tiistai 31. tammikuuta 2023

Wilhelm Moberg, Maastamuuttajat. Kirjabloggarien klassikkohaaste 16.


Maastamuuttajat-
sarja on ruotsalainen klassikko 
Pohjois- Amerikkaan muuttavista siirtolaisista 1840-luvulla. Keskiössä on Karl Oskar Nilsson ja hänen vaimonsa Kristina perheineen. 

Seitsenosaisen sarjan aloitusosa selittää taustat ja syyt siirtolaiseksi lähtöön, kakkososa kuvaa merimatkaa Atlantin yli, kolmosessa saavutaan uudelle mantereelle, nelosessa asutaan jo uusilla tiluksilla. Osissa 5 - 7 Karl Oskar perheineen ja läheisineen elää Amerikan arkeaan, johon limittyy maan historia, kuten sisällis- ja intiaanisodat.

Kirjan ensimmäinen osa ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949. Suomeksi se julkaistiin vuonna 1958, suomentajana Kristiina Kivivuori. Kirjassa esiintyvät runot ja laulut ovat Kirsi Kunnaksen suomentamia.

Teoksesta on tehty filmi- ja näyttämösovituksia. Tuorein tulkinta on ruotsalaiselokuva vuodelta 2021. Lue ruotsinkielisen YLEn juttu. Otava otti kirjasarjasta leffakantisen pokkaripainoksen viime vuonna.

Luin sarjaa yhdessä Sallan lukupäiväkirjan Sallan kanssa. Salla luki osat 1 ja 2, minä koukutuin ja luin kaikki. Postaus on osa kirjabloggaajien 16. klassikkohaastetta, jota vetää Kirjaluotsi.


Piditkö kirjasta? Millaiselle lukijalle suosittelisit kirjaa?


Arja:
Klassikkojen lukeminen kannattaa aina! Sain tietoa niin Ruotsin kuin Amerikan historiasta. Tilanne vertautui Suomeen, josta myös muutettiin köyhinä aikoina vehreämmän maan ja työn perään. Pidän hyvin kiinnostavana sille, joka on kiinnostunut menneistä ajoista.

Salla: Tämä oli sellainen kirja, että ilman haastetta olisin varmaan jättänyt tämän alkumetreillä kesken. Oletin etukäteen, että kirjassa siirrytään hyvin äkkiä kertomaan siirtolaisten elämästä Amerikassa, mutta ensimmäinen osa menikin kokonaan Ruotsin kamaralla ja toinen osa merellä. 

Mutta lukemisen myötä sain kyllä kirjasta paljon irti. Moberg onnistuu välittämään hyvin tunteen siitä, miten epävarmojen tietojen varassa siirtolaiset lähtivät liikkeelle ja miten valtavasta elämänmuutoksesta oli kyse - olihan agraariyhteisö vuosisatojen ajan ollut hyvin muuttumaton ja perinteinen.

En suosittelisi tätä sellaisille, jotka kaipaavat kirjoilta nopeatempoista koukuttavuutta - sitä tässä ei ole. Suosittelen tätä ensinnäkin siirtolaisuusteemasta kiinnostuneille ja toiseksi sellaisille, jotka kaipaavat intensiivisiä syväsukelluksia historiaan.

Mobergin kerrontatyyli on rauhallinen, paikoin jopa raskassoutuinen. Mitä mieltä olet siitä?


Arja:
Totta, välillä pikkutarkka kerronta tuskastutti, vaikka tapahtumattomuudesta tekstiä ei voi syyttää! Etenkin kakkososassa olisin pärjännyt vähemmilläkin merisairauden kuvauksilla, allergisoiduin meriseikkailuille Moby Dickin läpikahlattuani. Mutta kerronta kevenee sarjan edetessä! 

Salla: Minusta merellä olemisen kuvaus oli melkeinpä parasta antia! Jaksosta välittyi hienosti eristyneisyyden tunne, alkeelliset olot, talonpoikien ja merimiesten eroavaisuudet, vanhan ajan meritaidot… Tykkäsin!

Oliko suomennoksessa sinulle vieraita sanoja tai termejä?


Arja:
Vanhahtava kieli viehättää. Törmäsin muutamiin sanoihin, joita olen lapsena kuullut, tuli nostalginen olo, tyyliin joku oli “iso pösö”. Koska olen itäsuomalainen juuriltani, pohjanmaalaisissa termeissä oli joitakin vieraita.

Salla:
Suomennos oli mielestäni erinomainen. Maatalouskulttuuriin liittyviä sanoja vilisi ja jouduin googlaamaan usein toistuvan “luuvan”. Selitys: “Luuva on riihen puintihuone Länsi-Suomessa tai erillinen puintiin tarkoitettu rakennus.”

Myös 2020-luvulla maailmassa on paljon maastamuuttoa ja maahanmuuttoa. Onko Maastamuuttajat sinusta ajankohtainen? Voiko nykyajan siirtolaisuutta verrata Maastamuuttajien tarinaan?


Arja: En vertaisi tämän päivän siirtolaisiin tai evakoihin. Lähtökohdat ovat samantyyppiset - mahdottomat elinehdot pakottavat muuttamaan - mutta nykymaailmassa on enemmän tietoa määränpäästä ja viestintävälineet toimivat, toisin kuin tuolloin. Jouduttiin lähtemään täyteen pimeyteen ja vierauteen hyvin hatarien tietojen pohjalta, eikä tapoja pitää yhteyttä mihinkään tai kehenkään ollut, eikä toivoa tukijoista määränpäässä.

Pakko muuten mainita se, että entisistä siirtolaisista puhutaan joskus ihmisinä, jotka hakivat uusia kokemuksia seikkailuhengessä. Maahanmuuttajien ykkösosassa tehdään selväksi, että muuttoa ei kukaan toivonut eikä halunnut, mutta oli pakko lähteä, jos aikoi pitää itsensä ja perheensä hengissä. Se on yhteistä nykyisten sotapakolaisten kanssa.

Salla:
Minä taas mietin, että yhteistä nykyajan siirtolaisten - vaikka Saharan eteläpuolisesta Afrikasta pohjoiseen lähtevien - kanssa on paljonkin. Kaukomailta kantautuu houkuttelevia, paikoin epärealistisen ihania uutisia. Lähteminen vaatii varallisuutta ja organisointia. Merimatka vaatii monen lähtijän hengen.

Erojakin löytyy: nythän Karl Oskarin ja hänen perheensä lähtö vaatii vain sen, että he ostavat matkaliput laivaan. Kukaan ei kyselen viisumeja tai passeja - vai kyselläänkö näitä kolmososassa, oletan että jonkinlaisen byrokratian matkalaiset kirjan kolmannen osan alussa kohtaavat?

Arja: Papereista tai passeista ei puhuta. Byrokratiaan kuului kolmen päivän karanteeni satamassa tartuntatautien varalta ja henkilöiden laskenta: yhtä monta piti olla satamassa lähdössä sisämaahan kuin laivayhtiö oli ilmoittanut kuljettavansa. Papereista puheenollen, kansalaisuuspaperit, jotka Karl Oskar perheineen vuosien kuluttua sai, maksoivat dollarin kappaleelta! 

Olivatko kirjan naishahmot sinusta tasapainoisia tai uskottavia?


Arja:
Naishahmot, kuten miehetkin, ovat karrikoituja romaanityyliin. Nöyrät vaimot, ilolinnut, poikaansa kaipaavat mummot - loistavia hahmoja, jotka edustivat hyvin eri ihmistyyppejä.

Salla: Vähän stereotyyppisiä kirjan naiset olivat, toki paikoin miehetkin. Musikaali “Kristina från Duvemåla” perustuu Maastamuuttajiin - olen aikoinaan nähnyt musikaalin Svenska Teaternissa, nimiroolissa esiintyi Maria Ylipää. Lukukokemus ja musikaali tuntuivat olevan hyvin kaukana toisistaan, ehkä siksi, että kirja etenee näin hitaasti ja musikaalissa juonenkäänteiden kannattaa olla nopeita. 

Tykästyin kyllä pessimistiseen Kristinaan kirjan edetessä. Ylioptimistinen ja itseensä uskova Karl Oskar ja riskejä punnitseva, vaaroja näkevä Kristina tuntuivat olevan hyvä pari.
 

Mobergin kirjasta saa kuvan, että kirja perustuu faktoihin. Luitko kirjaa tosipohjaisena vai puhtaasti fiktiivisenä?


Arja:
Luin kirjaa ajatuksella “tämä voisi olla totta.” Tapahtumat ovat olleet tosia jollekin aikanaan, jos eivät juuri tämän nimisille henkilöille. Omat esivanhempani olisivat saattaneet olla tuossa joukossa.

Salla: Moberg käyttää erityisesti ykkösosassa sivuja siihen, että kuvaa kirkonkirjojen tietoa yms. Jäi uteloittamaan, että ovatko päähenkilöt nimeä myöten tosipohjaisia - tähän varmaan löytyisi internetistä lisävalaistusta.

Minä lopetin lukemisen kakkososan loppuun, mutta nyt mietin, pitäisikö kuitenkin jatkaa sarjan parissa, hidastempoisuudesta huolimatta. Sinä olet lukenut sarjaa eteenpäin - muuttuuko tyyli, kannattaako lukea lisää, pitäisikö lukea kaikki kirjat putkeen vai voisiko tähän palata osa kerrallaan pikkuhiljaa?

Arja: Sarja ehdottomasti vetää ja paranee lukijan kannalta koko ajan. Viimeistään nelosesta alkaen olin koukussa ja halusin ehdottomasti tietää, miten perhe pärjää. 

Jopa huumoria tulee enemmän, kuten kohdassa, jossa uudet amerikkalaiset alkavat osallistua politiikkaan ja republikaanipuolue perustetaan. Ensimmäisissä vaaleissa annettiin ääniä paljon enemmän kuin ihmisiä oli, mikä katsottiin vain eduksi - väki oli siis innokasta hoitamaan yhteisiä asioita! Ja Karl Oskarin komea sukunenä tietysti huvittaa koko sarjan mitalta (nenän mitalta?).

Oikeastaan koko kertomus on suuri rakkaustarina, Karl Oskarin ja Kristinan kesken. Haikea olo lopussa jäi, kun heidät täytyi hyvästellä.   

Wilhelm Moberg, Maastamuuttajat. (Utvandrarna). Otava. Suomennos Kristiina Kivivuori. Ensimmäisen osan suomennos ilmestyi 1958. Vuonna 2022 sarjasta otettiin uusi painos Seven-pokkarina.




Logo: Yöpöydän kirjat, Niina T. 

sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

Joonatan Tolan omaan lapsuuteen pohjautuva kirjasarja jatkuu toisella osalla, joka on yhtä sydäntäkivistävä ja hurjahuumorinen kuin ensimmäinen, Punainen planeetta. Jos ei jopa vahvemmin vaikuttava, sillä lapsille tässä osassa on tapahtumista isommat seuraukset.

Ensimmäinen osa keskittyi isään, tällä kertaa pääosassa on perheen äiti. Hän kärsii MS-taudista ja monesta muusta vaivasta, kuten nyt leskenä miehettömyydestä. Siitä aiheutuu sossun kanssa ongelmia, sillä äidin kykyä huoltaa ja hoitaa neljää lastaan aletaan epäillä. Vähintäänkin syystä. 

Kertoja on esikoislastaan syntyväksi odottava nuori mies, tarinan aikaan pieni poika, jolla on vielä pienempi pikkuveli ja kaksi vanhempaa sisarta. Lapset eivät ole ns. normaalia perhettä nähneetkään, joten he ovat oppineet omatoimisiksi ja etsineet kukin omat selviytymiskeinonsa kotiympäristössä, jossa ruokaa ei ole kovin usein tarjolla, alituinen rahanpuute riesana ja mielikuvitus, kuten koko elämä rajoittamaton. 

Äiti on pyörätuolipotilas, jota lapset hoitavat wc-käynneistä harrastusapuun asti, ja rakastavat tätä niin hyvin kuin pystyvät. Kun äiti haluaa kirjoittaa, hänelle hommataan kirjoituskone, ja kun hän haluaa kirjoittaa kylvyssä, hänen sähkökirjoituskoneelleen rakennetaan lautapöytä ammeen ylle (kuulostaa hengenvaaralliselta, ja onkin sitä). 

"Lopulta vanhempi sisko tuli koulusta. Huomattuaan että äiti oli tuskin tajuissaan, hän antoi meille kunnon palautehöykytyksen. Piti soittaa joku aikuinen yöksi, jotta äiti ei saa heitteillejättösyytöstä, mikäli hänet pantaisiin letkuihin. Piti käydä ruokaa kaappeihin, jotta köyhyys ei paljastu. Ja piti siirtää pikkuveljen neuvola-aikaa."

Äiti on nyt kuitenkin vietävä lääkäriin. 

"Joku kylpytakkiakka tuli käytävään korviaan pidellen, luuli kai että Neuvostoliitto on viimeinkin hyökännyt. Hän hipsi tohvelit jalassa ulko-ovelle ja roskakatokselle ja pöntön takaa kurkki, miten kaksi alakouluikäistä tyttöä työnsi äitiään mutavellissä kohti keskussairaalaa, perässään pulkkaa vetävä kuusivuotias ja pulkassa nelivuotias taapero - tuli taas juoruttavaa!"

Tuossa kuvassa tiivistyy jotain olennaista. On hämmästyttävää ja kummallista, että lapset selvisivät edes jotenkuten, käytännössä keskenään. Fiksuja he ovat, huomataan. Äidin uusi poikaystävä Markku ei ole juuri avuksi, lähinnä päinvastoin. Viranomaisapu vaikuttaa lapsen silmiin yhtä mielettömältä kuin perheen normielämä. Mutta lopulta lapset laitetaan perhekotiin. Äitiä ei voi enää auttaa. 

Upeasti kirjoitettu kirja, joka törmäyttää hulluuden, lapsuuden viattomuuden ja järjestäytyneen maailman yhdeksi ällistyttäväksi todellisuudeksi. Jossa on paljon huumoria, jolle tuskin uskaltaa itkemättä nauraa. Samaan tapaan kuin palvomani Karin Smirnoffin trilogiassa, mutta vedän kotiinpäin ja pidän kotimaista vaihtoehtoa vielä parempana. Se esittää enemmän arkea ja samastuttavuutta, ja autofiktiona siinä on paljon totta; ehkä kaikki ei ole, ehkä kaikki on, mutta lukijalle sillä ei ole juuri väliä. Kokonaisuus on hengästyttävä ja menee tunteisiin. Sarjasta kasvaa trilogia, kunhan kolmas osa ilmestyy.

Kenelle: Perhetarinoita ahmiville, lapsuuden merkitystä pohtiville, sairauksien tuomia ongelmia perheessä miettiville, vaikuttavan teoksen etsijälle, muistelmien kuluttajille.  

Muualla: 
Hullut ihanat linnut voisi olla ankeaa sosiaalipornoa, mutta Tola panee mustalla huumorilla lukijan nauramaan, vaikka itkuunkin on kosolti aineksia, sanoo Jorma Melleri.


Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut. Otava 2023. Kansi Tuomo Parikka, kannen kuva kirjailijan kotialbumista.



tiistai 24. tammikuuta 2023

Anna Englund: Lautapalttoo

Ruumisarkku aiheena ei liene riemastuttavin, mutta ei pelottavinkaan. Hautausurakointi on kunniallinen elinkeino, johon olen tuntenut outoa vetoa katsottuani nerokkaan Mullan alla, Six feet under -sarjan, ensin joltain maksukanavalta ja myöhemmin omikseni hankituilta dvd:eiltä (näinkin vanhanaikainen voi olla!). Myös Marko Kilven Undertaker-sarja toi lusikkansa soppaan. 

Lautapalttoo on valoisa tarina oman tien löytämisestä, työn tekemisen palkinnosta, rakkaudesta ja tulevaisuuden uskosta. 

Elena on vaimona Ilmarille, joka jatkaa isänsä hautaustoimiston pitoa, kuten kunnon pojan kuuluu, siellä Pohjanmaalla. Kaupungin paras kirstuverstas! Ajankohta on 1930-luku, jos se nyt on olennaista jollekulle. Huushollissa on myös Ilmarin äiti Manta. Elena ompelee kankaat arkkuun, jotka Ilmari veistää. Silkit ja toppaukset ja muut, helppoja hommia.

"Elena oli aloittanut aikaisin aamulla, jotta Nikolain kirstu saataisiin valmiiksi ja hän ehtisi tehdä jotain Lydian palttoolle, edes liepeiden harsiminen yhteen auttaisi. Ilmarin ilkeät sanat olivat yhä mielessä. Vaikka tuskin tämä mitään arestia laittaisi, kunhan uhitteli niin kuin miehillä tapana oli. Topppaukset olivat kiinnitystä vaille valmiit, maalin kuivumista täytyi vielä hetki odottaa."

Hieman eloa tuo Lydian käynti, joka jälkeen Elena tunsi olonsa oudoksi. Oli sen palttoonkin luvannut tehdä. Eikä siinä kaikki. 

"Ilmari seurasi perässä. Kohta hän yskäisi sen merkiksi että oli asiaa. - Misä sinä näin pitkään. 

Äänestä kuului pidätelty kiihtymys. Olihan tämä jo toinen kerta peräkkäin humputtelua. Elena alkoi selittää langasta, mutta muisti ettei ollut ostanut mitään.

- Kahavilla kävin.

- Kahavilla kävit! Yksinäs kahavilla, kyllä on kummallista touhua. 

Elena ei korjannut, ettei ollut kahvilassa yksin, minkä hän sille voi että Lydia saapui sinne. 

- Jassoo, saisit olla täällä sillo ku tarvitahan."

Elena joutuu tekemään isoja ratkaisuja. Ei Ilmari pahapäinen ollut eikä Manta ymmärtämätön, tajuaa lukija. Ei Elena silti jäänyt silkkejä ompelemaan, meni rohkeasti naisen ja rakkautensa perässä, paljastan juonesta. Mutta miten sitten käy, jää arvoitukseksi. Suhde samansukupuolisen kanssa oli rikos niinkin myöhään kuin 1970-luvun alussa, mikä tuntuu nykyään kivikautiselta. 

Ehkä kirja on satumainen peruskertomus siitä, että työtä on hiessä tehtävä, jotta palkinto koittaa. Ja kerrankin se koittaa? Hyvin helpottavaa, vaikkei varmasti helppoa. Luettava on helppoa, kuin kirjailija jäisi sivuosaan kokonaan, tekstiä ei huomaa, kun juoni kulkee. Hieno suoritus!

Kenelle: Aroille, uskaltajille, lempeän ratkaisun ystäville, homoelämää hätkähtämättömillle, hautausurakoinnista kiinnostuneille, pohjanmaalaisen käsityön tuntijoille, naisten elämän ja aseman kehityksestä uteliaille.

Upea ulkoasu: Elina Warsta. 


Anna Englund: Lautapalttoo. Siltala 2022. 

perjantai 20. tammikuuta 2023

Kurjuustarinoita

Mikä sen hilpeämpää luettavaa kuin kurjuuden kuvaus. Jostain syystä niitä oli kertynyt lukupinooni useita. Toivon sen symboloivan päättynyttä vuotta, ei tätä alkanutta. Vaikkei hilpeältä vaikuta: olen ollut flunssassa, kärvistellyt työpaineissa ja kokenut ikävimmät kelit Helsingissä ikinä viime viikkoina: sataa vettä, räntää ja kipeästi vihlovaa terävää lunta, jopa yhtä aikaa ja vaakasuoraan, jäiset kadut kutsuvat kaatumaan. Ja samalla tajuan hyvin ensimmäisen maailman ongelmani. Taivaalta ei tule rautaa eikä tappavaa virusta, kotona saa olla turvassa, mitään ei puutu. Toisin kuin ihmisillä Ukrainassa ja muissa sotivissa maissa, tai näissä kertomuksissa. Sota voi olla myös pienimuotoista ja perhetasoista.

Illan epämukavuus on vuoden 2020 International Booker Prize -voittaja. Hollantilaisen kirjailijan romaani kertoo lehmiä kasvattavasta perheestä, jonka elämästä kertoo tytär Jas. Hän on kymmenvuotias, kun isoveli Matthias hukkuu luistelureissulla. Se sysää perheen synkkään kierteeseen. Kaikki oireilevat hälyttävästi.

"Mieleeni pälkähtää, että mitä jos isä ei ainoastaan ota tähtitarroja pois huoneeni katosta vaan myös tähtiä taivaalta, ja ehkä siksi kaikki muuttuu vain mustemmaksi ja Obbe jatkuvasti ilkeämmäksi. Olemme eksyneet tieltä eikä ole ketään, keltä kysyä suuntaa."

Obbe on toinen isoveli, joka ei osaa auttaa sisaruksiaan omalta pahalta ololtaan ja vihaltaan. Isä uppoutuu töihinsä, äiti ei syö vaan kutistuu eivätkä hänen tekemänsä ruuat enää onnistu, tytöistä tulee säikkyjä. Jas pelkää koko ajan isän ja äidin kuolemaa. Hän googlaa yleisimmät kuolintavat ja keksii itse lisää. Hän jää usein pois koulusta, kärsii vatsavaivoista ja on huolissaan kaikesta, kuten siitä, etteivät vanhemmat enää parittele - sitä sanaa hän eläimiin tottuneena käyttää. 

"Lien tervehtii meitä jo kaukaa. Hän katsoo meitä huolestuneena. Pitää hymyillä iloisesti, niin hän ei kysy mitään, ei edes isästä ja äidistä. - Esitä iloista, kuiskaan Hannalle. - En enää tiedä, miten se tehdään. - Niin kuin olisit koulukuvassa. - Niin joo. Hymyilemme leveintä hymyämme, suupieleni ovat korvissa. Ohitamme Lien-rouvan ilman kiusallisia kysymyksiä. Vilkaisen olan yli hänen poikansa selkää. Mielessäni vilahtaa näky hänestä roikkumassa ullakon köydestä."

Toipumiskeinoja ei heillä ole, eikä niitä kukaan tarjoa. Onko köysilenkki ullakolla tarkoitettu sellaiseksi? Tosin se oli siellä jo ennen pojan kuolemaa. Jas keksii oman turvakeinonsa: hän ei enää riisu punaista takkiaan, ei koskaan eikä missään. Kunnes isä kyllästyy ihmisten ihmettelyihin ja sanoo riisuvansa takin.

Kirjan raskas rytmi ja aihe eivät päästä lukijaa helpolla. Hyvin ahdistava tarina, jossa aikuinen lukija näkee asioita koskettavasti lapsen silmien kautta. Se lisää trillerimäistä pelottavuutta. En oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin. Ehkä heille, jotka ovat kiinnostuneita trauman seurauksista ihmiseen. 

Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus (De avond is ongemak). S&S 2022. Suomennos Taru Luojola.


Ane Rielin Pihka on musta tarina, joka sai pohjoismaisen parhaan trillerin Lasiavain-palkinnon vuonna 2016 synnyinmaassaan Tanskassa. Myös se kertoo tarinaa lapsen silmin, aina vaikuttava keino. Liv ja pikkuveli Carl ottavat asiat annettuina. He asuvat erillään yhteisöstä, Päässä. Sydäntä särkee Livin puolesta. Tunnistan lapsen ajatuksenjuoksun.

"Ennen isoäitini tuloa en ollut koskaan ajatellut, miksi me vietimme joulua. Niin vain tehtiin, varmaan koska se oli hauskaa, tai niin ainakin luulin. Äiti ja isäni eivät olleet koskaan selittäneet mitään, enkä ollut koskaan kysynyt."

Kuolemasta se alkaa, tarina, ja sellaiseen myös päättyy, tavallaan.

"On vaikea puhua kenenkään kanssa, kun ei saa sanoa mitään. Etenkin kuin ne, joiden kanssa puhuu, eivät puhu kovin paljon, olivatpa he sitten äiti, isä tai näkymätön pikkuveli. Luultavasti pidin sen takia niin paljon äidilleni lukemisesta. Sen vuoksi olin varma, että osasin vielä. Puhua. En vain vieläkään saanut sanoa mitään. Ja makuuhuoneen ulkopuolella minun piti mieluiten olla hiljaa koko ajan, jotta kukaan ei kuulisi minua."

Ane Riel: Pihka. (Harpiks). Aula 2017. Suomennos Katriina Huttunen. Kansi Tuomo Parikka. 

Marja Kyllösen Vainajaiset oli Finlandia-ehdokas. Olin lukenut sitä puoleenväliin ja ehkä olisi siihen jäänytkin, jos en olisi kuullut kirjailijan hersytystä Tampereen Kirjafestareilla. Hän sanoi tienneensä heti, että kirjasta tulisi "todellinen tykki". Ja mainosti sitä koukuttavana lukuromaanina, mikä nauratti yleisössä meitä, jotka tiesimme, mistä on kyse. Varsinainen viihdepläjäys tosiaan! 

Lähinnä se on Alastalon salissa -teoksen ja Walking Dead -tv-sarjan lehtolapsi. Juju on kielessä, joka ryöppyää, revittelee ja hurjistuu ajoittain sfääreihin, joissa lukijan tekee mieli sulkea silmät. Taisin niin ajoittain tehdäkin, pahimpia kohtia uskalsin vain silmäillä. Niiden kertojana on lapsi, joka purkaa syntymättömyytensä katkeruutta eikä säästele ketään eikä mitään. Kielenkäyttö on roisia, ajatukset julmia ja tunnelma tuskainen. (Onneksi nämä pahimmat kohdat on erotettu muusta tekstistä lihavoimalla, joten niitä osaa varoa. Ne voi myös hypätä yli, vinkkasi kirjailija. Kiitos!) 

Ian McEwanin Pähkinänkuori tietysti tulee mieleen, mutta tässä on aivan oma lähestymiskulmansa.

Kehystarina kertoo Inarista ja Raimosta, joiden rakkausavioliitto alkaa, mutta muuttuu laimeaksi. Elävää lasta ei kuulu. Kylä kehittyy ja kasvaa, pariskunta puurtaa arkitöissään, tilanpito vaihtuu palkkatöihin, mummoja hoidetaan, kuten Raimon äitiä Sylviä, jolla on iso rooli.

Riipaiseva juonne on Raimon kiintymys koulutaksikyydittäväänsä Herttaan lapsenkaipuussaan. Sitä ei katsota hyvällä. Sitäkään. Voi kurjaa olemista ja päivästä päivään raahustamista! 

"Koko maailma vavahti, vaikeni, ja taivaan hallavat kalvot kareilivat kuin pahan juonteet, lointeet ja sielunkaiset muljuilivat niiden takana ja etsivät ohuinta kohtaa, josta purkautua sisään olevaan. Kuu kävi kananlihalle, tähdet käpertyivät kuoriinsa ja hiljaisuus riittautui kiinni kinokseen, eikä mikään tässä maailmassa rohjennut liikahtaa, ettei silpoisi itseään....

- Herrajumala nyt son täällä nyt son menoa Sylvi pärskyi..."

Kirjailijaa ja tekstiä on pakko ihailla. Miten voi löytää kielen, joka on niin rönsyistä ja väkevää, että iljettää ja toisaalta kiehtoo? Lepohetkiä lukijalle tuovat paikallislehden ilmoitukset ja uutiset, jotka taustoittavat tapahtumia. Kirjan päättyessä lukijalle jää pöllämystynyt olo, kuin putkahtaisi ulos oudosta unesta, tuskanhiessä. Lue, jos uskallat!

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos 2022. Ulkoasu Jussi Karjalainen. 


Kurjuustarinoihin voinee laskea myös ruotsalaisen Karen Smirnoffin trilogian, joka on hämmästyttävä yhdistelmä inhimillisyyttä ja huumoria sekä kauheuksia ja kamalaa lapsuutta, josta kasvaa vaurioituneita aikuisia. Ainutlaatuinen combo, johon lukija koukuttuu välittömästi. Jana Kippo janakippo on henkilö, jolle toivoisi vain hyvää, mutta olosuhteet ovat vaativat. Miten hän pärjää? Trilogian viimeinen osa sitoo yhteen aiempia juonenkäänteitä ja lopettaa henkilömme elämän seuraamisen, harmi kyllä. 

Aiemmat osat:
Lähdin veljen luo
Viedään äiti pohjoiseen

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. Tammi 2022. Suomennos Outi Menna. Kansi Lukas Möllersten.

Muualla: Smirnoff osaa kirjoittaa, sanoo Kulttuuritoimitus.


Lisää kurjuutta löydät täältä: Monika Helfer: Roskaväkeä ja Missä isä on


torstai 12. tammikuuta 2023

Minna Kettunen: Jaetun maan lapset

Venäjän hyökkäyssota pakotti ukrainalaiset pakenemaan sankoin joukoin kotoaan. Omien evakkojemme kokemukset itänaapurin vallatessa osia Suomesta tuntuvat nyt arvokkailta tietää ja ymmärtää. Pakolaisuus puhuttaa, jatkossa yhä enemmän, luulen, kun ilmastokriisi alkaa vaikuttaa toden teolla. 

Minna Kettusen kirja on siten erittäin kiinnostava ja informatiivinen. Vaikka kirja on tehty fiktion muotoon, se kuvaa konkreettisesti karjalaisen Salmin pitäjän Kirkkojoen kylän väen evakuoinnista Savoon, Lapinlahdelle, vuonna 1944. En ole aiemmin lukenut näin tarkkaa kuvausta siitä, miten evakuointi käytännössä tapahtui. Miten tieto ja päätös tuli tietoon, miten ihmiset toimivat ja tilanteeseen suhtautuivat. Eivät niin kauhuissaan kuin luulisi, sillä he uskoivat palaavansa, kuten  kolmisen vuotta sitten ensimmäisen evakkoreissun jälkeen. 

Paavali Linnulla perheineen oli kaunis koti, yksi harvoista, jotka olivat säästyneet tuhopoltolta ensimmäisen reissun aikana. Kuikan perhe oli menettänyt kaiken, mutta Sanni Kuikka ei ollut kovin kateellinen Linnuille, sillä näiden kaksi poikaa taisteli rintamalla, eikä heidän oloistaan ollut tietoa. Sannin lapset olivat onneksi vielä pieniä ja äidin helmoissa. Sitä paitsi uudisrakentaminen oli hyvässä vauhdissa. 

Junaan ahtauduttiin jälleen. Matka oli pitkä, meluisa ja nälkäinen.

"Olivatpa jotkut vaimot toranneetkin kovasti siitä, miten toinen oli ottanut mukaan aivan turhaa tavaraa niin, että toisen tarpeelliset eivät olleet mahtuneet mukaan. Riita oli loppunut siihen, kun ylilentäneestä viholliskoneesta oli ammuttu junaa ja luodit olivat rapisseet aivann vaimojen viereen. Välillä juna oli ollut pysähdyksissä pitkiä aikoja, kun oli pitänyt antaa tietä sotilaskuljetuksille."

Rautatie vei väsyneet matkalaiset kylälle, jonka asemarakennuksen seinässä luki Alapitkä. Siellä oli valmistauduttu huolella ja kokemuksen turvin tulijoihin. Ison talon, Alapitkän hovin, emäntä Alina Miettinen komensi tyttärensä Leenan ja Lahjan opettajattaren käskyn mukaan töihin tulijoiden vastaanottoon. Ensin nämä majoitettaisiin koululle ja siitä taloihin, joista kukin hakisi sopivaksi katsomansa vieraat kotiinsa epämääräiseksi ajaksi. Työtä se teetti, ja ruuankulutusta, mutta mikäs auttoi.

"Lottatytöt menivät junasta purkautuvien tulijoiden luo, kuten käsky oli käynyt, reippaina ja hymyillen. - Tervetulloo Alapitkälle. Tuolla koululla on teille ruokoo. Vaitonaisina, puutuneita jäseniään vähän oikoen Salmin kirkkojokiset lähtivät kulkemaan heille osoitettuun suuntaan."

Siitä lähti savolaisten ja karjalaisten yhteiselo Alapitkällä, yhteisen vihollisen takia, mutta hommat hoidettiin kuten kuului. Ison porukan tulo pienelle kylälle ei ollut läpihuutojuttu, sopeutumista vaadittiin vastaanottavissa taloissa. Nuorilla on omat murheensa ja ajatuksensa, vanhemmilla omansa.  Kinasteltiin elintilasta, ystävystyttiin, pelättiin desantteja, papin käyntejä ja pääpiru Stalinin aivoituksia. Suomen historia selvenee lukijalle noilta vuosilta ruohonjuuritasolla. 

Kirjassa puhutaan suomen lisäksi murteita, savoa ja livvinkarjalaa, aunuksenkarjalaa, jota ei välttämättä suoraan ymmärrä mutta kommentit selitetään hyvin, lukeminen ei ole hankalaa. 

"Mondu kerdoa on parembi kummeksie mieles vai, da olla vaikkane, oli Paavali opettanut: useimmiten oli parempi vain mielessään hiljaa ihmetellä." 

Palaavatko Miettisten Veikko tai Linnun pojat rintamalta, miten vanhukset kestävät matkan rasitukset, antaako sopu sijaa kiukkuisen emännän Martan talossa ja kuka on ladossa piileskelevä mies ja millaisia ovat karjalaiset piirakat? Ja ennen kaikkea, mitä tapahtuu rauhansopimuksen solmimisen jälkeen? Paljon on väellä - ja lukijalla - jännitettävää ja mietittävää. 

Raskaasta aiheesta huolimatta lukijalle jää toiveikas olo: ihmisten selviytymiskyky ja toimeliaisuus herättää kunnioitusta. Eri sukupolvien kuvaukset luovat myös toivoa. Elämä pyrkii pintaan ja jatkumaan, kaikissa oloissa.

Hieno, personallinen teos, joka avaa evakkotodellisuutta realistisesti, myös heidän vastaanottajiensa näkökulmasta.  

Kenelle: Pakolaisuuden todellisuudesta kiinnostuneille, evakoiden läheisille, Suomen historian ystäville. 

Muualla: Tarinaa esitettiin näytelmänä Alapitkällä vuonna 2017, josta kertoo Sivukirjoituksia.

Minna Kettunen: Jaetun maan lapset. Väyläkirjat 2022. Kansikuva Hannu Turunen.

lauantai 7. tammikuuta 2023

Kirjavuoteni 2022 kooste

Vuosi 2022 oli pomppuinen, eikä sitä kokonaisuutena jää ikävä. Maailman ja yksilöiden kriisit tummensivat taustalla mukaviakin hetkiä, vaikka itselläni oli kaikki tavallisesti ja hyvin. Antoisa työ ja perheeseen keskittynyt vapaa vuorottelivat. Lukeminen innostaa aina kun siihen on mahdollisuus. Tekstin lumo ei heikkene, tapahtui mitä tahansa. 

Luettujen määrä pysyi naurettavan samalla tasolla kuin aiempina vuosina. Laskin luetuiksi 164 kirjaa, joista 82 oli kotimaisia vuoden 2022 kirjoja ja 44 ulkomaisia uutuuksia. Muistelmia luin 19 kpl ja muita tietokirjoja 16, loput fiktiota; romaaneja, esseitä ja novelleja. 

Hämmästyttävä muutos on sukupuolijakaumassa: yleensä tilasto on noin tasan, mutta nyt naisten kirjoittamia kirjoja lukemistani on yli 70 prosenttia! Mitä tämä tarkoittaa?

Blogiin kirjoitin 101 postausta. Sivukatseluja Analytics ilmoittaa olleen vuodessa vajaat 30 000, istuntoja reilut 20 000, tarkoittaa 2 500 ja 1 700 kuukaudessa (en oikein tiedä, mitä lukua seurata. Bloggerin tilastoilla luvut ovat hurjasti kovemmat; oletan siinä olevan hakurobotit mukana, koska lähtömaita on USA:sta Japaniin, enkä oikein usko sieltä olevan paljon lukijoita).

Suosituimmat tekstit vuonna 2022 olivat Ian McEwanin Opetukset, Joel Elstelän Sirkusleijonan mieli, Eeva Kempin ja Maria Säkön Q-teatterin historiikki Skavabölen pojista Kaspar Hauseen, Hanya Hanagiharan Paratiisiin ja Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär

Parhaista kirjoista lisää myöhemmin, mutta kyllä Finlandia-palkintoehdokkaat kotimaisia helmiä ovat. Käännöskirjoissa kiitän HelsinkiLit-tapahtumaa; sen myötä luin monta upeaa teosta. Liput seuraavaan, toukokuulle on jo hankittu!

Merkkitapahtuma oli tietysti Helsingin kirjamessut. Kuvassa ne avaa Messukeskuksen johtaja Anni Vepsäläinen, taustalla ohjelmajohtaja Ville Blåfieldt. Tämän vuoden suunnitelmat ovat jo käynnissä, saa nähdä, mitä kirjasome tällä kertaa tuottaa.



Tampereen Kirjafestarit on kiva ja kotoinen tapahtuma Tampere-talossa. Helsinkiin ja Turkuun verrattuna pieni, mutta täynnä huippuesiintyjiä ja paljon tuttuja, viihdyn. Kuvassa Tulenkantaja-palkinnon saanut Merja Mäki. Ja pääsin varjohaastattelemaan ihailemaani Päivi Alasalmea!




Kesällä vietin paljon aikaa mökillä ja muun muassa opetin pienimmän lapsenlapsen uimaan. Satuja luettiin omasta vanhasta satukirjastani. Täytin pyöreitä vuosia, ja sain juhliin pihakeikalle Olli Halosen! Halusin tukea kulttuurialaa ja buustata nousevaa tähteä, jonka tiesin ennestään osaavaksi kaveriksi -  lauluntekijät ovat tarinankertojia jos ketkä - ja yllätin vieraani kesäillassa. Kirjabloggarit tapaavat kerran kuussa säännöllisesti Helsingissä (muissakin isoissa kaupungeissa on tapaamisia), ja kuitattiin kesäkuun tapaaminen siinä samalla.




Dekkarifestivaalit oli lämminhenkinen tilaisuus Helsingin Paasitornissa, jossa pääsee lähietäisyydelle huipputekijöitä. Tapasin Max Seeckin (kuvassa), Satu Rämön, Arttu Tuomisen ja monta muuta. Matti Laine juttelee alemmassa kuvassa bloggarikollegani Kirjarouvan kanssa, molempia tapasin vuoden mittaan eri tapahtumissa. 



Paikallisen kirjaston
aloitteesta käynnistimme alueella Kirjojen Kannelmäki -kävelykierrokset. Kirjailija (ja bloggari) Tuija Takala ja minä keräsimme kirjallisuudesta sitaatteja, joissa Kannelmäki mainitaan. Kirjasto painatti sitaatit karttaan, jonka mukaan reitin voi kävellä. Järjestimme pari yhteiskierrosta ja saimme mukaan muun muassa dekkaristi Markus Ahosen. Suosio oli yllättävän suuri, ja uusi yhteiskierros on tulossa keväällä, seuraa somea! 


Kirjastomme on muutenkin aktiivinen. Siellä tehdään runsaasti kirjailijahaastatteluja, ja samainen Tuija haastatteli muun muassa Joel Haahtelaa (kuvassa alla). Toinen meille tuttu kirjailijahaastattelija on Jani Saxell, jonka Helsinki Underground -kirjan jatko on luvassa keväällä 2023, odotan innolla!



Juhlimme myös Kanneltalon 30-vuotisjuhlia paikallisen kulttuuriväen kanssa, esiintymässä oli muun muassa ihana Eini. Kuva otettu talon terassilta, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Hyvät bileet, kiitos!



Tein muutaman sellaisenkin kaupunkikävelyn, jossa sain vain seurata mukana. Nautin näistä, ja Helsingissä on hyvä tarjonta (googlaa vaikka). Tässä olemme Liisa Väisäsen vetämällä kierroksella tutkimassa Helsingin symboleita.



Vein symbolikirjan lahjaksi Emma Kantaselle hänen viimeisimpänsä julkkareihin, sillä aihe liittyy. Sain kunnian osallistua myös Leena Parkkisen ja Riikka Pulkkisen uutuuskirjojen julkistusjuhliin Villa Kivessä - oli tosi hauskaa - samoin Kirsin Book Clubin Finlandia-studioon Kirsin kotona. Mukava oli pehmeiltä sohvilta katsella hyvän tarjoilun kera. Aina lukeminen on juhlaa, vaikka voittajakirja, Iida Rauman Hävitys on kaikkea muuta. Tärkeä aihe, hieno toteutus, hyvä valinta voittajaksi. 


Laitan kuitenkin
hieman iloisemman ilmeen lopuksi. Vuoden aikana vietin aikaa Helsingin lisäksi Mäntyharjussa, Kuopiossa (jonne kuvassa lähdössä junalla huomatessani, että varasin vahingossa paikan leikkivaunusta), Espanjassa hetken ja kuvagalleriaani katsellen näköjään muun muassa HopLopissa. Teatterissakin kävin jokusen kerran; mainioina nousevat mieleen näytelmä Laura Lehtolan kirjan perusteella Helsingin kaupunginteatterissa ja Sirpa Kähkösen käsikirjoittama Brechtiä jokanaiselle Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Aikuisten uutuusleffoja katsoin tosi vähän, Maverickin tietysti, ja nauroin katketakseni Nicholas Cagen esitykselle elokuvassa Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka.

Instassa arja_korhis enemmän ajantasaista tietoa ja kuvia. Toivotan sinulle hyvää koko vuodeksi ja paljon antoisia kirjallisia hetkiä!




Lue aiemmat vuosikoosteet


torstai 5. tammikuuta 2023

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies

Otsikosta huolimatta kirja ei tarjoa strömsömäisiä ohjeita puolison nirhaamiseksi (ettet odota liikaa, sori). Mutta se kertoo sata ja yksi tapaa kertoa tapahtumasta. Kyse on erilaisten kirjoitusmetodien esittelystä. 

Miten rikasta ja nautinnollista kielen kanssa työskentely ja leikittely voi olla, näyttävät taitavat tekijät. Selväksi käy paitsi kova ammattitaito myös ilo, jolla kirja on koottu. Ja lukija saa parhaat palat molemmista, eikä voi kuin äimistellä ja taipua vauhtiin mukaan. 

Perustarina on todellinen aviomiehen murha vuodelta 1981, jossa Alibi-lehden sanoin "Norjan historiassa ensimmäisen kerran syylliseksi todettiin vainaja". Rikoskirjallisuus, tv-sarja- ja leffakulttuuri, on täynnä kuvastoa, jossa nuori nainen tapetaan ja tätä tutkitaan. Asetelmaan tympiintyneet kirjoittajat valitsivat aiheen päinvastoin. Entä jos nainen murhaa miehen? Entä jos hänellä on siihen hyvät syyt? Ja miten monin kirjallisin tavoin tästä voisi kertoa? 

Erilaisia menetelmiä tekstin tekoon on varmasti reippaasti enemmän kuin kirja kertoo ja lisää voi kukin keksiä, mutta koottuna teos on selkeä paketti kielen mahdollisuuksista, ja tätä laveutta se haluaa esitellä. Mukana on sekä oikeasti käytettyjä keinoja että tekijöiden taidon ja hillittömän mielikuvituksen tuottamia tapoja ja tekstiversioita, joka vie keinot omiin sfääreihinsä, lukijan riemuksi.

Esimerkkejä tekstien tyylistä: Kysymysten muodossa. Anagrammina. Anaforana ("retorinen keino, jossa sana tai lause toistuvat painokkaasti peräkkäisten lauseiden tai säkeiden alussa. Käytetään esimerkiksi runoudessa, lauluissa ja poliittisissa puheissa.") Valohämynä (maalaustaiteen termi). Historiallisesti. Kehtolauluna. Loruna. Lumipallona. Norman Mailerin tyyliin. Makuina, musiikillisesti tai läheisriippuvaisesti. Tekstin voi kirjoittaa myös sisällysluetteloksi tai manspailauksena. Ja niin edelleen, sataanyhteen saakka.

Itselleni asiatekstien kirjoittajana tutuimpia olivat tekstit Editoiden ja Konekäännös. Jälkimmäisen perusteella ihmiskääntäjillä ei ole hätää, heitä todella, todella tarvitaan. Ja pleonasmista tekstiä vältän työssäni niin paljon kuin voin. Kirjallisuudessa sen hyväksyn harvoissa tapauksissa, kuten Volter Kilven tai Mikko Rimmisen tuotannossa.

Kirjailijoille ja muille fiktiivisen tekstinteon ammattilaisille faktatieto kirjatieteestä, oulipolilaista metodeista ja menetelmällisestä kirjallisuudesta on varmasti kiinnostavaa. Me muut vain saamme nauttia. Hilpeä, opettavainen ja kunnioitusta herättävä teos. 

"Teosta voi halutessaan lukea sieltä täältä tai aakkosjärjestyksessä alusta loppuun. Uskomme, että metodien käyttö kirjoittamisen tukena laajentaa proosankin ilmaisukeinoja. Olisi hienoa, jos teoksemme inspiroisi myös muita kirjoittajia."

Kenelle: Kirjoittamisesta kiinnostuneille, teksteistä hurmaantuville, ammattimaisuutta ihaileville. 

Muualla: MTV3 uutisilla on myös kirja-arvioita, tämä oli minulle uusi tieto! Siellä sanotaan kirjasta muun muassa, että Lindstedt ja Vuola kirjoittavat hienosti ja taitavasti. 

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies. Siltala 2022. Ulkoasu M. Kinnunen.