Eeva-Kaarina Aronen on poissa

Nyt on ikävää juttua. Ikävintä. Teos-kustantamo ilmoitti tänään kirjailija Eeva-Kaarina Arosen äkillisestä poismenosta.

Olen ollut suuri fani siitä asti, kun Arosen kirjat löysin. Kallorumpu vei sellaisiin mielikuvituksen syövereihin, etten sieltä ole pois osannut, enkä ole halunnutkaan. Vaikkei siinä fyysisesti Etelä-Helsinkiä kauemmas liikuta, paikka ja etenkin tunnelma ovat oudon kiehtovia, tummanpuhuvia.

Myös viime vuonna julkaistua Eddaa olen kuvaillut poikkeuksellisen hienoksi teokseksi. Eddakaan ei ole hupaisa tarina - on siinä tosin huumorin hetkensäkin - vaan saa lukijan kummaan, levottomaan mielentilaan ja koskettaa tavalla, joka ei unohdu.

Helsingin historia on yksi kirjojen kiehtova elementti, rakkaus kaupunkiin. Tutut paikat näyttäytyvät uudella tavalla lukemisen jälkeen. Tuskin koskaan enää kuljen Hietsun torin tienoilla tai Kampissa Baanan paikkeilla muistamatta Eddaa, Kaivopuistossa Kallorumpua. Toukolan ja Arabianrannan historiaa puolestaan pursuaa teos Hän joka näkee.

Viehätyin tarinoista niin, että kokosin keväällä jutun Lukulamppuun, joka tarjosi foorumia. Keskustelin siitä Arosen kanssa sähköpostitse, ja hän myös pyynnöstäni ystävällisesti itse tarkisti jutun, ettei faktavirheitä jäisi. Olin niin otettu, kun hän sanoi pitävänsä jutusta (ja vaihtoi yhden kadun nimen). Olisinpa silloin kysynyt kaikkea, mitä teki mieli, mutta kuvittelin saavani siihen tilaisuuden vielä myöhemminkin enkä halunnut käyttää jutuntekoa tekosyynä fanipommitukselle. "Ehtiihän sitä." Ei ehdi.

Arosella oli täysin omanlaisensa tapa kertoa ja käyttää kieltä tunnelmien luomiseen. Pienin, taitavin keinoin hän luo aivan omia maailmoitaan henkilöilleen. Tapasin Arosen kirjamessuilla 2014 (kuvassa hän on Anna Kortelaisen haastateltavana). Jännityksestä hikisin käsin puristin kirjailijan kättä ja kiittelin kirjoista. Toivoin myös paljon lisää.

Niitä ei enää tule. Miten surullinen ajatus ja suuri menetys.

Kiitos, Eeva-Kaarina Aronen, huimista elämyksistä ja monesta vahvasta kirjallisesta muistosta!

Edda

Edda oli alunperin Etta, Etta Roos. Hän asui Helsingin Töölössä 1950-luvun lopulta alkaen. Silloinen niukkuus ja sodan läheisyys näkyivät kaikessa. Leikit, vaatteet, kotikuri - jotain historiallista, mutta kuitenkin meitä lähellä.

Etta, salanimeltään Eetu, ja hänen paras ystävänsä Aatu. Aatu ei puhunut, mutta ymmärsi kaiken, ja viestitti liitutauluun kirjoittamalla. Tuohon aikaan lapsia oli paljon, pihaleikit suurimittaisia, ja kerrostaloissa kaikki tiesivät toistensa asiat. Lasten maailma oli toinen kuin aikuisten.

Edda lukee paljon, ja hänellä on sekä hoksottimia että mielikuvitusta. Jo lapsena hän oli joukon johtaja, mutta ei ymmärtänyt valtaansa. Saagojen lumoaman Eetun ja viisaan Aatun erottava kipeä kasvupiste, tragedia tutuilla pihoilla, tuttujen ihmisten kesken, kääntää lapsuuden huolettomuuden turvattomuudeksi ja tuskaksi, jonka edessä Edda on ymmällään. Ehkä jokaisen lapsen elämässä tulee tuo piste, josta ei ole enää paluuta, käännekohta lapsesta kohti jotain muuta, mutta ei aina näin dramaattisesti.

Eddalla se johtaa yksinäiseen aikuisuuteen. Hänestä kasvaa persoona, johon suhtaudutaan ristiriitaisin tuntein. Menneisyydestä hän ei pääse irti koskaan. Hän pukeutuu 1950-luvun asuihin. Taitavana ompelijana hän osaa suunnitella ja tehdä asut itse, asusteiden ja meikkien ollessa huolellisesti samaa, oikeaa ikäkautta. Isona, arvelen ajankohdaksi 1990-lukua, Edda on töissä Helsingin kaupunginmuseossa, tarkemmin, koulumuseossa - siinä puutalossa Hietaniemen torin liepeillä, kuvan maisemissa.

Helsingin kaupunginmuseo, Börje Dilén

Nyt museo oikeasti on säästösyistä suljettu. Näyttely on siirretty osaksi Sederholmin talon lastenmuseota, joka on remontissa.

Mutta Edda teki parhaansa museon puolesta. Hän järjesti näyttelyn, joka ratkaisi museon kohtalon. Näyttävästi, tarinoiden ja visuaalisuuden avulla, kuten hänen tapansa oli jo lapsena muiden mukaan houkuttelussa. Myös aikuisena liiallinen mielikuvitus voi olla vaaraksi. Näyttelystä muodostuu tarinan aikuisen tason kulminaatiopiste.

Arosen maalaama elämäkerta kahden ajan kuvauksineen on  äärettömän taitavasti punottu psykologinen romaani ja aikakausikuvaus. Eddan lapsuudessa tapahtuu asioita, jotka määrittävät hänen tulevaisuuttaan monin tavoin. Helsingin jo kadonneista paikoista ja arkisista asioista monet ovat riemastuttavasti tuttuja pääkaupunkilaisille, joten myös Helsinki-tarinana tämän voi lukea. Aion kirjan innoittamana käydä pian kävelyllä Leppäsuon seutuvilla - paikka on ollut aina epämääräisen toiminnan täyttämä, oudon unohtunut, pelottavakin piste kantakaupungissa, ja oikeastaan vasta nyt rakentumassa normaaliksi osaksi kaupunkia. Nerokas valinta tapahtumapaikaksi.

Arosen Kallorumpu on huima, lumoava ja yllättävä kirja. Edda on samanlainen; se kietoo outoon seittiin, josta lukija ei pääse irti, mutta on sen sisällä täysin tyytyväinen. Aronen kirjoittaa älykästä, omaperäistä proosaa, joka vie lukijan johonkin aivan muualle, paitsi ajassa, myös mielenmaisemassa. Hän onnistuu sekä lapsen että aikuisen maailman kuvauksessa kiehtovasti niin, että lukija ahmii tarinaa henkeä pidätellen. Ihaillen ja ihmetellen mietin, mistä kumpuaa tuo hieno mielikuvitus ja tekstinpunomisen taito. Olen niin ylpeä upeista kirjailijoistamme!

Tätä tekstiä ei ollut helppo tehdä. Panttasin sitä pitkään; jälleen kerran tunsin oman kirjoittamiseni vajavaisuuden ja huolen siitä, osaanko välittää kirjan herättämiä ajatuksia ja tunnelmia niin, että lukija ymmärtää kyseessä olevan poikkeuksellisen hienon teoksen. Sillä sitä tämä on.

Mutta koska HS julkaisi tänään arvion kirjasta, laitan minäkin postauksen julki, jotta saatte vahvistusta asialle: Edda on hurmaava kirja.

Muualla: Karoliina ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.

Juttu ja kuvia jo suljetusta koulumuseosta Kasvatus ja aika -sivustolla.

Kenelle? Laatuproosan ystäville, Helsinki-friikeille, menneisyyttä miettiville, lapsuuden vaikutuksia pohtiville, mielenmaisemien katselijoille, lumoutumaan haluaville.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Teos 2014.
Kustantajan lukukappale.

Kallorumpu

Lukemisen parhaita hetkiä: aivan jotain muuta kuin odotit, mykistävän erilaista ja vaikuttavaa. Kallorumpu teki vaikutuksen ja kirjailijan kunnioitus nousi kohisten. Eeva-Kaarina Aronen oli minulle tuttu vain toimittajanimenä, vaikka hän on kirjoittanut jo muutaman kirjan aiemminkin. Kallorumpu on kuitenkin se, joka nostaa Arosen isomman lukijakunnan tietoisuuteen, uskon, ja toivottavasti pitääkin siellä.

Kirjan tyyppiä on vaikea määritellä: fiktiivinen, unenomainen ja vaistonvarainen historiallinen kertomus elämästä Mannerheimin talossa Helsingin Kaivopuistossa ennen sotia. Samaan tapaan vakava mutta huima toiseen aikaan ja elämänpiiriin sukellus kuin Leena Parkkisen Sinun jälkeesi Max, ripauksella maagisuutta.

Päähenkilö ei ole Mannerheim, vaan kertojana on hahmo, joka on tehnyt elokuvan lapsena viettämästään ajasta talossa. Alkuun on arvoitus, kuka hän on, mutta pikku hiljaa kytkökset selviävät. Ensin arvelin, että kyseessä olisi jonkinlainen haamu tai peräti jonkin esineen henki (kun talon tavaroista paljon puhutaan, kirjan nimeä myöten), mutta kyllä hän on ihminen.

Kertoja muistelee ihmisiä ja taloa tavaroineen elokuvansa ensi- ja ainoata esitystä valmistellessaan. Mannerheim on tärkeässä osassa, hänen pikkurillinsä asento tai suupielen värähdys määrää kaikkien muiden toimet, mutta hänen päänsä sisälle emme pääse. Voimme vain arvailla hänen mietteitään ja piirtää luonnekuvaa sen perusteella, miten muu talossa herraansa palvelevat. Ruoka on tärkeässä osassa, onhan henkilökunnan pääpaikka keittiö.

Myös Mannerheimin tytär Sophie on kirjassa mukana. Joitakin henkilöitä kuvataan tarkemmin, joitakin suurpiirteisemmin, mutta kaikkia ja kaikkea katsotaan muistojen ja jonkin oudon henkisen kaukoputken läpi. Putken, joka on kapea eikä zoomauskaan aina onnistu. Jos tarinan näkisi kuvina, niiden reunoilla olisi häivytyksen sumua. Se tuo kirjaan viehättävää vanhanaikaisuutta ja salaperäisyyttä. Hätkähdyttävästä lopusta voi hakea selitystä katsomisen kulmalle.

Realismi joustaa tarvittaessa eikä nouse tunnelman luomisen esteeksi, vaikka suuri osa henkilöistä on ollut oikeasti olemassa. Ja talo ja sen tavarat ovat edelleen. Pääsin heti ympäristöön mukaan, se tuntui tutulta, kun on itse nähnyt temppelitorven ja tiikerin ja taulut seinillä… ja kai sen kallorummunkin, jota en harmikseni muista (jos se on todellinen?). Mannerheim-museon kävijämääriin on odotettavissa piikki ylöspäin, kun innokkaat lukijat alkavat käydä tutustumassa autenttiseen ympäristöön. Kirjan voisi lukea uudestaan käynnin jälkeen, tämä ei tyhjene yhdellä lukemisella. Teksti on upeasti ja omaperäisesti rakennettu, jopa niin, että jos erikoisuutta olisi yhtään enempää, se alkaisi tuntua jo itsetarkoitukselta ja turhan vaikealta. Mutta ei töki vielä, vaan tunnelmaan pääsee mukaan, kun vain heittäytyy.

Niin, kyseessä ei ole hauska eikä helppo tarina, mutta vaikuttava se on, osin kuuluisan keskushenkilönsä ja muiden historiallisten faktojen ansiosta, mutta myös ajankuvauksena ja muistuttajana ajan tavoista ja yhteiskunnan eriarvoisuudesta.

Arvio löytyy ainakin Noralta.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.