Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kirjailijan uutuus on yllättävän henkilökohtainen: katse kääntyy sisään, itseen ja perheeseen, kun aiemmin kirkasta havainnointia on saatu lukea ympäröivistä asioista ja ilmiöistä. Kirjan nimikin viittaa tähän osuvasti (minkä nokkelasti tajusin vasta nyt). 

Syy löytyy tilanteesta, jossa isäkertojan (nimeltään Harry) perheen taaperolla havaitaan vakava, jatkuvaa huomiota ja hoitoa vaativa sairaus samoihin aikoihin, kun toinen lapsi on syntymässä. Hurja, vaativa kuvio, ja sen tuntemuksista isä kertoo. 

Pikkulapsiaika on kuormittavaa ilman erityishaasteitakin, tiedetään: 

"Ja monet sanoivat, että olivat jatkuvasti väsyneitä, odottivat päivästä toiseen, että saisivat hieman levätä. Ja monet sanoivat, että se oli heidän elämänsä parasta aikaa. Ne olivat samoja ihmisiä."

Kirjoittaminen kantaa ja kyllä, varmaan terapoi. Mistä kirjoittamisen pakosta ja nautinnosta kärsivä kirjoittaisi, jos ei siitä, mikä elämässä juuri nyt on suurinta? Koen kyllä itse, etten lue kirjaa sen aiheen takia, sillä pikkulapsiarki ei ole minulle läheinen asia tässä elämänvaiheessa, vaan luen sen Salmenniemen tekstin vuoksi, tavan tehdä tekstiä, ilmaista asioita. Tarinassa ollaan paljon sairaalassa, ja se on epämukavaa: kuka siellä haluaisi olla, lukijanakaan. Mutta kun tilanne on tämä, niin aiheesta huolimatta. Luen ihan mitä tulee.

Teksti ei petä, sen hienouksia voi ihailla. Selkeyttä ja täsmällisyyttä, kauniilla konstailemattomalla tavalla, joka on Salmenniemelle tyypillinen. Lapsiperheille tai sellaista suunnitteleville en kirjaa silti suosittele, saattaa turhaan tuoda huolestumista ja pelkoja. Vaikka kuinka järjellä tietäisi, että elämässä voi koska tahansa sattua mitä tahansa kenelle tahansa, pelot lasten takia ovat lamaannuttavimmat. Ja myös ilo ja onni ainutlaatuisimmat, mitä voi kokea, ihan vain muistiksi tähän tämäkin puoli. 

Valtava univelka, muutosten tuoma hämmennys, kaikki uusi eikä välttämättä toivottu velloo, painii ja jyrähtelee ja kiertää kertojan mielessä. Se väistämättä näkyy myös tekstissä eräänlaisena hapuiluna, ajatuksen särööntymisenä. 

"On myös jotakin muuta, kimaltavaa, joka väreilee kolmiulotteisen maailman takana. Se on yleensä piilossa, mutta joskus välähtää näkyviin. Sen näkee vauvan katseesta. Sen näkee silmistä, jonka väristä ei vielä voi olla varma, silmistä, jotka eivät ole tottuneet ulkomaailmaan ja valoon. Täytyy yrittää muistaa se. Silti väsymyksen keskellä maailmani on kolmiulotteinen. Välillä se on kaksiulotteinen. Useimmiten sen on harmaa. Välillä se on melkein näkymätön. Minun täytyy keskittyä, jotta pysyn maailmassa kiinni."

Odotan innolla mutta kärsivällisesti kirjailijan tulevia teoksia, julkaisut ovat aina merkkitapauksia.

"Kaikki on samaan aikaan hyvin ja hirvittävää."

Kenelle: Selkeän kauniin suomen kielen ystäville, miehen mielenliikkeistä uteliaille, isän roolia miettiville, perheaiheiden ystäville. 

Muualla: Reader why did I marry him tekee kirjasta huomioita kannen väriä myöten. 

Muuta Salmenniemeä:

Varjotajunta
Uraanilamppu ja muita novelleja
Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä. Siltala 2024. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Kirjahajantoja

Muutama hajanainen havainto, hajanto, luetuista kirjoista muistiksi. 

Harry Salmenniemen novellit ovat kauniita, tarkkoja ja yllättäviä, siksi oli luettava myös miehen ensimmäinen romaanimuotoinen teksti. Myös siinä on mainiota oivaltavuutta ja arkisten havaintojen kuvailua uudesta kulmasta. Vähemmän luovan työn tuskailua kuin luulin, mikä on hyvä.

Pystyn samastumaan moneen ajatukseen, kuten siihen, että "Minulla on liikaa ajatuksia." Myös seuraava puhutteli minua:

"Lattialla maatessani alan yhtäkkiä sääliä kaikkia, jotka kokevat elämää, sillä elämä on masentavaa. Se on onnettomuus. Värikäs ja tapahtumarikas elämä on kaikkein suurin onnettomuus. Kokemukset ovat rasittavia. Matkustelu, uudet ihmiset, juhlat, sukkahousut, drinkit - pohjimmiltaan masentavia. Vasta lattialla olen ymmärtänyt todellisen logiikan: mitä enemmän kokemuksia, sitä masentuneempi ihmisiä. Mitä enemmän matkustelua ja kumppaneita, sitä lasittuneempi katse. Mitä enemmän harrastuksia, sitä pahemmat uniongelmat."

Ironista, totta kai. Huokaan hivenen kyllästyneenä, mutta uskon, että takakannessa parodiseksi autofiktioksi kuvattu teksti on itse asiassa totta, kuten autofiktiot aina käsittääkseni ovat; enemmän autoa, vähemmän fiktiota. Eli siis suurin piirtein tosissaan ollaan. Kuin autofiktio-käsitteen taakse voisi mennä piiloon todellisuudelta. Ei voi, eikä parodiankaan. Ilman näitä suojakääreitäkin tekstiä on hyvä lukea, jos erään miehen mietteet kauppakeskuksista, ihmisistä, kovien arvojen politiikasta, kirjallisuudesta tai perheestä kiinnostavat. Minua kiinnostivat. 

Harry Salmenniemi: Varjotajunta. Siltala 2023. Graafinen suunnittelu Mikko Branders, kansikuvat Mikko Rikala.

Toinen teos, jonka idean lukija joutuu itselleen selittämään ironian takaa, on Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä. Ajattelen näin: se kuvaa vääristynyttä, ruudun takaa elettyä maailmaa, jossa elämme, eli somea ja siitä riippuvaisia. Somen häilyvyys, järjettömät mutta pakottavat klikkiyhteydet ja ihmisen pakottava tarve seurata niitä tulevat selviksi, Jukka Viikilän Taivaallisen vastaanoton tapaan, mutta sata kertaa hullummin. Kunnes tämä kaikki törmäytetään todelliseen elämäntapahtumaan, jota ei voi virtuaalisesti paeta. 

Kirja heille (meille), joille some on liian kiinnostava ja niille, jotka haluavat ilmiötä ymmärtää. 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä. (No One Is Talking About This). Tammen Keltainen kirjasto 2022. Suomennos Einari Aaltonen.

Jatkumoksi kirjalle Kukaan ei puhu tästä sopii otsikko Siitä ei voi kertoa. Aihe on päinvastainen: siinä missä Lockwoodissa ollaan virtuaalimaailmassa, Pihlajamäen todellisuus on karu ja väkivaltainen. Sota Euroopassa, naiset vankileirillä, tiedätte mitä varten. Taustalla on Kroatian sota, arvelen.

Nuori Mirjana oli vankina äitinsä ja muiden naisten kanssa. Heitä ei kohdeltu hellästi. Nyt Mirjana todistaa sotaoikeudenkäynnissä tapahtumia, sitä, mitä hänelle ja muille on tehty. Olen kyyninen: olisiko moinen oikeudenkäynti nykyisin edes mahdollinen? Haagissa vielä käsiteltiin Kroatian sodan tapahtumia, mutta ajat ovat erilaiset. Olen silti toiveikas: kun Ukrainan sota on ohi, toivottavasti edes yritetään etsiä syyllisiä kärsimykseen ja väärinkäyttöön. Kirja on julkaistu 2003. Nuoren tytön tarina koskettaa ja tuntuu ajattomalta. Suosituksena sodan oikeutusta ja seurauksia miettiville.

Tiina Pihlajamäki: Siitä ei voi kertoa. Atena 2003. 

Urheilua seuraan mieheni ja lapsenlapseni myötä pakosta ja miellyttämisen halusta, ilman omaa kipinää. Petri Tammiselle se puolestaan on iso osa elämää, minkä varassa voi kirjoittaa vaikka elämäkerran. Ja hyvä niin: halusin lukea kirjan aiheesta huolimatta, sillä ihailen pelkistyksiä ja lakonista huumoria, ja yritän oppia tiivistyneistä lauseista ja ajatelmista, joita Tammiselta olen tottunut saamaan.

Oivallan, ettei urheiluhulluus ole vain fyysistä suorittamista, omaa tai toisten. Oikeastaan enemmän muuta: Yhteisöllisyyttä, ystävyyttä. Onnistumisen ja pettymyksen tunteita, niiden purkua. Vuosikymmenien mittaisia muistoja, oman maantieteen paaluttamista. Kiinteä osa ihmiseksi kasvua ja olemista. Muun muassa. Hienosti Tamminen kuvaa myös sen, että perhe ja sen rakastaminen on silti tärkeintä. Prioriteetit ovat kohdallaan, ja mietin: jos rakkaus ja intohimo ovat ihmisessä olemassa, vahvistuvatko ne kohteesta riippumatta, kun jokin osa-alue ne sytyttää? Voiko urheilurakkaus olla väylä perherakkauteen, tai toisinpäin? 

Sain mitä hain, ja pikkuisen riemastuttavaa lisää. 

Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho.

Emma Clinen esikoinen Tytöt kertoi joukkoon kuulumisen tarpeesta ja armottomasta ulkopuolisuudesta - vähän muuten kuin kotimainen Petra Forstén kirjoitti kirjassaan Kadonneet tytöt; en niin vaikuttunut siinä käytetystä kielestä, mutta aihe ja idea ovat kiinnostavat ja loppukohtaus hienoimpia ikinä! - ja samalla aiheella Cline jatkaa toisinkoisessaan. 

Alex haahuilee. Nuori nainen ajelehtii tilanteesta toiseen, paikasta toiseen, henkilöstä toiseen kuin kevyesti tuulen mukana lentävä pölypallo. Symboliikkaa ajan ihmiskuvauksessa on liiankin kanssa: elämänhallinnan puute, päämäärättömyys, kontaktien solmimisen vaikeus, realistisen minäkuvan puuttuminen ja vaikka mitä voi ajatteleva lukija löytää. 

Yhden idean juttu paisuu liikaakin, pitkä novelli olisi riittänyt. Vaikuttavan häiritsevä se silti on. Tarina jättää epämukavan olon, tarkoituksella. Clinen Tytöt on muuten Moskovan kiellettyjen kirjojen listalla, jonne sujahtanee tämäkin.

Emma Cline: Vieras. Otava 2023. Suomennos Christina Sandu. 

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Salmenniemen novellit hykerryttävät; olen niiden äärellä valmis hidastamaan lukutahtia, pysähtelemään ja toistelemaan. Myönnyn. Kun kertoja tarkkailee itseään ja lähiympäristöään, tarkkailen mukana. Kuten novellissa Yöllä taivas:

Lapset: "...ne olivat niin rauhallisia ja luottavaisia, että saivat aikuisen suunniltaan. Itse: Ihminen ajattelee itseään eri tavalla kuin muita, armottomammin mutta myös välittävämmin, jos hänellä on onnea. Vaimo, staattinen ja kaunis, hengittävä. Salainen kultavaranto, ääretön."  

"Ministeristä näkee heti, että hän ei tiedä mitä puhuu, sanoo vain jotakin." Toisaalta novellissa Päätöksiä ministeri voi pahoin leikkauksista alustaessaan ja valottaa sitä, miten hallinnossa raportteja käytetään, miten asiantuntijoihin suhtaudutaan ja millaista oma työ on: "...ehdin lähes ajatella jotain, mutta sitten siirryimme jo toiseen asiaan." Ei ihme, jos merkitys on hukassa.

"Jos saisin päättää, hän ajatteli, mutta ei saanut päätettyä, mitä tahtoisi päättää. Ehkä sähkön hinta, hän ajatteli."

Galleria-novelleissa saamme tutustua psykologin potilaisiin. Niistä löytyy niin monta tuttua hahmoa, että naurattaa. Osumatarkkuus on huippua. Ja psykologi itse, mikä on hänen ongelmansa?

Novellissa Harhoja on täti hoitokodissa, hoitajan hoivattavana, ja lääkäri Hokkasen. Täti on tärkeä. Lääkäriä kiinnostavat harhat, "...etenkin jos näette ympärillänne kapinallisia, kertokaa minulle."

Unen kutsu on surrealistinen, no, uni. "Koska ihmiset ovat toisilleen pohjattoman vieraita, en ole koskaan tahtonut sanoa lukijalleni mitään muuta kuin ole hyvä enkä ole rukoillut lukijoiltani muuta vastausta kuin pienen ja lämpimän kiitoksen", sanoo novellin Ihminen on onnellinen eläin kirjoittaja, jota ei kiinnosta oma tekstinsä, ei ihmisten kipupisteiden kuvailu eivätkä rakkaustarinat. Hän miettii, ettei ihmisen pidä missään nimessä paljastaa todellisia tunteitaan, sillä siitä ei hänen kokemuksensa mukaan hyvää seuraa. Eikä muutenkaan kannata vouhkata, mistään. "Ne, jotka kysyvät itseltään suurimpia kysymyksiä, ovat jatkuvasti onnettomia. Heidän on kysyttävä elämän merkitystä, koska he eivät osaa tyytyä katselemaan elämää sameasti ja etäältä." 

Arkialakulo ja masennus, suuret intohimot - kaikki päivät päättyvät kuitenkin hampaidenpesuun, "joten on samantekevää, mitä ajattelen tai ketä rakastan." Ei novelleissa aina olla kuitenkaan toivottomia. Ei oikeastaan useinkaan, vaikka epäkohtia ja perusteita epätoivolle riittää.

Presidenttejä-novellissa keikautellaan käsityksiä maamme johtohahmoista. Teemana on eräs kakkaan liittyvä alatyylinen nimittelytermi. Vaikeus kieltäytyä croissantista on kertomus, jota epäilen tosipohjaiseksi. Asiaan liittyy lentokoneruoka ja kas, taas kakka. Mies ei vastaa -novellin loppu on jo tyypillisenä pitämääni tapaan epämyönteinen elämälle, mutten osaa päättää, onko juttu kunnianosoitus Hymyilevä mies -elokuvalle vai pyristelyä sen maailmankuvaa vastaan.

Haastattelu: eräkirjailija kertoo urastaan, Cheek-tyyliin, kysymys-vastaustekniikalla. "Miltä susta nyt tuntuu, elämä ja kaikki? Mä katson, että kuka tollanen jätkä niinku on. Joku tollanen kotimaisen novellistiikan ja eräkirjallisuuden stara. Onks se niinku oksymoron? Onko sellaista olemassakaan? Miten se edes vois olla? Usein ennen kuin mä lähden ulos mä kattelen peiliin, kattelen ja kattelen... Enkä siks, että mä ihailisin itteeni vaan siks, etten tunnista kaveria. --- Mut anyway, aina kun mulle on tullu tilaisuus olla jossain hyvä, mä olen aina halunnut olla siinä paras. Tää on ajautunu aika pitkälle." Hulvaton kaikkine viittauksineen.

Novelleja on 16, tunnelmaltaan erilaisia - päättömiä ja hulvattomia, haikeita ja ajattelevia. Salmenniemen teksti on sulavan kirkasta, jos kohta perimmäinen kannanotto saattaa ajoittain jäädä lukijalle arvoitukseksi.

"Kaikki yritykset, väsymys, ja pirteät hetket. Eivät ne olleet turhia."

Sain yllättävän ekstraelämyksen Salmenniemestä: Runokuu 2019 -päätapahtumassa Helsingin Suvilahdessa harvoin esiintyvä proosabändi Ihmissyöjien ystävät esitti Salmenniemen novellin Mies ei vastaa musiikkina! Itse biisinsä tekevän bändin jäsenet ovat solisti ja kirjailija Marjo Niemi (Kaikkien menetysten äiti, Miten niin valo, Ihmissyöjän ystävyys), rumpali ja kirjailija Eeva Turunen (Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa), saksofonissa Pirita Tiusanen ja kitaran varressa Jarkko Tiusanen. Bloggari pääsi fanikuvaan bändin kanssa. Kiitos siitä ja elämyksestä bändille ja kirjailijalle!

Kenelle: Uuden novellin lukijoille, viihtymään ja ajattelemaan pyrkiville.

Muualla: Hehkutusripuli iski Omppuun.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja. 

Siltala 2019. Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Niminovellia lukiessani iski tunne, että olen lukenut tämän ennenkin. Joskus alakoulussa tai niillä main. Hetken muisteltuani nimi tarkentui: Siihen aikaan, kun isä lampun osti. Mitä, ovatko kirjan novellit modernisoituja versioita vanhoista? Ainakin ensimmäinen on, ja ilmeisesti muutama muukin, kun asiaa googlailin, mutten niitä tunnistanut. Yritin unohtaa havainnon, olla miettimättä mahdollisia esikuvia ja pysyä uteliaana sille, mitä ja miten Salmenniemi sanoo.

Uraanilamppu vaikuttaa hyvältä valinnalta aloitusnovelliksi. Kirjailija sytyttää kirkkaan valon lukijalle käydä lukemaan eteenpäin? Tai: varokaa silmiänne, kohta tulee tavaraa, joka voi sokaista. Vai onko ajatus ennakoida ydinsotaa? Valo valaisee luita myöten - vain rangat jäävät jäljelle?

Krematorio-novellissa hypätään tiukasti tähän päivään ja pakolaisiin. Suuriin odotuksiin, tuhon todennäköisyyteen. Novellissa Kertomus ollaan taas turvallisessa arjessa, lukemassa. Yrittämässä ymmärtää. Tai noudattaen annettua neuvoa, joka on annettu tosissaan tai sitten ei.

"Ensi lukukerralla ei kannata edes yrittää miettiä, mitä kertomuksessa tapahtui, kannattaa vain pysähtyä nauttimaan kielestä, siitä miten kieli soi ja viettelee mukaansa." 

Fantastinen salaatti huvittaa tänä ruokahypen aikana. Toivottavasti se päätyy johonkin ruokablogiin. Fyysisiin yksityiskohtiin keskittyvä Toiminta vie ajatukset kouluaikaan, jossa varhaisteinipojat väsäsivät samantyylisiä ainekirjoituksia ja nauraa rätkättivät. En pitänyt ideaa nerokkaana silloin, en tee sitä nytkään. Kuten en myöskään kirjailijan elämän kuvausta noin yleisesti ottaen, vaikka novelli kustannustoimittajan kanssa käydystä keskustelusta Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani on aiheesta lukemistani tarinoista parhaasta päästä ironiansa ja päättömyytensä ansiosta.

Mitä Salmenniemi novelleillaan sanoo? Maailma on vinossa, kirjailijana olo tuskaisaa mutta palkitsevaa (sen vinon huomaamisen takia), miehen elämä synkeää? Näihin tummiin suuntiin lukija saa vahvoja viitteitä, mutta silti tekstiä on simppelisti sanottuna kiva lukea; se kantaa.

Sisältö yllättelee: Salmenniemi luo 13 novellillaan lukijalle runsaasti mielleyhtymiä, niin että kirja on täydempi kuin kansiensa välinen tila. Vaikka osa meni viuhuen ylhäältä ohi (en varmaan tajunnut hienoja intertekstuaalisia viittauksia tai muita tehokeinoja). Mutta teksti soljuu ja solisee vaivatta yli kivien ja karikoiden, saa lukijan luottamaan jatkumoon ja luo eteenpäin menon tuntua, vaikka aiheet välttämättä eivät. Hieno näyte suomen kielen taipumisesta tuoreesti ja kirjailijan osaamisesta kielen tuntijana ja käyttäjänä.

Kenelle: Pohtivalle lukijalle, itsestäänselvyyksien inhoajalle, kielitaidon ihailijoille.

Muualla: Tuija ei jäänyt välinpitämättömäksi. Nyt ollaan tilassa, jossa normaali määritellään uusiksi, sanoo Lukupinon Simo.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja. Siltala 2017.

Helmet-haaste 2018 kohta 9: kirjan kansi on yksivärinen.