Kirottu ajan katoava virta

Jos kirjalla on noin upea nimi, se on pakko lukea, ajattelin. Sehän on kuin runo – ja osoittautui, että se tosiaan on runosta, Maon runosta, ällistyttävää kyllä. Tarinan päähenkilö Arvid on nuorena kääntynyt kommunistiksi (miten minulla tämä aihe onkin jo toisessa peräkkäisessä kirjassa), kiintynyt Maoon, kuten hän itse sanoo, tämän inhimilliseen puoleen, joka ”tunsi, miten aika jäyti ruumista, niin kuin itsekin olin tuntenut monta kertaa miten aika täysin varoittamatta tavoitti minut ja liikkui ihon alla kuin sarja pieniä sähköiskuja, eikä niitä saanut loppumaan vaikka olisin mieluusti halunnut. Ja kun ne lopulta hellittivät ja kaikki oli taas hiljaista, minusta oli jo tullut toinen kuin ennen olin, ja joskus se sai minut lannistumaan.”

Lainaus kertoo kirjan idean: Arvid puhuu siitä, miten hän kokee elämänsä, ajan kulumisen. Hän ajautuu miettimään tätä, kun tapahtuu isoja mullistuksia, joiden edessä hän on avuton: hänen vaimonsa haluaa avioeron ja hänen äitinsä ilmoittaa sairastavansa syöpää. Kuin kaikkien muutosten symbolina, Saksan muuri murtuu. Arvid on jonkinlaisessa (keski-iän) kriisissä, varmaan masentunutkin, ja käpertyy itseensä. Vaikka Arvidin äidillä on varmasti oma kriisinsä, samoin hänen ex-vaimollaan, mutta niistä kirja ei kerro.

Arvid on tehnyt selkeän pesäeron lapsuuden perheeseensä jo aikoja sitten, mutta nyt hän hakee turvaa äidistään – ja kun äidinkin olemassaolo vaarantuu, hän joutuu etsimään peruskalliota, perustotuuksia, itsestään. Eikä se ole helppoa.

”Tuntui että aivoihini oli tullut tarkkaamattomuutta, kuin sileä teflonläikkä joka hylki kaikkea mikä siihen osui, ja kaikki lipesi syrjään ja katosi saman tien häilyvästä mielestäni. Olin tarkkaamaton elämäni suhteen, asioita tapahtui enkä saanut niistä otetta. Tärkeitä asioita.”

Pääteema, ajan kuluminen, on kuvattu upeasti kertomuksena, joka ei ole kronologinen, vaan siinä liikutaan eri aikatasoilla, Arvidin mielenliikkeiden mukaan.

Lukeminen kesti kauan, mutta ei siksi, että tarina olisi vaikea tai tylsä, vaan päinvastoin: joka lauseessa tuntuu olevan niin paljon painoa ja merkitystä, ettei niissä voi edetä nopeasti ja kevyesti. Monet ajatuksista tuntuivat suorastaan jos ei aivan omakohtaisilta, niin ainakin ymmärrettäviltä, ja usein huomasin, että tiedän tasan tarkkaan, mitä Arvid tarkoittaa. Lienee keski-iän mietteitä, mutta tuttu tunne tämäkin:

”Katselin ikkunasta ulos satamaan ja ajattelin asioita joita minun oli mielestäni pakko ajatella. En kostunut niistä paljonkaan.”

Kirjan vire on alakuloisen puoleinen, hieman väsynyt, hyvin inhimillinen ja todellinen – se kuvaa uskottavasti Arvidin mielentilaa ja sopii hyvin myös suomalaiseen mielenlaatuun. Kaurismäkeläinen, sanoi joku kriitikko. Kirjailija on norjalainen, samoin Arvid, mutta kirjassa käydään myös Tanskassa, josta Arvidin äiti on kotoisin.

Hieno kirja, joka ei tyhjene kertalukemisella. Sen olisi hyvä olla omassa hyllyssä eikä vain nopeasti lainassa. Kirjan bongasin blogeista, kuinkas muuten. Lumiomenan kantaan on helppo yhtyä: yksi parhaita viime vuoden käännöskirjoja. Moni muukin on kirjasta vaikuttunut, kuten Kirsi ja Sanna.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta. Otava 2011. Suomennos Katriina Huttunen.

Päivitetty: Lue myös Per Pettersonin Hevosvarkaat ja En suostu.

Jos rakastat

Niin sitä on ihminen lokeroitunut, että Kristiina Halkolasta puhuttaessa alkaa päässä soida nimibiisi. ”Jos rakastat pieniä tyttöjä, pieniä tyttöjä pieniä poikia, koiria, mummoja, sellerinvarsia…” Joten vaikka nimihenkilö itse varmaan toivoisi olevansa muistettu muistakin ansioista, kirjan nimi on osuva.

Muistelmia ja elämäkertoja on aina kiinnostava lukea, jos niissä kerrotaan muutakin kuin hymistellen urasaavutuksia: sitä toivoo saavansa tietää jotain itse ihmisestä, millainen tämä on julkikuvansa takana ja miten ne asiat, joista kukin on tunnettu, ovat kehittyneet. Vähän sellaista tirkistelyn makua siis, mutta parhaimmillaan antoisaa ja inspiroivaa, ja avaa päähenkilön taidetta tai muita tekemisiä, tekee niitä tutummiksi ja ymmärrettävimmiksi ja asettaa ne oman aikansa kuvaan.

Tämä kirja tekee kyllä tehtävänsä, tuli ihan haikea olo 70-luvun meiningistä: nuorilla oli aatteita, eivätkä raha ja materia eivät ohjanneet valintoja. ”Elämää ei mitattu vain suhteessa siihen, saako hyvän työpaikan, auton ja kivoja vaatteita.” Kristiina Halkola on ollut oman tiensä kulkija – itsepäisesti, kirjan mukaan – ja tehnyt niin urallaan kuin henkilökohtaisessa elämässään valintoja tunteella.

Halkola on tulisieluinen taiteilija, jolle perhe on tärkeä. Avioero ja liitto Eero Melasniemen kanssa olivat isoja käänteitä. Käpy selän alla -elokuva - aikansa Levottomat, kuten kirja sanoo - teki hänestä julkkiksen ja toi rohkeilla kohtauksillaan myös leiman, jota hän ei toivonut, ja johti oikeudenkäyntiin, kun hän kieltäytyi alastonkuvauksista, mutta ohjaaja Donner keksikin käyttää kuvissa toisen vartaloa, näyttelijältä kysymättä. Kuohunnan takia hän varmasti menetti myös työtilaisuuksia, kun ei alistunutkaan vaieten moiseen.

Hän oli Ylioppilasteatterissa Kaj Chydeniuksen ja Kaisa Korhosen kanssa tärkeä toimija, ja teki muitakin teatteri- ja lauluproduktioita aina kun tilaisuus tarjoutui. Koska hän on aina ollut joukkovoimaan ja yhteiseen etuun uskova aatteen ihminen, hän on toiminut aktiivisesti myös Näyttelijäliitossa ja kommunistisessa puolueessa. Hän muun muassa ajoi elokuva-alan työehtosopimusta ja neuvotteli SAK:n juristin Tarja Halosen kanssa näyttelijöiden mahdollisesta liittymisestä keskusjärjestöön.

Sitten tuli tv – ja Hukkaputki, jossa hänestä tuli komedienne. Ohjelmaa moitittiin kommunistisesta solutuksesta, vaikkei Halkolalla ollut mitään tekemistä käsikirjoituksen kanssa, olipahan vain julkikommari. Mutta ohjelmasta tuli erittäin suosittu, ja se poiki muitakin televisiotöitä. Pääosin hän kuitenkin näytteli teatterissa, pitkään Ere Kokkosen ohjaamassa Arenassa.

Jo 1980-luvulla Halkola oli huolissaan yhteiskunnan jakautumisesta A- ja B-luokkiin ja kylmien arvojen ylivallasta. Kuulostaa ajankohtaisemmalta kuin koskaan. Myös politiikasta annettiin hänen mielestään ihmisille väärä kuva. Siteeraan Viola Säilän tekemää lehtijuttua Halkolasta: ”Ihanteet, unelmat ja utopiat kuuluivat hänen mielestään politiikkaan, mutta sitä oli alettu karttaa, koska kysymys oli muka pelkästä valtapelistä. Näin ihmiset vieraannutettiin tärkeistä asioista, joihin heidän olisi pitänyt ottaa ja vaikuttaa.”

Kristiina Halkola ei koskaan ole pitänyt itseään erityisen hyvänä laulajana, vaikka hänet laulamisesta tunnetaan. Kaikenlainen näyttelijäntyö on kuitenkin kokeiltu. Hän on tehnyt niin revyitä kuin runo- ja lauluiltoja, kiertänyt Suomen joka kolkan esiintymässä. Suuri onni oli saada osa Jarmo Lampelan Eila-elokuvasta. Töitä ei kuitenkaan aina riittänyt, joten hän perusti oman yhtiön, jonka puitteissa hän perusti Arenaan ravintolan. Tekeväinen nainen siis, joka tuskin pysähtyy paikoilleen, vaikka on jo kuusinkertainen mummo.

Perhekin pääsi kirjassa ääneen ja lopussa kertoo muistojaan lasten ja miehen suulla. Huomaa kyllä, että perhe on tottunut julkisuuteen, mitään epäkorrektia ei mainita – tai sitten kirjailija on valinnut mukaan vain parhaita paloja, kuten muistelmille tyypillistä on. Kirjasta saa kuitenkin hyvän käsityksen päähenkilöstä ihmisenä, ja se on helppo ja nopealukuinen, jos haluaa saada pikakatsauksen 70-luvun kulttuurielämään ja perustaiteilijan vaiheisiin.

Pirkko Vekkeli: Kristiina Halkola. Jos rakastat. Minerva Kustannus 2011.

Pieni potenssipuoti

Iäkkäät sisarukset, Elida ja Tilda, asuvat pienessä ruotsalaiskylässä vanhassa kotitalossaan. Rutiinit katkaisee naapurin vaihtuminen, ja uuden tuttavuuden myötä he keksivät keinon ansaita remonttirahoja myymällä itse tehtyä potenssilääkettä. Juoni ei ole sen monimutkaisempi, joten kirja on mukavan helppoa viihdettä.

Se tarjoaa palasen lämmintunnelmaista huumoria, sanoisinko hyvin ruotsalaista, tietenkin täysin myönteisessä mielessä. Enkä ihmettele, että kirja on ollut suosittu myös Saksassa. Suomalaiseen makuun - tai ainakin tämän lukijan - kirja on liian yllätyksetön ja siloiteltu, hieman laskelmoidun oloisesti hauskaksi rakenneltu.

Potenssiaiheesta huolimatta kirja on siis hyvin sisäsiisti; itse ongelma (johon lääke on keksitty) ei ole tässä se juttu. Vaan lukijan viihdyttäminen pian kasikymppisten sankarittarien rutinoitunutta elämää kuvaamalla. Huvittavia tapoja, pinttyneitä tottumuksia, joita kertyy iän myötä. Ja saamme huomata, että vessa-asiat ovat tärkeitä.

Kirjan nimeä pidin fraasimaisena, mutta luettuani totesin sen sopivan siloisena istuvan hyvin sisältöön. Potenssiin viittailu voisi mennä helposti härskin puolelle tai liian kliiniseksi, mikä on tässä vältetty, korrektius säilyy, eikä kukaan pahastu tai järkyty, jos ei yllätykään.

Kappas, kirjalla on sama kääntäjä kuin Merete Mazzarellan viimeisimmässä.

Kirjan ovat lukeneet myös mm. Mari, joka piti kovasti, ja Hanna, joka ei ollut niin vaikuttunut.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti. Bazar 2011. Suomentanut Raija Rintamäki.

Kalavale. Kansalliseepos.

Hanski on menestyvä viihteen veteraani, jo vanheneva ja kaljuuntuva, mutta tiukasti ajassa mukana golf-harrastuksineen. Nuori tyttöystävä, lähiöhempukka Oona pitää seuraa ja tarjoaa seksiä tarvittaessa, ja bisnesvaistoiltaan nero Kasperi hoitaa Hanskin kukoistavaa liiketoimintaa.

Tämän kolmikon varaan Arto Salminen rakentaa kuvion, joka kuvaa aikaa ja viihdyttää niin nasevasti, että suosittelen jokaista lukemaan kirjan itse. Salminen kritisoi rahan valtaa, ahneutta ja tavallisen elämän kurjistamista liike-elämän etujen varjolla, samoin katsojien tyhmistämistä viihteen nimissä. Hän oli tarkkanäköinen ja puki havaintonsa sujuvan selkeäksi tekstiksi ja uskottaviksi hahmoiksi, rankalla huumorilla.

Kasperi haistaa tosi-tv:ssä rahaa, ja kolmikko ideoi uuden formaatin, joka simuloi äärimmäisiä vankilaolosuhteita; osa osallistujia on vankeja, osa vartijoita, ja vuoroja vaihdellaan. Rangaistuksina käytetään sähköiskuja. Mukana olisi vain työttömiä, epätoivoisia osallistujia, jotka suostuvat mihin vain. Hanski epäröi, hän sanoo pitäneensä aina moraalin korkeana, vaikka on tehnyt koko elämänsä viihdettä ja komiikkaa. Hänen ohjelmissaan ei ole koskaan kiroiltu eikä pilkattu uskontoja.

Mutta Kasperi vakuuttaa, että vaikka hän ihaileekin Hanskia suuresti, tämä on vanhan liiton starbu: ”Sä olet komiikan nero ja tv-bisneksen edelläkävijä, mutta ajat muuttuu. Leppoisan hauskaa Fisu-Hanskia ei kaipaa enää kukaan. Sä seisot digitaalisen kuilun väärällä puolella.” Kasperin kieli on bisnesslangia pahimmillaan, hän puhuu kokonaisstrategioiden asemoinnista ja taktisesta resursoinnista ja kääntää moraalittomuudetkin näppärästi hyveiksi niin, että Hanskikin vakuuttuu. Ja tietysti, menestyy.

Oona puolestaan on kaunis, kouluttamaton tyttö, joka joutuu mediapyöritykseen ohjelman juontajana ja Hanskin tyttöystävänä. Hänellä on hyvä sydän, mutta raha ohjaa hänenkin tekemisiään, seksin ohella. Oona ei aina tajua isoa kuvaa - ja ärsyyntyy, jos kokee häntä kohdeltavan bimbona - vaan toimii käytännön tasolla ja omaksi edukseen. ”Siinä ei oo mun mielest mitään väärää, et ihminen käyttää hyväks ulkonäköö, jos sitä on sattunu jäämään Luojalta tähteeks. Tää on ihan eri asia ku joku perseen myyminen. Mä oon onneks pärjänny muutenki, noi huoraamisjutut on jääny ihan teoreettiselle pohjalle. Tiedän mä mitä joku Kasperi ajattelee ku mä kuljen Hanskin kaa. Ja kylä mä tiedän mitä puol Suomee ajattelee ku meidän kuvii on jossain lehdissä. Ei ihmiset pysty tajuun mitä meidän välillä on. Ei varsinkaan Kasperi. Se on yks pillupää koko jätkä.”

Show käynnistetään, sponsorit valitaan. Sähkön tuottaa tietysti Fortum - optiokeskustelut taisivat olla vasta tulollaan kirjan kirjoitusaikoina, mutta Salminen osasi tässäkin ennakoida. Ja Kasperin sanoin, nyt tullaan siihen pisteeseen, jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota. Saavuttavatko Kasperi, Hanski ja Oona unelmansa? Kuka huoraa, kuka hyötyy, kuka puhuu totta tai valehtelee parhaiten? Huomaammeko me, miten meitä tyhmistetään tai miksi työpaikkamme siirtyvät toiselle puolelle maailmaa? Salmisen kirjat ovat terveellinen muistutus perusasioista vauhtisokeassa ajassamme.

Arto Salminen kuoli 2005, ja luin verkkojutuista, että häntä aikanaan kunnioittivat kriitikot enemmän kuin lukijat. Hän oli selvästi edellä aikaansa, mutta onneksi monet lukijat ovat myöhemmin nämä helmet löytäneet, Varastosta tehtiin leffakin. Salmisen kirjat ovat teräviä ja niissä on isoja asioita taustalla, mutta ne eivät silti ole vaikeita, vaan tehty tavalliselle ihmiselle, jollaisen puolesta hän puhui.

Salmista ihailee myös Salla. Eikä Booksyn mainioon hersytykseen ole mitään lisättävää.

Arto Salminen: Kalavale. Kansalliseepos. WSOY 2005.

Kosteiden mestojen balladi

Ari Wahlsten on kirjoittanut esikoiskirjansa Kallion kuppiloiden ja sinkkumiehen maailmasta. Pihtaamattomia naisia ja oluttuoppeja vyöryy Kallion leveydeltä vuorokaudet ympäri: mahtaako tämä olla kirjoittajan fantasia ihannemaailmasta, jossa mies saisi elää.

Kirjan mies, Walden, on luojansa tavoin nimittäin myös kirjoittaja, joka liikkuu teatteripiireissä. Kaljanhuurujen ja sänkypuuhien ohella hän pyrkii tekemään töitä, tosin niistä puhutaan sen verran vähän, että herää kysymys, millä mies mahtaa kustantaa runsaan vapaa-aikansa. No, se on sivuseikka, ei tämä muutenkaan realismia ole, sen enempää kuin vaikka Juha Vuorisella. Jota en kyllä jaksa lukea, kuten olen aiemminkin todennut, mutta vertailua ei voi välttää, kun samassa aihepiirissä liikutaan. Wahlstenista pidin paljon enemmän, vaikka moni asia häiritsikin.

Aihe kiinnosti nuoruutensa Kalliossa asunutta, henki ja meno on tuttua, vaikken nykyistä kuppilamaailmaa tunnekaan. Teki mieli myös verrata, löytääkö kirjoittaja uutta tulokulmaa, kun Kallio-aiheesta on revitellyt viimeksi niin hienosti Mikko Rimminen. Ei juuri löytänyt, uutta siis, vaikka muutamia hauskoja oivalluksia tekstiin mahtuukin. Antoisinta ovat kommentit ja viittaukset näyttelemiseen ja teatterimaailmaan; tämän puolen tuntemusta olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Ja sijaitseehan kaupunginteatterikin Kalliossa, joten ehkä tästä olisi voinut irrotella lisää kytkyjä.

Kirjoittajan kokemattomuus näkyy ja tuntuu; kömpelyyksiä on, noloja muka-hauskoja sanontoja ja väkisin väännettyjä vitsejä ja yksi suoranainen virhe siirtymässä (tai sitten en vain tajunnut äkillistä muutosta ajassa ja paikassa). Lisäksi ihmetytti myös Morren tuomitsema kirjailija Kivipaaden hahmo, sen mukanaoloa on mahdoton selittää. Jos taustalla onkin ollut kirjailijan vahva oma kokemus, sen mukaanotolla hän tulee tehneeksi itselleen karhunpalveluksen. Loanheitto ei nosta heittäjän pisteitä.

Tarina tuntuu tehdyltä, ei vaivattomasti syntyneeltä ja soljuvalta. Töksähtelevä tunne ehkä johtui siitäkin, ettei juonta ole, vaan kuvataan vain kaverin elämäntapaa sieltä täältä, päätymättä mihinkään. Jori arveli tämän olevan teatterin vaikutusta, tehdään kohtauksia enemmän kuin kokonaisuutta. Mikäpä siinä, mutta tyyliin toivoisi löysempiä ranteita, luontevampaa jutustelua. Naseva ironia ja renttuhuumori ovat vaikeita lajeja, eikä tässä päästä niiden terävään kärkeen.

Mietin paljon, kehen kirja kolahtaisi. Uskoisin, että otollisin kohderyhmä ovat samanikäiset tai kirjoittajaa (s. 1963) nuoremmat miehet, jotka eivät ole kirjallisuuden suurkuluttajia. Naiset, himolukijat tai elämää nähneet miehet tuskin jaksavat innostua. Tämä voisi olla miesten kioskikirjallisuutta, naisellisen romantiikan äijäilyversio.

Ari Wahlsten: Kosteiden mestojen balladi. Gummerus 2012.

Omegapiste

Don DeLillo on saanut Amerikoissa kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot, Nobeliakin povailtu. Omegapiste on tiivis tunnelmapala, joka ei ehkä ole paras mahdollinen aloitus kirjailijan tuotantoon tutustumiselle. Yhden kirjan perusteella on vaikea hahmottaa, mistä on kysymys, mihin hehkutus perustuu.

Vahva tunnelmanluoja, sitä hän ainakin on. Kirja kertoo ajasta, ajan kulumisesta ja sen hahmottamisesta. Ja ehkä siitä, että ihminen on yksin, käy omaa aikaansa. Päähenkilö Jim Finley lumoutuu taideteoksesta, jossa Hitchcokin Psycho näytetään hidastettuna, 24 tunnin versiona. Hän on itsekin elokuvantekijä ja haaveilee dokumentista, jossa USA:n puolustusvoimien entinen neuvonantaja Richard Elster kertoisi työstään ja maan sotilaallisten asioiden taustoista kameralle, yhdellä otolla, ilman muita henkilöitä, vain seinä taustanaan.

Hän saa Elsterin harkitsemaan asiaa, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta ja käsittämätöntä. Elsterin tytär Jessie kylään mökille, jossa Finley yrittää ylipuhua Elsterin dokumenttiinsa. Mutta sitten tapahtuu jotain, joka muuttaa suunnitelmat perusteellisesti. Vai muuttaako - johtuuko muutos kuitenkin Finleystä itsestään? Tapahtuuko rikos? Tähän viittaisi Psychon suihkukohtaus, jota Finley pohtii paljon - miksi?

Kirja ei anna selityksiä, vaan asiat jäävät lukijan pääteltäviksi. Outo tunnelma siitä jäi, ja vähän kiusallinen tunne, että nyt en tajunnut pointtia. Kirja on kyllä muuten ohut ja helposti luettava - ja tunnelman takia se kannattaa lukea yhteen putkeen jos mahdollista.

Erjan ansiosta muistin tämän tämän oman arvioni. Se jäi julkaisematta kirjan luettuani, kun en oikein tiennyt, mitä sanoa. Kuvittelin kai arvion jotenkin kypsyvän - nyt nähtiin, ettei kannata pantata. Huono muisti ei auta asiaa, ja kirjan tunnelma välittyy parhaiten tuoreeltaan, joten arvioita on vaikea ja turhaakin yrittää muuttaa myöhemmin, totesin.

Don DeLillo: Omegapiste. Tammi 2011. Suomennos Helene Bützow.

Huorasatu

Tämä kirja oli vuoden 2011 Alexandra Salmela erikoisuudessaan ja hauskuudessaan, ote tosin erilainen: Salmela oli hulvaton ja kiltti, Gustafsson on hulvaton ja räävitön. Mutta ei pahalla tavalla rivo, kun ei kielenkäyttö täti-ihmistäkään pahemmin tökkinyt ihme kyllä, vaikka tarina on ihan nimensä mukainen.

Jumalat ja jumalattaret - Arekset, Afroditet ynnä muut - ihmisten joukossa ei ole tuorein idea, eikä vitsi jaksanut kantaa koko kirjaa, loppuosa meni silmäilyksi. Kovin lihallista tekstiä tämä on, verta, eritteitä ja ruumiinkappaleita räiskitään niin, että lukija saa pyyhkiä silmälasejaan. Tarinaa parin maallisen ja muutaman ylimaallisen naisen seikkailuista viedään eteenpäin hurjaa tahtia.

Sitä mietin, mistä kirjoittajan päähän ylipäänsä tulee tällainen väkivallan kuvasto - onko se netin pimeän puolen ja väkivaltaviihteen maailmaa? Vai yleensä vain maailmaa? Onko tämä sukupolvikysymys? Sodan nähneet varmasti tuntevat samantapaiset kuvastot, mutta itse en ole ikinä kuvitellut verenvuodatusta tai kuolemista tai kiduttamista, joissa tämä tarina piehtaroi välillä niin, että etoo (mikä on tietysti tarkoituskin). Kertooko tämä lukijan pumpulissa elämisestä vai kirjailijan mielenmaisemasta, en osaa sanoa.

Kirja on vahva kannanotto huonosti kohdeltujen naisten ja seksuaalisuuden vapaan ilmaisemisen puolesta, myös ympäristöarvot ovat näkyvästi mukana. Mutta vakava tarina tämä tykitys ei ole. Vaikka jotkut kohdat äklöttivät, monet naurattivat, kuten ilotaloissa viihtyvä, huoriin syvempää tutustumista haluava Richard Gere, tai jumalilla esiintyvä uudelleensyntymismasennus, tai Aadam, jota kielletään tulemasta baariin pelkkään salaattiin pukeutuneena.

Rankkaa revittelyä, jota en jaksanut lukea loppuun kunnolla: äärimmäisyydet, lihallisuus ja tapahtumien ja hahmojen vyörytys väsyttivät. Tavanomaisuudesta kirjaa ei ainakaan voi syyttää.

Lisää blogeissa, kuten Booksylla.

Laura Gustafsson: Huorasatu. Into 2011.

Ainoat todelliset asiat

Merete Mazzarella on yksi suosikkini: tekstit ovat viisaita, hauskoja ja teräviä, kirjoittajan tietopohja ja lukeneisuus valtava, kuten kirjallisuuden professorille tietysti kuuluukin. Silti hän saa asiansa esitettyä vaivattoman tuntuisesti ja niin, että lukijakin tuntee itsensä sen jälkeen hieman fiksummaksi.

Uusin kirja on taattua Mazzarellaa. Pääteemat ovat rakkaus ja työ - ja ketäpä ne eivät koskettaisi. Lähtökohta on se, että molempia tarvitaan onnelliseen elämään. Rakkauden tärkeyttä ei tarvitse kyseenalaistaa - kirjoittaja on selvästi, suorastaan liikuttavasti hyvin, hyvin rakastunut - mutta työn merkitystä hän pohtii paljon.

Vaikka kirja on tehty elämäntilanteessa, jossa uutta ovat kirjoittajan eläkkeellä olo ja uusi avoliitto, eivät teemat rajoita kerrontaa ahtaasti, vaan Mazzarella pohdiskelee omintakeiseen tapaansa muitakin ihmisen isoja ja pieniä valintoja. Kuten sitä, millainen on tyypillinen turisti (ne muut matkustajat) tai millainen ihminen hankkii puutarhatontun (rohkea ja itsenäinen).

Hän ikään kuin rupattelee lukijalle, aiheet vaihtuvat luontevasti ajatusvirran myötä. Esimerkkejä ja anekdootteja riittää. Hän sanookin rakastavansa yksityiskohtia, juuri konkreettiset yksityiskohdat saavat meidät ymmärtämään. Kirkas ajatus tuottaa selkeää tekstiä, ja henkilökohtaisuudet tekevät siitä aidon. Yksi Mazzarellan vahvuuksista on uskallus pistää itsensä likoon omien kokemustensa kautta. Näin hän saa myös lukijan miettimään asioita omalta kohdaltaan.

Isoja ratkaisuja hän on tehnytkin 65 täytettyään: mies, koti ja työstatus ovat vaihtuneet, vuosikymmenien jälkeen. Rohkeutta ei Mazzarellalta puutu, vaikka varmasti yli 80-vuotiaan aviomiehen jättäminen ei ole ollut helppoa itselle eikä ympäristölle. Ainakin yksi pitkäaikainen ystävä on laittanut välit poikki, mikä on kipeä asia, usein kirjoittajan mielessä.

Joskus harmittaa, kun oma ruotsinkielen taito ei riitä lukemaan kirjoja alkukielellä. Menetänkö jotain, en voi tietää. Tosin uskon suomentajan taitoon, onhan professori itse käännökset hyväksynyt.

Mazzarellan suosio näkyy muuten eräällä varmalla mittarilla, jonka tarkistan usein: hänen kirjojaan ei juuri koskaan löydy kirjaston hyllystä, vaan ne ovat aina lainassa.

Merete Mazzarella: Ainoat todelliset asiat. Tammi 2012. Suomentanut Raija Rintamäki.

Blogistanian Globalia -voittajat

Vuoden parhaaksi käännöskirjaksi blogistaniassa valittiin Sarah Watersin Vieras kartanossa. En ole lukenut kirjaa, vielä, mutta vinkkinä muillekin voin kertoa, että ainakin pääkaupunkiseudulla sen saa nopeasti kirjastosta.

Seuraavaksi tulleista kirjoista minulla on arviot. Toiseksi tuli Lionel Shriverin Jonnekin pois, ja kolmannenen sijan jakavat David Nichollsin Sinä päivänä ja Michael Cunninghamin Illan tullen, jota itsekin äänestin.

Kilpailun tulokset löytyvät Karoliinalta.

Blogistanian Finlandia -valittu Katja Kettu Kätilöineen palkitaan Akateemisessa 16.2. klo 17.00. Häntä haastattelee Sallan lukupäiväkirjan Salla Brunou.

Ja olen kuullut huhua, että Ketun jälkeen Akateemisen lavalla olisi Merete Mazzarella. Lisää hyviä syitä olla paikalla!

Blogistanian Globalia

Blogistania valitsi oman Finlandia-kirjansa, ja nyt valitaan paras käännetty kirja 2011. Ehdokkaani Blogistanian Globalia -listalle ovat:

Michael Cunningham: Illan tullen

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Peter Høeg: Norsunhoitajien lapset

José Saramago: Elefantin matka

Ja sitten jännäämään, mikä kirja saa eniten ääniä. Sen saamme tietää huomenna.