Totuus naisista

Tapanilla on kaksi tytärtä: jo omillaan elävä Ronja ja Roosa, lukiolainen. Isän on vaikea hyväksyä kuopuksen aikuistumista ja muuttumista. Hän ei tiedä, miten saisi ilmaistua rakkautensa ja huolensa tytöilleen, etenkään Roosalle, jota isä ei enää koe tavoittavansa. Tapani ei osaa puhua tytön kanssa, tuntee jäävänsä sivuun, olevansa naurettava vanha norsu - vaikka kaikki mitä hän tekee, hän on tehnyt tyttöjensä puolesta ja hyväksi.

Mahtava kirjan aihe; en muista isyydestä vastaavaa nähneeni. Isällä on valtava huoli tytöstä tämän joutuessa vaikeuksiin. Tapani on fiksu ihminen, hyvin toimeentuleva ja uralla menestynyt, mutta ei osaa asioita ilmaista "tyttöjen kielellä". Hän tekee kaikkensa tytön puolesta - ja on selvää, että hän tekisi mitä vain. Rakkaus on suuri. Tytöillä on tietysti myös äiti ja Tapanilla vaimo, Tiina, joka on tässä tarinassa sivuhenkilö, vaikkei varmasti itse perheessä.

"Helvetti. Kun asiaa mietti, Tapanista näytti yhä selvemmin siltä, että miehistä tulisi naisia parempia lastenkasvattajia. Logiikka, johdonmukaisuus, johtajuus, tunteiden hallinta vaikeissa paikoissa. Nämä ovat kaikki miehisiä ominaisuuksia, ja näitä jos mitä lasten kasvatuksessa tarvittiin. Rakkaus on helppoa, se tulee itsestään, ei sitä tarvitse opetella. Näitä, enemmän kuin mitään muuta, hän on joutunut opettelemaan ja soveltamaan lastensa vuoksi, lastensa hyväksi. Mitä naisilla oli näiden rinnalla tarjota, mitä sellaista heille luontaista, joka voisi osoittautua näitä tärkeämmiksi? Rinnat?"

Isän näkökulmaan on helppo samaistua ja Tapanin ajattelun logiikkaa selkeä seurata. Häntä käy lähes sääli, kun kova yrittäminen ei tunnu auttavan - tyttären murrosiän mokailuja ei pysty estämään. Myös Roosasta Konstig luo uskottavan; tytön hapuilut aikuisuutta kohti ovat eläviä ja tosia, ensimmäiset poikaystävät, isän puheiden käsittämättömyys, kaverien tärkeys - ne kaikki muodostavat todenmakuisen maailman. Enemmän tämä silti on isän kirja kuin tyttären. Myös isän työstä talousjohtajana muovialan yrityksessä ja bisneselämästä puhutaan paljon, onhan se perinteisesti tärkeä osa miehen elämää ja tässäkin tarinassa nivoutuu tiiviisti yhteen henkilökohtaisen kanssa.

Kaiken kaikkiaan henkinen irtiotto lapsuudesta on kovempi pala isälle kuin lapselle itselleen, tai ainakin yhtä kova. Kirja kertoo ennmminkin totuuden miehistä ja isistä kuin naisista - se on suorastaan julistus isänrakkauden puolesta. Lapsi ei lakkaa olemasta lapsi isällekään, vaikka leikki-ikä jää kauas taakse. Miten perinteinen mies pärjää siinä tilanteessa?

Pidän Konstigin tyylistä: hänen lauseensa ovat kiinnostavia, teksti on tarkkaa ja selkeää. Teinien kielessä on minulle outoja sanoja, mutta taustatyöt on varmasti tehty hyvin, ja tarinassa riitti imua niin, että se piti lukea melkein yhdeltä istumalta.

Sopii isille, tyttärille ja kaikille perhesuhteista ja -rooleista kiinnostuneille.

Luettu monessa blogissa kuten Rakkaudesta kirjoihin ja Leena Lumi.

Joonas Konstig: Totuus naisista. Gummerus 2013.

Kaikki on sanottu

Kaikki on sanottu on kolmen sisaruksen, Toman, Henriikan ja Samun, kasvukertomus. Tarinan sysää liikkeelle isän kuolema. Vanhemmat olivat eronneet jo aiemmin, isä on uusissa naimisissa ja lapsetkin jo isoja, mutta isän menetys on heille käännekohta. Täysi-ikäisyydestä huolimatta vasta siitä alkaa matka oikeaan aikuisuuteen.

Kukin reagoi omalla tavallaan, ja saamme lukea vuorotellen heidän näkökulmiaan ja tekemisiään. Vanhin, Toma, opiskelee jo kahdeksatta vuotta, mutta uusi yhteisö ja mielekkyys löytyvät painisalilta. Henriikka suistuu väärään seuraan ja itsetuhoisille teille, Samu lähtee armeijan kautta Afganistaniin rauhaa turvaamaan.

Aiheellisesti joku kirjaa aiemmin arvioinut mainitsi, ettei aikuisen ihmisen elämän luulisi mullistuvan vanhemman menetyksestä. Epäuskottavaa minustakin, mutta olenkin täti ja päivittelen pullamössösukupolvea. 80-luvulla syntyneet ovat pidempään vanhemmissaan kiinni kuin aiemmat sukupolvet, ja tämä välittyy kirjasta hyvin.

Mutta oikeasti, onko isän kuolema syy aikuiselle miehelle ratketa ryyppäämään ja kohdella tyttöystävää paskamaisesti? Tai naiselle jättää työnsä ja heittäytyä surkuttelemaan elämäänsä lääkkeiden väärinkäyttäjänä? Luulen että ei pelkästään se kuolema, sisarukset vain sattuvat olemaan siinä iässä ja elämänvaiheessa, jossa haetaan suuntaa ja merkitystä, tehdään isoja valintoja. Ajallisesti nämä sattuvat nyt aikaan, jolloin isä kuolee ennen aikojaan, ei vielä suinkaan vanhuuteen.

Etenkin Henriikka on varsinainen prinsessa, jonka on vaikea kestää arkea. Hänen maailmassaan kaikki pyörii hänen itsensä ympärillä. Tomaa on kuitenkin vaikein ymmärtää, kipuileva ja tempoileva nuori mies on aika eksyksissä. Hänellä on älyä ja nuoruuden kukkoilevaa itsevarmuutta liikaakin, niin että hänen on vaikea löytää paikkaansa ja ylläpitää ihmissuhteita. Vaikka Samu on nuorin, hänen otteensa tuntuu kypsimmältä, se on käytännöllisin ja selkein. Hän ei luule itsestään liikoja, mutta ymmärtää tarvitsevansa tekemistä, liikettä, kuten hän itse sanoo. Armeija tuo puitteet, joissa toimia, osana porukkaa. Sotiminen ei liene toivottavin eikä ehkä kypsinkään urahaave, mutta ymmärrettävä se on, ja ainoana kolmesta se on ratkaisu, jossa haetaan myös toisille hyvää - globaalin rauhanturvaamisen muodossa - ei vain itselle. Hän myös uskaltaa itkeä isän kuolemaa.

Äiti on mukana tarinassa, taustalla; olisi ollut mukava tuntea häntä paremmin. Hän yrittää kovasti olla hyvä äiti ja on onnistunutkin. Lapset eivät tietenkään mieti sitä, miten paljon äiti on heidän eteensä tehnyt ja miten suuri vaikutus hänellä on. Isän rakkautta pohditaan kyllä, siitä etsitään merkkejä ja todisteita. Vieraaksi isä on silti jäänyt, monellakin tavoin, kuten tarinan myötä selviää.

Kirja alkoi hankalasti, en päässyt heti mukaan ja jouduin kertaamaan alkua. Tarinan edetessä kiinnostus kasvoi, ja osuvat havainnot ja taitava teksti pääsivät oikeuksiinsa. Yksityiskohtia on paljon, joten pikalukaisulla tästä ei selviä, eikä kirja ole pelkistämisen ystävän toiveromaani. Toman osuus jäi edelleen minulle vieraimmaksi ja vaikeimmaksi ymmärtää. Kirjailija on taitava, mutta itselleni tämä ei ollut suuri elämys, vaikka kiinnosti ja avasi nuorten näkökulmaa. Sen verran vaikuttava kuitenkin, että luen jos ja kun Konstigilta ilmestyy seuraava.

Joonas Konstig: Kaikki on sanottu. Gummerus 2011.