Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen

"Ajattelin että mitä joutavia. Nyt se on myöhäistä kaikki. Tuohon ajatukseen sisältyi anteeksianto. Ymmärsin etten voisi herättää muorin syyllisyyttä henkiin ja muuttaa sitä tomuksi."

Jana Kipon tarina ei päättynyt kirjaan Lähdin veljen luo, lukijan suureksi onneksi. Seuraava osa vie yhä syvemmälle tuohon vinksahtaneeseen mutta realistisuudessaan hätkäyttävään maailmaan, jossa nainen elää, toimii ja hoitaa asioita omaan omituiseen, kumman toimivaan tapaansa. Lukija on myyty - jos sellaisia ehtisi miettiä tarinan edetessä. Henkeä pitää pidätellä. Muori-asian tajuavat ensimmäisen osan lukeneet.

Muori oli, no, oli mitä oli. Isäkysymys kai jo melkein käsiteltiin ensimmäisessä osassa. Jäljellä ovat siis Jana ja hänen veljensä, ja sisäsiittoinen pohjoisen kylä. Josta Jana ei pääse irti, koska veli ja jotain, niin, mitä? Kun ei ole paljon, mihin kiinnittyä, kiinnittyy siiheen vähään, mitä on. Ja onko se huono? 

Kylän ihmisillä on ongelmia. Myös Janalla on ongelmia. Kotitalon kohtalo on epäselvä. Oikeastaan kaikki on epäselvää. Silti kertomus etenee, vaikkei sen pitäisi olla loogisesti mahdollista. Jotenkin kirjailija tekee sen, vie tarinaa eteenpäin. Ja tuo siihen myös romanttisia sävyjä!

"Se olin minä minä sanoin. Minä tein sen. Minkä hän olisi voinut kysyä ellei olisi jo nukahtanut. Yritin tappaa kimmorantatalon."

Väkivallalta emme voi välttyä, mutta emme myöskään tekevyydeltä ja aikaan saamiselta. Lukija ällistyy yhä uudestaan tilanteista, joissa kaikki on jo menetetty, mutta ei kuitenkaan. Mistä tämä nainen, Jana Kippo janakippo, ammentaa taidon ja kyvyn luovia eteenpäin? Ja vaistoaa omat tarpeensa ja uskaltaa pyrkiä täyttämään niitä? Tulee mieleen Lisbeth Salander ja muut sankarittaret, vaikka nyt ollaan köyhissä ja kouluttamattomissa oloissa, kaukana kaupunkien ytimistä. 

Smirnoffin ilmaisu on omanlaistaan, teksti hämmästyttävää: se hellii lukijaa, hidastaa tarvittaessa mutta rientää kiihkolla eteenpäin ja on sisällöltään armotonta ja julmaa. Tarina sitoo kaiken yhteen ja pysyy omalla tiukalla tasollaan järkähtämättä. Ehdottoman suositeltava luettava kaikille, jotka eivät hätkähdä tai jotka haluavat hätkähtää. Olen myyty, voiko tällaista olla? Menee yli kaikkien pisterajojen. Ehkä iskee mustimpiin omiin paikkoihin, viiltää terävästi kipukohtia. En tiedä, en ole psykologi, mutta toimii - ja uskon toimivan myös monelle muulle.

Kolmas osa suomeksi, Sitten menin kotiin, on tulossa syksyllä 2022.

Kenelle: Rujoa rakastaville, aitoa hakeville, hämmästymään haluaville, eläytyville ja erilaista etsiville, pikimustaa huumoria sietäville, rankkuutta vierastamattomille hyvän tekstin ystäville. 

Muualla: Samaa kiihkeyttä ja tummuutta kuin aloituksessa, eikä ihmiskuvakaan ole kauniimmaksi muuttunut: Kirjakaapin kummitus.

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen. Suomennos Outi Menna. Tammi 2022.

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki

Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 2015: jo taitavaksi tiedetty Gornick kertoo siinä lisää elämästään, josta luimme aiemmin kirjasta Toisissamme kiinni. 

Erittäin kiinnostavaa. Kaupunki, the City, on New York, kirjailijan kotikaupunki. Lukija pääsee kulkemaan sen kaduille ja kaupunginosiin, joissa Gornick liikkuu, niin fyysisillä kävelyillä ja muilla matkoilla kuin ajatuksissaan, henkisessä kasvu- ja elinympäristössään. Olipa hieman monimutkainen lause, mutta niitä löytyy kirjastakin. Teksti on niin tiivistä ja paljonpuhuvaa, ettei sitä voi silmäillä - joutuu jotkut kohdat jopa lukemaan uudestaan, jotta viesti selviäisi. Suomennoksella on tietysti osuutensa, mutta jo aiemmasta tiesin, ettei Gornick höttöile eikä ainakaan aliarvioi lukijaa itsestäänselvyyksien selittämisellä.

Kirjailija kertoo itsensä löytämisestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, joka vaivasi häntä pitkälle aikuisuuteen. Epämääräinen mutta vahva tyytymättömyys: tila, jossa lasi on aina puoliksi tyhjä. Ystävä Leonard on samanhenkinen, ja he keskustelevat aiheesta viikoittain.

"Minulle ja Leonardille on yhteistä vahingon politiikka. Meissä molemmissa palaa kiihkeän kirkkaan tunne siitä, että olemme syntyneet ennalta määrättyyn yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen. Meidän kiinnostuksemme kohde on elämätön elämä." 

Pian muodostuu kuva ihmisestä, joka etsi itseään vääristä paikoista, ainakin vääristä ihmisistä; aivan kuin merkityksellisyyden tunne voisi tulla ulkopuolelta. Ehkä joskus voikin, mutta ei Gornickin tapauksessa. Siitä kertovat hänen kokemansa lyhyet avioliitot ja nopeasti katkenneet tai vain haipuneet muut ihmissuhteet. Pikku hiljaa hän oivaltaa tämän. On tunnettava itsensä paremmin, oltava sinut minän kanssa, jotta toiveet toisen suhteen voivat toteutua. Mitä hän todella haluaa?

"Mitä jos tarvetta vakaaseen läheisyyteen uhkaa kaiken aikaa yhtä suuri ellei suurempikin tarve epävakauteen? Miten silloin käy?"

Kirja muistuttaa paljon Merete Mazzarellan pohdiskelevaa, suorasukaisen kommentoivaa, hiljaisen humoristista, kirjallista ja anekdootteja tulvivaa tyyliä. Päähenkilö eli kirjailija itse ei välttämättä etsi lukijan hyväksyntää eikä halua näyttäytyä erityisen hyvänä tai mukavana ihmisenä. Hän on oikeastaan aika ärsyttävä. Toisaalta, syy voi olla ovela. Hän kertoo olevansa "terapeuttisen kulttuurin" lapsi:

"Nykyään emme pyri näkemään toisissamme parhaita puoliamme, puhumattakaan siitä, että pyrkisimme vahvistamaan niitä. Päinvastoin, nykyään ystävyyden siteitä vahvistaa nimenomaan avoimuus, jolla tunnustamme emotionaaliset vajavaisuutemme - pelon, suuttumuksen, nöyryytyksen. Mikään ei vedä meitä lähemmäs toisiamme kuin se, kuinka avoimesti pystymme kertomaan syvimmistä häpeänaiheistamme toisillemme."

Vetääkö hän puoleensa? Tekstillään, kyllä. Huumorista esimerkki löytyy muun muassa ihmettelyssä siitä, miksei hänen suhteensa Mannyyn onnistunut. Miksi he kokivat toisensa kovin erillisiksi?

"Olimme molemmat kunnollisia, älykkäitä, lukeneita. Äänestimme molemmat samaa puoluetta, luimme samat kirja-arvostelut New York Timesista. Kumpikaan ei ollut töissä kiinteistöbisneksessä eikä kaupungin hallinnossa. Mikä siinä oikein meni vikaan?"

Kirjan nimi viittaa George Gissingin teokseen The Odd Woman. Feminismin nimeen vannova Gornick samastui tämän henkilöihin, jotka pyrkivät löytämään "sukupuolten välisen aidon kumppanuuden" ja tasa-arvon jo 1800-luvun lopulla, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Kirja mainitsee lukuisia muita teoksia ja tekijöitä, joiden tunteminen ei ole välttämätöntä lukijalle, en ainakaan itse kokenut niin: osan tunsin ennestään, olennaisimpien yhteydet ajatteluunsa Gornick selittää. Ja sen, miten hänen tasa-arvoajattelunsa on muuttunut vuosien myötä. 

Antoisa syväluotaus itseen, ystävyyteen ja parisuhteen muodostumiseen yleensä, ja erityisesti kirjailijan elämään New Yorkissa. Pääsemme muun muassa seurapiiritapahtumiin ja 11/9:n jälkeisiin tunnelmiin kaduilla. Niin, kadut: niiltä Gornick poimii jatkuvasti pieniä tarinoita ja havaintoja.

"Katu on jatkuvassa liikkeessä, ja sitä liikettä on pakko rakastaa."

Aiemman kirjan lukeneet saattavat kaipailla kirjailijan äidin kuulumisia. Kyllä, myös hänet tavataan kirjassa, johon mahtuu paljon pienestä sivumäärästä huolimatta. 

Kenelle: Kaupunkielämän ystäville, parisuhteen haasteita pohtiville, Merete Mazzarellasta pitäville, tiiviin ja taitavan tekstin ystäville. 

Vivian Gornick: Erikoisen naisen kaupunki. Muistelma. (The Odd woman and the City). Suomennos Arto Schroderus. Gummerus 2021. 

Sain kirjan kustantajalta.

Merja Mäki: Ennen lintuja

Ei enää yhtään evakkotarinaa tai sotakokemusta, kiitos! Ensireaktioni kirjaan, jonka kustantaja lähetti. Gummeruksen taitavan kirjavainun tuntien aloin kuitenkin lukea ennakkokappaletta, ja se yllätti. Ei ikinä -periaate vahvistui jälleen poikkeuksella. Kirjan mainosteksti tuli lukijallekin todeksi: ei sota pienen ihmisen toiveita kuuntele.

Kyllä, on luettu ihmisten ja eläinten kammottavista matkoista sodan jaloissa, viimeksi Tommi Kinnuselta ja Rosa Liksomilta. Alli kulkee eri suuntaan kuin edelliset: Karjalasta Seinäjoelle. Eli pois valloitetulta alueelta. Lapsena tunsin perheitä, jotka olivat siirtyneet uuden rajan tälle puolelle ja eläneet pitkän elämän sen jälkeen. Kaveerasin heidän lastensa ja lastenlastensa kanssa, mutta aihe ei tullut koskaan puheeksi.

Yli 400 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa ja muuttamaan uusiin oloihin Karjalan luovutuksen yhteydessä: isovanhempiamme, heidän vanhempiaan tai vähintään näiden naapureita. Lähellä on, vaikkei sitä tule välttämättä ajatelleeksi. Moni toivoi ja uskoi vielä tuolloin pääsevänsä palaamaan ja palasikin, vaikka joutui lähtemään taas. 

Alkuosa on sitä "samaa" evakkotarinaa, tässä Laatokan rannalta Pohjanmaalle, ja täpärää selviytymistä. Riipivää äidin ja tyttären suhdetta, lopulta pakkolähtö perheestä. 

"Sellaisesta solvauksesta kaikki järkeni hävisi, ja teki mieleni vain loukata äitiä niin pahasti kuin kykenin. - Itsehän päästit kaksoset sotaan! Ja vielä alaikäisinä! Käskit minua oikein saunan lämmittämään ennen poikien lähtöä, ja sitten Aatos... 

Aatos kaatui. Aatos tapettiin kylmälle hangelle. Ruumis jäi viholliselle. 

- Äidin luvalla Aatos käveli kuolemaansa! 

Olin mennyt aivan liian pitkälle."

Alli lähtee viemään kälyään sotasairaalaan synnyttämään ja jää sille tielleen. Kun Mäki pääsee kertomaan nuoren Allin elämästä Seinäjoella, lukija viimeistään terästäytyy. Alli ei ole kuka tahansa. Hänen tarinansa on raskas, mutta raikkaasti kerrottu. Eivät nuoret nyt eroa silloisista, ja Mäki onnistuu ylittämään sukupolvien erot ja historian taakat ihmistä kuvaamalla. Jos Allin aikoina olisi ollut some, voin kuvitella hänen päivityksensä - niin elävä kuvaus on. 

Alli on köyhän kodin kouluttamaton tyttö. Mutta kun sotasairaala pestaa hänet vastaamaan puhelimeen, hän löytää tehtävänsä ja on pian osa sairaanhoito-opiskelijoiden yhteisöä, haaveilee jopa hoitajan työstä. Käytännön hoivatyöt sujuvat, ja onhan hänellä vauvakin huolehdittavana, tosin ei itse tehty. Vaikka hän saa ystäviä ja tukijoita, on Allilla aina ulkopuolisuuden tunne. Hänen kokemuksensa ovat niin erilaiset kuin muiden tyttöjen, eikä hyvää juuri ole osaksi langennut. Ja kotirannoille on ikuinen ikävä. 

"Jos olisin ollut kotona, meri lohduttaisi. Itkisin Laatokkaan oikein sydänitkua, ja kyyneleet kuljettaisivat surun sisältäni meren suolaksi."

Käy kuten tytöille usein käy: hän tapaa miehen, onneksi hyvän. 

"- Kuvitteletko sinä todella olevasi herrasmies? suutuin. Oli Vilhon vuoro ällistyä. - Kyllä, tuhahdin. - Sinä raukka luulet, että pelastat minut. - Mihin sinä sitten olet menossa? Olin reviiriäni puolustava koira, etutassut eteen työntyneinä, kyyryyn painunut niska ja pörhistyneet niskavillat.

- Minäpä kerron sinulle: olen nainen, joka ei pelastamista tarvitse! Olen paennut pommituksesta, vaaninut desanttia Laatokan jäällä ja tuonut lehmän elävänä koko maan halki!"

Alli ei olisi Alli, jos kaikki sujuisi tavallisesti ja helpon kautta - ja onhan aikakin poikkeuksellisesta - mutta toivoa on. Ehkä parempaan päin? Kelpo seikkailun ja kehityskertomuksen on esikoiskirjailija pöytään läväyttänyt. Luontevaa kieltä ja kuvausta, joka toimii.

Kenelle: Historiaa sietäville, nuoren naisen kasvutarinasta uteliaille, kiinnostavaan kirjailijaan tutustuville. 

Muualla: Kirjakko ruispellossa sanoo lukukokemustaan hyvin tunteelliseksi. 

Merja Mäki: Ennen lintuja. Gummerus 2021. 

 

Dekkareita parhaasta päästä

Luen dekkareita, kun olen väsynyt, kun en jaksa perehtyä tietoon tai vaativaan kaunoon, kun haluan nollata, kuluttaa aikaa ja viihtyä. Selkeä asetelma - joku kuolee, joku selvittää, joku on syyllinen - on rentouttava. Parhaimmillaan dekkari on antoisa lukukokemus monipuolisine henkilöineen ynnä ajankohdan ja ympäristön kuvauksineen, tylsimmillään kankea ja kalsea, pinnallinen rikostarina.

Parhaasta päästä on britti Elly Griffits: hänen päähenkilönsä Ruth Galloway on tullut tutuksi vuosien mittaan, vaikken kaikkia sarjan kirjoja ole lukenut. Luin peräperää sekä alkuvuodesta (2021) suomennetun Maan alla -osan että seuraavan sarjan ensimmäisen osan, uuden päähenkilön esittelevän Muukalaisen päiväkirjat -kirjan.

Ruth Gallowayta palkitsee kiinnostava työ poliisia avustavana arkeologina, rakkauselämä puolestaan ei: suhde Nelsonin kanssa on oudossa vaiheessa, vaikka heillä on yhteinen tytär. Mies on tahollaan naimisissa, ja muutakin mietittävää ilmenee. Maan alta löytyy luita, joiden alkuperä johtaa paikallisen asunnottomien yhteisön kuvioihin ja pienehkön paikkakunnan ikäviin ilmiöihin. Ja niin, Ruthin parisuhdehuoliin. Seuraavaksi pitää lukea Musta enkeli, jossa saanemme valaistusta mutkikkaaseen tilanteeseen. Ehkä jopa lopullisia ratkaisuja - ymmärsinkö oikein, että sarja päättyy siihen, kymmenenteen osaan? 

Uuden sarjan avauksessa tutustumme rikosylikonstaali Harbinder Kaueriin. Hän on nuorempi, ajankohtaisempi ja lähes kaikin tavoin erilainen kuin Ruth. Muukalaisen päiväkirjat on hieman hassu nimi, sillä tiedämme päiväkirjojen kirjoittajan alusta asti - mutta emme sitä, kuka opettaja Claren päiväkirjoihin käy lisäilemässä omia merkintöjään. Karmeusastetta nostaa se, että merkinnät ilmestyvät aina jonkin väkivaltaisen tapahtuman yhteydessä, joita Claren lähistöllä tapahtuu.

Elly Griffitsin piti tulla Helsingin kirjamessuille 2021: sattuneesta syystä hän oli kuitenkin läsnä vain etänä. Mukava oli hänet silti tavata näinkin, kuulla ajatuksia kirjoittamisesta ja ihailla rutinoituneen esiintyjän luontevuutta. Hilpeyttä yleisössä ja kirjailijassa herätti Hesarin uutinen, jonka mukaan messuille saapuisi itse Ruth Galloway!  

Elly Grifftsin kirjoissa vetoaa inhimillinen ote: hänen kirjoissaan on lämpöä. Sitä ei ole kaikissa suosituissa dekkareissa tai dekkarisarjoissa, joista suositut tuppaavat olemaan kalseita. Muovisia jopa, kun mietitään joitakin vaikkapa ruotsalaisia huippudekkaristeja, jotka tekevät erinomaista tekstiä ja viihdettä, mutta mieleen jäämättä. Toisaalta, muistiin painuminen ei ole niiden ykköstehtävä. 

Sofie Sarenbrandt on ruotsalainen dekkaristi, jonka Emma Sköld -sarja on pidetty, ja sama on omakin kokemukseni. Näitä lukee sujuvasti, mutta pakko myöntää, ettei mitään mieleen jää (kuin ehkä painajaisiin?). Luin Lepää rauhassa -osan, joka tuo mieleen kylpylämuistoja. Tapahtumat alkavat tunnetun näyttelijättären turmasta hyvätasoisessa allaspaikassa. En ole kylpyläihminen, muttei käynneiltä voi välttyä riittävän kauan eläneenä. Yksi parhaista muistoista on tapaus, jossa matkanjärjestäjän sotkettua hotellivaraukset minut ohjattiin ökyrikkaiden luksuskylpylään Virossa. Niin hieno sisustus, etten edes tekniikan namiskoita löytänyt kuin pitkän etsimisen jälkeen! Ympäristö oli ylellinen, tosin itse en ollut, arkivaatteissani. Mutta niin ylevää oli, ettei sekään herättänyt huomiota. Mainio kokemus. Ja kirja sujahtaa sulavasti viihteen tarpeeseen. Se on kuulemma sarjan ensimmäinen, mutta käännettiin suomeksi jostain syystä vasta viime vuonna, vaikka myöhemmin ilmestyneitä oli suomennettu jo liuta aikaisemmin.

Anu Patrakka on tuttu Portugalin kuvaaja, eikä uutuus tuota pettymystä maisemien ja matkahaaveiden maalailussa. Porton kaupungin murhatarina on nautittava kirjallinen matka Atlantin rannoille, vanhojen talojen ja katujen keskelle. Jossa on suuren ajan vuodesta lämmintä, mutta kauniit kaakeloidut seinät ovat talvisin jääkaappikylmät, käy ilmi, ja paikalliset suosivat kuumavesipulloja ja sängyssä pysyttelyä. Kylmää kyytiä saa myös poliisi selvittäessän outoja kuolemia kirkon piirissä. Katolisuudesta käytännössä saattaa lukija myös oppia jotain; Patrakka panostaa paljon paikallisten tapojen, ajattelun ja arjen kuvaukseen. Päähenkilö on rikosetsivä Rui Santos, kuten aiemminkin. En kuitenkaan suosittele aloittamaan sarjaan tutustumista tästä osasta, vaan sarjan alusta tai vaikka kirjasta Syyllisyyden ranta tai Häpeän aukio. 

Anu Patrakka: Katumuksen kallio. Into 2021. Kansi Perttu Lämsä.

Elly Griffits: Maan alla (The Chalk Pit). Tammi 2021. Suomennos Anna Kangasmaa. Kansi Markko Taina. 

Elly Griffits: Muukalaisen päiväkirja (The Stranger Diaries). Tammi 2021. Suomennos Cristina Sandu. Kansi Markku Taina.

Sofie Sarenbrant: Lepää rauhassa (Vila i frid). WSOY 2021. Suomennos Leena Virtanen. Kansi Ingrid Vonk.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Joel Haahtelan kirkas, kuulas kieli soljuu hienoimmillaan kolmen pienoisromaanin sarjan päättävässä kirjassa. Kertojamies saa kotiinsa Helsinkiin pyynnön hakea veljensä Ilja sairaalasta - Israelista! 

"En oikeastaan ollut yllättynyt kun sain puhelinsoiton Jerusalemista: samanlainen soitto olisi voinut tulla mistä päin tahansa ja milloin tahansa, sillä Ilja oli ihminen, joka ei kerta kaikkiaan sopinut muotteihin, joita maailma tarjosi. Mehän synnyimme tämän elämään villeinä yksilöinä, jossain määrin vaarallisina tapauksina, jotka tuli kesyttää ja muokata kollektiiviin sopiviksi, ja siksi meillä oli lastentarhat, koulut, tarinat, lait, vankilat, lääkitykset ja psykoterapiat. Vaikka maailmaan jäi silti ihmisiä, jotka lipsahtelivat yhteiskunnan sormista, takertuivat elämän reunoihin kuin ohdakkeet."

Kertoja katsoo tarpeelliseksi selitellä läsnäoloaan taksikuskille Jaffa-kadulla, sukulaista hakemaan. Taksikuski lausuu arvoituksellisesti: I once had a nephew, mutta vaikeni kesken lauseen. Tämä vie kertojan ajatukset aivan luontevasti ihmisyyden kautta kadonneeseen paratiisin, joka ehkä oli sijainnut juuri Jerusalemin kohdalla.

"Ja kaiketi meistä jokainen kaipasi paratiisia, ehkä se oli jotain, mitä jo ensimmäinen ihminen oli tuntenut kun hän oli kipeästi käsittänyt oman epätäydellisyytensä ja puutteensa."

Mies käy veljen luona sairaalassa - vielä pari päivää toipumista - ja asettuu asumaan tämän asuntoon. Katolla hän tapaa Miháilyn, vilttiin kääriytyneen naapurin. Kertoja on sosiaalisesti taitava, ja osaa solahtaa paikalliseen elämään sopivan kiinnostuneesti, avoimin mielin ja luottavaisesti. Se palkitaan, miehet ystävystyvät. Miháily antaa hänelle avaimen, jonka Ilja on jättänyt hänelle säilytettäväksi.

Lapsuuden ja nuoruuden muistot häilyvät läsnä, kun mies kotiutuu ja tutustuu paikallisiin. 

"Enkä muista milloin viimeksi olin joutunut sellaisen sydämellisyyshyökkäyksen kohteeksi, tuskin koskaan elämässäni."

Iljan lääkäri Elsiheva tekee mieheen vaikutuksen. "Jos ihmisillä tosiaan oli armonlahjoja, hänelle oli annettu sellainen." Veli pääsee sairaalasta. Molemmat vaikuttavat etsivän jotain: ehkä Jaakobin portaita, joista mies näki kartantapaisen veljensä papereissa. Isoisän vanhassa muistikirjassa oli myös oudon yksityiskohtaisia piirroksia kaikkein pyhimmän sisältävästä temppelistä Jerusalemissa - sen sanottiin olevan Jumalan olinpaikka ennen kuin hän päätti jättää maan ihmisineen. Kirja vilisee pyhien paikkojen nimiä ja ympäristön kuvausta. Oikealla Golgata, vasemmalla Öljymäki ja niin edelleen.

"Olin aina pitänyt vieraista kaupungeista, ja ehkä rakkauteni niitä kohtaan liittyi uuden alun mahdollisuuteen, vapauden toiveeseen."

Ei aivan vapaalta vaikuta, historian ja kulttuurin painosta ainakaan! Mutta vastapainoksi tai täydennykseksi: mainittu on myös Lontoon Tate Modern ja Rothko, Billy Wilder, Dead Kennedys ja Bach. Ja veljesten isän kiintoisat tarinat historiasta, joita he edelleen muistelevat. Mereen vajonneeseen kuningaskunnat Atlantis, Caer Wyddno ja Tyno Helig! Ja niin, tietysti ne portaat, Jaakobin. Joiden sanotaan symboloivan ihmisen ja Jumalan yhteyttä, ehkä jopa johtavan siihen. Raamatussa ne taisivat olla tikapuut. Jotain niiden avulla kuitenkin etsitään. 

Hieno ja ehjä kokonaisuus moninaisuudesta huolimatta; kaunis kieli ja monet terävät, ajatteluttamaan jäävät ajatukset kiehtovat. En ole hengellinen tai uskonnollinen - siitä kiinnostuneille tapahtumapaikka tarjonnee paljon - mutta henkisyys ja jonkin arkista näkymäämme suuremman läsnäolon vihjaus vetoaa vahvasti.

Aiemmat pienoisromaanit: Adèlen kysymys, Hengittämisen taito

Muuta Haahtelaa: Mistä maaailmat alkavat

Kenelle: Kauniin kielen ystäville, henkisyydestä innostuville, kirjallisesti matkaileville. 

Muualla: Ihastuttava, koskettava, sanoo Mummo matkalla.

Joel Haahtela: Jaakobin portaat. Otava 2021. Kansi Päivi Puustinen, kuva Kodin kuva-Raamattu.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys voitti Runeberg-palkinnon 2022. Vietnamilainen kirjailija kirjoitti teoksen ruotsiksi, ja sen suomensi Outi Menna.

Mielenkiintoinen kurkistus maahanmuuttajan maailmaan! Suomessa on vietnamilaisia kymmenisen tuhatta, ja heitä tapaa paljon pääkaupunkiseudulla. Ilmeisesti myös Pohjanmaalla, sillä Pietarsaaressa asuu kirjan minä-kertoja, nuori poika äitinsä Mán ja isoveljensä Hieun kanssa. Eletään videokasettien ja markkojen aikaa.  

"Toisinaan aavistin sen jo varhain illalla: repaleisia pilviä ympäröivän hopeisen hohteen, joka sai sisäpihalla kasvavan puun hehkumaan ihmeellisesti. Kun sitten makasin sängyssä ja olin nukahtamaisillani, tuo sama hehku levisi koko näkökenttääni, uneni paljastuivat ennen kuin ehdin nähdä niitä ja heittelehdin kuvasta toiseen, muistoihin jotka eivät olleet omiani; minä kuljin valossa."

Heidän ystäviinsä kuuluvat muun muassa Lan Pham, johon he tutustuivat tämän toimiessa tulkkina perheen muutettua Suomeen. Gunnel on paikallinen puuhanainen, joka auttoi heitä käytännön toimissa alkuun - mukava mutta rasittava, tuumii Má - ja Tei-Tei-täti, joka ei koskaan nuku ja joka näki leopardin Pietarsaaressa.

Äiti ja Hieu ansaitsevat poimimalla mustikoita äidin vakityön lisäksi, ja Lan Pham yrittää keksiä oikeaa sanaa kuvaamaan ihmeellistä ilmiötä, jossa metsä muuttuu siniseksi marjoista. Malin "paasaa" biologiasta opettajana ja vie pojan luokkansa kanssa luontoretkelle tutustumaan kasveihin ja punkkeihin - viihdyttävä jakso. Kirja koostuukin pienistä kertomuksista, vaikutelmista ja havainnoista, juonta siinä ei ole.  

Pojan elämä on tavallista lapsen elämää jalkapalloharrastuksineen ja isoveljen ihailuineen äidin tarkan valvonnan alla. Eikä sittenkään tavallista, suomalaisesta näkökulmasta, sillä katsanto on ulkopuolisen ihmettelevä. Sää. Koulu ja pänttäys. Isoveljen teinielkeet ja -toilailut. Juodaan paljon teetä, pelataan korttia, tupakoidaan. Hieu passitetaan koulupsykologille, ja äitiä huvittaa psykologinaisen huivi jostain syystä: Huivi! Pitihän se tietää. Niin naiivia väkeä ne valkolaiset... Kuvittelevat, että kaikesta voi aina puhua... Ja suomalaisten kummallinen kirkkaan valaistuksen tarve ihmetyttää perhettä.  

Vietnamilaiset janoavat kulttuuria, kertoo poika, ja kun Má hankkii vietnamiksi dubattuja elokuvia, koko yhteisö jonottaa vuokraamaan niitä katsottavikseen. Má on kekseliäs ansaintakeinojen suhteen!  

"Má on tehnyt laskelmia: hän on arvioinut menot ja tulot ja kertonut tietonsa muille. Hänen ajatuksensa lähtevät helposti laukkaamaan, hänestä jonot kuulostavat ideana hyvältä - kaikki puhuvat siitä kuinka niitä pitäisi välttää, mutta hänelle ne antavat toivoa: ne toimivat merkkinä jostain, eräänlaisina jännityksen nostattajina."

Alkusivut luettuani en ollut vakuuttunut teoksen kirjallisista ansioista, mutta kieltämättä aihe veti mukaansa, samoin oudonoloinen mutta ilmeikäs kielenkäyttö. Ihmettelin asioita samaan tapaan kuin kertojapoika omiaan, enkä kaikkea suomalaisen kulttuurin edustajana edes ymmärrä. Mitä hauskaa huivissa oli? 

Kenelle: Tämän päivän lukijoille, maahanmuuttajien elämästä kiinnostuneille, kulttuureja tutkiville. 

Muualla: Kirjaluotsi hämmästyi kirjan lopussa ja toivoo tarkkailijakertojan oppivan jotain tarkkailustaan. 

Quynh Tran: Varjo ja viileys (Skugga och svalka). Suomennos Outi Menna. Teos / Förlaget 2021.

Olen samoilla linjoilla Runeberg-valintaraadin kanssa siinä, että peukutan kirjan katsetta tähän päivään ja tulevaan. Mutta niin on myös Emma Puikkosen hienossa Mustassa peilissä, jonka aihe on mitä tärkein: ilmastonmuutos ja fossiiliset polttoaineet. Olisin suonut sille nostetta palkinnon myötä, toivottavasti jo ehdokkuus sitä tuo. 

Romaaneista ehdolla olivat myös Niillas Holmbergin Halla Helle, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Kaj Korkea-ahon romaani Röda rummet / Punainen huone ja Matias Riikosen Matara. Lisäksi ehdokkaina oli kolme runokokoelmaa: Susinukke Kosolan Turkoosi vyöhyke, Martina Moliis-Mellbergin Falk ja Kaija Rantakarin Salit sekä Suvi Vallin esseekokoelma Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja.

Rachel Cusk: Toinen paikka

M asuu marskimaalla meren äärellä jossain päin läntistä maailmaa. Hän on jättänyt taakseen entisen elämänsä aikuista tytärtään Justinea lukuunottamatta ja on onnellisesti naimisissa Tonyn kanssa tämän kotiseudulla, aivan muualla kuin M ennen eli. Toisessa paikassa siis. 

Mutta toinen paikka parin kielenkäytössä viittaa taloon, jonka he löysivät mailtaan unohdettuna ja rähjäisenä ja kunnostivat sen käyttökelpoiseksi, vieraita tai omia irtiottojaan varten. (Meillä sitä sanottaisiin kesämökiksi tai vapaa-ajan asunnoksi.) Kun M näkee taiteilija L:n maalauksia pariisilaisessa galleriassa, ne herättävät hänessä suuria tuntemuksia. Hän näki yksinäisyytensä, "sen lahjan ja taakan", itsensä olevan olemassa. 

"Sydämestäni kohosi kuin äänetön katkera itku nähdessäni tämän intohimon kuvan, joka tuntui määrittelevän kaiken sen, mitä en tiennyt elämästä enkä varmaan koskaan saisi tietääkään."

M hullaantuu maalauksiin ja kutsuu L:n vierailulle - olihan hän aiemminkin majoittanut taiteilijoita ja tarjonnut heille toista paikkaa väliaikaiseksi työtilaksi. Ja hämmästys, L sanoo tulevansa! Mutkien jälkeen, mutta hän tulee, mukanaan Brett, jonka tulosta M ei ilahdu. Vieras pari asettuu toiseen taloon. 

Suuret odotukset eivät täyty, ainakaan siten kuin M kuvittelee. En usko hänen odottaneen romantiikkaa L:n taholta, mutta jotain hän odotti, ehkä selitystä sille, miksi M on sellainen kuin on. Mistä taiteilija sen voisi tietää? Vai tietääkö sittenkin? L ei suostu M:n asettamaan rooliin, mikä aiheuttaa hämmennystä. Uuteen sosiaaliseen kuvioon tottuminen on kivuliasta, mutta vie kaikkia mainittuja elämässä eteenpäin, tulkitsen. Jokaisesta heistä Cusk kertoo sopivaksi katsomansa määrän.

Pidin tarinasta paljon. M on inhimillinen ja ymmärrettävä (varsin kummallista, kun kyseessä on keski-ikäinen, toista liittoaan toisessa ympäristössä elävä, merkityksiä etsivä nainen), Tony ja tytär Justine selkeitä ominaispiirteineen ja suhteessaan M:ään. Jopa Brettistä hahmottuu erittäin ihmisellinen kuva, vaikkei siltä alkuun tunnu. Vaikein on L. Hänelläkään ei ole helppoa. Ehkä Cusk halusi repiä alas taiteilijuuden ikonisointia tai valottaa realistisesti odotuksia taiteen kuluttajilta sen tekijöitä kohtaan? Tulkitsen enemmän niin, että kuka vain käy, kun opastusta ja oikeutusta omaan olemiseen kaipaa epätoivoisesti. Vaikka tuntemattomalta taiteilijalta.  

"Seisoimme jonkin aikaa hiljaa, ja alkaessaan taas puhua L jatkoi lapsuudestaan kertomista, niin että tuntui kuin hän olisi siirtänyt keskeytykseni kohteliaasti syrjään. En usko että hän teki niin siksi, ettei kyennyt kiinnostumaan toisista ihmisistä - olin varma että hän oli kuunnellut tarinaani tarkoin. Hän ei vain suostunut pelaamaan empatiapeliä, jossa ihmiset yllyttävät toisiaan paljastaakseen omat haavansa. Hän oli päättänyt selittää itseään minulle, siinä kaikki, ja oli minun asiani, mitä annoin hänelle vastalahjaksi."

Cuskin kieli maalaa avarasti ja tarkasti yhtäaikaa. Se pakottaa ymmärtämään niin taiteen, naiseuden kuin eri ikäkausien pohdintoja, haasteita ja erilaisia ratkaisuja. Lauseita on luettava ajatuksella, ja suomennoksen kieli on viisasta. Uskon, että alkuperäinen hienous välittyy erinomaisesti. 

Toinen paikka on ihmisen sisällä, sanoo Cusk sitä sanomatta. Ja tavoittelemme aina jotain, mikä auttaisi meitä ymmärtämään sitä. Vaikka kirja on hieman "kirjallinen" - kuten tehty kirjemuotoon, M:ltä jollekin tuntemattomaksi jäävälle Jeffersille - se kolahtaa minuun vahvasti. Kirjemuoto toisaalta sopii Cuskin tyyliin aiemmissa teoksissa, joissa päähenkilöä etäännytetään lukijasta muilla keinoin. Ei suoraa kontaktia. 

Cusk kertoo kirjan olevan velkaa teokselle Lorenzo in Taos. "Se on vuonna 1932 julkaistu muistelmateos, jossa Mabel Dodge Luhan kertoo D. H. Lawrencen oleskelusta hänen luonaan Taosissa, New Mexicossa. Minun versioni - jossa Lawrencen hahmo on taidemaalari eikä kirjailija - on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Mabel Dodge Luhanin hengelle."

En tiedä tuosta muuta, mutta tämän tiedän: Cusk on todella taitava.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Koosteessa Cuskin Kunnia

Kenelle: Taiteilijuutta kavahtamattomille, tiheän kielen ystäville, itseään ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Tuijata sanoo Cuskin selkeyden ja kielen hivelevän. Uskomattoman upea kirjallinen tapaus: Mitä luimme kerran -blogi. 

Rachel Cusk: Toinen paikka. Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2021. Kannen maalaus Henni Alftan ja typografia Jussi Karjalainen.