Rantala, Sarjala, Tunturi, Ijäs, Hakkarainen: Kirjojen kaipuu

1700- ja 1800-luvun taitteessa tapahtui Suomessa suuria vaikkei näyttävästi: lukuharrastus otti ensiaskeleitaan. Kirjoja alkoi olla yleisön ulottuvilla, tosin hankalasti ja kalliisti ulkomailta tilattuina, mutta kuitenkin. Tutkimukseen perustuva, 1800-luvun alkuun suuntaava katsaus kiinnostaa kirjanystävää. Mistä tämä lukuhulluus sai alkunsa?

"Missä ja miten kirjoja oli saatavilla, mitä ihmiset niillä tekivät ja miten he niitä lukivat?"

Kirjojen kaipuu kertoo tarjolla olleen luettavan sisällöstä, kirjapainotekniikan ja tieverkoston kehityksen vaikutuksesta sekä sensuurista ja ensimmäisistä kirjakaupoistamme, muun muassa, tarkoituksenaan kuvata kirjojen yleistymistä ja käyttöä käyttäjien eli lukijoiden näkökulmasta. Kiinnostavaa!

Suurkaupungeissa, kuten Pariisi ja Lontoo, oli 1700-luvun lopulla jo kymmeniä kirjakauppoja. Tuona aikana kirjatuotannon Euroopassa arvioidaan peräti kymmenkertaistuneen nopeasti. Aiemman uskonnollisen tarjonnan oheen tulivat romaanit ja runot säätyläisten ja muiden kielitaitoisten luettaviksi. Friedrich Schiller, Jonathan Swift, Walter Scott, Grimmin veljekset, Shakespeare, Goethe sekä filosofeja ja antiikin klassikoita mainitaan vuosisatojen vaihteen kirjallisuutena.

Suomen sanotaan olleen takamaata ja kirjojen keskittyneen tärkeisiin koulukaupunkeihin: Turussa, Porvoossa ja Viipurissa kerättiin kirjakokoelmia. Tiedämme, miten Turun laajalle kokoelmalle lopulta kävi - se paloi, korvaamaton menetys kirjakulttuurillemme. Sanaa "kirjallisuus" ei muuten vielä tämän kirjan kuvaamana aikana vielä edes ollut, kirjahullusta puhumattakaan. Lukuhalusta kyllä puhutaan. Tuohon aikaan se koski vain pientä osaa kansasta, kieli- ja lukutaitoista säätyläis- ja papistoväkeä sekä opiskelijoita. 

Kirjamyyntiä harrastivat alkuun kirjansitojat ja satunnaiset kirjapainopuodit. 1700-luvulla Turkuun muutti tuttu nimi, Frenckell. Ensimmäisen Johan Christopher Frenckellin poika perusti ensimmäisen pysyväisluonteisen kirjakaupan Suomessa. Mutta jo Frenckelliä ensin ehätti syntyä Seipellin kirjapuoti erikoiselle paikalle, nimittäin ainoalle Aurajoen ylittävälle sillalle, kirkkoa lähimmälle. Keskeinen toimi, keskeinen sijainti! (Kirjassa on myös piirroskuva paikasta.) Kuka matkisi idean käyttöön tänään? 

1800-luvun alussa: "Painettu sana oli tuohon aikaan vaatimatonta mutta sisälsi jo muutakin kuin esivallan tiedotuksia ja kuulutuksia tai ammatillista erityistietämystä." Seurustelu seurahuoneilla, tanssisaleissa ja huvipuistoissa toi tilaisuuksia tavata vertaisia, keskustelu virisi ja levisi lehdistöön, joka myös alkoi muotoutua.

Turun Wiikko-Sanomat alkoi ilmestyä 1820 ja oli ensimmäinen suomenkielinen säännöllinen lehti - melkein, sillä sitä ennen oli ollut vain vuoden ajan elänyt Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1770-luvulla, todella edellä aikaansa. Wiikko-Sanomat saavutti huikean 2 000 tilauksen määrän. Lehden tavoitteita olivat mm. kansanvalistus sekä suomen kielen kehittäminen ja oikeinkirjoituksen vakiinnuttaminen. Kelpo tavoitteita olisivat nykypäivän lehdistöllekin! Lehdistö, kirjapainot ja kirjamyynti olivat tuolloin kiinteästi sidoksissa toisiinsa ja kehittyivät toinen toistaan tukien. 

Toimittaja Reinhold von Becker oli syntynyt Etelä-Savossa ja edisti kirjakielen syntyä itäsuomalaisten murteiden pohjalta. "Jos Becker olisi saanut päättää, suomen kielessä ei käytettäisi lainkaan sellaisia kirjaimia kuten b, f tai g." Savolaistaustaisena sanoisin, että d-kirjain on kyllä siellä vaikein. Becker opetti ja ohjasi muun muassa erästä Elias Lönnrotia varhaisissa kalevalaistutkimuksissa. 

Mielenkiintoinen ilmiö olivat lukuseurat. Ne levisivät Tanskan ja Baltian kautta Suomeen, kuten muutkin aatteelliset virikkeet ja kulutushyödykkeet, kertoo kirja. Turussa perustettiin 1798 lukuseura, jonka jäsenet saivat maksua vastaan käyttää lukusalia lehtiä ja kirjoja. Vaasa, Kokkola, Tornio ja Porvoo saivat lukuseuransa tuossa ensimmäisessä perustamisaallossa 1700-luvun taitteen molemmin puolin, Viipuri 1806. Lukuseura oli sosiaalista toimintaa. Niissä luettiin historiaa, matkakuvauksia, teologiaa, valtio-opin ja kaupankäynnin saloja, elämäkertoja, jopa kaunoa. Näistä seuroista kehkeytyi  kirjastolaitos, kerrotaan. 

Monenlaista kiinnostavaa kirjasta löytyy selkeässä muodossa henkilöesittelyineen, kuvineen, faktaosineen ja lähdeluetteloineen, vaikka kokonaisuuden hahmotin hieman hankalasti. Puhutaan siis kirjoista esineinä, ei juuri sisällöistä - minulle vieras näkökulma, jota tutkimustyö ansiokkaasti avaa. Luulen, että lujaa mielenpainia on käyty sen suhteen, miten asiat teoksessa jaotellaan ja rajataan. Olisin kaivannut enemmän kirja- ja kirjailijaesimerkkejä ajan lukemistosta. Idea kuitenkin on selvä: keskittyminen aikaan, josta kirja-aiheen yhteydessä ei juuri puhuta, ennen suomalaisuuden läpimurtoa ja kansalliskirjailijoidemme Snellmanin, Runebergin tai Topeliuksen esiinnousua. Kyllä tällaiselle opukselle paikkansa on, ilman muuta.

Kirjan tekijät ovat historian ja kulttuurin tutkijoita Turun yliopistosta.

Kenelle: Kirjanystäville ja lukijoille, myyjille ja muille kirja-alalla toimiville, bibliofiileille, historiahulluille.  

Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs, Heidi Hakkarainen: Kirjojen kaipuu. Kirjakulttuuria 1800-luvun alussa Suomessa. Gaudeamus 2024. 

Vesa Heikkinen: Tekstianalyysi

Nyt ei puhuta pilkkusäännöistä, vaan laajemmin suomen kielestä ja sen merkityksistä.

Kielen käyttö on vallankäyttöä, ajattelen. Heikkinen sanoo sen pidemmin, ajatuskehänä, mutta ymmärrän olevamme samaa mieltä. 

"Missä on ihmisiä, siellä on merkityksiä. Missä on merkityksiä, siellä on kieltä. Missä on kieltä, siellä on valintaan. Missä on valintaa, siellä on valtaa. Missä on valtaa, siellä on ihmisiä."

Kieli ei koskaan ole "vain" kieltä. Se kantaa aina mukanaan monia ominaisuuksia, joita se kertojaansa liittää. Heikkinen perustelee pitkään, miksi näin on ja miksi kirjan kaltaista opasta tarvitaan. Myös näille kaikille perusteille nyökyttelen. 

Alkuun Heikkinen esittelee tekstianalyysin lähtökohtia ja työkaluja: ammattikirjoittajille suureksi osaksi tuttua, mutta kertaus ei tee pahaa, ja muille tiivis tietopaketti kielen monista mahdollisuuksista. Vähän tylsää termeineen, akateemista, kuten sanotaan (ja tälläkin sanalla on vähintään kaksi erilaista merkitystä), mutta onhan kirjoittaja suomen kielen dosentti, joten kuuluu asiaan. 

Varsinaisiin analyyseihin päästään näiden jälkeen. Suurin osa esimerkeistä on median tekstiä, osa tiedotteista tai somesta. Edellä mainittuja lähtökohtia ja työkaluja käyttäen Heikkinen purkaa lauseita näkyviksi merkityksineen. On eri asia puhua "puupellosta" kuin "metsästä." On eri asia sanoa "lehti lopetetaan" kuin että "HS lopettaa lehden". (Passiivimuoto ei muuten ole niin pannassa kuin meistä monelle on opetettu, huomaan). Herkullisia esimerkkejä, kuten -vaje yhdyssanojen käyttö. Voi miettiä, olisiko betonin "lujuusvajeen" sijaan parempi kertoa, että betoni on huonolaatuista? Tai milloin viimein päästään nais-alkuisista sanoista eroon, jos jutun tarkoitus ei ole kertoa sukupuolijakaumasta?

Oma alueensa ovat ammattitermit, minulle tuttua kenttää monelta alalla, kuten rakentamisesta. Näitä on mietitty tarkkaan, kuten se, että talonrakentamisessa rakennetaan taloa, maarakentamisessa (ilman n-kirjainta) rakennetaan maahan rakenteita, ei itse maata. Toimialoilla ja yrityksillä on omat termistönsä ja tulisikin olla niin, että termit on yhteisesti sovittu ja ohjeistettu kaikkien käyttöön, jolloin viestit pysyvät yhtenäisinä. Esimerkiksi Lemminkäisen ja YIT:n fuusiossa todettiin, että käytimme eri sanoja tarkoittaaksemme samaa asiaa. Tällöin puhuttiin erityisen paljon talouskieltä. 

Josta pääsen jälleen Heikkisen kirjaan: mediassa näkee usein reipasta isojen lukujen käyttöä, toteaa hän: "Miljardit lyövät teksteissä usein leikkiä kuin leivoset kevättaivaalla." Miljardi-sanalla on mahtava kaiku; milloin niitä säästetään, milloin tuhlataan, vähintään kulutetaan - lyödään lukijoita miljardeilla päähän, sanoo Heikkinen. Olemme viime aikoinakin mediasta nähneet, että suuruusluokkien kanssa kannattaa olla tarkkana.

Heikkinen kuvaa, kuinka kirjoittaja voi käyttää kaikkia sanaluokkia haluamiensa merkityksien painottamiseen. Jos lisäät pienen sanan tai pienenpienen päätteen, merkitys tai vähintään tekstin sävy muuttuu. 

"Hänkin oli syyllinen. Hän ei ollut kovin viisaskaan. Palkkatuki toisi vain noin tuhat työllistä."

Terrorisoiko kiukkuinen koppelo lastenjuhlia todella niin, että poliisia tarvittiin pelastamaan tilanne (lapset), kuten MTV uutisessaan antoi ymmärtää? Oliko koppelolla terroristitaustaa vai toimiko lintu vain lajityypillisesti? Oliko kellään oikeasti vaaraa, ja miksi poliisi soitettiin paikalle? Näitä on lukijan hyvä miettiä vaikka kääntämällä mielessään juttu toiseen näkökulmaan (mitä lintu kertoisi). Yksi tehokas keino saada haluttua viestiä läpi on lisätä jokin teema, vaikkapa ilmastonmuutos, jokaiseen uutiseen, johon se on mahdollista ujuttaa.

Esimerkkejä riittää muun muassa lausetyypeistä, tekstirakenteista ja kirjoituksen ja puheen eroja selventämään (jälkimmäisessä tulee mukaan oikeakielisyys; v-sana ei edelleenkään/vieläkään korvaa pilkkua kirjoitetussa kielessä). Heikkinen käsittelee tyylikysymyksiä, kontekstin merkitystä, muoti-ilmiöitä ja kaiken kaikkiaan sitä kiistämätöntä seikkaa, että kirjoittaja voi valinnoillaan ohjata lukijan ajattelemaan haluamaansa suuntaan.

Jos et hallitse kieltä, kieli hallitsee sinua. Olet vietävissä. Tämä on syy, miksi pidän lukutaitoa yhtenä tärkeimmistä nykyihmisen henkisistä taidoista. Poliitikkojen tai median viestit eivät ole satunnaisia, vaan sanavalinnat ja muotoilut ovat tarkkaan harkittuja. Yleensä. Nyt kun jokainen, kuten yksittäiset politiikot, pääsevät itse tiedottajikseen somessa eivätkä viestit kulje ammattilaisten kautta, merkitykset saattavat muuttua vastaanottajan päässä aivan toisiksi kuin kirjoittaja on tarkoittanut. Suosittelen käyttämään ammattilaisia tärkeiden asioiden viestimiseen tai vähintään luetuttamaan oma teksti asian ulkopuolisella ennen julkaisua, jos väärinymmärrys voisi olla vaarallista. 

"Kun meihin pyritään vaikuttamaan tai kun itse pyrimme vaikuttamaan toisiin, kielellisillä valinnoilla on suuri rooli."

Ammattilainen voi hämätäkin. Yritys tai organisaatio voi muotoilla tekstin niin, että tiedotettava ongelma kerrotaan, mutta se pienennetään esimerkiksi hukuttamalla se sanatulvaan. Tästä keinosta Heikkinen ei kerro. Hän mainitsee kyllä tekstin tiheyden, joka on eri asia. Toki monta muutakin tekstillistä keinoa rakentaa merkityksiä jää kirjan ulkopuolelle - kielen mahdollisuudethan ovat rajattomat - kuten semantiikka, retoriikka tai diskurssi, mainitsee Heikkinen. 

Nyt puhutaan tietysti asiateksteistä. Parhaat kaunokirjailijat luovat kokonaan omia kieliään, merkityksiään, rakenteitaan. Heikkisen tekstiä lukiessa nousee kunnioitus myös tätä taitoa kohtaan. Miten paljon tekstinteossa on mahdollisuuksia ja huomioitavaa!

Merkityskriittinen kirja herätti minussa paljon ajatuksia. Kiitos! Näkisin mielelläni kirjasta tai sen aiheesta popularisoidun, hyvin tehdyn artikkelin, jotta tärkeä aihe ja havainnot leviäisivät laajemmin. Nykyisin kuulemma koulussa opetetaan mediakriittisyyttä, mutta erityisesti meillä vanhemmilla ikäluokilla se taito saattaa olla vajavainen. 

"Kieli elää. Meidän on elettävä mukana niin, että kielin monin tavoin muuttuvana pysyy hallussamme. Näin säilytämme mahdollisuuden ymmärtää toisiamme."

Kirja sisältää viite-, lähde- ja asiasanahakemiston. Se myös esittelee tietoiskuina sanoja ja käsitteitä, kuten etymologian sanasta kieli, joka on "ikivanhaa omaperäistä sanastoamme" ja "todella monikäyttöinen sana kuten vanhat sanat yleensä". 

Kenelle: Teos on antoisa kaikille uutterille lukijoille ja kieltä käyttäville. Se on silmiä avaava etenkin heille, jotka eivät ole kielen merkityksiä tulleet miettineeksi ja sopii kertaukseksi ja täydennykseksi heille, jotka työkseen kirjoittavat. 

Muualla: Kielen ammattilainen on osannut valita sanansa niin tiivistetysti ja hyvin, että liki joka lause on lainauksen arvoinen, sanoo Nörttitytöt-blogi, jonka kirjoittaja suosittelee teoksen lukemista jokaiselle, joka haluaa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi; vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi.

Vesa Heikkinen: Tekstianalyysi. Miksi kielellisillä valinnoilla on merkitystä? Gaudeamus 2020.

Kansi: Jussi Jääskeläinen

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika - 10 myyttiä keskiajasta

Keskiaika kiehtoo, järjestämme keskiaikapäiviä ja turnajaisia, katsomme innolla leffoja ja tv-sarjoja pimeäksi ajaksi kutsutulta aikakaudelta. Mutta millainen oikeasti oli tuo tuhannen vuoden jakso ennen uuden ajan alkua 1500-luvulla, sitä avaa ansiokkaasti historiantutkija, Kansalliskirjastossa työskentelevä Jaakko Tahkokallio.

Hän on valinnut kirjaan 10 yleisintä käsitystä keskiajasta, joiden todenmukaisuuden katsoo kaipaavan tarkempaa tarkastelua. Kirja kulkee loogisesti luvuittain kertomalla ensin myytin ja sen jälkeen perusteellisen analyysin asiasta historiantutkimuksen tietojen mukaan. Lukijalta ei edellytetä etukäteistietoja, ja luvut on jaoteltu pienempiin osiin, mikä helpottaa lukemista. Lukijaystävällisyyttä lisää myös seikkailullinen kertomus, jolla jokainen luku alkaa ja joka kuvaa kyseistä myyttiä tarinan muodossa. Mustavalkoinen hillitty kuvitus tukee sanomaa.

Hallitsiko kirkko todella ihmisten elämää keskiajalla tai estikö kirkko luonnontieteen kehityksen? Ainakin ruumiinavausten kieltäminen on puhdas myytti, sanoo Tahkokallio. (Hautauksiin kyllä liittyi sääntöjä.) Antiikin tiedeperintöä hyödynnettiin, sen mitä nykyään "tieteenä" tuntemamme mukaista tietoa oli käytettävissä. (Sana tiede otettiin käyttöön vasta 1800-luvulla, suomessa uudissanana 1842). Kopernikus keksi universumin aurinkokeskisyyden juuri keskiajalla, ja vallankumouksellisuudesta huolimatta hänelle ei koitunut siitä merkittävää haittaa kirkon taholta. Tosin samaa julistanut Giordano Bruno poltettiin harhaoppisena roviolla, mutta muista syistä. Roviolla polttaminen ei ollut niin hallitsematonta ja yleistä kuin ehkä luullaan - noitavainot ja kuuluisat vesikokeet yleistyivät vasta 1600-luvulla - vaan hallinto sääteli niitä tarkasti ja pahantekijälle annettiin monta mahdollisuutta hyvittää tekonsa.  Galileo Galilei tuo meidät jo uuden ajan rajan yli, ja Tahkokallio kirjoittaa:

"Galileo joutui vaikeuksiin paavin kanssa, mutta Brahe, Kepler, Kopernikus ja Newton saivat kehitellä tieteellisiä ja toisinaan myös pseudotieteellisiä ajatuksiaan kaikessa rauhassa. Kiistaton tosiasia joka tapauksessa on, että moderni tiede syntyi kulttuurissa, joka oli kristillisen uskonnon kyllästämä."

Uskottiinko maapallo keskiajalla litteäksi? Ei uskottu, sanoo Tahkokallio. 1400- ja 1500-lukujen kartoissa pallo on pallo - ja legenda siitä, että kirkko olisi tyrmännyt Kolumbuksen käsityksen maailman pallonmuotoisuudesta on keksitty juttu ja perustuu yhteen romaaniin, kirjailijanaan 1700- ja 1800-lukujen taitteessa elänyt Washington Irving. Kiinnostavaa on detalji, jonka mukaan muinaisskandinaavisessa kirjallisuudessa käytetään termiä jarδarbllor, kirjaimellisesti maapallo.

"Kolumbuksen aikana oppineilla oli maapallon muodosta ja koosta siis realistinen käsitys, ja maan pallomaisuus oli tiedetty jo kauan ennen ajanlaskun alkua." 

Litteyttä kyllä puolustivat jotkut myöhemminkin. "Nykyperspektiivistä kummallisin vastaväitteistä oli, että purjehtiminen pallon pintaa takaisin 'ylöspäin' saattaisi olla vaikeaa." No, onhan nykyäänkin ihmisiä, jotka eivät usko Kuussa käyntiin tai ilmastonmuutokseen, ehkä eivät pallon pyöreyteenkään. Mielenkiintoisia ovat myös Tahkokallion selvitykset siitä, miten lapsiin suhtauduttiin keskiaikana tai miten ritarimyytti on syntynyt.

Kirjanystävää kiinnostaa luku myytistä, jonka mukaan kirjoja valmistivat keskiajalla (vain) munkit kirkon alaisuudessa. Näin Tahkokallion mukaan tuskin oli, sillä kirjanvalmistus oli bisnestä, ja sitä tekivät ne, joille hommasta maksettiin - osaajia ei kyllä liikaa ollut ja työ oli kallista. Käsinkopiointi oli aikaa vievää puuhaa, ja jos kirjasta tehtiin vaikka muutama sata kopiota, työtunteja hupeni.

"Kirjapainotaito ei suinkaan lopettanut munkkien kirjatuotantomonopolia, joka oli päättynyt jo paljon aikaisemmin - jos sitä oli koskaan ollutkaan. Kirja oli itse asiassa eräs niistä teknologiatuotteista, jotka kehittyivät nimenomaan keskiajan kuluessa huomattavasti aikaisempaa paremmin toimiviksi."

Kirjapainotaidon keksimistä pidetään lähes synonyymina pimeän keskiajan lopulle. Ja olihan se merkittävä, mutta tämän kirjan luettuani oivallan Tahkokallion viestin siitä, että ihmiset mielellään näkevät historiansa tarinana, jatkumona, joka etenee loogisesti hämärästä kirkkauteen ja nykyiseen suureen viisauteemme. Tarina etenee kyllä, mutta ei niin suoraviivaisesti kuin haluamme nähdä - puhumattakaan niistä jo alussa mainituista leffoista ja muista kulttuurituotteista (Braveheart on satu.)

Esimerkiksi suvaitsevaisuudessa varhais- ja sydänkeskiaikana oltiin ns. nykyaikaa pidemmällä joissakin asioissa. Kirkko suhtautui magiaan joustavasti eivätkä oppineiden keskinäiset kiistat johtaneet kuolemaantuomioihin tai näkyneet perusarjessa. Juutalaiset saivat elää rauhassa, eikä homoseksuaalisuus ollut demonista: seksuaalinen hillittömyys ylipäänsä oli epähyväksyttyä ja naimisissa olevien miesten välinen yhdyntä oli vakava synti, "mutta siitä määrätty katumusharjoitus oli pienempi kuin naisen kanssa toteuteutetusta aviorikoksesta".

Vasta myöhäiskeskiajalla suvaitsemattomuus pääsi vallalle, ja "harhaoppisia" alettiin tuomita kirkon lisäksi myös maallisissa oikeuksissa. 1300-luvulla käynnistyi noitavainoihin johtanut kehitys, minkä saattoi aloittaa hallitsijoiden ahneus ja vallanhalu. Oli näppärämpää syyttää vihollista magiasta ja saada hänet oikeuteen tuomiolle kuin alkaa itse tapella! Ilmiannot ja paniikki levisivät, surullisin seurauksin 1600-luvulla.

Kirja on huippukiinnostava ja helppolukuinen maallikollekin, vaikkei niin viihdepopulistisella otteella tehty kuin viime vuosina on totuttu tietokirjoja saamaan, mikä ei ole huono juttu. Tahkokalliolla on perusteellinen tapa selostaa asioita pitkästi, mutta toisaalta, kaikkea ei tarvitse lukea millintarkasti ja tietoa löytyy paljon niille, jotka sitä kaipaavat. Ehkä lisänä olisi voinut olla vielä yhteenveto kunkin myytin "tilanteesta" - missä määrin se on totta tai ei ole, lyhyesti ja tiiviisti. Nyt lukija joutuu tekemään johtopäätöksensä pitkälti itse, eikä useaan kohtaaan olekaan aivan mustavalkoista kyllä- tai ei-vastausta.

Jotenkin havahduttavaa muuten tajuta, että monet myyteistä ja käsityksistämme ovat saattaneet syntyä vain yhden tai harvojen kirjoittaman kirjan (kuten tuo Kolumbus/Irving) tai tekemän muun teon ansiosta - ja se on yleistetty koskemaan kokonaisia ajanjaksoja. Samoin kuin ihmisen kaipuu tarinallisuuteen ja jatkuvaan kehitykseen, mieluiten hyvään, ja historian sovitteleminen sen mukaan. Jo pelkästään näiden oivallusten takia kirja kannatti lukea.

Kenelle: Historiahulluille, keskiaikafaneille, uteliaille.

Muualla: Todennäköisesti keskiaikaan liittyvien myyttien taustoja ei ole aiemmin suomeksi esitetty näin kattavana ja asiantuntevana kokonaispakettina. Joka tapauksessa on selvää, että keskiaikaan liittyvien myyttien murtamista tarvitaan tänäkin päivänä. Tässä Tahkokallio tekee ensiluokkaista työtä, sanoo Areiopagi-lehti, Jaakko Loikkanen.

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika - 10 myyttiä keskiajasta. Gaudeamus 2019. 

Sain kirjan kustantajalta. Helmet 2020 -haasteessa kohta 17: tutkijan kirjoittama kirja. 

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset

Käytännön ihmisenä minulle asia on selvä: jos lainaat toisen tekstiä tai kopioit kuvan jonkun nettisivulta ilman lupaa tai lähdettä mainitsematta, syyllistyt rikokseen, siinä missä kirjan tai taulun kaupasta taskuunsa pihistäjä. Tekijänoikeuslaki on olemassa. Aineeton työ on yhtä arvokasta kuin esine, jos ei jopa arvokkaampaa, olen ajatellut.

Kyllä, tuo on hyvä ohjenuora edelleen arkielämään, uskon. Mutta kirjan luettuani huomaan, ettei asia ole aivan niin yksinkertainen. Meillä on intertekstuaalisuus, taiteellinen vapaus ja muotoja, jotka perustuvat nimenomaan toisilta lainaamiseen, kuten kollaasitekniikka - joka naurattaa minua käsitteenä aina, anteeksi vain, sillä se tuo mieleeni erään tekijän, joka kopioituaan kirjaansa pitkät pätkät toisen tekstiä puolustautui tämän termin avulla (ja kieltäydyn nyt tietoisesti näkemästä mahdollisesti arvokasta lopputulosta omana taideteoksenaan, jota se voi joissakin tapauksissa olla). Kuka määrittää rajan, jossa kyse ei ole ikonisten Aika velikultia -sitaattien tyyppisistä lainauksista, joissa lukijan oletaan ymmärtävän lauseen lainaukseksi yleistiedon pohjalta?

Ei kukaan, jää vaikutelmaksi. Oikeuteen tapauksia menee yllättävän harvoin. Kirja kertoo esimerkkejä teoksista, joissa on koottu lainauksia uudeksi kirjaksi vain sen takia, että testataan lukijoiden ja kriitikoiden kirjallisuudentuntemusta, aikomuksena paljastaa juju myöhemmin. Mutta myös niistä, joissa lainaukset on tehty vaivihkaa ja kuvitellen, että täydestä menee, eikä kukaan tarkista, onko teksti omaa. Otetaan vastaan kiitoksia, apurahoja ja kirjallisuuspalkintoja, vaikka teksti on härskisti kopioitu sellaisenaan suoraan tai käännöksenä tai vain hieman muunnellen, lähdetietoja kertomatta.

Taiteellisen työn lopputulos voi myös koostua muuntelusta sekä vaikutteista ja lainauksista ilman  hyötymistarkoitusta, aidosta uuden luomisen halusta. Silloin tapaus on kinkkisempi. Uudelleen yhdistellen tai esittäen, vaikkapa tarina toiseen aikakauteen sijoittaen, on mahdollista tehdä täysin erilainen teos, esittää asiat eri valossa, eri näkökulmasta. Mielelläni lukijana luen kaikenlaista tekstiä välittämättä alkuperästä. Mutta pitääkö lähteet avata silloinkin?

En ymmärrä, miksi lähteitä ei voisi kertoa, jos ne ja/tai lainaukset ovat tekijän tiedossa. Selitykseksi ei minusta riitä taiteellinen työ tai edes muunnos; jos kyseessä on hyvä teos, ei sen arvoa alenna muiden teosten käyttö tekemisessä. Päinvastoin, avoimuus nostaa teoksen arvoa jo sinällään, lähteet kertovat tekijänsä asiaan paneutumisesta. Fanifiktio avaa yleensä innoittajansa selvästi, samoin monet historialliset romaanit. Mutta jos luemme elämäkertaa, jonka tekstistä suuri osa on lainattu kohteen alkuperäiseltä kirjoittajalta asiaa mainitsematta, mennään jo eri alueelle. Tai kollaasia, jossa on usean tekijän tekstiä ympättynä uuteen ympäristöön ja eri yhteyteen kuin alkuperäinen. Kenen tekstiä oikeastaan luen? Haluanko olla harhautettu? Tai fiktion lukijana: kuinka harhautettu haluan olla?

Identiteettihuijaukset ovat yksi väärennöksen muoto, opin kirjasta. Kirjailija voi käyttää peitenimeä, mikä on hyväksyttyä, jos kustantaja (tai apurahan myöntäjä) sen tietää, noin pääsääntöisesti. Keinoa käytetään paljon, kuten tiedämme, joskus myös taloudellisen hyödyn toivossa, joka taas ei ole laillista, jos se tapahtuu kustantajalta ja rahoittajilta salaa. Muistanette näitäkin tapauksia, tai ainakin sen yhden. Muita väärinkäytön muotoja ovat mm. itseplagiointi (kyllä - pohdintaa, miten paljon kirjailija voi lainata itseään) ja väärennetty plagiaatti, johon liittyy, hui, kirjahulluus.

"Sama tauti sai Don Quioten hyökkäämään tuulimyllyjä vastaan ja rouva Bovaryn ryhtymään avioliiton ulkopuolisiin romanttisiin seikkailuihin. Kirjahulluuteen sairastuva ei enää kykene erottamaan todellisuutta fiktiosta vaan elää elämäänsä kuin olisi romaanin henkilö."

Pelottavin osuus asiassa on se, että lainauksia voi tehdä tahattomasti. Itsekin luen sekä työkseni että harrastuksekseni paljon kirjoja, asiatekstejä ja somea; miten varmistan, että kirjoittamani blogissa ei ole ajatusta, joka on napattu jostain muualta, mutta kuvittelen sen omakseni, kun se mieleeni kirjoittaessa juolahtaa? Pyrin välttämään tätä lukemalla tekstini huolellisesti ennen julkaisua (ei aina onnistu kiireessä) ja olemaan lukematta blogiarvioita kirjoista, joista tiedän itse kirjoittavani (luen joskus kuitenkin niistä, joista en ole varma, kannattaisiko kirja lukea vai ei). Lainaukset merkitsen lainausmerkein ja fonttityyppiä vaihtamalla. Silti en voi koskaan olla satavarma vaikutteista.

Toisin on niillä kirjailijoilla, jotka koostavat teostaan tietoisesti lähdeaineiston pohjalta. Puhumattakaan teoksista, joiden elimellisenä osana käytetään jonkun muun tekstiä. On pieni vaiva listata lähteet kirjan loppuun, mutta suuri merkitys tekijänoikeuden ja etenkin uskottavuuden kannalta. Erään kirjailijan mielestä niin ei kuulemma voinut tehdä, koska lukijat eivät pitäneet siitä, kuulin hänen kertovan kirjamessuilla. En niele tätä: lakien noudattamista hieman yliampuvastikin tuskin kukaan kieltäisi, eikä lähdeluetteloa ole kenenkään pakko lukea.

Jos arvostamme henkistä ja taiteellista työtä, annamme kiitoksen niille, joille se kuuluu, eikä se ole keneltäkään pois, päinvastoin.

Eikä tämä juttu kerro lainkaan otsikon mukaisesta kirjasta, vaan ajatuksista, joita se herättää. Kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa: kirja kertoo paljon esimerkkejä väärennöksistä tai niiden epäilyistä Suomessa ja muualla sekä tulkinnoista, joita niiden pohjalta on tehty ajan mittaan - myös käytännöt ja lait muuttuvat. Todella mielenkiintoista, vaikka tapauskuvaukset ovat niin perusteellisia, että osan luin kursorisesti. Sain kuitenkin hyvän käsityksen plagioinnin monista muodoista ja väärennöksien monitulkintaisuudesta eri kirjallisuuslajeissa.

Kenelle: Paljon kirjoittaville, paljon tekstiä kuluttaville, oikeusseikoista tarkoille.

Muualla: Kirjallisuuden opettajan aarreaitta, sanoo Jari Olavi Hiltunen. Tekstiluola ruotii kirjaa ja tarjoaa lisää linkkejä.

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset. Gaudeamus 2018. Komean arvokkaan kannen on suunnitellut Emmi Kyytsönen.

Eloranta, Leino: Sanaiset kansiot. Suomen kielen vaietut vaiheet.

Saattoi odottaa, että Suomen juhlavuonna saamme useammankin suomen kieltä käsittelevän kirjan. Aiemmin ehti Lari Kotilainen hilpeällä mutta informatiivisellä teoksellaan suomen kielen menestystarinasta.

Elorannan ja Leinon Sanaiset kansiot ei ole kokonainen kielen tarina, vaan pureutuu ilmiöihin, joita tarinan varrella nähdään; kiintoisiin yksityiskohtiin ja sekä kansaa että kielentutkijoita askarruttaneisiin kysymyksiin.

Kielen tärkeimmät kehitysetapit toki tulevat kerratuiksi tässäkin. Se, että geenimme ovat tulleet eri reittiä kuin kieli. Itä- ja länsijako, joka ei ole niin itsestäänselvä kuin luulisi. Hallinnon vaikutus kielen kehitykseen - myös Kotilainen puhui tästä uskomattomasta tuuristamme, jossa sekä ruotsalaiset että venäläiset omine tavoitteineen tulivat vahingossa suojelleeksi kieltämme, vastapuolen valtaa pelätessään - sekä tärkeät kielentutkijat ja kehittäjät.

Mutta lisäksi saamme lukea muun muassa siitä, miksi Siilinjärven nimi on mikä on, vaikkei siili eläimenä ollut nimen synnyn aikaan vielä Suomeen levinnyt. "Nimen alkuosa palautuu tiettävästi alueen vanhaan saamelaisasutukseen ja saamen sanaan siida, joka tarkoittaa saamelaisten perinteistä talvikylää, lapinkylää." 

Ja tietysti tärkeä merkkipaalu vuodelta 2009: "...ikimuistoisista ajoista Suomen yleisimmän sukunimen paikkaa pitänyt Virtanen joutui väistymään, kun Korhosten määrä ylitti maan Virtas-varannon."

Kirja tarkastelee myös toimittajien kielen osaamista: "---sanomalehtikielen kehnouteen on paljon syytä myös toimittajien välinpitämättömyydessä ja alhaisessa sivistystasossa", sanoi kirjoittajien mukaan Allan Saratie, toimittaja itsekin - vuonna 1917 julkaistussa kirjassaan Hyvää suomea! Kuin suoraan tämän päivän vauva.fi-palstan kommenteista, joihin Eloranta ja Leino myös viittaavat. Mutta he ovat toimittajille Saratietä armollisempia ja toteavat, että kiire näkyy mutta valtaosa toimittajista on puutteistaankin huolimatta varsin taitavia kielenkäyttäjiä. Ja että jos jokin kielen ohjeistus ei millään mene jakeluun, ehkä ohjetta olisi syytä miettiä uudelleen. Kielen luonteeseen kuuluu kehitys ja jatkuva muutos.

Kielenhuollon jatkuvuutta ja kovaa työtä sen eteen painotetaan. Itsestään kieli ei pysy kunnossa saati kehity, ainakaan siihen suuntaan, mihin vakavasti otettavan sivistyskielen kuuluisi. Kirjoittajat ovat huolissaan kansainvälistymisestä korkeimmassa opetuksessa ja tutkimuksessa: jos niiden kieleksi muotoutuu vain englanti, käsitteiden määrittely ja termityö jäävät suomen osalta tekemättä. Kielellämme ei nykyisellään ole hävettävää vaikkapa englannin rinnalla. Itse asiassa Nykysuomen sanakirjassa on enemmän sanoja kuin Oxford Dictionaryssa. Suomeksi voi puhua kaikesta! Tosin vertaaminen on vaikeaa muun muassa siksi, että meillä on paljon johdoksia ja yhdyssanoja. Mutta kirjoittajat varoittavat:

"Jos suomen kielen annetaan väistyä kehityksen eturintamasta, se voi väistyä paljosta muustakin ja päätyä takaisin lähtöpisteeseensä: tavanomaisten arkisten asioiden käyttökieleksi."

Kiintoisa on myös pohdinta virallisesta kielestä ja tekstien lukutaidosta. Kun tahallaan keksitään ilmaisuja, joissa halutaan hämärtää alkuperäinen tarkoitus tai joita suuri osa kansasta ei kerta kaikkiaan ymmärrä - mitä näitä kiky-sopimuksia ja Stroke Uniteja nyt on - nousee lukutaito arvoon arvaamattomaan. Mediasota kaipaa sotilaita, ja kirjoittajien mielestä on kummallista, että perinteisesti miehelle langennut puolustustehtävä on tässä asiassa kääntynyt naisten vastuulle: poikien ja miesten lukeminen on vähentynyt, jotkut jopa ylpeilevät sillä, etteivät lue!

Kirja ei ole perusteos, joka pitäisi olla joka kodin hyllyssä, mutta kiinnostuneille ehdottoman maukas ja kieliasianälkää hillitsevä välipala.

Kenelle (ja nyt lainaan takakantta, koska tiivistys on oivallinen): Suomen kieleen intohimoisesti suhtautuville, kielestä ja sen kummallisuuksista kiinnostuneille.

Muualla: Helsingin Uutiset tarttui aiheeseen slangin kannalta. Junantuomat sanovat kaupunkiaan Hesaksi, paljasjalkaiset stadiksi, paitsi että sekin alkaa jo muuttua - nuoret helsinkiläiset saattavat puhua Hesasta.

Ville Eloranta, Jaakko Leino: Sanaiset kansiot. Suomen kielen vaietut vaiheet. Gaudeamus 2017.

Nenäpäivä sähköisesti

Sain lueskeltua loppuun Kirja tienhaarassa -kirjan, jonka aiheista on paljon puhuttu, tässäkin blogissa. Edelleen on kiehtovaa ajatella kirjan tulevaisuutta. Sähköinenhän se on, se on selvä, jos pelkkää välinettä mietitään, mutta suuremmat muutokset kuin sähkökirjan tekeminen ja lukeminen paperisen sijasta ovat ihan muualla. Korvien välissä! Niin kansallisella (valtio, sivistystoimi), taiteellisella (kirjailijat) kuin kaupallisellakin (kustantajat, kirjakaupat) tasolla.

Kaikkien rooli kun tulee muuttumaan. Nyt on kyse siitä, kuka ottaa alan muutoksesta napakan otteen eikä vain roiku mukana. Käytännön tasolla Ekholm ja Repo tarjoilevat muutamaa ideaa sähköiseen jakeluun. Muun muassa kuukausimaksua, jota vastaan lukija saisi tietyn määrän luettavaa omalle koneelleen. Miksei, maksammehan nyt kuntokeskukselle ja puhelinoperaattorillekin säännöllisesti.

Tai että kirjoja versioitaisiin. Tämä onkin jännittävämpi ajatus: kirjassa ehdotettiin tiivistelmiä johtajille ja muille kiireisille, mutta miksei huomioitaisi muitakin kohderyhmiä? Erikseen nais- ja miesnäkökulmat? Tai ikäryhmittäin: nuorille kännykkäromaani, ikääntyville rauhallisempitahtinen? Kirjailijalla riittäisi töitä…
Verkostoituminen ja tuotteen laajentaminen vasta saivatkin ajatukset laukkaamaan villisti. Näin jo mielessäni Mikko Rimmisen Nenäpäivän e-readerini/iPadini/läppärini näytöllä. Päähenkilö Irmahan muka-tekee taloustutkimusta, joten tutkimusfirmat ovat luonnollisia yhteistyökumppaneita. Kirjan sivuilla sopivissa kohtaa on siis Taloustutkimuksen, TNS Gallupin ja IROResearchin banneri ja linkit heidän sivuilleen. Rimminen käyttää haastatteluissa lippahattua, jossa on pääsponsorin logo.

Irma ajaa rämällä autolla. Oiva paikka lisätä tietoa muutamasta tyyliin sopivasta automerkistä, linkittää autokauppoihin sekä tarjota huoltoa, tarvikkeita ja katsastusta. Rimmisellä on fleeze sopivin somistein. Tapahtumapaikkojen, Hakaniemen ja Keravan, yrittäjät ovat myös otollisia esillä olijoita. Juttutupa saisi hyvin näkyvyyttä. Ja Pepsi, kun sen kellon alla hyöritään.
Malttaisinpa vain lukea Nenäpäivän loppuun, ennen kuin käyn käsiksi muihin herkkuihin. Ehkä kirjoitan siihen wikissä ihan oman lopun. Nenäpäivä-chat odottaa kommenttiani, Rimminen päivittää ahkerasti Irman FB-statusta, kustantaja bloggaa, linkittää kirjailijahaastatteluihin ja kutsuu tapahtumiin.

Näppäimen painalluksella voi tilata – asusteiden lisäksi - kirjan leffaversion tai sen soundtrackin. Helsingin kaupunginteatteri valmistelee syksyksi Nenäpäivä-näytelmäversiota, Keravan kesäteatteri ehtinee omalla versiollaan ensin.
No, en tiedä, tarkoittivatko Ekholm ja Repo ihan tällaista verkostoitumista ja tuotteen laajentamista. Ja mietin vain kaunokirjoja, kun tieto- ja oppikirjat ovat oikeasti suurempi kakku.

Enkä tiedä edes haluaisinko tällaisen kirjan, mutta vaikuttaa siltä, että tämäntyyppisen tulen saamaan. Kun miettii vaikka elokuvia tai urheilua. Tuotteistettua viimeisen päälle, vain sponsorirahoitus mahdollistaa tekemisen. Jos kirjan hintaa ei muuten saada pidettyä sekä tekijöille että ostajille järkevänä.

Mutta entä, jos ei sponsoreita tarvittaisikaan: Tiedot olemassa olevista kirjoista tilausmahdollisuudella löytyisivät kansallisesta hakemistosta, Suomen Amazonin, Googlen ja Wikipedian välimuodosta, jota päivittävät kaikki käyttäjät, myyjien ja kustantajien lisäksi. Print on demandin ansiosta listasta saa tilata mitä harvinaisimpia kirjoja painettunakin. Myös vanhoja. Kirjoja liikkuu runsaasti, hinnat ovat kohtuulliset, kun markkinoinnissa säästetään: se hoituu nettiesittelyjen ja blogien kautta.

Tai sitten tulevaisuus on jotain ihan muuta. Mutta teokseen palatakseni: Kirja tienhaarassa on selväjärkinen ja ennakkoluuloton. Kunniakkaasti se puolustaa kirjan ja lukemisen asemaa kansallisen sivistyksen ja kulttuuriin kivijalkana. Se esittää kylmät faktat ja visioi tulevaisuutta, jossa kirja-ala on onnistunut muutoksessa: uudet ja vanhat tuotteet ja toimijat täydentävät toisiaan – ja sitten sitä toisenlaista. Nyt kaikki on vielä avointa, asiat muuttuvat nopeasti, viisaita päätöksiä, kovaa työtä ja uudenlaista osaamista tarvitaan. Mitään tehtävää ei kuitenkaan ole, jos ei ole sisältöä, tarinaa ja tekstiä, jonka ympärille tämä kaikki rakennetaan. Näin sanovat Ekholm ja Repo:

”Tärkeintä ei lopulta ole kirjan keskihinta, arvonlisäverokanta tai tuotettujen nimekkeiden ja myytyjen kappaleiden määrä, vaan lukemisen säilyminen merkityksellisenä ja palkitsevana viestintänä ja intohimona, johon liittyy lukijan kiinnostus ja arvostus ja monialaisen ammattikunnan tinkimätön panos.”

Amen.

Kai Ekholm, Yrjö Repo: Kirja tienhaarassa vuonna 2020. Gaudeamus 2010.