Turun kirjamessut, päivä 1

Kirjamessut Turussa ovat alansa vanhimmat ja perinteikkäimmät, ja siellä on aina mukava käydä. Hyvä henki välittyy, kotoisuus on läsnä, ja kompaktina kokonaisuutena tapahtuma on helposti hallittavissa. Suomeksi: pienempi tila kuin Helsingissä ja vähemmän ohjelmaa, mikä tuo läheisyyttä ja helppoutta messukävijän urakkaan. Silti kaikki olennainen on läsnä. Ohjelma on huolella mietitty, tasapainoinen ja enemmän kuin runsas. Ohjelmajohtajana toimii Jenni Haukio, joka avasi tilaisuuden  perjantaiaamuna bloggareille ja medialle.

Ohjelmakokonaisuudessa on luovuttu maateemoista ja siirrytty taideteemoihin. Tämän vuoden teema on teatteri (seuraaviksi musiikki ja kuvataiteet). Teatteri on luonteva kirjojen kaveri monesta syystä; itse ajattelen sen olevan näyttämöllä esitettävää kirjallisuutta (no, muutakin, mutta tästä lähden). Vaikka esityskeino on eri, teksti ovat perusta.

Mitä tein perjantaina, ensimmäisenä messupäivänä?

Epärunoihminen kiinnostui, kun Runo-Kaarina-tunnustuksen voitti kirja, jossa runoillaan putkiremontista! Taidan suositella eräille työkavereille. Ikääntyneelle myös metafora on tuttu, kirjaa en ole vielä lukenut, mutta pian. Onnea Ilkka Tahvanainen voitosta kirjalla Putkista ja virtauksista!

Yksi messujen suosituimmista esiintyjistä oli Seela Sella. Tupaten täysi katsomo nautti Haukion "legendaarikseksi" aivan oikein kuvaaman Sellan puheista ja esiintymisestä. Jos on charmia, on charmia. Elämänsä kirjoiksi hän mainitsi koulussa opetetun suomalaisen runouden - Eino Leinon, Lauri Viidan ja muut - mutta yllätti myös maininnalla, että nykyajan runoutta ovat räppitekstit, joita hän arvostaa paljon. Romaanikirjailija ylitse muiden on Sellalle Viktor Frankl, jonka esikoiskirjan kappaletta hän kuljettelee aina mukanaan, repaleisinen kansipapereineen. Haastattelu Yle Areenassa. 

Nuorta laitaa edusti tubettaja Miklu, joka debytoi esikoiskirjailijana. Paras kirja ikinä (Otava, myös Miklun itse lukemana äänikirjana) ei noudata kirjallisuuden perinteisiä laatukriteerejä paitsi osaavalla oikoluvullaan (vain prosentit on merkitty väärin), mutta jos ja kun se saa nuoria kirjojen pariin, on Miklun itselleen asettama tehtävä hoidettu enemmän kuin hyvin! Kaksikymppinen Miklu on katsonut omien sanojensa mukaan suurinpiirtein kaikki Netflix-sarjat ja videot ja leffat, mutta kun hän pari vuotta sitten idoliensa kommenttien perusteella kokeili kirjojen lukemista, hän jäi välittömästi koukkuun. Eivätkä nuo muut kanavat kuulemma vedä vertoja kirjalle ja lukemiselle, lähellekään.

Miklu on oivaltunut kirjan jujun, sen, että lukemalla löytyy ajateltavaa ja näkökulmia, joita ei muuten tavoittaisi eikä tajuaisi. Kirjan kanssa joutuu aina hienoiseen haasteeseen verrattuna valmiiksi kuvitettuun tv-sarjaan tai elokuvaan. Kokemus vastaa hienosti huoleen lukutaidosta: lukija havaitsee, miten sitä ei voi tuijottamalla korvata. Miten tärkeä se on arjessa selviytymiselle, elämyksellisyydestä ja tietomäärän kasvamisesta puhumattakaan. Näistä Miklu puhui, vaikka eri sanoin. Ja hän toivoo, että muutkin löytävät tämän jutun, siis kirjat. Fiksu ja valoisa kaveri. Ostin kirjan kummitytölle. Ja tietysti luin sen heti itse. Kirja on tekijänsä näköinen.

Kun lukutaidosta puhutaan. Suomessa on yli 600 000 ihmistä, jotka eivät pärjää suomen kielen kanssa. On oppimisongelmia, kehityshäiriöitä, sairauksia ja muita kieliä puhuvia. Yksi kelpo vastaus selviytymiseen tekstiviidakoissa ja arjen asioinnissa on selkokieli, eli yksinkertaistettu kieli, joka kertoo vain olennaisen. Sille on suuri tarve ja tilaus, johon vastaaminen tuntuu ällistyttävän hitaalta.

Selkokeskuksen työ kantaa kuitenkin hedelmää, ja tänä vuonna sen Seesam-palkinnon sai asiantuntija Tuija Takala, joka sekä edistää selkokieltä hallinnossa mutta myös tuottaa itse niin selkomukautettuja kirjoja kuin omia selkokielisiä kirjoja. Eivätkä hänen kirjansa ole simppeleitä muuten kuin selkeydeltään, vaan ehtaa kirjallisuutta ja sanataidetta. Upeaa työtä, joka suuntaa vahvasti tulevaisuuteen, nuorten pärjäämiseen. Ja tämä kaikki perheen, varsinaisen työn ja harrastusten ohessa ja kirjablogi Tuijatan pitämisen rinnalla. Tuijan kirjat ovat oivaltavia ja antoisia kenelle tahansa. Lue vaikka Lauralle oikea tai Onnen asioita.

Messuilla piti olla keskustelu siitä, miten ilmastonmuutos ja kirjallisuus resonoivat. Homma jäi kuitenkin haastattelijan puheeksi ja osallistujien kirjaesittelyiksi. Vaikea mutta iso aihe, johon olisin suonut helpommat ja yleisöystävällisemmät lähtökohdat. Emma Puikkonen Lupaus-kirjallaan jäi  viimeiseksi kirjaesittelijäksi, eikä paljon aikaa jäänyt siihenkään.

Somelukutaito! Siinä vasta kiinnostava aihe, josta keskustelivat somestarat työelämäprofessori Pekka Sauri, Kirsin kirjanurkan Kirsi Hietanen ja tubettaja Mmiisas sekä Helsingin yliopiston lehtori Janne Matikainen. Kokemuksia: Mmiisas kokee joskus pelkoa ajatellessaan sitä, miten moni tuntee hänet perusteellisesti, mutta hän itse näkee vain tuntemattomien tykkääjien armeijan. Saurille kirkastui oma vaikuttajarooli, kun hänen Rakentava twiittaaja -kampanjansa, jossa hän nosti ihailemiaan twiittejä esiin, osoittautui virheeksi.

Jos stara vie taviksen twiitin omaan someensa, hän saattaa taviksen haavoittuvaan julkisasemaan, jota tämä ei ehkä ole toivonut, sanoo Sauri nyt. Ehdottomasti virhe siis, mutta sellainen, jota en olisi minäkään olisi ennakoida, tykkäilin vain ja pidin hienona, että myönteistä sometusta nostetaan. Mutta ei se mene niin. Hyvä opetus siitä, että omat käsitykset eivät ole yleisiä totuuksia. Kirsillä ei ole isoja negatiivisia kokemuksia, mutta hänet yllätti se, että Matikainen lukee häntä. Jos ja kun joskus bloggarina tuntuu, ettei kukaan lue, se ei pidä paikkansa ainakaan Kirsin kohdalla. Hänen pian 10-vuotias kirjabloginsa on supersuosittu.

Yhteenvetoni: Vaatii lihaksia uskaltaa olla somessa vaikuttaja. Mokia sattuu. Lohdullista on se, että kaikille. Yksittäisellä twiitillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ja (some)lukutaitoa tarvitsemme ihan jokainen, jotta viestit ymmärrettäisiin ja ne osattaisiin oikein laatia. Somelukutaito on jo koulujen opetusohjelmassa, me iäkkäämmät opimme kantapään kautta. Itseäni huolettaa eniten lukutaito yleensä: miten voi toimia somessa, jos ei hahmota tekstiä eikä osaa perusoikeinkirjoitusta?

Mitä muuta näin? Monia tuttuja ja uusia tuttuja, alan vaikuttajia. Bloggarikollegoita (parasta!). Kummasti kirjamessuilla näkee myös musiikkipuolen vaikuttajia, mikä on mahtava juttu. Michael Monroe kertoi lukevansa lähinnä elämäkertoja, lähinnä rokkareiden, tietysti. Hän itse on mukana Sankaritarinoita pojille -kirjassa (Aleksis Salusjärvi, Emmi Jäkkö, Into Kustannus), joka kertoo kymmenien poikien ja miesten tarinat rohkaisuksi nuorille; mikä vain voi olla mahdollista, ja samastumiskohteita löytyy. Kiitin rokkaria messuille tulosta ja vaikuttamisesta, koska sen idolin näkeminen tekee. Oli niin hienoa nähdä hänet kirjaympäristössä.

Illalla menimme bloggarikollegoiden kanssa messusta kirkkoon, luonteva jatko, eikö vain? Syy ei ollut uskonnollinen, vaan jo traditio, kirjamessujen alullepanijan Kari Levolan ideoima lukutilaisuus (ja aina vaikuttava keskiaikainen kirkkorakennus). Kirjailijat lukevat valitsemaansa tekstiä, väliin kuunnellaan Bachia. Juhlava ympäristö tuo hartautta ja komeutta myös teksteihin, ja toisin päin: kirkko voi toimia elämysten antajana muutenkin kuin pappispuheina. Antti Heikkinen (kuvassa kirkon alla) luki komeasti Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä Simeonin unen.

Näin myös: Risto Isomäki, Pyhimys ja Sirpa Kähkönen. Ja monia muita.

Paljon jäi näkemättä: olisi halunnut kuulla Miki Liukkosen kertovaan Hiljaisuuden mestari -kirjastaan, mutta hän oli sairastunut. Olisin halunnut kuulla Maria Laakson kertovan siitä, miten taltuttaa klassikko, mutten ehtinyt. Samoin Vesa Heikkisen pohdinta täydellisestä lauseesta meni harmittavasti ohi. Ja Fingerpori-fanina Pertti Jarla. Mikko Koukin ohjaama Fingerpori-leffa on tuloillaan! Mainion riemukkaan näytelmäversion näin Helsingin Kaupunginteatterissa.

Riikka Pelon uusi kirja uteloittaa. Yhteiskunnan sivuun jääneet paperittomat, aiheesta en vielä paljon tiedä, mutta varmasti kirjan lukemisen jälkeen paljon!

Lauantaimessupäivästä seuraavassa postauksessa.

Michael Monroe

Vasta nyt sain luettua loppuun Michael Monroen parin vuoden takaisen elämäkerran. Syy ei ole kirjan, vaan oman ajankäyttöni: kirja on tehty taidolla, jopa poikkeuksellisen hyvin rock-puolen elämäkerraksi. Alalla kun on nähty myös täysin onnettomia raapaisuja, jotka lienee tehty vain dollarinkuvat silmissä.

Mutta nyt ei puhuta sellaisesta, sillä Ari Väntänen osaa asiansa. Muhkea teosjärkäle koostuu reilusta viidestäsadasta sivuine, runsaine kuvineen ja lopun hakemistoineen: mukana ovat niin Monroen kuin Hanoi Rocksin diskografiat, Michaelin 80-luvulla kirjoittamat pakinat Suosikki-lehteen ja järeä lähdeluettelo.

Teksti ei konstaile, vaan kertoo selkeästi ja kronologisessa järjestyksessä Matti Fagerholmin matkan Naistenklinikalta maailmalle ja sieltä takaisin Suomeen ja tähän päivään. Ja korostettakoon, että kyseessä ei ole Hanoi Rocks -tarina, vaikka se tietysti läheisesti asiaan liittyy, mutta siitä Väntänen on tehnyt oman kirjan jo aiemmin. Nyt puhutaan M Monroen elämästä ja musiikista, ja nimenomaan jälkimmäisen tinkimättömästä tekemisestä.

Michael Monroe on itse kirjoittanut esipuheen, jossa irtisanoutuu yleisestä käsityksestä "stereotyyppisen rockstaran fiktioelämästä, siitä pinnallisesta hömpötyksestä, johon liitetään materialistisuus, rikkaus, limusiinit ja sex-drugs-party-brandy-dude-elämäntyyli. Joidenkuiden mielestä kaikenlainen hölmöily ja sekoilu on ihailtavaa ja kuuluu rockstaran elämäntyyliin. Minusta sellainen taas on enemmänkin noloa."

"Ei tarvitse olla idiootti ollaaksen rocklaulaja"

Monroen mielestä musiikissa ja varsinkin sanoituksissa on oltava niin paljon sisältöä, ideaa ja sanomaa, että niihin voi paneutua täysillä. Eikä hän hyväksy "yhteiskunnan tarjoamaa tekaistua turvallisuutta", muiden osoittaman tien kulkemista, vaan edellyttää itseltään elämänsä hallintaa, oman tien valitsemista turvallisuuden kustannuksella. Tämä on lähtökohta, joka leimaa hänen ammatillista uraansa ja koko elämänotettaan.

Rock oli hänen juttunsa jo pienestä. Äiti-Marjatta kertoo Maken olleen lapsena "vilkas, kekseliäs ja omperäinen kaveri, joka keksi hienoja mielikuvitustarinoita ja omia käsitteitä." Hoksottimia ei kaverilta ole puuttunut; hän oppi lukemaan jo nelivuotiaana ja englannin kieli tuli opittua rock-innostuksen siivellä. Musiikillinen perhetausta ohjasi ja rohkaisi. Hän oli lisäksi hyvä piirtäjä ja luki paljon, eikä mitään kevyttä kamaa, Raamatunkin pariin kertaan jo ennen rippikoulua. Uteliaisuus ja tiedonjano siivittivät omien mielipiteiden muodostusta. Ulkopuolista kontrollia ja laumassa toimimista hän ei sulata.

1970-luvulla "Makke" perusti ensimmäisen oman bändinsä. Samanmieliseksi kaveriksi löytyi Hulkon Antti; ura alkoi käynnistyä ja Hanoi Rocksina tuntemamme bändi syntyä. 1979 Michael yllätti luokkakaverinsa luokkaretkellä Tukholmassa ilmoittamalla jäävänsä sille tielleen. Tukholma oli kuitenkin vain välietappi, jonka kautena ensimmäinen levy tehtiin. Koska bändi halusi kansainvälistyä, se muutti pian Lontooseen, "rock-maailman laidalta ytimeen." HR-aikaa ei kirja tosiaan kuvaa tarkasti aiemmin mainitusta syystä, vain päätapahtumat. Onneton bändin päätös oli vaikeaa aikaa Michaelille, joka vähitellen ja hyvien tukijoiden, kuten idolinsa Stiv Batorsin ja Little Stevenin, avulla jatkoi omaa musiikillista tietään monen bändin ja yhteistyökuvion kautta. Tosin sittenhän kävi niin, että Hanoi Rock -bändikin syntyi lopulta uudestaan.

Suhteet ovat tärkeitä, se käy selväksi. Ilman hyviä kontakteja moni asia jäisi toteutumatta, eikä Michaelin kaltaisella huipputekijöillä ole ollut vaikeuksia niitä solmia. Bändien kokoonpanot vaihtuvat nopeasti, musiikinteko, levyt ja keikat vaativat omat tekijänsä ja tukijansa. Kirja vilisee tunnettuja nimiä ja rapakontakaisia paikkoja, joista tietysti New York kirkkaimpana. Aina päätökset eivät olleet järkevimpiä Michaelin itsensäkään mielestä. Lukijan mieleen tulee väistämättä Ruotsi, jossa muusikot tuntuvat saavan enemmän tukea työhönsä myös maansa ulkopuolella - joten huipputähteyteen on helpompi ponnistaa kuin suomalaisten, jotka helposti joutuvat jopa höynäytetyiksi tai muuten sivuraiteelle, kun eivät tunne kuvioita. Michael on aina tehnyt lujasti töitä, mutta yhden miehen hartioilla ei maailmaa muuteta, eikä taiteilijalta voikaan odottaa koko valtavan markkinointiorganisaation tuntemista ja siihen keskittymistä. Siihen pitäisi olla omat asiantuntijansa, yksi Vesterinen ei riitä. Ehkä tämä on syy siihen, että vaikka Michael on tinkimätön ja oman alansa huippumusiikko, persoonaltaan rocktähti viimeistä solua myöten ja muusikkopiireissä maailmalla arvostettu, varsinainen supertähteys on aina jäänyt viittä vaille -tilaan.

En koosta tarinasta enempää referaattia, koska siitä tulisi liian pitkä; lukekaa itse yksi tarina siitä, miten ura rockin alalla urkenee. Sex and drugs -osastosta: ensimmäinen vaimo, vuosikausien rakkaus Jude kuoli nuorena, mikä oli luonnollisesti suuri isku Michaelille. Sittemmin hän löysi Johannansa, jolle kirjakin on omistettu. Luonteeltaan Michael on kirjan mukaan ollut aina (yli)vilkas ja energinen, joten kemiallisille piristeille ei ole ollut pakottavaa tarvetta, jos niitä ei ole täysin välteltykään. Ilman hyvää fyysistä kuntoa ei huipulla pärjää, ei edes tavallisissa duuneissa nykyään. Hauska heitto on, että nykyiset huippubändit käyttävät palkkonsa lähinnä luomuruuan hankintaan, kun ne ennen menivät muihin nautintoaineisiin.

Kova kilpailu musiikkimaailmassa tuo esiin myös taiteilijuuden nurjat puolet. Michael ei ole lähtenyt julkiseen loanheittoon eikä "ahnehtinut krediittejä", vaikka varmasti on saanut vihamiehiä oman tiensä noudattamisesta. Toisten kustannuksella hän ei kuitenkaan vaikuta uraansa rakentaneen, vaan kertoo uskovansa hyviin viboihin ja korkeampiin voimiin (ei uskontona). Viisas mies ymmärtää sen, että hyvä synnyttää hyvää, mutta itseään ei kannata vahingoittaa toisten vuoksi. Jos on tähti ja taiteilija, on pakosti myös narsisti, uskon, muuten homma ei kanna.

Suomalainen maalaisjärki, tosin Helsingin Töölöstä alun perin, mutta Kiikalan mökillä karaistu, lienee yksi syy terveeseen otteeseen, jolla Michael asioita katsoo ja tarttuu toimeen tai tarvittaessa vaikka lumilapioon. Vaivannäkö ja työnteko tärkeiksi katsomiensa asioiden puolesta ei ole hänelle ongelma, vaan luontainen tapa toimia. Yllättävän mukava ja pidetty kaveri Michael Monroe kaikesta tähteydestään huolimatta on, se nähtiin telkkarissa Voice of Finlandissa. Hänen tarinansa kannatti ilman muuta koota kirjoihin ja kansiin, onhan se maassamme ainutlaatuinen. Eikä ura suinkaan ole vielä ohi.

Miksi tämä kirja? Syntymävuoden lisäksi meillä on yhteistä läheinen suhde kotilähiööni Kannelmäkeen, johon Michaelin äiti muutti Töölöstä ja mies itsekin siellä majaili, tosin taisi jo niihin aikoina huidella pääosin ulkomailla. Ja perusrock on se musiikki, jonka tahdissa on kasvettu. Siksi on mukava lukea "historiikkia" omasta ajasta, omasta musiikista ja hienosta, persoonallisesta taiteilijasta, jonka puolesta voi iloita täysillä ja olla ylpeä "meidän" Michaelista.

Ari Väntänen: Michael Monroe. Like 2011.