Jenny Erpenbeck: Kairos

Saksalainen Erpenbeck on arvostettu, Booker-palkinnonkin napannut kirjailija. Pidin kirjasta Mennä, meni, mennyt: ilmestymisajankohtanaan (suomennos 2019) se tuntui hyvin tärkeältä ja pakolaisongelma polttavalta. Kunnes sen jälkeen maailmanpolitiikka suorastaan räjähti käsiin, ja saimme vielä suurempia ongelmia. 

Nyt Erpenbeck kirjoittaa lähihistoriasta, Berliinin muurin murtumisen ajoista, 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alusta. Itä-Saksassa syntynyt ja asunut Katharine muistelee kirjan nykyhetkessä tuota aikaa ja suhdettaan Hansiin, häntä 34 vuotta vanhempaan naimisissa olevaan mieheen, johon nainen rakastui oikopäätä, 19-vuotiaana. Ei lupaa hyvää, mutta Katharine ei välittänyt: hän halusi olla yhtä Hansin kanssa, arvosti ja kunnioitti tätä, rakasti miehessä kaikkea, niin hän kertoo, hiusten otsakiehkurasta varpaisiin. Heillä on yhteinen sanasto, yhteinen kokemuspankki, jota vaalitaan. 

"Saattaisi olla parempi sinulle, jos et ripustaisi sydäntäsi ihan kokonaan siihen mieheen.
Luuletko, että minä olen hänelle aivan kuin muutkin, joita hänellä on ollut?
Ei aavistustakaan. Mutta silti, vaikka et olisikaan.
Katharina tietää, että André oli joskus yhdessä naimisissa olevan naisen kanssa.
He antavat meille aina vain palasen elämästään, mutta meille he ovat kaikki."

Mikä sai Hansin rakastumaan Katharineen? Nuoruus, kauneus, runsas seksi, mutta myös tytön kulttuurinen ja poliittinen tietämys sekä tämän alttius ja spontaanius, arvelen. Molemmat ovat hyvin tunteikkaita rakastumisessaan. Heidän ajatuksensa tuntuvat menevät täysin yhteen, kuin romanssi olisi ollut väistämätön kohtalon tuoma onni.

"Tämä jatkuu niin pitkään kuin sinä haluat, Hans sanoo.
Katharina nyökkää. Jos saa vain nähdä miehen. Niin usein ja pitkään kuin mahdollista. Kaikki muu on hänelle yhdentekevää."

Mutta asetelma ei ole tasa-arvoinen. Katharina on nuori nainen, joka heittäytyy tunteisiinsa, itkee ja nauraa paljon, kun taas Hans on jähmeämpi. Eikä miehellä ole aikomustakaan erota vaimostaan ja pojastaan - vaikka Ingrid kyllä saa tietää suhteesta, eikä se tosiaankaan ole ensimmäinen kerta. Hansilla on riittänyt sivusuhteita, jopa erääseen suomalaiseen, Marjutiin. Kumpikaan ei kuitenkaan halua kaataa kulissia ja mukavasti järjestettyä elämäänsä. (Millainen esimerkki Hansin ja Ingridin pojalle, Ludvigille!) 

"Ilman avioliittoa loppuisi vaara, salaaminen, loppuisivat kaipuuta tuottavat olosuhteet, jotka eivät ole heidän rakkautensa sisältö mutta jotka pitävät sen käynnissä ja hereillä. --- Avioliitto, joka sotii rakkauden olemassaoloa vastaan, on samalla rakkauden ravinnonlähde. Ja mikäli Hans on rehellinen, niin myös päinvastoin."

Kuin vanha hähmäinen setämiesaika ja uusi aika muurin kaatumisineen kohtaisivat? Hansin vallanhalu ja valvonta Katharinaan kasvaa, hän testaa tyttöä, haluaa tietää kaikki tämän ajatukset. Ja jos ja kun Katharina tekee virheen, Hans ei anna sitä anteeksi.  

Itäsaksalaisten maailma alkaa avautua länteen; aiemmin tarvittiin matkustuslupa, jonka sai vain tiettyihin maihin vankoin perustein. Esimerkiksi Katharina käy kurssilla Unkarissa ja vierailee lännen puolelle muuria sattumalta jääneen isoäitinsä luona. On kiinnostavaa lukea kuvausta ensimmäisistä länsireissuista, monta ihmeteltävää asiaa! Ja yhdessä pari käy - ei niin ihastusta nykyisin nostattavasti - Moskovassa. 

Mutta suhde kohtaa lopulta muurin, josta ei taida olla pääsyä yli eikä läpi. Rakkaustarina on silti tosi ja molempien elämää järisyttävä. Erpenbeckin - ja siis suomentaja Pajusen - lauseet ovat tiiviitä ja täysiä, niitä ei voi lukea tiukasti keskittymättä, eivätkä ne aina avaudu sittenkään. Siksi kirja tuntui raskaalta lukea, eikä aihekaan ole kepeä. Melkoinen syväsukellus saksalaiseen lähimenneisyyteen.

Kenelle: Lähihistoriasta kiinnostuneille ja idän ja lännen eroja etsiville, rakkaustarinaa hakeville, ikäeron merkitystä suhteessa pohtiville, tiiviin ja painavan ilmaisun ystäville. 

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi 2025. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Käsillä on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Mieluiten mahdollisimman pian. Vaikka sen kirjoittaja on saksalainen, tarina tapahtuu Saksassa ja päähenkilö on itäsaksalainen professori Richard, näyttämöä ja lavasteita pienesti muuttamalla se voisi sijoittua mihin tahansa hyvinvoivaan eurooppalaiseen maahan. Richardin tilalla voisi yhtä hyvin olla Pierre, Pablo, Tom, Mika tai Johan.

Kyse on suhtautumisesta pakolaisiin. Heidän näkymättömyydestään, näkymisestään ja näkemisestä. Puhumme pakolaisista yhtenä ryhmänä, ikään kuin he olisivat jonkinlainen oma rotunsa. On helppo unohtaa, että jokainen heistä on jonkun lapsi, perheenjäsen tai ystävä, jolla on oma historiansa ja elämänpiirinsä. Tai unohtaa koko ilmiö, katsoa muualle.

Richard on jäänyt viisi vuotta sitten leskeksi ja juuri eläkkeelle yliopistolta. Ihailen ohimennen kirjailijan oivaa päähenkilövalintaa: mies, jolla on älyllisen ajattelun kykyä ja elämänkokemusta ja nyt myös aikaa perehtyä taustoihin ja koko ongelmakenttään, jonka eri maista tulevat kohtaavat ja siihen, miten länsimainen yhteiskunta heitä kohtelee. Sillä juuri sitä hän alkaa tutkia havahduttuaan pakolaisten olemassaoloon. (Ja jos joku miettii: kyse on tässä tarinassa nimenomaan miehistä, naispakolaisten ja heihin tutustujansa tarina vaatisi oman kertomuksensa.)

"Esimerkiksi Italia antaa pakolaisten mennä, jopa mieluusti, sillä siellä heitä on jo enemmän kuin tarpeeksi. Italian laki antaa heille vapauden lähteä etsimään töitä Ranskasta, Saksasta, ihan mistä tahansa eurooppalaisesta maasta. Saksa puolestaan - syistä, jotka eivät vielä ole selvinneet Richardille - ei halua heitä, vaan kun he ovat oleskelleet maassa kolme kuukautta 'turistina', heidän on palattava vähintään neljännesvuodeksi Italiaan. Saksassa he saavat etsiä töitä vasta kun ovat olleet Italiassa yhtäjaksoisesti viisi vuotta pakolaisstatuksella - ja silloinkin ainoastaan, mikäli ovat saanet italialaisilta niin sanotun illuminatan, asiakirjan, joka asettaa heidän oleskelunsa yhdenvertaiseksi italiaisten kanssa. Niin pitkään kuin heillä ei ole illuminataa, he voivat toki lähteä Italiasta, jotta eivät kuole siellä nälkään, mutta toisaalta he eivät voi asettua asumaan minnekään muuallekaan. Hetken Richardista tuntuu kuin joku selittäisi näitä lakeja hänelle arabiaksi."

Samalta tuntuu; lakien ja virkamiesten viidakko on valtaisa. Lait ovat eräänlaisia rajoja, mutta ne ovat "vain" sanoja, joita voi tulkita. Niiden olemassaolo ja noudattaminen vaikuttavat usein tärkeämmiltä kuin nopea ja tehokas kotouttaminen, henkilötason vaikuttaminen, yksittäisen ihmisen auttaminen elämänsyrjään kiinni. Miten voi luoda uuden elämän ilman töitä ja ansioita, tietoa siitä, missä saa olla ja saako ruokaa muutaman kuukauden kuluttua tai onko perhe hengissä jossain? Toimettomuus ja epätietoisuus turruttavat, vieraat asiat pelottavat.

Miehet, joiden kanssa Richard puhuu, eivät ole kuulleetkaan Berliinin muurista tai Hitleristä; heidän huolensa ovat toiset. Akuutit, tässä ja nyt.

"Mitä järkeä tässä kaikessa on? Awad kysyy ja katsoo taas Richardia ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Richardin pitäisi nyt vastata, mutta hänellä ei ole vastausta. - Eikö ole niin, Awad sanoo, että jokainen aikuinen ihminen - oli sitten mies tai nainen, rikas tai köyhä, olipa hänellä töitä tai ei, asuipa hän talossa tai oli asunnoton, aivan samantekevää - että jokainen ihminen elää muutamat vuotensa ja kuolee sitten pois? - Kyllä, niinhän se on, Richard sanoo."

Kirja osoittaa hiljaisen vahvasti, ilman kurjistelua tai sensaationhakua, miltä pakolaisuus näyttää ja tuntuu käytännössä, niin pitkälle kuin asiaa itse kokematon sitä pystyy ymmärtämään. Erpenpeck kertoo vaikuttavasti ja vetävästi; tunnelmaltaan eleettömän koskettavaa suomennosta on ilo lukea tekstinä, vaikkei sisältönsä puolesta. Hieno, ajankohtainen teos, jonka voin kuvitella jäävän klassikoksi tästä ajasta Euroopassa.

Kenelle: Kaikille. Rajoja sulkeville. Viranomaisille. Taviksille. Euroopan tulevaisuutta miettiville. Ajan tasalla pysymään pyrkiville. Niille, jotka uskaltavat katsoa päin.

Muualla: Tämä verbaalisesti ja kerronnaltaan laadukas ja korkeatasoinen teos ei jätä lukijaansa kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, toteaa Mummo matkalla.

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen). Tammen keltainen kirjasto 2019. Suomennos Jukka-Pekka Pajunen. Päällys Laura Lyytinen.

Helmet-haaste 2019 kohta 44: kirja kertoo Berliinistä. Sopii myös kohtiin 18, eurooppalainen kirjailija, kohtaan 31, kirjassa kuljetaan metrolla, kohtaa 36, kirjassa ollaan yksin tai kohtaan 49, vuonna 2019 julkaistu kirja (suomennos). Ja muutamaan muuhun.