Rachel Cusk: Toinen paikka

M asuu marskimaalla meren äärellä jossain päin läntistä maailmaa. Hän on jättänyt taakseen entisen elämänsä aikuista tytärtään Justinea lukuunottamatta ja on onnellisesti naimisissa Tonyn kanssa tämän kotiseudulla, aivan muualla kuin M ennen eli. Toisessa paikassa siis. 

Mutta toinen paikka parin kielenkäytössä viittaa taloon, jonka he löysivät mailtaan unohdettuna ja rähjäisenä ja kunnostivat sen käyttökelpoiseksi, vieraita tai omia irtiottojaan varten. (Meillä sitä sanottaisiin kesämökiksi tai vapaa-ajan asunnoksi.) Kun M näkee taiteilija L:n maalauksia pariisilaisessa galleriassa, ne herättävät hänessä suuria tuntemuksia. Hän näki yksinäisyytensä, "sen lahjan ja taakan", itsensä olevan olemassa. 

"Sydämestäni kohosi kuin äänetön katkera itku nähdessäni tämän intohimon kuvan, joka tuntui määrittelevän kaiken sen, mitä en tiennyt elämästä enkä varmaan koskaan saisi tietääkään."

M hullaantuu maalauksiin ja kutsuu L:n vierailulle - olihan hän aiemminkin majoittanut taiteilijoita ja tarjonnut heille toista paikkaa väliaikaiseksi työtilaksi. Ja hämmästys, L sanoo tulevansa! Mutkien jälkeen, mutta hän tulee, mukanaan Brett, jonka tulosta M ei ilahdu. Vieras pari asettuu toiseen taloon. 

Suuret odotukset eivät täyty, ainakaan siten kuin M kuvittelee. En usko hänen odottaneen romantiikkaa L:n taholta, mutta jotain hän odotti, ehkä selitystä sille, miksi M on sellainen kuin on. Mistä taiteilija sen voisi tietää? Vai tietääkö sittenkin? L ei suostu M:n asettamaan rooliin, mikä aiheuttaa hämmennystä. Uuteen sosiaaliseen kuvioon tottuminen on kivuliasta, mutta vie kaikkia mainittuja elämässä eteenpäin, tulkitsen. Jokaisesta heistä Cusk kertoo sopivaksi katsomansa määrän.

Pidin tarinasta paljon. M on inhimillinen ja ymmärrettävä (varsin kummallista, kun kyseessä on keski-ikäinen, toista liittoaan toisessa ympäristössä elävä, merkityksiä etsivä nainen), Tony ja tytär Justine selkeitä ominaispiirteineen ja suhteessaan M:ään. Jopa Brettistä hahmottuu erittäin ihmisellinen kuva, vaikkei siltä alkuun tunnu. Vaikein on L. Hänelläkään ei ole helppoa. Ehkä Cusk halusi repiä alas taiteilijuuden ikonisointia tai valottaa realistisesti odotuksia taiteen kuluttajilta sen tekijöitä kohtaan? Tulkitsen enemmän niin, että kuka vain käy, kun opastusta ja oikeutusta omaan olemiseen kaipaa epätoivoisesti. Vaikka tuntemattomalta taiteilijalta.  

"Seisoimme jonkin aikaa hiljaa, ja alkaessaan taas puhua L jatkoi lapsuudestaan kertomista, niin että tuntui kuin hän olisi siirtänyt keskeytykseni kohteliaasti syrjään. En usko että hän teki niin siksi, ettei kyennyt kiinnostumaan toisista ihmisistä - olin varma että hän oli kuunnellut tarinaani tarkoin. Hän ei vain suostunut pelaamaan empatiapeliä, jossa ihmiset yllyttävät toisiaan paljastaakseen omat haavansa. Hän oli päättänyt selittää itseään minulle, siinä kaikki, ja oli minun asiani, mitä annoin hänelle vastalahjaksi."

Cuskin kieli maalaa avarasti ja tarkasti yhtäaikaa. Se pakottaa ymmärtämään niin taiteen, naiseuden kuin eri ikäkausien pohdintoja, haasteita ja erilaisia ratkaisuja. Lauseita on luettava ajatuksella, ja suomennoksen kieli on viisasta. Uskon, että alkuperäinen hienous välittyy erinomaisesti. 

Toinen paikka on ihmisen sisällä, sanoo Cusk sitä sanomatta. Ja tavoittelemme aina jotain, mikä auttaisi meitä ymmärtämään sitä. Vaikka kirja on hieman "kirjallinen" - kuten tehty kirjemuotoon, M:ltä jollekin tuntemattomaksi jäävälle Jeffersille - se kolahtaa minuun vahvasti. Kirjemuoto toisaalta sopii Cuskin tyyliin aiemmissa teoksissa, joissa päähenkilöä etäännytetään lukijasta muilla keinoin. Ei suoraa kontaktia. 

Cusk kertoo kirjan olevan velkaa teokselle Lorenzo in Taos. "Se on vuonna 1932 julkaistu muistelmateos, jossa Mabel Dodge Luhan kertoo D. H. Lawrencen oleskelusta hänen luonaan Taosissa, New Mexicossa. Minun versioni - jossa Lawrencen hahmo on taidemaalari eikä kirjailija - on tarkoitettu kunnianosoitukseksi Mabel Dodge Luhanin hengelle."

En tiedä tuosta muuta, mutta tämän tiedän: Cusk on todella taitava.

Rachel Cusk: Ääriviivat

Koosteessa Cuskin Kunnia

Kenelle: Taiteilijuutta kavahtamattomille, tiheän kielen ystäville, itseään ymmärtämään pyrkiville. 

Muualla: Tuijata sanoo Cuskin selkeyden ja kielen hivelevän. Uskomattoman upea kirjallinen tapaus: Mitä luimme kerran -blogi. 

Rachel Cusk: Toinen paikka. Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2021. Kannen maalaus Henni Alftan ja typografia Jussi Karjalainen. 

Kirjailijaelämää x 3

Kolme kuvausta kirjailijaelämästä. Vaikka vierastan nais-etuliitettä, sukupuoli vaikuttaa väistämättä asemaan uralla ja elämässä. Jokainen ottaa kirjoissaan tähän kantaa tavallaan, mikä on syy niiden yhdistämiseen tässä jutussani. Ja myös se, että kaikkien kolmen tekstit ovat omaperäisellä tavalla kirjoittamisen kohteitaan katsovia ja kuvaavia, tarkkoja ja myös tunnustettuja: Levyn kirjoista kaksi on ollut Booker-ehdokkaana, Cuskin Ääriviivat nousi New York Timesin romaanien top 5 -listalle.

Italialainen kirjallisuus ei ole minulle tuttua, mutta ehkä Elena Ferranten ansiosta kiinnosti kirja, jota liepeessä kuvataan "yhden 1900-luvun merkittävimpien italialaiskirjailijoiden" pääteokseksi. 

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on julkaistu 1963, suomennos 2021. Omaelämäkerrallisen teoksen pääosassa ovat hänen vanhempansa, joita kirjoittaja kuvaa lapsesta aikuisuuteen muuttuvin silmin. 

"Tositapahtumiin perustuvat kirjat ovat usein pelkkiä sirpaleita ja häivähdyksiä siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet."

Tyttö kasvaa hyvinvoivassa ja sivistyneessä kodissa. Hieman kasvettuaan hän oivaltaa, ettei kaikilla ole palvelijoita, sukua ja ystäviä korkeissa asemissa, ei edes kulttuuriharrastuksia. Koko perhe lukee ja rakastaa juttuja, tarinoita, joista rakkaimpia hoetaan vuosikymmenet; ne elävät kauemmin kuin ihmiset. Jo pienenä Natalia kuuli runoja, kirjoitti niitä ja mietti runojen olemusta. 

"Sellaisia olivat siis runot: Yksinkertaisia ja tyhjästä tehtyjä, ja ne kertoivat asioista, joita katsottiin. Katselin ympärilleni silmä tarkkana."

Tytön omia vaiheita ei oikeastaan tarkemmin selosteta kuin hänen katseensa kautta. Hän katsoo isäänsä, tulistuvaa ja kovaäänistä perheenpäätä, jonka raivokohtauksia pelätään. Isän normaali puhetapa vaikuttaa sättimiseltä, mikä käy ajan mittaan koomiseksi. Kaikki, myös omat perheenjäsenet - etenkin he - ovat hänen mielestään yleensä milloin komeljanttareita, milloin täysiä typeryksiä! Aaseja! Pellejä! Pöljät! Isä harrastaa vuorikiipeilyä ja hiihtämistä, ja yrittää pakottaa perheensä mukaan, kehnonpuoleisin tuloksin. Hän on aktiivinen mies, joka kylpee kylmässä vedessä ja tekee itse aamiaisekseen jogurttia aikana, jolloin kyseistä sanaa ei edes ollut, saati tuotetta. 

Mutta ei äiti jää huonommaksi. Iloinen, sydämellinen ja sosiaalinen nainen on kiinnostunut kaikista lähellään olevista. Hänellä on yhtä tarkat sääntönsä siitä, mitä kuuluu tehdä ja mitä ei, tosin hieman erilaiset kuin miehellään. Äiti teettää salaa uusia jakkupukuja, nautti kauneudesta, taiteesta ja lapsistaan ja puhuu, puhuu. 

Lapsia on viisi, kolme veljeä ja kertojan isosisko, Paola. Natalia on kuopus, mikä helpottaa hänen asemaansa; vanhemmat lapset taistelevat suurimmat taistot kasvaessaan ja aikuistuessaan. Aika on poikkeuksellinen. Mussolini pitää valtaa Italiassa, fasismi leviää, Hitleriä aletaan pelätä. Politikoinnilta ei voi välttyä, etenkään juutalainen perhe. Syttyy sota. Kaiken melskeen keskellä Natalia perheellistyy, mies katoaa, kirjailijuus kasvaa, samoin kustantamo... Tapahtuu häkellyttävän paljon tiiviissä tekstissä, joka ei edelleenkään mene henkilökohtaisuuksiin kirjoittajan osalta kuin äärimmäisen niukasti. Vanhemmat vanhenevat, jatkavat sanailuaan. Katse heihin on hellä. 

Ajankuva on kiinnostava, samoin päähenkilöt. Nimivyörytys uhkasi välillä käydä ylivoimaiseksi, koska en tunne Italian merkkihenkilöitä, mutta lopussa on avuliaasti listaus, kuka on kukin. Loppupuoli muutenkin veti jälleen mukaansa tunnelmaan, tapahtumiin ja loputtomaan tarinankerrontaan. Ginzburg eli 1916 - 1991.

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare). Suomennos Elina Melander. Aula 2021.

Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. 

------

Deborah Levyn älykäs Uiden kotiin ihastutti vuonna 2016, siksi kiinnostuin hänen omaelämäkerrallisesta trilogiastaan, josta on nyt ilmestynyt suomeksi ensimmäinen osa.

Mitä en halua tietää kertoo naisesta, joka kirjoittaa. Kirjoittamisen motiiveistaan ja tarkoituksesta, lapsuudesta Etelä-Afrikasta, rasismista, arjesta, vähän nykyisyydestäkin.

"Kirjoittaminen sai minut tuntemaan itseni viisaammaksi kuin olin. Viisaaksi ja surulliseksi. Ajattelin, että sellaisia kirjoittajien kuului olla."

En saa aivan kaikista ajatuskuluista kiinni, ja luulen, että sitä hän osin haluaa kuvatakin: että hän oli erikoinen lapsi. Vertaistukea kaikille itsensä omituiseksi tunteville! Naisen asemaan brittiläinen Levy (s. 1959) ottaa näistä kolmesta kirjailijasta suorasukaisimmin kantaa. 

"Kuten aina kun on kyse rakkaudesta, lapsemme tekivät meidät rajattoman onnellisiksi - ja myös onnettomiksi - mutta he eivät koskaan suistaneet meitä niin syvään epätoivoon kuin 2000-luvun Uusi Patriarkaatti. Se edellytti meiltä yhtä aikaa passiivisuutta ja kunnianhimoa, äidillisyyttä ja eroottista energiaa, itsensä uhraamista ja täyttymyksen kokemusta. Meidän tuli olla Vahvoja Moderneja Naisia samaan aikaan, kun meitä nöyryytettiin eri tavoin sekä taloudellisesti että kodin piirissä."

Vaikka kirja ensimmäisenä osana jättää vielä paljon kysymysmerkkejä, kirja jaottelee kirjoittamisen merkitykset tekijälleen selkeästi. Ne on nimetty neljän luvun otsikoina: Poliittiset tarkoitusperät. Historiallinen käyttövoima. Raaka egoismi. Esteettinen into. 

Eräänä keväänä - jo aikuisena kirjailijana - hän lähtee matkalle. Muistoista lentokoneesta Iso-Britanniasta Palmaan Mallorcalle saan mielleyhtymän seuraavaan kirjailijaan.

Deborah Levy: Mitä en halua tietää (Things I don´t Want to Know). Suomennos Pauliina Vanhatalo. S&S 2021. 

------

Rachel Cuskin tapa etäännyttää päähenkilönsä ja kuvata tätä muiden tarinoiden kautta kiehtoo. Kunnia on viimeinen osa trilogiasta, joka alkoi Ääriviivoilla ja jatkui Siirtymällä. Kunnia tekee sarjalle kunniaa yhtä kiehtovana. Vaikka siis oikeasti pohtii sitä, millaista kunniaa kirja-alalla ja ylipäänsä missään on saatavissa ja miten. Ehkä otsikko pitäisi sijoittaa lainausmerkkien sisälle. 

Päähenkilö Faye lähtee jälleen matkalle, kirjailijakonferessiin, ja uppoutuu tuntemattoman kanssamatkustajan tarinaan jo lentokoneessa. Tapansa mukaan Cusk koukuttaa, ja etenkin kirjallisuusalasta kiinnostuneet saavat konferenssikuvauksesta terävää havainnointia ja oivaa viihdettä. Tosin ulkoisten puitteiden kuvailussa vähempikin olisi riittänyt, mutta Cusk rakentaa uskollisena tyylilleen tarkkapiirtoista kuvaa kohteistaan. Ehkä hän on sitä, mitä älykellosta kunnonkohotusherätyksen saanut kollega kirjailijoista tuumii:

"- Juttuhan on niin, hän sanoi, että me olemme pakkomielteisiä, eikö? Kun olemme saaneet jostain ajatuksesta kiinni, emme pysty luovuttamaan - meidän täytyy kaivaa, kunnes juuretkin on vedetty esiin." 

Kirjailija on syntynyt 1967 Kanadassa ja muutti Iso-Britanniaan 1975. 

Rachel Cusk: Kunnia (Kudos). Suomennos Kaisa Kattelus. S&S 2020. Päällys Jussi Karjalainen.

Olen saanut kaikki kirjat kustantajilta.

Kirjoja Yhdysvalloista: Jennifer Clement, Jenny Offill, Lucia Berlin

Meksiko, pieni kylä lähellä Yhdysvaltojen rajaa. Unohda idylliset, herkullisen värikkäät matkakuvat: huumebisnes pitää vallassaan entistä kotoisaa seutua. Tyttöjen on oltava rumia, vammaisia tai piilossa, kun maastoautojen ääni alkaa kuulua. Muuten heidät viedään, eikä koskaan palauteta, edes käytettyinä.

Karua, hätkäyttävää: Köyhä väki on kiinni elämässä niin heiveröisellä langalla. Ihmisoikeudet tai reiluus ovat tuntemattomia käsitteitä. Silti he sinnittelevät, pysyvät hengissä kuin ihmeen kaupalla. Lämpö on läsnä. Juuri siitä Clement kertoo. Ja vie tarinan taitavasti ihmisen tasolle. Kertoja Ladydi, hänen ystävänsä Paula - joka epäonnekseen oli kauniimpi kuin Jennifer Lopez - ja muut tulevat tutuiksi, kiusallisen lähelle.

Julman komea ja täräyttävä tarina, jonka en soisi olevan totta, mutta pelkään ja uskon sen olevan. Avasi minulle uuden alueen, joka on kaukana mutta koskettaa jokaista, joka sen uskaltaa ja haluaa ottaa vastaan. Tieto lisää tuskaa, lottovoittajaolo suomalaisena hävettää. Miksi meillä on toisenlaista? Olenko itse tehnyt asian hyväksi mitään vai ajaudunko hyvinvointiin vain onnenkantamoisena, kuin se olisi syntymäoikeus?

Kirjailijalle syvä kumarrus siitä, että tarinaan on helppo eläytyä naisten arjen kautta, vaikka olemme täysin eri puolilta maailmaa. Eikö tyttöjä voisi mitenkään auttaa ja suojella täältä käsin? Ovatko maahan kaivetut kolot ainoa epätoivoinen ratkaisu?

"Kauan sitten äiti opetti minulle, miten miehiltä puolustaudutaan. Hän sanoi, että pitää tökätä etusormella silmät päästä, koukata ne ulos kuopistaan kuin simpukat kuoristaan. Hän ei kertonut, mitä piti tehdä, jos oli käsiraudoissa. - En sitten ikinä halua tytärtä, mies sanoi. Hän otti purkkaa ja työnsi purkkapalan maskin reiästä suuhunsa. Hänen pureskellessaan hänen suunsa jauhoi villakankaan pienen pyöreän reiän alla. - Jos saisin tyttären, sylkisin, hän sanoi."

Kenelle: Elämästä muualla kiinnostuneille. Tyttöjä tärkeinä pitäville. Meksikosta matkakuvia kerääville.

Muualla: Kirjakaapin kummitus summaa: vuosittain 600 000 - 800 000 naista viedään Meksikosta Yhdysvaltoihin, missä he joutuvat mukaan seksikauppaan tai muunlaiseen orjuuteen.

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Prayers for the Stolen).  Like 2014. Suomennos Terhi Kuusisto.

Jennifer Clementin voi nähdä Helsingin kirjamessuilla Senaatintori-lavalla pe 26.10. klo 15 HS Tähtihetkessä.

Niin, maailman vanhimpia tarinoita. Nuori nainen ja nuori mies tapaavat, rakastuvat, perustavat perheen. Normaalia yhteiselämää: välillä raskasta ja surua, välillä iloa ja onnea. Kunnes auringonpimennys. Tai kuten vaimo kuvailee tilannetta: auto seisoo jyrkänteen reunalla, ja kuljettaja päättää ajaa sen alas.

Ei se tarina, vaan sen kerronta. Offill kertoo tarinan ajatuksin, anekdootein, tuokiokuvin, sitaatein. Kirjailijavaimon silmin, ei tapahtumia uskollisesti raportoiden. Pätkistä koostuva kerronta on helppolukuista, myös visuaalisesti - fontti ja rivivälit ovat isoja - ja on herkkua erityisesti kirjallisille ihmisille, sillä kirjailijoita, filosofeja ja asiantuntijoita siteerataan paljon, samoin kertojan tuttavia. Myös häntä itseään. Erityisesti nautin lapsen esiintymisistä (se tuo aina realismia) ja toisaalta ikääntymisen kuvauksista, joita pilkahtelee:

"Miten vaimosta on tullut sellainen ihminen, joka viettää kaiket päivät joogahousuissa? Aiemmin hän pilkkasi niitä, ihmisiä jotka kulkevat onnellisuuskarttoineen ja kiitollisuuspäiväkirjoineen ja kierrätetyistä autonrenkaista tehtyine kasseineen. Nyt alkaa kuitenkin näyttää siltä, että vanhenemiseen liittyviin totuuksiin kuuluu pilkattavien asioiden jatkuva väheneminen, kunnes lopulta jäljellä ei ole mitään, minkä voisi täysin varmasti sulkea itsen ulkopuolelle."

Kattaa siis elämänkaaren pitkältä ajalta. Kirjallinen lähtökohta voi vieraannuttaa, mutta uskon, että nainen kuin nainen löytää samastumiskohtia, eikä nyt puhuta vain teoriasta. Vaikka kirjailijavaimo kirjoittaa samalla kirjaa avaruusmatkailusta (rahan takia) rikkaan melkein-astronautin tilaustyönä, joten myös avaruusasioita leijuu, ovathan ne naisen ajatuksissa. Yhdistelmä on sekalainen ja kuten sanottu, kirjallinen sisällöltään, ja kirjallisena työnä onnistunutta viihdettä lukuhulluille.

Kenelle: Anekdoottien ja ajatusten ystäville, sitaateista ärsyyntymättömille, petetyille, eroa harkitseville tai sen kokeneille.

Muualla: Tuijata pohtii Offillin kieltä ja miettii, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia. Ompun mielestä, no, lue itse.

Novellisarjan toinen suomennettu osa jatkaa riemastuttavalla tyylillään. Berlinin riemastuttavuus syntyy aitouden tunnusta, taitavasta sanankäytöstä ja yllätyksistä: koskaan ei voi tietää, mitä seuraa. Seuraavassa kappaleessa, seuraavassa lauseessa. Ei ainakaan mitään tylsän ilmiselvää, sen voin taata.

"- Luulen että sinua vain nolottaa olla onnellinen, ja ryhdyt nyt tällaiseen jotta voisit tuntea yhteenkuuluvuutta muiden M.P.-ryhmäläisten kanssa. Ymmärrän. Kun olin yksitoista, tätini antoi minulle päiväkirjan. Kirjoitin siihen vain: 'Olin koulussa. Tein läksyt.' Joten aloin tehdä tuhmuuksia, jotta minulla olisi jotain kirjoitettavaa. - Ei sen ole tarkoitus olla vakava rakkaussuhde, Ruth sanoi. - Tarkoitus on tuoda vain vähän piristystä elämään."

Vaikka neljän pojan yksinhuoltajaäidin maailma Meksikon ja Yhdysvaltojen maastossa pari kolme vuosikymmentä sitten on kaukana omasta, henkilöt tulevat lähelle. Osuvin lausein Berlin tutustuttaa heihin lukijan, joka hihittää, kauhistuu ja liikuttuu. Eikä pane pahakseen tanssittamista annetussa tahdissa, ruusuilla tai ohdakkeilla. Hilpeä niminovelliTanssia ruusuilla kuplii nuoruuden iloa ja hölmöilyä, Hymyilisit vähän tarjoaa vähän hävettävän kurkistuksen normielämän rajojen yli, mikä kiehtoo mutta saa lukijan miettimään omia valintojaan (ja tuntemaan itsensä joko tyytyväisen viisaaksi tai jostain osattomaksi), karmea Carmen hiljentää.

Vaikka rosoa riittää suomalaisesta näkökulmasta katsoen, Berlin varoo astumasta liian pahaan maastoon. Hän ei kuvaa inhorealistisesti kauheuksia, joita hänen kuvaamassaan maailmassa epäilemättä on - puhutaan ääriköyhistä, päihderiippuvaisista ja kaltoinkohdelluista - vaan tietty sietämisen taso on huomioitu. Se tekee lukemisesta turvallista ja nautittavaa, kielen ja juonenkäänteiden lisäksi. Hän tasapainoilee kurjuuden ja nautinnon välillä niin komeasti, ettei sitä edes huomaa.

"Minä pidän taloista ja niiden tarinoista - siinä yksi syy, miksi minusta on mukava tehdä siivoojan hommia. Se on kuin lukisi kirjaa." 

Toinen osa tuntuu ensimmäistä synkemmältä, jopa loppua enteilevältä; tarinat on valittu ja sijoitettu kokoelmaan harkiten. Mikä ei poista huumorintajua eikä lämmintä ymmärrystä, jota Berlin osoittaa henkilöilleen, ehkä jopa itselleen: hän oli alkoholismista toipunut perheenäiti, joka kirjoitti lähes loppuun saakka. Berlin kuoli vuonna 2004.

"Ainut syy, miksi olen elänyt näin pitkään, on siinä että olen päästänyt irti menneisyydestäni. Sulkenut oven surulta, katumukselta, menneiden murehtimiselta. Jos päästäisin ne sisään vaikka vain pienestä itsesäälin tarjoamasta rakosesta, niin ovi lennähtäisi ammolleen ja sieltä hyökyisi sydäntä raastavaa tuskaa ja silmät sokaisevaa häpeää, särkisin kupit ja pullot, iskisin säpäleiksi lasit, pirstoisin ikkunat ja kahlaisin verta vuotavana lattialle kaatuneen sokerin ja lasinsirpaleiden seassa kauhusta yökkäille, kunnes onnistuisin vihoviimeisen puistatuksen ja nyyhkäisyn saattamana kiskaisemaan raskaan oven kiinni. Keräisin sirpaleet taas kerran."

Kun Berlinin tekstien kiinnostavuus havaittiin, eri lähteissä julkaistut novellit julkaistiin Yhdysvalloissa yhtenä jättikirjana. Suomalainen kustantaja käännätti ja julkaisi sen kahdessa osassa - hyvä päätös. Saimme mahdollisimman pian tutustua Berliniin, ja jäimme haluamaan lisää.

Kenelle: Kenelle vain.

Muualla: Näennäisesti yksinkertaiset lauseet pitävät sisällään vahvoja merkityksiä, sanoo Kirjaluotsi.

Lucia Berlin, Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (A manual for cleaning women: Selected stories). Aula & Co 2018. Suomennos Kristiina Drews. Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Helsingin kirjamessujen 2018 teemamaa on Yhdysvallat.

Rachel Cusk: Ääriviivat

"Kerroin, että olin kirjailija ja menossa pariksi päiväksi Ateenaan opettamaan sikäläisen kesäkoulun kurssia. Kurssin nimi oli 'Kuinka kirjoittaa': opettajina oli eri kirjailijoita, ja koska ei ole yhtä tapaa kirjoittaa, me luultavasti antaisimme opiskelijoille ristiriitaisia neuvoja. Suurin osa opiskelijoista oli kuulemma kreikkalaisia, mutta kurssilla heidän odotettiin kirjoittavan englanniksi. Jotkut suhtautuivat tähän epäillen, mutta minusta siinä ei ollut ongelmaa. Minusta ei ollut olennaista, millä kielellä he kirjoittivat. Joskus, sanoin, yksinkertaisuus korvaa sen, mikä siirtymässä menetetään. Opettaminen oli vain tienestiä, jatkoin. Mutta minulla oli Ateenassa kaksi ystävää, jotka saattaisin tavata."

Näin kertoo päähenkilö Faye vierustoverilleen lentokoneessa matkalla Lontoosta Ateenaan. Heidän keskustelustaan sukeutuu yllättävän syvällinen; etenkin miehen, laivanvarustajan pojan, elämää käydään läpi tarkasti. Mies haluaa jatkaa tuttavuutta kirjailijan kanssa, ihastuu hieman naiseen, joka vaikuttaa älykkäältä ja hyvältä kuuntelijalta.

Kirjan juju ei ole tapahtumissa tai juonessa, vaan puhumisessa ja ajattelussa. Keskusteluista, joita kirjailija käy tapaamiensa ihmisten kanssa ja mietteissä, joita ne hänessä herättävät. Kirjailijalla on taito saada ihmisistä irti kahvipöytäkeskustelua enemmän, ehkä juuri kuuntelutaitonsa ansiosta. Hän rakentaa oman todellisuutensa kertomusten kautta, ilmentyy sanoissa ja tarinoissa, joita kerrotaan. Hänen ääriviivansa muotoutuvat kuin hiilipiirros tai tussityö; valkoinen paperi, johon ilmestyy merkkejä, jotka muodostavat pintoja - ja lopulta kokonaisen kuvan, jossa häntä itseään ei kuitenkaan näy.

Taitava tekniikka, jota ei voi kuin ihailla. Kirjailija laittaa myös kirjoittajaoppilaansa kertomaan tarinoita, etsimään omia ääriviivojaan. Luulen hänen olevan hyvä opettaja: mistä muusta kirjoittamisesta voisi olla kysymys kuin siitä, miten katsot ja kuvaat ympärilläsi tai sisälläsi olevan.

Myös kerrotut tarinat ovat kiinnostavia, ja napakkatekstisen kirjan lukee ahmien. Paljon ajatuksia kirjoittamisesta, ihmissuhteista, arjen kummallisista yksityiskohdista: teksti kertoo sellaista, jota voi ajatella mutta jota ei normaalisti sanota ääneen. Eikä välttämättä osaisi sanoittaa edes omassa mielessä. Ehkä siksi kirja tuntuu hieman keinotekoiselta - joku saattaisi sanoa sievistelevältä (mieleeni häivähtää Siri Hustvedtin tyyli; samankaltaista loistetta ja vierautta) - mutta realismiin ei nyt pyritä. Tai oikeastaan juuri päinvastoin: pyritään niin äärimmäisesti, että se ylittää todentunnun rajan.

Kiinnostavaa. Kirjailijahenkilöstä jää paljosta puheesta huolimatta käsitys, että hän piiloutuu kaikkien tarinoiden taakse. Mitä seuraa jatkossa - pysyn kuulolla, sillä kirja on ensimmäinen kolmen romaanin sarjasta. Cusk on englantilainen, Kanadassa syntynyt kirjailija, ja kirja on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Nautin tästä, ideasta, toteutuksesta ja kielestä, joka suomennoksena toimii erinomaisesti.

Kenelle: Modernin kirjallisuuden seuraajille, realismin käsitettä uusiville, ihmisistä kiinnostuneille.

Muualla: Cusk nauraa räkäisesti sanalle juoni, sanoo Maisku Täysien sivujen nautinto -blogissa. Kerrontatapa on äärimmäisen mielenkiintoinen, sanoo Sirri Sivutiellä.

Rachel Cusk: Ääriviivat (Outline). S&S 2018. Suomennos Kaisa Kattelus.