Kaisa Viitala: Klaanin vieraana, Klaanin suojeluksessa. Nummien kutsu -sarja 1 ja 2.

Pitkästä aikaa löysin viihdettä, joka koukutti heti ja jota lukiessa hymy pysyi kasvoilla, vaikkei kaikki kerrottu ollut suinkaan huvittavaa. Mutta viihdyttävää kyllä ja vetävää niin, että sivut kääntyvät tekstiä kunnioittavalla vauhdilla. 

Nummien kutsu -sarja alkaa kirjalla, jossa otsikon mukaisesti klaanin vieraaksi joutuu tai pääsee Agnes, nuori nainen Lontoosta. Hänen vanhempansa muuttavat Agnesin isän töiden vuoksi muutamaksi vuodeksi ulkomaille, joten hellitty ainokainen mutta jo aikuinen Agnes lähetetään isän veljen perheen hoiviin Edinburghiin. 

Eletään aikoja, jolloin matkustettiin laivoin ja hevospelein, ja Agnesilla oletettiin olevan mukavammat oltavat kotimaassa kuin hankalien matkojen takana. Hän on kaunis, fiksu nuori nainen, ja jaloistaan vammainen, joten hän tarvitsee otolliset olosuhteet ja liikkumiseensa apua, kepin lisäksi usein auttavia käsiäkin. 

Pään toimintaan jalkavamma ei vaikuta. Ei ainakaan heikentävästi, vaan oikeastaan päinvastoin, sillä pärjätäkseen terveiden maailmassa Agnes on joutunut oppimaan kekseliäisyyttä ja ennakointia. Sekä rampuutensa ihmettelyn sietokykyä, jossa hän on jo ihailtavan pitkällä. Sitä nimittäin tarvitaan aina uusia ihmisiä tavatessa, mitä kirjassa tapahtuu paljon.

Sedän perheen luona ei nimittäin ole vaivatonta elää. Täti on huolehtivainen, mutta miehensä mielen mukaan toimiva, ja sedällä puolestaan on omat, ei aina päivänvaloa kestävät tekonsa. Heidän tyttärensä Lily inhoaa julkisesti serkkuaan ja pyrkii pitämään tämän sivussa seuraelämästään. 

Agnes kiinnostaa kuitenkin monia, etenkin erästä skottia, Fingalia, joka johtaa MacTorrianin klaania Ylämailla, ja tämän sisarta, joka ystävystyy Agneksen kanssa seurapiirien tyrmistykseksi. Sedän hämärät bisnekset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa MacTorrianin perhe ja setä ovat leppymättömissä vihoissa. Agnes sotkeutuu mukaan tahtomattaan ja joutuu kummalliseen kuvioon kaiken keskelle, väärinkäsityksineen kaikkineen. Ja lopulta MacTorrianin klaanin luo, linnaan Ylämailla.

Sarjan toinen osa kuvaa Agneksen ja lähipiirin elämää Skotlannissa. Suhde Fingal MacTorrianiin on edennyt, monen mutkan kautta tietysti, kuten genren olemukseen kuuluu - mutta viihdyttävyys on edelleen ykkösenä. Rakkautta riittää, mutta myös vaikeuksia: pelkkää pinkkiä unelmaa Agnes ei elä. Vai elääkö sittenkin? Fingalin ja klaanin liiketoiminta pakottaa pariskunnan Lontoon-matkalle, juuri niiden ihmisten luo, joita Agnes haluaisi vältellä. 

Nautin Agneksen fiksuudesta, Skotlannin maisemista ja ajankuvauksesta erikoisesta kulmasta, vammaisen henkilön silmin. Vauhdikas ja sujuva eteneminen lyhyin luvuin tekee lukemisesta vaivatonta, henkilöhahmojen muotoutuminen pitää kiinnostuksen yllä. Erinomaista kotimaista historiallista romantiikkaa hetkeen, jolloin kaipaa helposti sulavaa muttei noloa viihdettä. Sarjaa on seurattava jatkossakin.

Kaisa Viitala: Klaanin vieraana (2024) ja Klaanin suojeluksessa (2025). Nummien kutsu -sarja 1 ja 2. 

Kirjat on julkaissut Otava-konserniin kuuluva Karisto.

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja

Reilut sata vuotta sitten pohjoisessa, Haukiputaalla ja Kemissä, kukoistivat sahat ja meriliikenne. Köyhä kansa ei kukoistanut, vaan raatoi jos töitä sai. Laivojen ahtauksesta hankki paremmin kuin "akkojen töistä" muualla, siksi työtä hakivat myös naiset. Sotien aikana oli pakkokin, kun miehet olivat muualla. 

Orvoksi jäänyt Reeta, äitinsä ja sisarensa kasvattama, tottuu koviin töihin jo nuorena. Kun sattuu perinteinen vahinko, hän saa potkut sahalta - mies tietysti lipeää ilman seurauksia tilanteesta. Reetalle vahinkoja sattuu useampikin, mutta lapset hän haluaa pitää, miesten lipeämisistä huolimatta. Signe-tyttö jäi henkiin tuona suuren lapsikuolleisuuden aikana, ja vaikka Reetan oli pakko antaa tyttö kasvatiksi Toivolle ja Elmille, ei hän lopullisesti tytöstä suostu luopumaan, pahimman pulan ajaksi vain.

Signe ehtii tottua kasvatusvanhempiinsa eikä anna äidilleen anteeksi sitä, että tämä vaatii tytön kotiin vuosien jälkeen. Niin pian kuin mahdollista Signe lähtee synnyinkodistaan. Ei onnistu Signellekään perheen perustaminen haaveiden mukaan. Sota runtelee maata rajusti, tunnettuine seurauksineen Lapissa. Aviottomia lapsia saksalaisten kanssa seurustelusta syntyy, ja naisia syyllistetään. Miesten afäärit ja rahanhankinta saksalaisilta on aivan ok. Raha ja rakkaus ovat kovaa valuuttaa, mutta vain toinen sallitaan. Tämä nostaa kiukun lukijassa: mitä teeskentelyä! Mutta siitä elämä jatkuu nitkutellen kitkutellen, niillä keillä jatkuu. 

Naisten tarina käy sydämeen, niin kovilla he olivat. Päätökset ja valta ovat miesten. Reeta joutuu käyttämään äärimmäisiä keinoja elättääkseen perhettään. Signe joutuu hänkin aikuistumaan aikaisin ja raskaisiin töihin, mutta jo hivenen parempaan päin kurkottaen, ajattelen toiveikkaasti, ehkä tukijoukkojen, kasvattivanhempien, ansiosta. Traumat ovat kuitenkin voimakkaat, huonommuuden tunne ikuinen seuralainen. Signe saa huomata ystävänsä Allin kautta myös sen, ettei avioliitto ja vauraus välttämättä tarkoita onnellista kotielämää.

Kirja on naiskuva, ajankuva ja koskettava elämäkerrallinen katsaus, joka perustuu kirjailijan miehen suvun todelliseen tarinaan. Tiedot on saatu sukututkimuksesta, haastatteluista ja kirjallisista lähteistä, ja lähes kaikki kirjan henkilöt pohjautuvat todellisiin, samoin tapahtumat pääpiirteittäin, aina höyrylaiva Warjakan uppoamisesta vuonna 1907 Signen veljen Oivan häihin vuonna 1960. Ajanjakso sisältää suuren harppauksen maan oloissa, vaikka naisen aseman paranemiseen tasa-arvoiseksi ei vielä päästä, rintamamiestalojen rakentamiseen ja tulevaan arasti katsomiseen sentään. Maahan viilletty raja menneen ja nykyisyyden välillä on sekä henkinen että fyysinen, minkä kirja kertoo. 

Uskon monen lukijan löytävän tarinasta omasta suvustaan tuttua, mummoista ja isoisoäideistä muistuttavaa. Yhteiskuntaluokkien erot, nykyihmiselle naisten lähes käsittämätön työkuorma ja ehkäisymahdollisuuden olemattomuus pistävät kipeästi, Reetan ja Signen elämät liikuttavat vahvasti. Harvoin tunteilen, mutta nyt osui, kun ajattelen sukuani: naisilla ei ollut näin äärimmäistä, mutta silti hurjia kohtaloita ja raatamista. Hyvien sanojen, välittämisen ja myönteisyyden puutteen, niiden kertakaikkisen taitamattomuuden ja tuntemattomuuden, olen kokenut monen polven kautta omassakin elämässäni. Niin surullista.

Anne Vuori-Kemilä kirjoittaa sopivasti kuvaillen ja tunnetta mukaan tuoden. Ei imelästi eikä rönsyävästi, mikä ei sopisikaan hänen tyyliinsä, mutta tämä kirja ei muuten juuri muistuta hänen aiempiaan: se on laajempi, kunnianhimoisempi ja vakavampi. Dialogit ovat luontevia, henkilöt eläviä, ja ympäristö piirtyy kirjan sivuille kokonaisena. Vahva, koskettava ja tarkkarajainen teos, jonka uskon kuluvan Suomen historiasta ja sukututkimuksesta kiinnostuneiden käsissä. Samoin naishistorian, tositarinoiden harrastajien ja vaikuttavien romaanien ystävien. Mieleen tuli Silja Koiviston Sataman kapakan Hilda: jos pidit siitä, uskon, että pidät tästäkin. 

Muualla: Vallan hieno, voimakas, vaikuttava lukukokemus, sanoo Kirjailuja-kirjablogi. Tarkka psykologinen ote vaatii seuraamaan Reetaa ja Signeä, myötäelämään ja liikuttumaan, kirjoittaa Tuijata. 

Aiempia Anne Vuori-Kemilältä:

Taivas ilman reunoja
Mustaa jäätä

Anne Vuori-Kemilä: Maahan viilletty raja. Karisto 2023. Kannen kuva kirjailijan kotialbumista, kannen suunnittelu Tiia Javanainen.

Johanna Sinisalo: Vieraat

Kirja on taattua hyvää Sinisalo-laatua: jännittävintä lajia eli sitä, joka taiteilee taitavasti todellisuuden ja mielikuvituksen rajamailla. Pääosassa on Siirin ja Essin perhe; heillä on kaksi lasta, kuusivuotias Sissi ja pikkuinen Luukas, elämä tavanomaista lapsiperheellisen hässäkkää Tampereella. 

Siiri on toistaiseksi kotona Luukkaan kanssa, Essi tekee pitkää päivää kahvilassaan. Hän on pieni julkkis, MasterChef-kisasta tuttu, joten asiakkaita riittää mukavasti herkkuostoksille. Molemmat toimivat kertojina, samoin Sissi. Pikkuvanha, paljon lukeva tyttö viihtyy päiväkodissaan, mutta mikä on hänen kokemansa tunne, jota hän sanoo taikauneksi? Ja kuka on Floora, joka on aina Sissin mukana? Vähän niin kuin joku puhuisi vatsassa.

"Mä en vois luopua Floorasta. Mun on niin hyvä ja turvallinen olla sen kanssa. Mikään ei satuta niin kauan kuin Floora sisäsilittää mua ja hoitaa."

Kaksivuotias Luukas ei vielä puhu, mikä huolettaa vanhempia. Lasten biologinen isä Ville on neuropsykologi eikä näe asiassa ongelmaa, kukin tahtiinsa, hän sanoo. Sissi kuuntelee tarkkaan aikuisten puheita lapsen kehityksestä ja anatomiasta ja saa selville, että vatsassa tosiaan saattaa piillä jotain elävää, ainakin lapsilla. 

"Villeisi ei usko että Luukas on autisti. Mä luulin pitkään että ne tarkoitti autistilla sitä ei uskota jumalanpalveluksiin, me ollaan kaikki sellasia meidän perheessä, mutta se olikin sitten eri juttu, me ollaan ateisteja. Autistit on vaan muulla lailla erikoisia ihmisiä, eikä se liity siihen mitä ne uskoon, vaan jotenkin siihen miten ne katselee maailmaa ja menee siihen mukaan. Mut toi on tosi kiinnostavaa! Että jos suolisto ja se autismi on jotenkin sillai riipuksissa toisistaan. Tai se että Luukas ei puhu. Mun täytyy miettiä tätä."

Sissi ei tyydy vain miettimään, vaan hän aloittaa kokeet auttaakseen Luukasta oppimaan. Vaikka hän on fiksu, hän on kuitenkin vasta kuuden, joten jotkut vaikeat käsitteet tulevat ymmärretyiksi kummallisina. Suoliston hän tajuaa jotenkin, ja hermot. Mutta onko empatia sitä, että masuasukit (tyhmä sana Sissin mielestä) juttelevat keskenään ja voiko omia sisällä tuntuvia asioita siirtää toiselle? Kun eräs koe - asiaan liittyvät sakset - säikäyttää päiväkodin, psykologi jututtaa Sissiä. Tyttö ei "tosiaankaan usko, et aikuisten tarvii aina tietää kaikkea." 

Eivätkä he tiedäkään. Tarinan jännite kasvaa hienosti, arjen ja Sissin kokemusten yhteensovittaminen alkaa hirvittää lukijaa. Vanhempien pelkoja tökitään: Onko lapsessani jotain vikaa? Tekeekö joku hänelle pahaa? Kehen voi enää luottaa? Mikä ihmisen toimintaa lopulta ohjaa? Onko olemassa jokin valtaansa ottava "paha"?

Kirja on luokiteltu kauhuksi, ja vaikkei tässä ruumiita liiku, avautuu paljon pelottavia mahdollisuuksia. Suolisto on erikoinen kirjan aihe jo sinänsä, nykyisinhän siitä puhutaan ihmisen "toisina aivoina". Se tuo mieleen ihmislajin juuri kohtaaman uhkan ja viestin pandemian muodossa: emme olekaan luonnon herroja, vaan sen orjia. Mutta teemoja (ja pelon aiheita) on muitakin. Perhe tuntuu todelliselta ja ajankohtaiselta ongelmineen lastenkasvatuksessa, kodin ja työn yhteensovittamisessa, aikuissuhteen haasteissa ja yrittäjän arjessa. Joissakin kohtaa hieman rönsyää ja selitetään liikaakin - kyllä tiesimme, että viimeinen sana ja se on ei on Maija Vilkkumaata ja sellaista - mutta yksi pääteemoista, ihmisen fysiologia, jättää arvoituksen kiehtomaan mielikuvitusta. Sillä siinä saattaa olla jotain oikeasti totta... Kiinnostava, ahmittavaksi kasvava tarina sopii luettavaksi fiksuun psykologiseen jännitysviihteeseen uppoamista kaipaavaan hetkeen.

Kenelle: Laadukkaan arkisen kauhuviihteen ystäville, lapsiperheasioista uteliaille, ihmisen kehosta ja terveydestä kiinnostuneille.

Muualla: Kiinnostava ja jännittävä, sanoo Kirjavinkit. Psykologinen kauhumomentti voimistuu kirjan viimeiselle sivulle asti, sanoo Tähtivaeltaja.

Johanna Sinisalo: Vieraat. Karisto 2020. Kansi Jussi Karjalainen. 

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta

Jälleen erinomainen ja erikoinen kotimainen, jo kuudes romaani Maritta Lintuselta. Hänen aiheensa eivät aina vaikuta välttämättä kutsuvilta, mutta itse kirjat yllättävät myönteisesti, joka kerta.

Suolavuono sijaitsee Norjassa, jossain jumalan selän takana. Akustiikkasuunnittelija Sigvald saa idean luonnonäänilaboratoriosta, jonka hän haluaa kallioille. 

"Suolavuonon poukamasta on tuleva äänianarkistien kokoontumispaikka. Paikka niille, jotka syvällisesti tajuavat jotakin olennaista sekä äänen että hiljaisuuden olemuksesta. Paikka, jossa säveltäjät ympäri maailmaa voivat tehdä mitä mielikuvituksillisimpia äänikokeiluja." 

Hänen lapsuudenystävänsä Olaf on menestynyt liikemies, joka auliisti suostuu rahoittajaksi - kulttuurimesenointi ei tee pahaa bisnesmiljonäärin imagolle. Ensisijaisesti hän haluaa tukea ystäväänsä.

"Koetan suojella Sigvaldia tästedes tarkemmin turhilta häiriötekijöiltä, mikäli se on vallassani. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta. Sigvaldin on saatava tehdä rauhassa sitä, minkä hän osaa parhaiten. Hänellä ei ole mitään muuta kuin äänimaailmansa."

Seuraamme Sigvaldin työtä hankkeen parissa hänen kirjeistään Olofille. Mies kirjoittaa sinnikkäästi ja raportoi tilannetta yksityiskohtaisesti, vaikka Olof vastailee niukasti: hänen mietteitään luemme erikseen. Kolmanneksi henkilöksi nousee EU:n virkamies Kreikasta, jolla on myös idea, kotisaarensa talouden pelastaminen matkailun avulla, ja sekä asiantuntijan että rahoituksen tarve. Ehkä Sigvald ja Olof voisivat auttaa?

Opin uuden sanan: arkeoakustiikka. Kyllä, sellainen tieteenala on oikeasti olemassa, googlasin. Se tutkii muinaisia paikkoja ja soittimia akustiikan kannalta. Ei ole sattumaa, mihin historialliset amfiteatterit tai kalliomaalaukset on tehty, sillä paikkojen äänentoisto on huomioitu. Huimaa! 

Äänentoisto ei kuitenkaan ole kirjan pääpointti, vaan miesten välinen ystävyys. Mikä heitä pitää yhteydessä vielä ikääntyvinä, matkan päästäkin? Miten he ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen toistensa elämään? Se pohdituttaa, sillä vaikutus on selvästi suuri. 

Omapäinen, erakkouteen taipuvainen Sigvald löytää itsestään uusia ulottuvuuksia hankkeen myötä. Hiljaisuuden haulle on kääntöpuoli, jossa äänellä on väliä: riippuu siitä, mitä ja ketä haluat kuulla. 

Komea kirja on ajatuksiltaan laaja ja kiinnostava, laadukasta proosaa tässä ajassa. 

Kenelle: Muusikoille, äänentoistosta kiinnostuneille, hiljaisuutta kaipaaville, hulluista ideoista haaveileville, pohjoisen luonnon ystäville, omaperäisen romaanin etsijälle. 

Muualla: Kirjailijan oma blogi siteeraa kirjaa enemmän. 

Maritta Lintunen: Kirjeitä Suolavuonolta. Karisto 2020. Kansi Mika Wist.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Tarinan aloittaa Antti, ensin lapsena ja myöhemmin aikuisena nuorena miehenä. Hän tutustuu naapurustossa isän ankarasta kiellosta huolimatta Gulffiin ja tämän rakastettuun Elffiin, koska ei voi vastustaa Gulffin autojen kiiltelevää pintaa ja tarjousta päästä auttelemaan taitavaa kuskia autonhuollossa, myöhemmin muissakin asioissa.

Jotain erikoista pariskunnassa on, koska heidän kanssaan ei saisi olla tekemisissä. Antti oppii heidän oikeat nimensä, Raili ja Siiri, jotka kertovat tarinaansa kirjassa vuorotellen. Kolmen kertojan voimin lukija saa koskettavan kuvauksen niin Antin kasvusta aikuisuuteen kuin kahden naisen rakkaudesta, joka ei päästä ketään helpolla. Pääseekö elämästä yleensä - kaikki rikkoutuvat jotenkin, aloin miettiä. Mutta kaikki eivät näin rajulla tavalla.

Tarina on tumma, jopa Railin ammattia myöten: hän toimii taksikuskin hommien jälkeen ruumisauton kuljettajana. Kun Siirin kanssa yhteiselo ei suju, Raili masentuu.

"Onneksi kaupunkilaiset kuolivat ahkerasti ja Toivon Hautauksella riitti kiireitä. Kuskasin vainajia sairaaloista tai kodeista liikkeen takahuoneeseen, siistin ja puin viimeiselle matkalle, kyyditsin kirkkomaalle. Kuolema ei totellut virka-aikaa joten ajoin Opelilla kahta vuoroa. Liikkeenomistaja keskittyi osanottoon ja rahastukseen. Jokaisen kyytiläisen kanssa olisin vaihtanut osia."

Hän ei kuitenkaan lakkaa huolehtimasta Siiristä. Siirin elämän suurin särö on erossaolo pojasta, Timosta, jota pojan isä ei anna Siirin tavata. Siiri ajelehtii, Raili pelastaa, menee kuvio. Ei Railillakaan ole yhteyksiä sukuunsa. Kerran hän yrittää, käy Antin kanssa vanhempiensa kotona, kun Siiri painostaa hakemaan "armoa ja sielunrauhaa" sopimalla sopimattomat asiat.

"Siirin vuoksi minä täällä olin. Melkein kuulin Siirin hissuttelemassa villasukissaan tienpientareella, Scanian hytinnurkassa, Jänneksen pihamaalla. Tarkkailemassa olisiko minusta siihen, mielenrauhaan. - Onko pitkästi vielä? Antti kysyi. - Tietä pitkin vähän, pään sisällä paljon."

Railin pään sisällä ainakin yksi asia saa yllättävästi onnekkaan päätöksen, kun ovikello soi.

"Meinasin etten avaa. Yleensä oven takana seisoo Jeesuksen kauppaajia ja imureiden. Kummatkin lupaavat paljon ja iäisyyksiä. Viimeistään kahden vuoden jälkeen imurin moottori tekee tenän tai suuttimet tukkeutuvat. Jeesuksesta menee maku jo paljon aikaisemmin. Tai jos siellä on niitä ilkkujia ja paskanheittäjiä? Vaikka ei niistä ole naamakkain tulijoiksi, tietävät saavansa lähdöt ja vauhdin kera."

Ei mene Antillakaan hyvin suhteessa Johannaan. Antti haluaa tehdä romaanin, avovaimo patistaa palkkatöihin. Kirjoitushommat eivät suju, tarinaa ei ole.

"Johannalle oli tullut yhä enemmän omia menoja. Minun elinpiirini oli supistunut Välkkylän kaksion, lähimmän kaupan ja kapakan kolmioon. Parisuhteessamme oli vähän yhteistä happea ja paljon kertynyttä kuonaa."

Railia hän silloin tällöin auttelee edelleen. Tapahtumakuvio alkaa muodostua trilleriksi, henkilöiden puolesta alkaa oikeasti jännittää. Miten käy Railin ja Siirin rakkauden? Entä Timon ja hänen äitinsä, onnistuuko yhteys koskaan? Löytääkö Antti tarinansa?

Kirjailija on taitava kuvaamaan detaljeilla ihmisen mielenliikkeitä, tekemään näkyviksi asioita, jotka jäävät piiloon. Psykologinen romaani nostaa esiin ihmismielestä niin parhaita kuin pahimpia piirteitä, todenmakuisesti ja koskettavasti. Jollain oudolla tavalla myös huumori on mukana, vaikka tapahtumat eivät ole mukavia. Elämänviisaus näkyy. Vaikutuin ja elin mukana, mikä ei ollut vain miellyttävää; pelkkään nautiskeluun teksti on liian vahvaa, välillä jopa kauhistuttavaa. Sopii suomalaiseen mielenmaisemaan, joka harvoin on pelkkää aurinkoa.

Kenelle: Rouheista elämänkohtaloista kiinnostuneille, rosoa kaihtamattomille, liikutusta pelkäämättömille.

Muualla: Tuijata ihailee tapaa, miten lapsen silmin tarinalinjat kuljettuvat lukijalle. Hän sanoo romaanin siksi imaisevan mukaansa ja siinä olevan sopivasti väkevää, perinteistä proosatyyliä ja kuvastoa.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä. Karisto 2020. Kansi Laura Noponen.

Helmet-haaste 2020 kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

P.S. Philip Teirin Neitsytpolku-kirja on arvottu ja voittajalle on ilmoitettu. Seuraava kirja-arvonta parin viikon kuluttua.

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

Kailla on ongelmia pään sisällä ja osin myös sen ulkopuolella. Häntä hoidetaan sairaalassa, jossa mies miettii elämänsä tapahtumia, etenkin kaveriaan Tonia. Toni oli ainoa, joka hyväksyi köyhän perheen pojan ystäväkseen, siinä missä muut vain kiusasivat. Kipeä lapsuus hahmottuu lukijalle Kain ajatusten myötä. Äiti häipyi aikoinaan omille teilleen, isäpuoli Veijo hoiti poikaa miten taisi. Tonin kanssa Kai pääsi korkealle, kirjaimellisesti; pojat harrastivat uhkarohkeaa kiipeilyä katoille, kallioille ja silloille. Syykin selviää Kain pohdinnoista ja juontaa lapsuuteen.

Mutta miten päädyttiin mielisairaalaan? Sisko Maria kantaa Kaista huolta ja pitää tätä kiinni arjessa. Veijo haluaisi tulla poikaansa katsomaan, mutta Kai ei anna. Myös poliisi olisi kiinnostunut miehen mietteistä, mutta raportin mukaan potilaan psyykkinen kunto ei kuulustelua salli.

Ongelmistaan huolimatta Kai ei ole kadottanut älyään eikä ironista huumoriaan. Hän tutustuu muihin potilaisiin ja hoitajiin, joista nimeää yhden Takatukaksi. Kun eräs yöllinen tapahtuma havahduttaa väen outoihin ääniin, aletaan tapahtunutta tutkia.

"Takatukka kuulusteli, puhui nyt lempeästi ja katsoi silmiin. Ei minua hämätä, aina jos katsotaan silmiin ja puhutaan kuin lemmikkikanille seuraa pelkkiä huonoja asioita, puhelinliittymä tai vakava diagnoosi. Huvitti vähän Takatukan ilmeet. Käytin vastaheränneen ääntä ja haukottelin. Sanoin että ulinaan tai muuhun älämölöön heräsin hetki sitten. Huomautin että psykologiset testit olisi parempi tehdä päivällä. Saisi paremmat tulokset."

Toimintakeskustakin kokeillaan, vaikka Kai ilmoittaa, että "askartelut, pääsiäisruohot ja pakkaamiset ei osu ihan toivelistan kärkeen." Valmentaja huomaa papereistaan Kain keskeneräiset opinnot. 

"- Akateeminen ura on siis tähtäimessä? - Enemmän katot ja sillat. Tai ennen oli. Päivi laski paperit pöydälle, hymähti ja sanoi: Ehtiihän ne opinnot, ensin kannattaa kuntoutua, hankkia toimintakykyä ja etsiä motivaatiota, sitten vasta harkita mihin elämässään suuntaa. - Meinasi alkaa ärsyttää sen puhe motivaation etsimisestä. Ei motivaatio missään hukassa ole vaan kuollut." 

Potilaiden työllistymistä vahvasti epäilevä Kai pääsee kuitenkin työkokeiluun ja sitä kautta myös arjen kylkeen kiinni, mitä lukija toivoo kaikin voimin. Kaveri tuntuu liian sympaattiselta hukattavaksi! Ja ihan kuin monet solmut hänen elämässään alkaisivat aueta, vai...? Tarina kiertyy suorastaan dekkariksi; alussa mainitut poliisit esiintyvät jälleen.

Esikoisromaaniksi kirja on varsin valmis ja ilahduttavan intensiivinen. Tunnelmaltaan se on vahva, henkilöt ovat eläviä ja tarinaan on helppo eläytyä; menin täysin mukaan Kain maailmaan. Kirjoittajaan voi luottaa, ja myös hän luottaa lukijaan. Hän selvästi tietää ja tuntee aiheet, joista kirjoittaa. Napakat, usein puhekieliset lauseet kuljettavat sutjakkaasti eivätkä selittele, ja kipeiden aiheiden vastapainona pilkahteleva huumori tuo uskottavasti särmää rosoiseen elämän makuun.

Kenelle: Hienostelematonta hakevalle, eläytymään kykenevälle.

Muualla: Hyvin kirjoitettu, vaikka aihe onkin surullinen, sanoo Kirjarouva. Vuori-Kemilä kirjoittaa varmasti ja vakuuttavasti, sanoo Tuijata.

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja. Karisto 2018.

Pride-viikon kunniaksi

Pride-viikon kunniaksi halusin lukea aiheeseen sopivaa. Nappasin kirjastosta Michael Cunninghamin Jääkuningattaren, jota siellä suositeltiin. Arvelin kuulun kirjailijan olevan "varma nakki", vaikken kirjasta mitään tiennytkään.

No, petyin. Vaikka ihailen Cunninghamin tapaa rakentaa hienoja lauseita ja kieli- ja mielikuvia, en päässyt kirjan kanssa sinuiksi. Se kertoo Barrettista, nelikymppisestä monilahjakkaasta kaverista, joka ei ole osannut päättää, mille uralle suuntautuisi, ja haahuilee siellä täällä. Seurustelusuhteet eivät ole työpaikkoja kestävämpiä. Kun viimeisin poikaystävä ilmoittaa erosta tekstarilla, mies masentuu ja huomaa vanhentuneensa. Erot eivät enää ole räiskyvää tavaranheittelyä kuten nuorena, vaan neuvottelutapaan viileä ilmoitusasia.

Barrett asuu veljensä Tylerin - huumeaddiktin ja biisintekijän - ja tämän vaimon Bethin kanssa. Beth on kuolemaisillaan syöpään, mutta kuin ihmeen kautta saa lisäaikaa. Barrett uumoilee, että hänen taivaalla näkemällään oudolla valoilmiöllä on tekemistä asian kanssa.

Veljekset jatkavat elämäänsä, ystävien tapailua ja suhteitaan ja kirjan lukee sujuvasti, mutta pääpointti jää minulta oivaltamatta. Samannimisessä Anderssenin sadussa poika saa peilinpalan silmäänsä ja muuttuu: Tyler saa kirjassa jääkiteen silmäänsä, mutten havaitse muutosta. Entä kuka tai mikä on Jääkuningatar? Viitataanko sillä ja New Yorkissa satavalla lumella huumeisiin, joista puhutaan paljon? Mikä merkitys on valoilmiöllä; erityisyyden oivallus tai jotain sellaista? Tunnen itseni tyhmäksi. Cunninghamin Illan tullen -kirjasta pidin paljon.


Toinen viikkoon aiheeltaan sopiva kirja on amerikkalaisen Meredith Russon Tyttösi sun. Ikävä sanoa, mutta en pitänyt tästäkään. Amanda on tyttö, ollut aina, vaikka syntyi poikana. Kirja kuvaa hänen taisteluaan sukupuolensa puolesta, perheen nihkeyttä, juoruja ja kiusaamista, mutta kääntyy voitoksi. Tärkeä aihe, mutta sukupuolenvaihdos kuvataan kovin kevyesti - fyysisiä asioita ei käsitellä, joten lähinnä käteen jää prinsessasatu.

Takakannessa puhutaan "sukupuolen korjauksesta", onko se edes käypä termi? Kirjoittaja tietää, mistä puhuu, itsekin transnaisena, mutta kirja on kepoinen. Ehkä se silti täyttää paikkansa rohkaistaakseen nuoria sukupuolensa kanssa kamppailevia, toivon. Nuorille se nimittäin on suunnattu, ei kyynisille tädeille. Tosin nimenomaan nuoret haistavat falskin kaukaa, ja hyvän nuortenkirjan tunnistaa aikuinenkin lukija. Tämä ei nouse kirkkaaseen kärkeen. Ehkä toimii häveliäässä Yhdysvaltojen maassa paremmin?

Jotta vaikutelma ei jäisi pelkästään pakkaselle, listaan vielä erinomaisia kirjoja oman sukupuolen etsinnästä. Näiden parissa ei tarvitse pettyä:

Annamari Marttinen: Korsetti
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Garth Greenwell: Kaikki se mikä sinulle kuuluu

Ja homosuhteista ovat ansiokkaasti kirjoittaneet muun muassa Pekka Hiltunen, Tommi Kinnunen, Sami Hilvo, Katri Lipson ja monet muut, joita en nyt muista - tuntuisi hassulta tägittää kirjat sukupuolisuuntautuneisuuden mukaan. Maailmalta vaikuttavin on Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Sarah Waters on kestosuosikkejani. 

Michael Cunningham: Jääkuningatar. (The Snow Queen) Gummerus 2014. Suomennos Raimo Salminen. Upean kannen suunnittelu kuvapankkikuvan pohjalta: Eevaliina Rusanen

Meredith Russo: Tyttösi sun. (If I Was Your Girl) Karisto 2018. Suomennos Leena Ojalatva.

Pride-viikon lukuhaaste ja logo: Yöpöydän kirjat. Niinalta löytyy paljon linkkilistoja aiheen kirjoista.

Mila Teräs: Jäljet

Fiktiivinen elämäkerta pahimmillaan sekoittaa lukijan päässä toden ja tarun sekamelskaksi, joka ei anna mitään uutta, vaan herättää kysymysmerkkejä ja hämmennystä. Kun taas parhaimmillaan, kuten tässä kirjassa, se kuvaa kohteensa omaperäisesti, uudesta kulmasta, maalaa tämän uusin sävyin ja tekee lukemisesta nautintoa, jossa ei suuresti ole merkitystä sillä, mikä on faktaa ja mikä fiktiota.

Kirjailijan iso taustatyö ja paneutuminen näkyvät kirjassa. Helene Schjerfbeckin elämästä kertova tarina on kuin taitelijan itsensä maalaus; herkin mutta vahvoin viivoin vedetty, pinnan alle pyrkivä, aistivoimainen ja kaunis.

Lyhyistä luvuista voi nauttia kuin maalausten katsomisesta, joko nopeasti vilkaisten tai niihin uppoutuen. Vaikka tarina ei sinänsä ole hauskaa luettavaa, olihan Schjerfbeckin ulkoinen elämä täynnä köyhyyttä, sairautta, sotaa, velvollisuuksia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta. Mutta taide ja taiteilijuus, ne kannattelivat ja johtivat, ja niiden merkitystä ja luonnetta kirja kuvaa kiinnostavasti.

"Pienikin hetki työtä antaa minulle rauhan, lyhyen helpotuksen tunteen."

Katsoin eilen Yleltä mainion haastattelun Jorma Hynnisestä, ja hän puhui samasta asiasta: millaista on, kun taide antaa niin paljon, että sen avulla voi täyttää itsensä, emotionaaliset, kulttuurilliset, kunnianhimoisimmatkin tarpeensa. Kun sille on antauduttava täysin. Schjerfbeck sairastui konkreettisesti, jos hän ei saanut maalata - helposti väsyi ja järkkyi muutenkin, tunnelmat ja tunteet äärimmäisen vahvasti koettuaan. Mutta ilman tuota intensiteettiä ei puhuttelevia taulujakaan olisi. Hän oli väkevä välittäjä ja näkijä, joka katsoi maailmaa hämmästyttävin silmin ja siirsi näkemänsä kankaalle; kirjan mukaan hän oli usein tyytymätön siihen, miten sai esitettyä sen, minkä mielessään näki. Tämän voin hyvin uskoa; käsi on kuitenkin vain tekninen väline, jolla on rajoituksensa, vaikka hän iän myötä kehitti myös tekniikkataitonsa huippuun.

Schjerfbeckistä on kirjoitettu paljon, mutta silti koin saavani tästä kirjasta uutta näkemystä hänen töihinsä, joita olen ihaillut lapsesta saakka ja käynyt katsomassa moneen kertaan. Tutut kuvat valmistuvat Helsingissä, Pariisissa, Englannissa, Hyvinkäällä, Tammisaaressa...  Teräs maalaa taiteilijasta yksinäisen taistelijan, joka surukseen jää ilman perhettä, ilman läheisintä tukea tai äitinä olon kokemusta, vaikka kaipaa kipeästi lämpöä ja rakkautta. Nainen taiteilijana ei ollut uskottava tuohon aikaan, 1800-1900-luvun vaihteessa, joten taide sai hänet toimimaan myös tasa-arvon edistäjänä, työn sivutuotteena. Sen hienoutta eivät aikalaismiehetkään lopulta pystyneet kiistämään!

Kirja vertaa kiinnostavasti maalaustaidetta monessa kohtaa kirjallisuuteen tai musiikkiin: ne ovat vain eri tapoja esittää samoja asioita. Helena Westermark, jonka kanssa taiteilija käy kuvitteellista keskustelua elämästään, sanoo kirjoittavansa värit. Toinen taiteilijaystävä sanoo kuulevansa värit musiikkina! Värit ovat Schjerfbeckin; niihin hän uppoaa, niistä hän elää, niiden kautta hän näkee maailman. Sitä ja taiteilijan olon ihanuutta ja kurjuutta Teräs on onnistunut kuvaamaan upeasti, keveästi ja painavasti samaan aikaan, ja luomaan kirjasta oman taideteoksensa.

"Hyvä kirjallisuus, niin kuin kaikki hyvä taide, saa uskomaan elämän perimmäiseen kauneuteen. Sanat, värit lipuvat ohi kevyesti, mutta äkkiä tuntee kaiken painon ja merkityksen."

Kenelle: Taiteen ystävälle, taiteilijuuden olemusta pohtivalle, kauniin tekstin ja kuvan ystäville.

Muualla: ...ja ne värit tuntuvat! sanoo Leena Lumi. Teräs lähestyy aihettaan runollisen ja ilmavan kielen kautta, sanoo MarikaOksa. Sinisen linnan kirjaston Maria sanoo Teräksen välttävän hyvin tunnettujen henkilöiden elämäkertojen karikot, ja tämä pitää todellakin paikkansa! Loistava lisä Schjerfbeck-kirjojen pakettiin, tuumii Riitta.

Mila Teräs: Jäljet. Karisto 2017. Kansi: Tuija Kuusela.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset

Tutkimusretki on aina kiehtova aihe! Ranskalainen professori Moltique palkkaa apulaisekseen venäläisen Iax Agolaskyn matkalle Luoteis-Venäjälle, lähelle Suomen rajaa, tutkimaan outoa kansaa, jonka huhutaan elävän alueella.

Eletään vuotta 1819, ja varusteet ovat sen mukaiset: riisiä, ryynejä, viiniä, konjakkia, absinttia, sikareita... Retkikunta tietää, että edessä on pitkä rupeama, "ehkä jopa vuosia." 

Pitkän matkan jälkeen rakennetaan leiri. Ja oikeaan paikkaan, käy ilmi, sillä tutkijat alkavat nähdä outoja asukkeja erään luolan lähellä. Niitä arvellaan ensin eläimiksi, sitten jonkinlaisiksi eläimen ja ihmisen muunnoksiksi. Kyse on lapsista, se on selvää. Moltique nimeää heidät Varjojen lapsiksi, mutta se ei estä häntä tappamasta yhtä olentoa ja ottamalla tästä näytteitä purkkeihinsa. Eikä retkikunnan asukkaita himoamasta tuoretta liharuokaa. Agolaskya asia mietityttää ankarasti.

"Moltique osoitti minua kaluamallaan jäniksenluulla ja kysyi, onko minusta sopivaa syödä jänistä ja söisinkö mieluummin hänet. Kysyin professorilta, miksi sitten kutsumme luolan lapsia lapsiksi, emmekä poikasiksi tai pennuiksi, kuten olisi luontevampaa, jos he - ne? - kerran ovat eläimiä."

Kielitieteilijän näkökanta ei miellytä professoria, jonka tavoitteista ja ajatuksista on vaikea saada selkoa. Agolasky on nöyrä palvelija ja ylitsevuotavan kiitollinen retkueen huoltajille, vaikka inhoaa näitä näiden raakuuden takia. Oikeastaan hän pitää kaikkia jonkinasteisina rikollisina. Mutta apulainen tekee hänelle määrätyt työt ja yrittää imeä oppia professorilta, ymmärtääkseen, mistä on kyse.

Mutta seikkailussa asiat eivät koskaan mene kuten on suunniteltu, eivät tässäkään. Iaxin elämän tulevat vuodet muuttavat täysin, samoin professorin - ja koko retkikunnan.

Mistä tiedämme tämän kaiken? Tutkimusmatkasta ei juuri uutisoitu - syistä, joita päiväkirjan perusteella voi arvella - mutta Agolaskyn päiväkirjasta löytyi myöhemmin säästyneitä sivuja, joihin tarina pohjautuu. Valokuvaaja Pekka Nikrus toteutti modernilla tekniikalla näyttelyn, jossa realisoituivat Agolaskyn visiot lasten kuvista, joita mies tuotti ranskalaisen valokuvaajan Tournachonin kanssa retkensä jälkeen, 1800-luvun puolivälin tekniikalla. Kirjailija sai tutustua näyttelyyn, joka vei hänet Luoteis-Venäjälle ja sisään tarinaan. Se ansaitsi tulla kirjatuksi ja dokumentoiduksi.

Ällistyttävä, pelottava, maaginen ja surullinen tarina niistä, jotka ovat erilaisia ja niistä, jotka pelkäävät erilaisuutta. Huima sukellus johonkin ihan muuhun, ja silti melkein meihin itseemme. Tai oikeastaan juuri meihin itseemme. Juuri nyt ja tänään: ihmistä ei jokunen sata vuotta muuta.

Lumouduin. Enkä enää ihmettele sitä, että kirja sai vuoden 2016 Savonia-palkinnon. Ehdolla oli monta tunnetumpaa ja arvostettua kirjailijaa, mutta raati teki kunnioitettavan rohkean ratkaisun. Se halusi tällä kertaa nostaa esiin jotain sellaista, joka ansioistaan huolimatta muuten jäisi varjoon. Ratkaisu toimii: en olisi edes tiennyt kirjasta ilman palkintoa!

Virve Sammalkorpi on aiemmista romaaneistaan minulle tuttu. Olen lukenut kaikki, pidän etenkin tuotannon alun kirjoista. Harmittavasti ne ovat ilmestyneet esiblogiaanisella ajalla, joten muistiinpanoja ei ole. Paflagonian perilliset on uusi aluevaltaus kirjailijalle, ja olen iloinen, että hän räväytti näyttävästi. Yksityiskohdista voisi löytää jotain nillitettävää - ehkä tarkkuutta joihinkin kohtiin - mutta toisaalta, jotain saa jäädä lukijankin vastuulle, eivätkä ne unimaisen kokonaisuuden vaikutusta muuttaisi. Kuvaliitteet raapivat kylmät väreet lukijan selkään.

Kenelle: Historian, kansatieteen ja fantasian ystäville, tutkimusmatkojen ahmijoille, ihmisyyttä miettiville, tarinasta lumoutuville.

Muualla: Hieno, omaperäinen pieni kirja, sanoo Marika Oksan hyllyltä. Teema on hyvin ajankohtainen, sanoo Amma. Ihmeellinen kirja, sanoo Tuijata. Kiehtova, vahvatunnelmainen, hieman synkkä mutta kiehtova, kuvailee Ulla. Surumielinen ja välillä ahdistava ja siksi vaikuttava, miettii Taikakirjainten Raija. Kiehtova, unenomainen kuvaus ihmisyydestä ja sen varjopuolista, sanoo Kirjakaapin kummitus. Melankolinen, vangitseva kuvaus mielikuvitusta ruokkivista ihmishybrideistä, muotoilee Niina Yöpöydän kirjat -blogissa. Ikivanhaa ymmärrystä jostain pysyvästä ja ohittamattomasta, tuumii Suketus.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut. Karisto 2016. Kuvitus ja taiton suunnittelu: Pekka Nikrus. Kirja perustuu Nikruksen valokuvasarjaan Varjojen lapset. 

Helmet-haaste 2017 kohta 9: toisen taideteoksen inspiroima kirja. Sopii myös kohtaan 31, fantasiakirja, sekä kohtaan 47, jossa kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää

Lainasin kirjastosta kirjan, jonka nimessä on vähintään neljä sanaa (Helmet-haasteen kohta 18), koska ystävällinen kirjastoväki oli laittanut haastekirjoja komeasti esille ikkunahyllyille Kannelmäen kirjastossa. Ihan nimen takia lainasin. Ei ollut huono, jos ei huippukaan. Viihdyttävä kyllä!

Nimestä ja aiheestaan - juutalaistavan mukaan perhe viettää kotonaan seitsemän päivän suruviikkoa vanhan isän kuoltua - huolimatta vakavan äärellä ei olla. Perhe on eripurainen, kolme aikuista poikaa ja yksi tytär keskenään kovin erilaisia, omat kuvionsa ja/tai perheensä jo rakentaneita, leskiäiti silikoneineen muistuttaa niin ulkoasultaan kuin räväköiltä kommenteiltaan enemmän pornoleffan tähteä kuin surevaa leskeä, ja lasten puolisot mahdollisine lapsineen äimistelevät joukon jatkona. Vietä sitten tällä porukalla viikko samojen seinien sisällä.

Sotkuahan siitä syntyy. Tappeluiksi asti äityviä riitoja, loukkauksia ja tölväisyjä, joista normaali ihminen loukkaantuisi ikihyviksi, mutta tässä perheessä ne vaikuttavat olevan tavallista kauraa. Miespuoliset uhoavat, naisilla on omat agendansa.

Ehkä naurattaa siksi, etten itse ikinä uskaltaisi käyttäytyä henkilöiden tavoin. Ja ärsyttää siksi, että sukupuolityypittely on niin pitkälle vietyä - ja kaikki ihmiset ovat niin kauniita! Kertojana toimiva veljessarjan keskimmäinen, Judd, on kilteimmästä päästä, eikä hänkään aina kiltti (komea toki). Mutta ei hänellekään soisi tuota kohtaloa: mies löytää ihanan vaimonsa sängystä esimiehensä kanssa. Se siitä ikuisesta rakkaudesta. Juddin maailma romahtaa, ja sopivasti alkava suruviikko vie miehen lapsuudenkotiin perheensä pariin.

Kestääkö perhe viikkoa samojen seinien sisällä toisiaan tappamatta? Vai löytyykö yhteisymmärrys ja auvo? Kepeää mutta piristävän ilkeää luettavaa hetkiin, jolloin ei halua aivoja rasittaa. Kirjasta on tehty samanniminen leffa, joka on näköjään saanut arvosteluissa tähtiä pari kolme. Kolme antaisin kirjallekin, sen ilkeilevän huumorin, napakan tyylipuhtaan otteen ja omalaatuisen tilanneasettelun vuoksi. Uskottavuudesta en edes puhu, koska tämä ei ole sellainen kirja. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, eikä sanomaa tarvitse tilannekomedian rivien välistä jaksaa etsiä.

Kenelle: Helppoa mutta ei noloa huumoriluettavaa hakeville. Viihtyjille.

Muualla: Maija teki castingin elokuvaan; sitä ei harmi kyllä noudatettu. Minnaa nauratti.

Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Suomennos J. Pekka Mäkelä. Karisto 2011.

Terhi Rannela: Frau

Päätin ajat sitten, että nyt riittää toista maailmansotaa, kirjallisesti. Aihetta on kaluttu, räävitty ja levitelty kirjojen sivuilla niin paljon, että on jo aika päästä yli ja eteenpäin, mietin. Mutta ei. Vielä palasin natsiaikaan, Fraun myötä. Noch mal. 

Hitlerin naisista on puhuttu paljon viime vuosina: havainto, että naiset olivat yhtä lailla rakentamassa natsijärjestelmää kuin kiiltäväsaappaiset miehensä, järkytti, kun sen jossain vaiheessa oivalsin. Vaikkei siinä pitäisi olla mitään järkyttävää. Naiset ovat ja ovat aina olleet vahva voima, niin miesten tekemisissä kuin yhteiskunnassa ylipäänsä, mikseivät siis myös sodassa. Ei naisilla ole syntyjään pyhimysrengasta pään päällä sen enempää kuin miehilläkään, vaikka niin on helppo romantisoida. Jos tasa-arvosta puhutaan, on hyvä puhua tästäkin.

Ja Terhi Rannela puhuu. Hän luo hyytävän, todellisuuteen pohjautuvan tarinan Lina Heydrichistä, SS-kenraalin leskestä, jota Erich Richter menee tapaamaan vuonna 1984, tarkoituksenaan saada tietoja Heydrichin perheestä kirjaansa varten. Kirjoja on kirjoitettu ja haastatteluja yritetty lukemattomia, joten Lina - myöhemmältä sukunimeltään Manninen* - ei ole helppo. Mutta Richter tekee rouvaan vaikutuksen kiinnostuneisuudellaan ja älykkyydellään, ja vaikka Lina on jo ajat sitten vetäytynyt omaan rauhaansa ja kieltäytynyt haastatteluista, Richter osuu sopivaan hetkeen:

"Herra Richter saisi kirjoittaa hänen tarinalleen epilogin."

Tarina vie 1940-luvulle, jolloin Reinhard Heydrich sai tehtävän ylimmältä taholta muuttaa Prahaan ja tuhota tšekit, noin yksinkertaistettuna. Hän teki työtään tehokkaasti, mutta sillä oli hintansa. Vastarintaliike onnistui tappamaan Heydrichin. Natsien etsiessä syyllisiä seurasi varsinainen verilöyly, josta pieni tšekkiläinen Lidicen kylä nousi maailmankartalle.

Niin, tämä Frau Heydrich. Millainen henkilö hän oikeastaan oli? Rannela piirtää viiva viivalta muotoutuvaa ihmiskuvaa.

"En ole koskaan suostunut teeskentelemään typerystä. Minä ohjasin mieheni liikkeen pariin, vaikka olin häntä nuorempi."

Rannela on minulle uusi tuttavuus, mielikuvissani nuortenkirjailija, ja siksi sivuutin tämän kirjan sinnikkäästi pitkään - aiheen lisäksi. Frau on kuitenkin täysi ja voimakas aikuisten tarina, niin aiheeltaan kuin käsittelyltään, joka ei sano kaikkea ääneen, vaan jättää paljon lukijan varaan. Nuortenkirjojen kirjoittamiskokemuksesta saattaa muistuttaa helppo luettavuus, selkeät ja lyhyet - mutta paljon sisältävät - lauseet, kappaleet ja luvut, mikä ei ole ollenkaan huono juttu aikuisemmankaan lukijan kannalta. Rannela ei rönsyä, hän kertoo viileästi. Reagoikoon lukija miten haluaa; tärisköön, inhotkoon, ihailkoon, vaikuttukoon tai pelästyköön. Kaikkeen on aineksia.

Kiinnostava ja minulle aivan uusi maantieteellinen yksityiskohta on Fehmarnin saari: saksalainen saari Itämeressä, jossa Lina asuu. En ole ikinä kuullutkaan paikasta, mutta siellä se kartan mukaan on! Google kertoo sen olevan "Germany's sunshine isle." Niinpä niin. Alkaa matkakuume iskeä. Ihan vain auringonpaisteen takia.

Frau on vahvasti kerrottu ja kiehtovasti historiaan limitetty tarina, joka mykistää lukijan paitsi rankalla todenperäisyydellään myös yksinkertaisen tehokkaalla ilmaisullaan.

Yhdestä asiasta olen varma kirjan tarinassa: Lina rakasti enemmän kuin Reinhard. Mutta Reinhard tarvitsi puolisoaan enemmän kuin tämä häntä. Ja molemmat sairastivat kaikkivaltiuden tautia, joka tuohon aikaan tietyissä piireissä tarttui helposti. Ja mihin tahansa aikaan, kun tilaisuus tarjoutuu. Ihmiset, sellaisia me olemme.

Annetaan Fraun sanoa vielä viimeinen sana:

"Vielä tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka yrittävät saada minut hengiltä. Eikö se olekin hullua?"

Lina ja Reinhard Heydrichistä löytyy paljon kirjallisuutta ja muita lähteitä, joita Rannela on käyttänyt ja listannut kirjan loppuun.

*Mauno Manninen oli Anni Swanin ja Otto Mannisen poika Mauno Manninen, Intimiteatterin perustaja. Teatterissa työskenteli mm. Emmi Jurkka, joka perusti myöhemmin Teatteri Jurkan. Intimiteatterista tuli Penniteatterin kanssa teatteri Pieni Suomi, joka yhdistyi 1990-luvun lopulla Helsingin kaupunginteatteriin. Maunon ja Linan avioliitto oli lyhyt, enkä tiedä, missä he tapasivat, mutta Manninen liikkui presidentti Kekkosen lähipiireissä.

Kenelle: Sotatarinoita kestäville, erilaisia rakkaustarinoita etsiville, faktan ja fiktion sekoituksesta nauttiville, helppoa muttei höpsöä luettavaa hakeville, Euroopan lähihistoriasta kiinnostuneille.

Muualla: Myös Tuijata vannoi pitävänsä taukoa sotakirjoista, kunnes. (Kiitos kirjan lainasta!) Henkeäsalpaava, sanoo Leena Lumi. Jännite kehittyy Linan nykyisyyden ja menneisyyden välille vaivattomasti ja vääjäämättömästi, sanoo Luettua elämää, joka kertoo, että kyseessä on Rannelan toinen aikuisten romaani. Myös Kirjapolkuni on lukenut aiemmankin (nyt olen vähän kade, Bleue). Mari A on lukenut jo Rannelan nuortenkirjoja. Vahvasta tarinasta puhuu Kirjakaapin kummitus. Rakkauksista ja sen seurauksista, kuvaa kirjan aihetta blogi Oksan hyllyltä. Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogista miettii, olisiko tällaisella aiheella edes mahdollista mässäillä ja toteaa aiheen olevan käytetty, mutta valitettavasti edelleen ajankohtainen. Vähäeleinen ja väkevä, sanoo Lumiomena. Ammalle kirja sysättiin syliin. Ilmaisultaan tiivis ja hiottu, sanoo Kannesta kanteen. Ompun bloggauksen luin poikkeuksellisesti ennen omaani - koska kuvittelin, etten lue kirjaa itse. Mutta pakkohan se tämän jälkeen oli!

Terhi Rannela: Frau. Karisto 2016. Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela.

Rakasta minua hiukan!

Anni Polvan ensimmäinen romaani ilmestyi juuri sodan päättäneessä Suomessa. Huvituksia ja viihdettä kaivattiin, vaarattomassa muodossa, joten Polvan kirjoista tuli ilmiö, suosiosta huima. Kriitikot eivät pitäneet, kansa sitäkin enemmän.

Romaanin päähenkilö Lulu on kaupunkilainen toimistotyttö, joka lähtee kesälomallaan ystävänsä Kertun kanssa viikoksi maalle talkootöihin. Vaikka hän sattui juuri ennen lähtöään törmäämään työpaikallaan upeaan ilmestykseen: komeaan sotasankariin, jonka hymy saa tytön sydämen heittämään häränpyllyä.

Lulu, tuo oman aikansa Bridget Jones, koheltaa ja nolaa itsensä kerran toisensa jälkeen, mutta iloisuudellaan ja hyväsydämisyydellään hurmaa pian talonväen, vanhaa muoria lukuunottamatta. Ja arvaatte varmasti, kuka myös ilmaantuu kuvioihin?

Ripaus Peppi Pitkätossua Lulusta myös löytyy: leiskuvan punaisen tukan lisäksi reipas ja taitava tyttö ei jää odottamaan kainona elämän tarjouksia, vaan tarttuu itse asioihin ja toimii, pienistä vastoinkäymisistä lannistumatta. Jolloin niitä onnenpotkujakin tien varrelle osuu.

Hän on siten tytöille täydellinen roolimalli, jota Kerttu-ystävä rauhallisempana tasapainottaa. Polvan ajattomuus kantaa yllättävän hyvin: sekä hahmot että kekseliäs, iloinen eikä missään kohtaa tylsistyttävä (muistuttaa siis päähenkilöään) kieli toimivat ja hersyttävät hymyjä edelleen, ainakin minua huvitti se yliviaton toilailu.

Napakat ja selkeät lauseet ovat helppoja lukea, mikä lienee yksi suuren suosion salaisuus. Puhe- ja kirjakielen yhdistäminen on luontevaa. Tällaisen kirjan kanssa on voinut vaivatta viihtyä kuka tahansa lukutaitoinen. Tarkennan: todennäköisesti kuka nainen tahansa. Miesten en ole kuullut Polvan tuotantoa lukeneen - heidän häviönsä. Nimenomaan aikansa tyttöjen ja naisen rooleja kirjat kuvaavat, joten feminismin asialla Polvakin oli, vaikka romantiikka on etusijalla.

Ajankuvana kirja vie sodanjälkeiseen niukkuuteen ja aikaan ennen tekniikan läpimurtoa. Fyysistä työtä tehtiin paljon, niin kotitaloudessa kuin yrityksissäkin. Kolmen kilometrin kävely illanviettoon ei ollut matka eikä mikään, korviketta juotiin runsaan kerman ja kotitekoisen pullan kera, kengät oli tehty paperista ja puusta. Tätä ihmetellessäni vähän ennen kirjan julkaisua syntynyt äitini kertoi itsekin vielä muistavansa kenkien puiset pohjat, joihin Polva viittailee. (Kyseessä eivät siis ole ns. puukengät, jotka tulivat muotiin myöhemmin.) Sekä silkkisukat, jotka tuolloin olivat kuuminta hottia, ja tietysti Lulunkin käytössä, olihan hän aikansa hottis. Äiti muuten muisteli, että kirjasta olisi tehty elokuvakin, mutta sellaisesta en löytänyt tietoja.

Kielessä on ajan sanoja ja sanontoja, jotka kaikki eivät avaudu tämän päivän lukijalle. Riemastuin tajutessani, mitä tarkoittaa särkien paistaminen (jolla ei siis ole mitään tekemistä kalanvalmistuksen kanssa) ja hihittelin hauskoille termeille, kuten kinttuposti. Mutta mitä tarkoittaa olla valmis kuin Melperi sotaan?

Rehellisyyden nimissä, en jaksaisi lukea monta samanlaista peräkkäin, kuten en muutenkaan chick-lit-kirjoja. Hieman enemmän haastetta saa kirjassa olla. Mutta tämä on hauska, lämmin ja yllättävän raikas edelleen, vaikka erittäin perinteisiä arvoja kunnioittava. Lulun tarina jatkuu vielä usean kirjan verran, joten saattaa olla, että lukaisen vielä nekin. Ja onhan jo Lulussa paljon samanlaista kuin myöhemmin syntyneessä Tiinassa.

Kenelle: Chick-litin ystäville, ajankuvista kiinnostuneille, viatonta viihdettä hakeville.

Muualla: 6.1. aikana ilmestyy Anni Polvan satavuotissyntymän kunniaksi useita arvioita Polvan kirjoista, myös tästä. Katso lista.

Anni Polva: Rakasta minua hiukan! Karisto, 1988, 13. painos. Alkuperäinen julkaisuvuosi 1945.

Kirjaa löytyy kirjastoista, ehkä myös divareista, varmasti monen äidin ja mummon kirjahyllystä. Lisäksi Karisto on julkaissut merkkivuoden kunniaksi uuden painoksen alkuperäiskannella, jolloin kokonaispainosmäärä nousee hurjaan 70 000 kappaleeseen.

Sydänystävä

Kaikki pienet ja isotkin tytöt haluavat sydänystävän, bestiksen, jonkun, jonka kanssa ei tarvita aina edes sanoja, joka ymmärtää, joka tuntee sinut läpikotaisin, joka on aina samalla puolella muuta maailmaa vastaan. Ihanaa. Vai onko sittenkään?

Minnalla on sellainen ystävä, Kaisa. Koulut, opiskelut äidinkielenopettajiksi ja perheenperustaminen oli hoidettu samaa tahtia, yhdessä. Nyt kun molempien lapset ovat murrosiässä, Minna havahtuu huomaamaan, että ystävyys ei ole enää pelkkää iloa. Onko Kaisa muuttunut, vai herääkö Minna nyt vasta tajuamaan oman roolinsa ystävyydessä? Myötäilevänä osapuolena hän suostuu usein päällepäsmäävän Kaisan ideoihin, mutta se ei poista vastuuta ja osallisuutta ystävyyden laatuun. Jos hän ei olisi niin suostuvainen, olisiko Kaisa toisenlainen?

Outoa olisi, jos ihminen ei muuttuisi vuosikymmenten mittaan. Yhteiseen paritaloon muutto kärjistää Minnan pohdinnat siitä, miten ystävyys elää vuosien mittaan. Haluammeko enää samoja asioita ja pitäisikö haluta? Annammeko toisen olla oma itsensä ja ystävä senkin jälkeen, kun on aika ottaa etäisyyttä? Voiko ystävyydessä "kasvaa erilleen" ja ottaa eron?

Sydänystävä kuvaa todenmakuisesti ystävyyden muuttumista ihmisten itsensä muuttumisen myötä. Niina Hakalahdesta on kehittynyt taitava ja varma kirjailija, jonka tekstiä on ilo lukea. Se on sujuvaa, selkeää ja konstailematonta arkisen elämän kuvausta. Lukemiseen se ei anna suurta haastetta, eikä siitä löydy tippaakaan maagisuutta, salaperäisyyttä tai monimutkaisia tasoja - sen enempää kuin arjesta yleensä. Mutta mukavaa luettavaa yhtä kaikki. Tällaista kirjallisuutta tarvitaan henkireikänä, jalat maassa pitäjänä ja vastapainona taiteellisesti kunnianhimoisempien teosten seassa.

Päähenkilöt ovat eläviä, ja heihin on helppo samaistua, jopa Kaisa on ymmärrettävä, vaikkei miellyttävä. Siksi kirja koskettaa myös tunteita ja saa miettimään omia ystävyyssuhteitaan. Naseva teksti on helppolukuista, mutta palkitsevaa, puhutaanhan tärkeistä asioista. Hyvä aihe ja kirja, joka kannattaa lukea.

Kenelle? Bestiksille, ruuhkavuosissa kamppaileville, naisen mielenmaisemasta kiinnostuneille, helppolukuisuutta arvostaville.

Muualla: Sujuvasti kirjoitettu ja kiinnostava lukukokemus, sanoo Ulla. Annika K. kuvaa kirjaa välipalaksi, joka on sellaisenaan ravitseva ja lukunälän täydellisesti tyydyttävä. Kaurapuuroproosaa, tiivistää Tuijata. Jaana sanoo Hakalahden yhdistävän sujuvan kerronnan ja arjen kipeät solmut. Kristan kirja yllätti myönteisesti.

Niina Hakalahti: Sydänystävä. Karisto 2014.

Soita minulle Helena... ja Helena soittaa

Äitini muistan kehuneen Helena-kirjoja; kirjat olivat tehneet suuren vaikutuksen nuoreen naiseen. Hauska, että Karisto päätti tehdä uuspainoksen sarjan kahdesta ensimmäisestä kirjasta yhtenä niteenä. Alkuperäislukijoita on vielä jäljellä, joten ainakin heihin nostalgia varmasti vetoaa. Ja ehkä heidän tyttärensä lukevat tarinat myös, uteliaisuudesta äidin kirjamuistoja kohtaan, kuten minäkin tein.

Helena saa opettajanpaikan pienestä idyllisestä maalaiskylästä. Järvenlahtea ympäröivät tilukset ja hyvinvoivat talot, joiden asukkaista tulee Helenan uusi elämänpiiri.

"Näkymä on puhdasta, selvää ja suuripiirteistä. Kauniita taloja komein puutarhoin, metsä ja pellot järjestyksessä. Ei mitään tarkoituksetonta, ei lahoa rakennusta, ei joutomaata, ei vesakkoa. Entä lahden rannan talojen ihmiset? Suvut ovat kotiutuneet tänne jo satoja vuosia sitten ja aateloituneet täällä työn ja vaurauden ja talonpojan perinnäistapojen voimalla ylvääksi talonpoikaisaateliksi."

Pian uuteen kotikylään tultuaan hän tapaa Rannanpihan nuoren isännän, Erkin, ja se on menoa se. Kaunis nuori tyttö herättää toki muidenkin mielenkiinnon. Eikä Helena ole ihailulle immuuni, vaikka onkin kiltti tyttö. Erkki on se oikea, hän päättää. Ainoa kanto kaskessa on anoppi, joka ei rakkaalle pojalleen kelpuuttaisi ketään. Häitä kuitenkin vietetään.

"Itse hääpäivästä hänelle jäivät mieleen ihmisten mielialat, ilmeet ja katseet kirkkaimmin mieleen. Se oli hänelle ominaista. Hän voi näin kuljettaa sielunsa silmien editse joukon ihmisiä. Annan kirkkaat silmät ja hänen äitinsä hymyilevä olemus. Yrjö oli liiaksi välinpitämätön, näyttääkseen luonnolliselta. Kerttu uhosi salaisuuttaan karitsansilmiensä täydeltä., Juha-ukon poskia vakosivat kyyneleet ja Juhan Miina itki, kun ukkokin itki. Aarne-setä myhäili tyytyväisyyttä Helenan naimiskaupan johdosta ja oli kovasti iloista poikaa siksi, että Maila-täti oli virstojen päässä."

Seuraavat vuodet tuovat Helenan elämään monenlaisia käänteitä niin mies- kuin perheasioissakin. Aino Räsänen maalaa ajankuvaa idyllisestä maaseutuelämästä, joka kulkee vuodenaikojen mukaan. Heinätyöt, elonkorjuut ja muut maatalouden työt rytmittävät vuoden. Naapurien asiat tunnetaan yhtä hyvin kuin omat, yhteisö on tiivis. Kirkonkylällä käydään asioilla, ja kylän nuoret opiskelevat Helsingissä, mutta muuten pysytään tiukasti omalla maalla. Lukijalle välittyy mielikuva ainaisesta kesästä, jolloin kalastellaan, veneillään ja juhlitaan juhannusta.

Kaunis, iloinen ja tunnollinen nuori Helena: hänellä on taipumusta tunteiluun ja epäkäytännöllisyyteen, ainakin ystävänsä Kirstin mielestä. Vaikka Helenalta sujuvat maaseudun askareet verkonselvityksestä kasvimaan kitkemiseen, hänellä on myös taiteellisia taipumuksia: hän on taitava viulunsoittaja. Tästä juontaa kirjan nimi - kyse ei siis ole pirauttamisesta puhelimitse, kuten nykylukija helposti luulisi. Kirjan miessankarit ovat luonnollisesti ritarillisia ja miehekkäitä, luotettavia kuin kalliot.

Kirja on kirjoitettu viihteeksi sodanjälkeisen Suomen naisille, jotka asuivat maalla tai olivat sieltä lähtöisin. Viihdettä silloin varmasti tarvittiin, ja mukaan on myös ujutettu aimo annos ajan arvoja "kiltteydestä" kovaan työntekoon. Puhdasotsainen Helena on kuin Tiina-kirjojen Tiina viattomuudessaan ja hyvää tarkoittavuudessaan (ehkä Tiinan mummu?), vaikka haaveellisempi ja tietysti jo aikuinen. Sota tuo tarinaan synkät sävynsä eikä Helenakaan suruilta säästy, mutta päävireeksi jää idealistinen onnellisuus ja tunteikkaat ihmissuhteet sekä maaseudun ja kodin juhlavasanainen ylistys. Mukava nostalgiakatsaus, josta voi etsiä totaalista vastakohtaa monelle tämän ajan kirjalle, kuten suorasukaisen raaoille ja kaiken paljastaville jännäreille.

Kenelle? Sodan jälkeen kirjoja lukeneille naisille ja heidän tyttärilleen, ajan- ja maaseudun kuvauksia hakeville, vanhan ajan romantiikkaa haikaileville, vanhahtavasta kielestä nauttiville, idealismista innostuville.

Muualla: Korutonta ja kovin suomalaista romantiikkaa, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Hän on lukenut vuonna 2010 painetun version, ja täytyy sanoa, että sen kansi jää kirkkaasti kakkoseksi tälle hienolle yhteisniteen kannelle.

Aino Räsänen: Soita minulle Helena... ja Helena soittaa. Karisto 2014. Kansi: Satu Ketola.
Kustantajan lukukappale.

Alkuperäiskirjat on painettu 1945 ja 1950.

Jimi

Janne Huilajan Jimi on todenmakuinen kertomus pohjoisesta yhteiskunnasta ja yhden miehen elämästä siellä: Tarmo syntyy ison perheen kuopukseksi ja elää vanhempiensa, sisaruksiensa ja kavereidensa kanssa sitä elämää, jota ei suuremmin frameille tuoda, mutta joka on monen todellisuutta.

Niukkuuden, kouluttamattomuuden ja yhteiskunnan paineissa sinnitellään epäurbaaneissa ympyröissä kylän pienissä piireissä, joissa baarin ja työkkärin välimatka on lyhyt, mutta tulevaisuus hämärän peitossa. Eletään päivä kerrallaan, kun ei isommin osata eikä pystytä, ja niin ilot kuin toimeentulotkin revitään sieltä, mistä ne lähinnä irti lähtevät.

Tarmosta tulee Jimi, kun tyttötuttavan mielestä "pidempi letti vaan ja viikset niin avot", ilmetty Hendrixhän se siinä. Ja osaa kaveri laulaakin, kokeilee bändiäkin, sekalaisin seurauksin, kuten monen muunkin homman kanssa käy. Vanhemmistaan kuopus huolehtii tarkkaan, vaikkei polku aina ole ihannepojan - perheen keskinäistä välittämistä, etenkään äidin ja pojan vahvaa sidettä se ei estä.

Paras kaveri Matti on huuliveikko ja porukan ilopilleri, roolinsa takana tarkka ja viisas ihmistuntija, aina innostuva ja kannustava ystävä ja monen luottomies. Mahtavia elämäntaiteilijoita löytyy baarin perukoiltakin, joissa pohditaan niin työvoimapolitiikat kuin kansanterveydetkin käytännön eli omien ja kavereiden kokemusten kautta.

Jimi itse jää monessa asiassa paitsioon ja mokailee, näin tehoyhteiskunnasta katsottuna, osin omaa tyhmyyttään, osin olosuhteiden pakosta, mutta jonkunlainen perusmaalaisjärki ja taju tai toive paremmasta häntä kuitenkin ohjaavat. Hirsityökurssit ja armeijat tulevat käydyksi jimimäiseen tapaan. Yrityksen puute vaivaa niin työnteossa kuin naissuhteissakin, eikä Jimi oikein saa aikaiseksi. Mutta voiko suorittamatta elää ihmisarvoista elämää - sitä saa lukija miettiä, vaikka joskus tekisi mieli tökkäistä kaveria eteenpäin. Jimi-Tarmo ei panosta suorittamiseen, vaikka leppoistaminen olisi vitsi tässä ympäristössä. Mutta ei myöskään näköalojensa laajentamiseen.

Huilaja kirjoittaa luontevasti ja maalaa henkilönsä tosiksi arkisilla tekemisillä ja puheella, joka soljuu aidosti, riittävästi murteella maustettuna muttei liikaa, niin että se haittaisi ymmärtämistä - uupelot, kelkkeät ja muut murresanat vahvistavat mukavasti aitoutta ja lämmintä ymmärrystä, joilla hän henkilönsä kuvaa. Selväksi käy, että kirjoittaja tuntee maailman ja ihmiset, joista kertoo, ja tekee hienosti nämä tutuiksi ja ymmärrettäviksi lukijallekin. Aitous on avainsana, niin tekstissä kuin sen henkilöissäkin, ja sen ansiosta tarinaa on nautinnollista lukea. Myös hurtti huumori on aina läsnä, vaikka aiheet eivät antaisi siihen aihettakaan. Tai varmaan juuri siksi.

Olen lukenut Huilajaa aiemminkin ja pitänyt: tyyli on tuttu tässäkin. Ei elämää suurempaa draamaa, vaan sitä itseään. Sopii hiihtokeskusten ulkopuolisen pohjoisen elämästä kiinnostuneille, suomalaista junttiaitoutta arvostaville, viinanjuontia ja rosoisuutta sietäville, yhteiskunnan eriarvoisuutta miettiville.

Janne Huilaja: Jimi. Karisto 2012.

Roope Lipasti: Virtasen historia

, Virtanen on kaiken keskipiste ja lähtölaukaus, jos Roope Lipastia on uskominen. Lipasti kuljettaa Virtasen läpi maailmanhistorian, aina alkulimasta sotiemme jälkeiseen aikaan. Virtanen on ihmemies, joka häärää joka puolella, joka aikakautena. Koti on tietenkin Suomen Turussa, missäs muualla, kun maamme alkuhämäristä puhutaan.

Laiskuudesta tai saamattomuudesta Virtasta ei voi syyttää, toimettomana hän ei viihdy hetkeäkään. Niinpä hän tuli keksineeksi nuolenpääkirjoituksen, kaakeloidut kylppärit ja jazz-musiikin. Muun muassa. Kirjapainotaidostakin hän antoi vinkin Gutenbergille ja kaivoi pitkästyksissään Saimaan kanavan. Ja teki ohimennen muutaman muunkin merkkiteon. Mieleen tuli Juhani Peltosen Elmo, niin ylivertainen tämä mies on.

Historiasta selviää myös, mistä Anjala on saanut nimensä ja miksi suomalaiset miehet viihtyvät valkoisissa sukissa. Ja monta muutakin tuttua asiaa avautuu uudella tavalla. Lukija alkaa jossain vaiheessa jo uupua tekemisten listaukseen, mutta pisteet Lipastille nokkeluudesta ja linjan pitämisestä. Kirjailija jaksaa marssittaa Virtasen tielle tapahtumia ja tekstiin vitsejä tasaista tykitystahtia. Luettelomaisuus ja kerronnan jonkinlainen pinnallinen irtonaisuus johtunee siitä, että kirja on Mielensäpahoittajan tavoin syntynyt radiokuunnelmista. Luvut ovat omia pieniä tarinoitaan, jotka on nyt toimitettu peräkkäisiksi kirjan muotoon.

Oli pakko urkkia Virtasen historiikkia, koska itse edustan sitä toista suurta sukua. Korhonen oli Virtasen suuri rakkaus  - aina kun Virtanen tunsi outoa tunnetta sydänalassa, hän rakensi harmaakivikirkon - mutta miten käy ihmiskunnan tärkeimmässä romanssissa, idän ja lännen kohtaamisessa, sitä en paljasta.

Höpsö hyvän mielen kirja, joka sopii pikkunaposteltavaksi vähän kerrallaan, vaikka väsyneenä tai muuten helposti nieltävän pätkäviihteen puutteessa. Ja saattaahan se muistutella mieleen vähän oikeaakin historiaa.

Roope Lipasti: Virtasen historia. Karisto 2012.

Anna Godbersen: Ihania päiviä

Ihania päiviä jatkaa 1920-luvun alussa New Yorkiin muuttaneiden Lettyn ja Cordelian tarinaa, joka alkoi kirjassa Jazztyttö peilaa. Ensimmäinen osa kertoi tyttöjen taustat ja muuton haasteet, ja tytöt alkoivat jo oppia elämänmenoa suurkaupungissa, jota rakennetaan kovaa vauhtia.

Kirjoissa on tavoiteltu ja tavoitettukin aikakauden huoletonta tunnelmaa, kun kaikki on edessä ja mahdollista. Tytöt tulevat vaatimattomista oloista ja työtä on löydettävä, jos ei halua asua kaduilla. Ensimmäisessä osassa Letty, taitava laulaja, saa paikan ravintolan tupakkatyttönä, Cordelia löytää tuntemattoman isänsä, joka sattuukin olemaan mafiamiehiä varakkaasta päästä, joten ansaintahuolet on näppärästi kuitattu. Cordelai voi keskittyä tärkeämpiin asioihin, kuten elämästä nauttimiseen. On käytävä lounailla, hankittava asuja, tavattava pyörryttävän upeita miehiä, sovittava juhlia… Tytöille tulee välirikko alkuaikojen vaikeuksissa taistellessa, mutta se korjaantuu jo ennen toista osaa, jossa Lettykin pääsee nauttimaan ystävättären onnesta.

Tarinaa ei saa ottaa vakavasti, sillä puhdasta viihdettä tämä on, ennalta-arvattavin, draamaattisin mutta onnekkain juonenkääntein, joten lukijan ei tarvitse liikaa jännitellä eikä murehtia tyttöjen puolesta. Komeita ihmisiä ja upeita puitteita riittää; vaatteita, ihmisten ulkonäköä ja muuta kuvailua on minun makuuni hieman liikaa, vaikka sillä tietysti luodaan haluttua glamour-tunnelmaa. Jazztyttö peilaa -kirjan tahaton komiikka hymyilytti, kun jopa henkilöiden liikkumisen perusteella kertoja saattoi suorastaan telepaattisesti lukea heistä monenlaista, kuten halukkuutta mennä sänkyyn tai tulevan parisuhteen. ”Hän liikkui tavalla, joka kertoi…” Ihanissa päivissä taas pitkiä, hienostuneita raajoja riittää kyllästymiseen asti.

Tarinan paras anti on helppolukuisuus, huoleton kepeys ja tietysti itse kaupungin kuvaus; New York kiehtoo aina. Chrysler Buildingin rakentaminen toi mieleen Antti Tuurin Taivaanraapijat. Mahtoiko Ketolan Jussi törmätä koskaan kadulla Lettyyn tai Cordeliaan? Samoissa piireissä he eivät liikkuneet, sillä siinä missä Jussi ahersi pilvenpiirtäjien rakennuksilla ja joutui välillä lainaamaan ruokarahoja, tytöt liihottelevat yökerhoissa ja kartanoissa - pitkine raajoineen ja ihanine asuineen.

Mukavan vaivatonta aivolepoluettavaa vaikka nukkumaan mennessä, tästä ei näe painajaisia eikä tarvitse jäädä turhia pohtimaan. Kustantajan mukaan sarjaan on tulossa jatkoa.

Kirja on luettu myös Kirjakammarissa ja Luetuissamaailmoissa, joista löytyvät myös juoniselostukset.

Anna Godbersen: Ihania päiviä. Karisto 2012. Suomentanut Leena Perttula.

Olot

Olot-kirja oli erittäin myönteinen yllättäjä. Vahva kirja, joka tarjoaa lyhyttä täsmällistä lausetta, periaatteella selkeä teksti, selkeä ajatus.  

Elsa, Ellu ja pieni Emilia ovat kolmen sukupolven naiset, joista jokainen kertoo… niin, oloistaan. Siitä miltä tuntuu, vaikkei ymmärräkään miksi tai miksi juuri nyt.  Tai mitä pitäisi tehdä, että olo olisi parempi. Nimittäin nopeasti selviää, että heillä ei mene hyvin.

Ellu alkaa olla hukassa omassa elämässään. Avioliitto rakoilee, kodin- ja lapsenhoito ovat retuperällä, työ tärkeänä virkanaisena sentään hoituu, jotenkin. Vaikka kirja kertoo tarinaa jokaisen näkökulmasta vuorotellen, mielsin Ellun päähenkilöksi, ehkä hänen aikuisen statuksensa vuoksi tai siksi, että muiden naisten yhteys muodostuu hänen kauttaan ja siksi, että hänen (olemassa)olonsa vaikuttaa muihin eniten, etenkin lapseen.

”Tässä on Ellu. Ellun Volvosta on tullut hikikoppi ja rakennekynsien alla on multaa, ja viimeisimmästä sivistyneestä valkoviinilasillisesta on aika tavalla aikaa. ---Tässä Ellu on, kaikessa tärkeydessään, korkeastikoulutettu ja hyväpalkkainen kaupunkilais-Ellu, seuranaan kuollut kissa ja muut maalliset asiat. Kaikki se, mistä Ellu niin kiihkeästi tempoi itseään irti, tuijottaa häntä nyt suoraan silmiin.”

Lapsi heijastaa äidin tunteita, oloja; ehkä isoäidinkin. Onko ongelmiin suhtautuminen periytyvää vai opittua? Lapsen tavoin Emilia tietämättään ymmärtää, että kaikki ei ole hyvin ja alkaa oireilla, vaarallisestikin. Myös Elsan olo muuttuu, hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä:

”Mikään ei ole niin kuin on aina ollut. Tulee olo että koko ajan joku huutaa ja silti on aivan hiljaista. Tulee olo ettei minulle enää tule mitään toisenlaista kuin se mitä oli aina. Ja sen, mitä oli aina, on joku vienyt minulta pois. Tulee olo, että olen kulkenut harhaan, kauan sitten, ja ymmärrän sen vasta nyt.”

Tarinassa edetään kohti kulminaatiopistettä, jota lukija alkaa suorastaan pelätä, kun synkkyys tiivistyy.

Mikä on tarinan opetus? Se, että kuka vain voi menettää hallinnan. Se, että kasvatus ja lapsuus vaikuttavat koko elämän. Se, että ihminen - missä iässä tahansa - ei kestä mitä tahansa. Ainakin nämä, kukin löytänee omansa.  Vaikka teksti on eri-ikäisten kerrontaa, jokaisen osalta se on hyvin uskottavaa. Elsa on jo iäkäs ja väsynyt, Emilia puhuu kuten lapsi hyppelehtien asiasta toiseen, Ellu on keski-ikäinen, joka ei riitä ja jonka mielenterveys horjuu. Aikuiset joutuvat kohtaamaan menneisyytensä, eikä kohtaaminen ole iloinen. Lasku silmien sulkemisesta ja virheistä lankeaa väistämättä maksettavaksi.

Olot ei ole iloinen tarina. Mutta vahva ja pitää otteensa. Kolmen sukupolven kertomus tuntui ensin minustakin kalutulta aiheelta, kuten Lumiomena pohti, ja toi muistumia muun muassa Helmi Kekkoseen Valintaan, jonka myös Maria mainitsi, mutta hienosti Sanna Eeva löysi oman äänensä, joten vertailua ei tarvinnut jatkaa.

Kirjoittaja on taitava; luin samaan syssyyn myös hänen edellisensä, Maamorsiamen, ja sekin on hyvä, vaikka Oloja raakileempi. Rehellisyydessään Sanna Eeva toi mieleen Jussi Valtosen, nuoren ihmisen tuntojen kuvauksineen, Eevalla naisten, Valtosella miesten.  

Sanna Eeva: Olot. Karisto 2012.

Luotettava vaimo

Amerikkalaisen Robert Goolrickin esikoiskirja ”The reliable wife”, Leena Perttulan suomennoksena, oli myönteinen yllätys, kun ennakko-odotuksia ei ollut. Trilleri, ja lisäksi jotain muuta vaikeasti määriteltävää. Se esittelee itsensä murhamysteeriksi, mutta tämän kirjan (mahdollisessa) murhassa ei ole mitään mystistä, vaan mysteeri on elävissä henkilöissä. He ovat monisyisiä ja kummallisiakin, mutta kirjoittaja tekee heistä eläviä, jopa inhimillisiä, ja onnistuu perustelemaan heidän äärimmäisetkin tekonsa uskottavasti.

Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mikä tuo viehättävää vanhanaikaisuutta. Hevoskärryillä ajellaan, kirjeitä kirjoitetaan ja uskollinen palvelija hoitaa kotityöt. Rikkaat huvittelevat oopiumin ja muiden paheiden parissa. Jos rahaa ei ole, kuollaan yksin ja unohdettuna katuojaan tai köyhäintaloon. Kirjan päähenkilö Catherine päättää, että hänelle ei käy niin. Vaikka hän on köyhistä oloista, hän aikoo menestyä ja saavuttaa jotain: hankkia joko rahaa tai rakkautta.

Niinpä hänestä tulee ostettu vaimo. Mitä siitä seuraa − en pilaa lukuelämystä, mutta minut yllätyksellinen tarina vei täysin mukanaan. Tunnelma on tiivis, ja jännitys rakentuu tehokkaasti. Henkilöitä on vain kourallinen: omanlaistaan triangelidraamaa, lisänä se palvelija ja muutama ohi vilahtava sivuhenkilö. Tärkeimpien hahmojen pään sisältöä kerrotaan pikkutarkasti eikä sanoja muutenkaan säästellä, mikä antaa lukijalle eväitä jos nyt ei ihan samaistua, niin ainakin ymmärtää, miten kukin ratkaisuihinsa päätyy. Tarttumapintaa riittää, ja suuria tunteita rakkaudesta murhanhimoon, katumisesta anteeksiantoon, intohimosta halveksuntaan. Pidin kirjoittajan tavasta mennä asioihin suoraan, kertoa tunteista rehellisen oloisesti ja kaunistelematta rajutkin juonenkäänteet. Teekupposen äärellä sievistelemään tässä ei ehditä.

Koukuttavien kirjojen loppu on lähes aina pettymys. Ehkä vain siksi, että kirja ylipäänsä loppuu, kun odotuksia on rakenneltu satoja sivuja. Tämänkin loppu tuntui vaillinaiselta, vaikka kirjoittaja pitkään perusteli tarinaansa loppupuolella. ”Se oli vain tarina siitä, miten hyytävä kylmyys hiipii luihin saakka eikä koskaan jätä meitä rauhaan…” Mahtipontiselta ja vähän oudolta loppu joka tapauksessa tuntui, mutta toisaalta, se sopii kirjan tyyliin. Josta kyllä näkee, että kirjoittaja on Humisevan harjunsa lukenut. Yhtäläisyyksiä on yllättävän paljon jopa naispäähenkilön nimeä myöten - mutta vaikuttava tämäkin on!

Muuten, tänään Hesarissa oli pieni juttu, jonka mukaan arsenikkia määrättiin vielä 1950-luvulla yleisesti Suomessakin lääkkeeksi ihottuman hoitoon. Miten se tähän liittyy, selviää kirjasta.

”Kovin pieni osa kaikesta, mitä tapahtui, oli kenenkään syytä.”

Robert Goolrick: Luotettava vaimo. Karisto 2011.

Irmat

Irma on aktiivinen nainen: hän vaikuttaa niin Nenäpäivässä kuin Anu Holopaisen Ilmeettömässä miehessä.

Holopaisen Irma on Rimmistä karumpi, vakavampi, myös yksiulotteisempi. Ja vieläkin yksinäisempi. Niin yksinäinen, että hän keksii itselleen miesystävän. Mies on kyllä oikeasti olemassa (ehkä?), mutta minkäänlaista kanssakäymistä hän ei harrasta, ei Irman eikä muidenkaan kanssa.

Mainio oivallus tehdä miehestä täysin passiivinen, luonnottomuuteen asti. Kuinka moni nainen itse asiassa elää omassa päässään kuvittelemassaan suhteessa, vaikka todellisuus on jotain ihan muuta? Naisia näpäytetään tässä? Tarinassa annetaan kuitenkin selitys Irman tekemisille. Synkeä menneisyys avautuu, kun hän saa kerrottua siitä pala palalta ilmeettömälle miehelle. Täysin pyyteetön ja reagoimaton kuulija rohkaisee pelokkaan Irman pohtimaan asioitaan ääneen, suhdettaan perheeseensä, menneitä tapahtumia, jotka ovat johdattaneet hänet tähän tilanteeseen. Outo suhde toimii terapiana, kun Irma hiljalleen oivaltaa asioita, joita ei ole ennen tunnustanut.

Irma on tässäkin ressukka, mutta kipeämmällä tavalla. Hän on totaalisen yksin ja hänellä on ongelmia mielenterveyden kanssa – tämä aihe alkaa jo toistua hälyttävästi. Tarina on surullinen. Tunnelma on hieman uhkaava ja outo, jotenkin dekkarimaisen kova, eikä lukijana osaa ennakoida, miten tarina etenee. Teksti vetää hyvin, taidolla tehty. Loppu ei ole miellyttävä – mutta onhan se loppu.

Irmasta on kertonut myös Tuula-Liina Varis jo aiemmin. Pidin kirjasta, se ei hymistele, vaan näyttää lämmöllä naisen virheineen. Eri kertojien avulla lukijalle annetaan monta kuvakulmaa. Teema on sama kuin myöhemmilläkin Irmoilla: elämänhallinta, iän karttuminen, yksinäisyyden voittaminen.

Anu Holopainen, Ilmeetön mies, Karisto 2010

Tuula-Liina Varis, Irma, WSOY 2008