Paha äitipuoli

On Claire, iso nelikymppinen nainen, on hänen miehensä Axel, vaimoonsa syvästi rakastunut, ja on 16-vuotias Josefien, Axelin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Josefien toivoisi vanhempiensa menevän uudestaan naimisiin. Claire on siis äitipuoli, ja hän aloittaa tarinan kertomalla tapahtumia lopusta päin. Axelilla ja Josefienilla on omat jaksonsa, kirja jakautuu kolmeen osaan.

Aluksi tilanne vaikutti sekavalta. En ymmärtänyt Clairen osuuden tapahtumia, koska selitykset niihin avautuvat vasta myöhemmistä osista. Harkitsin jo kesken jättämistä, mutta jatkoin kuitenkin Axelin osuuteen. Se onkin vauhdikkain ja selkein, ja nyt tapahtumat saavat muotonsa. Axel on korostetun ymmärtämätön, mikä voi nyppiä kriittistä lukijaa, lapsellinen Josefien viimeistelee tarinan, jonka lukija jo tässä vaiheessa melko hyvin tietää.

Tarinasta tuli mieleen suomalainen vanha elokuva: koko juoni perustuu väärinkäsitykselle, joka aiheuttaa kummia tilanteita, joita ratkotaan läpi kirjan. Kiintymyksen asteet kolmen henkilön välillä punnitaan ja mitataan uudestaan. Myös Axelin reaktiot ovat kuin vanhaa suomalaista leffaa: joku ei ymmärrä, vaikka vihjeitä on runsaasti.

Dorrestein tuntee eri-ikäiset ihmiset, joista kirjoittaa, ja heidän toimensa ovat todentuntuisia. Silti henkilöt jäävät hengettömiksi eikä yksi väärinkäsitys tunnu riittävältä juonikuviolta. Outoa kyllä, Clairen osuus on hankalin, vaikka kirjoittajakin on keski-ikäinen nainen,  ja menestyskirja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (linkki Kirjavinkkien arvioon) perustui samanikäísen naisen kokemuksiin. Ehkä osuuksien järjestystä olisi pitänyt vaihtaa? Suomalaista elokuvaa kirja muistuttaa siinäkin, että yhtä huijataan, kun toiset ovat tietäväisiä. Aika simppeliä eikä kovin mieleenjäävää. Hieman oli pettymys, ei edes viihdyttänyt. Toki halusin nähdä, miten väärinkäsitys selviää, ja nopeasti kirjan lukaisi loppuun asti.

Äitipuolena tunnistin monta tilannetta, joten pisteet toden tunnusta sen suhteen. Romaaniksi asti tässä ei kuitenkaan mielestäni ollut riittävästi sisältöä, ja epäilen vahvasti, ettei kirja olisi ylittänyt julkaisukynnystä, jos se olisi ollut kirjailijan ensimmäinen.

Muualla: Sanna piti kirjaa nopealukuisena mutta ärsyttävänä, Tuulia näkee potentiaalia, vaikka hienoinen naiivius vaivasi, Maija ihmettelee monen muun tavoin, että salaisuus kerrotaan jostain syystä jo takakannessa. Outo ratkaisu minustakin - koska kirjassa ei paljon ratkottavaa ole, kaikki jännitys olisi ollut tervetullutta.

Reaten Dorrestein: Paha äitipuoli. WSOY 2013. Suomentanut Sanna van Leeuwen.

2000-luvun parhaat romaanit

Hesari selvittää, mitkä ovat sen lukijoiden mielestä 2000-luvun viisi parasta kotimaista romaania. Itse äänestin näitä. Listaa ei edes ollut vaikea koota, kirjasin vain mieleentulojärjestyksessä ne, jotka ovat ravisuttaneet eniten. Tosin hyödyin siitä, että näin monen muun listat jo aiemmin, joten kirjat olivat hyvässä muistissa. Mutta tässä ne ovat, ja ravisuttavat vieläkin pelkällä muistelulla. Huh.

1. Kjell Westö: Missä kuljimme kerran.

Avasi tajuntani lähihistorialle ja yhdisti sadan vuoden tapahtumat tähän päivään. Kiehtoi mielikuvitusta, mutta laajensi myös todellista Helsinki-tuntemusta ja näkemystä. Vei mukanaan.

2. Markus Nummi: Kiinalainen puutarha.

Kaunista, haikeaa, kaunista, surullista: upeaa kieltä, sadunomaista tunnelmaa, silti tarjoaa faktojakin tai ainakin yhteyksiä niihin.

3. Maarit Verronen: Karsintavaihe.

Dystopia, josta tekee pelottavan se, että kaikki siinä kuvatut asiat ovat jo olemassa. Verronen vie niitä eteenpäin ja kehittää niitä tavalla, joka hyytää lukijan selkäpiitä, mutta jonka voisi helposti uskoa tulevaisuuden todellisuudeksi.

4. Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani.

Ajankuva ja kielen tuoreutus, riemastuttavan omaperäinen tyyli, joka jää mieleen myös lämpönsä, huumorinsa ja pienen ihmisen ymmärtämisensä ansiosta.

5. Sofi Oksanen: Puhdistus.

Ilmiö, jota ei voi ohittaa. Vahva tarina aiemmin vaietuista aiheista.


HS julkistaa äänestyksen voittajan 6. elokuuta.

Mitä ilman ei voi olla

Iiro on naimisissa Vaulan kanssa, ja heillä on tytär Emilia. Lilja on myös pienen tytön äiti, yksinhuoltaja, jolla on taipumusta hankaliin suhteisiin, kuten naimisissa oleviin miehiin. Kun nämä kolme aikuista joutuvat tekemisiin toistensa kanssa, on kuvio mutkainen ja riipivä.

Marttinen kertoo "sen tavallisen tarinan" - joka ei ole ihan tavallinen - tarkkanäköisesti ja totena, jokaisen kolmen osapuolen silmin vuorotellen. Hän tuo lukijan eteen kunkin ajatukset ja tunteet pakahduttavan aitoina, samaistuttavina, niin ettei lukija oikein voi ottaa "puolia", koska tietää kaikkien motiivit, heikkoudet ja vahvuudet. Voiko elämässä sanoa, kuka on oikeassa ja kuka väärässä? Rakkaudessa ei ainakaan. Vahvatahtoisinkin saattaa yllättyä omista reaktioistaan: meitä ohjaavat voimat, joita ihminen itsekään ei ymmärrä. Vähänkö pelottavaa. Mutta myös houkuttavaa...
 
Erittäin hienosti toteutettu ihmissuhderomaani, joka ei moralisoi eikä tuomitse, vaan kuvaa tapahtumien edistymisen kihelmöivän koukuttavasti. Kirja teki mieli ahmia yhdeltä istumalta, mutta välillä jännitys kasvoi jopa niin suureksi, että oli hyvä pitää taukoa välillä. Tarina tiivistyy ja sakenee koko ajan, niin että loppuratkaisua odottaa henkeä pidätellen. Miten käy Iiron ja Vaulan avioliiton? Entä Liljan rakkauden? Mihin rakkaus riittää, ja ennen kaikkea, mistä sen tunnistaa?

Tunteet kulkevat vuoristorataa, syvästä kuilusta hekuman huipulle. Marttinen ei kaihda kumpaakaan ääripäätä eikä intohimon kuvausta. Ballerina Lilja on taiteilija ja hyvin fyysinen henkilö, myös seksuaalisesti. Vaula on järkiperäisempi bisnesnainen, joka ilmaisee tunteensa hillitymmin, mutta ymmärtää visuaalisuuden arvon, ja Iiro on mies, joka joutuu valinnan eteen - vai joutuuko? Kaikki ovat aikuisia, ns. normaaleja ihmisiä, joten perinteisimmät kliseet kirjailija kiitettävästi hyppää yli. Intensiivisin lukemani tarina pitkään aikaan, ja paras lukemistani Marttisista.

"Ihmisen elämässä on joitakin hetkiä, jolloin hän siirtyy kuin ulkopuolelle itsestään tai ehkä hän siirtyy niin lähelle omaa sieluaan kuin mahdollista. Sellaisella hetkellä jokainen ajattelee: Onko tämä totta, tapahtuuko tämä minulle?"

Hieno, kypsä kirja ihmissuhteita pähkäileville, uskottomuutta miettiville ja rakkauden olemusta haikaileville. Ja tietysti hyvästä, vetävästä tekstistä ja ihmissuhdetarinasta nauttiville. Ja niille, jotka kaipaavat lopullisia vastauksia. Kirjan luettuaan ymmärtää, ettei sellaisia voi olla. Yksi huomatus: selittelevä epilogi on turha, asiat tulivat esiin jo itse tarinasta.

Muualla: Annika K. luki kirjaa kuin trilleriä, Jenni piti kirjaa todentuntuisena, Karoliina sai kylmiä väreitä ja huutaa bravota. Yhdyn kuoroon.

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla. Tammi 2013.

Ihon alla

Marianne Peltomaa on kirjoittanut ruotsiksi romaanisarjan Anna Enbergistä, joka adoptoi kaksi lasta Kolumbiasta. Kirjassa Matka Anna käy hakemassa vanhemman lapsista, Noran, ja seuraava teos (Oikea perhe) tuo perheeseen Pablo-pojan.

Ihon alla -kirjassa vanhempi lapsi, Nora, on jo teini, ja kirja keskittyy ikäkauden haasteisiin, niin tytölle itselleen kuin aikuisillekin. Haastekerroin on normaalia suurempi, kun lapsi ei ole biologinen ja ymmärtää jo miettiä taustaansa, eikä ympäristökään sitä anna unohtaa, kun ulkonäkö poikkeaa normista.

Noran ystävätär Maria, myös adoptoitu, on yhdessä pääroolissa. Hänen kauttaan käydään läpi monia vaikeita asioita syömishäiriöistä päihderiippuvuuksiin, ja tyttöjen vanhempien kautta aikuisten huolia ja kysymyksiä, joiden eteen he adoptiovanhempina joutuvat. Peltomaa kuvaa tilanteita kärjistetysti, jopa pelottelevasti. Lapsi voi joutua ongelmiin, joita adoptoija ei osaa ennakoida. Oma tausta voi hämmentää niin, että mielenterveys järkkyy. Marialla on vaikeaa, ja Nora yrittää tukea häntä. Huomaavatko vanhemmat oikeasti, mitä lasten elämässä tapahtuu? Osaako aikuinen kaataa kulissit omasta mukavasta elämästään? Pystyykö hän ymmärtämään nuoren tuskaa tai auttamaan?

Ei hyvän mielen kirja, mutta kiinnostanee adoptiolasten lähipiiriä – ja ehkä teinien, sillä monet asiat ovat kuitenkin universaaleja syntyperästä huolimatta: uhmat, salaisuudet ja kivulias kasvu. Kuivanpuoleinen ja tosiaan lähes pelottava kuvaus meille muille, joille teemat eivät ole ajankohtaisia. Peltomaan ote on ehkä turhan valistava ja huumoria kirjoista on turha etsiä, mutta hänen vahvuutensa on se, että hän pyrkii kertomaan asioista sekä lapsen että aikuisen kannalta, molempien osapuolten tuntemuksia ja ajatuksia tasapuolisesti.

Isoja aiheita, paljon sanottavaa, eikä perustu tositarinaan, kuten voisi luulla. En osaa arvioida, onko tarina todenmukainen, vähän liian koulukirjamainen sellaiseksi? Tilanteita lienee niin monta kuin adoptoitujakin, tyypillistä tuskin löytyy.

Naivistisesta kansigrafiikasta en pitänyt: luulen ymmärtäväni symboliikan – Intia, erilainen iho, samanlainen sisältö, teinityttökäsialaa muistuttava fontti – mutta se antaa minusta väärän viestin kirjan sisällöstä. ”Aikuisempi” ja tyylikkäämpi vaikutelma olisi tuonut kirjalle lisää uskottavuutta isoista asioista puhuttaessa.

Arvio myös Mari A:lla.

Marianne Peltomaa: Ihon alla. Schildts & Söderströms 2007. Suomentanut Salla Simukka.

Yhden elämän muistot

Omalaatuiset kirjat Nainen nimeltä Nathalie ja Vaimoni eroottinen potentiaali (harmi ettei itse kirja yltänyt erinomaisen nimen tasolle!) toivat tutuksi Foenkinoksen kepeän ja vakavan välimailla leikittelevän absurdin tyylin, joka onnistuu hämmentämään lukijan - hyvällä tavalla.

Niin nytkin, vaikka kirjailija on muuttanut otettaan astetta vakavammaksi. Hotellin yövartija Patrick haaveilee kirjailijan urasta ja viettää yksinäistä elämää, kunnes hänen isoäidilleen sattuu onnettomuus ja mummo joutuu sairaalaan. Onnettomuus ei ole fataali, mutta koska hänen kuntonsa ei vaikuta hyvältä, lapset päättävät tehdä kuten "hänelle on hyväksi". Mikä tarkoittaa sitä, että isoäiti viedään vanhainkotiin, vaikka hän itse vastustaa.

Patrick ei hyväksy isänsä ja tämän veljien toimia, mutta ei myöskään ota kantaa, vaan on tyytyväinen siitä, että vastuu on muilla. Nuori mies yrittää kuitenkin ilahduttaa isoäitiään vierailuin ja muistamisin, hiljaisesti kauhuissaan vanhenemisesta ja kuoleman läheisyydestä. Ja siitä, miten vanhuksia kohdellaan, olivatpa he eläessään miten tärkeitä henkilöitä tahansa. Isoäiti tajuaa terävästi vanhainkodin naurettavuudet ja oman avuttomuutensa. Hän yrittää liikuttavasti tehdä pojanpojan vierailut Patricille siedettäväksi, suojella tätä, vaikka poika on jo aikuinen mies.

Sitten isoäiti lähtee pois. Eikä tämä ole kiertoilmaisu kuolemalle, vaan hän katoaa. Henkilökunta on kauhuissaan, poliisi avuton. Patrick onnistuu kuitenkin pääsemään mummonsa jäljille ja tekee tämän kanssa matkan, joka jää isoäidin viimeiseksi.

Kirjan alkuosaa pidin hieman pitkäpiimäisenä vanhenemisen kauhisteluna, vaikka kannanotto vanhusten kohteluun on mitä kannatettavin ja on hyvä, että siitä puhutaan. Mutta Patricikin elämässä tapahtuu vielä suurempi käänne: hän rakastuu. Ja saa myös vastarakkautta, kuten käy ilmi. Rakastuneiden tavoin nuoripari elää omassa kuplassaan, huomaamatta, että myös Patrickin vanhemmat siirtyvät elämänvaiheesta toiseen.

Kaikki siis muuttuu Patrickin perhesuhteissa, aika kuluu. Luonto toistaa kiertokulkuaan: sukupolvet vaihtavat paikkaa, elämänpyörä pyörähtää eri asentoon. Juuri tämä on Foenkinoksen viesti, näin tulkitsen. Muistoista rakentuu kokonainen elämä, ja jokainen käy vuorollaan läpi samat vaiheet. Siksi on tärkeää, millaisia muistoja ihmisistä jää, millaisia muistoja he keräävät. Itse asiassa, kirjailijahan yrittää vaatimattomasti selittää vain koko elämänkaaren ja sen merkityksen! Kuulostaa kovin juhlalliselta ja naiiviltakin, mutta yllättävän tyylikkäästi Foenkinos siitä suoriutuu.

Lukujen väliin on foenkinosmaisesti ripoteltu mausteita; tässä ne ovat muistoja eri henkilöistä, jotka nousevat esiin edellisestä luvusta. Ripottelu on tehokas tapa saada lukija huomaamaan, miten pienistä asioista muistot - eli se yksi elämä - koostuu. Sivuhenkilöt ovat muutenkin tärkeitä, piristävä on ainakin huoltoaseman kassanhoitaja, joka tuo mieleen Petelius-sketsin kaikkitietävästä autonkorjaajasta. Alaviitteitäkin on mutta onneksi ei liikaa. Ne yleensä häiritsevät enemmän kuin antavat lisää, tässä ollaan rajoilla.

Rauhallisesti etenevä teksti kuvaa yksityiskohtia tarkasti, ja etenkin nuori Patrick on uskottava, hieman nössö, mutta tunteva ja ajatteleva mies. Hän joutuu kohtaamaan myös omien haaveidensa ja todellisuuden erot, ja elämä jatkuu. En itse listaisi kirjaa top kymppiin eikä se järisytä maailmoja, mutta on hauska lukea näin persoonallista tekstiä.

Kenelle? Vanhenemista pohtiville, menetystä pelkääville, sukupolvien kuiluista kiinnostuneille, muistojen merkitystä miettiville.

Kirja on luettu Ilselässä, jossa Minna toteaa rakastumisen kuvauksen erinomaiseksi, ja Cafe pour les idiotsin Marissa pitää teosta kirjailijan parhaana.

David Foenkinos: Yhden elämän muistot. Gummerus 2013. Suomennos Pirjo Thorel.

Sementtipuutarha

En ole suuri McEwan-tuntija, vaikka olen muutaman kirjan herralta lukenutkin. Vieraan turvan pilasin itse huolimattomalla lukemisella, ja Polte oli odotetusti fiksu mutta yllättävästi hauska!

Sementtipuutarha (The Cement Garden) on McEwanin esikoisromaani, jossa näkyvät jo selkeinä hänen tuotannolleen ominaiset piirteet. Outo vahva, pahaa enteilevä ja vangitseva tunnelma, jossa ei päällisin puolin välttämättä tapahdu paljon - tai tapahtuu, mutta vähäeleisesti. Kuitenkin seuraukset ovat järisyttäviä.

Teinipoika Jack kertoo perheensä tarinaa: hän on jäänyt kahden siskonsa ja pikkuveljensä kanssa orvoksi, ja lapset yrittävät pärjätä kotitalossan miten parhaiten taitavat. Eikä se ole kummoista se. Kun aikuisia huolenpitäjiä ei ole, kaikki alkaa mennä oudoksi. Lapset ovat sydäntäsärkevän heitteillä. Paitsi taloudenhoidon puutteita, he kärsivät psyykkisistä traumoista ja turvattomuudesta, eivätkä he yksinkertaisesti pysty hoitamaan arkeaan kuten aikuisen lukijan mielestä "kuuluisi". Ja ajautuvat toimimaan niin kuin kukaan ei toivoisi lastensa toimivan. Jos kukaan ei opasta eikä ohjaa, niin mitä voi odottaa?

Vanhin tytär Julie on 16, ja pienin Tom vasta kuusi. Tom etsii siskostaan äitiä, ja fiksu Julie ymmärtää sen, mutta ei ole kypsä rooliin. Hän kärsii itsekin - 15 täyttävästä Jackista puhumattakaan, jonka herkin teinivaihe muodostuu painajaismaiseksi. Pari vuotta Jackia nuorempi tytär Sue jää lapsista kaukaisimmaksi. Pieni Tom on perheen "vauva", joka luonnollisesti kärsii äidin menetyksestä eniten tai ainakin välittömimmin ja äänekkäimmin.

Vaurioitta eivät muutkaan selviä. Huolenpitäjän puute saa normaalitkin asiat väärille raiteille lasten elämässä. Kun henkistä tukea ei ole, lihallisuus korostuu - eihän lapsi tiedä muusta. Hän näkee, ettei tarvitse peseytyä, ei siivota, ei hoitaa ns. normaaleja velvollisuuksia. Tämä on aikuisen painajainen siitä, mitä tapahtuisi, jos lapsi jäisi yksin. Äiti ei ollut kovin huolehtiva eläessäänkään, mutta hän oli sairas eikä jaksanut. Ja ilmeisesti edusti sukupolvea, jossa lapsille ei kerrottu "totuuksia". Lapset olivat oppineet omatoimisiksi jo ennen äidin kuolemaa. Isä oli kuollut jo kauan sitten.

Hyvin vaikuttava tarina, tummasävyinen ja koskettava; ihailen tekijää tarkasta psykologisesta silmästä ja uskottavuuden luomisesta eri-ikäisten lasten silmin katsottuna. Hurjasti mutta hätäilemättä etenevän tarinan luki lähes henkeä pidätellen, eikä loppua voinut arvata - tai ehkä voi aavistella, mutta se ei ollutkaan pääasia, vaan lasten kokemus ja reagointi tuossa kummallisessa tilanteessa. Huumoria tai lämpöä tästä on turha etsiä, vahvaa tunnelmaa löytyy sitäkin enemmän.

Muualla: Hanna Kirjainten virrassa asettaa kirjan kategoriaan "kolkko realismi", Erja oli vaikuttunut, Morre ei saanut otetta. Luetut, lukemattomat -blogissa Liisa herätti keskustelun ahdistavista kirjoista, ja myös Sementtipuutarha mainittiin. Tarina on kuitenkin niin kaukana arjesta, että en ahdistunut liikaa kuten joskus pelkäsin. Luulen kyllä muistavani sen pitkään!

Ian McEwan: Sementtipuutarha. Otava 2009 (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1980). Suomennos Eva Siikarla.

Hän rakastaa minua

On kaksi naista: lukiolainen Kiira ja nuori sinkku, töissäkäyvä Krista. On kaksi pyrkimystä löytää oma suunta elämässä ja se, mitä jokainen eniten kaipaa: rakkautta. Yksinäisyys vaivaa.

Kiira viettää vaihto-oppilasvuoden Wyomingissä, ja hänen elämänpiirinsä laajenee paitsi maantieteellisesti myös päänsisäisesti. Kertyy kokemuksia, oppia ihmisistä. Aikuisuuteen kurottelu jatkuu kotimaassa.

Krista taas pyörii pienemmissä ympyröissä, yhä pienevissä. Työ ja rakkaus sekoittuvat, tosi ja valhe. Ja sitten häneltä katoaa laukku. Punainen käsilaukku piirtää yhteyden naisten välille, vaikkei toinen sitä tiedä. Toinen tietää sitäkin tuskallisemmin.

Kirjan aloitus on erinomainen ja herättää kihelmöivän kiinnostuksen. Valitettavasti kahden ensimmäisen kappaleen jälkeinen osuus ei pystynyt  vastaamaan näyttävän näyttämölle tulon luomiin odotuksiin. En päässyt sisään Kristan ajatuksiin: ne velloivat niin pienessä vedessä, että tuskastutti. Kristakin jäi kaukaiseksi, hänestä lopulta sai tietää vain vähän, ja se vähäkin tuntui jotenkin irralliselta koko tarinaa ajatellen. Yksi naisia yhdistävä tekijä ei tuntunut riittävältä, jäi jotenkin vajaa olo.

Idea on kiinnostava, se naisten yhteys, mutta siitä ei muodostu koskettava, koska naiset eivät tunnu läheisiltä. He keskittyvät enemmän menneeseen kuin tulevaan, haaveisiin enemmän kuin todellisuuteen - ja tämä ärsyttää. Psykologi Pöyhönen osaa piirtää naisista uskottavan kuvan, juuri näin mieli voisi toimia heidän tilanteessaan, mutta jotain puuttui: uusi kulma. Tämä tarina on toistunut niin monesti, ettei siihen tällä lukijalla riittänyt keskittymiskykyä.

Pöyhönen kirjoittaa pitkiä virkkeitä, paljon adjektiiveja, lukuisia lauseita peräkkäin. Välillä niitä on yritetty taltuttaa vierastamillani lauseenvastikkeilla, mutta pilkkujen määrä on silti huima. Ihan puhtain paperein pilkutus ei punakynästä selviä, mikä ei ole ihme, koska niitä tosiaan on paljon. Se tekee tekstistä hengästynyttä, kuvannee nuoren naisen maailmaa. Nopeaa, hyppelehtivää, kepeän oloista.

Kiinnostava esikoiskirjailija silti, ja olen iloinen että luin kirjan, vaikkei se minulle kolahtanutkaan. Kansi houkutti; upean sellaisen on suunnitellut Sami Saramäki.

Muualla: Annika K piti kovasti, Salla sanoo kirjan kertovan siitä, millaisia tarinoita ihminen itselleen kertoo omasta elämästään,  Sanna viihtyi alun pitkästymisen jälkeen.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua. WSOY 2013.

Paljain jaloin

Syöpä vei Laura Savelta paljon; jalan, terveyden, ystävän, ammatin, lopulta hengen. Olin kuullut kirjasta, jonka kirjoittaja ehti kuolla ennen kirjan julkaisua, ja kun siihen törmäsin kirjastossa, en malttanut olla lukematta. Syövän pelko kummittelee taustalla. Saisiko kirjasta vinkkejä, miten tulisi toimia, jos itse tai läheinen sairastuisi? Voiko kuolemaan jotenkin valmistautua?

Laura oli nuori nainen, 1983 syntynyt lääketieteen opiskelija. Puolisonsa Sofian kanssa heillä oli pienokainen Otso, vielä vauva, kun Laura sai lääkäriasemalta magneettikuvistaan lausunnon. Se muutti elämän kertaheitolla: "Kuvassa näkyy jonkinlainen kasvain. Näiden kuvien perusteella sanoisin, että se vaikuttaa pahanlaatuiselta."

Sairaus syöksee Lauran hoitojen, lääkkeiden ja leikkausten kylmään, kaikkinielevään maailmaan. Ja pelkoon, johon hän kipeästi kaipasi ja onneksi myös sai terapia-apua. Kirja on hyvin täsmällinen, rehellinen sairauskertomus kustakin syövän vaiheesta. Puhekielisenä, ilman lääketiedejargonia tai vaikeita termejä. Saamme lukea dokumentin siitä, miten häntä hoidetaan, miten hoidot vaikuttavat, miten ammattilaisetkin tekevät virheitä ja miten onnenvarainen moni asia lopulta on.

Laura oli fiksu, hän selvitti ja tiesi tarkkaan, mitä milloinkin tapahtui. Hän kertoo avoimesti myös tunteistaan vaikeana aikana. Myös siitä hetkestä, kun hän tajusi taudin tappavan hänet. Lauran ajattelu on kautta kirjan pelottavan kirkas ja selkeä. Kurjaa, ettei hän ehtinyt kuulla kirjan julkaisupäätöksestä, se olisi varmasti ilahduttanut - hänestä jäi selvä jälki, hän vaikuttaa vielä pitkään, hän sai tehtyä henkisen testamentin sekä läheisilleen että meille muille.

Takalieve väittää romaanin kääntyvän "lohdulliseksi kertomukseksi vaivihkaa ohikiitävien päivien  merkityksestä." No ei tasan käänny lohdulliseksi. Kyllä loppu on surullinen, hätää ja pelkoa täynnä, ja ajattelin pääasiassa sitä, miten vähän meistä lopulta jää. Kun lapsikaan ei muista, jos aikuiset eivät auta. Miten nopea, lyhyt ja arvaamaton olemassaolo on. Epäreilu. Kuten kirjailija itse sanoo: "Yksi helvetin kananlento tämä elämäni."

Tätä aikaa on moitittu siitä, että kuolemaa piilotellaan. Vanhukset ja sairaat eristetään hoitokoteihin, joista he siististi katoavat. Kuolema ei ole osa luonnollista arkeamme, kuten ennen, kun kuoltiin kotona, omaisten keskellä. En osaa kuvitella, miten kuolema voisi nyt olla jotenkin "läheisempi", mutta  tämänkaltaiset tositarinat ainakin tuovat siihen liittyviä faktoja tutummaksi. Samaa tehtävää toimittaa telkkarisarja, jossa kuolevat kertovat itse ajatuksistaan. Tunnepuolella uskon kuoleman olevan silti aina yllätys, johon ei voi varautua.

Kenelle suosittelisin kirjaa? En kuolemaa liikaa miettiville, en tunteilla mässäilijöille enkä liian herkille. Enkä tirkistelijöille, jotka haluavat kauhistella ja herkutella omalla onnekkuudellaan vertaamalla itseään huono-onnisempiin. Tämä tositarina ansaitsee enemmän kunnioitusta. Suosittelisin kuolemansairautta pelkääville, läheisensä menettäneille, sairauden keskellä jo kamppaileville. Ja kaikille elämän arvaamattomuudesta muistutusta kaipaaville.

Muualla: Järjellä ja tunteella kertoo väkevästä lukukokemusta ja Rakkaudesta kirjoihin toteaa kirjan antavan hyvää perspektiiviä arjen pikku murheisiin.

Laura Save: Paljain jaloin. WSOY 2013.

Lue myös: Laura Lehtola, Pelkääjän paikalla. Kirjailijan seuraava kirja: Takapenkki. 

11 kysymystä

Hyvää äitienpäivää! Ihana aikatauluttamaton viikonloppu kutsuu lököilemaan, ei edes kirjoittamaan, mikä yleensä on rentoutustapani. Nyt en mieti kirjaarvioita, vaan vastaan Paulan kysymyksiin.

1. Paras kirja viidestä viimeksi lukemastasi?
2. Unohtumattomin lukupaikkasi?
3. Oletko suunnitelmallinen lukija, vai tällainen luovasti luoviva, kuten minä, jolle ei lukulistat paljon merkitse? 
4. Harrastatko kirjoittamista? Jos harrastat, kerro vähän, mitä harrastukseesi kuuluu ja onko sinulla sen suhteen joitakin tavoitteita?
5. Nimeä joku vaikuttava julkisuuden ihminen, jolta olet saanut esimerkkiä hyvässä tai pahassa elämääsi?
6. Mitä ruoka sinulle merkitsee?
7. Lempireseptisi?
8. Maisema, jossa silmäsi lepää?
9. Jos voisit palata ajassa taaksepäin, mihin elämäsi vaiheeseen menisit ja miksi?
10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ÄITI?
11. Mikä on blogisi perimmäinen merkitys sinulle?

  
1. Helppo: ilman muuta Sinuhe. En selittele.

2.  Itse luen sohvalla ja kulkuneuvoissa, mutta unohtumaton toisen lukupaikka oli Stockkan Hullut Päivät, jossa kaveri luki vaatetangon alla istuskellen puolisoaan sovituskopista odotellen hurjassa ryysiksessä. Siinä vasta kirjaomistautunutta zeniläisyyttä.

3. Lukulistat ja haasteet ovat niin yes! Mutta kuka niitä muistaa noudattaa, kun näkee kirjastossa tai kaupassa jotain kiinnostavaa? Huomaan usein seuraavani jotain alitajuista listaa, kun sama teema toistuu peräkkäisissä kirjoissa, tahattomasti. Joten seuraan omia omituisia ajatuksenjuoksujani enemmän kuin kirjattuja listoja. Haluaisin uskoa myös niin, ettei yksikään kirja tule vastaan ilman syytä.

4.  Erittäin mielelläni harrastaisin, mutta aika- ja voimapula vaivaa. Kirjabloggareiden Sanaorvot-ryhmässä olen mukana. Satunnaisesti muualla. Tavoitteeni on saada kirjoittaa enemmän, saada raivattua sille aikaa ja energiaa,  koska koen sen antoisaksi. Työkseni kirjoitan juttuja henkilöstö- ja asiakaslehtiin. Se ei ole pääasiallinen työni, vaan extra, johon haluan itse osallistua. Kirjoitan paljon töissä tekstejä myös verkkoon, lehtiin, esitteisiin jne.

5. En keksi nyt äkkiä yksittäistä nimeä - ihailen tosi monia, alansa ammattilaisia, kaikkia paneutuvia, innostuneita ihmisiä. Etenkin ihailen kädentaitoja ja matemaattisia ihmisiä, koska nämä taidot minulta puuttuvat. Ja entä taiteilijat!

6. Ruoka on iän myötä yhä tärkeämpi nautinto. Eines ei putoa enää, ruuan alkuperä ja sisältö tulee tarkemmin huomioitua. En ole kiinnostunut ruuanlaitosta normiruokaa enemmän. Olen kärsimätön enkä jaksa pipertää. Enkä tykkää kaupassa käymisestä. Laitan kyllä kotiruokaa, osaan perusjutut ja ruokin ihmisiä mielelläni, mutta ihan parasta on mennä jonnekin syömään hyvin. Kun joku muu hoitaa pipertämiset ja valmistelut. Arvostan suuresti kokkitaitoja ja paneutumista tähänkin asiaan.

7. Mangoinen kanasalaatti on suosittu, samoin paistettu lohi tai perunasalaatti uusista perunoista. Kuten sanottu, perusruoka toimii meillä.:-)

8. Oi, mökkimaisemamme. Ihana järvi, joka on aina erivärinen kuin silkihuivi. Lempinäkymäni on erivärisin sinisin ja harmain hohtava järvenselkä, jossa kuikat uiskentelevat ja jonka takana siintää metsä. Järvessä ui joku lihaksikas miehenkönsikäs... Kas vain, sehän on oma mieheni!

9. En todellakaan halua palata taaksepäin, haluan elää nyt tai eteenpäin. No, jos pitäisi valita, siirtyisin lukioon, koska kaikki vaihtoehdot olivat vielä edessä. Opiskelut, miehet, asuinpaikat...

10. Perinteiset - äiti holhoaa liikaa ja varmaan myös rakastaa samoin, mikä käy joskus hermoille :-) Itse olen äitipuoli, mutta voin kertoa, että ihan samoin lasta rakastaa kuin itse synnytettyä, kun sen tuntee pienestä asti. Synnytys ei ole äitiyden merkki. Jos olisin nuorempi, adoptoisin, kun nyt tiedän tämän ja sen, kuinka paljon maailmassa on kodittomia lapsia.

11. Hurja ja hyvä kysymys. Mistä minä sen voisin tietää? Varmaan se jotenkin vastaa sanomisen tarpeeseeni, koska kirjoista herää paljon ajatuksia, joita en jutellen voi jakaa. Olen huono puhuja enkä tunne samanlaisia kirjahulluja kuin blogimaailmassa. Blogi tekee minut näkyväksi siellä. Ja saan kirjoittaa, mitä myös rakastan. On mahtava tunne saada ilmaistua ajatuksensa kirjoittamalla - ja blogissa saa siihen myös vastakaikua, mikä on häkellyttävän hienoa.

11 kysymykseen on vastattu paljon enkä keksi parempia kysymyksiä, joten suositan lukemaan juttuja muista kirjablogeista, kuten Hannan, Liisan,  Erjan tai Taikan. Omia entisiä vastauksia täällä ja täällä ja varmaan muuallakin. Blogeja seuraamalla niitä löytyy.

Aurinkoista kirjallista kevättä ja kesän alkua sinulle!

Sinuhe egyptiläinen

Luin Sinuhen kauan sitten ja ajattelin sen olevan täydellinen kirja. Siinähän on kaikkea: historiaa, politiikkaa ja uskontoa; tiedettä ja yhteiskuntaa; rakkautta, seksiä ja romansseja; komeita urhoja ja kauniita naisia; ylhäisiä ja alhaisia; kieroilua ja ystävyyttä; sotaa ja rauhaa; huumoria, lämpöä ja elämänviisautta; yllätyksiä, vahvoja tunteita, huikeaa mielikuvitusta ja loisteliasta kieltä... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka.

Läheskään tähän yltävää runsaudensarvea ei kirjana ole, ainakaan minulle. Luulen jopa, että jotkut käsitykseni ja asenteeni ovat pohjautuneet Sinuheen tai ainakin saaneet siitä vahvistusta, kuten agnostinen suhtautuminen uskontoihin.

Kuuntelin tarinan uudelleen äänikirjana, ja vähintään yhtä hienolta se tuntuu edelleen. Mutta nyt nousi esiin eri asioita. Kirja on paljon hauskempi kuin muistin, Sinuhe ei ole enää niin viisas kuin silloin, ja Minean tarina, joka järkytti minua kovasti aikanaan ja jäi päällimmäisenä mieleen koko kirjasta, oli nyt vain yksi, tosin koskettava, juonne Sinuhen taipaleella. Näen nyt enemmän suuria kuvioita ja linjoja, en vain yksittäisiä tapahtumia. Miten Sinuhesta kehittyi se mies, joka hän lopussa on, ja miten Egyptistä se maa, jollainen siitä tuli.

Tällä kertaa huomasin myös, että on jotain, joka kirjasta puuttuu: onnellinen miehen ja naisen suhde, liitto, joka ei pääty surullisesti. Vai muistaako joku sellaisen? Kalpaten käy, joko suhteelle tai ihmisille niissä. Mitä tämä mahtaa kertoa kirjailijasta? Oliko tämä tahallista vai tahatonta?

Kunnioitus kirjailijaa kohtaan vain kasvoi kakkoskierroksella. Miten syvästi hänen on täytynyt elää tätä muinaista maailmaa, joka on tarkka kuin dokumenttifilmi toisesta ajasta. Waltari vuorottelee taitavasti isojen vakavien ja pienten hassujen tapahtumien välillä, niin ettei jännite herpoa hetkeksikään. Välillä kauhistuttaa, usein naurattaa. Lars Svedberg on hieno lukija; hänen syvään ääneensä ei kyllästy, vaikka cd-levyjä on 31.

Kuten sanoin Jokken postauksen jälkeen, tuntuu lähes pyhäinhäväistykselle kirjoittaa tällaisesta mahtikirjasta. Sanat kuulostavat omissakin korvissani kärpäsen surinalta, kuten Sinuhen ystävä Horemheb sanoisi. Yritän silti kiteyttää Sinuhen kiehtovuuden ytimen: se jättää lukijaan jäljen jostain ikiaikaisesta, tuo häivähdyksen ajattomasta, herättää muistoja menneestä ja enteitä tulevasta. Rohkaisen kaikkia tutustumaan, jos kirja on vielä kokeilematta, ja vaikka sen olisi joskus lukenutkin. Ensi kerralla alku on hankala, raamatullisen kielen vuoksi, mutta kun siihen tottuu, alkaa sujua - ja koukuttaa. Koska kirja on niin täysi ja käsittelee suurinpiirtein kaikkea ihmiselle tärkeää, se kestää vaikka kuinka monta lukukertaa.

Muualla: Sallan lukupäiväkirjassa on hyvä analyysi. Suketus löysi myös laillani kirjasta "kaikkea". Paulakin kuunteli äänikirjan, Amman vei kirjan tarina ja kieli mukanaan.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr. Julkaistu 1945. WSOY:n äänikirja 2008. Lukija: Lars Svedberg.

Lähiöoksennus

Heti alkuun mainittakoon, että olen varmaan jäävi puhumaan tästä kirjasta. Nimittäin asun Kannelmäessä, josta kirja kertoo. Olen tosin muuttanut tänne vasta keski-iässä (lapsuuteni asuin maalla ja kirjan aikakautena Kalliossa), joten katson Kannelmäkeä eri lasein kuin minua reilut 10 vuotta nuorempi kirjailija Juvonen. Mutta riemastuttavaa on lukea tutuista paikoista ja elämästä täällä 80-luvulla.

Katjan isä toi perheensä jostain syystä Kannelmäkeen, vaikka piti itseään epäonnistuneena sen vuoksi. Töölö, se vasta olisi jotain! Isä on sinnikäs pyrkyri, ja häntä motivoivat enemmät muut asiat kuin vastuu perheestä, johon kuului äidin ja Katjan lisäksi isoveli Pete. Niinpä isä pian iskee töölöläisen tyttöystävän ja pääsee muuttamaan tämän luo unelmiensa kaupunginosaan. Äiti ja lapset jäävät Kannelmäkeen sinnittelemään miten parhaiten taitavat. Rahasta on tiukkaa; kahden lapsen elättäminen ja STS:n asuntolainan hoito sairaanhoitajan palkalla on taiteilua, eikä isästä ole apua. Ukki muuttaa Hankasalmelta osaksi vuotta tyttärensä luo, jotta voi osallistua kustannuksiin ja tarjoata lapsille miehen mallia.

Äiti jää kirjassa kaukaiseksi; hän on paljon töissä ja ilmeisen tunnollinen ja ahkera. Huithapeli-isästä riittää enemmän kerrottavaa, mutta aikuisilla ei tarinassa ole suurta roolia - varhaisteinin näkökulma - vaan kirja keskittyy Katjan ja hänen kavereidensa, Sannan ja Mirrin, ajanviettoon. Joka taas keskittyy pitkälti epäterveelliseen harrasteisiin, kuten pään sekoittamiseen jollain aineella. Pian Katja harjaantuu taitavaksi noudattamaan Alkosta tarvittavat juomat, kun oma ikä ei riitä. Kaljaan sotketaan niin asperiinia kuin sisujakin tehojen nousun toivossa. Ja vaikka äiti vei lapsia hiihtämään ja mehulle Maunulan majalle, ei liikunta tai muukaan ns. hyvä harrastus ottanut tulta. Enemmän teinityttöjä kiinnostivat discot, kuka nuolee ketäkin ja miten saisi hankittua rahaa - kekseliäitä mutta arveluttavia keinoja käytettiin.

Lapset saivat melskata aika lailla omin nokin. Sellaista silloin oli, jos vanhemmat olivat töissä - lähiö ei nähtävästi eronnut suuresti maaseudusta tai kantakaupungista tässä. Lapsia ei kuskattu paikasta toiseen - jos johonkin halusi, piti myös keksiä keino sinne menoon - ei järjestetty iltapäiväkerhoja tai muuta ajanvietettä tai tarjottu teknologiaa, tv:tä ja tuikitärkeää kasettimankkaa lukuunottamatta. Matkat tai kalliit välineharrastukset eivät olleet arkipäivää. Varmasti oli toisenlaisiakin perheitä, mutta luulen, että raha tai asuinpaikka ei niinkään ratkaissut elämäntapaa kuin ajan asenne. Monet ilmiöt ovat yleispäteviä: teinit sekoittivat päätään, kuuntelivat musiikkia, ihastuivat, haaveilivat, tappelivat ja taistelivat suosiosta - ja kikkelikalleja oli kantakaupungissakin.

Tietysti kirja syöksee lukijan omakohtaiseen muisteluun: millaista oli, kun Ruoholahti oli vielä  joutomaata, kun telkkarista tuli Lauantaitanssit, kun pusikoissa asui metsien miehiä... Kaiken kaikkiaan elämä lähiössä ei näytä kovin erilaiselta kuin miltä se näytti vaikka Kalliossa. Enemmän näen kirjan aikakauden kuin lähiöelämän kuvauksena. Kirjan tytöillä oli kyllä tavallista rankempia kokemuksia, ja heidän piti pärjätä lähes täysin ilman aikuisten tukea, mikä suretti lukijaa, mutta nyyhkytarina tämä ei ole. Ei myöskään Juvosen oma muistelmateos, vaikka monet tapahtumat perustuvat todellisuuteen. Kirjan ruma nimi on herättänyt ihmetystä; ainakin se saa huomiota! Ehkä kirjailija haluaa sillä kuvata myös omaa lapsuudenkokemusten ulos purkamistaan.

Mutta lukee kirjan millä silmillä vain, aikuiset löytävät siitä muisteltavaa ja nuoremmat dokumentointia siitä, millaista entisillä nuorilla oli. Juvonen kirjoittaa vauhdikkaasti ja sujuvasti, ja myös kiitettävän napakasti ja täsmällisesti: näkyy, että hän on tehnyt asiatekstejä, arvelin toimittajaksi ennen esittelyn lukemista (on muuten monikokenut nainen, kun työkokemusta katsoo).

Nykyisinkään Kannelmäki ei ole pelkästään lintukoto, mutta hyvin täällä viihtyy. Lapsiperheiden arkea täällä en tunne, mutta lapsia on monen päiväkodin ja koulun verran. Teinejä näkyy ulkona viikonloppuiltaisin myöhään enemmän kuin toivoisi ja he ovat nuorempia kuin toivoisi. Jonkinlaista kohennusta olen ollut havaitsevinani: en ole aikoihin nähnyt niitä sydäntäsärkeviä likaisia lapsia, jotka kulkivat talvisinkin surkean ohuissa vaatteissa ja ilman takkia juna-asemalta toiselle ja pummaavat milloin mitäkin. Toivottavasti teinit saavat nykyisin kirjan aikaa enemmän huolenpitoa ja huomiota. Ainakin on nuorisotila, kirjasto, urheiluseuroja, Kannelmäki-liike... mutta tämä on jo toinen tarina.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, joka ihastui nostalgiaan ja pakeni takaisin maalle, sekä Lukukauden Jaana, joka toteaa kirjan vahvuudeksi autenttisuuden kaunokirjallisuuden sävyjä enemmän.

Anu Juvonen: Lähiöoksennus. Minerva 2013.

Toiveet jotka toteutuvat

Tulipa luettua tosi erikoinen kirja. Itävaltalainen Thomas Glavinic esittää kiehtovan aiheen: jos saisit toteuttaa hartaimmat toiveesi, mitkä ne olisivat?

Jonakselle tarjoutuu tällainen tilaisuus. Hän on mainostoimiston työntekijä, kahden pienen pojan isä, naimisissa Helenin kanssa ja kiihkeässä rakkaussuhteessa Marien kanssa. Hän tapaa oudon kulkijan, joka sanoo toteuttavansa Jonaksen kolme toivetta. Mies ei usko kulkijaa, mutta miettii kuitenkin toiveitaan.

Saako toiveiden pohtiminen vai suhderistiriita  - kaksi naista, joista kummastakaan hän ei halua luopua - miehen pään pyörälle vai mistä mahtaa olla kyse, sillä hänelle alkaa tapahtua todella hurjia juttuja. Osan tulkitsen miehen uniksi, aavistuksiksi, näyiksi, mutta reaalimaailma sekoittuu niihin miehen päässä, ja lukijankin, niin ettei oikein tiedä, missä mennään ja miksi. Mutta hurjasti mennään.

Naiset ovat keskeisessä osassa Jonaksen mielessä, ja ilmeisesti hän on hyvin naisten mieleen, sillä suosiota sillä alueella riittää, ja seksiä. Mainostoimistoväkeä kirja ei imartele, Jonaksen työkaverit ovat suurinpiirtein koko ajan humalassa tai muuten sekaisin (hekin). Vai onko tämäkin kaikki Jonaksen mielen tuotetta? Mikä häntä ohjaa, mieli vai mielettömyys? Kohtalo vai sattuma? Tarina muuttuu kummallisemmaksi saduksi koko ajan, ja alun heiveröinen yhteys reaalimaailmaan häviää lopulta täysin.

Kirja on helppo ja sujuva lukea, mukavan napakasti lyhyin toteavin lausein kirjoitettu ja käännetty, mutta itse sisältö jää kysymysmerkiksi ja jättää lukijalle suun auki: mitä oikein tapahtui?

Luulisin, että tarkoitus on kertoa siitä, ettei ihminen itse välttämättä tiedosta syvimpiä toiveitaan, ja kun ne alkavatkin toteutua, voi tapahtua arvaamattomia asioita. Piilotajunnasta nousee jotain odottamatonta, kuten Keski-Suomalainen kirjaa tulkitsee. Tai sitten tämä on kuvaus mielen järkkymisestä, kun paineet kasvavat liikaa. Tai miehestä, jolla on hyvä mielikuvitus, jolla hän selviää stressaavasta arjesta. Mutta haukkasikohan kirjoittaja liian ison palan tai ilmaisi asian vähän liian kryptisesti, kun idea karkasi lukijan ulottumattomiin?

Kirjasta kertoo myös Anna Elina, jonka mielestä kirja kannatti kuitenkin lukea. No, erikoisuutensa vuoksi kyllä, mutta anti muuten minusta ei ollut suuri. Minna mainitsee kirjan mustan huumorin, totta, se on läsnä, ei tämä lainkaan synkkä kirja ole, mutta musta. Myös Sanna piti tätä erikoisena.

Sysimustan absurdin huumorin ystäville, mielen ja muistin toiminnasta kiinnostuneille, erikoisuuksien ystäville.

Thomas Glavinic: Toiveet jotka toteutuvat. Atena 2010. Suomentanut Tiina Hakala.