Vigdis Hjorth: Toisto

Kuten kirjan nimi sanoo, uutta asiaa emme lue. Hjorth on kertonut tarinansa lapsuutensa seksuaalisesta hyväksikäytöstä jo kirjassa Perintötekijät ja jatkanut aiheesta teoksessa Onko äiti kuollut. Pidin molemmista hurjasti: teksti ja tunne ovat väkeviä ja viiltäviä, vastauksia kiihkeästi etsiviä. Jaksanko vielä kolmannen?

Kyllä, sillä vaikka aihe on entinen, teksti viiltelee edelleen. Kuten kokemus, josta kerrotaan. Yleensä vierastan toistoa tehokeinona enkä ole suuri trauma- tai terapiakirjallisuuden ystävä, mutta Hjorth osaa tehdä sen kiinnostavasti siten, että puhe tuntuu suoraan lukijalle suunnatulta, aidolta. Trauman käsittely lienee juuri tuota, toistoa. Perheen kaltoin kohteleman tytön hätä aikuisena ja nimetön kauhu lapsena avautuvat entistä tarkemmin. 

"Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta. Palaan siihen yhä uudestaan ja uudestaan, ruumis muistaa ja kärsii ja ajattelee, ruumis tietää, ei järki."

Äiti on ollut vanhimman tyttärensä kasvattajana hysteerinen ja ylivalvova. Tiedämme, miksi: hän pelkäsi tytön heräävää seksuaalisuutta, heräävää muistia, seurauksia paljastumisesta itselleen ja perheelleen. Käsittämätöntä, ja ahdistavaa luettavanakin. 

Silti ihailen ilmaisua, mutta toivon, että Hjorth pääsisi seuraavassa kirjassaan jo pois tästä kurimuksesta ja pystyisi siirtämään kirjoitustaitonsa ja tunnekuvauskykynsä muihin aiheisiin, ehkä fiktioon. 

Kirjan kaunis ulkoasu, pieni koko ja nautittava suomennos toimivat hyvin lukemaan houkuttajina.

Vigdis Hjorth: Toisto. (Gjentakelsen) S&S 2024. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

"Jos ihminen tietäisi, jos hän jo nuorena ymmärtäisi, miten ratkaiseva lapsuus on, hän ei koskaan uskaltaisi itse hankkia lapsia."

Voiko käydä niin, että jos lapsuudessa on kipeitä käsittelemättömiä asioita, siitä kasvaa aikuiselle liian suuri? Johannalle vaikuttaa käyvän niin. Hän on pian kuusikymppinen taiteilija, joka muuttaa miehensä kuoltua takaisin synnyinmaahansa Norjaan, Osloon, lähelle äitiään. Hän ei ole ollut tämän kanssa yhteyksissä kolmeenkymmeneen vuoteen. Se vaivaa Johannaa, joka haluaisi selvittää välejä. Mitä on tapahtunut? Hänen muistonsa äidistä eivät ole ruusuisia.

"En halua, en halua, äiti sanoi, aina sinä olet niin negatiivinen. On vaikea pitää negatiivisista ihmisistä. Nirppanokkaiselle prinsessalle ei käy hyvin, äiti sanoi."

Johanna on suljettu pois äidin ja siskon elämästä. Totaalinen vaikeneminen, kielto ottaa yhteyttä. Hänen kirjeisiinsä, puheluihinsa, tekstareihinsa ei vastata, ovikellon soittoon ei reagoida. Kuin häntä ei olisi koskaan perheessä ollutkaan. Ei häntä, ei hänen miestään, poikaansa ja tämän lasta - Johannan äidin lapsenlasta ja lapsenlapsenlasta. 

"Jotkut ystävättäristäni pitävät säännöllisesti yhteyttä vanhaan äitiinsä, ja silti he vaikenevat ratkaisevista kysymyksistä, eivät esitä niitä närkästyksen, vihan tai torjunnan pelossa, eivätkä he usko että vaikka he uskaltaisivatkin kysyä, he saisivat vastausta, ja ne harvat jotka ovat kysyneet eivätkä ole saaneet osakseen vihaa tai torjuntaa, ovat saaneet yhdentekeviä vastauksia kuten: Niinpä, vaikea sanoa, elämä ei ole helppoa ja niin edelleen."

Hirveän ahdistava tilanne ja erinomainen, viisas kirja, jossa Johanna pohtii äitisuhdettaan riipaisevan rehellisesti, niillä eväillä, joita hänellä on. Eväitä on nyt aikuisena paljon enemmän kuin lapsena, mutta ne eivät silti tunnu riittävän. On vaikea tarkastella tilannetta puolueettomasti, kylmän faktisesti, kun on itse osallinen ja lapsuuden tuntemukset puskevat pintaan, mutta Johanna yrittää parhaansa. Hänen ajatuksensa ovat loogisia, kylmääviä, tosia. Kun äiti sanoo tyttärelleen: omapahan on elämäsi, se tuntuu monin tavoin väärältä. Sillä eihän lapselle niin ole. Hän kaipaa tukea, näkemistä, tunnustamista, kaikista maailman ihmisistä eniten äidiltään. 

"Koska jokainen on lapsena ollut kuolettavan haavoittuvainen äitiinsä nähden ja tulee aina olemaan sellainen jossakin kohtaa ruumissaan ja sielussaan..."

Kirja puhuu myös taiteesta, mainitsee maalauksia, elokuvia ja kirjoja, joita Johanna on miettinyt, suhteessa äitiasiaan. Hänellä on hyvä teoria siitä, miksei Rakkautta vain -leffassa kerrota äideistä, ja hän uskoo Marguerite Durasin olevan oikeassa kirjoittaessaan, että jokainen äiti edustaa jokaisen ihmisen lapsuudessa hulluutta. Ei, tämä ei ole hulluuskirja siten kuin vaikka Joonatan Tolan tai Nina Wähän perhekertomukset ovat, omalla tavallaan kyllä, sillä eihän Johannan kuvaama äiti-lapsisuhde terve ole. Paljon on rikki, peruuttamattomasti? 

"Äiti on ase."

Ahdistavuutta kirjassa lieventävät kohdat luonnon tarkkailusta ja yksityiskohtaiset kuvailut maisemista. Ne lienevät Johanna-taiteilijalle ominaisia tapoja tarkastella ympäristöä, sijoittaa itsensä johonkin, etsiä jotain todellista tuon mysteerin keskellä. 

"On aina helpompi kuvitella kuollut äiti hyväksi kuin elävä, ja silti me kuvittelemme sekä kuolleen että elävän äidin pohjimmiltaan hyviksi."

Kenelle: Äitisuhteita pohtiville, perhetarinoita ahmiville, revittelemättömän laatuproosan ystäville.  

Muualla: Mitä luimme kerran analysoi ansiokkaasti Hjortin kieltä ja sanoo sen olevan ilmiömäistä, kaunista, vyöryttävää, pyörryttävää, heleää ja jotenkin aina kaikkein tärkeimmässä ytimessä.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut. S&S 2021. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta.

Kustantajan lukukappale.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

Norjalainen Hjorth on yksi niitä kirjailijoita, jotka meidän piti nähdä tänä vuonna HelsinkiLitissä. Hän on kirjoittanut runsaasti niin aikuisille kuin lapsillekin, mutta Perintötekijät on hänen ensimmäinen suomennettu aikuisten romaaninsa.

Kirja kertoo Bergljotista, naisesta, joka on katkaissut välinsä lapsuudenperheeseensä. Kyse on perintöriidasta, mikä kuulostaa arkiselta, mutta tietenkään oikeasti asia ei ole niin yksinkertainen. Neljän sisaruksen riita heidän isänsä ja äitinsä perinnöstä - kahdesta kesämökistä - on vain julkisivu vuosikymmenien mittaisille perhesuhteiden ongelmille. Kuten yleensäkin perintöriidoissa lienee?

Hjorth virittää alusta asti taitavasti lähes trillerimäistä tunnelmaa romaaniin, joka on mitä suurimmassa määrin psykologinen. Ei vain siksi, että Freud ja Jung mainitaan moneen kertaan eikä edes siksi, että äiti viedään silloin tällöin vatsahuuhteluun itsemurhayrityksen jäljiltä.

Vaan siksi, että kirjailija porautuu niin oman kuin sisarustensa ja äitinsä pään sisään armottomasti. Bergljot on kokenut lapsena vakavan trauman, jota muu perhe ei pysty tunnistamaan tai tunnustamaan.

"Hän [sisar] painosti minua vetoamalla tunteisiini, siltä minusta tuntui, hän puhui siitä miten paljon vanhempamme kärsivät poissaolostani, miten vanhoja he olivat, että pian he kuolisivat, enkö voisi tulla käymään juhlapyhinä tai merkkipäivinä? Äiti varmaankin painosti häntä taas. Vanhuudesta ja kuolemasta puhuminen ei saanut minua pehmenemään, provosoiduin vain ja pahoitin mieleni. Eikö hän ottanut perusteitani vakavasti? ... Joskus olin vastannut hänen viesteihinsä raivoissani, ikään kuin voisin päättää että tulisin käymään, olisi herttainen ja keskustelisin."

Lapsuuden kokemusten vaikutukset aikuisuuteen on aihe, joka kiehtoo minua suuresti. Ja Hjorth tekee tutkielmaa asiasta taidolla, joka tekee vaikutuksen. Raskaista teemoista huolimatta teksti on ilmavaa, ajatuksenvirtamaista, knausgårdilaista jopa, vaikkei minulla ole aavistustakaan, onko teksti joiltain osin todellisuuteen pohjautuvaa. Ainakin se on todellisen tuntuista, raadollisuuteen asti! Bergljot ei säästä perhettään eikä itseään, ja se tekee kirjasta mielenkiintoisen ja toden.

Alkuun teksti vyöryttää lukijan eteen niin paljon henkilönnimiä, että piti skarpata pysyäkseen kartalla, kuka on kuka, eikä vieraskielisistä nimistä selviä heti edes se, puhutaanko mies- vai naispuolisesta ihmisestä. Sisaruskaarti, heidän lapsensa, eksänsä ja nyksänsä, ystävät - joista Klara on Bergljotille niin tärkeä, että pohdin ohikiitävän hetken, mahtaako kyseessä olla jonkinlainen sivupersoona tai alter ego.

Teatterikriitikkona työskentelevän Bergljotin ihmisiin suhtautumista, etenkin miehiin, on kiinnostavaa tarkastella. Vaikken tunne hänen kokemuksiaan, pystyn eläytymään tuskastumiseen, kun hän haluaa vain elää lapsuudenperheeltään (tai kuten psykologian termistön mukaan hienosti kirjassa sanotaan: primääriperheeltään) rauhassa, mutta huonolla menestyksellä. Etenkin hänen äitinsä ja siskonsa Astrid nousevat esiin vastavoimana, läpitunkemattomana seinänä.

"Bo yritti ymmärtää sotia yksinkertaistamatta, kuten media teki, ajattelematta mustavalkoisesti, pahaa ja hyvää, uhria ja pyöveliä, kuten media teki, kuten ihmiset yleensä tekevät, kuten minä teen", Bergljot miettii. Mutta ei hän minusta tee niin, vaan on ankarin itselleen:

"Isä ei voinut olla olematta, äiti ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, Astrid ei voinut olla olematta sellainen kuin oli, siinä mielessä muistutin heitä että en voinut olla olematta minä, olla olematta tuhottu ja tuhoamatta."

Onko koko juttu arpen nyppimistä - tai sen hyväilyä, kuten Bergljot itse pohtii.

"Kun ihmiseen sattuu, hänestä ei tule kilttiä. Kun ihmiseen sattuu, yleensä hänestä tulee ilkeä."

Johtopäätös tai ainakin välietappi matkalla siihen voisi olla se, ettei kaikkea voi unohtaa eikä antaa anteeksi. Pitäisikö? Miksi? Päättyykö arven nyppiminen jonain päivänä? Miten?

Kiehtova ja taidokas teos, joka saa lukijan harvinaisen tiukasti mukaan päähenkilön ajatuksiin ja tunteisiin, vimmallaan ja voimallaan - elin täysin mukana. Erinomaisesti soljuva suomennos, myös kirjan nimen osalta, tuo lukemiseen autenttisen tunnun.

Kenelle: Psykologisen romaanin ystäville, perhesuhteista kiinnostuneille, päänsä sisältöä pelkäämättömille, norjalaisen uuden kirjallisuuden lukijoille.

Muualla: Voimakas lukukokemus, joka herättää myös epämiellyttäviä tunteita, sanoo Kirjaluotsi ja kertoo kirjan olevan autofiktiota, josta repesi todellisuudessa sukuriita.

Vigdis Hjorth: Perintötekijät. S&S 2020. (Arv og miljø, 2016) Suomennos Katriina Huttunen. Kansi ja ulkoasu Elina Warsta.