Antisankari

Kitkerähuumorinen Antisankari kertoo kahdesta ideologioiltaan vastakkaisesta maasta, Utopiasta ja KoroNovosta, maapallolla jossain ei-niin-kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, kun väkiluku on ylittänyt 9 miljardin rajan. Utopiassa kaikkien perustarpeet tyydytetään valtion toimesta, kulutusta vastustetaan, luontoa kunnioitetaan ja pelastetaan kaikin tavoin, kun taas KoroNovossa jyllää kaupallisuus.

Utopiaa ihaillaan myös KoroNovossa luonnon säilyttämisen ja ideaalisen elämäntavan mallimaana. Siksi ei herätä liian suurta ihmetystä, että utopialainen valokuvaaja Antti Sankari saa kutsun KoroNovoon pitämään puheen ympäristöseminaariin, camera obscura -menetelmästä. Toimittaja Lia pääsee/joutuu tyttärensä, ankaran ekofasisti-Meteoran kanssa jutuntekomatkalle mukaan. 

"En hyväksy viihdematkustamista, mutta tämä on työmatka", toteaa 14-vuotias Meteora päiväkirjassaan.

Kaikkea ohjaa ja valvoo suuri Hän. Itsensä avarakatseiseksi älyköksi katsova toimittaja Tzal valitaan Antin vastaanottajaksi, mutta hukkaa tämän kännipäissään.

KoroNovon cityhipit palvovat utopialaista yhteiskuntaa ja hukuttavat Antin ylistyksiin.

"Antin ei tarvitse ottaa kantaa mihinkään, kysymykset vyöryvät hänen ylitseen, muuttuvat ennakkokäsityksiksi ja uskomuksiksi, ihmeellistä kuinka nämä - aikuiset - ihmiset uskovat tarinoihin ikuisesta päivästä, autuudesta ja onnesta, ihmisten pitkästä iästä (johtuneeko se ilmastosta ruokavaliosta tai elämänfilosofiasta vai onko kyseessä edellämainittujen summa?) ja vuodenkiertoon sidottujen taianomaisten rituaalien yhteistransseista. He ovat tietävinään kaiken. Kunnes joku jää odottamaan vastausta yksinkertaiseen kysymykseen, millaista siellä Utopiassa oikeasti on. Ja Antti Sankari sanoo, että päin persettä, kaikki. Ei, se ei voi olla totta! Utopiassa aurinko paistaa talvellakin, ei ole rahaa eikä orjatyötä ja silti jokaisella on kaikki tarvittava, leipää ja katto pään päällä! Niin, Antti ei vastaa, leivässä hometta ja katossa reikä. Typerykset!"

Salmelan teksti on terävän sujuvaa, ja sen lauseista moni kelpaisi komeaksi sitaatiksi seinälle tai t-paitaan, mutta helposti lukaistavaa se ei ole. Siihen on keskityttävä tarkoituksellisen intensiivisesti, muuten ajatus karkaa omille teilleen, näin kävi ainakin minulle. Vanha kunnon sosialismin ja kapitalismin vastakkainasettelu on saanut lisähöystettä ylenmääräisestä ympäristötietoudesta ja yksilön ikuisesta varmuudesta siitä, että juuri hän itse on oikeassa ja että tarkoitus pyhittää keinot.

Kiinnostusta pitää yllä graafinen leikittely: taitossa on käytetty runsaasti erilaisia tekstityyppejä ja omintakeisia asetteluja. Lehtiartikkelit, kirjeet ja kollaasit särmittävät perusproosamuotoa. Meteoran päiväkirjasivut jäljittelevät käsinkirjoitusta, ja ideologioita korostaa jatkuva mainostulva, maan mukaan vastakkaisin viestein. Oikolukijan painajainen, ja hienosti siitä on selvitty. Ei sillä, että Teoksen kirjoissa virheitä yleensäkään olisi.

Vaativuutta lisää tarinan synkeä, jopa katkera perussävy ja se, ettei lukija voi ottaa puolta tai eläytyä kehenkään, sillä molemmat yhteiskuntavaihtoehdot kuvataan epämiellyttäviksi ja tyhmien valintojen täyttämiksi, samoin henkilöt, joista kukaan ei herätä sympatiaa. Linkolamainen ajattelu saa perusteita.

"Ihminen on kaikista elämänmuodoista turhin, omaan turhuuteensa se myös häviää..."

Salmela kuvaa ihmisten perustarvetta ihanteisiin ja idoleihin sekä niiden varaan laskemisen vaarallisuutta. Aitoa sankaria tai pientä toivonkipinää kaipaisi, mutta:

"Kaikki, mihin me uskoimme, kaikki, mihin me pyrimme, kaikki mille annoin elämän  
                      pettää."

Huh. Tämän jälkeen valoisampaa luettavaa, kiitos. Salmelan esikoinenkaan ei ollut pelkkää päivänpaistetta, mutta sen perussävy oli toinen; nyt huumori on syvänmustaa ja joka taholle piikittelevää. Tosi-tv:n osallistujat nielevät paskaa, työelämässä harrastetaan työkiertoa, lihansyönti on rikos, rakentaminen turhake, toimittajat aivottomia marionetteja tai juoppoja. Ketään ei säästetä, armoa ei anneta. Silti - tai ehkä juuri siksi, että kaikki kuvattu on samaa typeryyttä - ei tarinasta varsinaisesti nouse mieleenjäävää pointtia tai vaikutusta, irvailun lisäksi.

Kenelle: Haastavaa tekstiä hakeville, graafisesta kokeellisuudesta pitäville, yhteiskuntakriitikoille, toimittajille, ekoajattelijoille, ihmiskunnan älyä ja tarpeellisuutta kyseenalaistaville.

Muualla: Omppu kuvaa tekstiä: "...pikselöivää, nopeasti liikkuvaa, graffitinomaista ja törmäilevää... sen vimmaisuus tuntuu hyvältä."


Alexandra Salmela: Antisankari. Teos 2015. Kustantajan lukukappale. Ulkoasu: Jenni Saari.

27 eli kuolema tekee taiteilijan

Pakko myöntää, että oli kova kynnys alkaa lukea Alexandra Salmelaa. Suorastaan välttelin sitä. Kirjahan on kaluttu, kohuttu ja ruodittu jo niin alastomaksi, että mahtaako jäljellä olla mitään kiinnostavaa, tuumin. Ja jos se on joku taiteellinen.

Yllätys oli se, että kirjahan on hauska! Jos ei nyt suoranaista käkätystä aiheuta, niin jatkuvaa huvittunutta hyrinää ainakin. Alun epäluuloista pääsee yli viimeistään puoleen väliin mennessä, ja sitten voi jo naureskella vapaamminkin. Kirja kertoo huumorilla tšekkiopiskelijan, Angien, itsensä etsimisestä, ja samalla erään suomalaisen perheen elämästä. ”Eintsi” haluaa luoda jotain kuolematonta ja kuolla ennen kuin ehtii täyttää 28. Koska niin ovat tehneet hänen idolinsa Janis Joplinista Kurt Cobainiin. Kumpikaan osuus tehtävästä ei ole helppo. Hän lähtee Suomeen hakemaan inspiraatiota ja löytääkin kaikenlaista.

Tiesin, että tarinaa kerrotaan epätavallisten kertojien suulla, kuten perheen auton ja pehmoeläimen, joten se ei yllättänyt. Mutta hauskaa se oli. Auton osuudet olivat tylsimmät, mutta tarpeelliset etenemisen kannalta (olipa monimielistä). Pehmopossu oli hellyttävän lapsi! Ja kuten tiedätte, lapsen suulla sanotaan paljon totuuksia tai ainakin hyvin tärkeitä asioita. Se oli ilman muuta suosikkini, omistajineen.

Kieli on raikasta, innostunutta ja nasevaa, vaikka suomen kieliopissa on välillä joustoa. Muistelen, että ainakin Inaa se ärsytti. Ymmärrettävästi suomi ei ole täydellistä, kun puhutaan Angien suulla, mutta pilkunviilaajana miettii, ovatko muut virheet varmasti mietittyjä vai silkkaa osaamattomuutta. Mieleen tuli Vibeke Holst, joka kirjoissa käytetään runsaasti huutomerkkejä! Lähes joka lauseessa! Se tuntui aluksi todella pöllöltä, mutta siihen tottui! Ja lopulta siitä alkoi jo pitää. Hengästyneen innostunut puhe oli niin leimallista kirjoittajalle − tai hänen henkilölleen Therese Skårupille − että jos ammoisen trilogian kolmas osa olisi ollut ”tavallista” tekstiä, olisin ollut pettynyt. Viimeisintä Holstin kirjaa en ole lukenut, joten en tiedä, jatkuiko tehokeino ilman Theresea. Mutta ne kolme kirjaa olivat mainioita.

Salmelaan palataksemme. Olen iloinen, että lopulta luin sen. Nyt kun kohu ja pöly ovat laskeutuneet. Ei se kaikesta huolimatta ollut liian kikkaileva, vaan hyvin omanlaisensa esitys. Juoni ei ole kummmoinen - nuoren naisen kasvukertomus - vaan omintakeinen tyyli ja esitystapa on tärkein. Huumorin läpi saattoi nähdä myös vakavia asioita. Pidin myös grafiikasta, vaikka kannen punakeltainen väriyhdistelmä ei olekaan suosikkini. Se sopii kuitenkin hienosti hauskaan ja tuoreeseen tekstiin, samoin sisäsivujen ulkoasu, kuten sivunumerointi.

Mielenkiintoista nähdä, miten Alexandra Salmela jatkaa kirjailijan uraansa − oliko tämä kirja yksittäinen purskaus, se taideteos, joka on pakko luoda ennen aikuisuuden rajapyykkiä, vai jatkuuko ura?

Alexandra Salmela: 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Teos 2010.