Simone Buchholz: Verikuu

Dekkarit tosiaan sopivat hellelukemiseksi. Etenkin nopeasti etenevät, nokkelat ja vetävät, kuten Verikuu. Saksalainen kirjailija oli minulle uusi, näin suosituksen somessa ja nappasin. Ja nautin!

Näin täpäkkää tekstiä näkee harvoin. Yleinen syyttäjä Chastity Riley joutuu mukaan kummalliseen tapaukseen, jossa suuren mediatalon - kirjassa puhutaan kustantajasta - vihattu henkilöstöpäällikkö löydetään toimitalon edestä häkkiin lukittuna ja kidutettuna, nippanappa hengissä. "Vapaaehtoisuus loistaa kuvasta poissaolollaan." Käsi sydämelle, kukapa ei haluaisi tehdä saman pomolleen tai firmansa henkilöstöpäällikölle? Varsinkin yt-aikoina? 

Mehevä asetelma, mutta vaarallinen toki eikä suositeltava; olettaisin HR-henkilöiden suosittavan parempia tapoja hoitaa tulehtuneita henkilöstösuhteita ja irtisanomisia kuin mihin kirjassa on päädytty. Asiaa poliisin kanssa penkoessaan Chastityn luonne pääsee oikeuksiinsa. Hän ei hössötä eikä epäröi, paitsi yksin ollessaan, jolloin hän yleensä hoitaa ongelmat runsaalla alkoholilla, mutta työssään hän on tehokas. Jopa yhteistyökykyinen, yrittää ystävällisyyttäkin taitaville poliisikollegoilleen, vaikka sanoo olevansa kaikkea muuta kuin mukava.

"Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen."

Chastityn nasevat havainnot ja itseironinen ote pitävät yllä herkullisen lakonista huumoria koko kirjan mitalta. Luonnollisesti pääsemme kurkkaamaan naisen lievästi sanoen epämääräisiin ihmissuhteisiin. Jotain luottamusta herättävää hänessä silti on, paljonkin. Niin lukijan kuin muiden tapauksen parissa työskentelevien mielestä. Itse rikos kietoutuu meilläkin valitettavan tuttuun ilmiöön: vakitoimittajia irtisanotaan ja hommat siirretään alehinnoitelluille freelancereille. 

Saksalaisen teitittelyn ja sinuttelun käytännöt korostuvat suomennoksessa. Vaikka kieli on minulle tuttu, tuntuu aluksi hassulta lukea te-muotoista dialogia. Se puoltaa paikkaansa ihmisten välisten suhteiden selventämisessä. Vain hyvin tuttuja sinutellaan, vain sopimalla asiasta erikseen.  

Lukujen otsikointi on omaa luokkaansa. Ne on napattu useimmiten itse tekstistä, nasevasti ja mielikuvitusta kutkuttelevasti. "Asioita, joita tehdään ongelmien ilmetessä." "Säkki sementtiä." "Siinä tapauksessa en sano sanaakaan." Suomennos on kiitettävän luonteva, yhden luvun otsikkoa ihmettelin: Shadowrunner, miksei sitä ole suomennettu? Oletan sen olleen englanniksi jo originaalissa, myöhemmin kyllä puhutaan varjojuoksijasta. Mustat laatikot ovat asia erikseen, sellaisella otsikoidut luvut kertovat toista tarinaa. Myös kansi peilaa hyvin sisältöä pelkistettynä häkkinä ja päänä. Entä muuten kirjailijan nimi, onko siinä tosiaan kirja vai onko kyseessä taiteilijanimi?

Riemastuttava, terävä ja nasakka dekkari, joka saa kaipaamaan lisää Chastityn seikkailuita. Sarjassa on tällä hetkellä yhdeksän teosta, joista kolme on suomennettu, tämän lisäksi Revolveriyö ja Krokotiiliyö. Sarja on palkittu Saksassa kasalla merkittäviä dekkaripalkintoja. Jonkinlaista samanhenkisyyttä Antti Tuomaisen teosten kanssa löytyy, noir-piirteet, ja huumori. Saksalainen huumori on minua mietityttänyt aiemmin, mutta kautta nahkahousujeni, tämä on toista. 

"Ja kun kaikki lyhdyt ovat sammuneet, tulette huomaamaan, että sumua ei voi syödä."

Kenelle: Lakonisen huumorin ystäville, jaaritteluun väsyneille, nasevaa arvostaville. 

Muualla: Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu, sanoo Mummo matkalla kirjasta, jota oli myös hänestä ilo lukea.

Simone Buchholz: Verikuu. (Beton rouge) Huippu 2020. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

Naistenviikon kunniaksi liitän jutun osaksi Tuijatan vetämää haastetta, ovathan sekä kirjailija että päähenkilö naisia. Hyvää viikon jatkoa kaikille sukupuolille! 

Hyvää Minna Canthin päivää!

Hyvää Minna Canthin päivää! Hän täyttää tänään 177 vuotta. 

Olen hänestä monesti postaillut, mutta sellaisen haluan vielä sanoa, että olisi todella hienoa, jos Minnan kotitalo Kanttila Kuopiossa saisi arvoisensa aseman. Ja vahvasti toivoa nyt on, kun Kuopion kaupunki ja Minna Canthin talo ry ovat tarttuneet toimeen. Vielä on paljon tehtävää, ja rahantarvetta, jossa jokainen kynnellekykenevä voi auttaa.

Talon vaiheet ovat olleet kirjavat. Se on rakennettu 1820-luvulla, tosin laajennettu ja muutettu monta kertaa sen jälkeen. Kiinnostava yksityiskohta monen tontinomistajan ketjussa on talonpoika Pietari Väänänen. Wikipedia kertoo, että hän avasi sekä Kuopion että koko sisä-Suomen ensimmäisen kirjakaupan 1820 sittemmin Kanttilan Yläpuolena tunnettuun rakennukseen. Kirjatarjonta on kuulemma ollut hengellistä. Mutta kirjava talo siis kirjaimellisesti jo pitkään! 

Minna Canthin aikaan talossa oli hänen isänsä perustama kauppa, jossa ensin myytiin kankaita, myöhemmin sekatavaraa. Canthin kauppoja oli alueella muitakin, itsekin olen pienenä sellaisessa käynyt. Minna muutti miehensä kuoleman jälkeen Jyväskylästä - jossa hän opiskeli ja asui  aviovaimona - takaisin Kuopioon taloon ja kauppaa hoitamaan. Minnan edesmentyä perilliset pyörittivät toimintaa, mutta lopulta kävi kehnosti, kauppa ajautui konkurssiin 1970-luvulla.  

Kun talo siirtyi Canthin perillisiltä valtiolle 1970-luvulla, siitä tehtiin toimistotiloja. Vanhaa hirsitaloa kohdeltiin kaltoin asbesteineen kaikkineen. Myöhemmin tontille soviteltiin jo uudisrakennuksia, kuten poliisitaloa. Asemakaavaan kuitenkin saatiin suojelupäätös rakennuksen ulkoasulle ja sijainnille tontilla. Valtio myi tontin rakennuksineen rakennusliikkeelle vuonna 1992, jonka jälkeen talo on ollut tyhjillään vuosia. Ilmeisesti omistajalle oli liian hankalaa ja kallista alkaa muokata kaavan mukaan talosta asuntoja, kuten oli tarkoitus. Mutta nyt tontin omistaa Kuopion kaupunki, ja Minna Cantin talo ry rakennuksen. Lisätietoa historiasta Ylen jutussa sekä Kanttilan sivuilla. 

Voit seurata hankkeen vaiheita nettisivulta tai Facebookissa.

Minna Canthin tuotannosta: hänen kirjoituksensa eivät ole mitään päiväperhoja, vaan niissä on rutkasti asiaa edelleen. Suurimpaan osaan olen tutustunut ennen blogia, mutta juuri luin äänikirjapalvelusta Lehtori Hellmannin vaimon, ja se on taattua tasa-arvotavaraa jos mikä. Kirjailija on ladannut lehtoriin kaikki perinteiset patriarkaatin huonot puolet, ja voin vain kuvitella hänen hykertelyään tekstinsä äärellä, jolla hän ehkä sai mielessään kostaa epätoivottuja naiskohtaloita.

Ehkä mielessä killuivat Jyväskylän opettajaseminaarin kollegat ja mahdolliset tulevaisuudet: tarina kertoo opettajaopiskelijasta, Selmasta, joka viehättyy opettajastaan ja suostuu tämän kanssa avioon kesken opintojen. Aivan kuin kirjailija itsekin tosielämässä teki, mutta toivoakseni ja uskoakseni aivan eri tuloksin kuin Selma, kuten myös Minna Rytisalon kirja rouva C. ehdottaa. Lehtori Hellmanin vaimo on dramaattinen, synkeä ja julman opettavainen tarina, jopa yksitotinen ja osoitteleva, mutta napakka viesti ainakin tulee selväksi. 

Aiempiin juttuihini mm. Minna Canthista kirjoitetuista kirjoista ja bloggareiden kesäretkestä Kuopioon löydät linkkejä täältä. Kansallisteatterin hieno Minna Canth -näytelmä vuonna 2016.

Postaus on osa Amman lukuhetken haastetta Minna Canthin talon puolesta, jota avustan.

Miksi? Siksi, että #minullaoncanthia

Sitä on myös muilla bloggaajilla, kuten Jokke, Tuulevi, Tuijata sekä Yöpöydän kirjat -blogissa, joka vetää MC-haastetta jo seitsemättä vuotta peräkkäin ja johon myös tällä postauksella osallistun. Edellä mainitussa blogissa lisää linkkejä haasteosallistujiin.

Onko sinulla Canthia?

Minna Canth, tuo aikansa supernainen, viettää nimikkopäiväänsä 19.3. Kirjasome haluaa nostaa hänen työtään ja merkitystään esiin tänäkin vuonna. Minna Canthin työ on suuri osa suomalaista kulttuuriperintöä ja yhteiskunnan muodostumista sellaiseksi kuin se nyt on.

Minna Canthin kotitalo Kuopiossa on ollut purku-uhan alla vuosia. Me toivomme, että talo säilyy ja että se kunnostetaan arvoiseensa käyttöön kulttuurin keskukseksi myös tulevien sukupolvien iloksi ja hyödyksi. Vetoamme sinuun, koko yleisöömme, yhteisöihin sekä Kuopion kaupunkiin, jotta remontti voi toteutua. Samalla säilytetään arvokasta rakennusperinnettä ja historiaa, jonka katoaminen olisi korvaamatonta.

Kirjasome julkaisee 19.3. juttuja ja somenostoja teemalla #minullaoncanthia.

Kirjasomettaja, tule mukaan julkaisemalla tämä (saa soveltaa) tai oma juttusi somessa. Olisi kiva, jos ilmoittaisit tulevasta jutustasi laittamalla linkin kommentteihin. Ei anneta Minna Canthin työn unohtua, vaan taistellaan sen puolesta. Kuten hän sanoi: Elämä on taistelua, ihanaa taistelua!

Lue lisää Kanttilasta sivulta kanttila.fi. Voit myös tukea Kanttilan kunnostusta rahallisesti osallistumalla keräykseen.

Tutustu myös vuosittaiseen Minna Canth -lukuhaasteeseen blogissa Yöpöydän kirjat.


Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä. #kirjasome #minullaoncanthia

Logokuva: Aino-Maria Savolainen 

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Klassikkohaaste 5.

Loistavaa luettavaa tähän hetkeen ja mihin tahansa hetkeen: eurooppalainen rakkaustarina, yhteiskunnallinen analyysi ja filosofinen pohdinta ihmisenä olemisesta samassa paketissa. 1960-luvun lopulla tapahtuu paljon: Tereza ja Tomáš tapaavat. Venäjä valtaa Tšekkoslovakian. Sabina muuttaa pois kotimaastaan ja tapaa Franzin.

Näiden neljän tarinat kietoutuvat ajallisesti tuolloiseen Eurooppaan - tarkemmin Prahaan - mutta ajattoman ihmisyytensä kautta tiukasti myös tähän päivään. Yksityinen on yleistä - lempiteesini - näyttää jälleen voimansa. Tereza on äärimmäisen naisellinen, Tomáš naistenmies, joka jatkuvasta naisenkaadostaan käyttää nimitystä ”eroottinen ystävyys.”

Ääripäät korostuvat kirjassa kaikin tavoin: nimensä mukaisesti etenkin elämän keveys ja painavuus. Kumpi on parempi? Painavat sanat ja teot vs. musertavan raskaat taakat, kevyt ja huoleton onni vs. kevytkenkäisyys ja merkityksettömyys - ja niin monta muuta vastakohtaa, joita kirjan kertoja pohtii, näyttää ja laittaa henkilönsä elämään todeksi vastustamattomasti. Lukija on viety ennen kuin ehtii edes miettiä, mistä oikein on kyse.

"Me kaikki torjumme mahdottomana ajatuksen, että elämämme rakkaus voisi olla jotain kevyttä, jotain painotonta.”

Jännittäviä vastakkainasetteluja on helppo havaita koko kirjan mitalta. Kuten syy, miksi Tereza suhtautuu kirjoihin kunnioittavasti: ne ovat hänelle lippu parempaan maailmaan.

”Hän saattoi taistella ympärilleen leviävää karkeuden maailmaa vain yhdellä aseella: kirjoilla, varsinkin romaaneilla, joita hän lainasi kaupunginkirjastosta.”

Tietenkin naisella on myös muita aseita, mutta jos nyt hetken keskitymme tähän, kuten kertoja vaikuttaisi usuttavan. Franz on tutkija, joka tekee töitä kirjojen parissa. Ja hän näkee asian täysin vastakkaisena:

”Franz piti kirjojen parissa viettämäänsä elämää epätodellisena. Hän kaipasi todellista elämää, rinnalla kulkevien ihmisten kosketusta, heidän huutoaan.”

Sabina on taiteilija ja sattumoisin yksi Tomášin eroottisista ystävistä. Henkilönä ei perinteisen naisellinen eikä miellyttävä, mutta looginen käytöksessään ja miessuhteissaan. Hän ei halua pysyvyyttä eikä varmuutta: se ei tee hyvää hänen taiteelleen. Vahva nainen, joka uskaltaa olla itsenäinen. Myöhemmin hän päätyy mahdollisimman kauas, Amerikkaan, siinä missä Terese tšekkiläiselle maaseudulle - vastakohdat jälleen.

Ihmisyyden tarkoitus ja haasteet, kommunismin uho ja tuho, hieno kirjallinen kerronta ja koskettava tarina. Ne kaikki yhdistyvät kirjassa. Olen tosi iloinen, että se tuli luettua! Leffasta on muistikuva, muttei se tehnyt vaikutusta. Enkä tämän jälkeen sitä kaipaa: en usko, että näin monitasoinen tarina voi olla filmillä yhtä mietityttävä ja vaikuttava. Pidin tekstin kiinnostavasta, ympyrämäisestä rakenteesta ja sen pohdiskelevasta tyylistä. Kertoja antoi mainion lisän ja juonnon lukemiseen.

Outo juttu: lukemassani versiossa (yhdeksäs painos) on suomenkieliset alkusanat, joiden olemassaolon keveyttä, painoa tai ylipäänsä merkitystä en ymmärtänyt: en tiedä, kuka tekijä oli ja millä lihaksilla hän esittelyn tekee (nimi oli, muttei muuta esittelyä). Mutta olen sitä mieltä, että sekä lukijaan että kirjaan pitäisi luottaa ilman selityksiä. Alkusanat toimivat ainakin tässä enemmän hämmennyksen herättäjänä kuin kirjan avaajana.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. WSOY 1985. Suomennos Kirsti Siraste. Kansi Urpo Huhtanen.

Postauksella osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, jota tällä kertaa isännöi Tuomas Tekstiluolasta. Paras haaste ikinä: olen lukenut jo viisi kirjaa, jotka todennäköisesti muuten olisivat jääneet hyviksi aikomuksiksi. Yllätykset ja anti ovat hämmästyttäviä. Aiemmat klassikkoni:

- Salka Valka 

- Dorian Grayn muotokuva

- Taikavuori

- Alastalon salissa

Kirjabloggaajien haasteita voi seurata Haastavaa lukemista -blogissa. 

Kenelle: Eurooppalaisuutta tutkiville, ihmissuhderomaanien ystäville, rakkauden kuvauksesta kiinnostuneille, ihmisen outoutta pohtiville.

Muualla: Kirjalla on erityinen paikka Mari A:n sydämessä. Lukunurkkauksen Anni pääsi huokailemaan tekstin kauneuden ja vaikuttavuuden johdosta. Ulla kehottaa kipittämään kirjastoon, jos kirja on vielä lukematta. Jokelle ei kirjasta ajoittaisestä ähkystä huolimatta tullut sanottavia vatsanväänteitä, vaikka moni asia ihmetyttikin. Surullinen ja kaunis, lohdullinen ja ankara, luonnehtii Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka jutussa on lisää linkkejä. Tätähän löytyy blogeista ilahduttavan paljon!

Blogger Recognition Award ja ohjeita aloittelevalle bloggaajalle

Rapsahti palkinto bloggaajakollegalta! Kiitos Tuijalle, jolle voisin vastavuoroisesti antaa palkinnon, jos hän ei olisi sitä jo monesta suunnasta saanut, ja anteeksi, että vastaamisessa kesti. Mutta nyt on sopiva hetki kertoa palkinnosta nimeltä Blogger Recognition Award, joka toimii näin:

• Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
• Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
• Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
• Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
• Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Aloitin bloggaamisen kuusi vuotta sitten. Olin törmännyt netissä pariin kummalliseen kirja-aiheiseen sivuun, joita blogeiksi sanottiin, ja innostuin ideasta. Haluan myös! Arvelin yhdistää lukupäiväkirjan ja kirjoittamisen ilon näppärästi, eikä nettiosaaminenkaan haitaksi olisi. Eräänä hiljaisena kesäpäivänä töissä (sori, silloinen työnantaja) päätin kokeilla, enempiä miettimättä. Nimittäin kokemukseni on, että liika miettiminen saa monet hyvät ideat joko unohtumaan tai muuten vain vanhentumaan. Googlailin vähän, osuin Bloggeriin, eikä siinä tiimalasin hiekkaa kasakaupalla ehtinyt valua, kun blogi oli jo perustettu. Hyvillä välineillä helppo homma.

Paitsi blogin nimeäminen. Se oli ehdottomasti vaikeinta, enkä keksinyt mitään - mutten halunnut jumittua siihen, vaan laitoin "jotain". Pääasia oli päästä kirjoittamisen alkuun, ettei kynnys kasvaisi liian suureksi. No, en koskaan keksinyt sitä oikeaa, eli samalla työnimellä mennään edelleen. Eikä sitä enää vuoden parin jälkeen kannattanut vaihtaa, kun aloin saada kommentteja ja lukijoita. Tästä olin aidosti ällistynyt, sillä kuvittelin kirjoittavani lähinnä itselleni, onnella ehkä muutamalle kaltaiselleni himolukijalle. Pian huomasin kommentoijien olevan yleensä myös bloggaajia... Blogiyhteisö on ollut täysi yllätysbonus ja suuri motivaattori blogin pitämisessä. 

Aloitteleva bloggaaja, mieti siis blogin nimi huolella. Googlaa, ettet omi jo käytössä olevaa nimeä, se on paha moka. Yleensä kyllä ihmiset ovat hienon kekseliäitä näissä, valitettavasti en kuulu itse heihin. Nimi liittyy myös blogin rajaukseen: mistä aiheesta/aiheista haluat kirjoittaa? Itse luulin alussa kirjoittavani leffoista, teatterista, musiikista... Kunnes pian huomasin, ettei onnistu millään, on pakko keskittyä johonkin. Ei riitä aika eikä oman pään resurssit seurata kaikkea, saati blogata.

Rajaus koskee myös sitä, miten paljon olet valmis kertomaan itsestäsi. Paljastatko koko nimesi, vain etunimen vai käytätkö nimimerkkiä? Suuntaus on avoimuuteen päin; nimimerkillä aloittaneista moni on siirtynyt oman nimen käyttöön, minä siirryin etunimestä koko nimen ja yhteystiedon "paljastamiseen". Bloginäkyvyydestä voi olla hyötyä ammatillisessa mielessä varsinkin, jos suuntaudut viestintään tai muihin asiantuntijatehtäviin. Ehkä siitä voi jossain työssä olla haittaakin? 

Julkisesti kirjoitettu on kaikkien nähtävissä, hyvässä ja huonossa, se on hyvä muistaa, muttei sitä tarvitse säikähtää. Vaikka hätkähdin tajutessani, että kirjablogeja tosiaan seuraavat niin kustannusalan ihmiset kuin monet kirjailijatkin. En ollut tullut ajatelleeksi. Kirjablogissa on rajattava myös se, miten paljon kertoo kirjasta. Tarkka juonen selostus riipii niitä, jotka haluavat löytää lukemisissaan yllätykset itse (ja etenkin kirjailijoita), ylimalkainen arvio tyyliin "ihan kiva" taas ei kerro siitä, mikä riemastutti, mikä mätti. Oma linja on luotava tähänkin, sinä päätät! 

Jos toivot paljon lukijoita, pitää tietysti markkinoida; vähintään kertoa kavereille ja muille verkostoille blogin olemassaolosta. Tosin tiedän bloggaajia, jotka eivät ole paljastaneet harrastusta edes perheelleen. Ja taas toisia, jotka ovat näkyvästi mukana kaikissa mahdollisissa tapahtumissa ja eri some-kanavissa. Lienen keskikastia, meni pitkään ennen kuin muistin edes tutuille mainita. Nyt kun blogi on vakiintunut, sen muistaa, sisältöäkin on jo tarjota enemmän. Blogille perustamani facebook-sivut lisäsivät lukijoita - minustakin on helpompi klikata fb-linkkiä kuin etsiä blogijuttuja erikseen. Kerran kokeilin jopa fb-mainontaa, kun halvalla sai, mutta se ei lukemista kasvattanut. Luulen, että kohdistus siinä osuu väärään porukkaan; se oikea löytää blogin luonnollisia reittejä eli toisten linkityksistä, kirjoja googlaamalla jne.  

Muista mobiili. Blogista kannattaa tehdä responsiivinen (onko enää muunlaisia?) ja suunnitella ulkoasu niin, että sitä voi lukea helposti kännykällä, nähdä uusimmat otsikot yhdellä silmäyksellä jne. Koska kulkuvälineissä, odotustiloissa jne. on hyvää aikaa blogeja vilkuilla. Ainakin minä teen niin, ja silloin arvostan kovasti selkeää mobiiliversiota ja sellaiset merkkaan suosikkeihin.

Jos kommentoit, saat kommentteja. Kun itse on aktiivinen blogien lukija ja kommentoija, saa vastakaikua. Ja ennen kaikkea, seuraa saamiasi kommentteja ja vastaa! Unohdan nopeasti blogit, joihin ei koskaan ilmesty vastauksia, pidän tylynä. Ja tiedän, että etenkin alkuvuosina minulta meni kommentteja ohi, kun en osannut niitä seurata, hävettää! Varmaan jotain menee ohi edelleen, mutta nyt ainakin yritän, koska kommenteista saa niin paljon iloa ja tukea. 

Ilosta puheenollen, se on se tärkein juttu: uskon, että aito innostus ja/tai asianharrastus näkyy ja kiinnostaa eniten, ihan ilman kikkailuita. Ja uskon (ja toivon), ettei itse otetun kuvan kehno laatu tai pieni kirjoitusvirhe sitä horjuta. Olen surkea kuvaaja ja kuvien käsittelijä, joten blogini on tylsän tekstipainotteinen. Ihailen kyllä toisten kauniita kuvia! Suosituimmat blogit eivät ole kirjablogeja, mikä on hyvä itselleen tunnustaa: lifestyle- ja muotiblogit hehkeine kuvineen hakkaavat meidät mennen tullen. Mutta erityisesti arvostan hyvää suomen kieltä ja haluan lukea blogeja, joissa ajatus saa pysyä asiassa eivätkä virheet töki. Ja kuvat ovat mieluiten itseotettuja. Jos käytät muiden kuvia, tarkista oikeudet eli hanki lupa, ettei tule korvausvaateita tai muuta ikävää bloggausiloa pilaamaan.  

Ehkä paras ohje olisi: tee blogi, jollaista haluaisit itsekin lukea. Samanmieliset löytävät sen, aikanaan. Jos bloggaaminen kiinnostaa, eikun aloittamaan! Tämä on maailman paras harrastus, minkä lukeva ja kirjoittava ihminen voi keksiä - miksi, se olisi jo oman juttunsa aihe... 

Vinkkejä aloittelevalle bloggaajalle löytyy myös mm. näistä kirjablogeista:

Tuijata (komeasti kantaattimuodossa!) 

Kirjoihin kadonnut

Kirja vieköön

Reader, why did I marry him

Leena Lumi

Marjatan kirjaelämyksiä

Kaisa Reetta T

Kirjan pauloissa

Oksan hyllyltä

Tarukirja

Kirjaston kummitus

Ja kaikkea muuta

Kirjakko ruispellossa

P.S. Kokenut bloggaaja, jos et ole vielä omia neuvojasi julkaissut, haaste on heitetty - nappaa tunnustus itsellesi, kerro niksisi ja auta aloittelijoita. Ja ihan varma, että myös me kokeneemmat luemme innolla. 

Kesäkuulumisia blogistaniasta

Bloggaaja tapasi Juhani Ahon (feat. Tatu Kokko)!

Loman viimeinen päivä - mutta ei edes harmita, niin mukavasti viimeiset kolme viikkoa ovat menneet mökillä, turuilla ja toreilla pienten ja isojen sukulaisten kanssa. Ja Kuopiossa osallistuin kirjabloggaajien suviajoihin, joihin Amman lukuhetki -blogin Aino-Maria, Tuulevin lukublogin Tuulevi, Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, DesdemOna-blogin Johanna ja Kirjanurkkauksen Satu olivat järkänneet kahdelle päivälle kirjallista ohjelmaa. Erinomaisen ja tarkan raportin reissusta löydät Kirsin kirjanurkasta. Kiitos Kirsille ja kaikille muille osallistujille ja etenkin järjestäjille ikimuistoisesta kokemuksesta, joka alkoi, ällistyttävää kyllä, Juhani Ahon tapaamisella! Kuulumisia vaihdoimme rautateistä ynnä muista ajan ilmiöistä iloisen ja kohteliaan Ahon kanssa sen minkä hämmennykseltämme kykenimme.

Kuopio on loistava kirjallisen matkan kohde, saimme havaita - kohteita ja nähtävää kauniissa kaupungissa riittää. Kävimme Minna Canthin salongissa (osaisivatpa huonekalut puhua, huokailimme haikeina) Kuopion korttelimuseossa ja pahoittelimme Kanttilan talon kehnoa tilannetta (ei taida löytyä keltään rahaa entisöintiin), kurkistelimme Sirpa Kähkösen kirjoihin tunnelmia luoneita paikkoja, vierailimme Minna Canthin patsaalla ja haudalla - tämä tietysti myöhään illalla - sekä söimme hyvin ja runsaasti ensin omalla kirjallisella piknikillämme ja myöhemmin tunnelmallisessa ravintola Kummisedässä.

Kirsi Pehkonen ja Marja-Leena Tiainen

Ja tapasimme kuopiolaisia kirjailijoita! Pitkän linjan kirjailija Marja-Leena Tiainen, myös näyttelijänlahjoja omaava Tatu Kokko ja etenkin nuortenkirjoja kirjoittanut Kirsi Pehkonen kertoivat meille työstään. Olipa kiinnostavaa! Ja harmittavaa sikäli, että vaikka kuvittelen lukevani paljon, joudun aina huomaamaan, kuinka vähän loppujen lopuksi tunnen hienoja kotimaisia kirjailijoitamme ja kuinka paljon mielenkiintoista luettavaa menee täysin ohi. Onneksi nyt sain vähän paikkausta Savon suunnasta, josta tulee runsaasti etenkin laadukasta nuortenkirjallisuutta. Tuo genre on minulle aika vieras, sekin asia pitäisi ehdottomasti paikata. Olemmehan koko maankin tasolla kunnostautuneet tässä lajissa näyttävästi. Ainakin tapaamieni kirjailijoiden kirjoihin varmasti tulee tutustuttua tämän jälkeen.

Nuorten lukemista edistämään Tatu Kokko on perustanut myös YouTubeen kanavan, jossa voi kuunnella kirjaa julkisuuden henkilöiden ääneenlukemana! Koska kukapa nuori ei käyttäisi YouTubea. Mainio idea, josta toivottavasti leviää laajasti tieto opettajille ja muille nuorten kanssa työskenteleville ja sitä kautta varsinaiselle kohderyhmälle!

Näimme Kuopiossa myös Aapelin muistomerkin Ollinpuistossa sekä kävimme asiaankuuluvasti Pikku Pietarin kujalla, jossa itse Pietarikin tuli vastaan (ei ollut laulutuulella juuri silloin). "Hyvän tuulen voima" -muistomerkin on tehnyt Kari Juva.

Tiedättehän lukumaratonit, joissa ideana on lukea sovitun ajan puitteissa niin monta sivua kuin sielu sietää? Kirjabloggarit järjestävät niitä muutaman kerran vuodessa, ja kesämaraton alkaa jo olla käsite. Tänä vuonna vuorokauden mittaiseen kesämaratoniin osallistuu ennätysmäärä bloggaajia, yli 80! Huikea määrä, huikea yhteisö, ja vaikka itseltäni tämä meni reissuilun takia ohi, on toisten maratoonausta kiva seurailla. Tarkemmat tiedot osallistuvista blogeista löytyvät haaste-emännän Minnan Ja kaikkea muuta -blogista. Tsemppiä maratoonareille, vielä viime hetkillä, ja rispektiä hurjille lukijoille!

Lukumaratonien historiasta kertoo Hanna Kirjainten virrassa: alun perin maailmalla keksittyä Readathon-haastetta kokeiltiin meillä suomiversiona jo vuonna 2012, Hanna ensimmäisten joukossa. Satu esitteli idean suomalaisille lukijoille 2011.

18.7. alkavalla naisten viikolla blogistania täyttyy aiheen mukaisista postauksista, Tuijan emännöimänä. Itselläni on jonossa monta naisen naisista kirjoittamaa kirjaa: Laura Lähteenmäkeä, Minna Rytisaloa, Raija Orasta... Viikon kuluttua niistä ja muista lisää niin paljon kuin ehdin bloggailla!

Heinäkuun lopussa blogeihin tulossa on myös jo perinteinen Klassikko-haaste, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilen vetämänä. Olen sanonut lukevani Thomas Mannin Taikavuoren, joka on tiiliskivi, ei ymmärtääkseni ihan helpoimmasta päästä enkä ole edes aloittanut kirjaa vielä, apua! Kuinka käy, se nähdään 31.7. Jos muuten lukuhaasteet ylipäänsä kiinnostavat, niistä löytyy lista Haastavaa lukemista -blogissa.

Antoisaa kirjakesän jatkoa niin bloggaajille, kirjailijoille kuin kaikille lukemisesta kiinnostuneille! Tässä lajissa ei tekeminen lopu eikä tapahtumia puutu, kuten huomaatte, oli vuodenaika mikä tahansa!

Haastevastaus: Unpopular bookish opinions

Kuva: HerkkuKeijun dekkarikakkuja

Kirjabloggaaja Omppu paiskasi haasteella, jossa ideana on kertoa kirjoista, joista ei pidä tai jotka eivät kiinnosta. Ja kuulemma rehellisesti vielä! Hah, paha - mutta kiintoisa, kiitos! Tuleekohan itsellekin yllätyksiä juttua kirjoittaessa, näitä kun ei yleensä muuten mieti. Lähtökohtaisesti sitä alkaa aina lukea hyvää kirjaa - ja jos se ei sellaiseksi osoittaudu, ei tule tehtyä syvällisiä analyysejä, vaan kiireesti seuraavaan. Katsotaan, mitä irtoaa!

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Alice Munron kirjojen kanssa en pääse puusta pitkään. En osaa selittää, ei vain nappaa, en löydä tarttumapintaa enkä vastausta siihen, miksi minun pitäisi kiinnostua. Ja kaikki vähänkin itseään arvostavat lukijat ihailevat Munroa. Tunnen itseni vialliseksi. (Mutta voin elää sen kanssa.)  

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Stefan Mosterin kirjoja näkyy ainakin blogeissa tosi harvoin. Tai Pekka Saurin. Molemmat viisaita ja omaperäisiä kirjoittajia; Saurilla tosin korostuu asiasisältö, Mosterilla luomis- ja kirjoitustaito. Tykkään myös lukea perusteellisia elämäkertoja ja arvostan niitä suuresti, kuten A.I. Virtanen. Ei niitäkään paljon mainita missään: mikä valtava työ jää varjoon! Sekä kirjoittajan että kohteen.   

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tulevat mieleen John Greenin kirjat, joissa taitaa käydä näin useammankin kerran, jos oikein muistan. Leffana tämä olisi helppo: se kammottava "romanttinen komedia", jossa Julia Roberts varastaa sulhasen oikealta morsiamelta. Järkyttävä rikosluonteinen tapaus, jonka pitäisi viihdyttää?

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

Kotimaiset dekkarit. Tämä hiertää oikeasti, koska rakastan suomen kieltä ja suomalaisia kirjailijoita. Mutta dekkarigenren kanssa tuskastun. Onko sen lukemiseen pakko pukea erityiset dekkarilasit - joilla annetaan paljon anteeksi kielen ja juonen kömpelyyksiä tarinan varjolla? Eivätkö ne voisi olla oikeasti paitsi dekkareita myös hyviä kirjoja? Ehdottomasti on poikkeuksia, mutten halua niitä tässä nimetä, etteivät leimaannu tähän ei-niin-miellyttävien-kirjojen haasteeseen sisältyviksi. Ensireaktioni kotimaiseen dekkariin on  kiitos, mutta ei kiitos, ja se irvistävä hymyntapainen.

Ja sitten, ei varsinainen genre, mutta inhoan kirjoista kertovia romaaneja. Koska ne ovat pääsääntöisesti lukijoita kosiskelevia ja naiiveja. Siis vaikkapa kirjakauppias- ja kirjailijafiktiot. Mikä sekin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli, ja Kirjavaras, ja monet muut. Hohhoijaa.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

Julia Roberts. Ai eikun siis kirjassa: minunko pitäisi muistaa? Mahdotonta, ainakin yhden hahmon nimeäminen. Riikkojen Ala-Harja tai Pulkkinen henkilöistä en ole koskaan pitänyt. Liian itsekeskeisiä ja "tööttelläs ja kallellas" minun makuuni. On muitakin, mutta nyt en blogista jaksa enempää kaivaa.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.

Paolo Coelho on kuulemma suosittu, en yhtään ymmärrä miksi. En myöskään ole innostunut esimerkiksi Carlos Ruiz Zafónista. Kotimaisia en tohdi mainita nimeltä, mutta niitäkin on - ja ns. hyviä kirjailijoita, joiden tyyli ei vain kolahda. No, sanotaan esimerkiksi Katja Ketun Kätilö, jota en saanut luettua, "suoritin" sen lopulta äänikirjana. Yöperhonen taas on minusta huippu, joten tämä ei ole ihan täsmällinen vastaus otsikon kysymykseen, koska koskee vain tiettyä kirjaa, ei kirjailijaa.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Taru sormusten herrasta ja Hobitit ja vastaavat. En jaksa paneutua laajoihin fantasiamaailmoihin niiden vaatimalla intensiivisyydellä.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

Ruusun nimeä en ole ikinä saanut luettua - parista yrityksestä huolimatta - koska on niin tylsä ja vaikea. Mutta leffana viihdytti, ja Sean Connery! Ymmärrän, etteivät leffa ja kirja ole sama asia, mutta kirjan hienoudet jäänevät minulta iäksi pimentoon.

Haasteen heitän eteenpäin mietityttämään Ammaa ja Tuulevia sekä Kirsiä, joka lukee kotimaisia dekkareita melkein työkseen.

Haasteen säännöt:
1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Uutuuskirjat vievät niin vastustamattomasti mukanaan, että paljon vanhempaa kirjallisuutta on jäänyt lukematta. Kuten Eeva Joenpellon uran huippu, Lohja-sarja, joka alkoi ilmestyä 1974 ja nosti kirjailijan aikansa suurten menestyjien joukkoon.

Miksi? Uteliaana yritin selvittää asiaa aloittamalla Joenpellon elämäkerrasta. Aiemmin olin lukenut muutaman yksittäisteoksen. Nyt otin esiin Vetää kaikista ovista, Lohja-sarjan avauskirjan.

Aivan alku tuntui tylsältä ja vanhanaikaiselta. Sodanjälkeinen Suomi ja sen maaseutu, köyhyys ja niukkuus. Mutta jotain tapahtui, henkilöt alkoivat elää. Oskari Hänninen Salme-rouvineen ja tyttärineen, myöhemmin vävyineen, Grönruuska ja hänen poikansa Vieno. Hännistä Joenpelto kuvaa herkullisesti, ja samalla aikansa isäntämiehen persoonaa ja ajattelutapaa yleisemminkin. Talous on hallinnassa, naisten kanssa kinkkisempää.

"Hänninen mietti kesällä usein mitä hänen oikein olisi pitänyt tehdä, ettei onnettomuutta olisi sattunut. Tai eihän se nyt edes ollut mikään onnettomuus, naisen kiusallista metkuilua vain."

Salme on vahva ja viisas nainen, Joenpellon kirjoille tyypilliseen tapaan. Hän mukautuu olosuhteisiin ja on realisti, rakastaa ja kasvattaa kahta tytärtään aikuiseksi parhaansa mukaan, eikä se ole vähän.

"Oli liian paljon naisia talossa, Salme ajatteli. Toisesta toiseen heijastuivat samat toiveet ja pettymykset, paisuivat ja kimposivat kahta pahempina takaisin."

Joenpellon teksti on täynnä hienoja, suorastaan aforismimaisia lauseita, joilla hän kuvaa ihmisiään ja yhteiskuntaa, jossa eletään. Kovaa yrittämistä parempaan taloudelliseen hyvinvointiin ja tulevaisuuden turvaamiseen, nöyryyttä sotakurituksen jäljiltä, pieniä mutta konkreettisia haaveita, perheen ja kodin perustamisen tarvetta, iloja ja pettymyksiä.

"Mutta ihminen erehtyi surkeasti. Ylimalkaankin piti suhtautua varovasti siihen mitä ei tiedä ja koputtaa vain empien vieraille oville."

Isännät Julin ja Hänninen tuovat herkullisesti mieleen miehet Alastalon salissa. Samaa näyttämisen halua, puhumattomuutta ja itsepäisyyttä - ja kun jotain sanotaan, se on painavaa. Ajatuksia sen sijaan on paljon.

"Olisiko sitten parempi, ettei kukaan yrittäisi mitään, olisi vain määrätyn aikansa sillä kohdalla mihin oli sattunut syntymään, älyttömän naudan tavoin märehtien hinkalossaan? Ei mitenkään voinut olla. Talojen, suurten ajatusten rakentaminen oli välttämätöntä, ei vain pitänyt odottaa, että se tekisi ihmisen onnelliseksi. Ei mikään tehnyt, ei mikään rakennus, ei maan päälle nouseva, eikä aivoituksissa kypsyvä.Ja silti oli rakennettava vain, istuttava kokouksissa, laulettava lauluja, uskottava voimiinsa, pyrittävä oikeaan, pidettävä puoliaan, seistävä joukossa tai kyyhötettävä kolossaan, miten asiat milloin vaativat. Sillä vain siten elämä meni eteenpäin, maailma parani rahtusen."

Lämmintä huumoria - jos kipeyttäkin - tuovat Salmen ja Grönruuskan keskustelut siitä, miten elämä meni kuten meni. Kun ikää alkaa kertyä, näitä alkaa pohtia. Pidin Hännisiä vanhoina ihmisinä, kunnes tajusin, että itse asiassa hehän ovat kirjassa minua nuorempia! Grönruuska muistelee Salmelle tämän seurusteluaikaa Hännisen kanssa. Murre tuo oman hauskan lisänsä mainioine sanoineen, jotka asiayhteydestä on helppo ymmärtää, vaikkei sanaa olisi koskaan kuullut.

"Ja sit se rupes hommaamaan omaa puarii ja sää olit nii töötteelläs ja tälleelläs ja kekkava et."

Mainion elävä tarina ja vahva teksti vielä tänäkin päivänä: aion lukea myös sarjan jatkon ilman muuta.

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista. WSOY 1974. Yläkuvassa pokkarina 11. painos, 2010.

Postaus on osa kirjabloggaajien Eeva Joenpelto -haastetta, jonka käynnisti Tuijata ja jonka postaukset julkaistaan tänään 17.6, Joenpellon syntymäpäivänä. Tuijan blogista löytyvät linkit muihin Joenpeltoa muistaviin blogeihin.

Tietokirjat vievät -haastevastaus

Luen tietokirjoja kohtuullisen paljon, viime vuonna vajaat nelisenkymmentä, jos elämäkerrat ja muistelmat lasketaan mukaan. Minähän olen ihminen, joka tietoa tarvitessaan - ihan mistä asiasta tahansa - luen aiheesta ensin kirjan. Eikä sellaista aihetta ole vielä vastaan tullut, josta ei kirjaa olisi kirjoitettu.

Suuri osa lukemistani tietokirjoista liittyy työhön, joten bloggaukset usein jäävät tekemättä, koska arvelen ja olen huomannut käytännössäkin, etteivät ne herätä laajempaa mielenkiintoa. Ja toden sanoakseni, suurempi syy on se, että tietokirjoista kirjoittaminen on vaativampaa kuin romaaneista, asiapitoisuudessaan lukukokemuksen kuvailun, omien tuntemusten ja mielleyhtymien sijasta. Tietoantia on vaikeampi arvioida! Eivätkä aika ja innostuskaan usein riitä tiivistämään suurta tietomäärää jonkinlaiseksi järkeväksi esittelyksi.

Mutta Ulla ja Lumiomena haastoivat minut Tietokirjat vievät -haasteeseen, joten mietitäänpä hetki asiaa. Kiitos hyvästä haasteesta, tietokirjoja on hyvä saada esille enemmän!

"Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi". 

Työssäni käytän tekstiä, luen, oikoluen, editoin, kirjoitankin. Suomen kielen kiemuroita on tarkisteltava, ja siinä käytän perinteisesti Terho Itkosta kieliopasta: minulla on kirjasta useita eri aikojen painoksia. Kyllä, nettioppaat ovat syrjäyttämässä kirjaopasta, mutta joskus on vain nopeampi ja helpompi napata kirja ja oikea kohta: kun kirja on tuttu, asiajärjestys on myös, ja muistan jo melkein ulkoa, mistä mikäkin asia löytyy. Haaste on ajantasaisuus; kieli muuttuu ja elää niin vauhdikkaasti. Mutta peruskielioppisäännöt sentään harvoin*. Selkeä ja erittäin käytännönläheinen oikeakielisyyden opas.

Terho Itkonen, Sari Maamies: Uusi kieliopas. Tammi. Viimeisin painos taitaa olla vuodelta 2014, ja se myytiin pian loppuun. Saa nähdä, vieläkö tulee uutta painettua versiota?

Mutta hypätään nyt töistä muualle: viime vuonna kirjamessuilla kuuntelin Ilkka Niiniluodon kertovan kirjastaan Hyvän elämän filosofiaa. Pidän professorin avaran tervejärkisestä otteesta, ja hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Hyvä elämä (onni, jos niin haluatte) ei ole tavoite, vaan tekemistä. Eikä missään tapauksessa itseensä keskittymistä. Filosofiaa, mutta käytäntöön tuotuna tämäkin.

Ilkka Niiniluoto: Hyvän elämän filosofiaa. SKS 2015.

Muualla: Mummo matkalla ja Kasoittain kirjoja.

Elämäkertapuolen haluan mukaan: Antti Heikkisen kirjoitustavasta olen aina pitänyt, ja hänen kirjansa Heikki Turusesta on yhtä riemukasta, eläytyvää mutta asiallisesti paneutunutta kuin Juice-elämäkertakin. Turusta en ole lukenut, mutta kirjailijuus ja taiteilijamuotokuva kiinnostavat.

 Antti Heikkinen: Turjailija. Siltala 2015.

Ihan hirveän vaikea valita vain viisi kirjaa: entä matkakirjat? Kielestä, kirjoittamisesta ja viestinnästä kertovat kirjat? Historia, antiikki, eri taidot? Näistä kaikista löytyy hyllystä vaikka mitä, mutta mainitsen historiakirjoista minulle tärkeimmät, Hesarin korttelikirjat. 1970-90-luvuilla julkaistu sarja on aarteeni. Se esittelee Helsingin kantakaupungin kortteli korttelilta, talo talolta: synty ja historian vaiheet, tärkeimmät tapahtumat. Ehtymättömiä tietolähteitä, joita usein selailen. Eikä niitä tahdo saada enää mistään, paitsi divarista hyvällä tuurilla ja isolla rahalla. HS on alkanut uusia sarjaa, mutta nuo vanhat ovat lyömättömät: ne ovat historiaa jo itsessään.

Helsingin vanhoja kortteleita -sarja
Kaija Ollila, Kirsti Toppari: Puhveleista Punatulkkuun 1977
Kaija Nenonen, Kirsti Toppari: Herrasväen ja työläisten kaupunki 1983
Kaija Hackzell: Viertotietä itään ja länteen 1988 
Kaija Hackzell, Kirsti Toppari: Oikolinnankadulta Kumpulantielle 1991

Vielä yksi uusi, ettei jäädä menneeseen: Maaret Kallion Lujasti lempeä -blogi on hurjan suosittu;
en ole sitä tai tai samannimistä kirjaa lukenut, mutta kylläkin hänen Osmo Kontulan kanssa kirjoittamansa parisuhdeoppaan, jonka pointti on pitkän parisuhteen ylläpitäminen seksuaalisesti ja muutenkin vireänä. Kirja perustuu yli 200 naisen vastauksiin. Olin hieman pettynyt siihen, että miesten ääni ei kuulunut - se juuri olisi kiinnostanut - mutta ne ketaleet eivät ole suostuneet vastaamaan tutkijoiden kysymyksiin. Näkökulma on siis naisten, mutta kiinnostavia vertaiskokemuksia ja paritarinoita kirjan täydeltä on tarjolla niistä kiinnostuneille. Sekä tutkijoiden yhteenvetoja.

Maaret Kallio ja Osmo Kontula. Happy end. WSOY 2015.

Nettisivut:

*Ja jos kielioppisäännöt muuttuvat, luen niistä Kielikellosta. Kotuksen sivuilla on muutenkin paljon mielenkiintoista kieliasiaa. Eikä Jukka Korpelan Nykyajan kielenopasta voi  kielipulmissa sivuuttaa. Säitä katselen Forecasta - sadetutka on näin mökkiaikaan tärkeää, töissä valokuvauksia järjestäessä - ja leffajuttuja  Elokuvan taikaa -blogista. Eniten kuitenkin netissä luen, arvaatte varmaan: kirjablogeja.

Heitän haasteen Kirjasfäärin Taikalle ja Kirjamuistikirjan Erjalle. Olisi kiva kuulla, millaisia tietokirjoja ja nettisivuja käyttävät journalistiopiskelija ja kirjastonhoitaja?

Sieluni hymyt -haaste ja menovinkkejä

Sieluni hymyt, kaunis sanapari, jonka takana on vielä kauniimpi ajatus sen muistamisesta, miten paljon syitä on onnellisuuteen. Eikös ole tutkitusti niin, että kiitollisuuden tunne tekee ihmisestä onnellisemman? Ja myönteisyys on kaiken valituksen ja vihapuheen keskellä asia, jonka soisin nousevan myös somessa. Siksi osallistun haasteeseen, joka kuuluu näin:

"Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen."

Mistä lähtisin purkamaan? Leveimmät hymyt ja hersyvimmät naurut sieluni saa perheestä: miehen kanssa palvomme, passaamme ja hemmottelemme häikäilemättä toistemme lisäksi kolmea lapsenlasta (myös heidän vanhempansa saavat osansa). Tuota porukkaa parempaa ei ole. Kerran tuntematon mies kysyi multa kadulla, mikä naurattaa: olin huomaamattani hymyillyt ajatellessani jotain lasten nasevaa juttua. Olin hämilläni kysymyksestä, ja mies kiirehti selittämään, että eikunhänvaansiksi, että on kiva nähdä iloisia ilmeitä. Niinpä, kenestä ei olisi, naama mutrussa sitä vain tavallisesti tulee kuljeskeltua.

Vaikka syytä mutruiluun ei oikeasti olisi, kun mietin tätä, edellistä ja tulevaa viikkoa. Edellisellä viikolla lomailin ja vietin aikaa porukan kanssa (mm. rakennettiin lumiukko). Tapasin myös lahjakkaat ja ällistyttävän fiksut kummilapseni - kaksi hyvää syytä leveään hymyyn. 15-vuotiaalla pojalla ja 11-vuotiaalla tytöllä on tietysti hyvin erilaiset maailmat. On hienoa ja avartavaa saada olla niissä mukana.

Myös harrastuspuoleen olen panostanut: normaalin lukemisen ja bloggauksen lisäksi ilmoittauduin niin moneen kirja- ja blogiaiheiseen tapahtumaan kuin ennätin. Näin siksi, että alkuvuodesta ja syksyllä aika ja voimat menivät töissä (josta siitäkin nautin, mutta jätän tarkemman hehkutuksen pois, työjutut eivät ehkä sytytä laajemmin; hymyn puolelle listaan kuitenkin), ja monta hyvää tilaisuutta meni ohi. Nyt päätin ottaa vahingon takaisin.

Viime viikolla kävin neljässä tapahtumassa, kuvassa Kuukauden kirjaklubi (linkki on tätä edelliseen tapahtumaan) ja huikean taitava Katri Lipson (lukekaa Detroit!) Outi Mäkisen haastateltavana, Anna-Riikka Carlson odottaa haastisvuoroaan oikealla. Oli antoisa ilta, kirjailijoita ja kirjapuhetta riitti, ja kirjafriikki Taru Torikka DJ:nä soitti mainiota musaa. Stella Polariksen improt viihdyttivät, Hannu Risku teki tosta vain biisit esitellyistä kirjoista - ja ne osuivat ällistyttävästi kunkin kirjan henkeen, eikä hän liene niitä edes lukenut. Tai mistä minä tiedän: kuitenkin Lipson Nirvana-tyyliin, tamperelainen Saara Kesävuori popedamaisesti tai bitch-lit-kirja virtenä olivat täsmäiskuja.

Ensi viikolla ohjelmassa on kaksi teatterikäyntiä plus kirjavinkkausilta Kannelmäessä. Kirjastotäti Tuulikki ja minä kirjabloggaajana kerromme kirjoista, lukemisesta ja blogeista. Aika hymyilyttävää! Toivottavasti kirjanystäviä tulee asukastilamme, Kantsun Olkkarin, täydeltä. Tapahtuma on to 7.4. klo 18-20 os. Vanhaistentie 3, pub Tartanin takana, tervetuloa! Kantsun Olohuone muuten toimii täysin vapaaehtoisvoimin, ja siellä tehdään upeaa työtä asukkaiden viihtyvyyden ja auttamisen eteen. Kannelmäki-liikkeestä kerroin aiemmin joulukalenterissa (jossa siinäkin jo pohdin onnellisuutta).

Teatteri Jurkka kutsui bloggaajia katsomaan Joan Didionin omaelämäkerrallisten kirjojen pohjalta dramatisoitua näytelmää, Didionina Kristiina Halkola - eikä siinä kaikki. Saimme kurssin teatterikritiikkien kirjoittamisesta! Ihan mahtavaa, takuulla hymyilyttävää. Teatterijuttuja saattaa tulla blogiin enemmän. Mutta kirjoja ne eivät syrjäytä; vaikka viihdyn teatterissa, kirjat ovat kuitenkin ykköseni, aina. Mutta pari muutakin blogi-ideaa mulla olisi, jos vaan olisi aikaa...

Teatterista puheen ollen: tehtiin tällainen juttu Q-teatterin ja Zodiakin

kanssa. Vai ei muka asukas voi vaikuttaa alueensa tapahtumiin ja kulttuuritarjontaan - kyllä voi, ainakin Helsingissä (hymyt kotikaupungille). Jaana Taskinen vei meitä muun muassa penkomaan Q:n pukuhuoneisiin ja pukeutumaan, ja Pate Pesonius otti valokuvia, niistä myöhemmin, mutta ohessa luokkakuva (jossa emme ole päärooliasuissamme, muuten vaan höpsöiltiin). Pitäiskö mun vaihtaa polkkatukkaiseksi blondiksi?

Pieniä hymyn aiheita: olen jakanut viikon aikana neljä kirjaa täsmäiskuina heille, joiden arvelin juuri ao. kirjoista pitävän. Hirmu tyytyväisenä omaan nokkeluuteeni, ja kohteliaasti saajat ottivat kirjat vastaan (todellisesta kiinnostuksesta en ehkä halua tietää :-)). Hymyilyttää myös se, että olen saanut siivottua kirjahyllyä aika lailla, uusia kirjoja odottamaan.

Ja jos kynnet hyvin, kaikki hyvin. Luottokynsihoitajani Helmi on taitava ja ihastuttava vietnamilaistaustainen yrittäjä, joka ei tukien varassa elä, vaan tekee hurjasti töitä: hän avasi jo toisen liikkeen Ruoholahteen äskettäin. Mutta näitä kynsiä ei hänkään vielä ole onnistunut minulle tekemään... Sitä odotellessa.

Kannelmäessä kulkiessa autot pysähtyvät aina suojatien eteen, mikä ilahduttaa ja ylpeyttää. Ns. ökyalueilla näin ei nimittäin ole. Tätä ilmiötä olen ihmetellyt jo vuosia. Hymyä kantsulaisille autoilijoille ja etenkin sille kuskille, joka eilen pysähtyi tyhjällä kadulla täydestä vauhdista odottelemaan, että tämä täti köpöttelee kadun yli.

Mitä vielä? Kesä on tulossa, lomia
suunnitellaan, odotettuja tapaamisia ja muita tekemisiä - ja pian alkaa mökkikausi! Vapusta lokakuulle olemme viettäneet jo toistakymmentä vuotta viikonloput Mäntyharjulla, se vain kutsuu niin kovaa. Kuulen jo kuikan huudon korvissani...

Mies on juuri siellä käymässä, joten hyvän kirjan kanssa jatkan iltaa. Eipä hassumpaa kaiken kaikkiaan. Parin viikon päästä listani olisi taas toisenlainen. Kiitos Ullalle haasteesta, ja heitän sen eteenpäin Tuijalle, Kirsille ja Kirsin Book Clubin jäsenille. Voi listata, numeroida tai vaikka tehdä akvarelleja, tyyli on vapaa. Mitä hymyn aiheita teidän sieluistanne löytyy?

Älyttömät joululahjatoiveet -haaste

Jos saisin toivoa joululahjaksi ihan mitä vain älytöntä, mitä toivoisin? Henna Hemulin kirjahyllystä heitti haasteella, jota nyt pohdin asianmukaisen vakavasti.

Kolme älytöntä toivettani:

1. Tiedän, ei yhtään omaperäistä, mutta kaikkien muiden tavoin olen aina halunnut osata soittaa jotain instrumenttiä. Piano olisi hieno, tai sello tai saksofoni - koska se on kaunis esine, jossa on kaunis ääni - mutta oikeasti raadollisesti haaveilen - sähkökitarasta! Miettikää, mikä efekti, kun harmaa mummo vetäisisi huikeat riffit vaikka Metallican Master of Puppetsista. Tai Rollareita tai Hurriganesia (joo, vastaajan ikä näkyy ikävästi). Oikeasti haluaisin soittaa kuten Albert Järvinen. En olisi maailmantähti, mutta silti ehkä maailman paras, vain pienen piirin tietämä salaisuus ja kitaranero.

2. Paluu arkeen, kipein sormenpäin: ks. äskeiset ikäviittaukset. Toivon pilleriä, jollaisen kerran viikossa nauttimalla pidän kampauksen ennallaan. Ei harmaannu, ei juurikasva! Pysyy sellaisena kuin kampaajan jäljiltä on, niin kauan kuin muistan ottaa pillerin (myös geeli tai laastari käy).

Tarvitseeko perustella syitä? Jos et tiedä, kannattaa hypätä suoraan seuraavaan toiveeseen. Uskoisin keksinnölle olevan maailmanlaajuista kysyntää ja tutkijoiden kiihkeästi viettävän aikaa ongelman pohtimiseen. En toivo kampaajille asiakaskatoa, mutta en sitä luulisi sitä syntyvänkään, aina riittää vaihtelunhaluisia. Ihan pieni toive, yksi pieni pilleri?

3. Jotain luksusta pitäisi saada ehdottomasti.
Autoista en piittaa - mieheni on alalla ja hoitaa ne asiat myös kotona. En edes erota merkkejä toisistaan, ominaisuuksista puhumattakaan. Kaikki ne ovat samanlaisia peltilootia, jotka ovat aina tiellä, rumentamassa maisemaa. Mutta yhden erotan aina: ainoa auto, jota voi sanoa tyylikkääksi, on Jaguar. Ja ihmisen pitää päästä paikasta toiseen vähän väliä. Toivon siis oman Jaguarin, eikä siinä kaikki. Koska en pidä ajamisesta (olen siinä huono eikä mies kokopäivätoimisesti ehdi), autoni sisältää myös taitavan kuljettajan, joka kuskaa minut milloin vain mihin mieleeni juolahtaakin mennä. Aitonahkaisella takapenkillä rentoudun, katselen maisemia tai luen, ehkä nautin samppanjat ja suolapalat pikkujääkaapistani. Onko muka liikaa toivottu?

Paranisiko elämänlaatuni merkittävästi toiveiden täyttymisen myötä, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi.

Haastan älyttömiä toivomaan Tuijan Tuijata-blogista ja Liisan Luetut lukemattomat -blogista. Haasteessa tulee kertoa kolme joululahjaa, joita toivoisi mutta joita ei kaiken järjen nimissä tule saamaan.

Kihelmöivää joululahjojen odotteluaikaa!

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 2

Kuva: Niina/Yöpöydän kirjat

Luukusta kurkkaa rakas suloinen tonttu, 1 v!
Aiheista parhaimpia, jos - ja kun? - joulun idea on
rauhoittua hetki miettimään ja arvostamaan onnellisuutta tuovia asioita. Tänä huonojen uutisten aikana maailma tuntuu välillä olevan niin rikki, että onnen hetken saavuttaminen vaatii hikistä yrittämistä.

Suomen kouluissa kasvatetaan onnellisia lapsia, havaitsi Michael Moore. Onnellisuuspsykologiksi tituleerattu Mikael Saarinen on hieman eri mieltä.

Yli nelikymppisillä onnellisuus sentään kasvaa. Ja kaikkiaan olemme onnellisimpien joukossa. Googlaten löytyy monta mainintaa siitä, että varallisuuden kasvu kasvattaa onnellisuutta tiettyyn pisteeseen asti, mutta suuret tuloerot vähentävät sitä. Ehkä meilläkin olisi syytä alkaa tiiviisti seurata bruttokansanonnellisuutta?

Voi toki myös ottaa onnensa ohjenuoraksi horoskooppimerkin.

Onnellisuuden lisäämisen peruskeinot ovat jo yleisesti tiedossa, eikä niistä sen enempää, mutta nostan vapaaehtoistyötä: yksi lempiaiheitani, josta olen aiemminkin kirjoitellut.

Unelman nimipäivän kunniaksi vasemmalla Oona Tikkaojan Unelma-patsas, joka Kannelmäki-liikkeen aloitteesta pystytettiin Kantsuun muistuttamaan siitä, että jokainen voi tehdä jotain parantaakseen maailmaansa, ehkä siinä sivussa kaverinkin. Lainaan liikkeen kuvausta:

Kannelmäki-liikkeen tarkoituksena on verkottaa ja aktivoida kaupunginosan asukkaita sekä kaikkia esikaupunkien elämästä kiinnostuneita kaupunkilaisia fanittamaan kaikkea sitä perushyvää ja innostavaa lähitekemistä - tehdään itse omasta kaupunginosastamme juuri meille paras ja mukavin!

Liike toimii asukkaiden viihtyvyyden ja yhteisöllisyyden eteen; on kerhoa, ryhmää ja avuntarjoajaa it-tuesta neulomiseen, taidetapahtumista ruuanlaittoon. Kaupungin, yritysten, järjestöjen ja median kanssa pidetään yhteyksiä. Jopa oma tila, Kantsun Olkkari, on saatu järjestettyä toiminnan kotipesäksi. Jatkuvaa ruohonjuuritason työtä - täysin vapaaehtoisvoimin. Ja mitä näitä aktiiveja tunnen; eivät he kovin onnettomilta vaikuta, vaan väittävät tekemisestä saavansa enemmän kuin antavat. Olen osallistunut parin tapahtuman järjestämiseen (mikä sekin on ollut antoisaa, niin verkottumisen kuin hyvän mielen näkökulmasta), mutta nuo superaktiivit pyörittävät jatkuvaa toimintaa. Ihailen.

Mitä itse joulusta ajattelen: lukusuositukseni ja joulukirjojen ehdoton ykkönen on Miina Supisen hulvaton Mantelimaa. Hän sai kustantajan haastattelun mukaan ideoita muun muassa Itiksen kauppakeskuksesta sekä omista ja kavereiden joulustressikokemuksista. "Pakollinen onnellisuus murtaa vahvimmankin." "Tämä vain pitää lusia." 

Piparit kehiin ja rohkeasti joulua päin! Kirjabloggareiden joulukalenterin luukku 3 avautuu huomenna blogissa Kirjakko ruispellossa. Eilisen päivän luukku ja koko kalenterilista Hyönteisdokumentissa.

Kuva: Tmi HerkkuKeiju

Liebster award -haaste

Pahuuden väliin vähän muuta. Blogiystäväni Kaisa-Reetta heitti haasteen,
joka on aiheeltaan todellinen haaste: ruokakulttuuri. Hänellä on herkulliset perustelut: 

Ruokakulttuuri on kirjallisuudessa näkyvässä roolissa, ja yllättävän monet lukuhetket täyttyvätkin mitä herkullisimmista, vedet kielelle heruttavista ruokakuvauksista. On ihanaa, että monet kirjailijat osaavat nauttia elämästään ja antavat sen näkyä myös hengentuotteissaan. 

Tästä olen samaa mieltä, mutta minä ja kokkaus? Osaan tehdä perusruokaa; arkiruokaa, miehen ja lastenlasten mielestä joskus jopa ihanaa ruokaa (ovat kohteliaita), mutta oikeasti aika kaukainen aihe. Olen mieluummin syömis- kuin kokkauspuolella, ja erotan mielestäni kehnon, kelvon ja hyvän ruuan, erinomaisesta puhumattakaan. Mutta siihen mielenkiintoni sitten lopahtaakin. Kuten huomaat:

Kysymykset ja vastaukseni

1. Onko sinulla lempikeittokirjaa?

Netti? Oikeasti keittokirjoja on keittiön hylly täynnä, mutta käytän vain muutamaa. Jamie Oliverilta olen löytänyt kivoja reseptejä (ja opin tekemään risoton), enkä viittaa niihin pikaruokakirjoihin, vaikka näköjään molemmat arvostamme nopeutta ja helppoutta (Suolaa ja hunajaa kertoo enemmän Oliverista). Eniten käytän itse koottua keittokirjakansiotani, johon olen koonnut vuosikymmenien ajan kiinnostavia ja käyttämiäni reseptejä lehdistä, netistä, kavereilta ja kuulopuheista. Ruutukokkia myös tutkailen joskus, kun perusruuasta puhutaan. Ja sitten se netti, kun tosipaikka tulee. Tykkään eniten kotiruuasta, vaikka olen paljon kolunnut ravintoloita. Tai ehkä juuri siksi. 

2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja?

Kirja, joka kertoisi, millaiselle syöjälle mikin ruoka soveltuu (kärsimätön, vaatimaton, nautiskelija, lihanystävä, heikkovatsainen, ikuisesti dieettiläinen, sipulia inhoava esiteini, 8-vuotias urheilija) ja sanoisi rehellisesti, kuinka kauan ruuan teko kestää ja paljonko sen ainekset maksavat. Ja mistä niitä aineksia löytyy tästä läheltä, ilman hikisen epätoivoista kauppakierrosta. Laitan mielelläni ruokaa, kun tiedän sille otolliset syöjät, ja nautin atavistisesti ruokkimisesta, mutta kaupassakäynti stressaa. Inhoan shoppailua, enkä innostu uusien ruoka-ainesten kokeilusta. Paitsi syöjänä. 

3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti?

Vain kaksi sanaa: Tuomas Vimma.

4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu?

Niin helppo! Kjell Westön kanssa söisin silakkapihvejä ja perunamuusia. Uskoisin hänen arvostavan rehellista kotiruokaa. Jälkiruuaksi tarjoaisin cup caken, jossa koristeena olisi hänen oma kirjansa, kuten Sahlbergin kirja tässä. Bonustyttäreni tekee näitä, kuten kirjabloggarit jo tietävät :-) 

5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit?

Näinä maailmanaikoina kestittäviä olisi paljon. Nälkää näkeviä. Synkkiä mietteitä, mutta Cormac McCarthyn Tien ihmiset todella tarvitsisivat kunnon ateriaa. Aki Ollikaisen Nälkävuoden henkilöistä puhumattakaan. 

6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon?

Jos olen rehellinen, niin en. Enkä kestä romaaneja, joihin on ripoteltu reseptejä, ne syövät kirjan uskottavuutta. Keittokirjat erikseen, oikeat kirjat erikseen! Myönnän, että ruuanlaitto tai syöminen voivat luoda tunnelmaa. Harvoin se silti isona annoksena kaunokirjaa parantaa. Aistillisia ruokakohtauksia toki löytyy, Alastalon salista alkaen. Se tuoksu, joka saliin keittiöstä leviää, kun neuvottelut parkkiosuuksista ovat kuumimmillaan... Yhtään en väheksy ruuan aistivoimaa. 

7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi?

Luen aina kun mahdollista. Tietysti myös syödessä, jos syön yksin. 

8. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet?

Mitähän Haruki Murakami arvelisi suomalaisesta jouluateriasta, lanttulaatikkoineen, rosolleineen ja kinkkuineen? Meneekö jo kiusaamisen puolelle? Murakamin kirjoissa ruualla on tärkeä rooli, ja hän selvästi tietää asiasta paljon. Kohteliaasti hän toki söisi, vaikka ihmetellen. 

9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit?

Jäikö se vielä jotenkin epäselväksi?

10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi? Lautasen koristeena Mia Kankimäen Asioita olisi hieno! Kansi on Piia Ahon. Tai Aki Ollikaisen Musta satu tummine vahvoine väreineen; siitä voisi joku tehdä astiaston. Kaikista Elina Warstan suunnittelemista kansista tulisi upeita astioita, ne värit ja muodot...

11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläisintä, ihaninta suklaaelämystä?

Ilmiselvästi chili tuo mieleen Johanna Sinisalon ja myös muut dystoopikot, kuten Maarit Verrosen ja Margaret Atwoodin. Kirpeän polttavaa ja todellista. Suklaata ovat Sarah Watersit, chilisuklaata Donna Tartt. Ja salmiakkia vaikka Anna-Leena Härkönen tai Antti Leikas. Blogiin kirjaluokittelu maun mukaan?

Hyviä ja herättäviä kysymyksiä, Kaisa-Reetta, kiitos! Jatkan blogihaastetta heittämällä Liebster awardin ja kysymällä seuraavat 11 kysymystä Saran kirjojen Saralta ja Kirjamuistikirjan Erjalta. Sara siksi, että arvostan suuresti hänen asiantuntemustaan ja paneutumistaan omaan aiheeseensa ja Erja siksi, että hänen asiantunteva makunsa on laaja.

Kysymykseni:

1. Jos et bloggaisi siitä mistä bloggaat nyt, mistä bloggaisit?
2. Miksi?
3. Koetko kirjabloggaamisen rentouttavaksi vai rasittavaksi?
4. Kenet kirjallisuuden fiktiivisen henkilön haluaisit tavata?

5. Ketä kirjahenkilöä ehdottomasti et haluaisi tavata?

6. Millainen on kirja, jonka jätät suosiolla väliin?

7. Jos et asuisi Suomessa, missä maassa haluaisit asua?

8. Uppoudutko kirjoissa mieluummin unelmiin vai tärisyttäviin tarinoihin? (sokeri vai suola?)

9. Mikä elokuva on mullistanut maailmasi - tai ainakin jäänyt mieleesi? 

10. Kenen kirjailijan kanssa haluaisit istahtaa juttelemaan hetkeksi?

11. Oletko jo aloittanut joululahjojen hankinnan?

Haastesäännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.