Kotimaista uutta: Ossi Nyman, Kati Tervo, Riitta Jalonen

Nymanin kirja alkaa siitä, mistä Patriarkaatti-nimisen kirjan kuuluukin, armeijasta. Heti kovaan ytimeen, mutta Nyman menee vielä syvemmälle, tasa-arvorakenteisiin, jotka eivät selkeinä näy mutta tuntuvat. Niidenkin nahkassa, jotka eivät ole tietoisesti niitä rakentamassa.

Onneton ehkäminäkertojamies hapuilee armeijan jälkeen paikkaansa maailmassa ollakseen siinä, jotenkin. Hänen naisilta saamansa selitykset tai toimintamallit eivät juuri auta. Äiti puhuu jumalasta, mutta poika: ..."minua ahdisti edelleen ajatus siitä, että Jumala oli tämän kaiken suunnitellut ja rakentanut, eikä elämä olisikaan sattuman kautta syntynyt käsittämätön ihme, vaan jonkun vanhan miehen mielikuvituksen tuotetta." Tai buddhalaisuuden peruskurssilla tavattu nainen, joka "sääli itseään hyvin aggressiviiseen sävyyn" ja "jonka tuska oli niin suuri ja ainutlaatuinen, ettei siihen voinut millään keinolla saada helpotusta." Kaisan puoliso taas "sanoi elettävän sellaista aikaa, että jos halusi kirjoittaa miesten ja naisten välisistä suhteista, oli mieskirjailijan tehtävä miespuolisesta päähenkilöstään seksuaalimurhaaja, sillä muuten kirjailijaa syytettäisiin naisvihasta." No niin.

Nyman vetää alussa mainitut rakenteet niin ällöttäviksi kuin suinkin, lähes lukukelvottomiksi.  Toisaalta, hän ei puhu mistään, mitä ei ole olemassa, tehtynä tai kuviteltuna. Viitteitä ja ärsyttävää viisastelua riittää (patriarkaaliseen/poikamaiseen tapaan?), samoin väkivaltaa, ja ajoittaisista valaistusyrityksistä huolimatta kirja jättää synkän, kiukkuisen jälkimaun. Näinkö kehnosti asiamme ovat? (Enkä nyt puhu vain kirjallisuudesta.) Voiko ihminen ylipäänsä selvitä järjissään ja pitää yllä parisuhdetta, jopa vaikka vahingossa tai luonnonlakina perustaa perheen - miten tämä kaikki jatkuu? Määräävätkö X- ja Y-kromosomit edelleen kaiken yli? Nyman haluaa ravistaa, ja sen hän tekee, lukijaystävällisyydestä piittaamatta. Ällö kirja, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mutta tarkoituksella. Plussapuolella kelpoisan linjakas teksti sekä rohkeus tarttua tasa-arvoaiheeseen miehen näkökulmasta. Eri asia on se, miten viesti menee perille tai tavoittaa lukijoita näin hankalaan muotoon puettuna.

Kenelle: Tasa-arvottomille, synkkää kestäville, haastetta pelkäämättömille.

Muualla: Omppu pohtii kirjaa pidemmin ja kysyy hyviä kysymyksiä. Sen [tunnelman] pitää olla häiritsevä, koska sisältö on häiritsevää ja vaikeaa luettavaa, sanoo Tuijata.

Ossi Nyman: Patriarkaatti. Teos 2019. Ulkoasu Sanna-Reeta Meilahti. 

Vastavetona aivan toista laitaa kirjallisuudesta! Kotoisan jutusteleva Kati Tervo on koonnut punaisiin kansiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan ruuanlaitosta sekä reseptejä kokkailuistaan eri vuodenaikoina. Tervon viihdyttävä ja rauhallinen mutta selkeäsanainen ja -mielipiteinen puhe on mukavaa luettavaa ainakin kaltaiselleni kärsimättömälle, hifistelyjä vierastavalle epägurmee-ruoanlaittajalle. Samastun monessa kohtaa niin kokkausasioissa kuin ruokamuistoissa lapsuudesta, joita Tervo ripauttelee mukaan tujuksi mausteeksi (se perunakeitto ei tosiaan maistunut miltään!).

Arvostan hänen laillaan suuresti laadukkaita raaka-aineita lähiseuduilta ja mieluiten syön suomalaista perusruokaa. En kyllä osaa hänen tapaansa improvisoida eikä asia minua puhuttele niin, että opettelisin, ja olen eri kastia myös siinä, että meillä saa ruokaillessa lukea. Tai saisi, jos jotakuta muuta kuin minua kiinnostaisi (huoh.) Itselläni on vahva pulla- ja lihapullatausta eikä mieltymystä makeaan, toisin kuin Tervolla, jolla monet minulle vieraat raaka-aineet ovat hallussa ja joka piipahtaa aiheellaan muuallakin (kuin Teiskossa, Tampereella ja Helsingissä), kuten Saksassa.

Parempaan päin on menty ruokakulttuurissa monessa suhteessa, sen käsityksen jaan - punaisen lihan kulutus laskee, kalan kasvaa, kasviksia ja hedelmiä on saatavissa läpi vuoden jne. - ja kirjan viestinä näenkin rohkaisun kokeilemaan uusia ainesosia ja tekemään ruokaa tavalla, mikä itselle tuntuu hyvältä, ilman vaikeita kikkoja, mutta arvostavasti ja ruuan merkitys arjen hyvinvoinnissa tiedostaen. Ruoka on harvoin vain ruokaa; se vaikuttaa yhteisössä ja yksilössä niin henkeen kuin terveyteen.

Kenelle: Ruuanlaittajille, kokkausta vieroksuville tai sen pakkopullana tunteville, ruokamuistoja mielellään muisteleville.

Muualla: Anun ihmeelliset matkat -blogi oli aivan otettu kirjan konstailemattomasta tyylistä.

Helmet-haaste 2019 kohta 3: laji, jota en yleensä lue eli ruokakirjat.

Kati Tervo: Punainen pata. Otava 2019. Graafinen suunnittelu Päivi Puustinen.

"Tanssikaa! Tanssi auttaa!" äiti huusi. Riitta Jalosen vahvasti omaelämäkerrallinen kirja kertoo pienestä Elisabethista, joka katsoo maailmaa vahvasti äitinsä kautta. Äiti on kuningatar, kuningatarmehiläinen, jonka ympärillä lapsen maailma surraa, kieppuu, muotoutuu ja tanssii. Mutta myös luopuu, aikuistuu, vanhenee. Aikatasot limittyvät huomaamatta, kuolleet elävät, äiti katsoo seinältä aina vain. Kirjailija sanoo eläneensä kuolleiden suvussa, mutta kirjan olevan romaani. Emme siis puhu muistelmista, vaikka muistoja se on täynnä. Isä sanoo: Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää. Sitä tässä tehdään, luulen.

Jalosen kieli on kaunista ja kirkasta, kuten totuttu. Muistoja löytyy hyvinkin varhaisesta lapsuudesta, tosin realismi helposti kaikkoaa taka-alalle tytön valtaisan mielikuvituksen tieltä. Kunnes taas ollaan todessa ja nykysuomalaisten suurimpien traumojen syntysijoilla, sota-ajan jälkeisissä vuosissa. Joukko enoja on kuollut sotaan, mutta heidän syntymäpäiviään vietetään joka vuosi. Näin, vanhempien traumat siirtyvät näppärästi sukupolvelta toiselle, tadaa! Ei tunnu helpolta tytön kannalta. Lääkitys piti aloittaa jo lapsena - se hätkähdyttää lukijaa. Kun oli niin rauhaton mieli.

Tanssin piti auttaa, mutta auttoiko se? Paljon jäi perintöä eikä pelkästään kaunista, vaikka äidillä oli pitkät komeat hameet ja molemmilla vanhemmilla rakkautta ja kiinnostusta niin toisiinsa kuin lapseen. Ja "kanssakulkijoihin", jotka muistoissaan kärvistelivät. Heille tansseja järjestettiin, ja juhlittiin! Tango merellä soi ja Säkkijärvellä polkattiin.

Hengästyttävä kirja: ensivilkaisulla ohut, sisältä paksu. Vaativa niin lukijalle kuin tekijällekin, luulen, mutta toteutus on vaikuttava ja elegantti. Ja kansi on samaa linjaa.

"Ihminen kulkee yhtä aikaa vanha ja uusi hartioillaan. Ympärillämme on peitto, joka on kirjottu täyteen tapahtumia, menneitä ja tulevia, ja jos mistään muusta ei voi olla varma niin ainakin siitä, että mennyt vaikuttaa tulevaan."

Kenelle: Proosan keinoista kiinnostuneelle, uudenlaista muistelmatyyliä kaipaavalle, sodanjälkeisen sukupolven kokemuksiin tutustuville.

Muualla: Hitaus on hyvä. Samoin tiivis koko, ja sitä Tanssikaa! on: tiivis, jopa sakea, sanoo Lumiomena.

Riitta Jalonen: Tanssikaa! Tammi 2019. Ulkoasu: Laura Lyytinen.

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia

Juhannukseen ja kesään oiva otsikko kirjalla: nyt juuri lempeää rapsutusta kaipaa niin moni asia, kuten mökin piha sekä talven taistoista toipuva mieli ja keho.

Kirja koostuu kolumneista, joista kukin keskittyy omaan arkiseen aiheeseensa keski-ikäisen naisen silmin katsottuna, lapsenkasvatuksesta kirjailijuuteen, mainonnasta koirakuumeeseen. Ne kertovat kirjoittajan havaintoja ja mielipiteitä hötkyilemättä, terveellä järjellä ja itsestäänselvällä tasa-arvoisuusotteella.

Elämänkokemus näkyy kypsien ajatusten lisäksi menneiden muisteluna ("Olen siinä iässä, että torvisoitto ja Suomen liput herkistävät), vaikka pääosin eletään vahvasti tätä päivää. Lapsuuden villahousupakot ja nuoruuden Leningradin-matkat putkahtelevat silti mieleen. Maailman muutos näkyy monin tavoin, eikä aina todellakaan huonompaan suuntaan.

"Minua häiritsi vielä jonkin aikaa sitten, jollen ollut varma näkemäni ihmisen sukupuolesta. Nyt asia ei vaivaa minua lainkaan. Meitä on niin monenlaisia."

Rakkaudesta puhutaan tietysti. Rakastumisesta ja rakastamisesta, ja siitä, miten vuosikymmenien yhdessä olon jälkeen tunne voi roihuta. Ja siitä, miten roihua elävöittää kummasti vaikkapa hikinen matka Lappiin junan makuuvaunussa (ja takaisin). Tai "auringon alamaisuuden" tunteesta keväällä:

"Tulee halattua ja lausahdettua lempeitä sanoja, jotka nukkuivat pitkän talviunen. Painoja nosteleva mies komistuu silmissä. Lapsi sanoo hassuksi. Nuorrun, ja mahla virtaa suonissani. Sydän hypähtelee ilosta ja olemassaolosta. Olen huoleton hattarapää."

Boheemisuudesta kiinnostava havainto: "Tuntemani taiteilijat ja heistä erityisesti kirjailijat arvostavat suuresti kodin ja työtilan järjestystä ja ovat kaikin puolin säntillisiä ihmisiä." Vieläkö joku uskoo taitelijaelämän olevan jotain muuta - tässäkin maailma ja sukupolvi on muuttunut kovin.

Tervon vahvuudet ovat kotoisan, viihdyttävän tunnelman luominen sekä tarkan napakka ja elävä suomen kieli. Lauseet ovat helppolukuisia, tarinat huolella koostettuja ja turhuuksista karsittuja. Sanastossa minua viehättävät monet kohdat, kuten "rytkymylläkkä" (joka ei muuten viittaa erotiikkaan) tai "suven siemailu". Tai "hämäränhyssy", oma hyggemme.

Jotenkin liitän kirjailijan sympaattiset työt aina kesään, lieneekö syy Kesäpäiväkirjan? Sen tavoin tämäkin kirja sopii luettavaksi tarina tai pari kerrallaan vaikka saunanlämmityksen lomassa, selän vihtomisrapsuttelua odotellessa, leppoisaan tunnelmaan virittäytyessä.

Kenelle: Arkista sietäville, lukulihaksen lempeää rapsuttelua kaipaavalle.

Muualla: Pieneen kirjaan on Tervo saanut mahtumaan osuvasti huumorilla höystettynä sen, mitä on tulla keski-ikäiseksi suomalaiseksi naiseksi, sanoo Luetut kirjat.

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia. Otava 2018. Kansi: Päivi Puustinen.

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kesästä vielä vihjaavaan alkusyksyyn sopii mainiosti luettavaksi Iltalaulaja. Luin mökillä, fiilistelin luontonäkymiä ja lintujen ääniä. Jotenkin olen yhdistänyt Kati Tervon kirjat maaseutuun ennenkin: johtuu varmaan Kesäpäiväkirjasta, joka on lempimökkikirjani. Ja vahvasta tunnelmasta, jonka luomisen kirjailija taitaa. Se toimii tälläkin kertaa.

Iltalaulaja vie lukijan vuoteen 1945, maaseudulle, jossa taiteilija Ellen Thesleff viettää kesää. Hän ei ole enää nuori:

"Kun tuuli silittää seitsemänkymmentäviisi vuotta hiuksia, ne harmaantuvat."

Matka Muroleen huvilalle tuo Ellenin mieleen muistoja muilta matkoilta, Italiasta etenkin. Siellä hän on viettänyt paljon aikaa töidensä parissa. Kuinka hän kaipaakaan noita maisemia, pehmeää leipää ja baakkelseja sekä viiniä - köyhässä sodanjälkeisessä Suomessa ne ovat vain haave.

Aineettomiksi ovat muuttuneet myös Ellenin läheiset. He ovat kuolleet tai asuvat kaukana. Ellen on yksin, taiteensa kanssa. Hänen apulaisenaan huvilan taloustöissä ahertaa Taimi, topakka ja elämästä utelias maalaistyttö, jota taiteilija ja taide - tytön äidin kauhuksi - kiehtovat.

"Muita kehusanoja hän ei lausahtanut Ellenin töistä. Hiano ja koree. Taimilla ei ollut hyvien sanojen varastoa."

Ellenin ja Taimin näkökulmat vuorottelevat. Heillä on päinvastaisista taustoistaan huolimatta paljon yhteistä.

"Taimi haaveili naurusta, tanssista ja taiteilusta. Eniten hän uneksi lähtemisestä. Maailma janotti."

Kirjan kieli on huolellisesti viilattu vanhaan malliin sanoiltaan ja rytmiltään. Pirssiä kuljettaa safööri, ronkeli ei kannata olla, asioista diskuteerataan, monttööri ja huushollerska hääräävät. Muutama minulle outokin sana. Mikä on syrikkö? Taimin murre kuulostaa jämptiltä hämäläiseltä. Kun kuvataiteilijasta puhutaan, kieli on visuaalista, lukijan silmien eteen värejä, maisemia ja taiteilijan ajatuksia maalavaa. Kunnianhimoinen teksti, jossa on oivallusta - joskaan ei aivan täysin pakoton soljunnaltaan, sommittelun jälkiä voi nähdä.

Myös Taimin äiti puhuu, kirjeinä Taimin Helsinkiin muuttaneelle isosiskolle. Äidin tarina avautuu tekstin myötä ja selittää sitä, miksi tämä on niin kauhuissaan tyttären taideinnostuksesta. "Ihmisen pitäsi tyytyy vähään eikä hoopoilla." Äidin tarina ei ole onnellinen. Eikä kirja sisällä huumoria, josta Kati Tervo on tuttu kirjojensa ja kolumniensa kautta - jos Sukupuu-kirjaa ei lasketa - mutta lämmintä ymmärrystä ja eläytymistä siinä kosolti on, eri-ikäisiin ja -taustaisiin naisiin.

Heräsi halu tutustua Thesleffin elämään enemmän. Kati Tervon kirja ei kertaa sitä faktoina eikä ole kattava taiteilijakuvaus, vaan tuokiokuvaus, kuvitelma taiteilijan viimeisestä huvilakesästä ja hänen ajatuksistaan uran lähetessä loppuaan. Se on samalla ajankuvaus, suomalaisen luonnon kuvaus, suomalaisen naisen kuvaus. Nautin tunnelmasta ja elin mukana, sen tuokion verran.

Thesleffin taiteeseen voi tutustua vaikka Kansallisgalleriassa. Myös elämäkerta on pian käsillä: Hanna-Reetta Schreckin kirjoittama Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. ilmestyy tässä kuussa (syyskuu 2017) Teokselta.

Kenelle: Rauhoittavaa lukuhetkeä kaipaavalle, tunnelmaan tuudittautuvalle, kauneuden ystävälle, suomalaisen naisen ihailijalle.

Kati Tervo: Iltalaulaja. Otava 2017. Kansi: Päivi Puustinen. Kustantajan lukukappale.

Sukupuu

Kati Tervon sukujuuret juontavat Saksaan, ja suvut Schumacher ja Hukkanen yhdistyvät kirjailijan isovanhempina. Adele Schumacher avioitui Johannes Hukkasen kanssa 1912, eikä liiton alku ollut helppo. Adelen anoppi Liisa ei hyväksynyt ulkomaista miniää, ja antoi sen näkyä kaikin tavoin.

Tarinan kertojalla Heidi Hukkasella on Adelesta omia muistoja, joista kirja käynnistyy. Heidi on kirjan lopussa olevan sukupuukuvan mukaan syntynyt 1953. En tiedä, onko hän oikea henkilö vai Kati Tervon (s. 1954) alter ego. Jos jälkimmäistä, niin miksi - onhan Tervo kertonut julkisuudessa kirjoittavansa omasta sukupuustaan? Kirjassa Heidi lähtee tutustumaan isovanhempiensa kotipaikkoihin Dresdeniin.

Kirja on kokoelma muistiinpanoja ja ajatuksia suvun vaiheista, etenkin muutamasta vahvasta naisesta. Todellisten tapahtumien sekaan on ympätty fiktiota eri henkilöiden silmin kerrottuna - en tiedä, missä määrin kirjailijalla on ollut todellista tietoa ja mikä on itse lisättyä. Vaikka aihe on kiinnostava, ajassa kuljetaan matka 1900-luvun alusta tähän päivään ja paljon historiaa ehtii syntyä, ei toteutus silti muodosta varsinaisesti draaman kaarta, jossa lukija voisi elää mukana, kuten romaaneissa yleensä on totuttu tapa. Siksi kirja jää melko etäiseksi, hajanaiseksikin, sukupuun oksalta oksalle hypähteleväksi.

Luulen sen puurakenteen lisäksi johtuvan siitä, että kertoja kertoo tapahtumia kaukaa. Kerrontaan ei juuri liity tunnetta, tai se on huolellisesti siivottu pois, ehkä liian imelyyden tai nostalgisuuden pelossa. Tapahtumat alkavat Heidin lapsuudesta, eikä lapsen näkökulmasta kertominen ole helppo laji. Se ei tässäkään suju ongelmitta. Korostetun lyhyet, tiiviin napakat lauseet tuntuvat töksähtäviltä ja hankalilta lukea. Uskon niiden olevan tarkkaan mietittyjä ja hiottuja, ehkä liikaakin. Niistä ei muodostu sujuvaa jatkumoa, joka houkuttelisi vaivatta eteenpäin. Vaikka Tervolla älykkäänä ihmisenä on kirkkaita ajatuksia ja nasevia oivalluksia, ne eivät nouse esiin ansaitsemallaan tavalla kerronnan kuoppaisesta pellosta.

Vaikka sai kirja kyllä jälleen kerran miettimään sodan vaikutuksia monen perheen ja ihmisen nykytilaan. Tästäkin suvusta moni katosi taisteluiden melskeissä tai kuoli keskitysleireillä, ja paljon muuta järkyttävää tapahtui. Kirja vaikuttaa henkilökohtaiselta pesänselvitykseltä, jolla lienee suuri merkitys kirjoittajalle itselleen, mahdollisesti myös vastaavanlaista sukututkimusta tekeville ja taustoistaan kiinnostuneelle. Subjektiivinen lukukokemukseni jäi nyt kuitenkin melko vaisuksi.

Pidän kovasti Tervon Kesäpäiväkirjasta, jonka lämmintä, arki-ironista linjaa on myös Jääkaapin hengessä. Se on kirjailijan omin laji ja tyyli, jota toivon hänen jatkavan tulevissa kirjoissaan. Ensimmäiseen Tervon romaaniin en siis syttynyt, mutta odotan jo seuraavaa, joka ehkä liikkuu enemmän kirjailijan oman piirin ulkopuolelle.

Muualla: Hesarin Helena Ruuska pitää kirjaa taitavasti piirrettynä sukupuuna. Rva Varis pitää lyhyistä, mutta ilmeikkäistä lauseista.

Kati Tervo: Sukupuu. WSOY 2014. Kauniin syksyisen ja puuhun viittavat päällyksen on suunnitellut Martti Ruokonen (kuvat kuvapankeista).

Jääkaapin henki

Jari Tervoa en saa luetuksi, mutta rouva Tervo on eri asia. Mukavan sympaattinen Kesäpäiväkirja näytti jo kyvyn selkeään ajatteluun ja kirjoittamiseen, jolla ei ehkä Finlandiaa voiteta, mutta joka kertoo miellyttävästi ja kikkailematta rouvashenkilön elämästä. Aidonoloista, lämmintä kertomaa, joka ei yritä liikaa, vaan pysyy omalla maltillisella ja huumorintajuisella linjallaan. Jääkaapin henki jatkaa samaa sarjaa.

Kati Tervo ei ole avannut julkisuudelle vaatekaappiaan, mutta jääkaappinsa kyllä. Sen sisällön avulla hän tässä kirjassa kytkee yhteen perheensä tapahtumia ja henkilökohtaisia sattumuksia vuosien varrelta lyhyinä ruoka-aiheisina tarinoina. Muistellaan lapsuuden makuja ja paljastetaan nykyisiä ruokatottumuksia, kuten taistelu makkaranhimoa vastaan. Ruoka-aihe ei ole omaperäisin, joten kirjoittaja miehineen on aihettaan kiinnostavampi. Mutta kirja on sen verran hyvä, että melkein unohtaa, että mieskin on julkkis. Unohtaisikin, mutta rouva ei anna, mies tuodaan niin kovin usein kertomukseen mukaan. Myös poika on tärkeä hahmo. Mitään järisyttäviä seiskapaljastuksia ei tietenkään perhe-elämästä heru. Jos ei sellaiseksi lasketa sitä, että aviopari harrastaa seksiä.

Jääkaapin sisällön luetteleminen oli minusta turhaa: mitä julkkisperhe syö, menee jo tirkistelyn puolelle (roskiksen sisältöä ei sentään kerrottu) ja listat ovat tylsää luettavaa. Tuli tunne, että alleviivataan teemaa liikaakin, hajanaisuuden pelossako? Saattaa listoissa olla jonkinlainen sisällöllinenkin juju, jos niitä jaksaisi tutkia.

Kaiken kaikkiaan fiksun aikuisen pakinamaista jutustelua, joka sopii hyvin leppoisaan lomailmapiiriin.

Kati Tervo: Jääkaapin henki. WSOY 2011.