Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

Tietyssä iässä alamme muistella elämämme merkkipaaluja ja miettiä, tuliko tehtyä eri käänteissä viisaasti vai mokattua. Myös viittäkymppiä lähestyvä helsinkiläinen antikvariaatin pitäjä Lasse on siinä iässä, ehkä tietämättään, vakiintuneissa kuvioissaan, joihin hän on tyytyväinen. Mutta opiskeluajan rakkauden kohteen tapaaminen sysää hänet uuteen vaiheeseen.

Tai ei sysää, sillä hän itse haluaa uudistaa suhteensa Marjaan, jonka tapaa kirjakaupassaan Vuorimiehenkadulla vuosikymmenien jälkeen. Marjan avioliitto Nokian johtajan kanssa vetää viimeisiään eikä Lassella ole vakituista kumppania, joten hetki on molemmille otollinen. Suhteesta muodostuu nopeasti tiivis ja intiimi.

On kaunista lukea kahden aikuisen rakkaudesta. Lasse kertoo siitä niin tarkasti, että lukija imeytyy mukaan tunnelmaan. Se koostuu läheisyydestä, molempien tarpeeseen vastaavasta intohimosta ja seksistä, riemusta toisen tuntemisesta ja olemassaolosta. Turvallisissa puitteissa - kumpikaan ei ole mikään seikkailija.

"Silti ihmisistä useimmat kokevat suurimman osan elämästään jollain tavalla ohjaavansa sitä, minäkin. Kun puhutaan eksyksissä olemisesta, tarkoitetaan vaiheita, jolloin illuusio kontrollista hetkellisesti syystä tai toisesta romahtaa. 
Voisin kai ajatella, että eksyin tavatessani Marjan uudestaan. Rakastuminen on itsensä kadottamista ja siis väistämättä eksymistä, sen takia kävi niin kuin kävi."

Marja järjestelee avioeroaan ja muuttoaan Jounin luota Haukilahden kivilinnasta Huvilakadun kaksioon, lähelle Lassea divareineen. Muutto tapahtuu kesän kuumuudessa, mikä sopii täydellisesti lukuajankohtaani. Lasse kertoo, että hiki virtaa jo istuessa saati tavaroita kanniskellessa.

"Mutta samaan aikaan heinäkuun lämpö tuntui paremmalta kuin minään kesänä aiemmin tai koskaan sen jälkeen. Se sopi tunnelmaan, täydensi ja vahvisti sitä. Keskikesä on aina eräänlainen seisake, poikkeus vuodenkierrossa, ja minä ja Marja olimme omassa kahdenkeskisessä kuplassamme tämän keskikesän kuplan sisällä.
Ei se mitään elokuvaa ollut, eihän elämä koskaan ole. Ei varsinkaan silloin kun sitä elää, muttei muistellessakaan. Jollain erikoisella tavalla kirjallisuus parhaimmillaan onnistuu pelkästään sanoilla tavoittamaan inhimillisen olemassaolon ytimen, kun taas elokuva kaikista käytettävissään olevistaa keinoista huolimatta, tai sitten juuri niiden runsauden takia, jää sittenkin sen pintaan. Elokuvassa on ikään kuin liikaa."

Kirjarakkaus on osa Lassea, ihmissuhteita pysyvämpi, ja kirjoista ja kirja-alastakin puhutaan teoksessa paljon, mikä ilahduttaa lukijaa. Mutta enemmän puhutaan ihmisistä: Lassen nuoruudesta ja "uskonhypystä" antikvariaatin pitäjäksi, jonka hän sanoo pelastaneen hänet eksyksistä kaupan tuoman vastuun ja rajojen myötä. Kaupan apulaisesta Hanssonista, josta kehkeytyy Lasselle jonkinlainen oman pojan vastine. Marjan äidistä, pojistakin. Jounista, jonka elämä maan suurimman yrityksen johdossa muistuttaa Nokian kulta-ajasta. 

Ajankuvassa eletään pääosin 90-lukua ja seuraavaa vuosikymmentä, nuoruuden muistelun lisäksi. Tuttuja ilmiöitä ja paikkoja ainakin helsinkiläisille vilisee: uusmediayhtiöiden osakkeiden jonotus, Lambourghinit Uudenmaankadulla, klubit ja hillitön juhliminen. Kosmos, Kappeli, Stockmann. Määrätietoista etenemistä uralla ja elämässä. Riskejä, harkittuja tai ei. Silti turvan hakemista, vastausta syvimpään yksinäisyyteen.

"Sitäkö minä siis etsin: pelastusta? Ehkä juuri sitä ihmiset rakkaudesta yleensäkin etsivät."

Lasse ja Marja löytävät vastauksen toisistaan, mutta auvo ei voi kestää samanlaisena vuosia, tiedämme, mutta voiko rakkaus silti säilyä? Mitä he toisistaan etsivät, mitä saavat? Lasse sanoo olevansa mielensä vanki, ja tämä kiteyttää hänen ajattelunsa rakkaudesta:

"Aloin ajatella, ja sen jälkeen en osannut lopettaa. Siinä on jotain perustavalla tavalla väärin, sillä elämä ei ole ajatuksissa. Se on kosketuksessa. Vartaloissa. Ruumiillisissa tuntemuksissa. Elämä on fyysistä, se on aistillista, se on tuoksuja, nesteitä ja eritteitä, joina rakkaus, abstrakti sana, tulee lihaksi, ja verrattuna tähän todelliseen elämän ajatukset ovat vain elämän kalpeita varjoja, joista ihminen, varsinkaan minun kaltaiseni, ei kuitenkaan ikinä pääse eroon, kosketuksen hetkellistä unohdusta seuraa aina ajatus.
Marjan kanssa minä tämän tajusin."

Ehkä kaikkea ei tarvitse kertoa nyt tai huomennakaan, mutta on tajuttava, että tiettyjen asioiden kertomattomuudella on seurauksensa, minkä Lasse saa kokea. Lasse ajattelee tosiaan liikaa, niin paljon, että hän voi hämätä ajatuksillaan itseäänkin: ehkä hän ei ole sellainen mies kuin ajattelee olevansa. En ole samaa mieltä hänen ajatuksestaan: "Jälkikäteen on mahdotonta selvittää, miksi asiat menivät niin kuin menivät..." En näe mahdottomana, vaikkei maailmassa tapahtuvia asioita tietenkään voi ennakoida. Syitä ja seurauksia voi silti nähdä jälkeen päin tai oikeastaan nähdä ne toisesta paremmin kuin itsestä. 

Kuten lukija kirjan henkilöistä, joita hän katsoo sivullisena. Olemme kuitenkin vain Lassen kertomuksen varassa. Ja se on kiehtova, arkinen, aistillinen, nostalgian kultaama ja ihmisen perussurun hopeoima. Inhimillinen, virheitä salliva, ihmettelevä. Yllättäväkin. Hieno viisikymppisteos ja rakkaustarina Juha Itkoselta ikäisistään ihmisistä. Mutta onneksi ilman autofiktion häivää, joten lukemiseen ei sekoittunut muuta kuin tarinasta ja harkituista lauseista nauttimista. 

Kenelle: Elämänvalintojaan miettiville, nostalgiaa kestäville, aikuisten rakkaustarinaa kaipaaville, kirjallisuuden ystäville, divareissa kävijöille.

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken. Gummerus 2025. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Lisää miehen elämää tarjoaa Juha Itkonen, tosin täysin vastakkaista kuin Éduard Louisilla, voi sanoa. Perhesolmuja puretaan tässäkin, mutta iloon ja onnellisuuteen painottuvan kokemuksen perusteella. Ei "jonkun keksityn henkilön vaiheilua", kuten eräs somettaja kuvasi Ia Genbergin Yksityiskohtia -kirjaa, ilmeisen tietämättömänä sen totuuspohjasta. Toisaalta, mistä me tiedämme, mikä autofiktiossa on autoa ja mikä fiktiota. 

Juha Itkosen vilpittömyyden pyrintö on aseistariisuvaa. Ainakin vaikutelma on umpirehellisyys, jopa kiusallisuuteen saakka. Hän kertoo kasvustaan mieheksi ja perheenisäksi sekä lapsuutensa että nykyisen perheensä kautta. Teoria syntyy käytännöstä, kuten sen kuuluu ollakseen uskottava. Ja käytännön kokemusta hänellä on neljän lapsen isänä, joista kahden pienimmän hurja ja hämmästyttävä elämän alku kuvattiin teoksessa Ihmettä kaikki. 

Hulinaa se on, perhe-elämä, myös kahden huippuammattilaisen perheessä, jossa molemmat aikuiset tekevät näkyvää uraa. Pelkkää ihanuushehkutusta kirja ei ole - vaikka Itkonen onkin kritisoinut median pelottelua "lapsiperhearjella" - vaan tuo arkisten tapausten avulla esiin niin myönteisiä kuin kielteisiäkin perhe-elämässä herääviä ajatuksia. Sillä perhe on kertojalle peruskuvio, luonnollinen paikka olla ja elää. Ensiraskauden käytyä ilmi hän tosin meni paniikkiin. Kaikki oli vielä tuntematonta ja pelottavaa!

Siitä ei ole syytä häpeää kantaa - en usko reaktion olevan ainutlaatuinen nuorten isien keskuudessa. Vaimolta on vaadittu paljon, hän myöntää. Myöhemmin hän huomaa, että häpeä on tunteista yksi ymmärrettävimpiä, ja etenkin lapset ovat sille alttiita:

"Kukaan ei selviä elämästä ilman häpeää, eikä lapsuudestaan varsinkaan - lapsena on täydellisesti aikuisten armoilla ja vasta opiskelee maailmaa ja sen lakeja. Mahdollisuudet itsensä nolaamisen ovat rajattomat." 

Ovatko ne aikuisella sen pienemmät? Lapsi saa sentään tietämättömyyshyvitystä, aikuiselle ei anneta armoa. Kun lapset saavat raivareita tai järjestävät muita kohtauksia julkisesti, kertoja ja hänen vaimonsa käyttävät mielessään lohtulausetta: "Haluatteko tulla katsomaan kuinka mä epäonnistun?" Sillä seuraava lause ainakin on totta, sen tietänevät niin lapselliset kuin lapsettomat. Vaikkei omaisi lapsia, jokaisella on lapsuuskokemuksia. Itsestäänselvyys siis, mutta Itkonen nyt sanoo sen kuitenkin:

"Vanhempana on käytännössä mahdotonta toimia täysin oikein, varsinkin vaikeissa tilanteissa, ja nimenomaan niissä kai vanhemmuus punnitaan." 

Kyllä, vanhempana on ratkottava mahdottomia pulmia ja venyttävä urheiluhenkisesti uskomattomiin suorituksiin, mutta ehkä suurin venyminen tapahtuu omassa päässä, oman riittämättömyyden hyväksymisessä ja katseen suuntaamisessa oikeisiin asioihin, tulkitsen Itkosen viestiä. Tai oikeisiin ja oikeisiin, mutta ainakin niihin, jotka itse valitsee. Jos valitsee vahtimisen siitä, kumpi vanhemmista viettää enemmän minuutteja kodin ulkopuolella tai säälii itseään, kun ei saa keskittyä luovaan työhön heti aamukahvin jälkeen "aamunraikkailla aivoilla", voi tilanne olla hankala. Jos taas katsoo isoa kuvaa ja saamapuolen saldoa, saattaa tuntua päinvastaiselta. 

Järkeenkäypää mietintää kirjailija esittää: luulen, että lapsiperheellinen saa kirjasta paitsi kurkistuksen toiseen perheeseen myös ajateltavaa ja varmasti vertaistukea. Eikä Itkonen onneksi ole tunteita peittelevä kirjailija, vaikka pysyy ammattimaisen maltillisena niin lapsuusmuistoistaan (1970-luvun turvallinen utu. Oliko sellaista olemassa?) kuin lapsistaan kertoessaan (syntymät aiheuttivat euforisen päihtymyksen). Vuoristorataa mennään itsesäälistä ja raivostumisista suuriin ja pieniin hauskoihin ja rakkaudellisiin hetkiin. Hän myös vertaa itseään omaan isäänsä, sukupolvensa edustajaan, joka on alkanut iän myötä, ehkä lastensa esimerkistä, miettiä: "Mihin vuodet kuluivat? Mihin hänen aikansa meni? Oliko hän perheelleen läsnä?"

Kun vaimo oli jälleen kerran median haastateltavana, hän ihmettelee toimittajien tapaa lähestyä perheasiaa negaation kautta. Johtuneeko siitä, että myönteisyys ei ikävä kyllä täytä uutis- tai kiinnostavuuskriteereitä, toisin kuin vaikeudet tai selviytymistarinat? 

"Siis oikeesti, Rose ihmetteli. - Pelkkää uhrautumista, kärsimystä ja luopumista. Miksei ikinä kysytä, mitä perheesi antaa sinulle työsi vastapainoksi. Tai vastaavasti työ perheen vastapainoksi. Se on edelleen se vaikea valinta näiden kahden välillä, ihan niin kuin jollain 1900-luvun alun naisilla."

Onko median ilmaisutavalla tekemistä esimerkiksi syntyvien lasten määrän vähenemisen tai kansan mielenterveysongelmien kasvun kanssa, olen joskus miettinyt. Voisin uskoa osin olevan, vaikka juurisyyt ovat tietysti syvemmällä. Itkosen kirja on tervetullut puheenvuoro myönteisen perhekokemuksen ja perheen luontevan olemassaolon puolesta, kun sellaisen on tullut saaneeksi tai hankkineeksi. Niin, se teoria: se kiteytyy 10 sääntöön, jotka Itkonen kirjaa perheessä pärjäämiseksi. Ne eivät yllätä eivätkä kerro hämmästyttäviä havaintoja, vaan ovat koeteltuja tapoja, joiden noudattaminen on helpottanut kirjoittajaa, enkä usko niiden olevan vieraita muillekaan kokeilleille. 

Kenelle: Perhettään kiroaville ja sitä rakastaville, perheen perustamista pohtiville, vanhemmuuden vinkeistä kiinnostuneille, miesnäkökulmaa hakeville, kirkkaan proosan ystäville. 

Muualla: Amma summaa hienosti kirjan pääviestin jutussaan ja kuvaa kirjaa: "Kerronta on parhaimmillaan huokoista, eri aikatasot ylittävää, herkkyydeltään liki kuulasta."

Juha Itkonen: Teoriani perheestä. Gummerus 2023. 

Lisää Juha Itkosta:

Kaikki oli heidän

Ihmettä kaikki
7 + 7 Levottoman ajan kirjeitä (Kjell Westön kanssa)
Ajo

Minun Amerikkani

Seitsemäntoista

Tämä linkki blogin alkuajoilta hieman hävettää ja naurattaa, en osannut silloin edes lukea kommentteja saati vastata niihin. Mutta mielipide on silti sama.

Kirjan nimi on tärkeä

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän

Juha Itkonen on kirjoittanut tiukasti ajassa elävän tarinan, tässä ja muutaman kymmenen vuoden päässä tulevassa. Miltä miessukupolvien ketju näyttää näin tarkasteltuna, Ilmarin, hänen isänsä Markun ja poikansa Vilhon silmin? 

Ilmari on ohjaaja ja käsikirjoittaja, jota ei kiinnosta kaupunki-infra tai kodinkorjaus. Hänen heimonsa on teatteri, kätensä pehmeät kirjoittajan kädet, mielipiteensä "veronmaksajien rahoilla leikkivän" kulttuuri-ihmisen, mikä risoo hänen talotekniikkayrittäjä-isäänsä. Markku on jo eläkeläinen ja leski, Ilmari huolestuu miehen kunnosta riittävästi pyytääkseen tämän Savosta luokseen Helsingin Käpylään, vaikkei oikeastaan välittäisi tavata koko äijää. 

Isä haraa vastaan, mutta päättää tulla, ehkä kuntonsa tajuten ja myöntyen lähentymiseen myös ymmärryksen tasolla - välit ovat etäiset, kuten suurten ikäluokkien välit lapsiinsa usein. Mielensäpahoittajaa muistuttava Markku, jonka verenpainetta nostaa vääränlaisen pojan lisäksi naisvetoinen hallitus, saapuu bussilla Helsingin linja-autoasemalle. Ilmari menee vastaan, mieli täynnä suuria ja pieniä taiteellisia suunnitelmia. Ehkä pitäisi joskus ohjata elokuva, joka

"vahvistaisi hänen asemaansa kokonaisvaltaisena kulttuuripersoonana ja siten myös teatterin ja tv-draaman kentillä. Kirjan hän kirjoittaisi jossain vaiheessa ilman muuta, se ei voinut olla edes erityisen vaikeaa;..."

Ilmari ei ole miellyttävä ihminen, mutta inhimillinen hän on: hänen käsityksensä itsestään on hämärä ja erilainen kuin muiden silmin katsottuna. Markkua, ukkiaan, Vilho aikuisena sanoo kamalaksi, mutta silti hän piti tähän yhteyttä. Poika kaipasi miehen mallia, tai pojat kaipasivat: sekä Ilmari että Vilho pettyivät omiin isiinsä, ehkä jo Markku omaansa. Maailma muuttuu niin nopeasti, etteivät ihmiset ehdi muuttua mukana malleista seuraavalle sukupolvelle käydäkseen! Ydinajatus on:

"En tee elämässäni isäni virheitä. Mitä ikinä teenkin, niitä minä en tee. Se oli ollut hänen elämänsä ohjenuora, ja mielestään Ilmari oli pitänyt siitä kiinni kohtuullisen hyvin."

Tietenkin hän tekee kaikki samat virheet ja liudan muita. Sonjan, vaimon, mielestä Ilmari ei ole läsnä vaimonsa ja lastensa elämässä. Rutiinilla eletään yhdessä, kunnes ei enää eletä. 15-vuotias Vilho syyttää erosta äitiä ja muistelee aikuisena:

"Lähinnä olin äidilleni silti vain vihainen. Olin koko ajan niin helvetin vihainen, ja nimenomaan Sonjalle. Hänhän kaiken oli hajottanut, hän meidät tänne järjestänyt, hän ja yksin hän."

Sonjan tarinassa vilahtava äiti on tutunoloinen rouva, joka ymmärtää nuoremman lapsenlapsensa Kertun jalkapalloharrastuksen, mutta keppihevostelu on liikaa. Sukupolvierot ovat isot myös naisilla.

"- Jaa. Erikoista. - Erikoista, Sonja ajatteli: äidin suosikkisana. Hän muisti sen jo omasta nuoruudestaan, erikoista oli kaikki mitä äiti ei välittömästi ymmärtänyt, ja sellaisia asioita oli aina ollut paljon."

Aikuisena Vilho pakenee uutta viruspandemiaa ukin talolle, samaan jossa Ilmari asui edellisen pandemian - meille nykyisen - aikaan. Kun Vilho löytää isänsä muistiinpanot ("matskua"), hän alkaa kirjoittaa kirjaa, jatkaa isänsä keskenjäänyttä työtä. Poika astuu isänsä saappaisiin, kirjallisesti ja kirjaimellisesti, mutta elää täysin erilaista elämää, jossa maapallon surkea tilanne sävyttää arkea, Suomi on osa Pohjoismaiden unionia ja yhä uusia rokotteita odotetaan kiihkeästi. Kultaiset vuodet, joita me olemme eläneet, ovat takana. 

"Elämä, jota tämän kertomuksen henkilöt elivät, edellytti että he aina ja jatkuvasti halusivat jotain sellaista, mitä heillä ei vielä ollut."

Vaikka heillä oli kaikki. "Tavallaan olimme kaikki vain pilalle hemmoteltuja paskiaisia."

Kirja pursuaa helmilauseita ja tärkeitä ajatuksia, miesnäkökulma on kiinnostava - ja tosi. Se on luettava ajatuksella, rauhallinen esitystapa puhuttelee minua entistä enemmän. Luettavuudeltaan kirja ei ole soljuvin, mutta kirjailijan tyyliin vauhti ei taida kuulua: en ole juuri lämmennyt aiemmille romaaneille ehkä juuri tästä syystä ja siksi, että ne ovat käsitelleet minulle vieraita aihealueita, puhuneet vierasta kieltä. Miehen kirjoitustaidot toki tiedän lehtijutuista, kolumneista ja muista teoksista, kuten tietokirjasta Minun Amerikkani, Kjell Westö -yhteistyönä tehdystä kirjeromaanista 7 + 7 Levottoman ajan tarinoita ja riipaisevasta muistelmasta Ihmettä kaikki. 

"Me siinä maailmassa edes jonkin aikaa eläneet olemme viimeinen ikäluokka, jolle teksti on jollain tapaa merkityksellistä ja meistä joillekuille ehkä jopa erityisen kunnioituksen arvoita. Vaalimme katoavaa aarretta."

Kenelle: Sukupolviromaanien ystäville, miesnäkökulmaa hakeville, tulevaisuuteen kurkistaville, levollista esitystapaa arvostaville.

Muualla: Tuijata piti siitä, että romaani kunnioittaa henkilövetoista romaaniperinnettä ja tarinankerrontaa.

Juha Itkonen: Kaikki oli heidän. Otava 2021. Kannen suunnittelu Piia Aho ja alkuperäinen kuva Petteri Järvinen.

Helmet-haasteessa 2021 sijoitan kohtaan 13: kirja liittyy teatteriin. Sopii myös kohtiin 6, kertoo rakkaudesta, ja 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa.

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 levottoman ajan kirjeitä

Mikä sopisi paremmin joululukemiseksi kuin kahden kirjailijan rauhaisa kirjeenvaihto, otsikoinnista huolimatta: kodin rauhassa kirjekeskustelua lueskeleva saa ikään kuin kurkistaa toisten tosielämiin silloin kun siltä tuntuu. Vähän samanlainen tunne kuin kuulla mielenkiintoinen jutustelunpätkä julkisessa liikennevälineessä, kun jäät heristelemään korvia, miten juttu jatkuu - mutta tällä kertaa saat kuulla (lukea) sen loppuun asti, luvan kanssa.

Kirjeet on kirjoitettu vuoden 2017 syksyltä 2019 kevääseen. Westön Rikinkeltainen taivas oli juuri ilmestynyt, mihin Itkonen kirjan aloittavassa kirjeessään viittaa. Itkosella itsellään oli takana rankat ajat perheessä ja sylissä tuoreet kaksosvauvat, josta kertoo 2018 syksyllä ilmestynyt kirja Ihmettä kaikki. En tiedä, kenen idea oli koota kirjeromaani tähän väliin, mutta kiitän hyvästä ideasta! Välähtelevän, hajanaisen sometiedonvälityksen vastapainoksi oikeat, mietityt ja kohteliaat tekstit kuulumisista ja ajatuksista tuntuvat nautinnollisilta.

Alussa muistellaan kirjailijoiden ensitapaamista, mistä näppärästi päästään ajan kulumiseen, jopa nostalgiaan, jota molempien kirjoissa heidän mukaansa on sanottu olevan. Pidän Westön ajatuksesta, ettei "kiinnostus aikaa ja menneisyyttä kohtaan automaattisesti tee ihmisestä nostalgikkoa tai jotenkin hentomielistä. Sana nostalgia tulkitaan usein useimmiten taipumukseksi kaivata, haikailla jotakin mikä on jo mennyt. Henkilökohtaisesti en haikaile, minä kuvaan."  Samaa voisi sanoa menneistä ajoista lukeva: en haikaile, mutta haluan tietää.

Kirjeissä käsitellään omien urakehitysmuisteluiden ja tämän hetken kuulumisten lisäksi ajan puheenaiheita metoosta ääriliikkeisiin, isänä ja perheellisenä olemisesta ilmastonmuutokseen. (Urakehityksestä muuten vinkki poliitikoille: ainakin toinen kirjoittajista on sekä koulutuksensa, työkokemuksensa että muun osaamisensa ja yhteisten asioiden hoitoon innokkuutensa puolesta selvää politiikkoainesta.) Luonnollisesti sivutaan myös kirjallisuutta ja sen trendejä, kuten sitä, miten paljon kirjailijan tulisi olla esillä. Tai onko autofiktio nykyisin ainoa tapa kirjoittaa? Miten he vastaavat ajan vaatimuksiin tulevissa töissään?

Westö tiedetään yksityiseksi henkilöksi, vaikka hän kiertää paljon puhujamatkoilla. Hän ei juuri osallistu someen virallista kirjailija-fb-sivua enemmän - vaikka ilokseni huomaan hänen lukevan kirjablogeja - ja vaikuttaa suorastaan kauhistuneelta avautumisestaan henkilökohtaisista asioistaan näiden kirjeiden myötä. (Mikä ei näin somen turtuneelle suurkäyttäjälle tunnu mitenkään erikoiselta, avautuminen siis.) Itkosen tekstejä mielipiteineen taas olemme saaneet lukea niin lehtien palstoilta kuin somesta jo pitkään, kirjojen lisäksi tietysti, joista Ihmettä kaikki on niin henkilökohtainen kuin kirja olla voi. Tulevia töitä miettiessään hän toteaakin nyt haluavansa "häivyttää itsensä ja kuvitella kokonaisen maailman":

"Pahin uskonkriisini on toivoakseni ohi. Ei voi olla niin, että kuvitteelliset maailmat olisivat muuttuneet kokonaan museotavaraksi. Haluan kirjoittaa monilla eri tavoilla, aivan niin kuin olen tähän astikin kirjoittanut. Kirjoitan varmasti taas omaelämäkerrallisestikin, mutta en haluaisi jatkaa sillä tiellä juuri nyt, minulla ei ole samanlaista paloa eikä sitä paitsi yhtä vahvaa dopingia. On siis vain uskottava, että puhdaskin kirjallisuus voi yhä pärjätä."

Niin, mitä sitten on puhdas kirjallisuus - mahtaako sellaista olla olemassakaan. Uskon, että taiteen teossa on vahvasti aina mukana henkilökohtainen aines, vaikka henkilöt ja tapahtumat olisivat "keksittyjä".

Miten tulevaisutta pitäisi ajatella, se askarruttaa luonnollisesti. Ilmastokriisi on tätä päivää, lentämistä pohditaan, ja teknologian kehitystä. Kuten Westö tyypilliseen tapaansa hieman haaveksivasti ja ideologisen juhlavasti mutta selkeään näkemykseen päätyvästi sanoo:

"Minulle pahin ajatusvirhe on kuitenkin toisaalla. Vaikka pelkään ihmisiä ja pidän meitä arvaamattomana ja vaarallisena lajina, tunnustaudun silti humanistiksi. Se tarkoittaa että ihminen on, jos ei kaiken, niin melkein kaiken mitta. Niin mykistävän kaunis kuin planeetta onkin, se ei tuntuisi kodilta ilman kanssaihmisiä. Sillä mehän emme ole pelkästään arvaamattomia ja vaarallisia, me kykenemme myös rakkauteen, ystävyyteen ja empatiaan. Ja me rakennamme kaupunkeja, hienovireisiä yhteiskuntia joissa elämmme ja toimimme yhdessä, ja yhdessä me myös nautimme ja keskustelemme musiikista, kuvataiteesta ja kirjallisuudesta. Minä en siis ole huolissani planeetasta - se kyllä selviää, geologisesta näkökulmasta me olemme vain hilsettä sen hartioilla - vaan sivilisaatiostamme ja meistä, siitä mikä vielä on pelastettavissa. Ja silloin kaiken idea ovat juuri tulevat sukupolvet."

Mielenkiintoisesti luonne-erot näkyvät näissäkin teksteissä: toinen on "suulaampi" ja avoimempi, toinen pohtii asioita enemmän ilmiöiden ja taustojen kautta kuin oman itsensä. Mainiosti valittu keskustelupari siis, eroa on riittävästi. Mutta yhteistäkin kollegoilla osoittautuu olevan paljon. Sen osalta etenkin, että molemmat ovat rautaisia ammattikirjailijoita, joiden tekstejä on ilo lukea. Kiitos!

"Osaaminen on kaunista. Sitä katselee mielellään, ja jollain vaikeasti selitettävällä tavalla pelkästään osaamisen todistaminen vahvistaa uskoa ihmisyyteen ja elämään ylipäätään."

Kenelle: Mietittyjä ajatuksia arvostaville, Westön ja Itkosen tuotantoa tunteville ja lukukokemusta syventäville, tulevaisuutta miettiville.

Muualla: Kirja herätti tunteita ja ahaa-elämyksiä Tuijatassa.

Juha Itkonen & Kjell Westö: 7 + 7 levottoman ajan kirjeitä. Otava 2019. Westön kirjeet ruotsinkielestä suomentanut Laura Beck.

Kansi Johanna Bruun. Sain kirjan kustantajalta.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Kun mietin tiivistystä kirjasta, päädyin yhteen sanaan. Ja se sana on sama kuin kirjan otsikossa on. Ihme. Elämän ihme. Syntymän ja kuoleman ihme. Ihmetys siitä, miten me selviämme kaikkein raskaimmistakin vaiheista. Ja ihmetys lapsien edessä, kaikkina ikäkausina. Vanhempi lapsenlapseni pohti asiaa noin kymmenen vanhana saatuaan (suuresti rakastamansa) pikkusiskon: "On se kyllä ihmeellistä, miten voi uusi ihminen tolleen syntyä. Ensin sitä ei ollu, ja nyt se on tossa." Niin juuri.

Itkosen perhe on kokenut monenlaisia ihmeitä. Heillä oli kaksi poikaa, kun kolmas lapsi ilmoitti tulostaan. Asiat eivät menneet hyvin. Itse asiassa ne menivät pahimmalla mahdollisella tavalla. Sikiö ei ollut terve.

"Annoimme elämälle mahdollisuuden, ja tässä me nyt olemme: pulassa."

"Mitä minä toivoin? Toivon loppumistako? Ilmeisesti, niin kamalalta kuin se kuulostaakin; toivoin, ettei toivoa enää ollenkaan olisi, että joku vapauttaisi minut siitä. Ohut toivo on päälleni laskettu kivenlohkare, jonka alle tunnen litistyväni."

Miehen osa on olla hieman sivussa ja syrjässä. Kirjailija on kova puhumaan ja tietysti kirjoittamaan, joten hänellä on tavismiestä enemmän keinoja purkaa tuntemuksiaan isänä ja Rosen miehenä. Hänellä on myös hyvä turvaverkko, johon tukeutua. Kokemukset on silti käytävä läpi henkilökohtaisesti. Myös tilanne, jossa Rose odottaa jälleen. Kaksosia!

"Minä nukuin ja Rose valvoi. Olin miehen roolissa taas, yhtä aikaa osallinen ja sivullinen, ja se rooli oli minulle tuttu ja ainoa joka tässä vaiheessa oli tarjolla, en voinut muuta kuin yrittää nauttia sen hyvistä puolista."

Kirja on henkilökohtainen ja intiimi - ja sitä kautta yleinen ja samastuttava. Ihailen suuresti Itkosen kirkasta lausetta; sitaatteja voisi poimia mistä vain. Tosin yhteydestään irrotettuina lauseet kuulostaisivat oudoilta tai liian rajuilta. Sillä tarina on rankka, vaikka komeasti kerrottu.

Ja pakko mainita yksi sana, joka kuvaa kirjaa. Knausgård, jonka vaikutteet ovat selvät. Mutta se ei haittaa: Itkonen toteuttaa yltiörehellisyyden (tai fiktion, mistäs minä tiedän, ovatko tapahtumat kaikki totta, tosin uskon niin, kuten Knasunkin kohdalla) tyylikkäästi, lukijalle antoisalla tavalla. Ihan sama mitkä vaikutteet. Erityisesti ihailin lukujen loppuja.

Tarina käy läpi koko ihmiselämän tunnekirjon, joten sitä on mahdoton lukea kylmän viileästi. Jotenkin hyvin suomalaista on varovainen toivo hehkutuksen sijaan silloinkin, kun siihen olisi syytä - yhtä lailla kuin uskomus, ettei someen voi laittaa haltioitunutta postausta, koska se varmasti poikii onnettomuutta (niin, olen samaa mieltä). Rankat kokemukset tekevät ihmisen varovaiseksi. Mutta meitä lohdutetaan:

"Oli mahdollista valita. Pelkoa ei voinut poistaa ihmiselämästä, mutta se ei myöskään ollut mikään luonnonvoima. Toisin kuin rakkaudelle, pelolle ei kannattanut antautua."

Hieno, hiljaiseksi vetävä teos. Jossa on myös paljon onnellisuutta, suomalaisen pidättyvään tapaan; onnea ja rakkautta. Oikeastaan nämäkin ovat kirjan teemoja, kun vähän malttaa ajatella, tragedian yli. Kiitos kirjailijalle sekä toteutuksesta että rohkeudesta.

Kenelle: Ihmetteleville, ihmeitä arvostaville, perheellisille tai sellaisiksi aikoville, mutta ehdottomasti ei raskaana oleville eikä raskautta juuri nyt suunnitteleville. Autofiktiosta kiinnostuneille, kauniin suomen kielen ystäville, perhetarinoita ahmiville.

Muualla: Suketus sanoo kirjan olevan kaiken tunteen, koetun ja pelätyn alla kuitenkin kirjallisesti vahva, jäntevä ja huolellinen.

Kirjailija lahjoittaa tekijänpalkkionsa Lastenklinikan kummien kautta HUS:n vastasyntyneiden teho-osastolle. Ostin kirjan.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki. Otava 2018. Kansi Piia Aho.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Häpeämättömästi kirjailija myöntää ihailleensa Pohjois-Amerikkaa ikänsä. Lööppiuutista ei tästä saa revittyä, onhan maa läsnä hänen romaaneissaan vahvasti, joten asia ei yllätä. Jaan ihailun varovasti: loistavien kirjoittajien, leffojen, tv-sarjojen, musiikin, trendien ja muodin tyyssijana Yhdysvallat on siinnellyt kultamaana horisontissani teinistä saakka (haha, tein farkkujen synnystä yläkoulussa esitelmän.) Vaikka realiteettien tunkeutuessa tajuntaan ei ole voinut sivuuttaa nurjia puolia, jotka saavat epäilemään koko maan ja kansakunnan kestävyyttä ja kaiken hyvän perusteita.

Kirja kertoo Itkosen Amerikan-matkoista ennen ja jälkeen viimeisten presidentinvaalien, eli aikana, joka aikalaisillemme on näkyvin ja järkyttävin. Tiedän, elän kuplassa, samassa kuin Itkonen: siinä, joka ei voi uskoa Trumpin menestykseen; siinä, joka kavahtaa kaikkea vastakkaista sille, mitä tähän asti maailman johtajissa olemme hyvänä pitäneet. Tarkoittaako valinta sitä, että on vanhanaikaista ihailla älyä, suurta ajattelua, huolenpitoa, pitkän aikavälin näkemystä, visioita?

Itkonen kuvaa taitavasti kuplien syntyä, nykypresidentin suosion syitä ja henkeä, mikä maassa vallitsee. Toki oman taustansa, tietämyksensä ja osaamisensa kautta. Tähän kuplaan lukijana on helppo yhtyä. Vaikka kirjailija on huomattavasti lukijaa kokeneempi, useita kertoja Yhdysvalloissa käyneenä.

Hän käyskentelee, havannoi ja arkuudestaan huolimatta jopa pääsee puheisiin aitojen amerikkalaisten kanssa. Hieman ärsyttää tuo varovaisuus paikallisten kanssa, mutta ehkä se on perusteltua; populaarikulttuurin ansiosta kuvittelemme rennon amerikkalaisuuden olevan meille tuttua, mutta oikeasti se ei ole. Vaarallinen tilanne voi syntyä nopeasti tuossa liipasinherkässä maassa.

Itkonen sanoittaa sen, mitä me (kuplassamme) ajattelemme. Häntä on helppo seurata ja sympata. Kirja on paitsi rehellisenoloinen ja paljastava (karmea) poliittisen tilanteen kuvaus, myös kasvukertomus, matkakertomus ja mikä herkullisinta: erinomainen kaunokirjallinen teos. Jossa kirjailija valottaa omaa persoonaansa sopivasti annostellen ja jonka rakenne on helppo ja lukijaystävällinen.

Ostin myös epäilyn: jos minä elän kuplassa, ja Itkonen, kuten hän miettii, mikä on totuus? Onko meidän kuplamme fantasia,  Trumplandia todellisuutta? Hämmentää, pelottaa.

Taitava kaunokirjan, lehtiartikkelin ja matkakertomuksen yhdistelmä, mikä toimii mainiosti: pidän ja ihailen (enkä mieti sähellystä sen synnyn takana, mitä uskon olleen. Koska tuotanto oli erikoinen, monen lehtiartikkeita tilanneen toimeksiantajan / kustantajan varassa.) Helsingin kirjamessuilla 2018 teemamaa on Yhdysvallat; se on syy, miksi aiheeseen liittyviä kirjoja luen ja miksi tämän kirjan olin täpännyt lukulistaani. Onneksi! Kirja tarjoaa mainion sukelluksen Yhdysvaltojen ominaispiireisiin.

Simo lanseerasi Yhdysvallat-haasteen, ja vaikka olen lukenut jo pari teemaan liittyvää, haastekohdat ovat no, haasteellisia. Voisin täpätä kohtaan 9: Sukupolvikuvaus. Koska en usko, että minua paljon vanhemmat tai nuoremmat näkevät Yhdysvallat samalla tavalla. Enkä edes ole niin nuori kuin Itkonen, mutta hahmotan pointin. Siis Itkosen, en Yhdysvaltojen. Täppään kuitenkin selkeämmän kohdan 13: kirjassa ollaan matkalla Amerikkaan.

Kenelle: Yhdysvalloista kiinnostuneille. Politiikan nykytilaa ymmärtämään yrittäville. Ajatteluttavien matkakirjojen ystäville.

Muualla: Lukeminen on niin miellyttävää, että jopa toinen kirjailija unohtaa kadehtia, tuumii Helmi Kekkonen. Nanna Kirjakimarassaan toivoo Itkoselta lisää asiaproosaa.

Juha Itkonen: Minun Amerikkani. Otava 2016.

Lukupinon Yhdysvallat-haaste, kohta 13: kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan.

Ajo

Juha Itkonen sai kirjaansa innoitusta omasta suvustaan, tarkemmin isoäidistään. Isoäidin nuorimmaisen lapsen kuolema on tarinan keskeinen aihe ja surullinen taakka perheessä, joka kuitenkin kirjassa on fiktiivinen, painottaa kirjailija epilogissaan.

Itkonen kuvaa tarkkaan tapaansa sukupolvien tuntoja ja tapahtumia. Ne koostuvat pienistä yksityiskohdista, joista lukija saa itse koota isomman kuvan. Aino, Heljän lapsenlapsen Piin vaimo, on isoäiti-Heljän lisäksi toinen päähenkilö. Kumpikin kohtaa menetyksiä, ja naiset tuntevat yllättävää yhteyttä, vaikka eivät ole läheisiä, eivätkä heidän tarinansa ole lähellekään samat. Aino on tämän ajan nuori nainen, mainosalalla, ja hänen ja Piin poika Aarre on jo ennen seitsemää ikävuottaan kiertänyt maailmaa enemmän kuin vanha polvi koskaan. He ovat asuneet Saksassa töiden vuoksi, he ovat reissanneet New Yorkit ja Pariisit. Piin sisko asuu Australiassa, jonne myös Heljä haluaa sen jälkeen kun.

En oikein päässyt selville Ainon motiiveista. Hän ei henkilönä tunnu täysin uskottavalta; vanhempi sukupolvi ja perheen miehet ovat elävämpiä. Ainon ahdistus kumpuaa jostain, jota tarina kyllä perustelee, mutta silti hänen ratkaisujaan on vaikea ymmärtää. On liian helppo ja epätyydyttävä ratkaisu - sekä kirjoittajan että lukijan kannalta - kuitata asioita mielenterveyden järkkymisenä.

Teksti liikkuu muutenkin hyvin paljon pään sisällä, elämänhallinnassa, menneisyyden ja perheen vaikutuksen, omien päätösten ja hallitsemattomuuden kentällä. Yleissävy on hyvin tumma, hyvin surullinen, suorastaan ahdistavan painava. Kovin suomalainen, pakko sanoa, vaikka ottaa päähän. Miksi meitä on kirottu tällä pessimismiin, synkkyyteen, itseruoskintaan ja pelkoihin taipuvaisella kansanluonteella, miksi teemme elämästämme ja usein toistenkin elämästä niin vaikeaa? Ymmärsikö Australiaan muuttanut Hellevi tämän jo nuorena, pakeni toisiin tuuliin?

Itkonen kuvaa osuvasti sitä, miten itseluottamus ja luottamus elämään yleensä ovat kateissa. Emme osaa auttaa toisiamme tai ainakaan ottaa apua vastaan. Synkistävää luettavaa. Tulin surulliseksi, mutta enemmän kiukkuiseksi. Kirja sinänsä on ammattitaidolla rakennettu, mutta aiheeltaan ja tapahtumiltaan masentavan tavallinen. Näitä tarinoita kuulee tosielämässä aivan liikaa.

Muualla: Mari A.  pettyi,  Habanera ei. Kaikesta huolimatta hyvä romaani, sanoo Lumiomena. Kaihoisan kauniista selviytymistarinasta puhuu Jonna. 

Kenelle? Sukupolvitarinoiden ja psykologisten romaanien lukijoille, aikalaiskirjaa hakeville, suomalaisuuden synkkiä perusjuonteita tutkiville, ahdistusta kestäville.

Juha Itkonen: Ajo. Otava 2014.

Nuori kirjailija tilittää

Julius Ilonen on kirjailija, niin on Juha Itkonenkin. Kummankaan tekstiin en ole päässyt makuun.

Ilonen on Itkosen uusimman kirjan päähenkilö, jonka tekstiä alkuosa on olevinaan. Hyvin itkosmaista.

Vasta noin puolenvälin jälkeen, kun fiktiivinen romaani päättyy ja kirja muuttuu Ilosen kirjeiksi, Itkonen tuntuu kunnolla pääsevän vauhtiin ja asiaan, joka on itse asiassa kirjailijan ammatin kuvailua. Vaikka keksittyjen hahmojen kautta, silti tuntuu, että nyt Juha Itkonen ihan oikeasti pääsee pukemaan sanoiksi ja tuomaan julki kaikki ajatuksensa omasta alastaan ja ammatinvalinnastaan - että hahmot on luotukin vain tätä varten.

Juonen kautta kuvataan, miten nuoresta miehestä tuli kirjailija, mitä häpeäntunteita ja ylpeydenaiheita hänellä on, miten tarkkailee muita, millainen on suhde lukijaan ja etenkin kritiikkiin. Ja kirjamessuihin - ne kuvataan aina syvimpänä helvettinä ja äärimmäisenä koettelemuksena kirjailijaraukan kidutuksessa, mutta messut ovat näyttävät tärkeät olevan, koska ne niin monessa nykykirjassa mainitaan.

Itkosen kunniaksi on sanottava, ettei hän romantisoi kirjoittamista - sitä verrataan niin äidin tissin imemiseen kuin pökäleiden tuottamiseenkin. Mutta ei voi välttyä tunteelta, että pullamössöpoika vaikertaa, kun hänellä on niin kamalan kurjaa. Ei oikeasti ole.

Mutta tämähän on kasvukertomus ja nuoren miehen kypsymisen kuvailu. Ehkä tarpeellinen kirjailijan omalle päälle. Jotenkin, Itkosen tekstien kanssa minulle käy aina niin, että ajatus harhailee ihan muualle ja joudun pakottamaan sen takaisin kirjaan, niin kävi tässäkin. Ei hän huonoa jälkeä tee, eikä tulos ole koskaan typerä tai mitäänsanomaton tai ohut. Aiheetkin ovat aina herkullisia. Silti Itkosen tyyli ja tapa kertoa ei vain puhuttele minua, ei vie mukanaan. Lukeminen töksähtelee.

Ammatinvalinnan kuvauksena tässä olisi kyllä ideaa koulutusmateriaaliksi. Miksei tehtäisi muistakin ammateista kuvitteellisia, todellisuuteen perustuvia urakertomuksia. Näin valitsin betoniraudoittajan uran, näistä asioista työssään iloitsee maatalouslomittaja, näin kärsii asiakkaidensa kanssa hammaslääkäri, tästä taksikuski tuntee ylpeyttä, tuota pelkoaan häpeää tuotepäällikkö. Nuorikin jaksaisi lukea romaanimuotoisen oppikirjan ja oppisi samalla; ideaa saa vapaasti lainata… Kirjailijalla on vain se etu, että hän tekee tekstiä työkseen, kun taas laborantti tai vakuutusmyyjä ei voi kuvailla uraansa kemiallisilla analyyseilla tai vakuutuksia myymällä.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista, Otava, 2010