Jännitettävää ja matkustelua

Lasitarha aloittaa uuden sarjan, joka kertoo rikostutkijoiden Elmo Vauramo ja Matilda Metso tutkimista rikoksista Jyväskylän seudulla, jonne Elmo muuttaa Helsingin rikospoliisista uuteen työpaikkaansa. Se heittää lukijan heti syvään päätyyn pahimmalla mahdollisella tapauksella, lapsen katoamisella. 

Eikä vain yhden lapsen, vaan useamman, käy ilmi. Lilja etsii yhä poikaansa, joka on kadonnut ja julistettu kuolleeksi jo vuosikymmeniä sitten. Hän ei voi uskoa tämän menehtyneen - tai ainakin haluaa pitää tapauksen esillä ja puhua siitä ammoisten asianosaisten kanssa. Jos joku muistaisi vielä jotain tärkeää...

Dekkari on laadittu taitavasti lajin taiteen sääntöjen mukaan, jännitys pysyy hienosti yllä ja kasvaa. Suorastaan karmealla tavalla. Henkilöt ovat eläviä: mukavaa, että pääosassa ei ole vanheneva miestutkija ura- ja terveysongelmineen, vaan nuorehko Elmo, jolla on tietysti omat kuvionsa muun muassa naismaailmassa. Matilda jää toistaiseksi hieman vieraammaksi, mutta on persoonaltaan kiinnostava. Siinä on nainen, joka ei turhia lörpöttele!

Lilja tulee tutuksi, sydäntäsärkevästi. Hän on menettänyt pojan lisäksi myös kuulonsa ja miehensäkin, Leosta ei ole enää seuralaiseksi. Paras ystävä Vivian toimii Liljan tulkkina ja tukijana, kun nainen tapaa poikansa katoamisesta ehkä jotain tietäviä henkilöitä, mikä ei lukijasta tunnu kovin turvalliselta.

Tyylikäs ja vetävä dekkari, sitä lajia, joka kantaa jälleen hyvää viestiä suomalaisesta kirjallisesta osaamisesta - se pärjää mille ja missä vain. Luin muuten myös ruotsalaisen Anna Janssonin dekkarin Katoavat jäljet, jossa on sama aihe, paitsi että siinä tutkija Kristoffer Bark yrittää selvittää oman tyttärensä katoamista. Vetävä sekin on, mutta hieman sekavampi kummallisine (hieman epäuskottavine) yhteensattumineen; tosin loppuratkaisu onnistuu yllättämään.

Kumpikaan dekkareista ei kuvaa verta ja väkivaltaa, vaan porautuu enemmän ihmissuhteisiin ja ihmismieleen, mitä arvostan. Sain kirjan kustantajalta.  

Tuire Malmstedt: Lasitarha. Aula & Co 2021. Kansi Tuomo Parikka.

- - -

Heikki Valkamaan ei voi olla törmäämättä, jos yhtään seuraa Ylen kanavia: etenkin Tokion olympialaisten aikaan saimme nautittavia päivityksiä japanilaisesta elämänmenosta. Oli Yleltä niin oikea veto lähettää juuri tämä Japanin-asiantuntija paikan päälle! 

Uusin dekkari Yakuzan kosto kertoo japanilaisesta järjestäytyneestä rikollisuudesta. Sitä en tiedä (en ehkä haluakaan tietää), miten aihepiiri suhtautuu todellisuuteen, mutta muut maasta kertovat osuudet ovat uskoakseni faktaa. Niin avartavaa kurkata toiseen todellisuuteen, jota Valkama esittelee sulavasti ja vankalla tietämyksellä. 

Juoni ei ole ylitsepursuvan yllätyksellinen, paljon kuollaan - etenkin alku on tappamista täynnä niin, että silmissä vilisi ruumiita kuin räväkimmissä toimintaleffoissa - mutta juuri tuo "muu" kiehtoo. Ja suomalainen kokki Riku Mäki, joka on perustanut ravintolan Tokioon! Miehen suuri haave on toteutunut, ja nyt olisi aika rauhoittua ja perehtyä entistä syvemmin japanilaiseen ruokakulttuurin vuoden kymmenine ruokasesonkeineen (niitä on tarkemmin sanoen 74), jos olosuhteet sallisivat. Hänen poliisiystävänsä Matsuzaka on mukana kuvioissa, tai Riku hänen, miten vain: ystävyys tuo lämmintä ulottuvuutta tapahtumiin. Romantiikkaakaan ei tarinassa unohdeta, ja aikamoisia yllätyksiäkin sittemmin seuraa, kun rivakasti etenevää juonta loppuun saakka seurailee.

Hyvin vetää, sekä kirjailija että kirja. Riku Mäki on jo tuttu aiemmista kolmesta Valkaman dekkarista, mutta kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin. Sopii niin ruuan, Japanin kuin toiminnan ystäville. 

Heikki Valkama: Yakuzan kosto. Tammi 2021. Kansi Markko Taina.

- - -

Kesän mökkeily- ja perhetohinoissa lukeminen on pätkittäistä ja tapahtuu minulla yleensä yöllä puhkiväsyneenä: siksi on jopa vaikea muistaa, mitä on tullut luettua, vaikka valikoima on ollut "helppoa" juonellista tavaraa (juuri edellä mainitusta syystä). Sellaisen havainnon olin tekevinäni, että monet uutuuskirjoista jännitysosastolla kertovat matkustamisesta, lieneekö syy korona-ajan kotona kökkimisen. Vai valitsenko tiedostamatta sellaisia? Oletko huomannut samaa?

Clare Mackintosh kertoo matkasta, jolle lentoemäntä Mina itsensä järjestää päästäkseen karkuun ongelmia kotona. Kyseessä on ensimmäinen suora lento Lontoosta Sydneyyn, ja se saa paljon mediahuomiota sekä julkkismatkustajia. Mutta pian menee pieleen niin PR-mielessä kuin muutenkin, kone kaapataan. Mina on tiiviisti mukana alusta loppuun, pakotettuna tosin, sillä naista kiristetään uhkaamalla hänen 5-vuotiaan tyttärensä henkeä, jos nainen ei suostu yhteistyöhön. Pelastaako satoja matkustajia vai oma lapsi, kas siinä pulma. 

Kiinnostava kulma on myös adoptio, joka Minan tapauksessa on ollut haastavaa. Avioliitossakin on hankaluuksia, joten on ymmärrettävää, että Mina pakenee työhön, jossa tavallisesti viihtyy, vaikka mies on vastakarvaan. Mutta juuri tämä lento olisi ehkä saanut jäädä väliin. 

MacIntoshin kirjat koukuttavat tehokkaasti niin, että kesken ei voisi kuvitellakaan jättävänsä. Tästä jäi jopa muistijälki, joka tuskin kuitenkaan kantaa siihen päivään saakka, kun itse ehkä saa joskus taas lähteä lentomatkalle. 

Clare Mackintosh. Panttivanki. Gummerus 2021. Suomennos Marja Luoma. 

- - -

Pauliina Suden Seireeni ilmestyi jo jokunen vuosi sitten. Onneksi luin sen vihdoin, sillä viihdyin mainiosti sen kanssa, vaikken mielelläni risteilylle lähtisikään. Oli silti kiinnostavaa kuulla, millaisia ovat todelliset luksusristeilyt. Nyt ei puhuta tallinkeista eikä siljoista, vaan ökymatkailusta Välimerellä paatissa, jossa on 5 000 vaativaa matkustajaa. Laivalla on omat koripallokentät, leffateatterit, kaikki mahdolliset viihtymisen ja hemmottelun palvelut, mikä edellyttää tietysti valtavan määrän henkilöstöä.

Suomalaiset sisarukset Leia ja Ripsa lähtevät mukaan risteilylle Barcelonasta. Kyse ei ole tyttöjen bailausmatkasta - vaikka Ripsa kyllä parhaansa yrittää homman tähän kääntää - vaan aikuisten ja äitien reissusta, jossa on tarkoitus myös katsella maisemia ja historiallisia kohteita satamissa matkan varrella, kuten Pompeijia, jonka näkemisestä Leia on haaveillut. Leian sosiaalinen omatunto kolkuttaa herkästi, eikä hän voi hyvällä mielellä katsella henkilöstön orjamaista aherrusta. Järkytystä herättävät myös uutiset Välimerellä turvattomina seilaavista pakolaisista. Toimen naisena hän pyrkii saamaan niin henkilökunnan kuin pakolaisten huonoa kohtelua tietoonsa ja julki, ja joutuu napit vastakkain laivayhtiön kanssa. Sen intressit kun ovat täysin toisenlaiset. 

Alussa unohdin lukevani dekkaria ja tuudittauduin mukavaan reissuun naisten kanssa. Juhlimista, flirttiä, övereitä laivan tarjoomuksia... kunnes alkaa tapahtua. Vyöry kasvaa, jännitys tiivistyy ja juoni tihenee, toden totta, aivan loppuun saakka! Saattaa olla, että tämän jälkeen mieli tekee risteilylle entistä vähemmän. Ahdistusta aiheuttavat paitsi jännärimäiset tapahtumat myös tieto siitä, että todellisuus on monessa kohtaa läsnä. Mukavuuslipun alla työolot voivat olla surkeat, ja vielä surkeampaa on ihmissalakuljettajien uhreilla. Leian puheet oikeudenmukaisuudesta ja riistosta ovat asiaa, ja sitä puolta on vähintäänkin riittävästi - kyse on sentään viihdekirjasta - mutta pointit tulevat selviksi ja tehokkaasti tunnetasolle saakka. 

Mutta seikkailusta on kyse, ja ennalta-arvaamattomista tapahtumista. Henkilöt ovat uskottavia, ja heistä kuoriutuu mielenkiintoisesti uusia piirteitä pitkin matkaa. Toivottelen hyvää risteilyä sinullekin!
 

Pauliina Susi: Seireeni. Tammi 2017. Kansi Timo Numminen. 

- - -

Risteilystä on kirjoittanut myös ruotsalainen Mats Strandberg. Osuvasti nimetyn kirjan, Risteily, (Like 2016, suomennos Stella Vuoma) luin jo aiemmin, mutta siitä ei mieleen kuitenkaan paljon jäänyt. Väkivaltaa piisasi.  

Ruth Ware on sijoittanut suljetun paikan arvoituksen kirjaansa Nainen hytissä 10 (Otava 2017, suomennos Terhi Kuusisto. Hypistelin tätä joskus, mutten suoraan sanoen muista siitä mitään. Mahdoinko edes lukea, tuskin ainakaan loppuun asti. Kun katson kirjabloggareiden juttuja, jotain kelloja soittaa lainattu ripsiväri ja risteilijä Aurora Borealis, jolla matkalle päässyt tiedottajanainen näkee jotain outoa.

Vesille vie myös saksalainen Sebastian Fitzeck kirjallaan Matkustaja 23 (Bazar 2021, suomennos Sanna van Leeuwen). Kirsin kirjanurkka kuvaa kirjaa niin hyytävästi, että painajaisten pelossa jätän tämän suosiolla väliin. Psykopaattista, iljettävää... Huh!

Taidan jättää jännittävän mutta hajanaisen mielikuvittelumatkailun toistaiseksi ja siirtyä perusromaaneihin kesämoodin jälkeen. Ensimmäinen syksyn uutuus nimittäin putkahti juuri postilaatikosta, joten tästä se lähtee, kirjasyksy 2021. Hyvää sellaista myös sinulle!

 

Simone Buchholz: Verikuu

Dekkarit tosiaan sopivat hellelukemiseksi. Etenkin nopeasti etenevät, nokkelat ja vetävät, kuten Verikuu. Saksalainen kirjailija oli minulle uusi, näin suosituksen somessa ja nappasin. Ja nautin!

Näin täpäkkää tekstiä näkee harvoin. Yleinen syyttäjä Chastity Riley joutuu mukaan kummalliseen tapaukseen, jossa suuren mediatalon - kirjassa puhutaan kustantajasta - vihattu henkilöstöpäällikkö löydetään toimitalon edestä häkkiin lukittuna ja kidutettuna, nippanappa hengissä. "Vapaaehtoisuus loistaa kuvasta poissaolollaan." Käsi sydämelle, kukapa ei haluaisi tehdä saman pomolleen tai firmansa henkilöstöpäällikölle? Varsinkin yt-aikoina? 

Mehevä asetelma, mutta vaarallinen toki eikä suositeltava; olettaisin HR-henkilöiden suosittavan parempia tapoja hoitaa tulehtuneita henkilöstösuhteita ja irtisanomisia kuin mihin kirjassa on päädytty. Asiaa poliisin kanssa penkoessaan Chastityn luonne pääsee oikeuksiinsa. Hän ei hössötä eikä epäröi, paitsi yksin ollessaan, jolloin hän yleensä hoitaa ongelmat runsaalla alkoholilla, mutta työssään hän on tehokas. Jopa yhteistyökykyinen, yrittää ystävällisyyttäkin taitaville poliisikollegoilleen, vaikka sanoo olevansa kaikkea muuta kuin mukava.

"Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen."

Chastityn nasevat havainnot ja itseironinen ote pitävät yllä herkullisen lakonista huumoria koko kirjan mitalta. Luonnollisesti pääsemme kurkkaamaan naisen lievästi sanoen epämääräisiin ihmissuhteisiin. Jotain luottamusta herättävää hänessä silti on, paljonkin. Niin lukijan kuin muiden tapauksen parissa työskentelevien mielestä. Itse rikos kietoutuu meilläkin valitettavan tuttuun ilmiöön: vakitoimittajia irtisanotaan ja hommat siirretään alehinnoitelluille freelancereille. 

Saksalaisen teitittelyn ja sinuttelun käytännöt korostuvat suomennoksessa. Vaikka kieli on minulle tuttu, tuntuu aluksi hassulta lukea te-muotoista dialogia. Se puoltaa paikkaansa ihmisten välisten suhteiden selventämisessä. Vain hyvin tuttuja sinutellaan, vain sopimalla asiasta erikseen.  

Lukujen otsikointi on omaa luokkaansa. Ne on napattu useimmiten itse tekstistä, nasevasti ja mielikuvitusta kutkuttelevasti. "Asioita, joita tehdään ongelmien ilmetessä." "Säkki sementtiä." "Siinä tapauksessa en sano sanaakaan." Suomennos on kiitettävän luonteva, yhden luvun otsikkoa ihmettelin: Shadowrunner, miksei sitä ole suomennettu? Oletan sen olleen englanniksi jo originaalissa, myöhemmin kyllä puhutaan varjojuoksijasta. Mustat laatikot ovat asia erikseen, sellaisella otsikoidut luvut kertovat toista tarinaa. Myös kansi peilaa hyvin sisältöä pelkistettynä häkkinä ja päänä. Entä muuten kirjailijan nimi, onko siinä tosiaan kirja vai onko kyseessä taiteilijanimi?

Riemastuttava, terävä ja nasakka dekkari, joka saa kaipaamaan lisää Chastityn seikkailuita. Sarjassa on tällä hetkellä yhdeksän teosta, joista kolme on suomennettu, tämän lisäksi Revolveriyö ja Krokotiiliyö. Sarja on palkittu Saksassa kasalla merkittäviä dekkaripalkintoja. Jonkinlaista samanhenkisyyttä Antti Tuomaisen teosten kanssa löytyy, noir-piirteet, ja huumori. Saksalainen huumori on minua mietityttänyt aiemmin, mutta kautta nahkahousujeni, tämä on toista. 

"Ja kun kaikki lyhdyt ovat sammuneet, tulette huomaamaan, että sumua ei voi syödä."

Kenelle: Lakonisen huumorin ystäville, jaaritteluun väsyneille, nasevaa arvostaville. 

Muualla: Napakasti nakuttavaa ja sanakäänteillä ilottelevaa, herkullista tekstiä, joka ei turhiin jorinoihin taivu, sanoo Mummo matkalla kirjasta, jota oli myös hänestä ilo lukea.

Simone Buchholz: Verikuu. (Beton rouge) Huippu 2020. Suomennos Anne Kilpi. Kansi Taina Värri.

Naistenviikon kunniaksi liitän jutun osaksi Tuijatan vetämää haastetta, ovathan sekä kirjailija että päähenkilö naisia. Hyvää viikon jatkoa kaikille sukupuolille! 

Pierre Lemaitre: Rosie

Mösjöö Lemaitre on tuttu älykkäästä viihteestään ja koukuttavasta jännittävyydestään. Jännittävä on myös hänen teoksiensa suomentamisjärjestys. Se ei seuraa tapahtumien kulkua eikä alkuperäisten kirjojen julkaisujärjestystä, ja tämä kannattaa lukijana ehdottomasti huomioida. Jos haluat lukea rikosylikomisario Verhoevenin suomennetut tarinat todellisessa ilmestymisjärjestyksessä, lue ne näin:

1. Irene (alkuperäinen julkaistu 2006, suomennos 2016)
2. Alex (alkuperäinen julkaisu 2011, suomennos 2016)
3. Camille (alkuperäinen julkaisu 2012, suomennos 2017)
4. Rosie (alkuperäinen julkaisu 2013, suomennos 2017)

Jotta homma olisi vielä jännittävämpi, takakansitekstin mukaan Rosie sijoittuu "ajallisesti ennen Camillen tapahtumia."  

Mutta Lemaitren jännäreistä eroavan, upean vanhan ajan uppoutumaan kutsuvan romaanin Näkemiin taivaassa voit lukea milloin vain. Tähän on muuten tulossa jatkoa, ollaan kuulolla! Ranskaksi 2016 ilmestyneen kirjan nimi on Trois jours et une vie (Kolme päivää ja yksi elämä).

Rosie sijoittuu trilogian neljänneksi osaksi, kertoo kirjailija esipuheessaan. Hän sanoo kirjaa "romaaninpuolikkaaksi", mikä pitää paikkansa muun muassa sivumäärän ja juonen kehittelyn suhteen: tunnelma ei alle 200 sivussa yksinkertaisesti ehdi kehittyä niin tiiviiksi eikä juoni niin moniulotteiseksi kuin muissa teoksissa.

Tekstin vetävyys ja koukuttavuus ovat silti tallella. Tarinan parissa ei tarvitse pitkästyä. Rosien hahmo ei nouse niin isoksi kuin se "kokonaisessa" romaanissa nousisi, mutta se on vain hyvä tässä tapauksessa. Rosie on tyyppi, jota en haluaisi tuntea kovin läheisesti! Enkä hänen poikaansakaan, joka puuhaa pommien kanssa ja saa koko Pariisin sekaisin. Ainakin Verhoevenin poliisikollegoineen. Kirjaa ei voi jättää kesken; uni voitti rankalla työviikolla sitä illalla myöhään lukiessani, joten siksi jouduin itse jakamaan sen kahteen sessioon.

Kustantajan tilaustyönä tehty kirja: motiivi tuo oudon sivumaun hienoon sarjaan. Tai vaihtoehtoisesti hyvän lisukkeen siihen, seuraavaa odotellessa. Valinta on omasi. Ilmankin tätä pärjäisin Lemaitre-fanina. Vähän kuin saisi t-paidan - hyvälaatuisen mutta vain hellekeliin sopivan - festarilipun oheistuotteena. Mutta tämä ei ole se juttu, jonka takia festareille mennään.

Kenelle: Lemaitre- ja Verhoeven-faneille. Sarjan aiemmat kirjat lukeneille.

Muualla: Lemaitrea Lukulampussa. Nopeasti luettu ja nautittu, sanoo Kaisa Reetta T. Totutun hienoa, selkeää ja ilmeikästä, luonnehtii Kirja vieköön -Riitta. Rakkaudesta kirjoihin -Annika nieleskeli katkeruuden kyyneliä: kirja on niin lyhyt! Tuijata nautti jännityksestä ja sanoo, että näitä kelpaa lukea.

Pierre Lemaitre: Rosie. Suomennos Susanna Hirvikorpi. Minerva 2017. Kansi Taittopalvelu Yliveto. Alkuperäisteos Rosy & John, 2013.


Muita Lemaitren dekkareita:

Rosie ja Verhoeven-sarjan muut sekä linkit romaanisarjaan

Verihäät

Petoksen hinta

Silmukka

Romaanisarja

Näkemiin taivaassa

Tulen varjot

Tuhon lapset

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava

En usko, että varsinainen dekkarifani minusta kehkeytyy, vaikka luin jo toisen lyhyen ajan sisällä. Neuhaus on kehuttu ja kustantamon mukaan Saksan suosituin dekkaristi, joten miksi ei. Viihdyin kyllä tämän parissa mainiosti.

Tobias pääsee vankilasta, jossa hän on istunut kymmenen vuotta kahden nuoren tytön murhasta. Kotikylä ei ota häntä lämpimästi vastaan, olivathan tytöt paikallisia. Tuleeko mieleen jokin muu kirja? Kyllä, Sadie Jonesin Kotiinpaluu. Tobiaksen tausta on kuitenkin toinen kuin Lewisin, ja myös tapahtumat ja tunnelma onneksi erkanevat toiseen suuntaan kuin Jonesilla, vaikka ahdasmielinen kyläyhteisö on osallisena tässäkin.

Tobias ei muista murhista mitään. Hänet on tuomittu aihetodistein, sillä ruumiita ei koskaan nähty. Mutta kun toisen tytön luut yllättäen löytyvät, käynnistyy tapahtumaketju, joka mullistaa monta varmana pidettyä asiaa niin Tobiaksen kuin kylän elämässä.

Neuhaus osaa punoa tarinaan inhimillisyyttä, jännittävyyttä ja yllätyksiä sopivin väliajoin, niin että lukija pysyy hereillä. Saamme tutustua poliisikunnan jäseniin yksilöinä; niin rikosylikomisarion avio-ongelmiin kuin hänen alaistensa henkilökohtaisiin haasteisiin, rakennuslupien hakemisesta rahavaikeuksiin. Se tuo mukavan arkista ihmisläheisyyttä ja laajentaa juonta viihdyttävästi. Toisten ongelmista on kiinnostavaa kuulla, kun niitä ei tarvitse olla itse ratkomassa ja todistamassa.

Myös joihinkin kyläläisiin tutustumme tarkemmin, kuten autistiseen Thiesiin. Väkeä riittää, mutta silti sen verran kohtuullisesti, että on helppo pysyä kärryillä. Juoni on polveileva, mutta ei turhan monimutkainen. Pidin myös siitä, ettei kirja ole verinen. Väkivalta on seuraus, ei syy.

Tuo laajentaminen toimii vähän liikaakin: Neuhaus suorastaan lörpöttelee, mutta tarkoitus onkin viihdyttää ja kuluttaa aikaa, ei nautiskella suuresta kirjallisuudesta. Ja niitä sanoja riittää, yli viisi ja puolisataa sivua, jotka kuluivat pääosin hyvin pienellä tuskastumisella, vauhdikkaasti ja mukavasti uppoutuneena, sen verran taitavasti kirjailija kiepauttaa tilanteet aina uuteen kulmaan, jota lukija ei olisi osannut arvata.

Eniten lukemistani häiritsi suomennoksen tapa käyttää hän-sanan tilalla sanaa se. Saksalaisen muodollisuuden muistaen - eikös siellä teititellä yleisesti edelleen? - tämä hämmästytti. Lienee tavoiteltu puhekielisyyttä, jota oletan alkuperäisen tekstin käyttävän, mutta keino on radikaali suomalaiseen kirjakieleen tottuneelle. Muutenkin suomen kieli on mielestäni hitusen huolimatonta, ne kuuluisat possessiivisuffiksit ja niin edelleen. Mutta kun ei tunne alkuperäistä tekstiä, on mahdoton kommentoida, kuinka tunnollisesti suomennos sitä seuraa.

Kenelle: Runsassanaisen jännitysviihteen ystäville, selkeää rikosjuonta seuraaville, ajantappajille.

Muualla: Hemuli piti kirjaa hurjan hyvänä, jännittävänä ja yllätyksellisenä, mutta huomauttaa aiheellisesti myös toisesta tyyliseikasta: miespoliiseista puhutaan koko ajan sukunimillä, kun naispoliisi on "vain" Pia.  Kirsin Book Club ehtiväiseen tapaansa on peräti tavannut Neuhausin. (Ahaa, kyseessä on jo sarjan neljäs suomennos, minulle tämä oli ensimmäinen). Mukava ja nopealukuinen, toteaa Oksan hyllyltä MarikaOksa. Kirjakaapin kummitus koukuttui, vaikka toivoi vähemmän henkilöitä ja juonen polveilua. Viihdyttävä ja älykäs rikosromaani, sanoo Ulla, jolta löytyy lisää linkkejä.

Nele Neuhaus: Lumikin on kuoltava. WSOY 2016. Suomennos Veera Kaski.

Helmet-haaste 2017 kohta 35: kirjan nimessä on erisnimi.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Kotimainen dekkari, jota on kehuttu niin, että uteliaisuus voitti genreä karsastavan. Eikä turhaan kehuttu, liityn kuoroon. Vetävä, hauska ja jännittävä kirja vie mukanaan, eikä väkivalta edellä, vaikka dekkarista on kyse.

Mies, joka kuolee koko kirjan ajan, ei ole välttämättä ihannemies eikä edes sympaattinen kaveri, mutta hänen vaiheitaan on kihelmöittävää seurata. Mitä itse tekisit, jos saisit kuulla lääkäriltä myrkytystilasi vuoksi elinaikasi olevan laskettavissa päivissä? Ei vuosissa, kuukausissa tai viikoissa. Juuri kun itäsuomalaisen yrittäjän sienibisneksessä odotetaan satokautta, vaimon kanssa on epäselviä asioita ja monenlaista tekemistä pukkaa! Miehellä pitää kiirettä. Kun on kuolemassa, kaikki on akuuttia.

"Olen kuollut mies joka tapauksessa."

Askarruttava kysymys tietysti on, kuka haluaa hänen kuolevan? Vaihtoehtoja on enemmän kuin lukija aavistaa, ja Tuomainen vilauttelee niitä taidokkaasti. Aika monta kuolemaa kirjan mittaan ehtii tapahtua arvoitusta selvitellessä. Eikä miehemme edes ole väkivaltaista sorttia. Aika monta hymyä ehtii nousta lukijan huulille Jaakon mietteiden myötä. Hän ihmettelee vaimon puheita:

"- Aivan niin, suloinen Jaakkonen.  - Suloinen Jaakkonen?"

"- Rakasrakas Jaakko. - Rakasrakas Jaakko?

Bisnesmaailman raadollisuus, kotimaisen tuoteviennin haasteet ja elämän (ja kuoleman) tarkoitus noin ylipäätään tulevat käsitellyksi saman tien. Ja jos oma avioliitto ei tunnu olevan parhaassa terässään, saa tästä myös mainiota vertaistukea ja perspektiiviä. Hykerryttävästi. Kuolettavasti.

"Koko ruumis tärisee, jokaiseen soluun kohdistuu oma iskunsa. Sattuu, kaikkialle, joka paikkaan. Istun vastapäätä ikkunaa, joka tummenee, päivä pimenee, menetän otteeni."

Komea ulkoasu verenpunaisine sivureunoineen täydentää lukuelämyksen. Viihdyin. Peukutan. Pelkkä kuoleminen ja tappajan selvittely ei enää dekkareissakaan riitä, vaan vaaditaan tekstitaitoa, ajassa elämistä ja lukijan älykästä houkuttelua ja yllättävyyttä; Tuomainen on vainunnut jäljet.

Juuri eilen saimme kuulla, että kirjasta tehdään myös elokuva. Arvatkaa, menenkö katsomaan?

Ei, en vaihda lukemistani kotimaisten dekkarien pariin tämänkään perusteella. Mutta kirja on hieno ja ennakkoluuloja kaatava. Kaunis, harkittu kieli ja oivaltavuus, lukijaa aliarvioimatta, ja tumman huumorin mukanaolo ovat ehdotonta plussaa genreen varovaisesti suhtautuvalle.

Kenelle: Avioliitossaan kärvisteleville. Jännityksen ja lakonisesti pilkahtelevan huumorin ystäville.

Muualla: Annikaan Rakkaudesta kirjoihin -blogissa kirja vaikutti piristysruiskeen tavoin. Tuomainen yhdistää erilaisia tyylilajeja taiten, sanoo Kaisa Reetta T. Runollinen jännityskirjailija on Leena Lumin makuun. Kirjoittamisen ilo välittyy lukijalle asti, tuumi Kirsin Book Club, joka myös jututti kirjailijaa. Mustan huumorin riemuvoitto, sanoo Krista.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli. Like 2016. Kannen suunnittelu: ei kerrota kirjassa. Lue myös Synkkä niin kuin sydämeni.

Jyrki Heino: Kelmit

Historiallisten dekkarien herkkua tarjoilee Jyrki Heino. Maanmainio Kellari sai jatkoa Kellosta pari vuotta sitten. Kellosta jäi hieman välityön maku, mutta nyt ollaan Kelmeissä, joka on Kellarin täyssisarus, jo houkuttelevan alaotsikon mukaan: "Tarina häikäilemättömästä juonittelusta ja ilkeämielisistä teoista, joiden selvittelyyn luutnantti Carl Wennehielm ryhtyy Turussa vuonna 1800."

Heinon historiafaktoiltaan tarkka, huumorilla notkeutettu ja lämmin kerronta jatkuu nautittavalla tavalla. Turkulainen luutnantti Carl Wennehielm on kokenut monenlaista synkkää vastusta: rakas vaimo on kuollut, oma jalka on vaurioitunut ja mielikin tummuu, mutta kunniantunto ja pyrkimys oikeudenmukaisuuteen ovat tallella.

Ystävät järjestävät hänet piristymään tervehdyttävien lähdevesien äärelle Naantaliin (jossa, kuten tiedämme, on edelleen maanmainio kylpylä). Parhaan dekkariperinteen tavoin sankarimme joutuu ikään kuin sattumalta keskelle juonitteluja ja epämääräistä toimintaa, jopa kuolemantapausta, jota kunniallinen päähenkilömme joutuu selvittelemään. Outoja toimia ja kummallisia asioita ja esineitä arvoituksen ympärillä riittää.

"Lopulta Wennehielmin oveen nakutettiin, ja luutnantti nousi avaamaan. Ratsumestari Orre aloitti välittömästi touhotuksen. - Kirjastonhoitaja Lars Wendenius kertoi, että hallussanne on ainutlaatuinen todiste Suomen muinaisesta suuruudesta. Haluan nähdä sen heti. - Kysymyksessä on vain muutama  tuohenpala, joille on joku tuhertanut itse keksimiään merkkejä. Tuohilevyt eivät valitettavasti ole enää hallussani, joten en voi näyttää niitä teille", Wennehielm toppuutteli. Ratsumestari Orre ei peitellyt harmistustaan ja ärtymystään."

Eikä tässä kaikki. Wennehielmin ystävä Appengren kaipaa apua Turun kaupunginviskaalin vastuissaan, kimurantin kuolemantapauksen selvittelyssä. Voiko rautainen pata tosiaan hypätä ikkunasta pahaa-aavistamattoman ohikulkijan päähän, tappaakseen? Vai onko pelokas piika sittenkin syyllinen, kuten yleinen mielipide sanoo? Toisaalta, jo mainittu Wendenius toteaa:

"On vaikea olla kovin epäileväinen itselle edullisen teorian suhteen. Koko historian tulkinnan avain on kuitenkin terveen järjen käytössä. Sobria dubitatio, terve epäily, veliseni."

Luutnantti ei lannistu, vaikka kaupungin silmäätekevät siihen kaikin keinoin pyrkivät, vaan painaa Wendeniuksen sanonnan muistiin, koska "sillä lienee käyttöä useissa muissakin tilanteissa." Onnekseen hänellä on älyä ja suhteita, joiden avulla hankalien tapausten selvittely etenee vastuksista huolimatta. Myös hänen yksityiselämänsä saa käänteen, joka on yllättävämpi miehelle itselleen kuin lukijalle.

Tarinasta ei puutu ajan hengen mukaisia yliluonnollisia ilmiöitä, yllätyksiä eikä persoonallisia henkilöitä, niin mies- kuin naispuolisia, joista Heino tekee eläviä ja todentuntuisia. Myös valtaapitävä Ronperin kauppahuone liittyy tapaukseen; kaupankäynti ja materian ahneus, tuo ikuinen pahan alku ja juuri! Ja saavatko vain he päättää, joilla on varojen myötä valtaa? Ajankohtainen huomio juuri nyt, kun keskustelemme johtohenkilöiden vallasta siihen, mitä kukin saa sanoa tai tehdä. Tai siihen, onko syytä toimia "oikein", vaikka yleisö - tänään some - usuttaa vimmassaan toisin.

Kelmit on nautittava jatko Heinon sarjaan, juuri tällaista siihen toivoinkin: lukija saa viihtyä, hymyillä leveästi, pikkuisen jännittääkin ja nauttia tekstin nasevuudesta sekä ehkä oivaltaa siinä sivussa asioita historiastamme. Erinomaista viihdettä. Tyyli vie vanhaan aikaan, mutta vanhahtavuutta ei ole niin paljon, että se häiritsisi lukemista.

Ja nyt jännittää sarjan seuraavan kirjan nimi: jos Kel-alkuinen on sääntö, onko tulossa Kelmu, Keltakuume tai Kelpoisa? Mitä muuta se voisi olla?

Kenelle: Lempeiden dekkareiden ystäville, historiasta viehättyville muttei siihen liian vakavasti suhtautuville, pinnanalaisen huumorin huomaajille, kotimaista viihteellistä luettavaa etsiville.

Muualla: Wennehielmin hahmo kannattelee sarjaa tyylikkäästi, tuumi MarikaOksa. Hemuli piti kirjan luonnollisesta vaikka vanhahtavasta kielestä. Mai puhuu osuvasti muun muassa hyvä veli -järjestelmästä. Hyväntuulen dekkari, sanoo Raijan kirjareppu ja nostaa esiin tärkeän henkilön, taloudenhoitaja Kaisa Mannelinin. Luulen mamsellin nousevan jatkossa enemmänkin. Sillä olen varma, että sarja jatkuu, niin monta kutkuttavaa langanpäätä roikkuu. Myös Sinimarja uskoo ja toivoo jatkoa.

Jyrki Heino: Kelmit. S&S 2016.

Pierre Lemaitre: Camille

Varaa aikaa, ennen kuin tartut tähän kirjaan - sen kesken jättäminen ei onnistu, sanoo nimimerkki Aamuyöhön valvonut. Tutustuin Lemaitreen erinomaisen historiallisen Näkemiin taivaassa
-kirjan myötä, mutta nyt vasta tajusin, että hänhän on oikeastaan dekkaristi. Ja mikä dekkaristi!

Kirjassa Alex saimme jo tutustua ylikomisario Camille Verhoeveniin, joka on pienikasvuinen mutta suuriälyinen, terävän analyyttinen mutta hellyttävän tunteikas. Hän jatkaa omintakeista työskentelyään ja sotkeutuu väkivaltaisten ryöstöjen selvittelyyn  myös henkilökohtaisella tasolla.

Tarinan ajanjaksoon sisältyy vain kolme päivää, mutta niissä ehtii tapahtua paljon. Lukijaa ohjaavat tapahtumien kellonajat, ja häntä kieputetaan yllätyksestä toiseen, eikä jännite pääse hetkeksikään herpaantumaan (eikä Camille juuri nukkumaan).

Juonesta ei voi oikeastaan puhua spoilauksen pelossa - sekä tämän kirjan että Alexin, sillä ne joissakin kohdissa kietoutuvat toisiinsa - joten mainitsen vain, että viehättävä Anne saa Camillen kuviot järkkymään kaikin tavoin. Viehättävä Anne pahoinpidellään, ja miehenä Camillella on motiivi, poliisina keinoja selvittää tapaus ja suojella Annea. Vai onko?

Eurooppalaisesta rikollisuudesta puhutaan, ja rikoksen selvittelystä alusta loppuun. Ei korostetun ranskalaisesti, ei karlaxlsundmaisen tapaan äärimmäisen ällöraakuuden ja psykologisen sietämättömän jännityksen painotuksin, muttei myöskään silkkihansikkain siloitellen eikä pilke silmäkulmassa (jos Camillen persoonallisia piirteitä ei lasketa sellaisiksi; herkullista henkilön luomista).

Sopivan kova sekoitus minulle, joka en ole paatunut dekkarien lukija; mikä vain rikosromaani ei viehätä rikoksen vuoksi, vaan haen niistäkin jännityksen lisäksi hyvää, sujuvaa ja ammattimaista tekstiä ja sisällön monitahoisuutta. Toivon ja uskon, ettei sarja tähän lopu, vaan että saamme lukea kolmiulotteiseksi ja kiinnostavaksi henkilöksi kasvaneesta Camillesta lähipiireineen lisää.

Nautintoa ja laadukasta viihdettä, myös tasokkaasta suomennoksesta pidin. Eikä nähdäkseni yhden yhtä kirjoitusvirhettä, mistä laatupisteet kustantajalle! Hassua ja harmittavaa, että tämä seikka pistää jo silmään enemmän kuin virheet. Mutta arvostan kovasti, ettei kirjaa lukiessa tarvitse harmitella, voi vain heittäytyä.

Kenelle: Laatudekkarin ystävälle, ranskalaisesta nykykirjallisuudesta kiinnostuneille, koukuttujille.

Pierre Lemaitre: Camille. Minerva Crime 2016. Suomennos Sirkka Aulanko.

Helmet 2016 -haasteen kohta 30 ruksittu: Viihteellinen kirja.

Kesäkirjavinkkejä

Mitä tänä kesänä luetaan? Listaan avuksesi herkuimmat tämän vuoden luetuista.

Klassikot ja melkein-klassikot

Ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani, ja vau, mikä avaus! Vakava mutta ei raskas, vaan kaunis ja koskettava ikiaikainen äititarina. Kaikille.
Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (Etelä-Korea). 

Raju ja raaka, viisas ja väkevä. Vaatii vähän ponnistelua, mutta palkitsee. Paljon lukevalle. Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat (Grönlanti).

Jos menneisyys ei pelota, upea kirja Pariisista ensimmäisen maailmansodan aikoihin koskettaa kyynistäkin lukijaa. Tämä lasketaan ns. lukuromaaneihin, termi, josta on käyty paljon keskustelua. Ei huononna kirjaa yhtään. Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Ranska)

Ja ihana, upea, oikea klassikko! Jos olet missannut, lue nyt Gummeruksen uusin tai jokin vanhoista painoksista (sisältö on sama). Sillä syksymmällä saamme tähän vuoden 1961 Maija Westerlundin suomennokseen jatkoa, uskomatonta kyllä. Ei ole raskas, on helppo lukea. Itkettää, naurattaa, liikuttaa. Bloggaan tästä myöhemmin erikseen. Kirja ansaitsee sen. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. (USA)  

Tältä odotan suuria, vaikken ole vielä ehtinyt lukea: Anthony Doerr. Kaikki se valo jota emme näe (USA). HS:n mukaan viihdyttää ja hirvittää. Bloggaus seuraa. Jännä ettei Hesari mainitse suomentajaa; se on Hanna Tarkka.

Atwood-fanien odottama Maddaddam-trilogian päätösosa on komeaa ja karmivaa luettavaa, kuten aiemmatkin. Tulossa blogiin kesän mittaan. Margaret Atwood: Uusi maa. (Kanada)

Aivot narikkaan 

Brittihuumorin ystävien must: rakkautta ja rosoa, helposti sulavaa ja nautittavaa viihdettä David Nicholls -tyyliin. Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (UK) 

Omavaltaisen omintakeinen Ester on saanut jatkoa! Lukulistallani. Oppiiko Ester ikinä? Kirjan nimestä päätellen huonolta näyttää. Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (Ruotsi).

Britt-Marie on täti, joka ei todellakaan jankuta eikä tuomitse, mutta muistuttaa silti jatkuvasti puhtaiden ikkunoiden merkityksestä ja lasinalusen käytöstä, sillä emmehän me ole sentään eläimiä.
Hän joutuu aviokriisin seurauksena töihin pienelle paikkakunnalle, jossa kaikki on toisin kuin hän on tottunut. Mutta Britt-Marie sopeutuu paikkaan ja paikka häneen, monen kommelluksen kautta. Huumoripainotteinen cocktail on hieman toisteista ja tylsähtävää alkupuolella - ruokasoodaa ja ikkunanpesua turhan paljon - mutta kyllä se tarinaksi kääntyy, ja monta kertaa sai naurahdella. Uskon sopivan mainiosti epäintensiiviseen lomalueskeluun ja oleiluun. Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä (Ruotsi). Otava 2015. Suomennos Riie Heikkilä.

Dekkarit

Ei ole ykkösgenreni, mutta monen muun on: nyt on meneillään Dekkariviikko ja blogit tulvillaan asiantuntevia arvioita. Varmasti löytyy jokaiselle sopiva kirja (ja blogi)! Itse listaan pari:

Hurmaava dekkarisarja tutustuttaa lukijan 11-vuotiaaseen tikarinterävään Flaviaan, joka lapsen toimiensa ohella ratkoo murhia. Hauska kuin mikä - takuuvarma hyvä mieli. Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä (UK). 

Kylmä saari on erinomaista lomaluettavaa kuumana päivänä suojaisessa poukamassa. Viilentää mukavasti, kun lukee lumessa kahlaavista mökinrakentajista autiolla saarella, kylmät väreet kaupan päälle. David Vann: Kylmä saari (Alaska)

Gillian Flynn järjestää lukijoille piinaavia hetkiä jo kolmatta kesää myös meillä Suomessa. Pidän tätä selkeästi parempana kuin viimekesäistä Pahaa paikkaa. Oudon koukuttavaa tekstiään Flynn tarjoilee nyt Camillesta, toimittajasta, joka joutuu vastentahtoisesti matkustamaan lapsuuskotiseudulleen tekemään juttua alueen murhista, vaikka on yrittänyt pysyä paikasta mahdollisimman kaukana. Gillian Flynn: Teräviä esineitä.  (USA)

Kotimaista ja tietoa

Kesäinen herkku jo ulkonäöltään on tämä tunnelmallinen ja aistillinen uutuus, jota kuvataan psykologiseksi trilleriksi - Saimaan maisemissa! Niin must-luettava. Karoliina Timonen: Kesäinen illusiooni. 

Minna Lindgrenin romaanit riemastuttavat aina: Ehtoolehto-sarja on päätepisteessä, ja kunniakkaasti sinne vietynä. Siiriä, Irmaa ja Anna-Liisaa voi muistella tämän jälkeen haikein mutta hyvin mielin. Edellisosien tapaan hauskaa, lämmintä ja kirpeän kantaaottavaa tekstiä siitä, miten toisistamme huolehdimme. Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho.

Pyöveli sopii historianharrastajille, Totuuskuutio dystopiafaneille. Itse tykkään erityisesti muun muassa Elina Hirvosen ja JP Koskisen tämän vuoden kirjoista. Jari Järvelän kehuttu Tyttö ja rotta jatkaa edellistä, Tyttöä ja pommia, ja nämäkin ovat bloggauspinossani, tulossa!

Jos joku haluaa lukea kesällä tietokirjoja, suosittelen kirjojen ja kielen rakastajille Kirsi Kunnaksen elämäkertaa Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa.

Herkullista lukukesää!

P.S. Kuva on kirjakuppikakuista, joita perheemme kondiittori Reija pyynnöstäni upeasti toteutti. Herkku ja kirja = perfect match. Pelkkää nautintoa. Ja kokonaan syötävää, myös ne "kirjat". Sokeri on ihmeellinen aine ja tekijä taitava!