. Lapset ja nuoret, kuten tyttömme, pärjäävät parhaiten. Vaikka on ikävä, ajatus Isästä ja Sedästä jossain helpottaa. Yksinäisyyttä tyttö suitsii kesyttämällä itselleen lemmikkirotan. Ja onhan Katri mukana, kotitalon mukava ja reipas apulainen. Äidistä ei tytölle ole apua, päinvastoin.

Mutta mikä ilo, kun lapsille lopulta järjestetään lupa käydä koulua ja aikuisille päästä töihin!

"Mie olin kovasti töörevänä ja innoissani ja aattelin, että tämmöinen lahja meile annethiin vasthineeksi siitä ko jou'uima jättähmään kotikonnut."

Melkein vuosi vierähtää, että päästään palaamaan. Tytön usko jumalaansa on monta kertaa koetteella, miettiipä hän sitäkin, miltä tuntuisi kävellä jokeen kiviä taskut täynnä. Hän kuvaa kokemaansa helvetiksi, ja siltä se vaikuttaakin. Kun kotikonnuille palattiin, ei siellä tietenkään ollut samanlaista kuin ennen. Mutta ei ollut tyttökään enää samanlainen kuin lähtiessään. On vaikea tajuta, miten moisesta paineesta, niin henkisestä kuin fyysisestä, voi ikinä toipua. 

Jollain someseinällä näin monen kommentoivan kirjan aihetta tutuksi oman äitinsä tai isoäitinsä kertomuksista; he olivat tehneet todellisuudessa saman matkan. Taas järkytti. Vaikka kyseessä on fiktio, johon kirjailija on epäilemättä koonnut tositarinoita tai käyttänyt niitä pohjana, tajuan, että taitavaa valintaa on tehty. Tytön tarina voisi olla kirjassa yhtä hyvin lempeämpi kuin vielä pahempi, mutta jälkimmäistä ei ehkä lukija kestäisi. Kokonaisuus on juuri täydellinen näin. Varmaotteinen kirjailija tietää, mitä tekee. Mitään en muuttaisi.

Upea kirja, kammottava tarina. Rosa Liksom osaa täräyttää ja luoda tunnelman, joka vangitsee. Murretta ei ole vaikea lukea, oudot sanat ymmärtää asiayhteydestä tai ruotsinkielestä, eikä asian seuraamista haittaa, vaikkei joka sanaa tajuaisikaan. 

Kenelle: Historiasta kiinnostuneille, sotaa kestäville, faktapohjaisen fiktion ystäville, vahvan tunnelman arvostajille.

Muualla: Silmiä avaava lukukokemus, sanoo Ja taas kirja kädessä - Jorma.

Rosa Liksom: Väylä. Like 2021. 

Rosa Liksom: Everstinna. Kirjamessujen lukupiiri.

Everstinnalle antoivat alkusysäyksen matkat, joita Rosa Liksom teki Eurooppaan viime vuosikymmenellä: huomio kiinnittyi seinäkirjoituksiin Saksassa, Puolassa, Ruotsissa, Ranskassa... Ne julistivat "Rajat kiinni", "Eläköön Hitler" tai muuta samankaltaista sanomaa. Liksom ei uskonut silmiään - sitä paitsi hän luuli Hitlerin oppien olevan Saksassa lainvastaisia - mutta kiinnostui ilmiöstä, ja jo vuonna 2011 päätti tutustua historiaan: Miten Hitler onnistui pääsemään johtoon ja valtaamaan puoli Eurooppaa? Tästä on otettava selvää - ja välitettävä viestiä muillekin.

Kirjailija alkoi urakoida historianluvun kanssa. Faktatietoa kertyi, mutta millaisen tarinan kautta sen voisi kertoa? Vastaus löytyi läheltä: Liksomin kotikylän naapurissa asui Annikki Kariniemi (-Willamo-Heikanmaa), jonka sodanaikaiset Saksa-yhteydet tiedettiin seudulla yleisesti. Naisen monin tavoin kiinnostavasta elämäkerrasta tuli kehikko, jonka ympärille Everstinna-romaani kasvoi. Kirjailija sulautti tietonsa tarinaan ja hioi kirjaa pitkään, seitsemän vuotta.

Kirja ei ole elämäkerta eikä Kariniemi ole Everstinna, sanoi Rosa Liksom Helsingin kirjamessujen Everstinna-lukupiirissä. Tapahtumat saattavat olla samoja, mutta niiden sisältö, Everstinnan monologi, kasvoi omaksi teoksekseen. Tämä lie syy, ettei Kariniemen nimeä mainita kirjassa lainkaan: kirjakeskusteluja seuraamatta ei lukija edes tiedä yhteyttä.

Rosa Liksom sanoo kirjan olevan yhden yön monologiromaani, joka kertoo sota- ja sen jälkeistä elävästä naisesta ja joka maantieteellisesti painottuu Rovaniemelle ja Lappiin. Hän halusi siitä helposti luettavan: vaikka kirja on kirjoitettu meän kielellä, jota Tornionjokilaakson molemmin puolin - Suomessa ja Ruotsissa - puhutaan, sitä ei ole vaikea ymmärtää. Kieli on herkullisen rehevää ja värikästä, sanottiin, ja yhdyn tähän täysin. Yksi osallistuja sanoi yleensä hyppäävänsä luontokuvaukset, mutta tässä nekin lumosivat - tunnistan tässäkin oman kokemukseni. Ja samoin pidin kirjan nimiä riemastuttavina: Vompaktit, Litsit, Latonit ja muut.* Kaiken varalta kirjan lopussa on muuten sekä sanasto että Everstinnan käyttämien murteellisten nimien oikeat muodot.

Kirjamessujen lukupiirissä keskustelua luotsasi ET-lehden kokoama lukupiiri. Osallistujat olivat kovia kirjankuluttajia ja omien lukupiiriensä järjestäjiä. Yleisönä saimme kuulla heistä kolmen kuvauksen ja ajatukset kirjasta. Everstinnan sanottiin olevan muun muassa vahva luontokuvaus, historiakuvaus ja rakkausromaani. Se herättää ajatuksia nykyajasta ja samankaltaisuuksista, puhutaanhan natsien ja tiukkojen rajoituksien ajan noususta, mutta kirja on myös paljon muuta, kuten vahva naisen kasvutarina. Sotaa se ei varsinaisesti kuvaa, vaikka sellaista Everstinnan elämän aikana elettiin monta kertaa.

"Kuoleman lähheisyys toimi ko magneetti. En ole koskhaan ollu niin elossa ko silloin." 

Everstinna oli naimisissa kolmesti. Ensimmäisen kerran päästäkseen kotoa, toisen kerran rakkaudesta Everstiin, joka oli silloista tyttöä 30 vuotta vanhempi. Se oli rakkautta se.

"Aina eron hetkellä puhuima toisillemma vain saksaa. Se oli meän rakhauden kieli. Erotessa itkimä molemmat ko hullut kläpit. Meän rakkaus kipunoitti kilpaa Lapin syäntaivaan revontulten kipinäsuihkun kanssa. Me rakastimma toinen toistamma satheenkaaren päässä, joka loppu kretliinisseen taihvaanranthaan, rajuilmassa Saariselän laela ja Inarin järven jäisen yön sylissä, läpi pakhaskirkkaitten öitten emmäkä lopettahneet aamulakhaan, vaikka Everstin olis pitäny jo olla kasarmilla äkseeraamassa poikasista miehiä." 

Everstin persoona on monitahoinen: sivistyneen natsimielisen upseerin kanssa Everstinna liiteli rakkauden pilvissä ja eliittielämässä 15 vuotta. Lapista piipahdettiin Helsinkiin ja jopa Saksaan puolueen johdon juhliin.

"Vyyreri kun astu juhlahuohneisthoon sisäle niin mie oikein säikähtin. Se oli kitukasunen, sillä oli pullea vauvan maha ja sen oikean puolen ohimosuoni pullisteli."

Everstinna tiesi juutalaisten kohtelusta ja näki paljon itsekin, mutta piti sitä "normaalina" seurapiirinsä tapaan. Rakkaus kukoisti, kunnes pari astui avioon, ja tahti muuttui. Miehestä paljastui väkivalta, joka vei Everstinnan ajoittain jopa huilaamaan ammattilaisten hoiviin.

"Mielisairaalassa maailma tuntu aivan ouolta paikalta. Kuoleman tyhjyys kuttu minua kovasti, mutta mie en ollu valmis."

Kolmas avioliitto käänsi kuvion toisin päin. Everstinna oli opettaja, oppinut nainen. Viisikymppisenä hän rakastui alaikäiseen Tuomakseen, jonka kanssa pääsi vihille Kekkosen erikoisluvalla. Kuten yksi lukupiirin osallistuja sanoi, rakkaustarinoissa on monta punastuttavaa kohtaa pidättyväisille. Liksom kuvaa rakastamisen asiat hekumallisen värikkäästi. Kuvassa oikealla Rosa Liksom vieressään lukupiirin Riitta Korhonen.

Puhuttiin saksalaisista Lapissa. 8 000 asukkaan Rovaniemellä asui useita vuosia 6 000 saksalaista sotilasta, joten he vaikuttivat isosti paikalliseen elämänmenoon. Pikku-Perliiniksi kutsuttu tukikohta omasi omat ravintolat, kaupat ja pesulat, joissa myös paikalliset asioivat. Pohjanhovi oli natsien kokoontumispaikka, niin suomalaisten kuin saksalaisten. Tämä kaikki toi ennenkuulumatonta nostetta suomalaisten silloiseen köyhänniukkaan agraarielämään, jossa nälkä oli aina läsnä eikä mammona painanut. Ja miettikää, mikä vaikutus ryhdikkäillä, tyylikkäissä vaatteissa tulevilla nuorilla miehillä oli naisväkeen! Everstinna itse oli hurahtanut jo pienenä tyttönä täysin lotta-aatteeseen ja suojeluskuntahommiin.

"Silloin minun pään täytti hyvin selkeä ajatus, että Suomessakin tarvitaan täpäkkää johtajaa, joka sannoo ei ja joka kuulee köyhitten ja markkinoitten syrhjään heittämitten ääntä. Kommunisteista ei siihen ollu."

Tyttö karkasi aina kiukkuisen äitinsä silmän alta Lapuan mustapaitojen kokoukseen, jossa hänelle tapahtui monenlaista tulevaisuuteen vaikuttavaa asiaa, aatteen vahvistuksen lisäksi miessaralla. Yksi osallistujista kertoi olevansa käyttäymistieteilijä, ja kuvasi Everstinnan kehityskertomuksen naisena olevan uskomattoman hieno. Hän mietti myös, mitä pahoinpidellyt naiset mahtavat miettiä kirjaa lukiessaan - ehkä se antaa vertaistukea ja toivoa. Everstinna antaa esimerkkiä hyvässä ja pahassa, mutta kertoo myös konkreettisesti, miten hän pääsi tilanteesta eroon.

Palvontaa päähenkilö ei silti kaipaa. Rosa Liksom sanoi Everstinnan olevan sillä lailla vaurioitunut, ettei ajattele kuin itseään. Ja kertoi mielenkiintoisen seikan kirjoittamisestaan: kirja on Everstinnan suulla kerrottu, mutta Liksom on kirjoittanut vastaavan myös Everstistä. Sekä lisäksi pitkästi autonkuljettajan suulla. Näitä ei kuulemma (harmi kyllä) tulla koskaan julkaisemaan, vaan ne toivat lisäsyvyyttä Everstinnan hahmoon, josta saamme kirjasta lukea.

"Isä teki minusta valkosen Suomen tyttären, Eversti natsin. En häpeä kumpaakhaan."

Yhteenvetona: kirja ei ole elämäkerta eikä sotakirja. Se on raju rakkausromaani, väkevä Lapin luonnon kuvaus, oivaltava ihmiskuvaus, viisas naisen kehityskertomus sekä silmiäavaava sukellus Suomen ja Euroopan historiaan ja yhteiskuntakehitykseen. Parissa sadassa sivussa Liksom onnistuu kertomaan tämän kaiken, ja lisäksi liikuttamaan, ihastuttamaan ja hämmästyttämään lukijan moneen kertaan. Tunneskaalalla se vie lukijan kyynelistä hekotukseen, punastelusta ärsytykseen ja vihaan: harva kirja pystyy näin paljoon. Upea, taitava, viisas ja äärimmäisen hiottu teos, jota suosittelen ihan kaikenlaisille lukijoille.

Kirjahulluille suosittelen osallistumista kirjamessujen lukupiireihin: tunnin keskittyminen yhteen kirjaan on nautinnollista, ja kirjailijan itsensä kommentointi antaa kirjalle laajasti taustaa. Samoin on kiinnostavaa kuulla muiden lukijoiden mietteitä. Tässä lukupiirissä kirjailija oli itse aktiivinen puhuja, lukupiiri ei noussut liikaa esiin (kuten joskus on käynyt) ja yleisökin ehti kysyä. Tosin sitä olisi voinut jatkaa vielä tuntikaupalla, mutta saimme informatiivisen, tiiviin katsauksen ja nkemyksen kirjan syntyyn ja sisältöön. Kiitos lukupiirikonseptin ideoijille, järjestäjille, ET-lehdelle ja tietysti selkeäsanaiselle Rosa Liksomille.

Rosa Liksom: Everstinna. Like 2017. Kirjamessujen lukupiiri 26.10.2017. ET-lehden lukupiiriä luotsasi Riitta Korhonen, keskustelun moderaattorina toimi Pia Väisänen Likestä.

* Vompakti = Konrad von Bagh, Oulun keskusmielisairaalan ylilääkäri. Litsi = Franz Lizt, säveltäjä. Laton = Platon.

Väliaikainen

Väliaikainen on kokoelma lyhyitä, teräviä, ilkeän hauskoja ja nasevia kertomuksia kolmeen jaettuna: (maailmanselitys à la Liksom): on pohjoinen, ja on muu maailma, ja Kaspar Hauser.

Muu maailma on mitä vain tästä muusta maailmasta. Kaspar Hauser on mitä vain, omasta laatikosta katsottuna. Pohjoinen kertoo pohjoisella murteella, usein iäkkäämpien ihmisten näkökulmasta, arkisen dramaattisia tapahtumasarjoja.

Tarvitseeko sanoa, että pohjoinen on hersyvin ja nauratti eniten.

"Tytär tuli Pukarestista käyhmään kotona minun yheksänkymmentäyksivuotispäivänä, järjesti juhlat ja sinne kuttuma kaikki kyläläiset. Meitä oli yhteensä viis ihmistä."

Juuri Mielensäpahoittaja-leffan katsoneena olen sopivasti virittynyt tähän maailmaan, muutamaa vuosituhatta nähneen näkökulmaan. Lenkuramakkaraa ja punaista maitoa juodaan tässäkin. En tiedä, miten kolahtaisi, jos olisi ihan nuori. Eivätkä takuulla tiedä Liksomin henkilötkään, eivätkä vähemmän välittäisi. Vaikka ajassa ollaan; kirkkoherra viittaa ja plokkaa, ja vanhuksella on 3 203 kaveria veispuukissa. Iipotia näplätään ja työhulluudesta kärsitään, sijoitusneuvojia ja muita onnettomia ammatinharjoittajia tavataan. Kuntia yhdistellään miten sattuu, kahvihifistelyä tirvaistaan. Peräkammarin poika suuttuu, ja uskon nimissä rakastetaan, fyysisesti, vaikka lapsia. Liksom ei kuopaise syvältä, mutta terävästi. Sen verran, että veri tirskahtaa.

Vaikka pohjoisuus soljuu kirjailijalta luontevimmin, nautittavia ovat myös muiden osien tarinat. Ei niillä ihmisillä hyvin mene, mutta ei heitä huolineen ja murheineen moitita. Nauretaan, jos on naurettavaa, ja aika usein on, tai oikeastaan aina. Mitäs ovat. Mitäs olemme. Liksom kuvaa äärimmäisyyksiä, eikä niistä tästä ajasssa ole pulaa. Huomautuksena, että kannattaa lukea tarkasti. Yksi ainoa sana saattaa olla jutun juju.

Joskus aamulla työmatkalla kuuntelen heviä, jotta virittyisin sopivan aggressiviiseen tunnetilaan päivän haasteisiin siirtyäkseni. Liksomin kirja toimii samalla tavalla. Heviä kamaa, sopii parhaiten pieninä annoksina. Ei unikirjaksi, ei uppoutumiseen, koska tekee terävänä epämukavaa. Pieninä annoksina nieltävää ja virkistävää. Vähän kuin lääke tai vahva viina.

Kenelle? Ajan älyttömyyksiä ihmetteleville, pohjoisesta perääntyneille, lyhytproosaa likettäville, pienestä hätkähtämättömille, makeita välipaloja välttäville.

Muualla: Linnunmaitoa sanoo jee! Lapin kirjastojen blogissa lauletaan vähän väärin sanoin: Väliaikaista kaikki on vain. (Eikös se oikeasti ole vaan eikä vain?)

Rosa Liksom: Väliaikainen. Like 2014.

Hytti nro 6

”Malja maailman ainoalle oikealle valtiolle, Neuvostoliitolle! Neuvostoliitto ei kuole koskaan!”

Näin lausuu mies votkaryyppyä kaataessaan hytissä nro 6, jossa hänen lisäkseen matkustaa nuori nainen. Hyttikumppaniaan he eivät ole saaneet valita itse.

Mies on duunari, raaka ja karkea, mutta juttua hänellä riittää, venäläiseen tapaan. Maailmankuva avautuu juttujen myötä. Hän arvostaa perinteitä: nainen on panopuu, synnyttäjä, kotiapulainen. Miehen on saatava votkansa, vapautensa liikkua kun mieli tekee, matkustaa työn perässä ja huvitella.

Nainen on nuori suomalainen, joka opiskelee Moskovan yliopistossa. Hän hieman pelkää miestä, mutta osaa ottaa tilansa. Matka on hänelle toteutunut unelma, vaikka asiat muuttuivatkin siitä, kun reissua ideoitiin yhdessä poikaystävän kanssa. Nyt poikaystävää ei näy.

”Meikäläiset on rakentaneet sosialismin ja lentäneet kuuhun. Mitä teikäläiset on tehneet? Ette yhtään mitään!”

Maailmankuvat ovat erilaiset, mutta toimeen tullaan, kun on pakko. Tyttö matkustaa ajatuksissaan ja haaveissaan ikään kuin unessa, mies votkahöyryissä. Näillä keinoin kestetään sosialismin realismi.

Rosa Liksom on taitava kuvailija. Junan unettavan, jatkuvan kolkkeen kuulee, hajut haistaa: mätä kala, vedetön vessa, valkosipulihengitys. Ruoka on juuri sellaista kuin neuvostoliittolainen ruoka kuvitelmissa on, ja sitä vähääkin on vaikea saada.

”Kärsimyksessä maistuu elämä, luojan kiitos. Puute ja tyhjyys on hyväksi. Sosialismi tappaa ruumiin, kapitalismi hengen.”

Venäläisyys on osoittautunut sosialismia pysyvämmäksi, ja sitäkin saamme tuhdin annoksen tarinan myötä: nukkumaan ehtii haudassa, aina on aikaa kertoa tarinoita, juoda teetä ja votkaa, syödä mustaa leipää ja suolakurkkuja.

Matka Moskovasta Mongoliaan on pitkä. Kirjakin tuntui pidemmältä kuin se oikeasti on. Henkilöt ovat ärsyttäviä, heihin on vaikea kiintyä tai samaistua. Miehen sovinismi ja tytön untelo haahuilevuus saavat kiukustumaan. Silti tytön puolesta ei tarvitse olla huolissaan; hän kyllä löytää tulevaisuutensa, uskon. Ja mies on jo sen löytänyt, elämäntehtävänsä.

Kirjassa on liikaa luetteloita ja liikaa kuvailua: kuvataan esineitä, maisemaa, taivaan värejä ja ikkunasta näkyviä puita niin paljon, että sekin alkoi ärsyttää, vaikka ymmärrän tehokeinon tunnelman luomisen kannalta tarpeelliseksi. Jossain määrin.

Myöskään en viehäty itäisestä kulttuurista enkä Neuvostoliitosta, johon itsekin tein nuorena matkan. Siitä on nyt hyötyä, tunnistan tarinassa asioita, joita voisi muuten pitää keksityiksi liian hulluina, liian mielikuvituksellisina. Mutta läheistä historiaa ovat niin helmitaulut kuin kauppojen tyhjät vitriinit. Ja ne hajut. Köyhää, karua, ankeaa.

En haltioitunut kirjasta, en sen maailmankuvasta enkä tyylistä. En henkilöistä enkä ympäristöstä, jossa liikutaan. Mutta kiitän kirjoittajan persoonallista otetta, heittäytymistä ja tunnelman luomiskykyä. Ja kunnioitan sitä, että hän tuntee aiheensa läpikotaisin ja kirjan kautta avaa sitä muillekin.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.