José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago ei elinaikanaan suinkaan tullut tunnetuksi valtaapitävien nöyristelystä, vaan hän ilmaisi monin tavoin mielipiteensä niin politiikoista kuin kirkostakin. Railakasta revittelyä näihin suuntiiin hän harjoittaa myös Lissabonin piirityksen kirjurissa, joka ilmestyi 1989, suomennoksena 2015.

Mikä hulvattoman hauska tarina ja saramagomaisen hurja mielikuvitushulluttelun ja tekstinteon taidonnäyte! Tyyliin vasta tutustuville saattavat pitkät, pistettä pakenevat virkkeet, vaikka mietitysti pilkutetut ja isoin kirjaimin aloitetut lauseet tuntua oudoilta. Mutta niihin tottuu pian.

Oikolukija Raimundo Silva tarkistaa kustantamon käsikirjoituksia, kuten hän on tehnyt jo vuosikymmenien ajan, tunnollisen tarkasti, kuten oikolukijan kuuluu, sillä "...se kysyy aivan omanlaistaan jalostus- ja muuntelukykyä..."

Mutta historiateos Lissabonin piirityksestä saa hänet kuohuksiin: hän ei halua asioiden menevän kuten on kirjoitettu, vaan muuttaa siitä yhden sanan, mikä saa historian muuttumaan. Tahallinen virhe, josta on seurauksensa; millaiset, jätän lukijan jännitettäväksi.

Mielenkiintoista pohdintaa tässä ajassa: oikoluvun hiljainen hiipuminen on puhuttanut lukijoita niin lehtien kuin kirjojenkin kohdalla, kun "painovihreitä" teksteistä löytyy paljon. Kuten joku kirjailija totesi, kirjojen käsikirjoitukset on jätettävä entistä aiemmin, mutta niissä on entistä enemmän virheitä. Pienen ihmisen on vaikea käsittää, että yksi oikolukukierros (muutama tunti, haloo?) lisää toisi kohtuutonta viivettä vuoden mittaiseen julkaisuprosessiin tai että aikataulu ylipäänsä jyrää laadun: juuri sen lopputuotteen, jota kustantamo myy ja jolla se toivoo elävänsä. Kuka ostaisi tieten tahtoen virheellisen tuotteen?

Entä saako oikolukija korjata selkeät käsikirjoituksen virheet ja vaihtaa vaikkapa biologian kirjaan kärpästen jalkojen lukumääräksi kuusi, kirjailijan kirjoittaman neljän sijasta? Ei tietenkään saa, ja kutsumuksellisena pilkunviilaajana luin riemastuneena Raimundon työstä ja persoonasta.

"...kutsumuksellinen oikolukija on tuntematon ilmiö, mutta lienee silti osoitettu, että salaisen sielumme salaisimmissa sopukoissa me oikolukijat olemme intohimoista väkeä...

Ehkä kyse kirjassa on laajemminkin ammattitaidon arvostamisesta. Ja oikeastaan, tai ainakin suurelta osalta, se kertoo sotimisesta ja vallanhalusta. Historian sattumanvaraisuudesta. Ja tietysti rakkaudesta, ja noin sadasta muusta asiasta. Loppupuolella historia ja Raimundon nykyaika (1980-luku, jolloin tosiaan oli vielä latomoita ja paperivedoksia ja korjausmerkkejä) sekoittuvat niin, ettei edes kaikkitietävä ja kaikkea kommentoiva kertoja pysy aina mukana.

Miten meni Tammella tällä kertaa suomennoksen oikoluvun kanssa? Hienosti, kiitos. Parissa kohtaa on hieman kyseenalaista, etenkin verbin lukua, mutta se saattaa johtua puhekielisyyden tavoittelusta tai alkukielen ilmauksesta. Sovitaan näin.

Saramagon kirjoista Elefantin matka teki pari vuotta sitten vaikutuksen. Nyt tekee mieli juhlavasti kuvata kirjailijaa yhdeksi kirkkaimmista tähdistä kirjataivaalla tai peräti kirjalinnunradan auringoksi: vertaus sopii siksikin, että vaikka tähti on jo sammunut, valo yltää edelleen kirkkaana tänne pienen pallomme lukijoille saakka. Valaisee ja lämmittää, ja sitä tähän vuodenaikaan tarvitaan.

Kenelle: Riemukkaan mielikuvituksen ystäville, pilkunviilaajille, kaikille kirja-alalla toimiville.

Muualla: Maailmankirjoissa kiinnostuttiin jälleen kerran Saramagon mielikuvituksen lennosta.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Suomennos Antero Tiittula. Tammi 2015.

Ruksaan kirjalla Helmet-haasteesta 2016 kohdan "kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi".

Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Saramagolla on aina paljon sanottavaa. Niin paljon, että kesken hyvän ajatuksenjuoksun ei virkkeitä turhaan malta katkaista, joten niistä tulee jopa sivun mittaisia. Kirjaa ei siten kannata lukea aivan pienissä pätkissä, jotta pääsee kirjailijan tyyliin ja Ricardo Reisin ajatuskulkuun sisälle - ei mikään työmatkakirja tiiliskivimäisyytensäkään, 539 sivua, vuoksi. Mutta kun mukaan jaksaa lähteä, tuumailuja on hauska seurailla.

Ricardo Reis on asunut Brasiliassa pitkään, mutta muuttaa takaisin Portugaliin. Aikakausi on ennen toista maailmansotaa, Hitler on jo Saksan johtaja ja Mussolini Italian, julmuuksista ei vielä tiedetä, mutta muutoksia Euroopassa on tapahtumassa. Reis ottaa alkuun huoneen hotellista ja verkkaiseen tahtiin asettuu taloksi, tutustuu uusvanhaan kotimaahansa.

Hän on sivistynyt ja lukenut mies.

"Ihmisen tulee lukea kaikenlaista, joko vähän tai sen minkä pystyy; enempää häneltä ei vaadita, koska elämä on lyhyt ja maailma täynnä sanoja. Lukijan pitäisi aloittaa niistä kirjoista jotka eivät saisi jäädä lukematta keneltäkään, oppikirjoista, niin kuin niitä yleensä kutsutaan, ikään kuin kaikki kirjat eivät olisi oppikirjoja, ja niiden lista vaihtelee sen mukaan mistä tiedon lähteestä juo ja millainen auktoriteetti valvoo sen juoksua, Ricardo Reisin, jesuiittojen oppilaan, tapaus antaa meille jonkinlaisen käsityksen asiasta, vaikka menneen ajan ja nykyajan opettajat eroavat toisistaan melkoisesti."

Reis tunsi hyvin Fernando Pessoan, juuri kuolleen portugalilaisen runoilijan - niin hyvin, että alkoi tapailla tätä edelleenkin, jopa sanoo kuoleman olleen muuttonsa syy. Wikipedia kertoo Reisin olleen yksi Pessoan heteronyymi; Saramagon maailmassa elävät, kuolleet ja keksityt henkilöt ovat yhtä tosia. Tässä tapauksessa osin samojakin.

Kuolemasta tietysti keskustellaan, mutta ehtii Reis muutakin. Hän vikittelee hotellin siivoojan, Lídian, ja rakastuu erääseen hotellin asukkaaseen, rampaan Marcendaan. Onnetonta kyllä, Lídia on miehen puolesta valmis mihin vain, mutta Marcendaa kiinnostavat muut asiat Reisiä enemmän.

Politiikka Portugalissa ja lähimaissa mietityttävät. Reisin pitkiä mietteitä on välillä puuduttavaa lukea, ja tarkkaavaisuuteni alkoi hervota loppupuolella, tunnustan. Helmiä teksti silti tarjoaa, herkullisia ajatuksia ja pieniä tarinoita, jos ne malttaa tekstistä etsiä. Vaatii kiireetöntä lukuaikaa ja keskittymistä, ja loppuosassa olisin kaivannut ajatukseenvirtaan jonkinlaista tiiviyttä, joko tekstiin tai omaan lukemiseeni, jotta kokonaisuus olisi hahmottunut selvemmin. Nyt Reisin tarinasta jäi hieman hajanainen kuva. Lopuksi mies kulkee hautausmaalle, enkä malta olla lainaamatta Pessoan sitaattia, jolla kirja alkaa:

"Jos minulle sanotaan, ettei ole mitään mieltä puhua näin ihmisestä, jota ei ole koskaan edes ollut, vastaan, ettei minulla ole todisteita siitäkään, että Lissabon olisi joskus ollut olemassa, tai minä, joka kirjoitan tätä, tai mikään muukaan missään."

Kirja on Saramagon tuotannnon alkupäästä, suomennettu viime vuonna. Perusteellinen kirjan ja kirjailijan esittely Riitta Vaismaalta Maailmankirjoissa. Saramagon tyyli on hyvin tunnistettava jo Ricardo Reisissä, mutta pidin tästä vähemmän kuin Elefantin matkasta, joka on selkeämpi ja valoisampi, helpompi järkäle haltuunotettavaksi.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi.  Tammi 2012 (alkuperäisteos vuodelta 1984). Suomentanut Sanna Pernu.

Elefantin matka

Ei sitä ihmisen elämässä joka päivä elefanttia tulekaan vastaan. Näin toteaa José Saramago viimeiseksi jääneessä kirjassaan, josta ilmestyi suomennos tänä vuonna. Toteamukseen on helppo yhtyä, samoin on helppo heittäytyä mukaan elefantin riemastuttavaan matkaan Lissabonista Wieniin 1500-luvulla.

Norsu oli Portugalin kuninkaan lahja Itävallan arkkiherttualle. Lahjoitus oli osa tuon ajan politiikkaa ja PR-toimintaa. Mutta kirjassa päämäärä ei ole tärkein, vaan matka, jolla vilisee väkeä elefantinhoitajasta saattuetta suojeleviin sotilaisiin ja korkea-arvoisiin virkamiehiin. Tavallista kansaa ällistytettiin, pappeja työllistettiin. Päähenkilö on elefantinhoitaja, joka on tullut norsun mukana Intiasta. Hänen kauttaan ihmettelemme hallitsijoiden ja uskontojen kummallisuuksia ja pysymme perillä elefantin tilanteesta.

Mutta kertoja selostaa kyllä auliisti muidenkin henkilöiden mielenliikkeitä, myös omiaan. Hän on selvästi tästä ajasta, ja välillä hän innostuu suorastaan jaarittelemaan, mikä hykerryttää lukijaa. Kirjoittajan tyylitaju ei petä hetkeksikään. Hän kertoo juuri sen verran, kuin on tarpeen, jotta lukija pysyy tarkasti selvillä kaikista matkaan liittyvistä käänteistä, mutta saa tietää myös kaikenlaista muuta. Tällä matkalla ei ehdi pitkästyä.

Kun työn puolesta viilaan pilkkuja, pienimmätkin kielivirheet kirjoissa − tahalliset tai tahattomat − saavat yleensä suhteettoman suuren huomion. Mutta mestarin työtä on ilo lukea. Pienet ja isot kirjaimet, sitaatit ja kappalejaot (tai oikeammin niiden puute) tuntuvat tässä täysin luontevilta ja tarinaa tukevilta, vaikkeivat ne mitään sääntöjä noudata. Juuri näin se pitää kertoa!

Koska näen vertauskuvia joka puolella, mietin, että kirja voisi hyvin kuvata myös nykyistä työelämää. Elefantti on projekti, hoitaja stressaantunut työntekijä, joka yrittää parhaansa mukaan sopeutua koko ajan muuttuviin olosuhteisiin ja esimiesten arvaamattomuuteen. Tästäkin näkökulmasta tarina toimii ja huvittaa. Mutta kyseessä on ennen kaikkea satu ja tarinankerrontaa parhaasta päästä. Plussaa on sekin, että juttu perustuu tositapahtumiin.

Itse asiassa Elefantin matka on täydellinen kirja. Hauska ja viisas, rajoja rikkova, tarinan sisältävä ja jopa pituudeltaan juuri sopiva, 225 sivua. Mestarillista kerrontaa, nautittavaa tekstiä. Tästä ei keksi mitään kielteistä sanottavaa. Paitsi sen ilmeisimmän: näitä ei tule enää lisää.

José Saramago: Elefantin matka. Otava 2011.