Musiikkiteatteri Kapsäkki: Shakespearen Myrsky

Shakespeareen törmään nyt vähän väliä, niin kirjoissa kuin ruudulla. Ja teatterin lavalla, kuten Kapsäkissä, jossa Jussi Nikkilän dramatisoima ja ohjaama versio menee vielä hetken, suosio toi lisäesityksiä.

Nikkilä on osaava, kuten tutusti muutkin kapsäkkiläiset, joten esitys on laadukas ja ihastuttavan höpsö hulluttelu. Kun haaksirikkoutuneen laivan korkea-arvoiset matkustajat ajautuvat autioksi luulemalleen saarelle, on odotettavissa törmäyksiä saarella jo olevien kesken. Sillä siellä asuu mahtava Prospero tyttärineen, alkuasukas Caliban sekä henkiä, joista Ariel toimii Prosperon alttiina palvelijana (pakosta tosin). 

Käy ilmi, että tulijat ovat Prosperon kilpailijoita herruudesta Napolissa ja Milanossa, tuolloisissa itsenäisissä kuningaskunnissa, kauan ennen yhtenäistä Italiaa. Historiasta eivät katsomossa istuneet lukuisat lapset liene olleet niin kiinnostuneita kuin näyttävista hahmoista ja nopeista tapahtumista. Ihmettelimme (aikuis)seuralaiseni kanssa, miten hievahtamatta nuori yleisö seurasi esitystä, jonka juoni ei ole helppo seurattava aikuisellekaan. Mahtavaa nähdä lasten kiinnostus ja se, että vanhemmat heitä ahkerasti tuovat elämysten äärelle! Istuimme permannolla liian edessä (toisen rivin päässä), ääni puuroutui hieman paikoitellen, kun sen toisto oli oletettavasti suunnattu kuulumaan paremmin laajemmalle. 

Mutta juoni ei ole tässä pääasia (ehkä Shakespeare kirjoitti sen pöllypäissään?), vaan iloinen esitys, jossa on niin jännitystä kuin romantiikkaakin, musiikkia ja hienoja asuja, joiden vaihdon nopeutta myös ällistelimme. Jussi Nikkilä sai tosiaan urakoida vaihtaessaan hahmoaan ja ilmeentymispaikkojaan tahdilla, josta nousi hiki katsojallekin! Lavalla olivat lisäksi näyttelijä-muusikot Anu Hostikka, Paavo Kerosuo, Antti Korhonen ja Veera Railio. Hyvän mielen teatteria, jossa klassikko kohtaa nykyajan. Suositusikäraja 8 vuotta. 

Kuvassa vasemmalta Paavo Kerosuo (Prospero), Jussi Nikkilä (Caliban), Anu Hostikka ja Veera Railio (henget), kuva Tero Vihavainen.

Musiikkiteatteri Kapsäkki: Shakespearen Myrsky. Ensi-ilta 

Suomen Kansallisteatteri: Nämä juhlat jatkuvat vielä

Saatiin näytelmä Turusta Helsinkiin, Kansallisteatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotantona, ja se on erinomainen juttu se: itse asiassa jo koko näytelmän lähtökohta on melkoisen ainutlaatuinen. Äkkiseltään ei tule mieleen toista kirjaa tai näytelmää, jossa yksi päähenkilöistä on ihailemastaan ihmisestä alkuperäisteoksen kirjoittanut tekijä. Onko sellaisia? Asetelma on jännittävä, mutta toimii. Teatterintekijöiden ammattitaito näytti jälleen voimansa.

Eeva Kilven tuntevat nekin eli mekin, jotka vähemmän runoutta lukevat. Tiedämme hänen elämäntehtävänsä olleen taiteilijuus, kirjoittaminen, ja aiheitaan luonnon ja ihmisyyden, etenkin naiseuden, merkityksen esiintuonti ja aforismimaisen tarkka havainnointi. Näytelmän (ja sen innoittaneen kirjan) pohjalta vasta tajusin Kilven visionäärisyyden.

Hänen mielensä tuntuu olevan huimasti laajempi kuin taviksella, joka ahertaa arjessaan eikä malta nosta katsettaan kauemmaksi. Saati osaa muotoilla ajatuksiaan Eevan tavoin viisaaseen, terävään ja usein humoristiseenkin muotoon, vaikka tekstien perusvire saattaa olla haikea monista syistä. Kuten siitä, että taiteilija joutui lapsena perheineen sodan jalkoihin ja evakoksi Karjalasta. Kuolema ja yksilöä suuremmat uhat iskostuivat mieleen jo pienenä.

Luonto kaiken perustana ja sen suojelun tarve oli runoilijalle selvää jo aikana, kun muu maailma vasta alkoi ajatukseen herätä. Sanomana pidän sitä, ettei ihmistä ole ilman kaikkea muuta elävää eikä ihminen ole kaiken valtias, vaan pieni osa suurta kokonaisuutta. Mikä ei tarkoita sitä, että yksilön arki olisi turhaa tai mitätöntä. Eeva Kilpi tarkkaili antropologin tarkkuudella niin omaa kuin muiden elämää, mutta pyrki yhä enemmän katsomaan asioita vähemmän ihmiskeskeisesti. 

Näytelmä kuvaa Eeva Kilven elämän ja hänen ajattelunsa ja tuotantonsa kehittymisen kaaren alusta tähän päivään, jolloin taiteilija on jo hauras, osin sanojen tavoittamattomissa. Kun Anna-Riikka Carlson alkoi vierailla tämän luona kustantajan edustajana, he löysivät toisistaan sukulaissielut tekstien rakastajina ja ymmärtäväisinä ystävinä. Eeva halusi Anna-Riikan kirjoittavan tapaamisten sisällöt muistiin, ja niistä syntyi kirja, vaikka Anna-Riikka oli epäileväinen - eihän hän kirjailija ole! (Oli kuitenkin, Eeva näki tämänkin jo ennalta.)

Lavalla Eija Ahvo loistaa Eeva Kilpenä. Hän on täysin samastunut rooliinsa, luontevuus on häkellyttävää. Anna-Riikkaa, tai siis näytelmässä kustannustoimittaja Aadaa,  esittävä Jonna Järnefelt on erilainen kuin se Anna-Riikka, jonka tunnen, ehkä tarkoituksella etäännyttäen, ehkä tuoden esiin puolia, joita en tunne. Tutut kirjassa eläminen ja tekstirakkaus käyvät selviksi. Musiikista vastaava Maija Ruuskanen on mainio niin muusikkona kuin esittäminään sivuhenkilöinä ja toi lavalle tuoreen tuulahduksen muisteloiden oheen. 

Pelkistetty näyttämö ja valaistus saivat elävyyttä vanhoista valokuvista ja videoista. Näytelmä on pitkähkö, mutten kertaakaan ehtinyt katsoa kelloa, kuten kärsimättömänä usein katsomossa teen. Toinen puoliaika nosti kierroksia riemastuttavan räväkästi. Avioeronsa jälkeen Eeva Kilvellä oli aistillisena naisena toki miessuhteita, mutta kuka niitä muistaa - ja Kilpi-tietäjät tietävät, mikä on kolmen sanan lause, joka summaa mieskokemuksia. Kiusallanikaan en toista sitä tässä, mutta jos tiedät, sillä voi brassailla, sanotaan se yhteen ääneen!

Taiteilijuus eli yli perhe-elämän. Kolme poikaa saivat viettää kesiään Savon-mökillä, joka tulee Kilven kirjojen lukijalle tutuksi. Äidin ja lasten suhde jäi kaukaiseksi, mitä Eeva suri myöhemmin. Monia tunteita näytelmä herättää myös katsojassa, surusta ihailuun ja nauruun, monenlaisen olennaisen miettimiseen. Hieno, kohottava ja viihdyttävä kokonaisuus kaikkine elementteineen, ideoineen ja ihmisineen, jotka tekevät elämäntarinan todelliseksi ja elämänmakuiseksi. 

Suomen Kansallisteatteri: Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä. 

Näyttämöllä Eija Ahvo, Jonna Järnefelt ja Maija Ruuskanen
Alkuperäisteos Rakas Eeva. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Anna-Riikka Carlson
Teksti Kati Kaartinen
Sävellys Maija Ruuskanen
Lyriikat Eeva Kilpi ja Kati Kaartinen
Ohjaus Laura Mattila
Visualisointi ja valosuunnittelu Veli-Ville Sivén

Helsingin ensi-ilta Kansallisteatterissa 26.2.2026. Kantaesitys Turun Kaupunginteatterissa 23.10.2025.

Teatterin kuvapalvelun kuvat Otto-Ville Väätäinen paitsi alun julistekuva Satu Kemppainen.

Helsingin Kaupunginteatteri: Hildur

Satu Rämön luoma islantilaispoliisi Hildur on tullut vastaan monesta suunnasta: kirjahyllyn lisäksi tv-sarjana Nelosella, näytelmänä Turussa ja nyt myös Helsingin Kaupunginteatterin rikoshenkeen erikoistuneella Arena-näyttämöllä Hakaniemessä. Olen oppinut, että kirjat yleensä toimivat loistavasti teatterina. Tarina ja hahmot ovat "valmiita", ja kun niihin yhdistää teatterin omat keinot, tulos on joskus jopa enemmän ja isompi kuin kirja yksinään. 

Myös Hildur viihtyy stagella hyvin. Tarina etenee sutjakasti, ja paljon ehtii tapahtua, kuten kirjasta tiedämme. Hildurin maailma rakentuu kokonaiseksi, mutta tietenkin jättää paljon jännitettävää - onhan kirjoja jo viisi, ja näytelmä keskittyy ensimmäiseen, jossa sarjan keskeiset henkilöt, arvoitukset ja ympäristö esittäytyvät. 

Hildur tekee työtään, asuu ja surffaa Länsivuonoilla, Islannin perukoilla. Hän saa kollegakseen suomalaisen poliisiharjoittelijan, Jakobin, jolla on omat syynsä vaihtaa maata ja maisemaa. Hän joutuu heti tositoimiin: lumivyöryn seurauksena löytyy ruumis, joka avaa rikostutkinnan useammasta kuolemantapauksesta, sillä niillä on jotain yhteistä. Samalla se avaa Hildurin vanhoja haavoja: hänen lapsina kadonneiden pikkusiskojensa arvoitus on ollut ratkaisematta jo neljännesvuosisadan. 

Päähenkilöt tulevat tutuiksi. Elena Leeve on uskottava, omanlaisensa Hildur, ja kollega Jakob (Paavo Kinnunen) neuleineen on yhtä ihana kuin aina (kuva alla.) Heidän ystävyytensä ja yhteistyönsä kehittyy kauniisti ja konstailemattomasti. Ei romanttisessa mielessä, sillä molemmilla on omat kuvionsa sillä suunnalla. Saimme tutustua myös kirjasarjan myöhemmissä osissa enemmän vaikuttavaan Tinnaan (Ursula Salo). 

Myös poliisien pomo, Beta, ja muut kollegat ja asianosaiset työskentelevät ahkerasti - ja vetävät näyttelemisen välillä överiksi, tarkoituksella, mutten ole varma, sopiiko (lievä) farssimaisuus dekkarijuoneen, jossa kuitenkin ollaan tässä ajassa ja vakavien asioiden (rikosten) äärellä. Kuvassa monen roolin mies Jari Pehkonen.
 

Huumorista katsojat kyllä pitivät, ja siitä, että juoni noudattaa uskollisesti kirjaa jopa pienissä yksityiskohdissa, jotka eivät aina tuntuneet kovin oleellisilta. Mutta kuulin yleisöstä asiantuntevia ja innostuneita kommentteja; kirja on selvästi luettu tosi tarkasti ja muistettiin paremmin kuin itse tein, lukemisesta on jo aikaa. Ja mikä sen palkitsevampaa kuin vertailla versioita samasta tarinasta! 

Pelkistetty lavastus ja näyttämö valaistuksineen ja asuineen toimi erinomaisesti, lumivyöryineen ja kivisine maastoineen, videoin elävöitettyinä ja väritettyinä. Huomion saivat ne kohdat, joiden pitikin.

Osaavaa teatteria dekkariviihteen ystäville. Arena oli täpötäysi, vanhan arvotalon tunnelmalliset puitteet tuovat omaa charmiaan. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Hildur. Arena-näyttämö.

Ensi-ilta 28.1.2026. Valokuvat HKT, Mitro Härkönen. 

Rooleissa:
Hildur: Elena Leeve
Jakob: Paavo Kinnunen
Tinna, Maria, poliisi: Ursula Salo
Freysi, Jonas: Mauno Terävä
Beta, Kolfinna: Sari Haapamäki
Gudrun, Marta: Sanna Jude Hyde
Lisa, Audrun, Lian, assistentti: Linda Hämäläinen
Örn, Kirves-Haakon, Gustav, poliisi: Unto Nuora
Jon, Heidar, Magnus, tutkija: Jari Pehkonen
videolla ja ääninä Leena ja Matias: Vappu Nalbantoglu ja Aapo Korhonen
Rosan ja Björkin äänet: Emma Räsänen ja Vilja Paasila

Alkuperäisteos: Satu Rämö
Dramatisointi: Satu Rasila
Ohjaus: Tuomas Parkkinen
Lavastus: Antti Mattila
Puvut: Elina Kolehmainen
Valot: Petteri Heiskanen
Videot: Toni Haaranen
Äänet: Eradj Nazimov
Naamiointi: Jutta Kainulainen
Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit

Jos tuntuu siltä, että maailma on mennyt hulluksi ja ihmiset vielä hullummiksi, kaninkoloon hyppääminen resonoi voimakkaasti. 

Kaisa Lundán on tarttunut salaliittoteorioita kehittelevien ihmisten mieleen ja kertoo äidistä, joka ei usko mihinkään. Paitsi hopeaveden parantavaan voimaan, ulkomaailmalta piiloutumiseen ja tyttärensä kasvattamiseen omien oppiensa mukaisesti. (Saattaa tuoda mieleen erään näkyvästi uutisoidun perhesaagan.)

Äidinrakkaus on totta, mutta onko mikään muu? Teiniyttä lähenevä tytär, jonka kanssa kaksin äiti asuu, on fiksu, mutta toivottavaa olisi myös oppia myös peseytymään, lukemaan ja kirjoittamaan. Ainakin byrokraattilaitoksen mielestä.

Intiimin pieni teatteritila on täpötäynnä, kun äitiä ja tytärtä esittävät Eeva Mäkinen ja Eeva Kaihola elävät kummallista,  elämäänsä ja omivat lavan ja yleisön katseen intensiteetillä ja aitoudella, jotka herättävät ihailua. Eikä lavalla ole vain kaksi henkilöä, sillä rooleja on useita: äiti, Mäkinen, muuttuu välillä uskottavaksi teinipojaksi, tökeröksi byrokraatiksi tai vaikka harakaksi, eivätkä siirtymät aiheuta notkahduksia kerrontaan. Myös Kaihola saa esittää tyttären lisäksi aikuista, kun tapahtumia aletaan puida lopuksi. 

Saako tälle nauraa? Äitihän kärsii selvästi mielenterveyden ongelmista ja harhoista, ja entä huoli siitä, selviääkö tyttö pärjääväksi aikuiseksi tuossa ympäristössä? Kevennyksiä riittää sen verran, että hassuimmat hahmot heittoineen hihityttävät, joten kokonaisuus ei muodostu raskaaksi.

Enimmäkseen kuitenkin keskityn ihailemaan näyttelijöiden upeaa tekemistä: he ovat mikroilmeitä myöten esittämiään hahmoja. Vaikuttavaa teatteria, joka jättää riemastuneen olon siitä huolimatta, että aihe on todellinen eikä mukavan miellyttävä ilmiö. 

Onko parempi kuitenkin nauraa kuin itkeä asialle, jolle katsoja ei mahda mitään; naurettavaksi tekeminen on jo sinänsä keino taistella tarttuvan hulluusepidemian, salaliittojuonien, leviämistä vastaan. Hienon ammattimaisen teatterin ystäville!

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit. Kantaesitys 11.9.2025.

Kirjoittanut ja ohjannut: Kaisa Lundán
Näyttämöllä: Eeva Kaihola ja Eeva Mäkinen
Skenografia: Miina Kujala
Valo- ja äänisuunnittelu: Saku Kaukiainen
Kuva: Teatteri Jurkka, edessä Eeva Kaihola, takana Eeva Mäkinen

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill

Upeasti kääntyi kirja näytelmäksi! Minna Rytisalon romaanissa Jenny Hill Jenni Mäki saa 48-vuotiaana tarpeekseen sarjapettäjämiehestään ja näkymättömänä palvelijana olemisesta. Hän vuokraa itselleen yksiön ja kohtaa yksinäisyyden: mitäs nyt, kun ei ole isoa kotia siivottavana tai lapsia hoidettavina – Oona ja Olli-Pekka ovat jo aikuistuneet.

Elämänmuutos on raju eikä kivuton fiksullekaan naiselle, mutta asiassa auttavat muutosta edeltäneet kypsyttelyt ja terapeutti, joka pyrkii saamaan Jenny Hilliksi muuntuvaa Jenniä ilmaisemaan syvimpiä tuntojaan. Ei aina ole pakko kiittää ja olla nöyrä, saa sanoa ei, jopa olla vihainen! Radikaaleja ajatuksia Jennille. Samastun täysin sukupolveni naisten puolesta: meidät kilteiksi kasvatetut on opetettu häpeämään, vaikenemaan ja suorittamaan. (Joskus olen kateellinen nuorille naisille, joilta jatkuva häpeän paino vaikuttaa puuttuvan. Millaista olisi elää niin, en tiedä. Mutta enimmäkseen olen todella iloinen heidän puolestaan.)

Kirjeiden kirjoittaminen vaikka äidille voisi terapeutin mielestä toimia, mutta niitä ei lähetetä, joten on tilaisuus olla raadollisen rehellinen. Jenny valitsee kuvitteelliseksi vastaanottajaksi Brigitte Macronin, jota ihailee tämän itsetunnon ja rohkeuden vuoksi.

Tähän suuntaan Jennyä ohjaavat myös maagiset ajattaret; ikiaikaiset naishahmot saduista, joilla naisia on opetettu olemaan kauniita ja tottelevaisia. Lumikki, Punahilkka, Ruusunen ja muut kertovat  omat tarinansa, eivätkä ne ole todellakaan samoja, joita olemme ikämme kuulleet. Ratkaisu esittää heidät Jennyn vieressä, tälle näkymättöminä mutta katsojille erittäin läsnäolevina, toimii hienosti. Kuten dramatisointi, ohjaus ja sovitus, tekijöinä Henna Piirto ja Liisa Mustonen.

Sari Haapamäki on loistava Jenny Hill; en esityksen aikana miettinyt, kuinka hienosti hän näyttelee, sillä eläydyin täysin. Hän oli Jenny pienintä piirtoa myöten, alusta loppuun, muuttuvana ja elävänä naisena.

Elina Hietala esitti Jennyn tytärtä ja pojan tyttöystävää (dramaattisempi tarinankohta kuin muistinkaan), ja räppäävänä Tähkäpäänä riemastutti minua erityisesti. Ja Vappu Nalbantoglun tulkitsema Tuhkimo ja Jennyn sisko Johanna, bloggaaja ja elämäntaitoguru edustavin valokuvin netissä. Nalbantoglusta on tullut lähes Rytisalon nimikkonäyttelijä, esittihän hän keskeistä roolia myös Lempi-näytelmässä. Taitava ja persoonallinen tekijä, joka näytti myös fyysisiä taitojaan. Seksikohtaukset oli toteutettu kekseliäästi, Tuhkimon tanssi katosta roikkuvine renkaineen oli kauniin aistillinen.

Merja Larivaaran roolit Hannun ja Kertun Kerttuna ja Brigitte Macronina – oui, hän tulee lavalle näytelmässä, toisin kuin kirjassa – ovat herkullisia, ja Larivaara saa niistä paljon irti katsojan iloksi, très bien! Pistää vaikka fadoksi laulaen. Musiikki ryydittää näytelmässä puhetta. Ja tanssi! Juuri luimme mediasta tanssin voimasta mielenterveydelle, joten ajassa ollaan, itse asiassa hämmästyttävin monin tavoin. 

Siinäkin mielessä, että naisen voimaantumisesta keskustellaan kiivaasti; tarvitaanko sellaista, kuka tarvitsee ja miksi. Ja jos Erika vilauttaa reittä Euroviisuissa, miksi se on paheksuttavampaa kuin Windows95manin esitys, joka perustui miehen housuttomalle alavartalolle? Enkä voi estää samaa ajatusta kuin kirjaa lukiessani. Naisen nykyinen asema yhteiskunnassa on pitkän taistelun tulos, eikä se ole vielä käyty, vaan vaikuttaa osin jopa ottavan takapakkeja.

Mutta ihanaa Jenny, sinä teit sen. Ei se yksin muuta maailmaa, mutta monta samanlaista tarinaa muuttaa. Ja Minna Rytisalon kirjan ydin on kirkas, jopa näin tiivistettynä kirjaa kirkkaampi, ja esitys riemastuttava ja nautittava niin eri-ikäisille naisille kuin heidän miehilleenkin. Kunnioitus kirjailijan havaintokykyä ja oivallusta kohtaan kasvoi entisestään. Kuinka moni kotimainen kirjailija voi sanoa, että hänen jokaisesta teoksestaan on tehty myös näytelmä? Ei tule mieleen muita Minnan lisäksi kuin Pajtim Statovci. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill. Pohjautuu Minna Rytisalon samannimiseen kirjaan. Ensi-ilta13.2.2025.

Dramatisointi Henna Piirto
Ohjaus ja sovitus Liisa Mustonen

Koreografia Matleena Laine, lavastus ja puvut Annina Nevantaus, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eero Niemi, naamiointi Pia Malmberg, dramaturgi Sanna Niemeläinen

Sari Haapamäki on Jenny Hill
Elina Hietala on Tähkäpää, Oona ja Eveliina
Sanna Saarijärvi on Ruusunen, tarjoilija, DJ
Vappu Nalbantoglu on Tuhkimo sekä Johanna (Jennyn sisko)
Aino Seppo on Lumikki, Kaarina ja Aada
Ursula Salo on Punahilkka, terapeutti, hieroja
Merja Larivaara Kerttu ja Brigitte Macron
Rauno Ahonen on Jussi, Jennyn ex
Sauli Suonpää on Jennyn poika Olli-Pekka sekä herttua ja mukava mies

Kuvat teatterin mediasivuilta.

Helsingin Kaupunginteatteri ja Shed: Prinsessa Ruusunen - paluu tulevaisuuteen

Moderni versio Prinsessa Ruususesta kuulosti kiinnostavalta kolmen sukupolven tytöistä, ikävuosiltamme 10, 17, 39 ja 62, eikun katsomaan! Hyisen kylmänä talvi-iltana Studio Pasilassa näimme hurmaavan lämpimän musiikkiteatteriesityksen, johon ihastuimme kaikki. 

Näytelmän nimi tuo juuri oikean mielleyhtymän leffaesikuvansa mukaisesti: joku palaa ajassa vanhempiensa nuoruuteen. Nimittäin sadan vuoden nukkumiskirous saatiin tällä kertaa vaihdettua tehtävään, jonka onnistuminen pelastaisi 16-vuotiaan Ruususen odottelemasta prinssin suudelmaa kalvaana elottomana epätoimijana. Sillä tässä Ruusunen on täysin päinvastainen kuin Grimmin veljekset ehdottivat!

Hän on uhmakas ja toimelias teini, joka ei voi tajuta, miksi vanhemmat suojelevat, siis kyttäävät, teinielämää häiritsevästi. Kaikki muut saavat mennä kavereiden kanssa juhlimaan jo 15-vuotiaana! Jotain hiton haavaa pitää varoa. Mutta neuvokas Ruusunen on saanut satumaisilta kummeiltaan lahjaksi muun muassa viestintätaidot ja onnistuu ystävystymään jengiinsä vanhempiensa tietämättä. (Muita syntymälahjataitoja olivat muuten muun muassa musikaalisuus ja putkityöt.) 

Kuten tiedämme, paha haltiatar - jolla muuten on saksien kuvalla varustettu mekko, mikä huvitti minua suuresti viime aikojen hallituksen leikkauksia miettien - pääsee silti iskemään, kuten Ruususen ristiäisissä lupasi. Mutta kun kirous saadaan muutettua tehtäväksi hyvien velhokummien avulla, on vain tytön omasta ällistä kiinni, miten tarina jatkuu. 

Esitys kirvoitti paljon naurua ajanmukaisuudellaan ja yllättävyyksillään, ihastusta nuorten näyttelijöiden taidoilla ja liikutusta siitä, miten hienoa yhteisöllisyyttä ja luontevaa monimuotoisuutta näimme. Kaiken ikäiset, muotoiset, väriset ja kehitysasteiset olivat mukana lavalla. Näin aitoa iloa ja yhteisyyttä harvoin näkee. 

Shed-yhteisö oli minulle tuntematon, mutta olen tosi iloinen, että se tuli tutuksi. Lontoossa perustettu Shed-säätiö on hienosti laajentanut toimintaansa Helsinkiin, jossa myös Ruusus-näytelmän kirjoittaja ja musiikin säveltäjä Dave oli katsomossa ja kertoi meille työstään. Suomessa säätiötä edustaa Helsingin Kaupunginteatteri, joka kokoaa nuoria teatteriharrastuksen pariin. Luulen, että näimme lavalla useita tulevaisuuden tähtiä!

Paikalla oli teineineen myös Suzanne Innes-Stubb, joka on lupautunut toiminnan suojelijaksi jatkossa. Hienoa, ja tätä haluamme nähdä lisää!

Jos kaipaat elämääsi iloa ja koskettavuutta, suosittelen vahvasti kokeilemaan Shed-esityksiä. Sama koskee myös muuta nuorten teatteria, jota Helsingissä tarjoaa Narri näyttämöineen Sörnäisissä. 

Näistä esityksistä et koskaan lähde kylmänä pois, ja sopivia löytyy joka ikään. Ruusunen päättyi jo, mutta uutta on tulossa vuonna 2025 niin Shediltä kuin Narrilta. 

 

Lainaan Studio Pasilan sivulta:

Shed Säätiön musiikkiteatterihanke yhteistyössä Helsingin Kaupunginteatterin kanssa antaa erilaisille 10–19-vuotiaille lapsille ja nuorille mahdollisuuden harrastaa ja tehdä musikaalia yhdessä Helsingin Kaupunginteatterin ammattilaisten kanssa. Shed-musiikkiteatteriryhmässä harjoitellaan teatterin tekemistä, laulamista, tanssimista ja näyttelemistä. Toiminnan mahdollistaa Elisan vuonna 2017 perustama Shed Säätiö, joka tukee monimuotoista ja erityislapset huomioivaa lapsi- ja nuorisotyötä.

Helsingin Kaupunginteatteri: Lempi

Vuoden 2016 parhaita kotimaisia romaaneita oli Minna Rytisalon Lempi. Sen kaunis kieli ja jännitteinen tunnelma siirtyivät hienosti näyttämölle Helsingissä.

Vain kolme näyttelijää ja muutama mekko. Pelkistetty ympäristö ei rönsyile, mutta luo juuri oikeaa tunnelmaa; karua, luonnon kauneutta, miksei myös tarinan ajankohdan, Lapin sodan loppuvaiheiden, niukkuutta korostava mustavalkoisine värityksineen. Ympäristö, jossa jokainen yksityiskohta korostuu.

Lempiä emme näe, mutta tutustumme hyvin hänen kaksossiskoonsa (kuvassa Ursula Salon esittämänä). He olivat toisilleen peilejä ja luottoystäviä, ja työskentelivät pienestä asti isänsä kauppapuodissa Rovaniemellä Siskon opiskeluaikoihin saakka. Isä halusi heidän kouluttautuvan, mutta Lempi päätti toisin. Hän menisi naimisiin!

Nuori maatalon isäntä Viljami (kuvassa Sauli Suonpää Viljamina) asioi kaupassa, eikä häntä ole vaikea saada rakastumaan. Kun pariskunta astelee alttarille, mies on onnensa kukkuloilla tulevaisuudesta haaveillen. Kaikki on vielä hyvin. Mutta sota vie Viljamin pois kotoa, ja Lempi jää pitämään tilaa yksin. Tai ei aivan, sillä hänelle on annettu aputyttö Elli raskaimpia töitä tekemään. Elliä esittää Vappu Nalbantoglu.

Elli ei pidä Lempistä, tämä on hänen mielestään tärkeilevä, laiska ja ilkeä - ja saattaa hänen näkökulmastaan ollakin. Nöyräksi opetettu Elli saa kuitenkin elannon ja kodin työnsä vastikkeeksi, eikä Lempi pärjäisi ilman tätä, kuten sanookin. 

Sitten Lempi katoaa. Elli hoitaa lapsia, joita on jo kaksi, ja kirjoittaa hädissään Viljamille rintamalle huolehtivansa pojista. Kuten sota-aikaan kuuluu, kaikki on sekavaa. Viljamin pää ainakin, kun hänen on totuteltava ajatukseen rakkaansa kuolemansa. Hän saapuu kuitenkin lopulta kotiin, jossa Elli ja lapset odottelevat. 

Siskon elämä meni toisin: hän rakastuu saksalaiseen sotilaaseen. Lempin katoaminen on kova isku. Eikä romanssi pääty hyvin, kuten historia valitettavan usein kertoo.

Kaikkien neljän henkilöt kohtalot kietoutuvat toisiinsa piinavilla, kylmiä väreitä nostattavilla tavoilla. Vaikka kirjan lukeneena tunsin juonen, silti jännitti! Koukkua riittää niin, että esityksen voisi hyvin katsoa uudestaan ja siitä löytyisi vielä lisää. Näytelmässä loppua on selitelty laajemmin kuin kirjassa, jossa se jäi  viittauksenomaiseksi, jos oikein muistan. Sotatarina tämä ei ole, vaan jännitystä haaveiden, rakkauden, pelkojen ja halujen ristitulessa.

Esitys on täynnä tunteita, joita näyttelijät välittivät katsojille hämmästyttävän aitoina. Pelkäsin alussa tunteikkuutta, sillä olen kiusaantunut joskus teatterissa sen lipsumisesta överiksi, farssimaiseksi ilman tarkoitusta. Mutta ei näiltä tekijöiltä! He suoriutuvat hienosti myös nopeista tunteiden vaihdoista ja vivahteista. Etenkin kiitän Sauli Suonpäätä. Siskon osuus saattoi olla vaativin tunnekirjonsa laajuudessa, Ellin selkein, vaikka hän kasvaa tyttösestä naiseksi ja muuttuu tarinan edetessä yhä hallitsevammaksi hahmoksi. 

Kiitän vahvaa tunnelmaa, taidokasta näyttelijäntyötä ja lavan näkymiä, jotka korostivat itse tarinan käänteitä ja yksityiskohtia. Kirjailijan kaunis kieli on mukana, monia lauseita jäin pohtimaan, kirja on luettava uudelleen! 

Kenelle: Tiiviin tunnelman ystäville, tunteita sietäville, psykologisen jännityksen hakijoille, kielen kauneudesta innostuville. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Lempi. Ensi-ilta 22.11.2024.

Tekijäkolmikoksi nimetään Rytisalo - Muranen - Sanelma, joista kirjan kirjoittaja on siis Minna Rytisalo, ja Miika Muranen ja Sinikka Sanelma dramatisoivat tarinan näyttämölle. Miika Muranen vastaa myös ohjauksesta. 

Sisko, Lempin sisko: Ursula Salo
Viljami: Sauli Suonpää
Elli: Vappu Nalbantoglu

Lisäksi esityksessä on useita ääninäyttelijöitä, kuten Krista Kosonen Lempinä, Risto Kaskilahti kaksostyttöjen isänä ja Santeri Kinnunen ylilääkärinä. 

Lavastus-, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Sävellys ja äänet Aleksi Saura
Naamiointi Tuula Kuittinen

Jutun kuvat Helsingin Kaupungintetterin. 

Kansallisteatteri: Pintaremontti

Teatteri on kirjan jälkeen seuraavaksi suurin iloni, kirjaan pohjautuvat näytelmät erityisesti. Miten upeita tulkintoja on saatu nähdä muun muassa Kjell Westön Kangastus 38 -teoksesta, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta tai Reko Lundanin Ilman suuria suruja -teoksesta - ne ovat avanneet ja laajentaneet kirjan maailmaa aivan omalla tavallaan.

Miika Nousiaisen Pintaremontti on viihteellisempää tuotantoa, niin kirjana kuin näyttämöllä, ja toimii teatterina suorastaan yllättävän mainiosti; Hesarin arvio sanoo kaiken jo niin napakasti, ettei minulla ole juuri lisättävää. Sekä esillepano että näyttelijätyö ja dramaturgia ovat katsojaa kepeän oloisesti hurmaavat, mukaan voi heittäytyä helposti. On aina ilo nähdä ammattimaista työtä, millä tahansa alalla - ihailen.

Kerrostalomainen lavastus on näennäisessä yksinkertaisuudessaan upea. Ajan hengessä keskiöön korotettu hyvinvointibloggarienkeli luo niin somen satumaista tunnelmaa kuin muistuttaa tosielämästä irtiolemisen harhasta. Kolmen keskeisen kaveruksen erilaisuus korostuu, miehet elävät ruuhkavuosia, joko omasta valinnastaan tai pakotettuina. Yksi hoitaa lapsia, toinen vanhoja vanhempiaan, kolmas pyrkii olemaan herrasmies kaikille... Ystävyydellä on suuri merkitys. 

Myös miehen biologinen kello voi tikittää lujaa, kuten puolisoa epätoivoisesti etsivällä Samilla. Markus on tyylikäs jopa väsyneenä yksinhuoltajana, Pesonen on tottunut vanhempien ihmisten seuraan isäänsä ja äitiään hoitaneena.

Naistenkin paineita sivutaan herkullisesti. Lapsettomuudesta kärsivä Henna, Samin sisar, tekee suuria päätöksiä ja tutustuu bloggari Siniin. Pintaremontti-nimi ei muuten viittaa talonkorjaukseen, vaan henkisiin remppoihin, joiden tarve kytee pinnan alla. Samin ja Hennan äiti Seija - upea Tiina Weckström - remontoi myös elämäänsä ja saa, tai ottaa, apua yllättävältä taholta.

Viihdyttävää ja ammattimaista teatteria, joka huvittaa olematta pelkkää pinnallista vitsiä. Välillä pistetään musiikiksi, mikä joissakin kohdin huvittaa (Ultra Bra, poliisien tanssi), joissakin tuntuu turhalta pitkitykseltä (moottoripyöräjengin johtajan metallinumero - hahmo sinänsä on mainio). Pieni tiivistys ei olisi haitannut, esitys on pitkä (2 h 45 min väliaikoineen). 

Kenelle: Ruuhkavuosissa eläville, miehen malleista kiinnostuneille, ammattimaisuutta ja ajanhenkisyyttä arvostaville.

Muualla: Neuroosien ilotulitus, sanoo Lukupinon Simo.

Suomen Kansallisteatteri: Pintaremontti. Suuri näyttämö 2021. Perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen kirjaan. 

Ohjaus Irene Aho, dramatisointi Minna Leino, lavastussuunnittelu Katri Rentto, puvustus Auli Turtiainen, valot Kalle Ropponen, musiikki ja äänisuunnittelu Timo Hietala.

Keskeisissä rooleissa:

Katja Küttner - Sini, hyvinvointibloggari
Pyry Nikkilä - Markus
Heikki Pitkänen - Pesonen
Juha Varis - Sami
Annika Poijärvi - Henna
Tiina Weckström - Seija

Sain lipun bloggariklubilaisena. Kuvat: Kansallisteatteri, Stefan Bremer.

Kansallisteatteri: Dosentit

Dosentit on erinomainen sukellus nykypäivän työelämään. Vaikka se kertoo yliopistomaailmasta, moni asia kolahtaa valkokaulustyöläiseen missä tahansa. Vai miltä kuulostavat tehokkuuden kasvattaminen, organisaation virtaviivaistaminen tai sparrailu ekselenssin kirkastamiseksi? Konsulttikieli ja bisnesjargon astuvat kieleen. Muuttaako kieli tekemistä, tai jopa ihmistä, alkaa katsoja miettiä. Ainakin rehtori (Maria Kuusiluoma) ajaa tarmokkaasti rakenneuudistuksia liike-elämän vaatimusten suuntaan, jolloin tapahtuu törmäys tutkijakunnan kanssa. Onko tieto arvokasta sinänsä vai onko sillä oltava taloudellinen hyötytarkoitus? 

Pääroolin hoitaa hohdokkaasti Ria Kataja yliopiston työilmapiiristä tutkimusta tekevänä sosiaalipsykologian professori Johanna Virtasena, joka kohtaa uudistukset akateemisen viattomana - eikä siinä hyvin käy, kuten arvata saattaa. Hänen entisestä miehestään (Hannu-Pekka Björkman), joka "ponnistelee" pitääkseen oman professuurinsa, ei ole apua, vaikka eronneen pariskunnan ja teinipojan (Otto Rokka) vanhempien välit ovatkin hyvät. Eikä nykyisestäkään kumppanista Martinasta (Snezhina Petrova), joka työskentelee ulkomailla; FaceTime-yhteys on ohut arjessa. Dekaani (Tommi Korpela) yrittää pallotella kahden rintaman välillä.

Apua ja tukea sentään on saatavissa Fionalta, nuorelta apurahatutkijalta (Marja Salo), joka tuo pöytään (tai paremminkin näytölle) nuoremman polven näkemystä ja someosaamista. Sillä kun tietoa on, sitä pitää hänen mielestään myös jakaa. Ja koska tutkimus osoittaa henkilökunnan voivan huonosti, Fiona olettaa siitä seuraavan toimenpiteitä, tiedon hyödyntämistä yliopiston johdossa. Mutta kuinka käy - tehdäänkö tutkimusta vain tutkimuksen vuoksi? Ja onko somesta hyötyä? Minun mielestäni ehdottomasti on, vaikka näytelmä sitä pyrkii sovittelemaan vastailmiöksi perustutkimukselle. Some näyttää ikävän puolensa: kun ei tutkita, hutkitaan! 

Isoja kysymyksiä, joita Jokelan nokkela ja tiiviin runsas teksti saa katsojan miettimään, ovat myös jaksamisen rajat ja johtamisen laatu. Myös nämä ovat tuttuja, päivänpolttavia kysymyksiä missä tahansa organisaatiossa, niin yksityisellä kuin julkisella puolella. Siinä missä yliopistossa on Johannan mukaan kuuden vuoden aikana tehty kaksi suurta organisaatiomylläystä, pörssiyhtiöissä on jo totuttu jatkuvaan muutokseen ja vuosittaisiin yt-neuvotteluihin. Se ei meitä enää hätkäytä, näyttämölläkään. Paikastaan epätoivoisesti naisten työn avulla kiinni pitävä ex-mies huvittaisi, jos tilanne ei olisi niin todellinen. 

Itseäni nauratti taustalla räyhäävä remontti, jonka äänet lisäävät kaaosmaisuutta; Helsingin yliopiston peruskorjaushanke kun todellisuudessa on ollut suuri, hieno projekti ja minulle ammatin kautta tuttu. Anteeksi aiheuttamamme häiriö! Lavahenkilöstöä käytetään näytelmässä kekseliäästi näkyvillä, työn tuntua ja muutosta tuomassa. Muutenkin lavastus ja puvustus ovat erittäin asialliset ja toimivat, samoin videoiden käyttö, nuhruisista powerpointeista Johannan sisäisen myrskyn vaikuttavaan kuvaamiseen.

Henkilöt ovat sopivasti kärjistettyjä, ja jokainen näyttelijä hoitaa hommansa täydellisesti. Pelkkää puoltoa siis tälle esitykselle. No, opetusosuudetkin menevät, sillä ollaanhan opetusympäristössä. Kiitos lipusta ja rohkeasta esitysvalinnasta Kansallisteatterille, jonka bloggariklubin jäsenenä sen sain. Ja erityisesti kiitokset Juha Jokelalle nasevuudesta ja Ria Katajalle hienosta vedosta!

Kenelle: Päättäjille, tutkijoille, konsulteille, valkokaulustyöläisille, työpaikkansa puolesta pelkääville, uupuneille. 

Muualla: Kirsin Book Club innostui kertomaan perusteellisemmin.  

Kansallisteatteri: Dosentit. Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela.

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Ria Kataja, Tommi Korpela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka (TeaK) ja Marja Salo, videolla Snezhina Petrova.

Lavastus Kati Lukka, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Nadja Räikkä, musiikki ja äänet Tuuli Kyttälä, videosuunnittelu Timo Teräväinen, naamiointi Tuire Kerälä, dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela, ohjaajan assistentit Alise Polačenko ja Venla Pulkkinen.

Postauksen kuvat Kansallisteatteri, Katri Naukkarinen.

Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas

Sinivalas on tarina perheestä, kertoo ohjelmalehtinen. 35-vuotisjuhliaan viettävällä Annalla (Elena Leeve) on aviomies, isä, sisko sekä liuta velipuolia, jotka kokoontuvat perheen saarelle merimaisemiin. Henkisesti mukana leijuu myös Annan kuollut äiti, fyysiselle vierailulle tulee Annaan rakastunut naapuri. Henkilöitä riittää siis, ja ihmissuhdeteemoja käsiteltäviksi!

Annalle tärkeä saari saa roolin ilmastonmuutoksen mukaan tuojana naisen elämänahdistukseen; meren ja rantojen kautta muutos tuodaan myös katsojan mieleen, mikä lienee pakollista nykyään. Perhe haluaa myydä saaren, Anna ei ole niin innokas. Vaikka hän on keski-ikäistymässä, hän muistuttaa lasta pysyvyyden ja muuttumattomuuden halussaan. Ikään kuin hän haluaisi ihmisen ikiaikaiseen tapaan saada elämästään ehjän kertomuksen, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Ehkä sellaisen kertomuksen voisi luoda kirjailija Laura (Emmi Parviainen), joka tulee saarelle yhden velipuolen mukana?

Mutta onko nykyajassa mahdollista saada kertomuksesta ehjää? Onko kaaosta ja muuttuvia tekijöitä liikaa? Symppaan Annaa vain lievästi; tätimäinen ärtymys herää ja mieleen nousee ilkeästi "hyväosaisten valitus", kun hän, menestyvän yhtiön toimitusjohtaja lakimies-, lääkäri- jne. veljineen, rimpuilee kysymyksiensä ja muutospaineiden keskellä. Miksi hän kokee olevansa jotenkin hukassa, vaikka hänellä on kaikki mahdollisuudet? Ihmisen on tehtävä valintoja! Kakkua ei voi syödä ja säästää! (ja muuta tätimäistä). Esimerkiksi: hän on naimisissa, mutta suhteessa naapuriin (Eero Aho). Miksei hän ota tuota hurmaavaa naapuria ja heivaa miestään? Miksi pitää kiinni asioista, jotka eivät toimi - peri-inhimillistä toki.

Näytelmän alkuosan asetelma suurine videoineen ja lähes minimalistisine näyttämöineen avartuu tarinan edetessä; myös näyttämö runsastuu. Tekniikan monipuolisesta käytöstä pidin, vaikka isot screenit veivät huomiota pois muista henkilöistä kuin videolla näytetyistä. Alussa tuntui jopa liiaksi videolta - hei, tulin katsomaan live-esitystä enkä leffaa - mutta tilanne elää. Tosin kenenkään muun kuin aina loistavan Emmi Parviaisen kasvoja en jaksaisi katsella kolmelta valtavalta näytöltä!

Sisarukset ja isä jäivät varjoon kautta tarinan, joka vyöryttää esiin niin monia aiheita, ettei yksikään pääse kunnolla keskiöön, kuten ei henkilöistäkään. Ehkä se symboloi Annan maailmankuvaa, ehkä se on juuri se ongelma - katsojan kannalta ongelma on se, ettei ongelma oikein hahmotu. Tai siitä saa vain pienen aavistuksen, mutta tunnetasolle asti kokonaisuus ei yltänyt, monesta hyvästä elementistä huolimatta. Toisaalta, kun elementtejä on paljon, jotain niistä jäi nakuttamaan takaraivoon vahvasti vielä muutaman päivän päästäkin. Kuten kirjailija Lauran rooli; oliko koko tarina hänen kirjoittamansa, Anna hänen luomuksensa. Vahva yhteys näillä kahdella joka tapauksessa on.

Niin, se valas ja Joona. Tulkitsin valaan vatsaan joutumisen eksymiseksi; ohjelmalehtisessä käsikirjoittaja sanoo sitä totuuden kohtaamiseksi, yhden seuralaiseni mielestä se saattoi olla pakopaikka, toisen mielestä turvanhakua. Monitulkintainen ja runsas näytelmä siis, tarina, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia.

Elena Leeve, Emmi Parviainen ja Eero Aho ovat esityksen tähdet, muita eivät heidän roolinsa salli nostaa. Neljänneksi tähdeksi nostaisin lavatekniikan kekseliään käytön, joka piti mielenkiinnon vireillä ja toi mukaan pilkahduksia huumorista ja laajemmasta maailmankuvasta.

Kenelle: Modernin ja taitavan teatterin ystäville, keski-ikäistyville, samastuville.

Muualla: Kerrankin olen samoilla linjoilla kuin HS:n Sanna Kangasniemi, tätä ei tapahdu usein. Tuijata pohtii komeasti näytelmää ja sanoo sen olevan romaani lavalla. 

Sain lipun teatterin bloggariklubin jäsenenä, kiitos! Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho (pääsin yhteiskuvaan!) kävi moikkaamassa meitä klubilaisia ennen esitystä ja sanoi ihanasti, ettei hän näe mitään ongelmaa siinä, että teatterin kansoittavat keski-ikäiset naiset, joista meidänkin joukkomme pääasiassa koostuu - kunhan kiinnostuneita katsojia riittää. Sitä paitsi tätiys on uusiutuva luonnonvara, meitähän tulee koko ajan lisää. Vakavasti sanoen, ihailen Myllyahoa suuresti. Hän on hienosti jatkanut Maria-Liisa Nevalan aloittamaa uudistusta tuoda teatterilaitos tähän aikaan, jopa edelle, ja rohkeasti uudistanut koko maan teatteria.

Suomen Kansallisteatteri: Sinivalas. Ohjaus ja käsikirjoitus Paavo Westerberg. 

Rooleissa Emmi Parviainen, Elena Leeve, Eero Aho, Kristiina Halttu, Elmer Beck, Esa-Matti Long, Markku Maalismaa, Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Timo Tuominen.

Lavasteet Kati Lukka, puvut Tuomas Lampinen, valot Ville Seppänen, dramaturgia Eca Buchwald, musiikki Kasperi Laine.

Kuvat: Kansallisteatteri, Tommi Mattila. Myllyaho ja minä -kuva: Pirita Tiusanen.

Kansallisteatteri: Masennuskomedia

Viisikymppinen Eeva Ahonen on menestyvän kansainvälisen teräsfirman johtaja, jolle työ on henki ja elämä. Urakeskeisyys ei palkitse, paitsi rahallisesti: Eeva saa burnoutin ja potkut. Hän joutuu etsimään elämisen oikeutusta ja merkitystä muualta kuin työstä.

Tuttu tarina kaikille bisneselämää seuranneille. Yllättävän raikkaasti ohjaaja Mari Rantasila sekä käsikirjoittaja Kirsikka Saari ja käsikirjoittaja-ohjaaja Jenni Toivoniemi ovat aihetta kuitenkin onnistuneet käsittelemään.

Eeva pakotetaan mukaan työkeskuksen toimintaan, mielenterveyskuntoutujana toisten joukossa. Onhan hänet todettu masentuneeksi - kuten burnout-tapauksissa useimmiten on, koska loppuunpalaminen ei ole tautiluokitus. Tavoilleen uskollisena hän alkaa tehostaa työkeskuksen toimintaa, jossa hänen mielestään on "suoritusvajetta" ja "potentiaalia". Seuraukset ovat yllättävät.

Näytelmän idea ei tulkintani mukaan ole esitellä työelämän armottomuutta, vaan keskittyä sen miettimiseen, mistä ihmisarvo syntyy, ja osoittaa tämän mietinnän tärkeys. Eevan sukupolvi, johon itsekin kuulun, on kasvatettu arvostamaan työntekoa ja taloudellista tulosta, minkä jälkeen tulevat muut asiat - kun ne on saatu työllä maksettua. Koska mikään ei ole ilmaista, on jonkun puurrettava niidenkin puolesta, jotka eivät siihen pysty. Näin ajattelemme Eevan kanssa. Vaikka rehellisyyden nimissä, puurtaminen ei ole hyväntekoa, vaan oikeuttaa ennen kaikkea oman olemisen ja suo hyvän omantunnon. On vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä elämässä on keskityttävä elämään ja kokemaan.

Kuten Eevan poika Mika (kuvassa yllä, Arttu Kapulainen) ajattelee. Hän reissaa Aasiassa ja itkee sukupuuttoon kuolevien orankien puolesta, haaveilee dokumenttifilmien teosta ja hakee laajaa näkymää itseensä ja maailmaan. Eeva maksaa, vaikka urputtaa: pojan pitäisi saattaa opinnot loppuun ja hakea töitä. Eevan ja pojan ajatukset törmäyttävät tehokkaasti kaksi vastakkaista maailmankuvaa. Voisivatko ne kuitenkin elää rinnakkain, jotenkuten molemmat jos ei ymmärtäen, edes hyväksyen?

Eevan suhtautuminen työkeskuksen muihin vakiokävijöihin on riemukasta katseltavaa. Kävijät ovat sellaisia kuin ulkopuolisina ajattelemme heidän olevan - lääke- ja päihdetokkuraisia, ylipainoisia ja onnettomia - mutta ovatko he "hulluja", kuten Eeva heitä kotoisasti nimittää? Vai jotain muuta? Ihan vain ihmisiä? Kuvassa alla Eeva pöydän takana, työkeskuksen vetäjä (Paula Siimes) seisomassa vierellään, edessä vasemmalla lähes tuntemattomaksi muunnettu Maria Kuusiluoma kuntoutuja-Pikenä, oikealla nuori syrjäytyjä Elias (Pietu Wikström).

Pirjo Luoma-aho loistaa pääroolissa. Hän tekee Eevasta elävän ja uskottavan, naisen, jonka tuntemuksia ja ajatuksia voi seurata vaivatta, vaikkei hän puhuisi mitään. Tuo ilmeikkyys! Se riemastuttaa, liikuttaakin. Työkeskuksen henkilöt ovat hekin todellisia, vaikka yksiulotteisempia, karikatyyrimaisia. (Ehkä ennakkoluulojen rikkomiseksi mukana olisi voinut olla myös joku, jolla ei ole näkyviä ongelmia käytöksessä tai ulkoasussa.)

Kyllä, Eeva joutuu ajattelemaan "boxin ulkopuolelta". Pahimmat fraasit eivät käy liikaa silmille, tai sanotaan, että siedettävästi, vaikka niitä näytelmään on ripoteltu jokaisen puheeseen. Niiltä ei siis voi välttyä, mutta ne löytyvät eri paikoista, katsojan mukaan. Oli hauska havaita, että yhteiskunnalle työtä tekevän kaverikatsojan mielestä bisnespuoli oli liioiteltu ja Eevan puhe kärjistettyä; minusta yrityspuolen tuntevana ei, päinvastoin. Kärkevämpiä tehokkuuspuheita olen kuullut elävässä elämässä. Minulle taas työkeskuspuoli - "sossupuoli" - oli enemmän kliseistä, kaverin mielestä taas se oli oikeaa ja todellista. Joten oletan, että balanssi on keskimäärin kunnossa.

Näytelmään on ympätty niin monta aihetta, että jokusen olisi voinut karsia: edellä mainittujen lisäksi viitataan uraäidin ja tavaralla kasvatetun lapsen suhteeseen ja toistellaan omituisuuksien hyväksyntää. 12 kerran pyöriminen on vaaraton neuroosi, mutta aika turha tässä. Naisen ikää korostettiin tiuhaan: oman kokemukseni mukaan jopa tai etenkin nuoremmat sairastuvat burnoutiin. Ehkä tässä vedettiin liikaa mutkia suoriksi; ikääntyvien työnsaannin vaikeudet ja burnout ovat eri asioita, vaikka johtavat ehkä samaan lopputulokseen. Läheisyyden ja seksin tarve sekä itsensä naurettavaksi tekeminen puolestaan olivat hyviä vetoja; ne koskettavat useimpia henkilöitä niin lavalla kuin tosielämässäkin, missä tahansa aikuisiässä.

Viihdyin katsomossa: periteatterillista liioittelua ja kärjistystä, mutta sen vastapainona arkeen veto onnistunutta. Ei tuo hätkähdyttäviä oivalluksia, mutta harvoin arkikaan sen tekee. Välillä naurattaa, vaikka aiheet eivät ole naurettavia. Nokkela sanailu ja Eevan sinnikkyys tuovat komedia-ainesta. Pidin siitä, että asiaan mentiin reippaasti heti, ilman turhia pohjustuksia. Henkilöiden ja maailmankatsomusten vastakkainasettelusta muodustuu yhteistyötä, kuten hyvässä sadussa kuuluu. Pelkäsin loppua: kuinka lälly se on? Kestettävä, sanoisin. Näyttelijätyö on varmaa kaikkien osalta, mutta eniten ylistän pääosan esittäjää, jonka taito, kauneus ja karisma ihastuttavat. Näytelmän kesto on oivallinen, kaksi tuntia väliaikoineen. Jotta työtätekevä jaksaa taas aamulla herätä puurtamaan.

Kuvat: Kansallisteatteri/Mitro Härkönen

Kenelle: Työelämässä sinnitteleville, syrjäytymistä pelkääville, syrjäytyneiden läheisille, arkitaidetta hakeville.

Muualla:  Kevyt hupailu, jonka aikana saa purkaa myös työelämän vaatimusten tuottamaa stressiä, sanoo Laura.

Kansallisteatteri: Masennuskomedia. Ohjaus Mari Rantasila, käsikirjoitus Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi. Rooleissa Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK). Toimivan lavastuksen on suunnitellut Katri Rentto (se iso pupu on pelottava!).

Lisätietoja Kansallisteatterin sivulta

Kansallisteatteri: Kangastus 38

Nyt on lupa odottaa suuria: Kangastus 38 on kirja, joka iski ilmestyessään lujaa, ja uudestaan, kun sen äskettäin kertasin. Kjell Westön kerronta kiehtoo aina, ja kertauslukemisella huomasin hätkähtäen saman, jota on mediassa hoettu: tarinan ajankohtaisuus on suorastaan pelottavaa. Olen aina uskonut, että parhailla taiteilijoilla on jokin outo molekyyli tai ihmiskunnalle toistaiseksi tuntematon aisti, jolla he kurkottavat tulevaan. Jälleen kerran se osoittautuu todeksi.

Miten kirja taipuu näyttämölle? Upeasti, voin sanoa. Ja tarkasti kirjaa seuraavasti, onneksi. Miksi keksiä hienoja oivalluksia uudestaan? Paitsi näytelmän keinoin: Rouva Wiik, Matilda ja Milja-neiti ovat tarinassa yksi henkilö, mutta lavalla on kolme naista, joiden yhteispeli toimii saumattomasti. Kun yksi lopettaa, toinen on jo aloittanut. Kullekin annetaan silti tilaa vuorollaan, kunnioittavasti. Läheisyys hahmojen välillä on käsinkosketeltava. Ja miksi ei olisi: ovathan he yksi ja sama henkilö.

Helsingin Kasarmitorin laidalla vuonna 1938 elän pätevän rouva Wiikin vierellä toimistoelämää, hoidan tuomari Thunen kirjeenvaihtoa ja juoksevia asioita, käyn ostoksilla tuomarin ystäviensä kanssa pitämää Keskiviikko-kerhoa varten: juustoja, keksejä, viskiä ja muuta, jolla herrat viihtyvät pitkän illan. Ostokseni painavat, eikä edes kohtelias ja kiltti Thune sitä huomaa, mutta se on pienin murheistani, kun astun kantamuksineni sisään ja kuulen keskustelijoiden äänet.

Kapteeni! Hän on yksi Thunen ystävistä! Ääni syöksee minut menneeseen, jonka olen päättänyt unohtaa. Halunnut unohtaa, tehnyt paljon työtä sen unohtamiseksi. Luulin onnistuneeni siinä hyvin. Ja olenkin!

Mutta menneisyyttä ei voi paeta - vai voiko? Onko se yhtä määräävä ja pysyvä kun sukutausta? Siitä kärsii Thunen ystävä Jogi: ei kannata olla taiteellisesti lahjakas juutalainen 1930-luvun lopulla. Ystävysten kommentit Saksan poliitikasta ja ylipäänsä politiikasta kylmäävät. Miten helposti menemme kovimmin huutavien mukaan? Mitä lopulta merkitsee se, että on oltu lapsuudenystäviä?

Thunen hahmo Westölle tyypillinen: sama mies esiintyy eri iässä ja eri persoonana kaikessa hänen kirjoittamassaan. Kiltti, viehättävä, älykäs, kohtelias, sivistynyt ja taiteellisesti/ammatillisesti lahjakas mies, jonka suhde naisiin on hämmentynyt - vaikka hän naisia viehättääkin - ja jonka elämään vaikuttavat suuresti lapsuudenystävät. Joista vähintään yksi osoittautuu aikuisena erilaiseksi kuin on luultu.

Samoin Westön tuotannossa toistuu vahvan ja itsenäisen naisen hahmo: tässä se on sivuosassa, mutta silti merkitsevä: Thunen entinen vaimo Gabi, josta emme näe vilaustakaan, mutta saamme hyvän käsityksen. Häpeämätön leidi, joka kirjoittaa aistillisen romaanin, josta ex-mies saa kuulla kuittailua. Gabi on mennyt yksiin erään Thunen lapsuudenystävän ja keskiviikkokerholaisen kanssa, josta aiheutuu luonnollisesti mietityttäviä tilanteita miehen seuraelämässä.

Mutta olennaisimpaan mennäkseni. Sydäntäni särkee rouva Wiikin, Matildan ja Milja-neidin puolesta. Kenen on tuo ääni, jonka rouva Wiik kuulee ja joka tuo pintaan huolella haudatut, unohtuakseen paljon työtä vaatineet muistot? Tätä katsoja saa arvailla viime minuuteille saakka, ja se tekee esityksestä piinaavan jännittävän.

Hieman särkyä myös Thunen puolesta, vaikka hänen edellytyksensä selvitä ovat aivan toisella tasolla. Hänen ei tarvitse särkyä, sillä hän elää kuplassa, kuten nykyisin sanotaan. Ehkä hän tajuaa sen, jotenkin? Kyyneleet kertovat sen - kun kupla rikkoutuu, on kyse enemmästä kuin yhden ihmisen kohtalosta.

Esityksen intensiteetti on vertaansa vailla. Tuskin edes hengitin tiiviimpinä hetkinä. Lavastus on oivallinen, tehokeinot videoineen vanhasta Helsingistä ja maisemista osuvia kuin ydinkärjet. Mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Seuralaiseni itki, minä vaivuin sanattomuuteen.

Naispääosan kolme esittäjää ansaitsevat kumarrukset ja kiitokset: etenkin Cécile Orblin, joka hurmaa katsojan rouva Wiikin roolissa täysin. Timo Tuominen Thunena on vakuuttava ja nappivalinta rooliinsa. Jos jostain haluaisi mainita, ehkä Milja-neidin synkkä puoli olisi saanut näkyä myös hahmossa enemmän - toisaalta ymmärrän valinnan hyvin: olihan nainen vain nuori viaton tyttö, kun paha tapahtui.

Näytelmä parhaimmillaan: herättää ajatuksia nykyajasta ja menneestä ja niiden yhteen nivoutumisesta. Ihmisestä - millaisia olemme, vuosiluvusta huolimatta. Mitkä voimat meitä ohjaavat, mitkä kantavat ja mitkä rikkovat. Miten reagoimme ääritilanteissa. Jos tämä ei ole tärkeää, mikä sitten? Kirjan lukeneena vaikutuin, mutta löysin tarinaan lisäsävyjä näytelmästä. Parasta oivallusta: tätä ja tuota en ollutkaan miettinyt aiemmin! Kirjaa lukematon seuralaiseni oli täysin myyty, eli tarinaa ei tarvitse tuntea etukäteen, vaikka tietysti aina lukemista suositan. Sen voi tehdä myös jälkeenpäin, jos lava tekee vaikutuksen. Ja tämä tekee.

Jos saisin toivoa, teatteri olisi aina tällaista. Montaa kenkää saa sovitella, ennen kuin se oikea löytyy. Tämä istuu täydellisesti. Kiitos.

Kansallisteatteri: Kangastus 38. Kjell Westön kirjaan pohjautuva näytelmä, dramatisointi Michael Baran yhteistyösssä ohjaajan Mikaela Hasánin kanssa. Suomennos Liisa Ryömä.

Rooleissa: Noora Dadu, Edith Holmström, Petri Liski, Esa-Matti Long, Cécile Orblin, Antti Pääkkönen, Kristo Salminen ja Timo Tuominen.

Lavastus Katri Rentto
Puvut Anna Sinkkonen
Tunnusmusiikki Markus Fagerudd
Valot Ville Toikka
Äänet Esa Mattila
Videosuunnittelu Paula Lehtonen
Naamiointi Laura Sgureva

Kuvat: Kansallisteatteri. 

Kenelle: Elämyksellisen teatterin ystäville, historian ja nykyisyyden yhdistäjille, vaikuttavuutta hakeville. 

Muualla: Kangastus 38 blogissa kirjana. Vangitseva, noir-henkinen dramatisointi, kertoo ESS niukasti, mutta oikein. "Harvinaisen onnistunut". 

Sain medialipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti

Kansallisteatteri halusi juhlistaa Suomen merkkivuotta ja tilasi satavuotisjuhlanäytelmän henkilöltä, jonka Mika Myllyaho arveli pystyvän vaativaan tehtävään. Pirkko Saisio otti tehtävän vastaan hieman kauhistuneena kunniasta (iso näyttämö! juhlanäytelmä!), mutta otettuna ja innostuneena, hän kertoi keväällä bloggariklubilla, ja kirjoitti näytelmän, jossa totisesti (mutta vähemmän totisesti) on iso pala Suomen tarinaa, Kalevalasta kuplaan, punavihreään sellaiseen, saakka.

Nimensä mukaisesti tarina seuraa Topeliuksen satua, tai oikeastaan jatkaa sitä: tähti vilkkuu koivun oksan alla, kutittaa puuta olkapäästä. Myyttinen metsä on tarinan kantava voima, kuten suomalaisuuteen kuuluu, ja hurmaa katsojan: puhuvien puiden ääni, liike, värit ja valot lumoavat!

Puiden alla kohtaavat ihmisparat ja muut elävät. Siepatut lapset löysivät sadussa kotitorppansa tähden ja koivun avulla, mutta nykyisin torppa on kesäviikonloppujen viettopaikka, jonne sisarukset kutsuvat ystäviä juhlimaan. Sisaruksina näemme hieman yllättävästi vanhempaa sukupolvea: veli Kristoffer on Jukka Puotila, sisko Hagar Tiina Weckström. Puotilan suoritus on aina yhtä varma ja taidokas. Hän ei näyttele, vaan on tarinansa henkilö. Tarina ei ole kronologinen, vaan vie katsojan läpi Suomen historian vahvasti nykyaikaan peilaten.

Köyhä ja kurja suomalaisuuden alkuaika tulee selväksi torpan tapahtumien myötä, ja sodat, Linna-viittauksineen. Saadaan tuta, miten ja millaisessa ilmapiirissä meidät on kasvatettu! Ruotsalaisuuden kausi on riemastuttava - totta kai ilon kautta, kun ruotsalaisuudesta on kyse. Kun ruotsalaiset vaativat alamaisiltaan osallistumista sotavarusteluun, muistutetaan myös saamapuolesta. "Mitä se nyt on yksi häst tai yksi lapsi någon gång, vastineeksi saatte yliopistot ja sivistystä!" Riku Nieminen tekee ruotsalaisen upseerin hahmon hykerryttävästi, oikein painotuksin ja huumorilla, joka upposi myös nuoreen teatteriseuralaiseeni.

Venäläisyys ei ole niin yksiselitteistä. Näytelmää voisi kuvata yhdellä sanalla hyvin saisiomaiseksi, joten Leninin iso osuus ei ole yllätys. Ja isolla tarkoitan sekä henkistä että fyysistä kokoa. Kuollutta painoa kantamaan tarvitaan aika monta suomalaista! Ja pää, se on vaikein hävittää. Vähän kauhistutti, mutta enemmän nauratti.

Nykyajan viikonloppuna torpassa pohditaan niin sisaruus- kuin muitakin suhteita ja vietetään aikaa yhdessä kännyköitä tuijottamalla. Siinä ei ole paljon yllättävää, mutta hienosti esiin tulevat isot kysymykset, jotka nykyisyyttämme muokkaavat, kuten ilmastonmuutos, luonnon tila, pakolaiskysymys ja yllättävät poliittiset päätökset. Thaimaalainen kotiapulainen, erottamaton perheen osa Lee hoitaa kotityöt ja arjen sujuvuuden, muiden pohtiessa syntyjä syviä (kuten sitä, milloin ravut ovat valmiit syötäväksi). Myös Ann-Lee (Elsa Saisio) opettelee suomalaisuutta, asiaankuuluvin nöyrin ilmein, peilinä omahyväiselle käytöksellemme.

Erityisesti odotin tulevaisuusosuutta - kun mennyt ja nykyisyys oli käsitelty - ja muutos tapahtuukin, tummempaan. Lee ei ole enää perheenjäsen, kun tiukka paikka tulee, kun rajoja siirrellään ja muureja rakennetaan. Jääkarhu joutuu tyytymään innostukseen pienestä jääkimpaleesta, sisaruksille rakkain puu kaadetaan. Mihin ihmiset joutuvat? Viimeiselle lautalle?

Ratkaisu jää viitteelliseksi: tulkitsin sen ihmiskunnan katoamiseksi, mutta tulevan voi nähdä myös toisin. Jo puut kertoivat, että tyttöjä ja poikia syntyy, kasvaa, kuolee, ja tämä kaikki toistuu. Tiesivätkö ne? Nuorta seuralaistani ärsytti loppuosan viitteellisyys. Hän olisi kaivannut tarinaan selkeän lopun ja ratkaisun. Mutta entä jos sellaista ei pysty edes aikuinen kertomaan? Entä jos hämmennyksen tila on juuri se, missä ollaan? Pointti, sanoi nuori seuralainen.

Kokonaisuus on moninainen: on sekä häikäisevää esitystä ja wau-efektejä, naurua (usein meille itsellemme) että kohtia, jotka tuntuvat tavallisuudella alleviivatuilta, etenkin sisarusten välisessä dialogissa. Vaikka olen sanojen ystävä, niitä oli kovin paljon! Vaikutelmat ja tunnelmat syntyisivät vähemmälläkin tekstillä? Satavuotisjuhlanäytelmän paikan Koivu ja tähti lunastaa komeasti, vaikka Lenin-osuus painottuu ja joitakin tärkeitä osia jää puuttumaan, mutta valintaa on tehtävä. Tämä on yksi näkemys suomalaisuudesta. Joku muu olisi kirjoittanut sen toisin. Saision kunnianhimoinen ja huumorilla ryyditetty tarina on fiksu veto. Liika juhlavuus ja ryppyotsaisuus olisi tylsää.

Teatterin mainosteksteissä muuten sanotaan, että "kaikki tunnemme Koivu ja tähti -tarinan": ei pidä paikkansa. En edes minä, 60-luvulla syntynyt, muistanut sitä googlaamatta; ei sitä enää kouluissa luettu minun aikoinani, saati vuosituhannen vaihteessa syntynyt seuralaiseni. Ehkä maininta viittaa vanhempiin ikäluokkiin parhaana näytelmän kohderyhmänä, mutta en rajaisi esityksen suositusta vain heille. Googlaten selvisi sekin, että Topeliuksen suvussa on oikeasti tapahtunut lasten sieppaus Venäjälle, mistä inspiraatio satuun on syntynyt.

Puina loistavat Riku Nieminen, Karin Pacius ja Heikki Pitkänen, jotka muiden näyttelijöiden tavoin esittivät useita rooleja. Kiitos etenkin heille ja Jukka Puotilalle, jotka nousivat kirkkaimpina tähtinä esiin taitavasta tekijäjoukosta. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä nautin aina suuresti loisteliaasta ympäristöstä ja tekniikasta, jonka tilat nykyisin mahdollistavat, ja etenkin siitä, että sitä osataan hyödyntää. Vieläkin ihmettelen puhuvia puita: kertaakaan en huomanut niiden tuloa, mutta jälleen ne olivat siinä, hätkähdyttävinä.

Kenelle: Peruslaadukkaan teatterin ystäville, Suomen tilasta ennen, nyt ja tulevaisuudessa kiinnostuneille, teatteritekniikan mahdollisuuksista innostuville.

Muualla: Myös Mannilainen oli ensi-illassa. Ja Henna. Ja Tuijata. Ja muita.

Kansallisteatteri: Koivu ja tähti. Ensi-ilta 13.9.2017. Käsikirjoitus Pirkko Saisio, ohjaus Laura Jäntti. Lavastus Kati Lukka, puvustus Tarja Simone, musiikki Markus Fageruud, valot Morten Reinan, äänet Raine Ahonen ja Esko Mattila, naamiointi Jari Kettunen.

Kuvat: Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Sain ensi-iltalipun Kansallisteatterin bloggariklubin jäsenenä.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys Turun Kaupunginteatterissa

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on osoittautunut kirjana tähdeksi: sen julkaisuoikeudet on tätä kirjoitettaessa myyty jo 14 kielialueelle, ja pisteytys on ollut loistoluokkaa kaikkialla. Ei tiennyt pienen kylän poika, mitä seuraa, kun kirjoitteli iltaisin ilokseen tarinaa ja näytti sen kaverille, joka lähetti käsiksen kustantamoon.

Ei edes kustantamo arvannut seurauksia, vaikka pitikin tarinasta - mikä kertoo alan vaikeudesta, ennakoinnin mahdottomuudesta jopa asiantuntijavoimin. Kirja kuitenkin räjähti: ennen maailmavalloitusta se oli Suomessa myydyimpien ykkönen monta kuukautta ilmestymisvuonnaan 2014. Kansa tykkäsi, josta on luonteva seuraus, että tarinasta on tehty teatterisovitukset tätä kirjoitettaessa Turussa ja Kotkassa. Ensinmainittua kävin katsomassa kirjabloggaristatuksella samalla reissulla, jolla juhlittiin Kinnusen seuraavan kirjan, Lopotin, julkkareita. Kirjasta lisää heti kun ehdin sen lukea!

Logomo on viihtyisä, Helsingin Kaapelitehdasta muistuttava entinen teollisuustila, jossa Turun Kaupunginteatteri tätä nykyä pääosin toimii, kun teatteritaloa peruskorjataan. Minulle Logomo oli tuttu vain telkkarista, Voice of Finlandista; myös sen nauhoituspaikan läpi kävelin. Ilmeisen laajat ja muunneltavat tilat siis.

Neljäntienristeys-näytelmä noudattaa kirjaa tarkasti. Repliikit ovat lähes kokonaan suoraan kirjan tekstiä, mikä aiheutti hassun tunteen: tiedän, mitä tuo sanoo seuraavaksi, ja melkein sanon sen ääneen, kuten lapset tuttua satua lukiessa. Ratkaisu on ymmärrettävä: miksi muuttaa mietittyä ja hienoa tekstiä. Ja se palkitsee kirjan lukeneita. Yllätyksiä silti saa olla, kun ollaan eri foorumilla, ja muutama sellainen tulikin. Mutta pääosin teksti on kirjasta, joten keskitytään dramaturgiaan. Miten kirja taipuu näyttämölle, teatterin keinoin esitettäväksi? 

Viihdyttävästi ja fiksusti. Kirjan runsas sisältö on tehokkaasti tiivistetty kahteen näytökseen. Ensimmäinen tutustuttaa katsojan tilanteeseen, henkilöihin ja draaman avainasioihin, toinen syventää ja edistää niitä ajan kulumisen ja ihmisten ikääntymisen kautta. Tiivistys toimii, vaikka epäilin, ettei kirjaa lukematta kaikkea voisi ymmärtää: kysyin tätä monelta kanssakatsojalta, mutta kirjaa lukemattomat vakuuttivat, etteivät asiat olleet epäselviä. Itse en olisi ollut yhtä hoksaava; en varmasti olisi tajunnut kirjaa lukematta vaikkapa korsuissa asumisvaihetta, en ehkä tiettyjä Onnin ihmissuhteitakaan.

Onni on selin oveen, jonka takana "tuntematon mies".

Lahja ja Kaarina. 

Toisaalta, näytelmä tuo tarinasta esiin piirteitä, joita en kirjaa lukiessa noteerannut. Kuten Lahjan fyysisen tarpeen rakastaa, epätoivon. Tai Kaarinan ja Lahjan suhteen, joka lavalla konkretisoituu jopa kirjaa terävämmin; Kaarina herää henkiin persoonana, mistä kiitos mainiolle Ulla Reinikaiselle. Kirjassa lapsilla on iso rooli, näytelmässä pienempi. 

Näyttämöllä kirkkaimmin loistaa Joonas Saartamo Onnina. Hän on Onni, uskottava ja elävä, naimisissa Lahjan kanssa, kahden ja puolen lapsen isä. Maria, Kirsi Tarvaisen taidolla tulkitsema viisas ja itsenäinen kantaemo, on herkullinen hahmo, joka ei kuvia kumartele ja joka rakastaa tytärtään Lahjaa. Lahja, jota esittää Riitta Salminen, kasvaa tarinassa kehdosta hautaan. Ehkä näytelmän vaikein rooli, siksikin, ettei Lahjan elämä ole helppoa eikä hän henkilönä herätä sympatiaa. Salminen suoriutuu urakasta puhtain paperein. Lahja on toimen nainen, mutta yksioikoinen, ja oman avioliittoturhautumisensa vuoksi karmea anoppi Kaarinalle. Kaarinan tunteikkaampi hahmo tuo piristettä ja myönteisyyttä muuten synkänpuoleiseen tunnelmaan. Lahjan poika Johannes valitsi siis vaimon oikein, vaikka Lahja tietenkin moittii, siitäkin. 

Ihmissuhteita ja sukupolvien kiemuroita pohditaan, ikiaikaisia kysymyksiä. Neljäntienristeys on siten hyvin perinteinen kirja - ja näytelmä. Ja sanon tämän myönteisessä mielessä. Siinä ehkä piilee suosion salaisuus? Samaistumispintaa löytyy monelle sukupolvelle, rooleja ei tarvitse arvailla.

Kantaemo Maria lapsenlapsineen, joista keskellä ihastuttava Helena.

Katsomot on järjestetty lavan molemmin puolin. Kiva ratkaisu, joka tuo läheisyyden tuntua näyttelijöiden ja katsojien välille ja osoittaa, että isokin teatteri voi olla pieni. Mutta varmasti haastava tekijöille, kun molemmat katsomot on huomioitava. Hienosti homma kuitenkin toimii, samoin puitteet muuten, kuten lavastus, puvut ja äänet. Tarkkaa työtä ja paljon mietintää on niiden eteen tehty, sen aavistaa taviskatsojakin. Kokonaisuus puhuu yhtä kieltä.

Tehokeinot menevät hieman överiksi. Pyrotekniikkaa käytetään ylitsevuotavasti (vaikka olimme muutenkin liekeissä, hah), samoin joitakin symbolisia asioita, kuten kirjeiden heittelyä ja naulan naputtamista rakentamista kuvaamassa, on paljon. Pidän viitteellisemmästä ilmaisusta: lastenohjelmamainen ylikorostaminen tuntuu turhalta. Vaikka liekit näyttivät kyllä hienoilta! Etenkin kohtauksessa, jossa saksalaiset polttavat Kuusamon talot. Tehokeinojen käyttämisessä on se vaara, että katsoja alkaa seurata vain niitä, jolloin katse harhautuu itse sisällöstä.

Seurasin näytelmää henkeä pidätellen. Jos ensimmäinen näytös meni tunnustellessa ja tutustuessa, toisessa tunnelma sakeni ja sisältö alkoi kristallisoitua. Jos näytelmässä olisi ollut vielä kolmas näytös, ties mihin olisi päästy! Muutamia tunnelmaltaan todella tiiviitä kohtauksia nähdään, kuten "rättikohtaus". Joitakin pieniä epätasaisuuksia näyttelijätyössä saattoi olla, mutta hetkeäkään en toivonut ajan pikaista kulkua enkä vilkuillut kelloa. Nautittava, monipuolinen ja huolella toteutettu elämys ja mannaa kirjaa rakastaneille. 

Kenelle: Maakuntateatterin ystäville, perustarinaa kaipaaville, sukupolvien ketjua miettiville.

Muualla: Isa oli ensi-illassa, mutta katsoi näytelmän uudestaan kanssamme ja puhuu siitä vuoden merkkitapauksena, jo tässä vaiheessa. Isa on seurannut näytelmää harjoituksista saakka. Kirsi sanoo näytelmässä korostuvan kirjaa synkemmät sävyt.

Toinen Kirsi raportoi kattavasti Lopotti-kirjan ennennäkemättömän valtaisat julkkarijuhlat (no, en ole monissa julkkareissa ollut, mutta oletan, ettei näin megaluokan upeita tapahtumia usein ole), joiden jälkeen menimme katsomaan näytelmän. Kiitos illan järjestäneelle Bonnierille ja kaikille kanssajuhlineille hienosta ja antoisasta tapahtumasta! Ja tietysti itse Tommi Kinnuselle sekä Turun Kaupunginteatterille elämyksistä ja sisällöstä, joka kaiken tämän mahdollisti.

Turun kaupunginteatteri: Neljäntienristeys. Perustuu Tommi Kinnusen samannimiseen romaanin. Dramaturgia: Paula Salminen. Ohjaus: Susanna Airaksinen.

Jutun kuvat: Otto-Ville Väänänen / Turun kaupunginteatteri.