Pasi Lampela: Kehä

Nyt en ymmärrä, miksen ole lukenut enemmän Lampelaa: niin hienon, tiiviin mutta täyden ja aidon ajan- ja ihmiskuvan hän kirjassaan rakentaa. Kanneltaan ja nimeltään se johdattaa harhaan. Kehä ei ole nyrkkeilykirja, ei edes urheilukirja, vaikka päähenkilö Jarmo on entinen EM-tason nyrkkeilijä ja nyrkkeily on ollut tärkein osa hänen elämäänsä vuosia.

Kyse on kuitenkin suuremmista kehistä. Tarkoituksen etsinnästä, ihmissuhteista ja perheistä, tämän ajan puheenaiheista maahanmuutosta satavuotiaaseen Suomeen, joita Lampela taitavasti esittää keski-ikäisen Jarmon kautta. Jarmo seurustelee Lauran kanssa, mutta kumpikaan ei ole kuuden vuoden jälkeenkään varma, onko suhde se, jota he etsivät ja tarvitsevat. Molemmilla on takanaan ero ja muita suhteita, on lapsia, yllättäviä tuntemuksia, epäilyjä.

"- Mä olen nelkytviisvuotias mies, Jarmo kuuli jonkun sanovan hänen äänellään. - Ja yhtäkkiä mä tajuan, ettei musta ole tähän. - Mihin tähän? - Mihinkään. Elämään tätä elämää. - Sä vedät nyt vähän turhan pitkälle meneviä johtopäätöksiä."

Jarmo muistelee synkkää aikaa, jolloin hän joi. Kykyjen rajat urheilijana häämöttivät, väitöskirja oli haaveen asteella ja perheen elatus hoitui sivuhommasta päätyöksi muodostuneella taksin ajamisella.

"Anita purki hätäänsä riitelemällä arkisista asioista, siivoamisesta ja kaupassakäynnistä, asioista joilla ei ollut mitään tekemistä heidän todellisten ongelmiensa kanssa. Ensin kaiken sovitti seksi, sitten vastuu lapsista. Lopulta mikään ei sovittanut mitään."

Epäilyksensä on Laurallakin. Olisiko parempi opetella elämään yksin? Etsiä tyydytyksensä työstä, sosiaalisesta elämästä, harrastuksista, maailmanparantamisesta. Miessuhteet tuntuvat vaativilta ja vaikeilta. Jarmon katseen hän huomasi ensimmäisen kerran istuessaan teatterin jälkeen ravintolassa ystävättären kanssa.

"- Ilmiselvä kriminaali, Laura kommentoi kun Pirjo rohkaisi häntä kutsumaan miehen heidän pöytäänsä. - Kirja ja kahvi, Pirjo sysi häntä olkapäähän. - Ei se kovin paha voi olla. - Lopeta nyt, se huomaa. - Tässä lepää Laura, hän eli järkevän elämän."

Kahden aikuisen suhde ei loksahda kohdalleen sormia napsauttamalla: niin paljon kannettavaa on kertynyt kummallekin. Tähän on jokaisen eroja kokeneen helppo samastua.

"Yksin sitä saattoi kuvitella mitä tahansa, pystyvänsä mihin vain. Unelmia ja todellisuutta ei erottanut mikään. Toisen ihmisen kanssa paljastui. Luita ja ytimiä myöten. Tällainen olen. Tällaisen elämä minusta teki, tällaiseksi tiivistyin maailman kaaoksesta."

Jarmo reagoi fyysisesti - kuten urheilijalle jotenkin luontevalta tuntuu. Laura purkaa ajatuksia ystävättärelleen, muttei osaa (uskalla, halua) ottaa perimmäisiä asioita puheeksi Jarmon kanssa. Kumma kyllä, naisena samastuin kuitenkin enemmän Jarmoon; samantyyppisiä kokemuksia nuoruudesta ja syntymäperheestä häivähti mieleen. Ymmärsin hänen reaktioitaan, puurtamistaan, jopa ylioppilastodistuksemme arvosanat olivat samat. (Sen jälkeen tiet sitten erosivatkin.) Tuttuuden lisäksi samastumisen syy lienee niinkin yksinkertainen kuin se, että Lampela kuvaa Jarmoa enemmän. Naiset - vaikka kiinnostavia ovatkin - jäävät sivuhenkilöiksi.

Vaikka parisuhde on pinnalla - ja lapset, ne siinä vieressä - älköön urheilun ystävä ahdistuko: kirja kertoo myös nyrkkeilystä Jarmon uran kautta ja hänen kasvustaan pojasta mieheksi sen avulla. Ja valmentajansa Kähkösen, jonka poika Niko tunsi jäävänsä Jarmolle kakkoseksi isänsä mielessä. Jarmo myös opiskeli, historiaa, ja hänen väitöskirjaansa varten tekemät muistiinpanot kertovat Malmin tapahtumista 1918, mikä tuo hyvällä tavalla - ilkeästi ajatellen juhlavuonna laskelmoidun - yllättävän ulottuvuuden sadan vuoden taakse. Josta Lampela kurvaa tyylikkäästi taksilla meidän aikamme Linnan juhliin, kun mielenosoittajat estävät pääsyn juhlapaikalle.

Viisas, moniulotteinen ja tyylikäs kirja; miehenä, naisena ja ihmisenä olemisen tarina, joka tarjoaa samastumispintaa monenlaiselle lukijalle, ainakin heille, joita suhteiden rakentaminen mietityttää. Uskaltaisiko? Vajaat 200 sivua on nopea lukea, arkinen teksti ei kompastele hienosteluun tai muihin kiemuroihin - ne on suodatettu pois. Arvostan säästeliäisyyttä ja aitoja havaintojen kirjausta. Ei ole elämää suurempi kirja, on elämää. Täysi lukukokemus sellaisenaan.

Muualla: Kirjasta kirjaan luki kirjan tuoreeltaan ja summaa hyvin: "Kerronta on sujuvaa, konstailematonta, se luo henkilöiden välityksellä aitoa ajankuvaa monella rintamalla."

Lukunäyte #kirja-sivulla.

Löysin yhden aiemman Lampelan blogistani, joten voin ilokseni naulata tämä Helmet-haasteen 2017 kohtaan 28: kirja kirjailijalta, jolta olen aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Lampela on teatterimies, käsikirjoittaja ja ohjaaja, joka on kirjoittanut myös tv-sarjojen käsikirjoituksia.

Pasi Lampela: Kehä. WSOY 2017. 

Lyhytarviot

Lukemisia paljon, kirjoitusaikaa vähän, siksi tällä kertaa lyhytarvioita. Mutta monta. Eikä niin kovin lyhyitäkään, eikä ainakaan helppoa hyvän (joulu)mielen luettavaa. Paitsi ehkä tämä ensimmäinen:

Virpi Hämeen-Anttilan tuotanto on lievästi sanoen vaihtelevantasoista. Romaaniuran hienon aloituksen, Suden vuoden, jälkeen kirjailijalta on ilmestynyt huima määrä erityyppisiä romaaneja, jotkut mainioita, jotkut eivät niinkään. Luin aluksi kaiken, mutta jossain vaiheessa aloin jättää uusimman väliin, kun tyyli tuntui niin poukkoilevalta. Toisaalta on hienoa, että Hämeen-Anttila on kokeillut erilaisia kertomustyyppejä, kaikki kunnia hänelle siitä. Lukija (ainakaan tämä) ei ole niin kokeileva, vaan mukavuudenhaluisena aina toivoo saavansa jotain, mihin on tottunut, ja mieluummin aina edellistä parempaa. Näin epärealistisia olemme. Tauon jälkeen luin uusimman, jota markkinoitiin historiallisena dekkarina. Se herätti kiinnostuksen, samoin myönteiset arviot.

Ja kelpo kirja se onkin. Hieman nahkean (ehkä edelläkerrotun vuoksi) alun jälkeen tarina alkoi vetää. Sisäasiainministeriön virkamies Björkistä alkoi kehkeytyä aivan aito henkilö ja salapoliisi, jolla on oma persoona ja kiehtovia rikostapauksia, tässä murha, ratkaistavana. Pientä tahmeutta tekstin luistossa paikoitellen voi aavistaa, mutta yllättävän ja ilahduttavan sujuvasti Hämeen-Anttila istahtaa uuden valitsemansa genren - siis sen historiallisen dekkarin - taakse.

Vanhahtava kieli filosoofioineen, elävine kuvineen ja se-pronominin käytölleen ihmisistä on mukavan sopivasti annosteltua. Historiallisia yksityiskohtia on runsaasti, mikä pitää lukijan hyvin ajassa ja paikassa. Tunnelma säilyy, kirjailijan kokemus ja taito pääsevät esiin. Ja annan paljon anteeksi sen vuoksi, että kirja liikkuu vanhassa, 1920-luvun Helsingissä. Herkkukuorrute on kirjan kaunis ulkoasu, jossa on jopa vanha Helsingin kartta ja luettelo vanhoista kadunnimistä. Niitä vain ei voi vastustaa. Björkin tutkimuksien seuraamista jatkan, jos ja kun jatkoa seuraa.

Kenelle: Historiallisen dekkarin ystäville, helppolukuista Helsingin historiaa halajaville.

Muualla: Hannalle Kirjainten virrassa teos toimi kuin luoti. Dekkarien tuntija Kirsi lupaa lukea seuraavankin osan. Hemuli piti paljon, Kaisa Reetalle jäi hyvä muisto.

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä. Otava 2014. Päällys: Timo Mänttäri.
Kustantajan lukukappale.

-------------------


Pakkohan se oli lukea loppuun, koko trilogia, kuten arvelin. Sen verran hytisyttävät väreet kirjailijat saivat aikaan ensimmäisessä osassa, Varistytössä. Vaikka konseptin muovisuus koko ajan häiritsi; se tunne, että kirjat on tehty niin hurjiksi kuin mahdollista huomion herättämiseksi. Taiteellisena työnä en kovin korkealle näitä nosta, mutta tunnustusta on annettava. Ruotsalaiset taitavat henkilöiden rakentamisen ja psykologisten häiriöiden pelottavan hyödyntämisen. Ja etenkin koukuttamisen.

En voi sanoa, että olisin pitänyt tästä. Liian rankkaa, vaikka tiedän, että elävässä elämässä tapahtuu samoja asioita ja pahempiakin. Haluanko silti, että niistä tehdään viihdettä? Onko hyvä, että asioista puhutaan? Miksi kuitenkin halusin tietää, miten Jeannette reagoi ja ehditäänkö jotain kauheuksia välttää? Ristiriitaisin tuntein trilogiaa luin.

Hieman etova olo jäi, sekä kaupallisuudesta että sisällöstä. Kolmen kirjan sarjasta ykkönen on ehdottomasti paras ja koukuttavin, kuten pitääkin - jotta lukija toimisi kuten minäkin, jatkaisi lukemista. Unissakulkija jatkaa tilanteiden kuvailua, eikä hieman hapuileva loppuosa Varjojen huone anna lopullisia selityksiä, vaan jättää asioita ikävästi ilmaan. Se on lässähdys nostatukselle, läpsäisy lukijan naamalle. Toisaalta, ehkä enää ei niin kiinnostakaan. Mutta kiinnostavaa pöhinää kirjat ovat saaneet aikaan. Carl Larssonin kuvista muokatuista kansista on keskusteltu blogeissa paljon. Lue vaikka Booksyltä.

Kenelle: Hard-core-dekkarin ystäville, hulluutta kaihtamattomille, hyvävatsaisille, äärimmäisyyksien etsijöille, kaupallisuudesta piittaamattomille.

Muualla: Leena Lumi  kaipaa encorea. Annika K:n oli vaikea erota päähenkilöistä. Norkulla ei pankki räjähtänyt.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Otava 2014. Suomennos Kari Koski.

-------------------

Hurjat kirjavalinnat tällä kertaa: Lampelakaan ei päästä lukijaa köllöttelemään hyvällä mielellä. Novelleista koostuva teos kuvaa ihmisiä, jotka ovat, no, kirottuja. Aiheessa ei ole kuitenkaan yhtään mitään mystistä, vaan kyse on ihmisistä, joille käy köpelösti, ilman omaa syytään. Tai ainakin jollekin heidän läheiselleen käy köpelösti.

Mikä oikeastaan on ihmisen omaa syytä? Ovatko uhrit kuitenkin toimineet jotenkin niin, että heille kuuluu käydä huonosti? Ja kosto tai näennäisen tahattomat seuraukset ovat ihan oikein?

Fiksua ja ajanmukaista proosaa, joka ei aliarvioi lukijaa, vaan saa miettimään. Tai oikeastaan pakottaa, sillä valmiita loppuratkaisuja ei tarjota. Lyhyet virkkeet ja lauseet ovat nasevia, ihmiskuvaukset teräviä. Pilkut olisivat silti voineet olla paikallaan, sanoo nimimerkki Pilkunviilaaja. Taiteellisen vapauden ymmärrän, mutta aina sitä ei voi erottaa taitamattomuudesta. Eikä siitä nytkään varmasti ole kyse, mutta miksi sitten? Ei kielisääntöjen rikkominen anna parempaa kuvaa kirjasta eikä paranna lukukokemusta. No, ehkä joskus todella poikkeuksellisissa teksteissä. Huippuhyvissä poikkeamia ei edes huomaa.

Ajanmukaisuudesta tuli mieleen sanoja kuten aikalaisteksti tai aikalaisromaani, jotka ovat nyt muotia, ehkä Jussi Valtosen ansiosta. Tämäkin on juuri sellaista, aikalaistekstiä, aikalaisromaania kompaktimmassa, terävämmässä ja armottomammassa muodossa.

Kenelle: Novellien ystäville, aikalaistekstiä hakeville, elämän epäreiluuden tunnustaville.

Muualla: Desdemona-blogi ihmettelee blogiarvioiden vähyyttä. Muita en minäkään löytänyt.

Pasi Lampela: Kirottujen ilot. WSOY 2014.