Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä

Lyy on lempinimi herralle, joka viettää aikaansa asunnossaan helsinkiläisessä asuntoyhtiössä, yksin, parhaansa mukaan muita vältellen. Kanssakäyminen on hänelle mutkikasta, eikä itsensäkään kanssa oleminen helppoa ole.

Talon pihalla hän tapaa pojan, joka yllättäen ottaa kontaktia, kuten lapsilla joskus on tapana. Tämä sekä tajuntaan pyrkivät taloyhtiön tulevat juhlat sekoittavat herra Lyyn arjen pahanpäiväisesti. Vaikka hän myöntää, että

"Yllättäen avautuneesta ja nopeasti sammuneesta yhteydellisestä lepatuksesta ja sen hereille töykkäisemästä menneestä aikamuodosta huolimatta soluseinämissä on niihin oikeastaan kuulumatonta joustoa ja mielialassa sittenkin jotakin uutta ja outoa kuohkeutta..."

Mutta kun tiedämme Lyyn onnettomat kommukoinnin ja itseilmaisun taidot, alkaa lukija pian uumoilla jotain, no, katastrofaalista. Eikä turhaan:

"Tottahan toki jokin marmattava pohjaääni jossakin päin tajuntaa on vakaasti sitä mieltä, että sinut nyt yllättänyt ja omaan makuusi ehkä sittenkin jollakin tavalla epäilyttävä harmonia johtaa ennen pitkää jonkin lajin tuhoon..."

Ja niin käy. Kuolonuhreja seuraa vähintään yksi. Suorastaan vauhdikkaaksi - Rimmis-asteikolla - äityvä tarina ehtii yllättää ja huvittaa niitä, joita volterkilpimäinen sanantuotanto kiinnostaa. Minua se riemastuttaa, mutta mielellään pieninä paloina, kiitos. Reilun 200 sivun mittainen romaani on aika passeli. Erikoista on myös sinä-passiivi, jossa muodossa tarina esitetään. Rimmisen paras kirja on tähänastisista Pölkky; se tuo sanataiteen lisäksi paikallisen selkeän ulottuvuuden ja tiukan rajauksen, eikä Pussikaljaromaani humaaniudessaan jää siitä jälkeen, vaikka on sata kertaa sosiaalisempi ja uloskatsovampi. Finlandian voittanut Nenäpäinä taas edustaa tavanomaisempaa linjaa, vaikka siinäkin teema on lempeä katsanto elämän syrjäkujia taivaltaviin, kuten muissakin kirjailijan kirjoissa.

"Loppupäätelmä, jos sellaista tästä hyvin monimutkaisesta emotiaalisesta röijystä on mitenkään mahdollista nyppiä, on se, että vaikka kuinka mielelläsi jo päästäisitkin irti, antaisit härpityn mielen ja sitä tottelemasta lakanneen ruumiin kaikkine vammautuneine jäsenineen vain luisua jonkin tiedottoman pumpuliavosylin huomaan, niin jonkinlaista tilinteonhetkeä sinä nyt sittenkin odotat. Sinua riivaa pisteliäs ja jollakin kieroutuneella tavalla ikään kuin hyveellisen säästeliäs ajatus siitä, että kaikki tuo vuosien varrella päin prinkkalaa mennyt ahkera itsemurhaaminen olisi jotenkin valunut hukkaan, ja samaan aikaan tuollaisen primäärin löperehtimisen kanssa on riepotellussa tajunnassasi pantu vireille toinenkin lopputulema-aihio, joka puolestaan on se, että kaikkea tuota epäonnistuneisuutta märehtiessäsi ymmärrät lähes huumaavan äkillisesti olevasi yksinkertaisesti liian vanha kuolemaan ennenaikaisesti, että vuosien ja vuosikymmenten uuras mutta epäonninen rimpuilu ympärillesi kalaverkkomaisesti kietoutuneesta elämänlankatakusta on loppujen lopuksi ihan turhaa."

Kirja on ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkituksi 2019. Diktaattori Merja Ylä-Anttilan valitseman voittajan saamme tietää 27.11.

Muut lukemani Finlandia 2019 -ehdokkaat:

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

JP Koskinen: Tulisiipi

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Pajtim Statocvi: Bolla

Muita Mikko Rimmisen kirjoja blogissani:

Maailman luonnollisin asia
Nenäpäivä (voitti Finlandia-palkinnon 2010)
Hippa
HS:n äänestys 2000-luvun parhaiksi kotimaisiksi romaaneiksi

Kenelle: Tekstin taipumisesta ja sanoista kiinnostuneille, lämpimän surkuhupaisan huumorin ystäville.

Muualla: Kirjavinkit suosittelee.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos 2019. 

Ulkoasu Johannes Nieminen,  kannen maalaus Tatu Tuominen (Tervasaari 2003)

Turun kirjamessut, päivä 2

Kirkas aurinkoinen päivä Turussa 5.10.2019. Ohjelmassa oli heti aamusta Minna Canth -keskustelu sekä teatteri- ja kulttuuribloggaajien paneeli, joista kumpaankaan en ehtinyt, sillä kirjabloggarit oli kutsuttu tapaamaan messujen ohjelmajohtajaa ja tiedottajaa aamukahvimerkeissä. Hieno ele messuilta ja kiitos bloggarien työn arvostuksesta kirjojen näkyvyyden puolesta, jota meille painotettiin. Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä tunnustus todella lämmittää - ehkä ei ole turhaa tämä raapustelu.

Samasta syystä meni ohi Keltaisen kirjaston 75 vuotta -ohjelma, jossa keskusteltiin laadukkaan käännöskirjallisuuden merkityksestä, tärkeä aihe tämäkin. Ja pian on vihdoin Nobel-jaon aika: kun yksi vuosi jäi välistä, tänä vuonna palkinnon saa kaksi kirjailijaa! Jännittävää! Nobel-palkinnoista on tehnyt kirjan Räjähdemiehen perintö Sanna Nyqvist, tähän pitää tutustua.

Mutta ehdin kuulemaan Mikko Rimmisen uutuuskirjan esittelyä. Jos se näyttää siltä kertoo herra Lyystä, joka joutuu kuohuttavien tapahtumien pyörteeseen, jota hän ei pysty hallitsemaan "kykenemättömyyttään naapurustokommunikointiin", kertoi Rimminen. Kommunikoinnin vaikeudesta Rimminen on ennenkin kirjoittanut ansiokkaasti ja asettanut henkilönsä mahdottomiin tilanteisiin. Ajatus jotenkin resonoi someaikaan.

"Pahinta mitä herra Lyylle voi tapahtua on, että naapurit pyytävät häntä boolivastaavaksi talon auringonpimennysjuhliin."

Lastenosastolla pyöri paljon teatteria, ja ohikulkijana näytti hienolta nuorten esiintyjien tekeminen, mutta melkein enemmän viihdytti yleisö: niin täpinöissään ja täysillä mukana! (Tästä tulee kertomaan lisää mm. Ja kaikkea muuta -blogi, jonka pitäjä vietti päivän messuilla poikansa kanssa.)

Messujen teema oli teatteri, maateemoista on luovuttu (ensi vuonna musiikki, sen jälkeen kuvataide). Teatteri on luonteva jatko kirjaan ja tekstiin, ja sama yleisö kuluttaa paljon molempia. Sen kunniaksi kuuntelin konkariteatterinjohtajien keskustelun merkittävimmistä ilmiöistä 50 vuoden aikana. Maarit Pyökäri, Esko Roine ja Asko Sarkola omaavat pitkän katsantokulman alaan, jossa suuri muutos tapahtui heidän mukaansa 1960-70-luvuilla, kun politisoituminen valtasi teatterin. Niin pitkälle, että  työntekijät eivät voineet keskustella keskenään tai edes istua samassa kahvilan pöydässä, jos edustivat eri liikkeitä, joita silloin syntyi. Ja joista monet nykyteatterit, kuten Kom tai Ryhmis, kumpusivat. Setä Roine kertoi muistojaan, jotka kieltämättä vaikuttavat senaikaisilta, Maarit Pyökäri totesi, että puhenäytelmä pitää kutinsa ja että tekstien taso on noussut.

Uusia teatteriammatteja on syntynyt mm. videon ja somen myötä ja monimuotoisuus on kasvanut, kun osaksi ovat tulleet uudet esitystavat, kuten tanssi ja sirkus. Yhteisesti mainittiin se, että teatterin harrastuneisuus on Suomessa hämmästyttävän suurta. Teattereissa käy enemmän väkeä kuin lätkämatseissa! Kesäteatteri, perin suomalainen ilmiö, on voimissaan, sillä me haluamme kesällä olla ulkona (sisänäytökset eivät kesäisin vedä eikä niitä siksi ole). Yksi suosion syy on Pyökärin mukaan se, ettei teatteri ole liian akateemista ja vaikeaa, vaan siihen on helppo mennä. Ja monella on kokemusta näyttelemisestä, harrastusryhmien, tai jos ei itsen niin kaverin tai perheenjäsenen kautta, kuten Pauliina Rauhala totesi toisessa keskustelussa, jossa hän ja Anni Kytömäki kertoivat kirjan muuntumisesta näyttämölle. Kuten olemme kirja- ja lätkäkansaa, olemme myös ehdottomasti teatterikansaa! 

Tänään ajattelin panostaa kansainvälisyyteen, sillä ulkomaisten kirjailijoiden tapaaminen on vielä harvinaisempaa herkkua kuin kotimaisten. Jonas Hassen Khemirin uutuus, Isän säännöt, kertoo nuoresta isästä ruotsalaisessa lähiössä. Kuulimme näytteitä kirjailijan lukemana (ruotsiksi), ja niiden perusteella peukutan jo nyt. Pidin paljon hänen edellisestä kirjastaan Kaikki se mitä en muista.

Ruth Ware on kotoisin Brightonista, ja hänen keskusteluaan Antti Kasperin kanssa oli anglofiliaan taipuvaisen ilo kuunnella; niin kaunista englannin kieltä! Ware kirjoittaa psykologisia rikostrillereitä, ei dekkareita, kuten moni luulee. Tarinassa ei roisku veri, vaikka rikos tapahtuu: kirjailija keskittyy tavallisen naisen elämään, jossa tapahtuu jotain odottamatonta, mikä voisi tapahtua kenelle vain. Waren välitön esiintyminen vaikutti. Kuvittelin lavalle nousevan kopean viimeisen päälle laitetun ylhäisen tähden (ruotsalaisten dekkaristien vaikutusta?), mutta paikalla oli lämmin perheenäitimäinen, terävä, jalat maassa oleva nainen. Jonka kirjoja on myyty nelisen miljoonaa kappaletta, mutta kuulemma hän ei elä staran elämää, vaan tekee kotitöitä ja epäonnistuu lastensa käskyttämisessä, kuten kuka tahansa.

Uransa huippuhetkeksi hän kertoi kustantajansa puhelinsoiton, jossa ensin pyydettiin istumaan alas. Ja sitten: kirjasi on noussut NY Timesin best sellers -listalle (linkki tämänhetkiseen). Silloin Warea huippasi ja piti hengitellä huolella. Nyt ei tarvitsisi enää yrittää löytää kirjoitusaikaa päivätyön ja perheen lisäksi! Kirja oli Synkän metsän siimeksessä, ja täytyy muuten todeta, että olen tainnut lukea kaikki sen jälkeenkin ilmestyneet, vaikken ole blogannut. Ne ovat niin mainiota aivolepoa, jotka lukee sutjakasti mutta unohtaa saman tien - siinä hänen suosionsa salaisuus?

Tapasin venezuelalaisen Karina Sainz Borgon, jonka kirjaa Caracasissa on vielä yö olen jo hypistellyt, lukematta vielä. Se kertoo maasta "kaaoksen partaalla" (lainaus takakannesta) ja naisesta, joka pakenee. Myös tämä kirjailija oli välitön ja puhelias tavattava, ikään kuin olisi aidosti kiinnostunut blogistani (heh.) Ei voi kuin ihailla, miten ammattilaiset hommansa hoitavat!

Bloggarit olivat hyvin edustettuina paitsi osallistujina myös ohjelmassa. Kia Raevaara ja hänen lasten- ja nuortenkirjoja käsittelevä bloginsa Luetaanko tämä osallistui paneelin, jossa keskusteltiin lastenkirjojen (arvioiden) näkyvyydestä. Liian vähän tai ei lainkaan! Eli sama kuin aikuistenkin kirjoilla, suurimmalla osalla. Kia on saanut paljon palautetta ja kiitosta muun muassa opettajilta ja muilta kasvatusalan ammattilaisia. Ja ansiosta. Tärkeää työtä lukemisen näkyvyyden ja tietoisuuden eteen. 

Kohutun Tervo-Loiri-kaksikon jätin suosiolla väliin valtaisan ruuhkan vuoksi, alkoi ahdistaa. Mutta jos pitäisi sanoa, kuka veti kaikista eniten messuväkeä, se on Heli Laaksonen, jonka jokaisessa esiintymisessä oli hurja tungos. Eikä syyttä, niin valovoimainen ja hieno esiintyjä hän on, tuotannostaan nyt puhumattakaan. Ja on vähän kotikenttäetuakin tietysti. Hän on näitä taiteilijoita, joiden lumo ja lahjakkuus säteilevät moneen suuntaan. Tältä se näytti:

Heli on myös ollut mukana Lauri Tähkän Äärillä-kirjan teossa "olkapään takana", ja heidän keskustelunsa vaikutti välittömältä eikä ohjelmalliselta, onnistuin kuulemaan osan. Mutta sitten onnistuin nappiin:

Kadehdi vapaasti! Ja tule itse kirjamessuille, siellä tapaa ketä vain! Kaksi päivää elämyksiä tankattuani hyppäsin junaan ja kotiin, kirjakasojeni keskelle. Ja valmistautumaan Helsingin kirjamessuille, jotka alkavat 24.10. 

Sain messulipun bloggaajana Turun kirjamessuilta, kiitos! Ja juuri tätä kirjoittaessani tuli tiedote, jonka mukaan messut ovat olleet sisällöllinen ja myynnillinen menestys. Kävijöitä oli 23 559, liki tuhat esiintyjää, lähes 100 teatterialan vaikuttajaa ja liki 300 näytteilleasettajaa. "Jenni Haukio on erittäin tyytyväinen siihen, miten tapahtuman sisältöuudistus poikkitaiteellisiin teemoihin on otettu vastaan." Myyntiä on ollut mukavasti, mikä on tietysti tärkeää jatkuvuuden kannalta.

Katso Turun kirjamessujen 2019 päivä 1.

Vuoden 2018 Turun kirjamessut.

Vuoden 2017 Turun kirjamessut, osa 1 ja osa 2.

Onko muita viikkoja kuin lukuviikkoja?

Käskettiin vinkata lukemista, kun on kuulemma jokin Lukuviikko. Minä äimistelemään, mitä muita viikkoja ihmisen elämässä voi olla? En ole vielä keksinyt, ideoita vastaanotetaan!

Sellaista mietin (kovasti pinnisteltyäni), että voisi olla kirjatapahtumien viikko. Kirjamessut tietysti on täynnä ympäripyöreitä vuorokausia kirjahässäkkää. Niistä löytyy hakusanalla blogista juttuja kilometrikaupalla Frankfurtista Helsinkiin ja päänsärkyyn asti, mutta kirjabloggaaja tietysti käy paljon myös muissa kirjallisissa häppeningeissä, joista tulee surkean vähän täällä mainittua. Paikataan pikkuisen!

Richardinkadun eli paikallisten kesken Rikun kirjastossa olin kuuntelemassa mainiota keskustelua Mahdottomat naiset. Stagella Katja Kallio (kuvassa vasemmalla) ja Venla Hiidensalo, jotka molemmat julkaisivat uutuuskirjansa äskettäin. Tilaisuuteen tuli reilut parikymmentä kuulijaa, mikä on kirjastotilaisuudelle huima määrä, ja keskustelu oli niin kiinnostavaa, että harmitti nousta penkistä sen jälkeen. Kallio kertoi Yön kantajasta, kirjoitustyöstään ja vierailuistaan Seilin saarella niin innoittavasti, että heti aloin suunnitella reissua paikkaan. Upea kirja, viisas kirjoittaja!

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -kirjan tausta on kiehtova: Albert Edelfeltistä on kirjoitettu paljon aiemminkin, mutta Hiidensalo saattaa oikeasti olla Edelfeltin jälkeläinen. (Itse olen vakuuttunut, että jälkeläisiä on useitakin, mutta varmaksi emme voi tietää.) Historian ystäville kirja on herkkua. Mutta tämä keskustelu keskittyy otsikkonsa mukaisesti kirjan naisiin, Edelfeltin sisareen ja vaimoon, jotka olivat minusta kiinnostavampia kuin itse päähenkilö.

Mikä parasta: keskustelu uusitaan 3.5. Pasilan kirjastossa ja 10.5 Kirjasto kympissä Helsingissä, molemmat klo 18. Jos sinulla on mahdollisuus mennä paikalle, suosittelen! Yleisö Rikussa oli innolla mukana, kysymyksiä ja kommentteja tulvi niin, että aika venähti pitkäksi. Nimmarijonokin oli pitkänpuoleinen. Kirjoja sai myös ostaa paikan päältä.

Eilen kuuntelin radio Helsinkiä ja Suurta hesalaista kirjakerhoa, kirjahullu Taru Torikan vetämänä. En radiosta, vaan livenä Helsingissä Bar Hemingwayssä. Aiheena Miki Liukkosen O (lausutaan ympyrä), joka kertoo kaikesta kaiken olennaisen, sanoo alkulause (en muista sanatarkasti, mutta tällä ajatuksella). Nuoren kirjailijan mietteitä oli ilo kuulla: hän ei pyri kertomaan tarinaa, vaan olemaan realistinen. Kaikki mieleentulevat (= kirjoitetut) asiat eivät ole merkityksellisiä, vaan ne tulevat ja menevät - kuten kun selaat nettiä, katsot ensin kiinnostuneena jotain ja kohta uppoat muualle. Tiiliskivi noudattaa tätä ajatuksenomaista logiikkaa, ja odotan sen lukemista täpinässä. Huomenna kirjakauppaan!

Mistä saan hyvän aasinsillan Kirjan ja Ruusun päivään. Kirja-alan perinteen mukaan päivän aikana kirjan ostanut saa kytkykauppana kirjan, jota ei myydä missään, etkä saa sitä muuten kuin kuluttamalla ostokseesi vähintään 15 e. Minulla on näitä jo kunnon rivi hyllyssä. Nyt aikaa on venytetty viikonlopuksi, eli jos mielessä on kirjaostos, se kannattaa tehdä 21. - 23.4. Silloin saat kaupan päälle tämänvuotisen teemakirjan, suomalaisuutta kuvaavan Roope Lipastin kirjan Elovena-tyttö.

Olin ihan äskettäin Teos-kustantamolla kuulemassa, kun Mikko Rimminen, kuvassa vasemmalla, kertoi uutuskirjastaan Maailman luonnollisin asia (siinä kirjassa ei muuten ole mitään luonnollista). Satu Taskinen kertoi kirjastaan Lapset (joka on tarkoitettu aikuisille). En ole kirjaa vielä lukenut, mutta aion pian, ja jos se on Täydellisen paistin linjaa, vaikuttaa lupaavalta. Tuomas Nevanlinna, kuvassa oikealla, kertoi Elimäen tarkoituksesta, jonka kahden kirjan kokonaisuudesta on julkaistu yhteispokkaripainos Elimäen koko tarkoitus. Tuossa se nököttää yöpöydällä. Säästän herkutteluun ja hetkiin, jolloin kipeästi kaipaa hölmönfiksua huumoria. (Onko teillä sellaisia hetkiä?)

Tiedättehän idean? On hurja määrä paikannimiä, hyviä sanoja, joilla ei ole tarkoitusta, paitsi että nyt on. Kuten Vantaa, joka tarkoittaa oikeasti sitä kampausta, joka hiuksissa hiihtoretken jälkeen pipon poistamisen jälkeen vallitsee. Idea on Douglas Adamsin, ja Suomeen sen ovat lokalisoineet Nevanlinnan lisäksi Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen ja Tanja Roinila, joka myös oli mukana tapahtumassa kertomassa nimien taustoista. "Rakastan elimäkeä. Georg Ots."

Näin rankkaa on kirjabloggarin elämä. Mutta edelleen kaipaan ehdotuksia siitä, mitä muita kuin lukuviikkoja ihmisellä voisi olla? Enkä nyt kaipaa hää- tai synnytysviikkoja, joita nyt parhaimmillaankin on vain muutama elämässä, vaan niitä joita satunnainen kirjabloggarikin voisi kokeilla ihan normiarjessa. Vastaa idealla, parhaat palkitaan vapaavalintaisella (siis minun) kirjalla. Ja paras ja toteuttamiskelpoisin idea: lupaan toteuttaa viikon ja raportoida täällä.

Hyvää lukuviikon jatkoa!

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimmisen, tuon armoitetun verbaali- ja ajatteluakrobaatin uusinta kirjaa olen odottanut! Hänen aiemmasta tuotannostaan Juhani Karila esitti Hesarissa yhteenvedon:

"Pussikaljaromaanissa (2004) Rimminen esitteli ainutlaatuisen, hikisennihkeän kielioppinsa. Pölkyssä hän hioi tekniikan huippuunsa, ja Nenäpäivässä (2010) jaarittelu, toiminta ja tarina saavuttivat viimein täydellisen tasapainon ja toivat ansaitun Finlandia-palkinnon. Hippa (2013) oli Rimmisen mittapuulla pelkästään tavanomainen."

Linkitykset ovat omiani, eivät (harmi kyllä) HS:n. Mutta Karilan kommenttiin voin täysin yhtyä paitsi tarkennuksena lisäisin, että vaikka Nenäpäivä on sekin varsin hauska, on se Rimmisen mittapuulla myös kaikkein tavanomaisin hänen kirjoistaan. Pölkky on tyylillisesti huikein, mutta muuttaako uutuus asetelman?

Maailman luonnollisin asia ei kerro juuri mistään luonnollisesta, ja toisaalta, kaikki on yhtä luonnollista kuin kirjassa (tai maailmassa tai maailmankaikkeudessa) voi olla. Ernst on berliiniläinen virkamies, yksin elävä ja ajattelultaan omanlaisensa, kuten Rimmisen sankarit tapaavat olla.

Ernstin toimenkuva muuttuu yllättävästi ylempien tahojen käskystä. Aulavahtimestarin tehtävistä hänet siirretään virastotalon tuntemattomiin alakerroksiin tarkkailemaan sinne piilotettua mystistä kuutiota, jonka epäillään olevan peräisin kenties planeettamme ulkopuolelta.

Scifi-hyllyyn ei kirjaa silti kannata sijoitella: juonella ei ole väliä, vaan Rimmisen tavalla kertoa: jostain, mahdollisesti jossain, kun on kuitenkin sanailtava, jos tekstiä mielii tehdä - ja onneksi Rimminen mielii, niin hämmästyttävää jälkeä hän tuottaa. Hän käyttelee niin substantiiveja, verbejä kuin adverbejä ja adjektiivejakin volterkilpimäisen laveasti ja riemastuttavasti, mutta hyökkää tarmokkaasti myös pronominien ja partikkelien kimppuun, aseinaan lähinnä lainausmerkit, ajatusviivat ja sulkeet. Tunnetun sanaston käydessä köyhäksi kirjailija keksii uusia sanoja tai niiden käyttötapoja. Jos voi olla toisaalla, miksei voisi olla kolmaalla, tai lueskeluun verrattuna tunneskella.

Kertoja, joka Ernstin muistiinpanoja, tekemisiä ja tuntemuksia tulkitsee, on välillä innostunut, useammin epätoivoinen, jaaritteleva mutta epämääräisen määrätietoisesti tarinaansa jatkamaan pyrkivä, vaikka usein siihen kompastuu ja joutuu jopa pyytelemään lukijalta anteeksi. Erityisen tunteikkaasti hän suhtautuu välimerkkeihin.

"Mutta merkkijärjestelmien varassahan tässä nyt ollaan, eikä muita tiedonsiirtotapoja ole käytettävissä..."  

Jos tämänkaltainen sanansaivartelu ja tekstihuumori ärsyttää jo lähtökohtaisesti, kannattaa kirjasta pysyä kaukana. Minua se naurattaa ja viihdyttää, vaikkei tee lukemista helpoksi: reilun puolen välin jälkeen aloin jo huutaa apua, sillä teksti tuntuu menevän vain hullumpaan suuntaan, niin sanallisesti kuin ajatuksellisesti. Ehkä tämä sitaatti peräti paljastaa meille, miksi:

"...kieli on (lähes aina) aivan liian yksinkertainen väline jäljentämään ajatusprosesseja täydelleen (näistä muista, kosmisen mittakaavan prosesseista puhumattakaan)."

Mutta tietysti hulvaton tarina on luettava loppuun: ei vain säälistä anteeksipyytelevää kertojaa kohtaan, myös oikeasta halusta, uteliaisuudesta ja persoonallisen tekstin ja suomen kielen vivahteikkaan käytön (ylikäytön?) suuresta ihailusta. Se ällistyttää ja riemastuttaa (ja väsyttää) lukijan melko totaalisesti. Aivan omaa laatuaan. Rimminen on vienyt tyylinsä jälleen eräälle tasolle.

"Niin. En osaa tätä tämän jäsennellymmin selittää."

Kirjasta on muuten mainittu joissakin esittelyissä tekstirakenteen epätavalliset ratkaisut, kuten yliviivaukset tai oudosti hävinneet tekstikohdat. Niiden syntyä voi kukin pohtia tarinan myötä (en edes aloita tässä, kaikki tuo kosmisuus, byrokraattisuus ja kissa...) mutta rauhoitan mahdollisia lukuepäröijiä "kikkailujen" pelossa: niitä on vain vähän, lukemisen haaste on muualla.

Tapasin itseään tekstilliseksi olennoksi luonnehtivan kirjailijan järjestyksessä toisessa Baba Lybeckin Kirja vieköön -tapahtumassa 15.2.2017, josta Kirsi teki mainion raportin. Seuraava ja viimeinen tapahtuma on 15.3. Vielä ehtii mukaan!

Kenelle: Suomen kielen rikkaista mahdollisuuksista kiinnostuneille, sanansaivartelusta nauttiville, realismia välttäville, äärimmäisyyksistä innostuville, modernia Alastalon salia kaipaavalle.

Muualla: Myös Krista fanittaa. Riitta antaa esimerkkejä rimmissanoista.

Rimmisen kirjoista lisää jutussani Lukulampussa.

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Teos 2017. Ulkoasu Johannes Nieminen.

Helmet-haaste 2017 kohta 49: tämän vuoden uutuuskirja.

Hippa

"Näin oli tapahtunut. Näin tapahtui. Ja että. Ja että. Jaettäjaettäjaettä."

Petteri ja Lefa ovat veljeksiä, jotka elävät Rimmisen kirjahenkilöille tuttuun tapaan yhteiskunnan reunalla, ehkä jo toinen jalka ulkopuolella. Jonkinlaista ansiotoimintaa nämä kaverit kuitenkin pyrkivät harrastamaan, ainakin jos äiti tai vaimo (Lefan) käskee. Vanha Transit apuvälineenään he rahtaavat milloin antiikkikaappia, milloin kehitysvammaisia paikkoihin, jotka tulevat yllätyksinä niin kyydittäville kuin kyyditsijöillekin. Ja joskus mukaan tarttuu/joutuu/pääsee myös naispuolisia henkilöitä, suvensuloisia.

Tässä pähkinänkuoressa Hipan asetelma. Kirjan teksti on rimmiskieltä uudissanoineen ja venkoiluineen alastalonsalissa, henkilöiden kommunikointi alun sitaatin tapaista muotoilua. Jos tällaista huumoria ei kestä, ei kirjaan kannata tarttua.

"Alkoi jalkahermostuttaa. Pakkoaskellutin itseäni hetken edestakaisin pitkin eteisen kulmakkoa. Kun toimenpiteellä ei näyttänyt olevan, no, vaikutusta, nuojahtelin kohti vessaa jonka käyttösuhteen oli sekä henkistä että ruumiillista tarvetta."

On pieru merrassa ja hopeinen kuu luo merelle silsaa. Hah-hah-hauskaa, mutta tämän verran juuri ja juuri poikamaista huumoria kestän, koska arvostan kirjailijan inhimillistä otetta ja omaperäisen hupaisaa kieltä. Kielen vuoksi teksti olisi hyvä nauttia pienissä pätkissä: ahmittuna se alkaa tuntua pitkitetyltä vitsiltä, eikä hienouksia tule makusteltua. Anteeksi, että sanon nyt sen pahan sanan, kielellä kikkailun, mutta se pompsahtaa mieleen vääjäämättä. Sitä joko pitää hauskana tai sitten ei. Mutta hauskaa ei ole tarinan vapaakatsantoinen päihdepolitiikka, jossa vedetään vähän väliä viivat ja otetaan nokat.

Olen tylsä tiukkis, mutta en pidä siitä, että huumeista tehdään viihdettä, joka kuvataan nuoren miehen normiarkena. Vaikka muilta osin kirjailijan kirjalliset ansiot ovat mitä ovat eli erinomaiset, en tiedä, onko ilmiö hänen juoneen sopivaksi katsomaansa revittelyä vai haluaako kirjailija heijastella todellisuutta, ja sen miettiminen synkistää. Onko vähemmän hyväosaisten nuorten elämä tosiaan valinta erilaisten päihteiden kesken?

Rimminen on erikoistunut sympaattisten reppanoiden kuvaajaksi. Veljekset ovat isättömiä, rahattomia, työttömiä eikä äitikään täytä perinteistä pullantuoksumallia. Jos näillä perusteilla pitäisi alkaa viivoja vetää, aika iso osa meistä joutuisi tekemään niin. Vai ovatko kirjan kaverit jo niin reppanoita, että vaikutuksen on tarkoitus olla päinvastainen: poikia voi katsoa, naureskella ja tyytyväisenä todeta, että noin luuseri en sentään ole. Ja hei (sanon itselleni), tarvitseeko kaikkea ottaa niin vakavasti, tämähän on fiktiota ja viihdettä!

Kun löysää pipoa, voi keskittyä nauttimaan omalaatuisesta kielestä ja poikien sivuluisuisesta mutta hyväntahtoisesta maailmankuvasta. Irmassa kirjailija käytti tavallisempaa kieltä, mutta on nyt palannut Pussikaljaromaanin ja Pölkyn poluille. Ei kirja yllätyksiä tuo aiempia Rimmisiä lukeneille, en ole haltioissani tai edes ällistynyt, kuten alkutuotannon luettuani.

Mutta mieluusti tämänkin kirjan luin, vaikkei se hurmioon minua vienyt. Kirjailijalla on oma ääni, jolle löytyy vakikuuntelijansa. Irman jälkeen jäi sama tunne: kaikilla on vikamme, mutta silti oikeus olla. Jos sitä alkaa miettiä, on alkulähteillä siinä, miksi Rimmisen kirjoja kannattaa lukea.

Ilselän Minnan mielestä Hippa ei ole kirja. Lukutoukka onnellistui.

Mikko  Rimminen: Hippa. Teos 2013.

Pakkautuu aistimiin

Huumorihermooni on aina osunut Mikko Rimmisen tapa kirjoittaa. Hän käyttää kieltä kekseliäästi, täysin omalla tyylillään - kikkailevastikin, mutta lopputulos on hillittömän hauska. Silti ei olla pumpulinkevyitä, vaan lukija saa viihteen lisäksi myös ajateltavaa.

Rimmisen henkilöt ovat taviksia, köyhänpuoleista väkeä, jotka jonkin elämänjuonteensa takia - tai ehkä jo syntymälahjana - ovat vähän erillään meidän muiden todellisuudesta. Pikkuisen nyrjähtäneitä, pikkuisen järkkyneitä tai järkytettyjä, ei valoja kaikissa kerroksissa, miten asian nätisti esittäisi. Mutta äärettömän inhimillisiä, jopa niin, että alkaa itsekin miettiä, miten pienestä on kiinni, kuuluisiko itse samaan sakkiin. Ja millainen käytös nyt sitten oikeastaan loppujen lopuksi on normaalia.

Ihmiset ajautuvat outoihin tilanteihin ikään kuin itsestään, kun järkiseikat, yhteiskunnan pelisäännöt tai faktatiedot eivät heidän tekemisiään rajoita. Mennään fiilispohjalta ja seurataan uskollisesti omaa omituista logiikkaa, jota Rimminen kuvaa tarkasti, sympatialla ja silmänpilkkeellä.

Vaikka tyyli onkin tunnistettavaa, Nenäpäivä ei jatka sellaisenaan Pussikaljaromaanin ja Pölkyn hengästyttävän yksityiskohtaista ajatustenselitystä. Hyvä niin, koska se olisi alkanut ehkä jo tuntua vanhalta vitsiltä. Kirjassa ei myöskään olla niin maantieteellisesti rajoittuneita kuin aikaisemmin, vaan siirrytään päähenkilön kotikaupunginosan, Hakaniemen, ulkopuolelle useinkin. Tarkemmin sanottuna Keravalle, jonka symboliarvoa voi yrittää päätellä. Irma on keski-ikäinen, yksinäinen nainen, joka tulee uskotelleeksi olevansa taloustutkija saadakseen jutella jonkun kanssa. Hyvä ei tästä heilu, kuten arvata saattaa, mutta ei sitten niin kauhean pahakaan. Irman seikkailut taloustutkijana päättyvät huimaan elokuvamaiseen tai sellaista parodioivaan takaa-ajokohtaukseen.

Kirja, josta saa hyvät naurut ja empatiakasvatusta. Kukin tyylillään, tässä maailmassa.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä. Teos, 2010.

“Pakkasin laukun, pesäydyin kuusenvihreään pomppaan ja katoin liikkuvan majani marjapuuronpunaisella baskerilla. Vilkaisin peiliin. Jo olkapäätä hätyyttelevät hiukset piti sulloa päähineen sisään voimakeinoin. Posket olivat punaiset ja niitä kuumotti ja näytin vähän mummolta. Alkoi yhtäkkiä hymyilyttää ja sitten tietysti hirvittää, mutta töytäisin senkin, ajatuksen, jonnekin hatunkulmaan odottamaan joutilaampia aikoja.”