Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Hauru on vahvasanainen, tunteita ravisteleva kirjoittaja ja tiiviin ilmaisun taitaja. Paperinarujumala on hieno. Niukan ja äärimmilleen hiotun tekstin ystävänä luin innoissani myös Jääkannen: myös se on Haurun tapaan sivuiltaan ohut, mutta täysi ja painava. Painava sanoista, tapahtumista ja tunteista.

Mutta Jääkansi ei silti tehonnut täysillä. Asetelma, pienen kylän sodanjälkeinen perhe ja tupa, on tuttu. Jatko ei tuonut paljon uutta, paitsi painajaista. Tyttö eli kodissa, jossa äiti Betti oli nainut Pahan, heti kun tytön isä oli kuollut sodassa. Puute on määräävin tekijä elämässä, nälkä jatkuva seuralainen. Tämä on kirjan koskettavin asia: ei ole monta sukupolvea taaksepäin, kun omat sukulaiseni kuolivat nälkään.

"Aamulla omenan liha oli kuivunut ja kuori mennyt ruttuiseksi. En saanut tietää, miltä tämän tuvan ensimmäinen hedelmä olisi maistunut."

Tyttö sai pikkuveljen, Ilarin. Ja myöhemmin oman lapsen, ilman kätilöä. Tietysti. Kirjan synkkyys on sen vahvuus, mutta myös lukijalle etäännyttävin lenkki. Hauru vyöryttää lukijan silmiin pahimmat skenariot, kurjimmat kohtalot: on vaikea uskoa, että jollekulle tapahtuu kaikki kamaluus, mitä voi kuvitella. Rationaalisesti uskon, tunnetasolla en. Hauru venyttää rajaa äärimmilleen. Haluanko tietää kauheimmasta - vaikka tiedän, että kuvattuja kohtaloita voi todella olla, mutta nyt puhutaan niin kärjistetyistä tapauksista, että asetelmaa on vaikea niellä. Edes fiktiona. Edes vaikka se olisi voinut olla totta.

"Makasin monta yötä lumihangen alla. En jaksanut nousta eikä kukaan tullut nostamaan minua ylös."

Mökin eläjillä on nälkä, puute kaikesta. Silti he eivät muista lypsää lehmää, joka seisoo navetassa. Nälän hyperryttämää ajattelua vai epäuskottavaa kerrontaa?

"Oljet limoittuivat suolaisesta itkusta ja tuntuivat poskea vasten sammakonkudulta."

Mennäänkö jo kurjuusmässäilyn puolelle? Vai olenko vain liian sisäsiisti lukija, jonka on vaikea hyväksyä realiteettejä? En tiedä, mutta vieraannun, kadotan tarttumapinnan todellisuuteen. Alan pitää liioitteluna, epätavanomaisen nostamisena keskiöön, ylivärittämisenä. En osaa eläytyä, vaikka maailma puhutteleekin, ja tekstiltään kirja on kirkkaan kaunis. Toivon, että tämä synkkyysmässäys on kirjailijalta yksittäinen rajojen kokeilu.

"Joutuisin palaamaan mustien muistojen mökkiin, josta en ehkä pääsisi enää ikinä irti."

Kirja on yksi Finlandia 2017 -ehdokkaista. Kuten myös Juha Hurmeen Niemi ja Miki Liukkosen O. Viimemainituista jommankumman veikkaan voittavan, vaikken ole lukenut kuin kolme kuudesta ehdokkaasta. Poikkeuksellista minulle, poikkeukselliset ehdokasvalinnat! Perusteluja täällä.

Ehdokaslistalla halutaan selvästi ravistella ja nostaa esiin muuta kuin kansan perusmaun kirjallisuutta, tuoda esiin muutakin taitavaa kirjallisuuden tekemistä, mikä on oikein ja rohkeaa. Mutta toivottavasti se jää vain nostoksi; Finlandia-palkinnon voittajakirjan joululahjaksi ostavien määrä on suuri, ja jos isä/täti/mummo tänä vuonna pettyy lahjakirjaansa, se nakertaa luottamusta koko kilpailuun ja helppoon lahjaostokseen, mikä ei tee hyvää kirja-alan menestykselle.

Kenelle: Ilmaisuvoimaisen, tiivin tekstin ystäville. Kurjuutta kauhistumattomalle. 

Muualla: Täysi, koskettava ja surullinen tarina, sanoo Kirjan pauloissa -Paula.

Hanna Hauru: Jääkansi. Like 2017.

Kovat kotimaiset, lyhytarvioita

Lukemisesta en halua pitää lomaa, mutta kirjoittamistahtia olen höllännyt. Helteen laiskistamana bloggaajana paketoin kerralla kokonaista kolme kirjailijaa Koen 13 kotimaista -haasteeseen. Hyvää lukukesän jatkoa kaikille!

Paperinarujumala

Hanna Haurun Paperinarujumala on pieni, mutta täysi kirja. Liikuttava, kauniisti kirjoitettu ja harkitun hallitusti etenevä tarina Lainasta, joka ahertaa konttorissa, kun tapahtuu jotain outoa: jumala soittaa hänelle. Eletään 60-lukua, aikaa ennen kännyköitä, joten Laina tarttuu luuriin. Eikä pääse siitä irti.

Lainan on kerättävä joukko uskovia, jotta hän saisi heidät pelastettua tulevalta maailmanlopulta. Apunaan hänellä on Liana, ja yhdessä he löytävät paljon muitakin etsijöitä: tarina perustuu löyhästi Oulussa syntyneeseen lahkoon, heinoslaisuuteen, mutta silti keskiössä on vain Laina ja hänen jumalansa. Miten Lainan käy, kun loppu tulee? Kuka vastaa, kun Laina nostaa luurin?

"Missä olet Jumala viisauksinesi?"

Hauru kertoo vain vähän, mutta sanoo paljon. Hän ei selitä, vaan luottaa lukijaan, ja sellaista tekstiä on antoisaa lukea. Koskettava kuvaus yksinäisyydestä, uskosta ja lahkolaisuudesta, nuoren tytön turvan etsinnästä ja hädästä, joka tuo mieleen Grace McLeen Onnen maan.

Muualla: Luen ja kirjoitan, Kirjainten virrassa, Lumiomena.

Hanna Hauru: Paperinarujumala. Like 2013.

Musta timantti

Mooses Mentulan Musta timantti on novellikokoelma pohjoisen epäurbaanista mielen- ja
luonnonmaisemasta. Ympäristö on köyhää, maailma kohtelee kaltoin tai päähenkilö saa itse tapahtumaan jotain ei-toivottua, eivätkä hyvät yritykset tilanteen pelastamiseksi aina onnistu. Tästä seuraa niin tragiikkaa kuin komiikkaakin. Lapsista Mentula kertoo paljon, tai muista, jotka jostain syystä ovat toisten armoilla. Kansallistunteemme häpeä on tässä maailmassa tuttu. Vaikka Mentulan maailma on niin kaukana kehä ykkösen vaikutuspiiristä kuin olla voi, hän on tiukasti ajassa mukana sivutessaan ilmiöitä kuten ulkomaiset marjanpoimijat ja ennen aikojaan töistä pois potkitut.

Kieli on sopivasti murteellista, niin ettei se vaikeuta lukemista, vaan keskustelut soljuvat luontevasti. Hieman minua alkoi vaivata yleinen ankeus - huumorinpilkkeestä huolimatta - jonka vuoksi en pystynyt lukemaan novelleja peräkkäin, vaan täytyi pitää vähän taukoa: saattaa olla, että suorituskeskeisenä, (teko)kiireisenä eteläsuomalaisena en osannut täysin eläytyä, vaan otin homman vakavammin kuin kirjailija on ehkä tarkoittanut. Joka tapauksessa Mentula on taitava ja omaääninen kirjoittaja, jonka tämän vuoden keväällä ilmestyneen esikoisromaanin Isän kanssa kahden lukemista odotan innolla.

Mooses Mentula: Musta timantti. WSOY 2011.

Muualla: Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Opuscolo - kirjasta kirjaan.

Ilta on julma

Tutkiva journalisti Mikko ja hänen vaimonsa Veera saavat viikonloppuvierailukutsun Lontooseen, Mikon lapsuudenkaverin Robertin luo. Robert on ökyrikas talousmies, hänen vaimonsa Elise söötti blondi, ja he asuvat kuten odottaa sopii: Lontoon parhaalla paikalla näköaloineen kaikkineen. Heti alussa selviää, että jollakulla on murha mielessä. Mutta kenellä ja miksi? Ja onnistuuko hän?

Mikko on tutkijatyyppi, pilkuntarkka kaveri, joka laskee huolellisesti edullisimman vaihtoehdon, oli kyse sitten ulkomaanpuhelusta tai karkin ostosta. Veera on rempseämpi ja impulsiivisempi: hän toki rakastaa Mikkoa, mutta jotain tuntuu puuttuvan, ja sitä jotain Veera hakee muualta. Robert kehuskelee omaisuudellaan, mikä ei tee Mikkoon suurta vaikutusta, sillä hänellä on muuta mielessä. Naiset melkein ystävystyvät - mutta eivät ihan. Illan päätteeksi kaikki eivät selviä hengissä.

Kirja tarjoilee viihdyttävää ja vauhdikasta jännitystä. Hämäläisen ote on suoraviivaisempi kuin Pekka Hiltusen, joka rakentaa henkilöilleen laajaa taustaa ja ympäristöä, josta riittää ammennettavaa sarjaksi asti. (Hiltunen tulee väistämättä mieleen suomalaisista ja rikoksista Lontoossa.) Ilta on julma on tasoiltaan yksinkertaisempi, mutta nimensä mukaisesti julma; ensin se maalaa jännittävän psykologisen illallisasetelman ja sen jälkeen syöksyy action-osuuteen, väkivaltaan, pakoon. Teksti on lyhyine lukuineen helppolukuista eikä niin talouspitoista kuin Hämäläisen aiemmat aikuisten romaanit - ilman taloustermien tuntemustakin tämän kanssa pärjää, vaikka jonkin verran Robert ja Mikko taloudesta keskustelevat. Kirjassa on paljon dialogia, mikä myös keventää tekstiä.

Karo Hämäläinen: Ilta on julma. WSOY 2013. Ilmestyy elokuussa 2013. Kustantajan lähettämä arvostelukappale, jollainen on myös luettu Sinisen linnan kirjastossa.