Kirja ei ole suomalainen, mutta voisi hyvin olla: se on tutunoloinen, sekä sisällöltään että sanomisen tavaltaan.
Tunne selittynee kirjailijan Suomesta kotoisin olevalla äidillä ja Tornionjokilaaksolla, jossa tukholmalainen Wähä on viettänyt lapsena aikaa isovanhempiensa luona ja jossa kirjan päähenkilöperhe asuu. Tarinan alkunykyhetki ajoittuu 1980-luvun alkuun, vaikka pidempiä kaaria käydään läpi kunkin päähenkilöperheen jäsenen kautta.
Ja mikä perhe se onkaan! Siiri ja Pentti Toimi ovat saaneet 14 lasta, joista kaksi on kuollut pienenä. Jäljellä olevista vanhin tytär on Anni, joka asuu Tukholmassa, missä sisarensa luona majailee myös yksi yhdeksästä veljestä, Lauri. Kun Anni tulee viettämään joulua synnyinseudulleen, hänellä on pohdittavaa. Anni ei pidä itseään perheihmisenä, mutta nyt hänelle sellainen olisi tarjolla, Alexin muodossa. Tulisiko tarttua tilaisuuteen vai ei?
Asia häviää hetkeksi mielestä, kun kotitalolla sattuu onnettomuus, kuusivuotiaalle Artolle. Häntä kaksi vuotta nuorempi on kuopus Otto. Kotona asuvat edelleen myös Hilvo, omalaatuinen nuori mies, joka viihtyy lähinnä metsässä, sekä Lahja, teini. Esikoinen Esko asuu lähellä perheineen, aurinkoiseksi mainittu Helmi Rovaniemellä. Usein vaikeuksiin joutuva Tatu ja kaunis veli Valo ovat hekin pian omillaan, superälykäs Tarmo opiskelee Helsingissä. Jokohan jokainen tuli mainittua?
"Esko ajoi pihaan ja pysäytti auton saunan eteen, hän näki Annin katseesta, että nyt oli tosi kyseessä. Tämä ei ollut hyvä juttu. Miten avuttomalta hän näyttikään nyt, isoveli, jolla oli aina vastaus kaikkeen, joka aina halusi ja osasi korjata kaiken rikkinäisen. - Arto kaatui veteen. Ajoi potkukelkalla ja kaatui. Esko nyökkäsi tuiman näköisenä. Siltä nän näytti ollessaan surullinen tai vihainen, itse asiassa hän näytti lähes aina siltä. - Missä Pentti on? Anni nyökkäsi kohti navettaa ja kohautti olkapäitään."
Pentti pelottaa ja pelottelee perhettään mielellään. Hän on arvaamaton ja julma. Isänpäivää tuskin tässä talossa juhlitaan.
"Pentin suvussa oli saamelaisverta, ei sitä tunnustaa haluttu eikä siitä saanut puhua, mutta se oli ilmiselvää. Saamelaisverta ja jotain muuta ja syvempää, pyhä raivo (ja hulluus) oli peräisin uskonnollisesta linnakkeesta, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Näissä suonissa virtasi ilman muuta katolista verta. - Piimää, Pentti sanoi hiljaisuuteen. Anni näki, miten Helmi hätkähti puusohvalla, kaatoi vikkelästi piimää lasiin ja työnsi sen isälleen."
Kun alkaa vaikuttaa ilmeiseltä, ettei Siiri enää jaksa, hyräilykin on loppunut, lapset yrittävät ylipuhua tämän ottamaan avioeron. Siiri sanoo Eskolle vaihtaneensa vain vankilasta toiseen mennessään isänsä vallan alta Pentille, mutta lopulta lapsista tuli hänelle kaikkein tärkeintä.
"- Moni sanoisi, että lapsille on tärkeintä elää rakastavassa kodissa vanhempien kanssa. Siiri nosti katseensa Eskon sanoista hämmästyneenä. Hän vastasi hymyillen. - Joka tuollaista puhuu ei ole koskaan nähnyt nälkää. Muistan vieläkin, millaista oli lapsena kun oli koko ajan nälkä. Olisin ilomielin vaihtanut koko maailman onnen kunnolliseen ateriaan kerran päivässä. Siiri silitti hänen poskeaan. - Minä olen viisikymmentäneljävuotias, Esko-kulta. En minä voi erota."
Esko ei silti hellitä, eivätkä muutkaan, vaikkei heillä ole samaa syytä kuin Eskolla, joka tahtoo kotitilan itselleen. Jotain on tapahduttava - ja tapahtuukin, suorastaan vyöryy. Arto ei aina pysy täysin kärryillä.
"Onneksi hänellä oli Tarmo ja Lahja, jotka osasivat selittää hänelle asioita. Siiri ei varsinaisesti ollut sellainen äiti joka selitti asioita, ja viime aikoina hänellä oli ollut niin paljon tekemistä naapureiden, poliisien ja kaikkien sisarusten kanssa, ja Pentin sisarusten, ja tulipalon ja Eskon perheen. Ja Mikan, sen knapsun ruotsalaisukon. Tai no, se oli turhan ankarasti sanottu, Arto piti Mikasta, häntä ei tarvinnut pelätä. Sitä paitsi sisarukset pitivät huolta toisistaan, olivat aina pitäneet ja tulisivat aina pitämään."
Tosin he saattavat olla erossa ja yhteydenpidotta vuosiakin, mikä hieman hämmästyttää lukijaa. On raastavia riitoja, rikoksia, rakkausjuttuja... ja paljon salaisuuksia. Kirjailija piirtää jokaisesta henkilöstä omanlaisensa, erittäin lihallisen ja verellisen henkilön, enkä ainakaan minä olisi malttanut jättää tarinaa kesken ja tietämättä, miten sisarukset näissä kuohuissa pärjäävät. Hieman ruotsalaisella kirjailijalla menevät jotkut suomalaisuuden yksityskohdat pieleen, mutta se ei kokonaisuutta latista.
"Ja jos paikkakunnalla ei tapahdu mitään muuta, kuten helteisenä päivänä heinäkuun lopulla ei tapahdu, koska heinätyötkin on jo tehty, voi hyvin käydä niin, että hautajaisiin tulevat myös naapurit ja naapurien naapurit."
Ei tarina synkkä ole, vaikka tumma, osin hirvittäväkin: siinä on paljon lämpöä, ymmärrystä, huumoria ja aitoutta, johon oli hykerryttävää tutustua, kuten koko perheeseen. Mutta mieluiten kirjallisesti, turvallisesti vähän kauempaa. Outoa, että karuista tapahtumista jää lukijalle näin riemastunut mieli! Ehkä se kertoo jotain (outoa) lukijasta, mutta mieluummin tulkitsen sen johtuvan erinomaisesta kerronnasta.
Kenelle: Perhetarinoita lukevalle, pohjoisen ystäville, elitismiä pakeneville.
Muualla: Romaani on vahva kuvaus ja kirjailija onnistuu vetämään koko 16-henkisen perheen saagan hienosti alusta loppuun, vain hiukan lopussa kompuroiden, sanoo Mrs Karlsson, joka luki kirjan ruotsiksi ja muistuttaa sen olleen Ruotsissa August-palkintoehdokkaana.
Nina Wähä: Perintö. WSOY 2020. Suomennos Sanna Manninen.
Helmet-haasteessa 2020 sopii kohtiin 41, kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, 42, on isovanhempia, kohta 31, kerrotaan elämästä maaseudulla. Sekä kohtiin 7, kirjassa rikotaan lakia ja 9, kohdataan pelkoja.
