Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Lucy Bartonin ja Olive Kitteridgen tarinoilla ihastuttanut Elizabeth Strout on vuonna 2013 ilmestyneessä (ennen Lucya ja Olivea siis) ja tänä vuonna suomennoksen saaneessa kirjassa kirjoittanut amerikkalaista elämäntarinaa ja perhesuhteiden kuvausta. Keskiössä on Burgessin sisarussarja, joista jostain syystä ainoa sisko Susan on jätetty kirjan nimestä pois. Perhe oli köyhä lasten ollessa pieniä, ja pojat ovat rakentaneet elämänsä New Yorkissa, Susan asuu edelleen synnyinseudullaan.

Kaksi poikaa, Jim ja Bob, ovat hyvin erilaisia: molemmat ovat opiskelleet lakia, mutta Jim on tähti, josta odotetaan suuria, puhe- ja esiintymislahjojensa sekä uramenestyksensä ansiosta ehkä jopa poliitikon uraa. Bob on huomaamattomampi ja - sanotaanko suoraan - tumpelompi. Hän vaikuttaa kumman avuttomalta aikuiseksi mieheksi, mutta on ylpeä isoveljestään, vaikka tämä kiusasi Bobia armottomasti lapsuudessa. Eikä heidän keskinäinen kielenkäyttönsä lempeää ole keski-iässäkään. Side on kuitenkin olemassa. 

Jim on naimisissa Helenin kanssa, lapset jo isoja, ja Helen on suht tyytyväinen liittoon ja elämäänsä. Bobin taustalla on avioero Pamista, ei lapsia, mutta Susanin poika Zach on hänelle tärkeä ja hän kokee velvollisuudekseen toimia tälle isähahmona, koska oikea isä on kaukainen. Ja onhan Bob Susanin kaksonen. 

Mutta kun Zach joutuu tosi vaikeuksiin, Susan soittaa Jimille, tietysti. Teini Zach on hölmöillyt ja suututtanut Mainessa paikallisen somaliyhteisön. Nyt tosiaan tarvitaan lakimiehen apua, sillä kyseessä on maahanmuuttajien oikeuksia ja uskontoa pilkkaavaksi katsottava typerä teko, sianpään heitto muslimien kirkonmenoihin. Tästä purkautuva tapahtumaketju ei vastaa amerikkalaista unelmaa, vaan on rosoisempi ja siten inhimillisempi. Virheitä tehdään ja ne kuuluvat elämään, voisi olla yksi viesti. 

Kaikki tuntuu jotenkin kiusalliselta näiden ihmisten väleissä ja olemisessa. Kukaan ei ole miellyttävä tai samastuttava, ja Zach-poikaa käy sääliksi noiden aikuisten "hoivissa". Stroutin teksti vetää silti mukaansa, ja osuvat havainnot ihmismielestä ja käytöksestä saavat lukemisen sujumaan sutjakasti. Myös Helen ja Pam pääsevät ääneen kerronnan näkökulman vaihdellessa. Erityisen kiinnostavia ovat henkilöiden ajatukset maahanmuutosta, uutena ilmiönä heille. 

Mutta lukemistani haittasi pahasti se, että suomennoksessa on paljon kirjoitusvirheitä. Enkä puhu vain pilkuista tai perusoikeinkirjoituksesta, jossa siinäkin on ongelmia, esimerkiksi kaksoispisteen käytön kanssa, vaan oudoiksi vääntyneistä sanoista tai kokonaan vääristä sanoista, tyyliin "ne" kun pitäisi olla "me", vain osittain kursivoiduista sanoista, lainauksen loppumerkin puuttumisesta ja niin edelleen. En tiedä, onko ajatusviivan runsaan käytön tarkoitus mukailla alkuperäistekstiä, mutta suomen kielessä siihen olisi vaihtoehtoja, nyt viivat vilisevät silmissä. 

Ihmettelen, eikö tekstinkäsittelyohjelma ilmoittanut ilmeisimmistä virheistä (kuten siitä, että lause pisteen jälkeen alkaa pienellä alkukirjaimella) tai miksei huomioita ole noteerattu. Käännös on sujuvaa, Stroutin kirjoista tuttua tyyliä, mutta editointi ja oikoluku ovat jääneet tekemättä tai tehty huolimattomasti tai taitamattomasti. Kirjoittaja ei sitä itse voi tehdä, eihän omia virheitä ole helppo huomata, vaikka tiedän, että yleensä suomenkieliset kirjailijat tekevät viimeiset tarkistukset itse ja ihan mallikkaasti. 

Mutta toiset silmät tarvitaan, jos laatuun pyritään. Ja Tammen Keltainen kirjasto on pitänyt yllä laatumielikuvaa, siksi tämä yllätti. Lienen normilukijaa allergisempi kirjoitusvirheille viestinnän työhistoriani takia, mutta jos olisin ostanut kirjan (lainasin kirjastosta), harmittaisi virheellinen tuote todella. Enkä kirjaa suosittelisi nytkään vaikkapa opiskelijoille, jotta suomen kielen säännöt eivät enempää hämärtyisi. Kuka kielestämme pitää huolta, jos emme itse sitä tee! Stroutin kirjailijan uran kehityksestä kiinnostuneille silti varmasti tärkeä teos: suurmenestykset tulivat vasta tämän jälkeen (Lucy-kirjoissa vilahtavat Burgessitkin). Ja heille, jotka pystyvät ohittamaan kirjoitusvirheet minua huolettomammin. 

Aiheesta vielä: tänään Hesarissa oli villieläinpuiston karhuista parin tuhannen merkin eli lyhyt juttu, johon oli saatu mahtumaan peräti kuusi kirjoitusvirhettä. Toivoisin todella, että etenkin julkisissa (saati maksullisissa) teksteissä käytettäisiin tekijöitä, jotka oikeasti osaavat suomen kielen. Se rapautuu kovaa vauhtia ja muuttunee vuosien saatossa kiinnostavaksi historialliseksi muistoksi kuolleiden kielien joukkoon. 

Kenelle: Amerikkalaisesta ajatusmaailmasta kiinnostuneille, luokkaretkistä lukeville, unelmamaailmaan kyllästyneille.

Muuta Elizabeth Stroutilta:

Nimeni on Lucy Barton
Olive Kitteridge
Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Strout: Burgessin pojat. (The Burgess Boys.) Tammi 2025. Suomennos Kristiina Rikman.

Jenny Erpenbeck: Kairos

Saksalainen Erpenbeck on arvostettu, Booker-palkinnonkin napannut kirjailija. Pidin kirjasta Mennä, meni, mennyt: ilmestymisajankohtanaan (suomennos 2019) se tuntui hyvin tärkeältä ja pakolaisongelma polttavalta. Kunnes sen jälkeen maailmanpolitiikka suorastaan räjähti käsiin, ja saimme vielä suurempia ongelmia. 

Nyt Erpenbeck kirjoittaa lähihistoriasta, Berliinin muurin murtumisen ajoista, 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alusta. Itä-Saksassa syntynyt ja asunut Katharine muistelee kirjan nykyhetkessä tuota aikaa ja suhdettaan Hansiin, häntä 34 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, johon nainen rakastui oikopäätä, 19-vuotiaana. Ei lupaa hyvää, mutta Katharine ei välittänyt: hän halusi olla yhtä Hansin kanssa, arvosti ja kunnioitti tätä, rakasti miehessä kaikkea, niin hän kertoo, hiusten otsakiehkurasta varpaisiin. Heillä on yhteinen sanasto, yhteinen kokemuspankki, jota vaalitaan. 

"Saattaisi olla parempi sinulle, jos et ripustaisi sydäntäsi ihan kokonaan siihen mieheen.
Luuletko, että minä olen hänelle aivan kuin muutkin, joita hänellä on ollut?
Ei aavistustakaan. Mutta silti, vaikka et olisikaan.
Katharina tietää, että André oli joskus yhdessä naimisissa olevan naisen kanssa.
He antavat meille aina vain palasen elämästään, mutta meille he ovat kaikki."

Mikä sai Hansin rakastumaan Katharineen? Nuoruus, kauneus, runsas seksi, mutta myös tytön kulttuurinen ja poliittinen tietämys sekä tämän alttius ja spontaanius, arvelen. Molemmat ovat hyvin tunteikkaita rakastumisessaan. Heidän ajatuksensa tuntuvat menevät täysin yhteen, kuin romanssi olisi ollut väistämätön kohtalon tuoma onni.

"Tämä jatkuu niin pitkään kuin sinä haluat, Hans sanoo.
Katharina nyökkää. Jos saa vain nähdä miehen. Niin usein ja pitkään kuin mahdollista. Kaikki muu on hänelle yhdentekevää."

Mutta asetelma ei ole tasa-arvoinen. Katharina on nuori nainen, joka heittäytyy tunteisiinsa, itkee ja nauraa paljon, kun taas Hans on jähmeämpi. Eikä miehellä ole aikomustakaan erota vaimostaan ja pojastaan - vaikka Ingrid kyllä saa tietää suhteesta, eikä se tosiaankaan ole ensimmäinen kerta. Hansilla on riittänyt sivusuhteita, jopa erääseen suomalaiseen, Marjutiin. Kumpikaan ei kuitenkaan halua kaataa kulissia ja mukavasti järjestettyä elämäänsä. (Millainen esimerkki Hansin ja Ingridin pojalle, Ludvigille!) 

"Ilman avioliittoa loppuisi vaara, salaaminen, loppuisivat kaipuuta tuottavat olosuhteet, jotka eivät ole heidän rakkautensa sisältö mutta jotka pitävät sen käynnissä ja hereillä. --- Avioliitto, joka sotii rakkauden olemassaoloa vastaan, on samalla rakkauden ravinnonlähde. Ja mikäli Hans on rehellinen, niin myös päinvastoin."

Kuin vanha hähmäinen setämiesaika ja uusi aika muurin kaatumisineen kohtaisivat? Hansin vallanhalu ja valvonta Katharinaan kasvaa, hän testaa tyttöä, haluaa tietää kaikki tämän ajatukset. Ja jos ja kun Katharina tekee virheen, Hans ei anna sitä anteeksi.  

Itäsaksalaisten maailma alkaa avautua länteen; aiemmin tarvittiin matkustuslupa, jonka sai vain tiettyihin maihin vankoin perustein. Esimerkiksi Katharina käy kurssilla Unkarissa ja vierailee lännen puolelle muuria sattumalta jääneen isoäitinsä luona. On kiinnostavaa lukea kuvausta ensimmäisistä länsireissuista, monta ihmeteltävää asiaa! Ja yhdessä pari käy - ei niin ihastusta nykyisin nostattavasti - Moskovassa. 

Mutta suhde kohtaa lopulta muurin, josta ei taida olla pääsyä yli eikä läpi. Rakkaustarina on silti tosi ja molempien elämää järisyttävä. Erpenbeckin - ja siis suomentaja Pajusen - lauseet ovat tiiviitä ja täysiä, niitä ei voi lukea tiukasti keskittymättä, eivätkä ne aina avaudu sittenkään. Siksi kirja tuntui raskaalta lukea, eikä aihekaan ole kepeä. Melkoinen syväsukellus saksalaiseen lähimenneisyyteen.

Kenelle: Lähihistoriasta kiinnostuneille ja idän ja lännen eroja etsiville, rakkaustarinaa hakeville, ikäeron merkitystä suhteessa pohtiville, tiiviin ja painavan ilmaisun ystäville. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi 2025. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun

Kirjoittaja on talouskirjailija ja Omavaraisuushaaste-blogin pitäjä, joka valittiin Nordnetin äänestyksessä vuonna 2023 Vuoden sijoittajaksi. Hänen ensimmäinen talousoppaansa Viisas sijoittaja (2023) käsitteli sijoittamista, mutta hän tarttui vielä suurempaan haasteeseen: neuvomaan ihmisiä hoitamaan kaikki raha-asiansa fiksusti.

Raha mietityttää useimpia, ainakin meillä yhä enemmän lähipiirin nuorten kasvaessa. Miten heille voisi opettaa rahankäyttöä niin, että he pärjäisivät elämässään eikä rahasta muodostuisi ainakaan suurta ongelman aihetta? Ja kuuntelevatko he tylsiä neuvoja, vai onko parempi vain näyttää esimerkkiä ja luottaa heidän oppivan sitä kautta? Juntusella on asiasta selkeä näkemys: rahasta on puhuttava.

"Jos rahasta ei puhu, rahasta ymmärtää vain sen minkä näkee ympärillään, ja silloin rahataitojen kehittyminen jää lopulta sattuman varaan. Rahasta puhuminen lievittää myös rahan aiheuttamaa ahdistusta." 

Opas on käytännönläheinen ja helppolukuinen konkreettisine ja henkilökohtaisine esimerkkeineen. Se jakautuu teemoittain: ensin puhutaan rahan merkityksestä yleensä Suomessa ja ihmissuhteissa. Sen jälkeen seuraa teema Kuluta vähemmän, joka neuvoo seuraamaan omaa kulutusta ja antaa vinkkejä siitä, miten käsitellä rahaa arjessa ja miten menoja on mahdollista vähentää. Jos siis haluaa vaurastua. Kolmannessa osassa, Omista ja ota velkaa oikein, puhutaan omaisuudesta ja suurimmista hankinnoista, kuten koti, sekä vakuutuksista, joka on tärkeä osa omistamista. 

Elääkseen ja vaurastuakseen on tienattava, mutta miten tuloja saisi kasvatettua? Osa neljä, Tienaa enemmän, puhuu osaamisesta, työelämästä ja sen merkityksestä rahan ja hyvän elämän kannalta, hieman myös veroista. Viimeinen, viides osa keskittyy perusasioihin sijoittamisesta otsikolla Sijoita yksinkertaisesti ja säännöllisesti.

Siinäpä sitä on asiaa omaksuttavaksi! Paksu opus ei ole nopeasti lukaistavissa, vaikka se onkin käytännönläheinen ja tervejärkinen. Yhteenveto sisällöstä kunkin osan lopussa on erinomainen idea, etenkin lukijalle, joka ei jaksa lukea kaikkea. Kirjoittaja ei ole varsinainen kirjailijuuden ammattilainen, mikä näkyy tiivistämisen tarpeena, mutta juttelevan eli pitkän ja osin toisteisen tekstin etu on aito innostus ja kokemus, jota kirjoittaja auliisti haluaa jakaa. Toisaalta, "kaikkea" kun ei voi kuitenkaan sanoa yksien kansien välissä, joskus mennään hiukan mutkia suoristaen tai asioita rankasti rajaten, ymmärrettävästi kyllä.

Viesti on se, että jokainen voi itse vaikuttaa talouteensa - jos ei ole esimerkiksi vakavasti sairas tai omaa muuta estettä vakiotulojen saamiselle, tulkitsen. Rahataitojen puute saattaa estää fiksut rahankäyttöpäätökset, ja ihminen "käyttää kaikki rahansa hetken tyydytykseen jumittuen siten elämään kädestä suuhun siinäkin tapauksessa, että hänellä olisi taloudelliset edellytykset oman talouden haltuunottoon." Köyhyyden kehän Juntunen sanoo syntyvän, "kun ihminen ei kokemuksiensa takia usko edes pystyvänsä vaikuttamaan omiin taloudellisiin olosuhteisiinsa." 

Hyvä esimerkki on rahapelien suosio: köyhimmät käyttävät niihin rahaa eniten (viitataan THL:n tutkimukseen). Jos jokaviikkoisen lottorahan käyttäisi sijoitussäästämiseen, on helppo laskea tietyn summan tuotto vaikkapa 25 tai 50 vuoden ajalta käyttämällä pörssin historiatietoa. Säästäminen on hidasta, mutta raha kertyy, toisin kuin hedelmäpeleissä. Tosin jännitys saattaa puuttua, jos ei sitä halua hakea sijoituskurssien tai tilinsä seurannasta. Ja pelaamisen katson harrastukseksi, ja harrastukset tuppaavat aina jotain maksamaan. (Ei mennä mielenterveyspuolelle eli ongelmapelaamiseen.) Mutta viesti on edelleen se sama: valinta on jokaisen oma.  

Kulutuksen vähentämisen vinkit toki toimivat kaikille, mutta tärkeintä on asenne, jossa ihminen tuntee itse olevansa ohjissa. Kirjoittaja kuitenkin toteaa, ettei kaistanleveyttä ehkä riitä miettiä kirjan asioita, jos raha- tai elämäntilanne on todella huono. Ja oppimistaidoissa, jaksamisessa ja itsekontrollissakin olemme erilaisia. Sen enempää psykologian puolelle ei mennä, eikä tässä yhteydessä tarvitsekaan. Siitä kuitenkin muistutetaan, että ansaitsemisen ei tule olla elämän päätarkoitus eikä terveyttä kannata menettää liiallisen työnteon vuoksi.

Perussäännöt rahankäytöstä ovat aikuisille tuttuja (meille, jotka on opetettu tilanteen pakosta säästäväisiksi jo pienistä): Köyhyys ei aina tarkoita pieniä tuloja, vaan usein liian suuria menoja. Käytä kauppalistaa äläkä poikkea siitä. Kirjaa kaikki menosi ylös. Kouluttaudu, tee töitä ja pyri nostamaan palkkatulojasi sen mukaisesti. Puhutaan sopivan ammatin ja työn löytämisestä sekä yrittäjyydestä, jos palkkatyö ei riitä tai sitä ei saa. Vaikka tiedämme, ettei sekään ole kaikille mahdollista, näihin tilanteisiin tai politiikkaan (kuten leikkauksiin) ei kirja puutu, vaan opastus nojaa säännöllisiin tuloihin. 

Onko opas siis tarkoitettu vain ahneille hyväosaisille? Eiköhän rahataitojen perusteista ole jokaisen hyvä olla perillä, millä tuloilla tahansa. Kaltaiseni seniori ei välttämättä löydä kirjasta paljon uutta, mutta luin sen suurella mielenkiinnolla. Eniten uskon kirjasta olevan hyötyä nuorille aikuisille ja teineille, jotka alkavat harjoitella omaa rahatalouttaan. Ylioppilas- tai valmistujaislahjavinkki! Sekä aikuisille, jotka tuskailevat raha-asioidensa kanssa: ehkä asiasta lukeminen herättää ajatuksia omaankin käyttöön. 

Esa Juntunen: Vaurastu viisaasti - rahataidot haltuun. Tammi 2024. Kansi Timo Numminen.

Silja-Elisa Laitonen: Taakka

Silja-Elisa Laitosen hieno historiallinen Suviranta-trilogia päättyy (voi ei!) kirjaan Taakka. Pidin hurjasti aiemmista teoksista Valinta ja Haavat, jotka kertovat suorasukaisesti ja tuoreella kulmalla helsinkiläisen Raakelin vuosista sodan aikana lottana ja rauhan ajan alusta. Kolmas osa nostaa koko sarjan vielä uudelle tasolle, johonkin historiallisen ja psykologisen romaanin sekä dekkarin yhdistävään genreen. 

Eletään 1950-lukua, ja Raakelin ura poliisissa etenee rikosetsiväksi murharyhmään. Naisena se ei ole helppo tie, mutta tunnemme jo Raakelin määrätietoisuuden ja neuvokkuuden selvitä kiperimmistäkin tilanteista. (Tosin se ottaa veronsa, kuten sarjaa lukeneet tietävät.) Kollega Hautaviita vetää vahvasti puoleensa, mutta Raakel on naimisissa Voiton kanssa. Voittoa vaivaavat sotatraumat, ja Raakel joutuu lisäksi hoitamaan sukulaistyttöään Elisaa, joka teinitemppuilee kaikin keinoin. Eikä Raakel tunne itsessään äitiyden kipinää. Välit omaan äitiin Gretaan ovat viileät, edelleen.

Linnan Tuntematon sotilas tulee elokuvateattereihin, ja vaikka Raakel ei niin välittänyt miehisestä kirjasta - lotista ei kerrottu mitään konkreettista - hän toisia piristääkseen järjesti leffaillan illallisineen Voitolle, ystävälleen Saimille ja tämän ihastukselle Karille. Voitto oli voinut pitkään hyvin, mutta elokuva oli hänelle liikaa.

"- Ei mennyt kauhean hyvin, Saima totesi. - Miehet sentään tulevat juttuun, hän kevensi, sillä Raakelin ilme oli kuin uitetulla koiralla.
- Miten minä voin olla näin tyhmä, Raakel sätti.
- Minähän tätä ehdotin.
- Sinä et voinut arvata Voiton reaktiota, mutta minun olisi pitänyt. Nytkö kaikki tämä hyvä katoaa? Raakel sanoi ja huokaisi syvään."

Töissä sentään sujuu, vaikka jutut ovat ikäviä. Pedofiilejä, sikiönlähdetyksiä, väkivaltaa. Raakel selvittelee monenlaisia rikoksia, joista kirjaan tulee dekkarin tuntu. Painetta tuo oma taannoinen teko, jonka Raakel tietää rikokseksi. En tiedä, perustuvat tapaukset todellisuuteen vai kirjailijan mielikuvitukseen, mutta ajassaan uskottavia ne ovat. Raakelin esihenkilö on myös kummajainen, siis nainen, Sarlin. Usein nimenomaan naisia tarvittiin naisia koskeviin juttuihin, joten siksi heillekin oli alettu järjestää poliisikursseja jo 1930-luvulla. 

Ajankuva on herkullisen lavea. Kauppoihin tuli uusi villitys, bikinit, Rock around the Clock soi, Amerikkaan muuttanut ystävätär Laila piipahtaa Suomi-visiitillä muotilookissaan, ja ihmiset olivat uteliaita, kuten upouuden Kulttuuritalon avajaisjuhlissa:

"Lailalta kysyttiin politiikasta, kylmästä sodasta ja avaruuteen menosta, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisestä kilpailusta. Hän osasi vastailla kuten näissä juhlissa kannatti. Laila keskusteli kaikesta mikä kiinnosti Raakeliakin mutta mistä hän ei osannut puhua. Kysyttiin myös Amerikkaan palanneista natseista, ja heistäkin Lailalla oli paljon kerrottavaa. Tuo nainen löysi aina voittajan puolen, ajatteli Raakel vähän kyllästyneenä ja kävi ottamassa lisää cocktailpaloja." 

Raakelia vaivaa edelleen edesmenneen rakkaan tätinsä Elisabethin salaisuus. Se pitäisi vielä hoitaa mieltä painamasta, mikä tarkoittaisi matkaa Vöyrille. (Vöyri on nyt niin in!)  Kesäloma sentään auttoi Raakelia, elämä Voiton kanssa tuntui taas sujuvan, Elisakin alkoi vaikuttaa aikuisemmalta. 

"Uransa lisäksi hän oli onnistunut pitämään itsensä kasassa. Vaikka tehty synti ei koskaan hänen harteiltaan lähtisi, hän oli selvinnyt."

Mutta uusia työtehtäviä ja myös henkilökohtaisia iskuja on tulossa. "Ihmisten tarve teutaroida" ei muuttuisi koskaan, tuumii Raakel. Kuuban sota nostaa synkkiä muistoja. Ja tapahtuu käänne, joka sysää Raakelin mustiin ajatuksiin: itsensä kasassa pito vaatii nyt jotain aivan muuta.

"Raakel oli jo kauan aikaa sitten todennut, ettei ihmiskunta itsessään tule muuttumaan, oli vain ajan kysymys, milloin kaikki räjähtäisi käsiin. Ihminen oli tikittävä aikapommi. Paljon riippui siitä, millaiset tukijoukot kenelläkin oli. Pahinta oli sota omaa itseä vastaan, ja niillä raunioilla roihusi ikuinen tuli."

Juhlavasti sanottu, mutta kirjan ja koko sarjan paras anti on näkökulma: Raakel ei ole köyhä eikä kipeä, mutta silti sota ja elämä ylipäänsä voivat olla liikaa nuorelle naiselle. Voiko kukaan vastata vaatimuksiin ja olla tyytyväinen tai jopa onnellinen, jos ei ota ohjia omiin käsiin? Siihen vaaditaan tukea, taitoa ja tahtoa. Eikä niitä kaikilla ole nykyisinkään. Soisi jokaisen miettivän osaltaan, miten osaisi lähimmäisiä, etenkin nuoria, tukea, eikä vaatisi oman maun mukaisia ratkaisuja tai taannoisten vanhempiensa opettamia tapoja, jotka eivät enää toimi. Kirjailija Sirpa Kähkönen on monesti puhunut armosta nuoria (ja muitakin) kohtaan (kritiikin sijaan, olen tulkinnut), mikä tuli tätä lukiessa vahvasti mieleen. Vaikka kirja puhuu sota-ajasta, se resonoi vahvasti tähän päivään. 

"Raakel halusi sanoa, miten typerää oli ajatella, että vain miehet saivat seikkailla, että vain miehillä oli haluja, että vai miehet saivat epäonnistua. Sota oli traumatisoinut miesten lisäksi naiset, ja Raakel oli kyllästynyt miesten juoksuhautamuisteloihin ja taiston ylistämisiin. Sodalla oli kaikkien kasvot, silti taas yksi mies oli tahallaan mitätöinyt naisia.* Raakel ei nähnyt asiaa pelkästään lottakysymyksenä vaan kaikkien naisten kokemusten mitätöimisenä."

*viittaus 1950-luvulla ilmestyneeseen miehen kirjoittamaan sotakirjaan, ei Linnan Tuntematon

Raakel ottaa ohjat omiin käsiin. Tai kirjaimellisemmin, moottoripyöränsä sarvet. Sekin on aikanaan uutta, nainen liikenteessä. Paljon samaa hänessä on kuin tädissään oli, hän yllätyksekseen huomaa, mutta toivottavasti Raakel löytää mielenrauhan toisin keinoin.

Kenelle: Historiaa kestäville, naisen aseman kehityksestä kiinnostuneille, sodan seurauksia miettiville, sujuvan ja tapahtumarikkaan tarinan ystäville.
 

Silja-Elisa Laitonen: Taakka. Tammi 2024. Päällys Emmi Kyytsönen, kannen kuvat Abigail Miles, Arcangel ja Volker von Bonin, Helsingin kaupunginmuseo.

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla

Kirjan riemastuttava nimi on kutsunut minua jo pitkään, saanhan ilokseni olla täti, ja täditettävän 
kanssa on monia reissujakin tehty. Samastun siis nimeen, mutta tarina osoittautuu ei-niin-samastuttavaksi, hauskaksi luettavaksi silti.

Henry Pulling on jo yli viisikymppinen ja eläköitynyt, daalioita kasvattava yksinäinen  pankinjohtaja Lontoosta, kun tutustuu tätiinsä Augustaan, äitipuolensa sisareen. Sekä Henryn äiti, isä ja tämän uusi vaimo ovat edesmenneitä, ja täti päättää nyt lähestyä "orpopoikaa". Minä-kertoja Henry saa perheestään uutta tietoa, ja täti vaikuttaa tarmokkaalta iästään huolimatta. Hänen puhetulvassaan vilisee paikkoja ja anekdootteja, joita Henry kuuntelee kiinnostuneena.

"- Kylläpä olet aikoinasi matkustanut paljon, Augusta-täti.
- En ole vielä elämäni ehtoossa, hän vastasi. - Jos minulla olisi seuraa, lähtisin huomenna, mutta en jaksa enää kantaa raskasta matkalaukkua, ja nykyään on surkea puute kantajista."

Henry käy tätinsä kanssa Brightonissa ja suunnittelee vastaavaa matkaa rannikolle, kun täti ilmoittaa varanneensa kaksi paikkaa Idän pikajunasta, joka lähtee viikon kuluttua. Istanbuliin! Junassa he kaksi voisivat jutella ja tutustua, ja saattaa tädillä olla muitakin tarkoituksia matkalleen, mutta Henry ei niistä tiedä. Raiteille siis!

Pian Henry huomaa, ettei tädin kanssa matkustelu ole riskitöntä. Itse asiassa, he joutuvat tekemisiin Turkin poliisin kanssa. Sillä täti oli tehnyt maassa pienen "sijoituksen", joka vuoksi he saavat kyydin poliisiautossa juna-asemalle. Mikä sopii tädille hyvin, sijoitushan oli tehty jo.

"- Eikö sinussa ole minkäänlaista lain kunnioitusta?
- Riippuu vähän siitä, kultaseni, mitä lakia tarkoitat. Kuten esimerkiksi kymmentä käskyä. En ole koskaan osannut suhtautua kovin vakavasti palkollisiin ja karjaan.
- Englannin tullia ei huiputeta yhtä helposti kuin turkkilaista poliisia."

Virkavallalta ei vältytä Lontoossakaan. Kuvioon liittyy tädin vanha heila, herra Visconti, josta viranomainen vaikuttaa olevan kiinnostunut. Vaikkei se ole ainoa syy poliisitarkastajan vierailuun. Heitä epäilyttää muun muassa myös värillinen mies, Wordsworth, joka rakastaa tätiä epätoivoisesti. Viriili täti on pysytellyt naimattomana muttei suinkaan miehettömänä, ja hän opastaa Henryä:  

"- Ikä, Henry, saattaa hiukan muunnella tunteitamme - mutta se ei hävitä niitä.

Eivät edes nämä sanat valmistaneet minua siihen, mitä oli tuleva. ... Jos luonteeni lukijasta näyttää jotenkin staattiselta, hänen täytyy ottaa huomioon pitkän pankkimiesurani mukauttava vaikutus. Olin huomaava, että tätini ei ollut koskaan mukautunut mihinkään ja että hänellä ei ollut aikomustakaan antaa tämän enempiä selityksiä."

Ehtaa nautinnollista brittityyliä siis ja matkailua idästä länteen, Lontoosta Istanbuliin, Pariisista Paraguayhin. Matkoilla Henry tutustuu muun muassa Tooleyhin, tyttöön, jonka isä ei ole CIA:ssa töissä. Yllättävästi isästä on kuitenkin hyötyä myöhemmin. Jos neiti Keene kotopuolessa soittelikin Henryn sitoutumiskelloja, pärjääkö tämä kuitenkaan tädin tarjoamalle vaihtoehtoiselle elämälle? Lopussa on mainio koukku, jonka tulon lukija saattaa arvata matkan varrella.

Graham Greene: Tädin kanssa maailmalla. (Travels with my Aunt). Tammi 1970. Suomennos Heidi Järvenpää. 

Kuva: Finlandia-kirjan sivulta. Onneksi on divarit! Tämä kirja löytyy kyllä vielä myös kirjastosta. 

Colm Tóibín: Long Island

Eilis muutti Irlannin köyhyydestä Amerikan luvattuun maahan kirjassa Brooklyn. Samastuin vahvasti, maalta Helsinkiin teininä muuttaneena. Hämmästelin keski-ikäisen kirjailijamiehen taitoa asettua nuoren naisen asemaan. Kosketuin, ymmärsin, tiesin tarkoin, mitä Eilis kokee. 

Kun jatko ilmestyi, riensin lukemaan, miten Eilisin elämä jatkui. Älä jatka lukemista, jos et halua tietää!

Olisi voinut tapahtua niin monenlaista. Lainaan itseäni Brooklyn-postauksesta: 

"Silti joskus itsekin miettii, missä olisi nyt, jos olisi jossain vaiheessa elämäänsä tehnyt jonkin toisen valinnan."

Eilis on naimissa Tonyn kanssa. Nelikymppinen vaimo ja äiti, jolla on kaksi teini-ikäistä lasta. Tyytyväinen ja pätevä elämässään, jota hallitsevat miehen ja lasten lisäksi miehen italialaisperhe ja Long Islandin kotikatu, jossa suku asuu vierellä. Eilis ei ole nähnyt lapsuudenperhettään sen kesän jälkeen, kun hän kerran kävi nuorena kotiseudullaan. Ei edes äitiään.

"- Mikset kutsu häntä käymään?
- En usko, että hän tulisi. Hän täyttää pian kahdeksankymmentä.
- Kuinka kauan siitä on, kun olette tavanneet?
- Yli kaksikymmentä vuotta.

- Hän ei ole nähnyt lapsiasi koskaan.
- Ei niin.
- Se on hänestä varmaan surullista."

Taakse oli jäänyt myös nuoruudenrakkaus Jim. Mutta miten käy, kun Eilis vihdoin vierailee Irlannissa? Jimin pää on pyörällä, vähän myös lukijankin. Tiedämme, että Eilis on tyytymätön nykytilanteeseensa ja ahtaaseen aviokuvioonsa. Ja sen, että Jimille kaikki naiset ovat vain Eilisin korvikkeita (lukijan päättelyä). Eilis raportoi:

"Kirjeessä hän kertoi Rosellalle Miriamin häistä ja lisäsi, että ajatteli ostaa uuden leningin tai ehkä kokonaisen asun niitä varten, jos onnistuisi löytämään jotain mieleistään. Hän kirjoitti, että äiti ei jättänyt koskaan väliin kello kuuden uutisia, ja sitten kun yhdeksän uutiset alkoivat, hän valitti, jos niissä ei ollut mitään uutta. Hän aikoi kirjoittaa Martinista ja siitä, miten veli kulki jatkuvasti oman rantakalliolla sijaitsevan talonsa ja äidin keskustassa sijaitsevan talon välillä, mutta päätti sitten säästää sen Larryn kirjeeseen. Frankille hän vihjasi, miten vieraalta hänestä tuntui talossa, joka oli aikoinaan ollut niin tuttu. Tonya hän ei maininnut yhdessäkään kirjeessä. Hän ei halunnut sanoa Tonystä mitään."

En osannut enkä edes halunnut arvailla, miten käy. Tehköön Eilis oman ratkaisunsa, ja kaikki kunnia sille! Mutta kieltämättä kirjan luettuani tunsin lievää pettymystä: en ratkaisun takia, vaan ehkä siksi, että vaihtoehdot kapenevat iän myötä, tai siltä se tuntuu nuoruuteen verrattuna. Kun kaikki oli avoinna ja mahdollista, kun maailma oli auki joka suuntaan - se säkenöivä toivo, tulevan tuntemattomuus ja  äärettömyys puuttuvat, kun keski-ikä koittaa ja elettynä on jo puoli elämää. Ehkä vaihtoehtojen valikoima on pienempi, mutta rohkeus ja itsetunto suuremmat. Jos hyvin käy. 

Eikä Eilis ole ainoa valinnan eteen joutuva; niin käy myös hänen läheisilleen Irlannissa ja Long Islandilla. Kuten nuoruudenystävä Nancylle tai tyttärelle Rosellalle. Yhden ihmisen valinnat vaikuttavat vahvasti myös muihin, mikä tukevoittaa muuten hieman heiveröiseksi, osin hapuilevaksi jäävää tarinaa. Naisen sielunelämän kuvaus ei nouse samalle tasolle kuin nuoren tytön aiemmin. Kirjoitustaidoissa tai käännöksessä ei ole vikaa. En lainkaan panisi pahakseni kolmattakaan osaa, jossa Eilisin tarina etenee edelleen hänen ikänsä myötä, mutta kaipaisin lujempaa otetta naisen katsantoon. Ulkoisten tapahtumien kuvaus ei riitä, ja se voi olla liian suuri haaste tälle kirjailijalle.

Kenelle: Naisen kehityskertomusten ystäville, siirtolaisuuden ymmärtäjille, perhetarinoista innostuville, Amerikan ja Irlannin oloista kiinnostuneille, lievää romantiikkaa sietäville.

Colm Tóibín: Long Island. Tammen Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Kaijamari Sivill. Päällys Markko Taina. 

Jännityksen ja viihteen nälkään

Muistumia kesän ja syksyn mittaan lukemistani dekkareista ja viihdekirjoista. Ne tulevat ja menevät, muistijälkiä harvoin jää - varsinkin luettuina lukuaikapalvelusta eikä paperikirjana (äänikirjoja en käytä kuin pakon edessä = ei muuten saatavissa, eikä kyse ole muodon, vaan oman pääni toiminnan) - mutta tekevät viihdytystehtävänsä, kuten kuuluu, joten joitakin haluan mainita.

Vuoden puhuttuja merkkitapauksia dekkareissa ovat olleet Max Seeckin Milo-sarjan aloitus- ja Arttu Tuomisen Delta-sarjan lopetusteokset. Max Seeckin Merkitty toimi minulle hienosti, ja Miloon oli kiintoisaa tutustua. Vaikka Jessica Niemeä (ja varsinkin tämän mainiota asumisjärjestelyä) jäin hieman kaipaamaan. Merkitty on nautinnollisen sujuvaa ja sulavaa tekstiä, joka avaa uteliaisuutta herättävästi uuden päähenkilön mieltä ja toimintaa. (Mutta kirjan nimi, se ei ole uniikki. Sanoja riittäisi!) 

Taidegalleristi ja murhaajien profiloija yhdistelmänä avaa mahdollisuuksia moneen suuntaan, myös tulevia seikkailuita ajatellen. Aikalais- ja kulttuuriviittaukset keventävät ja tuovat ajankohtaisuuden tunnun myös lukijan iloksi: tajuan nämä, seuraan aikaani. Kirjailija on saavuttanut suurta suosiota maailmalla, käännös- ja filmioikeuksia on myyty: psykologinen ote, murhat ja notkea juonenkuljetus purevat. Ja lukemisen helppous, uskon, kansainväliseen kansanmenestystyyliin. Sellaisen ystäville! Joihin itsekin lukeudun, vähintään uteliaisuudesta, miten temppu tehdään.

Astetta tai useita painavampi on Arttu Tuomisen tyyli. Hän ei ole tunnettu huumorimiehenä kirjoissaan, vaan sukeltaa syvälle kulloinkin valitsemaansa vakavaan ilmiöön, josta dekkari syntyy. Siksi, näin arvelen, hänen juonissaan on jotain hätkähdyttävää, joka kummittelee mielessä lukemisen jälkeenkin. Jos Max Seeck etenee sulavasti kuin Pendolino kesäaikaan, Tuominen on tavarajuna, joka kuljettaa luotettavasti raskasta lastia, vuodenajasta riippumatta. Lavastaja luottaa esitysmäiseen murhatapaan, lopulta oikeaan teatteriinkin, kun murhaaja johdattaa komisario Paloviidan tutkimukset sen tiloihin. 

Hieman "aseteltu asetelma" tällä kertaa, sillä murhien toteutus vaikuttaa hankalalta. Yhdyn kriitikko Taikan sanoihin HS:ssä: On vaikea luoda fiktiota, jossa käsitellään fiktion uskottavuutta – sehän tuo lukijan mieleen kysymyksen, onko tämä uskottavaa. Mutta hätkäyttävä se jälleen on, ja erittäin inhottava, kuten kuuluu. Psykologinen puoli korostunee jatkossakin Tuomisen teoksissa, ehkä jopa entistä vahvemmin, sillä vinksahtaneen mielen liikkeet ja ilmiöt yhteiskunnassa vaikuttavat kiinnostavan häntä. Vahva tekijä, edellä mainittua suomalaisempaan tapaan. Kiinnostuksella odotan uran jatkoa. Suomalaisen totisen tekemisen ystäville ja karmeuksia kestäville.

Uskottavuudesta vielä: lie jo vaikea keksiä murhaamiseen uusia keinoja, sillä myös Seeckin Merkityssä on outo kuvio shakkipeleineen. Ehkä näemme pian tekoälymurhia tai muiden erikoisten välineiden käyttöä dekkareissa? Mitä ei vielä olisi keksitty? Ajassakin on dekkarigenressä jo liikuttu, joten tuntemamme fysiikan lait eivät ole este. Entä verkkohyökkäykset, joista näinä päivinä saamme kokemusta reaaliajassa, saisiko niillä jonkun hengiltä? Jää nähtäväksi.

Helppo muttei turhan simppeli on Tuire Malmstedtin dekkaristiominaisuus. Arvostan suuresti selkeyttä 
ja tervejärkisyyttä - jos murhatarinoista niin voi sanoa - joka hänen teksteissään välkkyy. Tuorein dekkari, Luusaari, on saanut innoituksensa nuorten joukkomurhasta norjalaisella saarella. Nuoria katoaa myös kirjassa, ja hienosti kirjailija vetää monet langat yhteen kokonaisuudeksi, jota rikostutkijat Vauramo ja Metso selvittelevät. Luotettavaa, ammattimaista tekstiä ja juonenkuljetusta murha-arvoitusten ratkojille, jotka pysyttelevät harrastuksessaan mielellään kotimaan tutuissa maisemissa.

Melko lailla samaa voi sanoa Helena Immosesta, jonka Operaatio Kettu -sarjasta olen ehtinyt lukea kaksi ekaa. Näissä ammattimaisuus näkyy erityisesti sisällössä, sotilaallisissa operaatioissa, joita Suomen puolustusvoimissa työskennellyt kirjailija luo niin todeksi, että hirvittää. Samalla pohditaan perhekuvioita ja haasteita sen yhdistämisessä työhön. Sopii niin naisille kuin miehille, joita maan turvallisuustilanne kiinnostaa, vauhdikkaassa romaanimuodossa. Loputkin kaksi odottavat jo pinossa lukuvuoroaan. 

Ja Elina Backmanin dekkarisarjaa myös seurailen. Loogisuus ja höpöyksien puuttuminen viehättää, ja etenkin vaihtelevat paikat eri puolilla Suomea. Hassua, että uusin sijoittuu Kotkan saaristoon, jossa myös Johanna Savolaisen uutuus Kylmempi kuin kuolema tapahtuu (en ole vielä lukenut, pinossa ja bloggausjonossa). Kotka lähiseutuineen on Savolaisen dekkareiden kotipesä, Backmanilla paikat vaihtelevat. 

Ulkomaisista luin Samuel Blurrin Täydellisen arvoituksen, koska brittikirjat kiehtovat. Muistan pitäneeni mukavana lukea, näppäränäkin, oudon päähenkilön ja hänen tilanteensa vuoksi, vaikka juoni on näitä nopeasti muistista haipuvia eli näytöltä luettuja. Arvuuttajien klubi perustajansa Pippan johdolla elää mukana Claytonin (se outo päähenkilö) juurien selvittämisessä. Varsinainen dekkari ei ole kyseessä, vaan mysteeri, jota ratkotaan, pienehkössä piirissä, englantilaisissa maisemissa. Mysteerien, arvoitusten, ristikkojen ja sanapelien ystäville sekä anglofiileille! 

Toinen brittiarvoitus liikkuu ylimmissä seurapiireissä. J.S. Bennettin sarja Hänen majesteettinsa tutkimuksia avautui ensimmäiseksi nimellä Windsorin solmu, julkaistu suomeksi 2021. Hurmaavaa niille (meille), jotka jähmetymme tv:n eteen jokaisten kuninkaallisten häiden aikana ja melkein niiamme kruunupäisen hallitsijan nähdessämme. Kuningatar Elizabeth II merkkihenkilönä on toki näkynyt romaaneissa ennenkin,

Mutta mahtavaa, kaverin suosituksesta löysin Fred Vargasin, olen polvillani. Luin kaksi ensimmäistä Kuriton mies nurin ja Sinisten ympyröiden mies (muistin tekstin myötä, että jälkimmäisen olen joskus kauan sitten lukenut, mutta uudelta tuntui). Mikä mainio ilmaisun taito ja tekstin lento! Nyt tiedän, keneltä muun muassa Pierre Lemaitre on saanut vaikutteita. Ei pelkkää rikosta, vaan ehtaa romaania ja persoonallista sanomisen tapaa - nautin suuresti. Ranskasta suomentaja on Marja Luoma. (Kuva kirjapino.fi-nettikaupasta.)

Viihteen puolelta Helsingin kirjamessut innostivat lukemaan enemmän, vaikkei se vielä ole suuresti realisoitunut. Karen Swanin Postikortteja oli sitä itseään. Liikutusta haettiin, ja pientä perhosta vatsaan: saavatko oikeat henkilöt toisensa? Ennalta-arvattavuudesta huolimatta sutjakasti eteni, huumoria ja draamaa vuorotellen. Mukavan nokkela ja pehmoinen kokemus, jota voi suositella romantiikan ystäville ja tunteellisesta pitäville. Sekä kiipeilystä kiinnostuneille, sillä liikutaan Himalajalla länsimantereen lisäksi. Juoneen liittyy lapsi ja kadonnut lelu, joten sopii erinomaisesti myös lapsihöperöille, kuten mummoille. 

Kiinnostusta herätti myös kääntäjänimi, mystinen Ilkka Rekiaro, jota kukaan ei tunnu tuntevan, mutta lienee oikea olemassaoleva henkilö, yksi huippukääntäjiämme ja etenkin amerikanenglannin asiantuntija. Tämä kirja on tosin alunperin brittiläinen. 

Satu Tähtisen Lordi B viihdytti mainiosti, Bridgerton-tyyliin. 1800-luvun kursailua ja sosieettien elämää. Hienoa nähdä kotimaista vastaavaa, ja vielä hyvätasoista. Kiitän. 

Mitä luen seuraavaksi dekkarien ja viihteen saralta? Tuomas Niskakankaan esikoinen Roihu sytytti roihua, seuraava teos ei napannut, liian remesmäistä (= yksityiskohtiin eksyvää), joten jäi kesken, mutta kolmonen, Kotka, on kuulemma vetävä. JP Koskisen Murhan vuosi -sarjassa olen surkeasti jäljessä, pitää jossain kohtaa paikata. Ja Antti Tuomaisen uusin pitää lukea, olenhan lukenut kaikki tähänkin asti, arvostan hänen hassuntöppöä persoonallista tyyliään. Tappokeli kuulostaa juuri siltä. Vargasia jatkan aina sopivissa väleissä. Ulkomaisista kiinnostaa myös japanilainen Keigo Higashino, jonka uutuus on nimeltään Pahan asialla. Suosiota niittäneistä Mussosta tai Bertényistä en innostunut kokeilusta huolimatta. Ehkä en enää jaksa Freida McFaddenin Kotiapulais-sarjaa, vaikka idea ja yllättävät käänteet kahdessa ensimmäisessä toimi mainiosti. 

Maija Kajannon feel-good-tuotantoa lupasin kirjailijalle lukea kirjamessuilla, pidetään tämä. Jatkanen Lordi B:n seuraamista, ja historiallisesta viihteestä useita pinossa jo, kuten Virpi Hämeen-Anttilan Sarastus-kirjasta alkanut suomalaisuuden juurilta lähtevä sarja. Miina Supisen riemastuttavan Kultaisen peuran luin jo, lisää myöhemmin. 

Saa suositella! Tiukkoja trillereitä, sujuvaa sanankäyttöä, kiinnostavia kohdepaikkoja, nämä toimivat.

Arttu Tuominen: Lavastaja. WSOY 2024. 

Helena Immonen: Punainen Kettu, Aavikkokettu. Crime Time. 
 
Tuire Malmstedt: Luusaari. Aula 2024.

Max Seeck: Merkitty. Tammi 2024. 

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan.

J.S. Bennet: Hänen majesteettinsa tutkimuksia. Windsorin solmu. (Her Majesty the Queen investigates: The Windsor Knot.) WSOY 2021. Suomennos Kaisa Haatanen.

Suomentaja on ansioitunut itsekin viihdekirjailijana ja tähän aiheeseen liittyvänä brittikuninkaallisten tuntijana muun muassa Monarkian muruset -kirjan yhdessä Sanna-Mari Hovin kanssa.

Samuel Blurr: Täydellinen arvoitus (The Fellowship of Puzzlemakers). Otava 2024. Suomennos Anuirmeli Sallamo-Lavi.

Karen Swanin Postikortteja (The Christmas Postcards). Otava 2024. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Haruki Murakamista ei ikinä tiedä. Muutama teos on jäänyt lukematta tai ainakin niiden hienous 
ymmärtämättä, mutta nyt olen pitkästä aikaa viehtynyt hänen maagismystiseen filosofointiinsa ja japanilaisvaikutteiseen kieleensä.

Kirjassa on paljon minua kiehtovia elementtejä: kaupunkiympäristöt, ajan kulun kummallisuus, yksinäisyydessä pärjääminen, oman erikoisalan löytäminen, kirjasto tärkeänä tapahtumapaikkana, muutamia mainitakseni. Ja kaiken kaksinaisuus, dualismi, jonka avulla Murakami kuvaa ihmiselämää, tulkitsen. 

Tarina alkaa joen rannalta, jossa tyttö kertoo pojalle muurikaupungista, paikasta, jossa hänen mielensä asuu, vaikka hän on fyysisesti suurkaupunkilainen. Poika viehättyy ajatuksesta kuvitellusta kaupungista, jossa on kaikki valmista, rauhallista, selkeää, ilman kelloja tai ainakin niiden viisareita. Hän rakastuu tyttöön.

"Olimmekohan me rakastavaiset? Onko lupa väittää niin, tuosta vain? En tiedä. Joka tapauksessa meidän sydämemme olivan tuona miltei vuoden kestäneenä aikana aidosti yhteen kudotut. Ja vähitellen me rakensimme ja jaoimme keskenämme erityisen, vain meidän kahden välisen, salaisen maailman - ihmeellisen kaupungin, jota ympäröi korkea muuri."

Taianomaisesti poika pääsee - jo miehenä - kuviteltuun kaupunkiin, Portinvartijan ohi. Yksi pääsyvaatimus on luopua varjosta. (Tästä varjo ei ilahdu.) Muurin takana on myös tyttö, joka ei tässä paikassa tunne entistä ystäväänsä, mutta on utelias kuulemaan, mistä tämä tulee. 

"Sinä kysyit: - Eikö se ollutkin kovin erilainen paikka kuin tämä? Niin kooltaan kuin rakenteeltaan, tai asukkaiden elämäntavalta. Mikä on kaikkein suurin ero?

Vedin yöilmaa keuhkoihini ja etsin oikeita sanoja, osuvinta ilmaisua. Sitten sanoin: Siellä kaikki ihmiset kuljettivat varjoaan mukanaan."

Miehestä tulee kaupungin kirjaston johtaja. Sillä hommaan tarvitaan joku, jolla on myös fyysinen ruumis, toisin kuin äskettäin edesmenneellä johtajalla. Muutenkin mies omaa tarvittavan pätevyyden tehtävään, joka on johtajan tärkein: unien lukeminen. "Teillä on kokemusta varjon menettämisestä", toteaa aikaisempi johtaja Koyasu, jonka kanssa mies usein keskustelee neuvoja saadakseen.

"Kuten äsken mainitsin, vielä vainajanakin on paljon sellaista, mitä en ymmärrä. Kyllä, juuri kuten elossa ollessakin. Valitettavasti pelkkä kuoleminen ei tee ihmisestä lainkaan viisaampaa."

Eräs kysymys askarruttaa miestä. Hänen alkuperäisessä kaupungissaan on erikoinen poika, joka vaikuttaa olevan väärässä ympäristössä, eikä hänellä ole helppoa. Poika on saanut tietää muurikaupungista ja on vakuuttunut siitä, että siellä on hänen paikkansa. 

"En osaa päättää, onko oikein toteuttaa pojan toive vai ei. Onko minulla oikeus auttaa häntä, tai yleensäkään ketään, katoamaan tästä maailmasta.

Koasy vakuuttaa, ettei miehen tarvitse tehdä päätöstä, poika osaa tehdä sen itse. - Hän tekee omaa elämäänsä koskevat ratkaisut oman harkintansa varassa."

Ja poika katoaa tosimaailmasta. Hänen etsintänsä on aikamoinen projekti. Luonnollisesti (!) hän on muurikaupungissa, mutta mies ei voi kertoa siitä pojan perheelle - kuka uskoisi moista! Kun hän on itse taas muurin takana, poika ottaa yhteyttä ja kertoo, mitä hän on tullut tekemään. Poika liittyy kiinteästi miehen omaan kohtaloon (elämään, tarinaan, miten vain), käy ilmi.

"Pohtiessani sitä, mitä poika oli kertonut, kynttilän liekki huojahti kertaalleen voimakkaasti ja katosi sitten. Täydellinen pimeys laskeutui huoneeseen, ja sen myötä katosi myös aika."

Kiehtova, epätodellisen ja toden rajoja taitavasti hämärryttävä teos - kuin muurikaupungin muuri, joka vaikuttaa muuntuvan ja vaihtavan paikkaa tarpeen mukaan, joskus suojellakseen, joskus vangitakseen. Miksi muuri on niin epävakaa? Ketkä oikeastaan ovat varjoja, ketkä todellisia olentoja? Miksi varjoa ylipäänsä tarvitaan, erottaako se elävät ja kuolleet? Miksi unia on välttämätöntä lukea. (Ja kirjoja.) Voiko ajassa liikkua yhden elämän aikana. Murakami tarjoaa paljon pohdittavaa elämän luonteesta, rauhalliseen, pohdiskelevaan tapaan.

Viehätys alkoi hiipua viimeisillä kymmenillä sivuilla: kirjan lopetus oli minusta tuskastuttavan pitkä. Kuin kirjailija ei olisi raaskinut luopua luomastaan maailmasta. Siellä oli silti kiinnostavaa vierailla, ja koin matkan varrella todellista lukemisen lumoa.

Kenelle: Eriskummallista sietäville, elämäntehtävää pohtiville, kiusatuille, kirjastossa viihtyville,  mielessään matkaileville, tiiliskivien ystäville.

Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri. Keltainen kirjasto 2024. Suomentanut Antti Valkama. Päällys Jussi Kaakinen.

P.S. Tuotteliasta sukua nuo Valkamat. Antti kääntää, Heikki kirjoittaa kirjoja, toimittajan työnsä ohessa. Hänen uutuuskirjansa japanilaisesta arkiruuasta oli Helsingin kirjamessuilla niin suosittu, että se loppui lauantaina kesken (lisää saatiin sunnuntaiksi)! 

Heikki Valkama järjestää ensi lauantaina 16.11.2024 Maunula-talolla Helsingissä Maunulan kirjamessut. Olen menossa, sillä olen mukana ohjelmassa, kuten muutama muukin kirjasomettaja. Kirjailijoista puhumattakaan, heitä on paljon. Tule sinäkin! Tapahtuma on maksuton, kesto klo 13 - 17. 

Maunula-talon kirjamessujen ohjelma

Helsingin Kirjamessut 2024: teemana tulevaisuus

Kaksi täpötäyttä messupäivää takana Helsingin Messukeskuksessa. Vaikka vuosikymmenet messuilleena jo vähän väsyttää hälinä ja kaiken ylenpalttisuus, aina messupaikalla tarttuu nautinnollinen yhteisen asian lumo ja innostuneisuus. Ja se on ihanaa ja ihmeellistä!

Messujen tulevaisuusteema kääntyi hieman yllättäen kohdallani toiveikkuudeksi ja hyvän olon kirjallisuuden tutkimiseksi. Tapasin paljon feel good -kirjailijoita ja kuulin heiltä genren filosofista taustaa. Viihde vetää, kansissa näkyy piirroskuvien trendi. 

Viihdekirja on tarkoin mietitty juttu, ei mitään mielijohdepulpahtelua! Ja kirjoissa on paljon alalajeja. Historiallinen, romanttinen, aikalainen, arkinen, fantastinen nyt ainakin tulevat mieleen. Ja kaikissa on omat alalajinsa, jotka rakentavat lukijalle turvallista yhteisöä olla ja nauttia vaikkapa ajankohdan tai sijainnin kautta. Kuten maaseuturomantiikka ja kaupunkitarinat. Ja kirjakauppaan, kahvilaan tai käsityöpuotiin sijoittuvat, yksittäisen paikan kautta yhteisöllisyyttä rakentavat. 

Romantiikassa rakkaus voi roihahtaa pitkäaikaiseen viholliseen tai ystävään. Tai mielikuvitusolentoon tai historian tai tulevaisuuden hahmoon. Kaikki voi tapahtua tässä maailmassa tai kuvitellussa. Kirjo on loputon, ja oli tosi mielenkiintoista kuulla keskustelu Suloista nostalgiaa, jossa Jylhäsalmi-sarjan kirjoittaja Kirsi Pehkonen ja Kahvila Koivu -sarjan luoja Maija Kajanto kertoivat tuotannostaan. Kirja-alan asiantuntijat Tiia Tiainen ja Kirsi Hietanen (Kirsin kirjanurkka) kommentoivat. Aino-Maria Savolainen, Amman lukuhetki -bloggaaja ja yksi @kirjagramsuomen ylläpitäjistä, veti keskustelua, kuvassa mikki kädessä, muut osallistujat edellä mainitussa järjestyksessä.

Otava järjesti Ihanan iltapäivän, jossa kuulimme lisää aiheesta niin konkarikirjoittajien kuin esikoiskirjailijoiden voimin. Mukana oli superkirjailija Tuija Lehtinen, joka viettää 40-vuotismerkkivuottaan kirjailijana ja on kirjoittanut tähän mennessä peräti 131 kirjaa (yksi vielä julkaisematon)! Uraa ei voi kuin kunnioituksella ihailla. 

Osa on aikuisten, osa nuorten kirjallisuutta, johon hän saa joskus ideoita nuorilta itseltään kiertäessään kouluissa, kuten punk-tyttö Saran kanssa kävi: Tuija sai idean ja opastusta eräältä punk-tytöltä itseltään. Ensimmäinen kirja on vuodelta 1984, Rosan talo, joka on juhlavuoden kunniaksi juuri ilmestynyt uudestaan pokkarina. Kirja on tekijälleen erityinen ja ylpeyden aihe. En ole lukenut, mutta listalle! 

Moni kirjailija totesi kirjoittavansa paikasta ja tilasta, jossa he itse haluaisivat olla, ja lukijat, suosiosta päätellen. Osa sijoittaa kirjan todelliselle paikkakunnalle, kuten Mirella Mäkilä kirjassaan Tampereella rempallaan, jolloin on oltava tarkka faktojen kanssa, mutta vapaammin voi sijoitella teitä ja rakennuksia fiktiivisessä paikassa.

Lisäksi pääsin kuvaan Anu Patrakan kanssa. Hän on kirjoittanut tutut, aina julmetun Portugali-matkakuumeen nostattavat Rui Santos -dekkarit sekä aloittanut vastapainoksi Lemmenlahti-viihdekirjasarjan alias-nimellä Tuuli Kivijoki. Lemmenlahdellekin voi lukija piipahtaa, mutta vain mielikuvituksessaan, toisin kuin Portoon. (Kuva Kirsi Ranin). 

Dekkarit ovat tavallaan feel good -kirjallisuutta nekin, vaikka lukijaa viihdytetään eri reittejä pitkin. Kuuntelin keskustelun saaristoon sijoitetuista dekkareista. Johanna Savolaisen (kuvassa vas.) Kotkan seuduille sijoittuvan sarjan kolmas Kylmempi kuin kuolema ilmestyi juuri messuille: olen kai jäävi tässä maininnassa, sillä olen saanut seurata kirjailijan uraa alusta saakka vierestä, ja se on mielenkiintoista jos mikä! Elina Backman vaihtelee paikkojaan, sattumoisin viimevuotinen Kuinka kuolema kohdataan sijoittuu myös Kotkan saaristoon. Joona Keskitalon Saari joka repesi tapahtuu Korppoossa. 

Kansainvälistä klangia messuille toivat muun muassa englantilainen Elly Griffits ja Donna Leon, suomalaisten supersuosikit; Griffits tuttu Ruth Galloway -sarjalla ja Leon tietysti Guido Brunettilla, joka ratkoo rikoksia Venetsiassa. Onnistuin näkemään vilaukselta molemmat kirjailijat, kuvassa Donna Leon, jonka uusin Hyvän nimissä lojuu yöpöydälläni puoliksi luettuna, pian lopussa. Suomentajat ovat Kaija-Mari Sivill ja Markku Päkkilä. Griffitsin uutuus Viimeinen leposija on Anna Kangasmaan kääntämä. 

Kirjasomella oli messuilla oma kohtaamispaikka, mikä toimi hienosti, väkeä riitti kirjailijoista lukijoihin. Kirjasomen trendiraportti -esitys veti myös täpötäyden katsomon. Trendit, troopit ja meemit vilahtelivat @oonankirjat @herttuattarinna ja @tarinannuppuja kirjagrammaajien keskustelussa. "Spicy" eli mausteinen kirjallisuus trendaa mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla; seksiä voi olla niin tavisten kuin haltioiden kesken. Brändinrakennus on peruskauraa niin grammaajille kuin kirjailijoille, molempien eduksi. Kirjasomen tärkeys kasvaa sitä mukaa kun perinteinen media yhä vähemmän nostaa kirjoja esiin. Rakkaudesta lajiin, pääasiassa, vaikka kustantajat osaavat kirjasomea jo osin hyödyntää kaupallisessakin mielessä (tässä on kehitettävää). Kiinnostavaa oli kuulla, että miessomettajien määrän arvellaan kasvavan, puhuttiin "boybloggaamisesta". Tosin kirjablogien puolella on ollut alusta asti myös paljon miehiä. Kuvassa kanssani Amma sekä kirjailija ja grammaaja Oona Pohjalainen. (Kuva Emmi Kähkönen.)

Lukutaidon ja kirjojen merkitys oli tietysti yksi toistuva aihe, joka liittyy tiiviisti tulevaisuusteemaan. Mihin joudumme, jos emme osaa enää tulkita ja ymmärtää tekstiä? Yksi vastaus lisääntyviin lukuvaikeuksiin on selkokieli, helpotettu suomen kieli, jota voivat lukea niin kieltä opettelevat kuin ne, joille tavallinen teksti on jostain syystä hankalaa. Ja me muut; selkosuomi ei tarkoita yksinkertaista tai yksitasoista kieltä, vaan taitava tekijä saa siitä nautinnollisen lukukokemuksen kaikille. 

Selkosuomesta kertoivat Avain-kustantamon tilaisuudessa Katja Jalkasen (vasemmalta) haastattelussa selkokirjailijat Marja-Leena Tiainen, Tuija Takala, Satu Leisko ja Silja Vuorikuru. Selkokirjoja tehdään kahdella tavalla: joko suoraan selkokielellä tai selkomukautuksina, jolloin "tavallinen" kirja mukautetaan niin, että se on lyhyempi, rajatumpi ja sanastoltaan helpompi kuin alkuperäinen. 

Tuija Takala on edistänyt selkokieltä kaikilla mahdollisilla tavoilla huomattuaan aikuisopetuksen opiskelijoiden huutavan tarpeen kielen ymmärtämiseksi. Hän on toiminut maassamme selkokieltä edistävässä ryhmässä, kirjoittanut selkokielen oppaita ja useita selkoromaaneja, kuten Suomen ensimmäisen chick-litin selkokielellä, Lauralle oikean, selkorunoja, kuten Onnen asioita sekä mukauttanut niin klassikkoja kuin uutuuksia, kuten Magdalena Hain hienon Sarvijumalan. Kuulimme Töölönlahti-lavalla keskustelun, jossa Magdalena oli mukana - ensimmäinen selkokielinen kuulemani haastattelu ikinä! Todella kiinnostavaa. 

Toivottavasti Hesarin toimitus oli paikalla, sillä viime kuukausiliitteessä puhuttiin selkokielestä ihan höpöjä. Ikään kuin Aleksis Kiveä ja muita ei olisi ollut saatavissa selkokielellä jo pitkään tai että siihen liittyisi tekoäly jotenkin, ilmeisesti toimittajan yleistieto ei riittänyt tietoon siitä, että on olemassa ihan oikea selkokieli. (Olen huolissani median yleistiedon tasosta ja oikeinkirjoituksesta noin yleensäkin, se ei tunnu menevän tasokkaampaan suuntaan, tämä sivuhuomautuksena).

Kääntämisestä puhuttiin myös suomentajien haastattelussa Tammen järjestämänä. Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff kääntävät Keltaista kirjastoa. Rikmanin työtä ovat John Irvingit, Alice Munrot ja Elizabeth Stroutit, Milonoffin Haruki Murakamit, Pettina Gappahit ja Emily St. John Mandelit. Siis nämä molemmilla muiden muassa, töitä on riittänyt! Uusin Irving on Aleksin työtä, sillä Kristiina, kuvassa keskellä, terveyssyistä himmailee, kääntää kyllä edelleen. Haastavaa tai selkokielellä vaikeaa työtä, jota ilman emme saisi lukea maailmankirjallisuutta omalla kielellämme. Kirjallisuuden ytimessä siis ollaan, kun suomentajista puhutaan. (Ostin muuten divariosastolla Kristiinan suositteleman James Salterin Kiitävät vuodet, Aleksin suosittelemaa Gappahia ja St. John Mandelia olen jo lukenut).

Ydintä on myös kirjailijoiden toimeentulo ja elinmahdollisuus. Siitä puhuttiin Kirjailijaliiton lavalla ja myös jälkipeleissä. Ääni- ja lukuaikapalvelun kirjojen käyttäjien vika ei ole se, että alan tulonjako on epäselvä ja epäreilu, eli kuuntele huoletta, mutta alan itsensä eli kustantamojen (niin perinteisten kuin äänikirjojen) pitäisi saada asia terveille linjoille. Niin että meillä riittää kotimaisia kirjailijoita jatkossakin, ja hyviä sellaisia. Heli Laaksonen kertoi messuilla saavansa äänikirjasta 12 senttiä ja ääneen CD:lle lukemastaan kirjasta yhden euron. Aiemmin on sanottu, että kirjailija saa painetusta kirjasta noin 3 - 4 euroa. Tästä riittäisi juttua - kirjastot (kirjailijan saama korvaus taitaa olla 32 senttiä per kirja), kirjat jotka ovat luettuina erilaisia kuin nähtyinä, apurahasysteemit jne. - mutten lähde siihen. Kannattaa lukea asiantuntijoiden, kuten Karo Hämäläisen tai JP Koskisen juttuja/somea aiheesta. Kuvassa kanssani JP ja Heli sekä kuvan ottanut Amma. 

Mitä muuta näin? Kurkkasin Meri Kuusiston haastattelua ahdistavasta kirjasta Liila; Kuusisto on persoonallinen kirjailija, joka uskaltaa tarttua kipeisiin aiheisiin. Ahdistusta on myös Mikko Kauppilan kirjassa Terveisin K, mutta silti ote on raikas. Kirja on HS:n esikoispalkintoehdokkaana, ainoa toistaiseksi lukemani niistä. (Tainan, Taipaleen ja Raivion kirjat ainakin haluan lukea.) Ja Pajtim Statovicin kirjojen kanssa tunnen kipeästi oman ilmaisutaitoni rajallisuuden. Hänen nimmarijononsa taisi olla messujen pisin. Mutta kulki rivakasti, kertoivat jonottaneet tyytyväisinä. (Kuva Kirsi Ranin).

Tulevaisuudesta kirjallisuudessa keskustelivat tulevan ja menneen tutkija Otto Tähkäpää sekä kirjailijat Matti Kangaskoski ja Hannu Rajaniemi. Scifi ei ehkä ennusta tulevaa, mutta saattaa antaa ajattelusysäyksen keksijälle, kuten atomipommin kanssa arvellaan käyneen, kerrottiin. Elämme kirjan dystooppista aikakautta, joka alkoi 1970-luvun alussa, mutta jossain vaiheessa käänteen on tultava, kuten se aina tulee. Vuonna 2064 alkaa uusi kirjan kultakausi, ennakoi Matti Kangaskoski, jonka romaani Kosmos ja kuolema ilmestyi juuri. Tulevaisuudessa voi olla myös niin, että me luemme kirjoja, mutta myös kirja lukee meitä. Tämän haastattelun olisi suonut olevan pidempi, mutta toisaalta ymmärrän, että keskustelu nostaa vain herkkupaloja lukunälän herättämiseksi. Ja se toimii, ainakin minulle!

Ekan kerran vuosiin ehdin käydä myös ruokamessujen puolella. Tapasin ihastuttavat ranskalaisten herkkujen myyjät @libelulle.fi ja söin italialaista pastaa. Sain maistaa Heikki Valkaman puolessa tunnissa näytöskeittiössä pyöräyttämää japanilaista ateriaa. Juuri ilmestynyt kirjaa Oishii - japanilaista kotiruokaa loppui messuilla kesken! 

Johan tässä naputellessa tuli nälkä, joten tauko on paikallaan. Paljon jäi kertomatta, hurjasti näkemättä ja kuulematta. Ostin viisi kirjaa, uusina Juha Hurmeen Sammon ja Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskon uusimman painoksen sekä Virpi Hämeen-Anttilan Sarastuksen. Divariosastoa kaivelin ahkerasti. Pienkustantajia yritin hieman huonolla menestyksellä nähdä, koska paikat olivat vaihtuneet - onneksi päälavat olivat "paikoillaan", jotta suunnistus helpottui - mutta Stresan sentään tapasin. Tähtihetkiä olivat kaveritapaamiset: tapasin kaksi lapsuudenystävää vuosikymmenien tauon jälkeen! Olemme suunnitelleet tapaamista vuosia, mutta nyt kaveri hokasi, että olemme saman katon alla samassa kaupungissa. Oli ihanaa tavata, kiitos Hanna ja Ari. Sekä kaikki kirjakaverit ja -somettajat, kirjailijat, kustantajat ja muut tavatut, olette huippuseuraa. Juuri sain tiedon, että messuilla tehtiin kaikkien aikojen kävijäennätys, lähes 98 000 kävijää! Nuorten määrä kasvoi, ja myyntimääriin ollaan myös tyytyväisiä. Kirjan kiinnostavuus ei messujen perusteella ainakaan ole himmenemässä. 

Suuri kiitos Messukeskukselle ja organisaatiolle, joka hoiti homman tyylikkäästi, ammattimaisesti ja ystävällisesti. Tervetulotoivotukset ovilla ja iloiset ilmeet ilahduttivat erityisesti. Myös Antti Tuisku oli puhunut messuilla hymyn merkityksestä. Ystävällisyys toimii aina: luo toivoa ja iloista uskoa tulevaan. Ehkä pärjäämme sittenkin. Ja pidämme kielen ja lukutaidon elävinä.

Helsingin Kirjamessut 2024: tulevaisuus. Ohjelmajohtaja Ville Blåfield. 

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa

Vanhemmat pelkäävät jatkuvasti, että lapselle sattuu jotain pahaa. Tauti, onnettomuus, tappelu - jotain ulkopuolelta tulevaa. Mutta entä jos lapsi itse tekee jotain todella pahaa? Harva onneksi tulee sellaista pelänneeksi, mutta painajainen olisi puhelu poliisilta:

"- Te olette Vesa Heikkilä?
- Kyllä.
- Olette Aida Daniela Heikkilän isä?
- Kyllä. 
- Tyttärenne on otettu kiinni epäiltynä murhasta."

Vesan elämä suistuu tutuilta raiteiltaan. Ilmeinen kysymys ja itsesyytökset takovat hänen mieltään.  

"Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun."

Hurja ja ahdistava tarina kuvaa yksityiskohtaisesti ja pelottavan todesti Vesan tuntemuksia ja reaktioita mielettömässä tilanteessa. Samalla se luo viisaan katseen vanhempien ja aikuisten lasten suhteisiin. 

Vesalla on kolme omillaan jo olevaa lasta, joista Aida on nuorin. Miten isä saa purkaa ajatuksiaan? Saako hän pidettyä Ronin ja Islan lähellään, sillä nämä eivät halua kuulla sanaakaan sisarestaan? Työkavereille asiasta ei voi puhua, hävettää liikaa. Naapureiden näkemisestä ja kauppakäynneistä tulee tuskallista. Eikä Vesa äijämäisesti halua hakea ammattiapua keskusteluun, jota hän haluaisi käydä lastensa kanssa - tai näiden äidin, mutta tämä on uusissa naimisissa ja kaukainen. Säälittävästi Vesa tukeutuu torjuviin lapsiinsa. Yleensä tarjoilemalla ylenpalttisesti ruokaa, varomalla jokaista sanaansa, jotta yhteys säilyisi. Vesasta tulee säikky, vaikka hän on perusvahva mies.

"Aikuiset lapset ovat kukin eri tavalla läheisiä itselle. Sydämessä syvällä he ovat kaikki, sieltä ei pääse eikä päästetä pois, se on syvä kuin meren syvin pohja. Mutta kun he tulevat aikuisiksi ja muuttavat pois, läheisin on se, joka pitää itsensä lähimpänä ja haluaa olla siinä, ja joka näkee sinut ihmisenä. Tässä on silloin sama kuin ystävyydessä. Tarvitsin nyt heiltä, tai ainakin toiselta, ymmärrystä ja hyväksyntää."

Annamari Marttinen kirjoittaa jälleen koskettavan, tunnelmientäyteisen ja tarkan tarinan tilanteesta, johon elämä voi ihmisen heittää. Arkinen, rauhallinen tyyli on tehokas ja tuo hänen aiheensa ja ihmisensä lähelle lukijaa. Etenkin aiheenvalinnassa ja tunnelmien kuvauksessa hän on omaääninen ja oivaltava. Pettämätön tyylitaju, sanoi kustantamosta joku, ja olen täysin samaa mieltä. Marttisen mittava tuotanto on takuuvarmaa lukemista ajankohtaisen arkirealismin ystäville, ja arvostan häntä kirja kirjalta yhä enemmän. Taiteilijuus on läsnä, vaikkeivat hänen kirjansa kaanonin huipulla tai palkintoehdokkuuksissa juuri näy: käsitys laadusta keskittyy monitasoisiin ja -tahoisiin, kielellä ja käsitteillä taiteileviin teoksiin. Ja mikäpä siinä, mutta on hyvä muistaa, että kirjallisuus on laajempaa. Uskon, että Marttisen kirjat jäävät dokumenteiksi ajastamme myös tuleville sukupolville. Arvokasta työtä. 

Muita lukemiani "Marttis-genren" kirjoja:
Elämä jota en odottanut
Häiriömerkintä
Korsetti
Vapaa
Mistä kevät alkaa
Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa. Tammi 2024. 

Kotimaisia miestarinoita: Mooses Mentula, Markku Pääskynen

Viime vuonna tuli hämmästyksekseni luettua ensimmäisen kerran huomattavasti vähemmän miesten kirjoittamia romaaneja kuin naisten, joten paikkailen muutamalla maininnalla kirjoista, jotka ovat miesten kirjoittamia mutta joissa on myös miespuolinen päähenkilö.

Mooses Mentulan teksti kulkee miellyttävän vaivattomasti, toisin kuin hänen hänen päähenkilönsä Vilhon elämä. Köyhän kodin poika Vilho on sopivan ikäinen sotaan, kun tarina alkaa, ja huonosti käy, sillä hän vammautuu. Morsian Elsa on katsottuna ja työpaikkakin Toiviokosken kauppalan ison yhtiön palveluksessa, joten näillä eväillä Vilho päättää hammasta purren pärjätä. Ura kehittyy kyllä, samoin perhe, mutta yksi suuri este on. Tuhansien tavoin Vilho on palannut sodasta huumekoukussa, josta on vaikea pyristellä irti. 

Tuskaisaa on seurata miehen kivuliasta työntekoa ja addiktion voimaa. Jonkinlaista toivoa tuo Vilhon kiinnostus lukemiseen ja etenkin kirjoittamiseen; ehkä siitä löytyisi yksi pelastusköysi? Olisikohan mahdollista päästä rankasta ruumiillisesta työstä paperihommiin?

"Eino nosti etusormensa pystyyn ja jatkoi: - Sie olet vielä tehtaalla töissä, mutta paremmilla kuin perustyöläisen palkoilla, vaikka Työmiestä poltatkin. 

Vilho ei saanut ällistykseltään heti sanaa suustaan, mutta kakisteli sitten: - Siun pitäisi mennä sirkukseen tai ryhtyä salapoliisiksi. Eino naurahti, mutta vakavoitui pian.

 - Yhen jutun mie vielä haistoin. Sie syöt vieläkin niitä perkeleen kipupillereitä."

Realismin ystäville ja sotamuistoista kiinnostuneille sujuva ja eheä tarina ajasta, jolloin kaiken hyvän uskottiin suomalaisilla olevan vielä edessä - ja usein olikin. 

Mooses Mentula: Toiviokoski. WSOY 2023. Päällys Martti Ruokonen. 

Kuvat Finna ja Varkauden museot, mistä arvelen paperitehtaan ympärille syntynyttä Varkautta Toiviokosken inspiroineeksi paikkakunnaksi - tai yhdeksi niistä.

Markku Pääskynen yleensä vaikuttaa ja suorastaan pelottaa kirjoillaan, mutta tällä kertaa ei ihan: vaikka hän kirjoittaa tavalliseen tapaansa hienosti ja harkituin lausein, itse tarina jäi kaukaiseksi. Keskiössä on kaksi pariskuntaa, tarinaa kertoo Onni, joka pohtii Aliinan kanssa heidän ystäviään Tuomasta ja Mariaa. 

Nämä käyttäytyvät kummallisesti; he saattavat kadota yllättäen ja ilmoittamatta tai muuttaa pitkiksi ajoiksi ulkomaille, milloin minnekin. Rahaa ei puutu, joten he ovat vapaita tekemään mitä haluavat. Onni ja Aliina ovat tottuneet vuosien mittaan parin tapoihin, mutta tuleeko jossain kohtaa vastaan raja, jota uskollisinkaan ystävä ei enää halua tai voi ylittää? 

Ystävyyden anti ja ehtoja on pakko pohtia perusteellisesti, ja ainakin Onni oppii itsestään jotain uutta. Tämä on kirjan tärkein viesti, tulkitsen, tajuamatta sen antiikkiperinteen viittauksia, joista HS:n arvio puhui. Johtuvatko Onnin parhaana ystävänään pitämän Tuomaksen outoudet mielen sairaudesta vai silkasta itsekkyydestä, jonkinlaisesta rahavallan sokaisusta ja sen myötä irtautumisesta maan pinnalta - tunteesta, jolloin on oikeutettu mihin vain ja pystyy mihin vain?

Kiinnostava aihe, periaatteessa mutta Tuomaksen psyykeen ja muun muassa runsaisiin unijaksoihin en osannut eläytyä. Kertojasta eriytetty pääkohde, Tuomas, tuntuu olevan liian tavoittamattomissa. Onnia on helpompi ymmärtää, mutta hänen roolinsa jää pieneksi.

Markku Pääskynen: Niin kaunis on maa. Tammi 2023. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Anssi Hemmilä: Vastamelu

Hyrisin ilosta kirjaa lukiessani. Harvoin tapaa näin tuoretta ja ajassa olevaa tekstiä arjen ihmissuhdekuvioista! Ilman suuria traumoja tai äärimmäisiä huolia, mutta riittävästi purtavaa. Keskiössä ovat nuoret aikuiset, jo vankasti matkalla kohti keski-ikää mutta eivät ihan vielä siellä. 

Pääosassa on Vilma, ikuinen maailmanparantaja ja feministi, joka on töissä pankissa analyytikkona, ja hän "viihtyi töissään ihan hyvin jos sillä tarkoitettiin ettei hän juuri sillä hetkellä etsinyt mitään muuta työtä." Toiset silmät, joiden kautta tarina piirtyy esiin, ovat Juhanin, jonka tavoite on kerätä rahaa niin, että voi siirtyä syrjään työelämästä nelikymppisenä. Sijoitusalalla se voi olla jopa mahdollista. Juhani ei harrasta lomia.

Kumpikaan ei oikeastaan etsi suhdetta, mikä on virkistävä näkökulma. Mutta ihmisen perusasetus on pariutua tai ainakin hakea seuraa ja seksiä, joten asiaa kyllä pohditaan ja ihmisiä tavataan. Vilmalle asetetaan hänen yllätyksekseen paineita jo siitäkin, ettei hän omista asuntoa, vaan asuu vuokralla. Ystävän mielestä "Vilman kaltaiselle yksineläjälle asia oli erityisen tärkeä kun ei välttämättä ollut ketään johon tukeutua jos sattui jotain."

"Yllättävän monien oli nykyään vaikea ymmärtää sitä, että taloudellisesti järkevä teko ei ollut aina ihan automaattisesti sama asia kuin yleisesti ajatellen paras vaihtoehto. - Enkä mä oikeastaan edes ole mikään yksineläjä, nyt on vaan ollut vähän hiljaisempaa, Vilma sanoi."

Vilma bailaa ja viettää aikaa paljon bestiksensä Railin kanssa (Raili ei ole nimestään huolimatta mummo), vaikka häntä ärsyttää tämän överiksi äityvä alkoholinkäyttö. Raili on eronnut juuri Tuomosta, joka puolestaan on kiinnostunut Vilmasta. Vilmalla ja Tuomolla on hyviä keskusteluita pitkillä kävelylenkeillä, kunnes homma menee oudoksi. Juhania Vilma pitää kovin rahakeskeisenä (...häntä ei kiinnostanut Juhanin rahat, omiakaan ei jaksanut ajatella ihan koko ajan.) ja sitä paitsi nuuskan käyttö ällöttää häntä. Eikä hän malta olla nälvimättä Juhanin asuinpaikasta, sillä Vilmalla on töölöläisistä tietty, vankka kuva. Jotain yhteistä heillä silti on, ainakin yhteisen tuttavan mainion analyysin mukaan:

"- Mun mielestä te ootte tietyllä tapaa aika samanlaisia. Te ootte tosi varovaisia ihmisiä. Teille on tosi tärkeää, miltä kaikki näyttää ulospäin, Jaana sanoi. Juhani yritti näyttää hetken siltä että olisi oikeasti miettinyt olisiko se voinut olla totta jostain näkökulmasta tai edes osittain, mutta ei se ollut. - Mä en tiedä oonko ikinä tunnistanut itseäni vähempää mistään kuvauksesta. Mä pyrin kaikessa toiminnassani nimenomaan päinvastaiseen. Mä en välitä mistään muusta kuin lopputuloksesta, Juhani sanoi. - Mä tarkoitin että kaiken pitää mennä jonkun tarkan suunnitelman mukaan ettei vaan tulisi mitään pettymyksiä. Te pelkäätte epäonnistumista mutta tavoitteet on sellaiset ettei niissä voi kukaan onnistua."

Eletään maskiajan alkua, joten varovaisuus on terveysmielessäkin läsnä ja häiritsee luontevia kohtaamisia. Raili on todennut olevansa lesbo ja järjestää uusille kavereilleen kokoontumiskiellosta huolimatta bileet. Vilmaa jännittää osallistua: "Tuntui jostain syystä elintärkeältä että lesboille jäisi hyvä tai mieluiten moitteeton kuva hänestä." Tarkasti laadittu bilesuunnitelma ei toiminut: "Hänen koko mukavuudenhaluinen heteropessimismin typistämä olemuksensa paljastui heti tervehtiessä. Hän ei saanut sanottua omaa nimeään normaalisti..."  Vaikka yleensä Vilmalla ei ole sanomisen vaikeutta, juttua riittää niin, että Juhanin on joskus vaikea pysyä mukana.

"Joskus Vilma mietti oliko hän kuin joku ärsyttävä ponnahdusikkuna, jota siedettiin vain pakosta jotta päästiin käsiksi ilmaiseen sisältöön." 

Hymyilin paljon kirjan mittaan, tilanteet tuntuivat niin luontevilta ja joskus hassuilta, synkkyyttä välttäviltä, ja sain uutta ajateltavaakin. Heteropessimismi. Päätösten teon vaikeus ja satunnaisuus, maailman kaikesta datasta huolimatta. Mahdottomat tavoitteet. Nuoren naisen muotokuva -leffa. Ei-vegaaninen päärynäpiirakka (hyvää), hapanjuuriolut (oksennuksen maku). Höntsäbaletti. 

Riemastuttava ja raikas katsaus ajan ihmissuhdehaasteisiin ja ilmiöihin sujuvasti toteutettuna. Syvemmän analyysin näistä saa jokainen lukija tehdä itse. Viitteet aikaan vanhenevat, mutta teos jää hyväksi ajankuvaksi tulevien vuosien lukijoille, toivon. Kannattaa lukea jo nyt, niin saa mehevimmät palat vielä lämpiminä. Ehkä eräät sivuhenkilöistä ovat kärjistettyjä täsmällistä realismia hakeville, mutta fiktiossa saa revitellä. Pidin paljon. 

Kenelle: Aikuisille, pariutuvista miettiville tai siitä irtautuneille, varovaisille ja varmisteleville, synkkyydessä rypemiseen kyllästyneille ihmissuhdetarinoiden lukijoille. 

Anssi Hemmilä: Vastamelu. Tammi 2024. Päällys Jussi Karjalainen. 

Sukututkimusta ja sukutarinoita

Siemenestä se lähti, kuten teemaan kuuluu. Nimittäin Anna Kortelaisen Siemen-romaanista, jossa sukututkija, helsinkiläinen nykyajan Nina tuntee vetoa historiaan. Hän on erikoistunut tekemään sukututkimuksia Karjalan Kannaksella asuneille suvuille, jotka ovat kadottaneet juuriaan.

Kun Nina saa toimeksiannon kruununhakalaiselta kulttuurisuvulta etsiä jatkosodan melskeissä kadonnutta majuria, hän pistää itsensä peliin kaikella taidollaan ja kokemuksellaan. Viipuri on Ninalle rakas paikka, jossa hän vuokraa asuntoa ja sukeltaa suomalaisten muistoihin paikan kautta. "Asuminen Viipurissa oli sekä tasoittanut että terävöittänyt havaintoja." Pikakäynneillä havaitsee vain ikävät muutokset, asumalla on "aikaa katsella ja tottua".

Kadonnut majuri Asser Luikka oli harrastanut botaniikkaa: hän oli jo lapsena viehättynyt kasveista, niiden kyvystä laajentaa reviiriään, siirtyä ja muuntua tarpeen mukaan. Saamme lukea hänen elämästään toisessa aikatasossa, asua niin Viipurissa kuin Helsingissä. Ja osallistua sotaan, valitettavasti. Mutta kuka olisi tullut ajatelleeksi, miten paljon kasvillisuus kertoo historiasta?

"Osalla Itä-Karjalassa nyt elävistä botanisteista oli laajempi tehtävä kuin vain kartoittaa uusien alueiden kasvistoa. He halusivat osoittaa Äänislinnan lajikartoituksen avulla, että kaupunki oli ollut hyvin vilkas rautatien solmukohta ennen kesää 1941. Lajirunsaus paljasti, miten paljon kaupunkiin oli koottu viljaa, elintarvikkeita ja sotamateriaalia. Tämän katsottiin todistavan, että siellä oli suunniteltu pitkään hyökkäystä Suomen puolelle."

Asserin perhe muutti evakkoina Suomeen, mutta majuri itse määrättiin sodan aikana Viipuriin, lapsuudenkaupunkiinsa, hallinnon tehtäviin: vastamaan Kannaksella sotivien suomalaisten ruokahuollosta. Pesti on iso, mutta mies on tyytyväinen, ettei hänen tarvitse vastata koko Suomen ruokahuollosta: "Kansanhuolto oli paljon paljon ristiriitaisempi ja vaikeampi tehtävä." Säännöstely ja mustan pörssin valvonta olisivat olleet kova pala: kuka naisista, lapsista ja vanhuksista jätetään niukalle, miten suhtautua siihen, että suomalaisissa kävi ilmi vastenmielinen "uinuvan keinottelijan, lahjojan ja varkaan" piirre?

Arvattavasti majurin ja Ninan tiet risteävät, mutta mutkaisen ja hengenvaarallisen tien kautta. Ihmiset kiinnostavat enemmän kuin kasvit, joten myönnän lukeneeni lajien yksityiskohtaiset kuvaukset kursorisesti. Samoin Viipurin kadun- ja talontarkat kuvaukset, joita Kortelainen listaa anteliaasti. Mutta ihailen faktatietoa ja paneutumista! 

Kirja ei ole helpoin luettava, muttei liene tarkoituskaan. Kiinnostava kokeilu romaanin ja tietokirjan rajamailla. Laajemmalle suosiolle ongelman tuo se, ettei se selkeästi määrittele itseään kummaksikaan, tietoa on ahdistavan paljon. Noin 70/30 sanoisin, tietokirjan hyväksi. Mutta viehätyin silti älyllisestä haasteesta ja uskon kirjan kiinnostavan Viipurista kiinnostuneita ja sukututkimuksesta viehättyneitä.

Muualla: Leena Lumi sanoo kirjan tulleen ihanan liikaa iholle. Kirja hyllyssä sanoo tarinan olevan ytimeltään kiehtova ja salaperäinen, mutta jäävän valtavan tietomäärän jalkoihin. 

Anna Kortelainen: Siemen. Tammi 2016. Kansi Kukka@ Svan 824/Dreamstime.com. Muita kuvia: SA-kuva ja M. Pietinen.

Saman tien sukututkimukseen Puolet minusta -tv-sarjan myötä. Ylen sarja kuvaa Helin ja JP:n tuntemattoman isän etsintää tutkimuksen keinoin, jotka osoittautuvat  hämmästyttäviksi. Miten monia reittejä nykytieteellä on selvittää sukujuuria, asiakirjojen, netin ja laboratoriotestien avulla! Sarja on taitavasti tehty tunnusmusiikkia myöten  Se esittää draamaa ja totta vuorotellen, kuten tehokasta ja muodikasta on. 

Henkilöt on valittu nappiin, ja eteneminen isän etsinnässä on parasta trilleriä. Eräs asia minua häiritsi: henkilöiden äidin dramatisoitu "hurjan nuoruuden kuvaus", jota ylikorostettiin - ymmärrän, että sisältöä tarvittiin, mutta miksei isän "hurjaa" nuoruuutta kuvattu vastaavalla tavalla? Tiedän vastauksen: sarjaa tehdessä ei tiedetty, onko isä elossa vai ei, mutta äiti oli jo todistetusti kuollut. Ei tunnu silti hyvältä äidin kannalta, vähempikin osoittelu olisi riittänyt, onhan miehen ja naisen kohtaamisessa molemmilla puolet vastuusta. Ehkä jopa enemmän osapuolella, jonka elämä ei ole niin sekaisin kuin äidillä ilmeisesti oli. 

Mutta tutkijoiden osuus Sanna Meriläisen ja Hanna Milanin täpäköine kommenteineen ja viesteineen on mainio, samoin Ira Vihreälehdon, joka toimi myös juontajana. Rakenne pysyy kasassa ja pätevää tietoa kertyy. Päätähtiä ovat kuitenkin isäänsä etsivät Heli ja JP, kuten kuuluu. Heille rohkeudesta isot pisteet! Esiintyminenkin sujuu kuin ammattilaisilta ikään. Uskon, että heidän tarinansa rohkaisee monia tutkimaan juuriaan. Kyynelittä ei selvitä tutkiessa eikä katsoessa, kova kolaus on myös eräiden sukulaisten yhteydenottokielto. Sellaistakin tapahtuu, vaikka on vaikea ymmärtää, miksi. Julkisuuden pelosta, omaisuuden jaon kauhusta, silkasta itsekkyydestä? Tuskin sukujuuriaan etsivät havittelevat rahaa tai gloriaa, sen verran raskas prosessi on. Uskon tarpeen kumpuavan syvemmältä, ja peruskysymys toistuu sarjassa usein: kuka minä olen?

Hurjan koukuttava sarja, päätin heti rueta isona sukututkijaksi. Muiden muassa Hesari kertoo sarjasta. 

Puolet minusta. Kahdeksanosainen dokumenttisarja Yle Areenassa 20.12.2023 ja Yle TV1:ssä 27.12. alkaen. Kuva: Yle. Tunnusmusiikki Tero Vesterinen, Turkka Vuorinen, esittäjänä Tero Vesterinen ja hänen tyttärensä Unna. 

Luontevasti pääsen tästä kertomaan kirjasta Minne katosi Antti Järvi, joka voitti vuoden 2023 Tieto-Finlandian. Voitto ja kiinnostus kirjaan, jota on myyty ja luettu ennätysmäisesti (taitaa painos olla taas loppu), kertoo sekin juurien tutkimuksen merkityksestä ja aiheen suosiosta. Ilmiö on suorastaan räjähdysmäinen: se on muotia, mutta uskon, että taustalla on jotain syvempää. Maailman epävarmuus saa ihmiset etsimään kiintopisteitä, kuuluvuutta, kiinnittymistä. 

Kirjailija Antti Järvi selvittää isoisoisänsä Antti Järven vaiheita, jotka ovat erikoiset: mies jäi Neuvostoliiton puolelle jatkosodan päätyttyä. Raja siirrettiin nykyiseksi, Karjala jäi viholliselle, samoin vanhempi Antti Järvi. Miksi? Miksei hän evakoitunut Suomeen, kuten hänen perheensä ja muu Karjalan väestö? Oliko kyseessä pakko vai vapaaehtoinen valinta? Mitkä olisivat olleet perusteet, molemmille vaihtoehdoille? Järki ei riitä käsittämään, uskon kirjailijan päättelevän, sillä hän dramatisoi isovaarinsa tilannetta:

"Hän seisoi pienessä väkijoukossa katselemassa, kun Lahdenpohja lipui rajan taakse ja siirtyi osaksi sosialistista valtiota. Kaikki tapahtui kuin taikasauvan heilautuksesta. Katsoiko hän perään, kun viimeisetkin suomalaiset joukot poistuivat paikalta?"

Sinnikkäästi nykyinen Antti Järvi tutkii isovaarinsa elämää. Onnekkaasti hän pääsee vielä käymään Venäjän puolella, viime hetkillä, näkemään paikkoja, joissa tosin ei enää ole paljon jäljellä suvun ja yhteisön elämästä. Mutta talon, jota isovaari ei halunnut jättää! Tarinasta avautuu kuitenkin uusia näkymiä ajan henkeen, aatteisiin ja ihmisen vaihtoehtoihin tuona aikana. 

Järvi ei ehkä halunnut hylätä perhettään, vaan kuvitteli saavansa heidät luokseen, aloittavansa uuden elämän rakkaassa kodissaan. Vai ottiko seikkailun- ja riskinhalu vallan - tai oliko hän liian laajakatseinen ja vallanpitäjiin luottavainen? Olihan mies elänyt Amerikassakin nuorena ja tunsi kansainvälisyyden ja maailman avarammin kuin useimmat muut. Tai mahtoiko olla kyseessä väkivaltaisempi tapaus, ajankohdan ja poliittisen tilanteen huomioiden? 

"Kirjeissä hän yritti houkutella luokseen vaimoaan ja Väinö-poikaa. Hän ei varmastikaan ajatellut, että ero olisi lopullinen."

Tarina rakentuu oletusten ja hatarien tietojen varaan mutta uskottavasti, sen vähän faktan perusteella, mitä oli saatavissa. Sanna-vaimo yrittää saada tietoa viranomaisilta moneen kertaan. "Toivoen selventävää vastaustanne merkitsen, kunnioittavasti." Onko juonipaljastus, jos kerron, että sinetti miehen maanpäälliseen elämään saadaan? Hämmästyttävä ja avartava ajankohdan, vasemmistoaatteiden ja elämän kuvaus siitä kuitenkin muotoutuu, aukkoineenkin, joita jättää miehen omien mietteiden puuttuminen. Perheessä "Antti Järvestä tuli salaisuus, josta ei puhuttu." Ei ihme, että kirja kiehtoo lukijoita.

Kenelle: Puhumattomasta historiasta kiinnostuneille, nyky-Suomen alkuaikoja pohtiville, Karjalan suvuista kasvaneille, sukutarinoita ahmiville. 

Muualla: Amma pitää lajityypistä, jossa tarina aukeaa lukijalle/kuuntelijalle samaan tahtiin kuin kirjailijalle itselleenkin. Jorma Melleri arveli (oikein) kirjaa Finlandia-voittajaksi. 

Minne katosi Antti Järvi? Gummerus 2023. Kannen suunnittelu Jenni Noponen, kuvat kirjailijan kotiarkisto ja Shutterstock.