torstai 30. huhtikuuta 2015

Kun aika loppuu

Laura on äiti, joka opettaa yliopistossa ympäristötiedettä. Hän on palava ilmastonmuutoksesta informoija, joka vastustaa arktista öljynporausta, sademetsien tuhoamista, aavikoitumisen edistämistä taloudellisen hyödyn takia. Hän haluaa opiskelijoidensa ymmärtävän, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Mutta valaa myös toivoa, uskoa mahdollisuuteen. Eerikissä hän tapasi sukulaissielun, avioitui - vaikkei olisi uskonut vakiintuvansa - ja sai kaksi lasta, Aavan ja Aslakin.

Lapset kasvavat: Aava muuttaa kauas. Aslakista tulee juro teini, jonka itsetunto on nollassa. Otollinen kohde kiusaajille ja nettikäärmeille, jotka houkuttavat pojan surmatekoihin. Aslak ampuu tuntemattomia ihmisiä. Miten näin pääsi käymään?

"Hänessä ei ollut mitään, mitä kukaan, kaikkein vähiten hän itse, haluaisi maailmassa nähdä."

Hirvonen valottaa syitä ja seurauksia taitavalla kielenkäytöllään. Alkuosa pitkästytti. Juujuu, maailmanparannusta hyvinvoivassa perheessä ja noin.

Mutta sitten jysähti. Kolmannen osan alun paikkeilla. En tiennyt aihetta etukäteen, välttelen arvioita kirjoista, joita aion lukea, jotta näen ne omin silmin, takakansitekstejä en lue. Tällä kertaa välttely onnistui liian hyvin; olisi ehkä ollut parempi tietää, mistä on kysymys. Sillä se kolahti kovaa.

Pidän itseäni järki-ihmisenä, mutta nyt itkin. Itkin Aslakin puolesta, hänen äitinsä puolesta (isä jäi kaukaiseksi - ehkä yksi syy sille, mitä tapahtui), niiden ihmisten puolesta, jotka menettivät henkensä sivullisina. Ja ihmiskunnan puolesta. Ja taisi siinä tulla itkettyä omat pelot, huonommuuden ja riittämättömyyden tuntemukset samalla.

"Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin.

Mistä kirja oikeastaan kertoo? Nuoruuden tuskasta ja itsekeskeisyydestä, vanhemmuuden vastuusta, yksinäisyydestä, pelosta ja huolesta. Siitä, miten vaikea on tietää, milloin juro teini on normaali teini ja milloin kipeästi apua tarvitseva. Siitä, että sukupolvimuutos on iso, eivätkä perinteiset arvot periydy geeneissä. Ei siitä, että netti olisi kauhea keksintö: se helpottaa verkostoitumista ja nopeuttaa asioita, mutta uskon, että tuhoisat tuttavuudet voi solmia muutenkin. Aslakin tilanne riipii sydäntä, ja niin tekevät myös hänen vanhempansa: asiasta ei voi mitenkään päästä yli, koskaan. Ja pahinta on ehkä se, että tilanne ei ole mitenkään yllättävä (vaikka kirjan aihe oli), vaan jonkinlainen sairaan looginen seuraus, jota Hirvonen kuvaa. Vanhemmille en sälyttäisi suurinta syyllisyyttä, vaikka vastuu on iso; on myös asioita, joihin äiti tai isä ei voi vaikuttaa. Jossain vaiheessa on päästettävä irti. Ja sitä on hyvin vaikea hyväksyä.

Elina Hirvosen kirjoihin pitäisi liittää jokin varoitusmerkki: saattaa aiheuttaa suunnittelemattomia tunnereaktioita. Ainakin minuun ne vaikuttavat niin, ja kummallisen fyysisesti. Ravisti pitkäksi aikaa. Olen ihan yhtä ällistynyt reaktiostani kuin mieheni, joka kuunteli paksulla äänellä kertomaani selostusta kirjasta. Näin kertoo Aslakin äiti omasta itkustaan:

"En itke nyt, koska se tuntuisi kohtuuttomalta. Itku kuuluu ihmisille, joita kohtaa yllättävä vääryys. Se kuuluu ihmisille, joiden elämä suistuuu raiteiltaan sairauden tai onnettomuuden seurauksena, joilla on jotain, mikä voidaan ottaa pois. Itku on sellaisten ihmisten etuoikeus, jotka olettavat saavansa parempaa. Minä en itke, koska tunnen, että tämä on minun osani. Se, mitä minun lapseni juuri nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä."

Mutta vielä itse tarinasta: se sisältää niin monia aikamme ilmiöitä, etten edes ala listata niitä. Nyt pääsen käyttämään hienoa sanaa aikalaisromaani. Tarina tapahtuu meidän lähitulevaisuudessamme, mikä tuo mukanaan erityisen jännitteisen näkökulman. Nykyisyyttä, mutta silti hieman kauempana: voimmeko vaikuttaa juuri nyt siihen, mitä parinkymmenen vuoden kuluttua tapahtuu? Miten voivat silloin lapset, jotka tällä hetkellä tuhisevat suloisesti sylissämme?

Kirja vie ajattelemaan isoja asioita, ja tekee sen taidolla ja kauniilla kielellä, joka on karmea kontrasti synkille tapahtumille ja siten nostaa tarinan vaikuttavuutta. Mutta aivan toivoton se ei ole, koska tilanteisiin voi reagoida toisinkin. Voi paeta. Eivätkä vanhemmat voi vaikuttaa siihenkään. Aava sanoo:

"Minä pääsin pois. Lähden aina kun haluan."


Kenelle: Liikutusta pelkäämättömille, teinejä kasvattaville, persoonallisen suomiromaanin ystäville.

Muualla: Yksi pakahduttavimmista romaaneista aikoihin, sanoo Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista. Parasta juuri nyt, sanoo Lumiomena. Näkymätön ihminen ei voi hyvin, sanoo Omppu. Hirvonen on kehittynyt kirjailijana huimasti, sanoo Sinisen linnan kirjaston Maria. Amma näkee kirjan kirjana äitiydestä, äidin ja lapsen sekä puolison ja sisarusten välisistä suhteista.


Elina Hirvonen: Kun aika loppuu. WSOY 2015.


tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kantaja


Hotakainen taitaa tragedian ja melankolisen komiikan yhdistämisen. Sekä nasevan tiiviin ilmaisun, joka pienoisromaanissa pääsee oikeuksiinsa. Lukijan ei tarvitse uppoutua monimutkaisiin juonikuvioihin tai kulttuuristen viitteiden suohon. Kunhan seuraa ajatusta.

Ajatus on Timo Kallion, koulutukseltaan filosofian maisteri, pääaineena teoreettinen filosofia. Oman alan töitä ei löytynyt, joten monen pätkätyön kautta kaveri päätyy hautausmaan hoitajaksi, ja yllättäen (tai ehkä ei?) viihtyy.

Mutta ruumiiden runsaus käy rankaksi herkälle opiskeelle ihmiselle, kuten Timolle, joka joutuu työn puolesta osallistumaan hautajaisiin ja kantamaan arkkua, kun muita läheisiä ei kannettavilla ole.

Ilmaantuu outoja ajatuksia ja unettomuutta. Ja lisäksi vielä ikääntymisen riesat, kuten tunnemuistot teini-iän ihastuksesta: nostalgiaa, jonka kaikki tunnistamme. (Jos väität, ettet ole koskaan kuunnellut Entisten Nuorten Sävellahjaa, olet joko liian nuori tai valehtelet.)

Timo on historiaansa verraten äkkiä yllättävän aikaansaava: hän osaa toimia ja ratkaista suhteensa Hanneleen. Multiin ei päädytä, kuten on jo julkisuudessa paljastettu, mutta ehkä toisenlaisiin peitteisiin.

Viihdyttävä, nopealukuinen makupalakirja, joka antaa makoisan näytteen kirjailijan tyylistä snapshot-versiona, kuten kaupanpäälliselle kuuluu. Kirjan sai Kirjan ja ruusun päivänä kirjakaupoista 15 euron ostoksen kylkiäisenä. Olen hyvin tyytyväinen sekä kylkiäisideaan (nostaa kirjaostosmäärää) että kylkiäiseen (on oikea kirja tai ainakin erittäin hyvä näyte sellaisesta). Toivon, että Kirjakauppaliiton kylkiäisidea saavuttaa ja synnyttää uusia kotimaisen proosan lukijoita. Laadun puutteesta ei ainakaan kylkiäistä voi syyttää, missään mielessä.

Kenelle: Nopeaa laatuviihdettä hakeville, Hotakaisesta kiinnostuneille muttei lukemaan uskaltautuneille, kotimaiseen nykyproosaan varovasti tutustuville.

Muualla: Monet lempibloggarini ovat kirjoittaneet tästä, kuten Kirsi, Jokke, Amma, Anneli ja Tuija. Ja paljon muita löytyy googlaamalla.

Kari Hotakainen: Kantaja. Kirjakauppaliitto 2015. Kirjan ja ruusun päivän kirja 2015. Etukannen suunnittelu: Elina Warsta. Valokuva: Laura Malmivaara.


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Viimeinen sana

Koulusurmat ovat yksi traagisimpia asioita yhteiskunnassa. Asia, jolta haluaisi sulkea silmänsä ja korvansa, mutta se tuskin auttaa ketään. Ehkä ainoa keino estää samanlainen tragedia jatkossa on tietää enemmän syistä, jotka siihen johtavat.

Pärttyli Rinne kuvaa fiktiivistä koulusurmatapausta surmaajan näkökulmasta. Franz on lukiolainen, jonka maailma on yksinäinen ja kova. Hänen haaveensa, tai paremminkin selkeä tavoitteensa, on tulla maailman suurimmaksi filosofiksi, ylivertaisen viisauden kantajaksi, joka hämmästyttää kaikki neroudellaan. Hänen tasolleen ei moni yllä - eli todellisessa elämässä Franzilla ei ole ystäviä, jos aseilla leikkivää Kolehmaista ei lasketa.

Rinne kuvaa synkällä todentunnulla nuoren pojan omille poluilleen vinksahtanutta ajattelua. Sitä, kuinka kummajaisena kaveria pidetään; kuinka omat vanhemmat ovat hyväntahtoisia, mutta kaukaisia ja lähes pelkäävät lastaan; kuinka kukaan ei huomaa, miten huonolla henkisellä tolalla poika on. Ei ole yhteisöä, joka kasvattaa, ei turvaverkkoa, johon jossain vaiheessa pitäisi takertua, vaikkei itse huomaisi tai tunnustaisi apua tarvitsevansa. Kyse on myös muiden ihmisten hengestä.

Franz ei tunne empatiaa, sääliä tai kiintymystä. Hän tuntee vihaa ja ylemmyyttä, ei osaa muutakaan. Pelko, ahdistus ja häpeä omasta outoudesta on selätettävä jollain, selitettävä jotenkin. Rakkaudesta hänellä on ylevä käsitys, niin ylevä, ettei se vahingossakaan hipaise tosielämän maankamaraa. Filosofia on hänen intohimonsa ja pätemisensä aihe, ja monimutkaiset ajatusrakennelmat vievät hänet yhä kauemmas arjesta, jossa Franz ei viihdy. Ei kukaan viihtyisi. Kirja ei onneksi ole yliymmärtävä, mutta jostain karmea lopputulos kumpuaa, ja sitä Rinne pyrkii esittämään.

Kirja on surullisen musta, mutta ei kauhistele eikä liioittele: arvostan asiallisen viileää otetta, joka tehostaa tilanteen traagisuutta. Teksti on nopealukuista sekä huolella oikoluettua (tätä kiitän: ei ollenkaan itsestään selvää isoillakaan kustantamoilla) ja toimitettua, tosin jokunen kohta olisi kaivannut vielä editointia. Asiallinen puheenvuoro, jossa ykkösenä on tärkeä aihe, kuten pitääkin. Fokus pysyy kirkkaana, esitystapa ja teksti tukevat sitä sujuvasti, pistämättä suuremmin silmään suuntaan tai toiseen.

Kenelle: Asia-aiheista kiinnostuneille, ilmiöiden syitä hakeville, tunteellisuutta ja psykologisointia välttäville.

Muualla: Kas, taas on luettu Tuijan kanssa sama kirja.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana. Noxboox 2014.
Kustantajan lukukappale.





perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kuinka sydän pysäytetään

Juho Stendahl on tsaarin upseerin poika, joka Venäjän vallankumouksen myötä muuttaa perheensä mukana Pietarista Helsinkiin. Mutta isä palaa rajan taa, liittyy bolševikkeihin ja jättää vaimonsa ja kolme lastaan. Lapset kasvavat, aikuistuvat ja sotivat, kukin tavoillaan. Isän menetyksestä he eivät toivu koskaan.

Loikkauksen välittömät seuraukset isätön perhe kokee omassa selkänahassaan tai paremminkin vatsassaan, sillä he joutuvat Suomenlinnaan valkoisten vankileirille näkemään nälkää ja sodan raakuuksia. Kokemuksen jälkeen Juho Stendahlista tulee Juho Kivilaakso, joka päätti, ettei ikinä rukoile.

Ironista kyllä, myös Juhosta kasvaa sotilas, josta tulee Mannerheimin läheinen apulainen. Juhoa kalvavan isäasian Mannerheim kiteyttää näin:

"Isäsi oli sielultaan sotilas. Bolševikit tarjosivat hänelle sotaa, pitkää sotaa. Jos unohdetaan ideologiat, sotataito on vain yksi taito muiden joukossa. Kuka tahansa on onneton, jos ei voi hyödyntää parasta taitoaan."

Kirjan alaotsikko kertoo sen olevan romaani talvisodasta ja rakkaudesta: odotellessani tirkistelin jo blogiystävän ennakkokappaletta alkuvuonna. Mutta kun kuulin, että muutoksia tulee lopulliseen versioon, odottelin. Pidin osuvampana alkuperäistä alaotsikkoa, josta puuttui rakkaus.

Sillä tästä tarinasta ei paljon rakkautta löydy. Löytyy yltäkylläisesti muuta: sotahistoriaa, politiikkaa, kansainvälisyyttä; mielenliikkeitä, himoa, katkeruutta ja laskelmointia. Perspektiiviä, kyynisyyttä, realismia äärimmillään; toisaalta huimaa mielikuvitusta. Henkilökohtaista kasvutarinaa ja konkreettista sotimista - todella, sitä löytyy niin, ettei lukija ole sohvalla pysyä kranaattien paukkeessa. Mutta rakkautta? Se, mikä näkyy, on valheellista ja kuluttavaa. Määrittele rakkaus?

Koskinen kuvaa upean monitasoisesti ja -tahoisesti päähenkilöään ja tämän maailmaa. Hän havainnoi tarkasti ja kiinnittää lukijan huomion juuri sinne, minne haluaa. Minua selvästi ohjataan ja heitellään, enkä pistä pahakseni. Ihailen. Kirjan monitahoisuus ei avaudu yhdellä lukemisella. Kokeneen kirjailijan tekstiä ei tarvitse kyseenalaistaa missään kohtaa.

Pidin eniten sitaateissa esitetyistä mielipiteistä ja elämänviisauksista. Kirja olisi toiminut mainiona opasteena ja muistutuksena vaalien alla siihen, miten yhteiskunnat toimivat.

"Jos tavallinen mies ryöstää pankin, hänet heitetään vankilaan. Kun diktaattori varastaa kaupungin tai peräti valtion, hänelle hurrataan."

"Politiikalla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tavallisten ihmisten ja pyhäkoulujärjen kanssa. Jokaisen on osattava ottaa irti kaikki hyöty mielettömyydestä."

Tai ehkä sittenkin pidin eniten historian ja ajankohtaisuuden sekoittamisesta. Sillä vaikka kirja kuvaa mennyttä, lukija on tässä ajassa ja peilaa lukemistaan sen kautta. Tai ehkä parasta kirjassa on se, etteivät ihmiset ole mukavia, mutta eivät myöskään tyhmiä. Tai ehkä sittenkin runsaus, joka saa etsimään tarinasta lisää - yksi lukukerta ei mitenkään riitä. (Ja puolitosissaan: kirja, jossa Mannerheim on mukana, ei voi olla huono. En silti miellä tätä vain historialliseksi romaaniksi Rasputinin tavoin.)

Hieno ja vaikuttava kirja, joka ei ole ennalta-arvattava eikä jätä rauhaan. Ammattitaidolla tehty ja lukijaa kunnioittava teos on suomalaisen fiktio-osaamisen taidonnäyte. Riittävän synkkä, riittävästi Mannerheimia isänmaalliseen makuun. Oikeasti hyvä kirja.

Kenelle: Kotimaisen laaturomaanin ystäville, historiaa harrastaville, älykästä fiktiota hakeville, tämän päivän poliittisen tilanteen pohtijoille, vaikuttavuutta arvostaville. Ehdottomasti ei sodan ajatusta kaihtaville, menneestä pitkästyville eikä hyvän mielen viihdettä hakeville.

Muualla: Kirsiin kirja iski kuin metrinen halko. Taika sanoo romaanin etenevän kuin luoti. Kirjakirpun mielestä Koskinen saa historian henkiin. Elinalle romaanin parasta antia oli se, miten talvisotaan johtaneet tapahtumat kerrattiin. Kirjan vuoksi povaa Finlandia-ehdokkuutta. Kulkeva lukuromaani, sanoo Tuijata, vaikka hämmentyi naiskuvauksen yksiulotteisuudesta.

Juha-Pekka Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. WSOY 2015.



keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Ella ja kadonnut karttakeppi

Kummityttöni Jonna pitää Ella-kirjoista. Hänen mielestään ne ovat hauskoja, koska ”niissä on outoja ja hassuja henkilöitä, joille tapahtuu kaikenlaista.” Ella ja kadonnut karttakeppi on sarjassa peräti 17. kirja.

Haastattelin kirjan moneen kertaan lukenutta 10-vuotiasta Ella-asiantuntijaa.

Mitä kirjassa tapahtuu, kerro lyhyesti?

- Ellan luokan pitää järjestää äitienpäiväkonsertti, josta tulee ooppera. Opettajan karttakeppi on hukassa eikä hän pysty opettamaan. Ella kavereineen lähtee etsimään karttakeppiä koulusta. Esimerkiksi he etsivät kuudennesta luokasta, jossa asuu örkkejä ja erkkejä. Ja ehkä lohikäärme.

”Käytävä hämärtyi loppua kohden ja varjot hiipivät yli lattian. Me lähestyimme koulun pelottavinta osaa. Siellä olivat kuudes luokka ja rehtorin kanslia. Mordor ja Tuomiovuori. Kuudesluokkalaisten takit ja kengät näyttivät kamalan suurilta ja haisivat omituisilta. Kukkasilta ja kellarilta. Me hiivimme luokan oven taakse ja kuuntelimme. Sisältä kuului tasaista murinaa ja huokauksia. Aivan kuin suuri peto, lohikäärme vaikka olisi hengittänyt luolassaan. Me katsoimme Paten kanssa toisiamme.”

Mikä kirjassa oli parasta? Naurattiko kirja sinua?

- Vähän nauratti, kun luin sitä ekan kerran. Olen lukenut tämän kolmesti tai neljästi. Pidän kaikista Ella-kirjoista, olen lukenut melkein kaikki. Maukka ja Väykkä -kirjoja en jaksa lukea, ne vaikuttavat tylsiltä.

Oliko kirjassa jotain, mitä olisi toivonut olevan eri lailla?

- Kaikki oli hyvin ja sopivasti.

Miten nopeasti luet yhden kirjan?

- Noin päivässä tai parissa, riippuu siitä, onko koulupäivä.

Mitä pidit kirjan kannesta ja ulkoasusta?

Kannen kuva on hieno ja värit hyvät. Kirjassa olisi voinut olla sisällä [näyttää sisäkantta] kaikkien tyyppien kuvat.

Kenelle suosittelisit tätä kirjaa?

- Kaikille! Pojille, tytöille, äideille, isille, opettajille, kummitädeille ja kummisedille.

Ehkä laitamme asiantuntijan vinkin korvan taakse?

Muualla: Lumiomena lapsineen nauroi vedet silmissä. Hämeenlinnassa tehtiin kirjasta teatteria.

Timo Parvela: Ella ja kadonnut karttakeppi. Tammi 2012.




Haastattelu on osa Lukukeskuksen lukuviikko-kampanjaa, jonka tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin.  #lukuviikko




maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kirja sulle, ruusu mulle

Kirjan ja ruusun päivää vietetään torstaina 23.4.
Taustalla on kirjailijan idea Barcelonasta vuodelta 1925: naiset antavat päivänä miehelle lahjaksi kirjan, mies naiselle ruusun (entä jos hän haluaa mieluummin kirjan?)

Unesco julisti 1995 Kirjan ja ruusun päivän kansainväliseksi kirjan ja tekijänoikeuden päiväksi. 

"Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina."

Eihän tuota voi olla juhlistamatta. Suomessa on vuodesta 2012 asti nimetty myös erityinen päivän kirjailija, jonka teos jaetaan 23.-25.4. kaikille yli 15 euron kirjaostoja tehneille kaupan päälle. Kirjailijat ovat alansa huippuja: Tuomas Kyröä, Jari Tervoa ja Anna-Leena Härköstä seuraa tänä vuonna Kari Hotakainen. Juu, kyllä kerään koko sarjan.

Kannelmäestä saa sekä kirjoja että ruusuja ja kotiinpäin pitää vetää. Kaaren Suomalaisella kirjakaupalla on huhtikuussa Uusi luku -kampanja, jossa on paljon tarjouksia niin kaunokirjoista, tietokirjoista kuin lasten- ja nuortenkirjoistakin. KukkaCardella vanhalla ostarilla myy ruusuja.

Pari lukuvinkkiä Suomalaisen tarjouskirjoista, etenkin naisten makuun:

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta. Brittiläistä laatuviihdettä parhaimmillaan; romantiikkaa, huumoria ja ajankuvaa samassa paketissa. Jos pidit David Nichollisin kirjoista tai Rimakauhua ja rakkautta -telkkarisarjasta, pidät myös tästä. 

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähä ja muita kirjoituksia. Härkönen vain on niin naseva sanomaan. 

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua. Kerrankin kotimainen romaani, joka kertoo jo kypsempään ikään ehtineiden elämästä. Hui, niillä ikivanhoilla viisikymppisillä voi olla sutinoitakin! 

Nuoria koskettaa takuulla John Greenen Tähtiin kirjoitettu virhe, alakouluikäisille suosittelen uutta Ella-kirjaa (tällä viikolla tulee blogiin lisää Ella-asiaa) ja ihan pienille vaikka uutta Tatun ja Patun Touhukirjaa. Ja Me Rosvolat on kuulemma paljon parempi kirjana kuin leffana.

Dekkareita löytyy tarjouksista myös; esimerkiksi Varistyttö-trilogia boxina (ken uskaltaa lukea - en olisi aloittanut, jos olisin tiennyt mitä tuleman piti, mutta kun tuli aloitettua, luin kaikki) ja Viveca Steniä.

Elämäkerroista tarjouksessa on yksi viime vuoden suosikkini: Antti Heikkisen kirja Juice Leskisestä, Risainen elämä.  

Kaikki Kirjan ja Ruusun päivän tapahtumaan osallistuvat kirjakaupat ovat täällä.

Ja nyt vietetään myös Lukukeskuksen Lukuviikkoa: se on Lukukeskuksen järjestämä kampanja, jonka tarkoituksena on houkutella lapsia ja nuoria lukemisen pariin. Tämän vuoden teemana on "Minä lukijana." Postaan 10-vuotiaan kummityttöni kirja-aiheisen haastattelun ke 22.4.

Lukuiloa ja ruusuntuoksua!








sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Rajoilla

Sympaattinen taistelija Eva Wahlström osoittaa kirjoittajan kykynsä muistelmateoksessaan. Hän kertoo urastaan nyrkkeilijänä, äitiydestään, vaikeista vammoistaan ja uran lähes keskeyttäneestä hengenvaarallisesta sairastumisestaan niin rehellisesti ja aidosti, että lukija on äkkiä riisuttu aseista.

Teksti on niin luontevaa, että lukeminen tuntuu siltä, kuin kuuntelisin kirjailijan juttelua, juuri minulle. Teos on paitsi karu kertomus urheilu-urasta, myös ehkä terapiaa kirjoittajalleen, joka on kokenut isoja ja kulkenut jyrkkiä mäkiä ylös alas tuona aikana, jota hän kirjassa kuvaa; Euroopan mestaruuksista todelliseen kuolemanpelkoon, yksinäisyydestä äidiksi, nuoresta tytöstä aikuiseksi.

"Mutta onneksi on urheilu. Se kelpaa kaveriksi, pitää minut järjissäni. Se ei ole minulle koskaan vihainen."

Se ei ehkä ole vihainen, mutta se voi tappaa. Eva sai keuhkoveritulpan molempiin keuhkoihin ja munuaislaskimotukoksen - yhtä aikaa. Silti hän treenasi ja kilpaili, sillä jatkuvat kivut ja muut oudot oireet menivät "normaalien" urheiluvammojen piikkiin. Kuten sanotaan, urheilija ei tervettä päivää näe, ei etenkään urheilija, jonka pitää pystyä sietämään kipua jo lajin luonteen vuoksi.

"Harva jättää menemättä kilpailuihin, vaikka kärsisikin vammoista. Harva jättää menemättä harjoituksiinsa, sillä joku muu voi aina viedä paikkasi. Motivaatiosta ja kyvyistä on annettava osoituksia jatkuvasti."

Nyrkkeily ei katselulajina monia miellytä, ei minuakaan, mutta kirjan myötä hieman ymmärrän sen viehätystä. Itse asiassa, laji voisi olla mikä vain, kun kilpaillaan verissäpäin mestaruuksista, tosin tässä lajissa verta konkreettisesti roiskuu enemmän. Kyse on enemmän asenteesta ja intohimosta. Uskon, että monet urheilijat ja heidän valmentajansa voivat samaistua Evan juttuihin rankoista treeneista, uskosta ja uskonpuutteesta, ravinnon ja ruumiintoimintojen fanaattisesta tarkkailusta ja kaikenlaisista hulluista keinoista suorituksen vauhdittamiseksi - laillisista sellaisista.

Evan kiihkeys ja intohimo nyrkkeilyyn on jotain totaalista. Hänen kilpailuviettinsä on supervahva, ja hänen on aina pitänyt todistaa olevansa hyvä, parempi kuin muut. Hän on tehnyt harjoituksia toisia enemmän, salaa, valmentajan määräämien lisäksi tai lääkärin kiellosta huolimatta. Kuten hän toistuvasti korostaa, asiat on hoidettava kunnolla ja loppuun asti. Tuo pakkomiellettä lähentelevä asenne on pelottava, mutta herättää myös kunnioitusta ja ajatuksen siitä, että ihminen tosiaan pystyy mihin tahansa, kun on riittävän päättäväinen ja valmis tekemään töitä. Siitä Eva Wahlström on hyvä esimerkki.

Mutta huippu-urheilu kuluttaa. Fysiikan lisäksi on huomioitava julkisuus, hankittava sponsoreita, siedettävä onnenonkijoita ja hyväksikäyttäjiä - niistäkin kirjailija kertoo ikäviä esimerkkejä - ja lähes uhrattava normaali perhe-elämä. Evan onneksi hän tuli raskaaksi eräällä sairastumisjaksollaan (lue: kisatauolla): pieni poika on ainoa asia, jonka hän sanoo asettavansa urheilun edelle. Olen iloinen urheilijan puolesta: vaikka hän rakastaa nyrkkeilyä ja antaa mielellään sille kaikkensa, vain yhdelle asialle perustuva elämä tuntuisi rajalliselta, ja ehkä hän jossain kohtaa katuisi kaikkea kokematonta.

Ennen blogiaikoja luin Evan aiemman kirjan Homma hanskassa, joka kertoo nuoremman naisen suulla lapsuudesta ja teini-iästä, poikaystävistä ja urheilijan uran alkuvaiheista. Sujuva ja kiinnostava teksti sekin, mutta uudemmassa kirjassa kirjoittaja on kypsempi, kokeneempi - ja huomattavasti pohdiskelevampi ja vakavampi, mikä raastaa sydäntä. En kuule lukiessani enää korvissani Evan hersyvää hihitystä yhtä vuolaana. Hän on käynyt läpi kovan koulun - omien valintojensa tuloksena, minkä hän kyllä itse hyvin ymmärtää - ja joutunut miettimään asiat loppuun asti.

"Olen hyväksynyt ajatuksen, että voin kuolla kehässä. Se on äärimmäisen epätodennäköistä, mutta mahdollista."

Kirjaa kirjoittaessaan Eva oli väsynyt ja pettynyt niin urheiluun kuin ehkä itseensäkin ja mietti uutta suuntaa, jos fysiikka ei enää kestä urheilua. Lopussa selviää jo, että urheilu-ura jatkuu. Kirjan kirjoittamisen jälkeen hän uusi Euroopan-mestaruutensa.

Ja nyt kaikki jännittämään! Sillä netti kertoo, mitä tapahtuu ensi perjantaina:

"24. huhtikuuta 2015 Wahlström ottelee avoimena olevasta ylemmän höyhensarjan WIBF- ja WBF-liittojen maailmanmestaruudesta bosnialaista Irma Balijagic Adleria vastaan."


Kirja on kiihkeä, vaikuttava tositarina ja "ei-ammattikirjoittajan" tekemäksi yllättävän hyvä ja raikas kieleltään ja sujuvuudeltaan; luistaa loistavasti, koskettaa tunteita. Sen etuja ovat avoimuus, persoona, lämpö ja luottamus lukijaan; hän kertoo asioista kuin ystävälle, tai ainakin kuin ihmiselle, jolle hän haluaa vain hyvää. Yksi kirjoittamisen motiivi onkin kertoa nuorille, millaista huippu-urheilu voi olla. Pitkät treeni- tai ottelukuvaukset pitkästyttivät välillä urheilua tuntematonta lukijaa, mutta teos on perusteellinen ja kunnioitettavan laaja kuvaus huippu-urheilusta, sen viehätyksestä ja suuresta annista elämään, mutta myös sen ikävistä ja rankoista puolista.

Toivon Evalle lämpimästi hyvää jatkoa ja menestystä! Tuolla asenteella pärjää missä vain ja millä uralla vain: hieman anteeksiantoa itselle tekisi jossain vaiheessa hyvää, mutta ilmeisesti vielä ei ole se vaihe.

Kenelle: Urheilijoille ja sellaisiksi haluaville, urheilun piirissä työskenteleville, penkkiurheilijoille, suomalaisen sisun ja osaamisen esimerkkejä hakeville, vahvoja persoonia ihaileville.

Muualla: Anneli sanoo kirjaa hurjaksi ja maagiseksi. Notkopeikko, joka ei ole koskaan tykännyt urheilusta, katsoi nyrkkeilyotteluita kirjan myötä. Linnea kiinnostui nyrkkeilystä Million Dollar Baby -leffan myötä. Kirjakirppua Evan tarina on kiehtonut aina.

Eva Wahlström: Rajoilla. SKS 2014.
Kustantajan lukukappale.

Kirja on osa lukemaani Elämäkertahaastetta.

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Totuuskuutio

Parhaat scifi-kirjat nappaavat todellisuudesta asioita ja ilmiöitä, joita jo on olemassa, ja vievät niitä pidemmälle, jopa äärimmäisyyksiin asti. Näin asetelma on vaikuttavin, sillä lukijasta tuntuu, että se voisi olla totta.

Suosikkini Maarit Verronen on tehnyt niin esimerkiksi täällä, ja samoin toimii myös Esa Mäkinen Totuuskuutiollaan.

Helsinki, tulevaisuudessa. Siirtokunnat, joita ennen sanottiin lähiöiksi, on rajattu aidoin, samoin eri kaupunginosat. Jalankulkijat pääsevät keskustaan Mannerheimintietä vain yhden tarkastuspisteen kautta. Köyhät on eristetty, spurguista on vihdoin päästy. (!)

Päähenkilö Tero Lilja työskentelee viestintätoimisto Celciuksessa, jonka tehtävä on "täsmäyttää" netissä liikkuvia tietoja tilaajan toiveiden mukaan. Jos mokaat, Celcius pehmentää, sillä yhtiöllä on pääsy lähes kaikkiin tietokantoihin, joita tavikset voivat verkosta seurata: hakupalvelut, sosiaaliset mediat, sähköpostit, uutissivut... Pahoinpitelyvideo tai huolimaton kännipuhe poistetaan näkyvistä tai muunnetaan sopivammaksi. Isolla rahalla. Maineenhallintaa äärimmillään.

Lilja on hyvä työssään. Hän hankkii paremmin kuin monet muut tuona aikana, arviolta noin 2060-luvulla, jolloin maksuja ei suoriteta vain rahana, vaan myös hiilikiloina. Jos säästät hiilijalanjäljessä, voit hankkia etuja tai taata perillisillesi paremmat oltavat. Tosin Terolla ei ole perillisiä, vaikka yritystä on; puoliso Anna on taiteilija, joka haluaa lasta, mutta panostaa enemmän taiteeseensa. Uraihmisinä Tero ja Anna eivät sotkeudu toistensa töihin, ennen kuin on pakko. Ja pakkotilanne tulee, kun Annan näyttely herättää suuren kohun, ja Tero alkaa tutkia sen dramaattisia seurauksia ja joutuu törmäyskurssille kaikkea hallitsevan Celciuksen kanssa.

Mäkinen vyöryttää tarinaan niin monta tämän ajan ilmiötä, että se pakottaa kiinnostumaan. Kaupungistumisen, sosiaalisen ja taloudellisen polarisaation ja teknologian kehityksen seuraukset on kerrottu tarkasti Tero Liljan arjen kautta. Välillä kuvaus on turhan tarkkaa; esimerkiksi siivousrobotit mainitaan moneen kertaan, vaikkei se enää nytkään ole uusi juttu; samoin automaattiautoilu. Muitakin laitteiden ja ilmiöiden toimintaperiaatteita selostetaan yksityiskohtaisemmin kuin juonen kannalta olisi tarpeen. Mutta toisaalta, tarkkuus on osa scifi-perinnettä ja tunnelman luomisessa kaikki toimii. Toimistorotan tulevaisuudelle ennuste on karu; jokaista näppäimen painallustasi seurataan.

Hykertelin suuresti tarinan äärellä, vaikka selkäpiitä kylmäsi epämukavasti. Ihailen kirjailijan monia erinomaisia oivalluksia, napakoita lauseita ja termejä, joista mainostoimisto laskuttaisi mansikoita - kuten Celciuksen loisteliasta mottoa: "Jokaisella on oikeus unohdukseen".  

Kirjasta on hauska myös bongata asioita, jotka ovat ennallaan: niitä on hämmästyttävän paljon. Kuten työpaikkahierarkia ja se seikka, etteivät koneet hoida kaikkea, sillä:

"Tietokoneet eivät selvinneet maailman yleisestä epäselvyydestä. Valehteluun tarvittiin yhä ihmisiä."

Myös Pasilan asema on yhä olemassa. Tosi-tv on jo monta astetta pidemmmällä, mutta kirjat! Lapsi ihmettelee esinettä Teron kädessä.

- Mikä toi on? kuului heleä kysymys.
- Se on kirja. Se kertoo poliisikaksikosta, joka yrittää ratkaista rikoksia.
- Miksi te ette lue oikeita kirjoja?
- Mutta tämähän on ihan oikea kirja, ei se tämän oikeammaksi tule.
- Mun iskä sanoo, että viihteen takia ei pitäisi tuhlata hiiltä. Ne on ihan juppeja, jotka lukee paperisia kirjoja.

Hätkähdyttävä, mutta rauhallinen dystopia, joka herättää paljon ajatuksia. Aivan täysin Mäkinen ei nosta maailmaansa eläväksi tulevaisuuskuvaksi - kuten tuo 1980-luvun juppi-sanan käyttö särähtää vanhanaikaisuudellaan - mutta kirja on tekstinä sujuva ja helppolukuinen, kokonaisuutena arvokas ideakokoelma. Henkilöt eivät tule lähelle, ehkä tarkoituksella: he ovat paitsi ajallisesti kaukaisia - lapsenlastemme lapsenlapsia - myös jollain tavalla muovisia ja virtuaalisia, mikä tavallaan kuvaa hyvin heidän maailmaansa.

Kenelle: Tulevaisuutta pohtiville, arki-scifin ystäville, tajuntaansa laajentaville, Helsinki-kuvauksien ahmijoille. Ehdottomasti ei esimiehille tai johtoportaalle. Sillä he saattaisivat saada ideoita.

Muualla:  Kirsi kertoo kirjasta Twitterissä, Lukutoukka blogissaan. Ja blogini satavuotisessa historiassa ensimmäisen kerran linkkaan muotiblogiin, sillä Elisa koukuttui kirjaan. Totuuskuutio on blogi ja romaani, sanoo kirjailija.

Esa Mäkinen: Totuuskuutio. Otava 2015. Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen.

Tämä teksti on vain verkossa. Tätä on mahdollista muuttaa jälkikäteen.




keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Perillä kello kuusi

Perillä kello kuusi tarjoaa hurmaavan sukelluksen 1960-luvun Helsinkiin. Vuokko on täpäkkä leidi, joka tietää, miltä sisustuksen, tarjoilujen ja naisen tulee näyttää. Hän edustaa rakennusalan miehensä Riston kanssa seurapiireissä seurustelemalla oikeiden ihmisten kanssa, pitämällä vetäviä juhlia ja antamalla haastatteluja naistenlehtiin.

Vuokko ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää. Yksi osoitus siitä ovat tyttäret Piitu ja Eetu, joiden äitinä Vuokko on muodikkaasti  reilu, mutta ajan henkeä kuvaa kuri ja tapojen kunnioitus, joita kaikilta vaaditaan. Kuvioon kuuluu tietysti myös teiniuhma ja kapinahenki - Piitu jopa leikkauttaa salaa pitkät hiuksensa suositun tv-sarjan tähden, Allison MacKenzien, mallin mukaan.

Tyttäret ovat älykkäitä ja itsevarmoja, ja mikä on ollessa, kun lapsuus tarjoaa kaiken aineellisen hyvän, mitä Suomessa tuohon aikaan saattoi kuvitella, eikä henkinenkään puoli jää heikoille: vanhemmat ovat perillä lastensa tekemisistä ja ajatuksista ja yllättävän sallivia (tuohon aikaan tupakointi oli terveellistä), tytöt taas yllättävän kilttejä, fiksuja ja kohteliaita, jotka osasivat käyttäytyä ja ystävystyä aikuisten, jopa isänsä vanhan tädin kanssa. Aikamoista idylliä. Syntyykö tästä mitään draamaa?

Piitu tuli huoneeseen. "Sä olet mutsi fantsun näköinen!" hän sanoi. "Tekiks Birgit ton sun ampiaispesäsi?" 

Viatonta aikaa, kirjailija tuntuu sanovan, mutta oikeasti ei tietenkään ole niin, miltä näyttää. Vuokko kapinoi, ensin mielessään, sitten muutenkin, työmenoissa viipyvän miehensä ja lastensa jatkuvaa palvelua vastaan. Ei, ei tämä ole mikään emansipaatiodraama, enemmän kyse on hiljaisesta hitaasta muutoksesta, uudistuvista asenteista ja arjen valinnoista: siitä, mihin ihminen on valmis tyytymään tai mitä hän tavoittelee. Ilman draamaa. Ja silti, kaikki muuttuu.

Toisessa ajassa kolmekymmentä vuotta myöhemmin Piitu ja Eetu ovat jo aikuisia omine perheineen. Heidän isänsä on juuri kuollut, ja tytöt saapuvat tyhjentämään tämän jäämistöä vanhaan kotitaloonsa.

Yhdeksi päähenkilöksi Vuokon rinnalle nousee Aune-täti. Vanhapiika, joka vasta Piitun ystävyyden myötä herää eloon, kasvettuaan pastori-isänsä ankaran katseen alla ja tehtyään vuosikymmenet töitä asianajotoimiston kaiken hallitsevana sihteerinä. Aunen kautta lukija saa liikuttavalla tavalla tutustua etelänmatkailun alkuun ja uusiin tapoihin, jotka meille ovat jo arkea - niin ihmeissään ja innokkaasti Aune avartaa maailmaansa huomattuaan, ettei työssä puurtaminen ja kaikkensa antaminen takaa taivaspaikkaa. Tai ei ainakaan iloa maallisessa elämässä.

Tarina avautuu hiljalleen, teksti voimistuu. Alun epäluulon jälkeen aloin lämmetä kirjailijan epädramaattiselle tyylille, joka ei sano itsestäänselvyyksiä ääneen. Jotain turhaa, kuten pientä toistoa kirjassa esiintyy - Höjerin kermakakut ja etenkin suolakalat (ne, joita ei ole tehty kalasta) mainitaan monesti - ja luontokuvauksia; en oikein ymmärtänyt "tuleentuneen viljan" yhteyttä tarinaan, mutta niistä huolimatta kirjaa on nautinnollista lukea. 1960-luvun henki, tavat ja asenteet käyvät hyvin ilmi, toki vain yhden perheen näkökulmasta.

Kirja tuo mieleen Jussi Valtosen He eivät tiedä, mitä he tekevät: samantyyppistä viipyilevyyttä ja joskus tuskastuttavaa monisanaisuutta, fiksut ja hyvinvoivat päähenkilöt, jotka eivät näe tai näkevät pinnan alle, yksilöiden arvovalinnat, hienoinen epäuskottavuus, jonka lukija nielee mielellään tunnelman ja tärkeiden aiheiden viemänä. Honkasalon kirja on kuin hiljaisempi ja - anteeksi - naisellisempi versio Valtosesta, Helsingin historialla maustettuna. Tosin viimemainittu ei tuo uutta asiaa tunteville eli Kjell Westön ei tarvitse vavista. Honkasalo käyttää historiafaktoja ajan hengen kuvaukseen, ei itse historian kertomiseen. Olisin silti halunnut tietää lisää, kuten missä tarkalleen ottaen perhe asui ja millä kadulla Aunen työpaikka oli. Tekstissä mainitaan nimeltä paljon katuja ja paikkoja, ja osaa kuvataan tunnistettavasti ilman nimeäkin, miksei sitten näitä keskeisiä - pihtaamista!

Ajan kerroksellisuus tulee tarinassa kauniisti esiin. Aunen lapsuusmuistojen myötä lukija näkee myös vielä vanhempaa aikaa, jolloin lyhyet hiukset tytöillä eivät olleetkaan kauhistus. Keskiössä on kuitenkin 1960-luku, ja vuoden 1996 tapahtumat jäävät sen varjoon, kuin jälkikirjoitukseksi.

"... Joskus vuonna 2000 ne katsovat historiankirjoista, että pitikö Ateneumkin purkaa ja pystyttää tilalle betonilaatikko." "Ai meinaako ne senkin hävittää", Vuokko hätkähti. Risto ei ollut puhunut sellaisesta mitään, vaikka se olisi varmasti paikkana miehen mieleen, saisi siihen jonkin virtaviivaisen nauhaikkunoilla varustetun lootan. "Ei vielä, mutta kun ne vetää Kaivopihan korttelin matalaksi niin eiköhän Atski ole seuraavana." "Skohan talo oli käsittääkseni kyllä melko laho", Vuokko sanoi.

Kiitän kirjassa erityisesti ajankuvausta tarkkoine viitteineen ajan ilmiöistä, ajan kulun kuvausta sekä viehättävää tunnelmaa. Niissä Honkasalo on onnistunut hienosti. Kiitän myös draaman puuttumista, mutta silti isojen asioiden esittämistä. Hienoista epätasaisuutta kirjassa on, aivan kuin kirjailija ei täysin olisi osannut päättää, mitä siihen sisällyttäisi, On raamatunlauseita, historiafaktaa, taidetta, rakentamista, arkkitehtuuria, seksiäkin kokeillaan... kattaus on hieman kuin eri palapelien palasista kasattu. Samoin osa henkilökuvauksista on turhan äärimmäistä ollakseen uskottavaa. Mutta sama vaivasi minusta myös Valtosen Finlandia-voittajaa, joka silti räjäytti tajuntoja. Nillityksistä huolimatta, Honkasalon kirja on kaunis ja runsas tarina, johon on helppo upota.

Kenelle: Sukupolviromaanien lukijoille, 1960-luvusta innostuneille, Allison MacKenzien muistaville (minä en 60-luvulla syntyneenä saanut lapsena katsoa Sitä Sarjaa), suurta draamaa vieroksuville suurten asioiden ystäville, monisanaisuutta pelkäämättömille, tunnelmaan heittäytyville.

Muualla: Lukutoukka-Krista sanoo tekstin olevan ihanaa ja tarinan mahtava. Maija Kirjojen keskellä piti valtavasti, vaikkei yleensä innostu maalailevasta ja viipyilevästä kielestä. (Kirjan ainoasta, jokseenkin turhasta seksikohtauksesta olen täsmälleen samaa mieltä Maijan kanssa). Mari A piti kirjasta paljon.

Laura Honkasalo. Perillä kello kuusi. Otava 2015.


lauantai 11. huhtikuuta 2015

Ei mitään uutta idän pikajunasta

Englantilainen Magnus Mills on kirjoittanut useampia romaaneja, mutta suomennettuina niitä Wikipedian mukaan löytyy kolme. Lukemani teos on mainio näyte hänen tyylistään, joka kuvaa omalla hiljaisella huumorillaan tavallisuuden kummallisuutta.

Nuori mies saapuu moottoripyörällään pieneen kylään, jossa hän aikoo lomailla viikon ennen suurta matkaansa Intiaan. Kyläläiset onnistuvat muuttamaan hänen suunnitelmansa perusteellisesti. Kilttinä ja ahkerana luonteena mies ei saa sanottua vastaan lukuisille avun- ja työpyynnöille, vaan sotkeutuu sitä enemmän kylän elämään, mitä kauempana yrittää siitä pysytellä. Sillä toki kyläläisetkin huomaavat pian miehen monet hyvät puolet. Vai mieskö huomaa kylän hyvät puolet? Vai mitä oikeastaan tapahtuu?

Hauska, sympaattinen ja sujuva tarina, jonka lukee nopeasti ja nikottelematta. Mukavaa viihdettä ilman sen monimutkaisempia mietteitä tai uskottavuusvaatimuksia. Plussana englantilaisen maaseudun mentaliteetin kuvaus.

Kenelle: Tumman huumorin tajuisille, nopealukuista viihdykettä kaipaaville, brittimaailmassa viihtyville.

Muualla: Kesämökin kirjahylly antoi kouluarvosanaksi peräti ysin. Sateenvarjoton toivoo omalaatuiselle kirjalle runsaasti lukijoita.

Magnus Mills: Ei mitään uutta idän pikajunasta. WSOY 2000. Suomennos Eva Siikarla.

torstai 9. huhtikuuta 2015

Kylmä saari

Kylmä saari antaa kylmää kyytiä perheidylleille. Saari sijaitsee kylmässä Alaskassa, josta kirjailija on kotoisin, joten lukija saa autenttista kuvaa tuosta kiehtovasta jään ja meren maasta Garyn ja Irenen mökkirakennusprojektin myötä.

Gary ei ole suunnittelun mestari, eikä oikeastaan taitava missään. Irene on tuskastunut miehensä palvelemiseen ja jurouteen. Silti uhrautuvana vaimona hän lähtee mukaan miehensä unelmaan, rakentamaan mökkiä saarelle, jossa Gary haaveilee asuvansa.

Omatoimiset rakennushankkeet eivät ole koskaan vaivattomia, tietää jokainen talon tai mökin tai vaikka vajan rakentanut. Venematka ja lähestyvä talvi syysmyrskyineen tuovat hommaan lisähaastetta. Samoin Irenen romahtava terveydentila, joka lähes lamauttaa naisen kivuilla. Silti hän raahaa tarvikkeita, kahlaa jäisessä vedessä ja asuu teltassa miehensä toiveesta, vaikka ensilumi sataa jo maahan. Gary ei näytä huomaavan vaimonsa ponnistuksia, jos kohta ei Irenekään tavoita miehensä mietteitä. Lähinnä kisataan siitä, kumpi keksii loukata toista pahiten.

Mökin rakentaminen on vertauskuva avioliitolle, jossa kylmyys tuntuu vain kasvavan jokaisen kehnosti kiinnitetyn huteran hirren myötä. Lämpöä tarinaan tuo pariskunnan aikuinen tytär Rhonda, jolla on omat ongelmansa: vanhempien lisäksi poikaystävä Jim käyttäytyy oudosti, joten Rhonda-raukka on huolissaan ja ihmeissään, mutta yrittää toimia kuten "kunnon" tyttären pitää. Äidin esimerkkiä ei kuitenkaan aina kannattaisi noudattaa.

Tunnelma tiivistyy tehokkaasti ja kylmyys alkaa hiipiä lukijankin selkärankaan. Lyhyet luvut ovat helppoja lukea, kieli on komeaa ja tarina mustaksi muuntuvaa. Juonivetoinen tarina saa arvoisensa hyytävän loppuhuipennuksen.

Vetävä, tiivis tarina, jolla ei ole salattuja ulottuvuuksia, vaan se on suoraviivainen niin juonenkehittelyltään kuin ihmiskuvaukseltaan. Kannattaa varata villasukat, lämmin peitto ja suojaisa paikka lukemiselle.

Kenelle: Psykologisten jännitysromaanien lukijoille, Alaskasta haaveileville, huumoria hakemattomille, synkeässä viihtyville.

Muualla: "..kirpeä ja kuulas kuin alaskalainen syyspäivä, onnistunut yhdistelmä kaunista ja rumaa", sanoo Sara. Morre ei innostu "parisuhdevatuloinnista". "Kenelläkään kirjan henkilöistä ei mene hyvin", toteaa Lukuisan Laura eikä suosittele kirjaa stressaavaan hetkeen. Tuulialle lukuhetki osui nappiin, ja hän sanoo Vannia on erinomaiseksi tunnelmanluojaksi ja ihmismielen kuvaajaksi. Leena Lumi rakastaa erikoisia parisuhdekuvauksia. Marjatan teki mieli ravistella Irenestä ja Rhondasta omanarvontunto esiin. Hän kertoo myös kiinnostavia asioita Vannin taustasta, tosin tätä ei kannata katsoa ennen lukemista, jos haluaa säilyttää yllätyksellisyyden. Ilselän Minna toteaa osuvasti, että me kaikki tunnemme nämä ihmiset. Karu kirja ihmissuhteista ja väsyneistä unelmista, sanoo Ulla.

David Vann: Kylmä saari. WSOY 2014. Suomentanut Irmeli Ruuska.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Tulen tyttäriä

Naarni on knameira, tulen tytär, osin jumalallista syntyperää, ja sotilas. Parhaan ystävänsä ja sielunsiskonsa Anneken kanssa he ovat kasvaneet Nelvikan kylässä linnan varjossa, koulun asuntolassa, missä muutkin lapset, joilla ei ollut heitä kasvattavia vanhempia. Sotilasura oli ainoa vaihtoehto, ja sen myötä sitoutuminen 30 vuoden palvelusaikaan koulutusta vastaan.

Taistelut toisia heimoja vastaan ja itärajan turvaaminen ovat arkista työtä, eikä Naarni tiedä muusta, kunnes tapaa Emman ja tämän pienen pojan Aton. Emma tuoksuu valolle ja halulle, ja siinä tuoksussa Naarni tuntee olevansa kotona. Mutta sotilaana olo ei anna armoa. Huolehdittavana on lisäksi nuori Livia, jolle Naarni on äitihahmo.

Kaikki kipakat naiset, etenkin vahva Naarni joutuvat monen kovan paikan eteen pyristellessään traditioita vastaan. Surun ja ilon vuorottelu sekä uuden löytämisen oivallukset vievät juonta ja henkilöitä eteenpäin tuossa merkillisessä taikamaailmassa, jossa on lopulta paljon yhtymäkohtia todellisuuteen, jos niin haluaa nähdä.

Tulen tyttäriä on kova ja kaunis satu naisena olemisesta. Se on myös ainoa pitkiin aikoihin lukemani fantasiakirja, ja yllätti todella myönteisesti. En yleensä viehäty monimutkaisesti rakennelluista mielikuvitusmaailmoista, vaan pidän enemmän jonkinlaista reaalitodellisuutta - vaikka löyhästikin - taustanaan käyttävistä romaaneista, mutta Carolen luomassa maailmassa on helppo elää. Se ei sisällä naiiviuksia tai nolon teennäisiä intohimokuvauksia eikä ole liian kimurantti sukuselvityksineen ja maagisuuksineen, mitkä seikat usein liitän mielessäni fantasiaviihteeseen. Turhaan, huomasin.

Carolen teksti on täynnä pieniä yllätyksiä ja viisauksia, joista osa menee ohi vauhdikkaasti etenevää tarinaa ahmiessa. Huolella rakennettua ja viimeisteltyä tekstiä on mukava lukea, ja viihdekirjaksi se sisältää sen, mitä pitääkin: rakkauksia ja petoksia, huumoria ja jännitystä, tilanteita ja niiden päätöksiä. Mieleen tuli Kaari Utrio, jonka viihdekirjojen maailma perustuu tiukasti todellisuuteen, mutta on nykylukijalle yhtä tuntematon ja kaukainen kuin Nelvikan kylä. Samaa lempeyttä naisia kohtaan, romanttista perusvärettä ja tekstin vetävyyttä olen Carolen kirjassa näkevinäni.

Kenelle: Romantiikan ystäville, fantasiasta viehättyville ja etenkin siihen epäluuloisesti suhtautuville, naisen asemaa pohtiville, arkiviihteeseen kyllästyneille.

Muualla:  Myös Maija Kirjojen keskellä alkoi ihmetellä, mikä siinä fantasian lukemisessa muka niin haastavaa on. Tulinen romantiikka, sopivan jännittävä seikkailullisuus ja omanlaisensa maailma veivät mukanaan Kujerruksia-blogin Linnean. Viihdyttävä ja vetävä, toteaa Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Piristävä poikkeus mahtipontisessa fantasiagenressä, sanoo Tuomas Saloranta.

Maria Carole: Tulen tyttäriä. Osuuskumma 2014.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Kolmikulma

Kaunokirjallisuuden tai tiukemmin rajaten romaanin alalajeja on yhtä monta kuin kirjailijaakin, niin ahkerasti erilaisia genrejä tuntuu kirjakeskusteluissa vilisevän. Lue vaikka Kaisa-Reetan juttu kommenteineen ja siinä mainitut linkit mainioine pohdiskeluineen.

Karo Hämäläisen Kolmikulma on helppo tyypitellä: laji on jännitys, jonka aihe on talous. Nykykielen vetävämmillä termeillä finanssitrilleri, jollaisia ei minun tielleni montaa ole sattunut. Siksi aihe kiinnosti jo tuoreeltaan, mutta vasta nyt ehdin kirjan pariin. Automatka Lappiin mahdollisti mukavasti äänikirjan kuuntelun, ja kun kuulijina oli kaksi eri kirjamaulla varustettua henkilöä, Hämäläinen äänestettiin molemmille sopivaksi - miehelle tietopohjaista talousasiaa, minulle tutustumista genreen ja kirjailijaan.

Siispä tarinaan: EU:n talouseliitti kokoontuu Suomeen salaiseen huippukokoukseen, jossa on tarkoitus päättää pahoin velkaantuneen Hellenian valtion talouden kohtalosta. Innoittajana tarinalle oli tietysti Kreikan talouskriisi ja sen myötä koko euroalueen kriisi, johon tosin todellisuudessa vaikuttivat ymmärtääkseni myös muut tekijät. Hämäläinen kuitenkin keskittyy Eurooppaan ja Hellenian lainojen järjestelyyn, jonka tietyt tahot haluavat hoitaa etukäteen sovituilla tavoilla hyötyäkseen itse. Nämä "tietyt tahot" jopa sieppaavat yhden Hellenian johtavista poliitikoista varmistaakseen neuvottelujen lopputuloksen mieleisekseen.

Hyvikset ja pahikset seikkailevat kovan rahan ja kieroilun maailmassa, jossa väkivaltaakaan ei kaihdeta. Ruumiita ei silti tule ylettömästi, veri ei lennä häiritsevästi. Keskeinen henkilö on suomalainen investointipankkiiri Ilari Rautavaara, "hedge-miehiä", mikä tarkoittaa armotonta arvon kasvattamisen eli rahan teon tavoitetta suurillakin riskeillä. Rautavaara on mainio karikatyyri investointipankkiirista: äärimmäinen esimerkki rahalle omistautuvasta nuoresta miehestä, jonka ulkoinen olemus, käytös, elämä ja ajattelu on viritetty täydellisesti vastaamaan vain ammatillisia tavoitteita, nuoruuden yli-itsevarmuuden ja kaikkivoipaisuuden tunnoilla maustettuna. Rautavaara on ihminen, joka ei malta katsoa kokonaista elokuvaa fb-päivityksiä tarkistamatta ja joka ei ehdi lukea kirjoja, Näin menestyt ja rikastut -self-help-oppaita lukuunottamatta.

Hämäläisen kieli taipuu notkeasti talousmaailman slangiin. Sitä tuntemattomalle lukijalle osa on hepreaa, mutta kuten vierasta kieltä lukiessa, ei joka sanaa tarvitse ymmärtää peruskuvion hahmottaakseen. Mutta tällä kirjailijalla sanoja todellakin riittää: teksti on laveaa, tarkkaan kuvailevaa, ja hän usein toistaa asiansa pariin kolmeenkin kertaan hieman eri muodossa. Se kasvattaa tarinan pituutta (11 cd:tä!) ärsyttävästikin milloin mistäkin detaljista, kun lukija haluaisi jo päästä eteenpäin.

Rahan ihannoinnin lisäksi teknologia tuodaan esiin vahvan insinöörimäisesti: kirja kuvaa niin huipputietokoneita kuin muitakin teknisiä yksityiskohtia hartaudella. Tapahtumien ajankohdat ilmoitetaan sekunnin kymmenesosan tarkkuudella, kuljetut reitit selostetaan tarkasti. Jostain syystä mainitaan usein myös ajettujen väylien kaistojen määrät. Kirjailija lienee halunnut näin määritellä henkilöidensä ajatusmaailmaa ja onnistuu siinä erinomaisesti. Hieman hihityttää tuo kaikki sanojen määrä ja kuvailujen tarkkuus. En tiedä, onko huumori tahatonta vai tahallista - toivon jälkimmäistä.

Vauhtia ja tapahtumia silti riittää niin, ettei kirjaa kesken voinut jättää. Trillerijuoni on näppärä kietaisu totta ja keksittyä, ja pikaisena sijoitusalan kurssina - vaikka rajallisena - kirja toimii. Hämäläinen on tehnyt mittavan taustatyön ja ahtanut kirjaan niin paljon tietoa, että kertakuulemalta sitä ei sulata ilman vatsanväänteitä. Mutta pituus mietityttää kertausta pohtivaa. Jaksaisinko selata tätä vielä paperikirjana?

Nimittäin kuuntelukokemus tuo selkeästi esiin sen, etteivät kaikki kirjat sovellu äänikirjoiksi. Kolmikulmassa on niin paljon arkikielestä poikkeavia termejä, että paperikirjaa lukiessa niitä ehtisi miettiä, palata pari sivua taaksepäin tai jopa etsiä tietoa oheen muualta, kun taas cd:tä ei tee mieli katkaista kesken ajamisen. Koodinimet ja viestittelydialogit henkilöiden A-IV ja AI-C (tai jotain sinnepäin) kuulostavat hölmöiltä, kun viestinantajan nimen lausuminen vie pidemmän ajan kuin tämän kommentti. Koodinimillä viestittely on kuuntelun perusteella kirjan heikoin lenkki; älykkään niukkaan kommentointiin pyrkiminen kuulostaa junnaavalta. Paperikirjassa koodinimet sivuuttaisi silmäyksellä, kun äänikirjassa lukija joutuu kuuntelemaan kaiken kirjain kirjaimelta.

Toinen seikka, jonka äänikirjassa uskon eroavan paperikirjasta, on v-sanojen ahkera käyttö. -tun -ttu kuulostaa toistuessaan huvittavalta, vaikka päähenkilö olisi kuinka tiukassa paikassa. Saattaa olla, että -tun -ttu jää kuunneltuna kirjasta päällimmäisenä mieleen, vaikkei se liene tarkoitus. (Olen kyllä kiitollinen, ettei sanoja kirjoitettu kokonaisina.)

Parasta kirjassa on Rautavaaran hahmo, sen karikatyyrimäisyys ja rahakiiman esittely: näin maailmamme pyörii, ja tällaiset henkilöt sitä pyörittävät käytännössä - vaikka todelliset mahtihenkilöt jäävät hämäriksi ja muut kirjan hahmot laihoiksi. Pidin myös päätösratkaisusta, jota taiteen sääntöjen mukaan edeltää vauhdikas loppuseikkailu. Tästä tulisi toimiva leffa, eikä juoni ole liian suomalainen toimiakseen myös muualla. Ehkä jopa paremmin kuin täällä, jossa tuijotamme detaljeja ja uskottavuutta fiiliksen kustannuksella. Mahtaakohan kirjasta olla käännöksiä? Vai onko verta ja seksiä liian vähän - onko kirja liian älyperäinen trillerigenreen? Kiinnostava kokeilu, jota arvostan, mutta mietityttämään jäi kohderyhmä: kahden hengen testiryhmästämme, joka koostui innokkaasta piensijoittajasta ja pörssiyhtiön tiedottajasta, ei kumpikaan kokenut kirjaa omakseen. Investointipankkiiritkaan tuskin ilahtuvat kuvauksestaan, joten jäljelle jäänevät...

Kenelle: Euroopan taloudesta ja suursijoittamisesta kiinnostuneille harrastajille ja poliitikoille, verettömiin trillereihin tykästyneille, yksityiskohtaiseen faktaan perustuvien tarinoiden kuluttajille, suurta sanamäärää säikähtämättömille, pientä pitkästymistä sietäville, tekstillisiä kokeiluja kaihtamattomille suurlukijoille.

Muualla: Norkku koukuttui. Sijoittajapäiväkirjaa pitävä Laimea Silli pitää juonta ihan toimivana ja etenkin sijoitusaiheisia dialogeja hauskoina. Kirsi kuunteli äänikirjan ja oli nukahtaa rattiin.

Karo Hämäläinen: Kolmikulma. WSOY 2012. Äänikirja, lukija Toni Kamula.


torstai 2. huhtikuuta 2015

Stoner

Stoner on herättänyt ihastuksen huokauksia lukijoissa, kuten kirjabloggareissa. Piti siis uteliaana minunkin lukea, etenkin Lumiomenan suosituksesta.

Päähenkilö Stoner on kotoisin syrjäisiltä Amerikan sydänmailta, maanviljelijäperheestä, joka kitkuttaa karua elämäänsä kovan työn ja tunnollisuuden voimin. Poikaa valmennetaan jatkamaan isän uraa ja hänet onnistutaan kustantamaan opiskelemaan - vanhemmat säästävät kaikessa, mutta viisaasti ymmärtävät, että koulutus helpottaisi elämän ankaruutta.

Mutta käy toisin. Kun Stoner pääsee opiskelun makuun, hän huomaa oman alansa olevan aivan muualla kuin maanviljelyksessä. Opiskeluaineet vaihtuvat englannin kieleen ja kirjallisuuteen, joihin hän syventyy samalla tarmolla ja ahkeruudella kuin aiemmin aikuisten antamiin velvollisuuksiin, nyt oman sisäisen motivaationsa ajamana.

"Joskus kirjoihin syventyessään hänet valtasi ymmärrys siitä, miten paljon oli asioita joita hän ei tiennyt ja kirjoja joita hän ei ollut lukenut, ja hänen tavoittelemansa seesteisyys särkyi hänen tiedostaessaan, kuinka vähän aikaa hänellä oli, kuinka paljon oli luettavaa, kuinka paljon opittavaa."

Hän jää yliopistoon opettajaksi ja muodostuu jonkinlaiseksi kulttihahmoksi yhteisössään. Yliopistomaailmaan nurjilta puolilta ei vilpittöminkään voi välttyä. Tuohon aikaan ei puhuttu sosiaalisista taidoista, mutta niiden puutteessa ja pakko sanoa - jo lapsesta opitussa minäkeskeisyydessään, jonka osin myönteinen puoli on "minä pärjään omin voimin" -asenne - hänen on vaikea luovia yhteisön kuvioissa, ja mies joutuu maksamaan siitä kalliisti. Tämä koskee myös perhesuhteita, tai etenkin niitä. Rakkaus Edithiin syttyy vahvalla liekillä, mutta avioliitto osoittautuu pettymykseksi molemmille, tärkeästä tyttärestä huolimatta.

Stoner taipuu muttei taitu - on se sitten hyväksi tai pahaksi. Hän löytää myös rakkautta, lukijan helpotukseksi. Tosin se ei tee hänen elämäänsä helpommaksi, päinvastoin. Suru leijuu Stonerin yllä kaikessa.

Herkkä on sana, joka Williamsin tekstistä nousee ensin mieleen. Kerrankin voin lainata kustantajan esittelytekstiä ja todeta sen osuvan nappiin: "Stonerin ansiot ovat yksityiskohdissa ja siinä herkkyydessä, jolla Williams kuvaa Stonerin elämää."

Stoner ei itse ole järin herkkä - tai ei vaikuta siltä. Hän on niin introvertti kuin olla voi, ja syntynyt onnettomuudekseen sulkeutuneeseen perheeseen, jossa kukaan ei koskaan kerro tuntemuksiaan tai mielipiteitään, saati kysy niiltä toisilta. Siksi hän ei osaa vielä aikuisenakaan eritellä omia tunnetilojaan, ei edes fyysisiä olosuhteita, vaan ajautuu tilanteisiin iskemättä nyrkkiä pöytään, vaikka ne olisivat hänelle vahingollisia. Tuo apaattisuus raivostuttaa ja turhauttaa lukijaa, mutta toisaalta miestä on helppo ymmärtää hänen taustansa kautta.

On hienoa nähdä, miten oma ala avautuu Stonerille ja palkitsee häntä henkisesti. Ja on surullista nähdä, miten hän ei huomaa omaa etuaan, ei edes lähimpiensä etua, omiin maailmoihinsa uppoutuessaan. Tai huomaa, mutta kovin myöhään.

Tarina ansaitsi uuden tulemisen: perushyvää kirjallisuutta, joka on ajatonta ja inhimillisyydessään aina koskettavaa. Mitä on hyvä elämä, kirja kysyy rauhallisesti ja vakavasti. Voiko epäonnistumisista ja menetetyistä tilaisuuksista muodostua jotain arvokasta? Miten paljon ihminen itse vaikuttaa omaan saldoonsa - pitääkö saldoa ylipäänsä laskea? Miten ihmisen arvojärjestys ja sitä kautta elämäntarina muodostuu?

Muualla: Ullan mukaan suruvireisen kirjan kanssa on pakko hengähtää. Leena Lumi on "tällaisen menneeseen maailmaan ja mielen sisäiseen sijoittuvan, hitaan, mutta paljon tarjoavan tarinan ylistäjä." Kaisa-Reetta kohtasi "ihmisyyden paljaimmassa ja kauneimmassa muodossaan." Suketuksen mukaan Stoner on "monella tapaa aivan huikea kirja." Häneltä löytyy lisää linkkejä.

Kenelle: Ajattomien inhimillisten tarinoiden ystäville, elämän ja ihmismielen monimuotoisuutta ihmetteleville, sensaatioita vältteleville, arjesta viehättyville, miettimään malttaville.

John Williams: Stoner. Bazar 2015. Suomentanut Ilkka Rekiaro. Alkuperäiskirja ilmestyi 1968. Hieno löytö Bazarilta!