Silja-Elisa Laitonen: Haavat, Laura Manninen: Levottomat pilvet

Silja-Elisa Laitosen Valinta on vaikuttava teos sodan arjesta, naisen silmin. Seuraava teos Haavat jatkaa samalla inhorealistisella mutta todella kiinnostavalla linjalla. Näin suoraa puhetta rintaman, naisten ja kotirintaman tapahtumista kuulee harvoin jos koskaan. 

Jatkosotaa ja rauhan ajan alkua kuvataan Raakelin kautta. Nuori nainen ei kirjan alussa voi hyvin, mutta aloittaa opiskelut huomatakseen, ettei arkkitehtikoulutus ole sitä, mitä hän haluaa. Sekin on muuten poikkeuksellista, että Raakel tulee ns. hyvästä perheestä eikä hänellä ole rahahuolia. Muita kuormia kyllä, kuten sukurasitteet, sodan lisäksi. Vanhemmilla Armaksella ja Gretalla on omat omituisuutensa, ja Raakelin ihaileman Elisabeth-tädin salaisuus paljastuu. 

Kirja kertoo itsepäisen Raakelin työstä rintamalla sekä haasteista perheen ja aviomiehen kanssa. Sotasankarit eivät aina ole sankarillisia, eikä kotonakaan ole helppoa. Mielenterveyden ongelmat nousevat poikkeusolojen jälkeen esiin entistä selvemmin. 

"- Mitä sinä pelkäät eniten? Voitto kysyi. Kysymys lamaannutti Raakelin. Tässä hetkessä hän pelkäsi kaikkea ja kaikkia, itseäänkin. Hän ei jaksanut tätä elämää, miksi hän edes oli jäänyt henkiin! Kyyneleet valuivat hänen kasvoillaan. Miksi niin moni oli kuollut, mutta hänenkaltaisensa oli selvinnyt sodasta elossa? Eihän hänellä ollut mitään intoa elää ja rakentaa elämäänsä, saati sitten uutta uljasta Suomea."

Sodan päätyttyä ympäristössä riehuvat sodanjälkeiset paineet: jälleenrakentamisen nurjat puolet tulevat eläviksi. Raakelin on tehtävä valintoja muun muassa ammattinsa suhteen, ja yllätyksekseen hän huomaa haaveilevansa poliisin työstä. Siinä hän voisi hyödyntää rintamalla hankittua kokemusta kovista paikoista ja samalla auttaa yhteiskunnan heikoimpia, orvoiksi jääneitä lapsia. Ajan poliisityön kuvaus kirjassa on paneutunutta ja kuvaa hienosti ongelmien kirjoa Helsingin kaduilla. Naisten asema oli kehno ja työnsaanti heikkoa, kun miehet palasivat. Irtolaisuus kasvatti rikollisuutta, poliisipula oli polttava.  Kirjailija on itsekin ollut poliisi, ja se näkyy. 

"Avierotilastot ampaisivat hurjaan nousuun ja kirkko yritti parhaansa mukaan kitkeä uskottomuutta ja yleistä irstailua. Sodan patoumat alkoivat saada sijaa katukuvassa yhä enemmän, ja se näkyi kaduilla humalaisten lisääntyneenä joukkoja. Yhä useammin hortoilija oli nainen."

Luulen, että monille kirjan kuvaama kaupunkilainen maailma oli sodan jälkeen todempi kuin isänmaallisten laulujen alhosta nouseva isänmaa. Sotatraumaiset, perheensä ja kotinsa menettäneet olivat osa yhteiskuntaa, huoltopoliisin "lomakkeista näkyi se puoli Suomesta, jota jälleenrakennuksen huumassa olevat eivät halunneet katsoa." Yksi poliisin tehtävistä oli kerätä "hulluja", kuten tuolloin sanottiin, ja kuljettaa heitä hoitoon Lapinlahteen tai muualle. Homoseksuaaleja kerättiin ja rangaistiin lain voimin. Myös abortin teko oli laitonta. Työ- ja pakkolaitokset täyttyivät. 

Raakel päätyy töihin Hietaniemen poliisiasemalle. Hän on vielä nuori, mutta on kokenut paljon ja jo selättänyt suuria haasteita, myös itsensä kanssa. Tukea hän ei juuri saa mistään, mutta hänen ilokseen oli opintoajalta löytynyt uusi luotettu ystävätär ja eräs vanha, kadotettu ystävyys elpyy. Laitapuolen lisäksi muutama mukavakin tapaus kuvataan, kuten retki Mustikkamaalle ja Kolin-matka. Kun 1950-luvun alkuun päästään, juhliakin jälleen järjestetään ahkerasti, elokuvissa ja juuri avatulla Linnanmäellä sekä Messuhallilla käydään. "Kaikki alkoi olla toisin, sotavelka oli pian maksettu ja horisontissa siinsivät olympialaiset." 

Miten Raakelin elämä lutviutuu ja etenee? Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.

Kirja on Suviranta-sarjan toinen osa, mutta kustantaja mainitsee sen itsenäiseksi: ehkä se tosiaan toimisi myös ensimmäistä osaa lukematta. 

Kenelle: Naisen asemasta kiinnostuneille, romantisoimatonta kuvausta kestäville, Helsingin historiaa ahmiville, poliisin työstä uteliaille.  

Silja-Elisa Laitonen: Haavat. Tammi 2023. Kansi Emmi Kyytsönen. 

Levottomat pilvet kertoo myös valinnoista, muutoksen pakosta ja eron vaikeudesta, mutta tässä ajassa ja lempeämmällä katsannolla. Luonto-ohjelman radiotoimittaja Tuulian jättää mies Teppo yllättäen. Teknisistä laitteista tulee Tuulialle ongelma, ja hänen lähellään myös eläimet alkavat käyttäytyä oudosti. 

"- Käänny oikeaan, navigaattori sanoo seuraavan liittymän kohdalla. Vilkaisen karttaa, mielestäni tässä piti kääntyä toiseen suuntaan. - Eikö se ollut vasemmalle, pohdin ääneen. - Sinun pitää ryhtyä valitsemaan oikein, laite sanoo. - Miten niin oikein? - Sinun pitää ryhtyä valitsemaan oikea polku. - Mitä hemmettiä? Tämä on moottoritie eikä mikään polku. - En löydä ketään Mitä Hemmettiä -nimistä henkilöä." 

Aarnin tarina liittyy sekin eroon tärkeästä ihmisestä, kuuluisan äidin kuolemaan. 

"Ei kai kuolemastasi tule lehtijuttuja? En halua puheluita toimittajilta, en halua muistokirjoitusta. En halua, että kukaan tietää sinun kuolleen. En halunnut koskaan sanoa, että olet sitä toistakaan. Nyt en tiedä, kumpi on pahempi." "Toiset koukuttaa alkoholi, toiset algoritmi. Sinä olit toisen palveluksessa ja minä olen toisen."

IT-asiantuntijana Aarni tuntee teknologian, mutta kaipaa luontoon, kuin vastakohtana kaikelle aiemmin kokemalleen. Luonnollisesti Tuulian ja Aarnin tarinat risteävät. 

Hyvähenkinen tarina on miellyttävää luettavaa ja helpottavaakin sikäli, ettei se kurota suuria, vaan pysyy ihmisen kokoisena.

Laura Manninen: Levottomat pilvet. Otava 2023. Kansi Elina Warsta.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Kaikilla naisilla ei tikitä biologinen kello ainakaan häiritsevän kovaa, ja Laura kuuluu heihin. Lapsien hankinnasta hän ei ole haaveillut, antoisasta rakkaussuhteesta tietenkin. Hän on aikuinen ja itsellinen nainen, joka hakee vertaistaan. Tavattuaan Mikon hän saa paitsi unelmiensa miehen myös kolme bonuslasta, jotka ovat joka toinen viikko Mikon ja Lauran luona. Pari hankkii yhteisen talon, jonka pihalla kasvaa omenapuita, portin pielessä onnenpensas. Tämä on hyvä paikka elää, nauttia toisistaan ja lapsista.

Haastava kuvio jo sinänsä, sanoo skeptikko heti alkuunsa, ja kiinnostava kirjan aihe. Mutta suurin haaste ei ole uusperhe, vaan aivan jokin muu, jota Laura ei olisi ikinä osannut kuvitella. Mikosta paljastuu pelottavia piirteitä.

"- Mä en enää koskaan halua nähdä sun sukua, Mikko sanoi sysipimeällä maantiellä jossain Tampereen jälkeen. - Mitä? Nehän tykkää susta. - Ei tykkäis jos tietäis millainen mä on ollu sulle. Siihen oli vaikea vastata, sillä tiesin Mikon olevan oikeassa. Ja samalla tiesin, ettei tämä ollut todellinen Mikko. Näin kävi, kun herkkä sielu uupui ja voimavarat hupenivat. Olin työskennellyt taiteilijasielujen kanssa, eikä tämä ollut minulle uutta." 

Sopu-koira tiesi sen ensin. Se tärisi ja pakeni heti, kun isännän mieliala muuttui. Myös lapset aavistivat, mutteivat osanneet kertoa. Laura on perheestä viimeinen, jolle selviää, ettei Mikon mielenterveys ole kunnossa. Hänen arkeensa astuu väkivalta ja sen pelko, arvaamattomuus, jatkuva toisen mielentilojen tarkkailu, varautuminen yllätyslähtöihin keskellä yötä.

"Mihin minä olisin siitä lähtenyt? Viiden ihmisen tavarat oli juuri kannettu vihreään rintamamiestaloon, lapset kirjattu kouluihin, Mikon työpaikka siirretty Helsinkiin, nyt minä peruisin sen kaiken mikä meitä odotti? Sitä paitsi Mikko oli sairas, eikä sairauden takia ketään voinut jättää."

Mannisen kerronta on intensiivistä ja järkeenkäypää. Juuri näin nainen ajautuu väkivaltaiseen suhteeseen - me muut kun päivittelemme, miten se voi olla mahdollista. Salakavalasti ja niin, ettei asiaa usko todeksi; huonoille hetkille löytyy aina perusteita, kaikki on selitettävä parhain päin - on kova kynnys myöntää, ettei todellisuus olekaan sitä, miksi sen itse kaavaili ja asetteli. Kun kaikki muut palikat loksahtavat paikoilleen, vain yksi ei. Ja se yksi väärä romahduttaa koko kuvion.

"- Tiedäthän sä että mä en oikeasti tekisi sulle mitään pahaa? Se oli vaan tyhjää puhetta. - En mä voi tietää. Me tarvitaan apua. Sä tarvitset apua. - Miten niin sä et voi tietää? - Sä makasit mun päällä leipäveitsi kädessä ja sanoit että sä tapat mut."

En tiedä, ovatko kirjailija-Laura ja kirjan Laura sama henkilö - ilmeisesti ainakin osittain ovat - eikä se asiaa muuksi muuta. Manninen on sanoittanut inhotun ja salaillun aiheen, tekee sen ymmärrettäväksi ja näkyväksi. Kirjan Lauraan on alkuvaiheessa helppo samastua kenen tahansa suhdetta rakentavan. Vahva tunnelma kantaa läpi tarinan ja jättää muistiin jäljen, jota ei voi mielessään olla vertaamatta lyönnin jättämään monenkirjavaan mustelmaan.

Sanoittaminen on jopa liiallista; muutamista kohdista ja kappaleista olisin luopunut. Inhoan lukea italicia, ne osuudet eivät antaneet lisää, vaikka tarkoitukseksi arvailin Mikon mietteiden valaisemisen (eivät valaisseet). Jotkin tekstikappaleet yltyivät minulle, tiiviin ystävälle, turhan yltäkylläisiin sanatulviin. Plussapuolta edustaa realistiseksi uskomani yhteiskunnan palveluiden kuvaus, tai paremminkin palvelemattomuuden: Lauran tuntuu etsinnöistään olevan mahdoton saada apua mistään instanssista, ennen kuin jotain todella vakavaa tapahtuu.

"Kaikkia tuntui kiinnostavan enemmän Mikon diagnosointi, ja taas sain huomata, miten heikoilla väkivallan kohde oli." 

Leikitään, että ennen perheen - uus-, ydin- tai minkä tahansa - perustamista pitäisi jokaisen käydä kurssi ja suorittaa "ajolupa". Jos sellainen olisi olemassa, Mannisen kirja voisi olla yksi pakollinen tentittävä kurssikirja. Tarkoitus ei olisi pelotella tai estää suhteita; tilannetta ei voi etukäteen tietää eikä itseään siihen kuvitella, ei Laurakaan voinut. Vaan antaa välineitä siihen tilanteeseen, jossa saattaa itsensä löytää. Tietoa ja sanoja sille, että väkivalta on rikos, tekijää ei tarvitse ymmärtää, uhriksi joutuminen ei ole oma vika eikä sitä tarvitse salata.

Sillä perheväkivalta ei ole ääri-ilmiö: juuri luin Amnestyn tutkimuksesta, jonka mukaan kolmasosa suomalaisista naisista kertoo kokeneensa väkivaltaa ja Suomi on naisille Euroopan toiseksi turvattomin maa. Ystävistäsi, työkavereistasi ja muista tutuistasi siis joka kolmas saattaa tuntea aiheen nahoissaan. Se on järkyttävän paljon, niin paljon, ettei asiaa voi sivuuttaa olankohautuksella: ei koske minua. Tärkeä ja vahva teos.

Kenelle: Hereillä pysyville, realiteetit tunnustaville, väkivaltaa itse tai tutun kautta kokeneille, ajan ilmiöistä tietoa haluaville.

Muualla:  Riipaisevan realistista, sanoo Nanna. Koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu, sanoo Tuijata ja toteaa Mannisen kerronnan ylittävän tavanomaisen.

Laura Manninen: Kaikki anteeksi. WSOY 2018. Kansi, jonka väritys tulee tarinasta - heidän värinsä - Satu Kontinen.

Helmet-haaste 2018: kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Kirjan nimi ja parin keskenään käyttämä lause on Zen Cafen tuotannosta.