Pekka Hiltunen: Susipiste

Edellisestä Studio-sarjan kirjasta* on vierähtänyt jo kahdeksan vuotta! Se on pitkä aika sarjalle nykyhektisessä maailmassa. Piti hieman muistutella mieleen tapahtumia, henkilöt jäivät kyllä hyvin mieleen ja herkullinen asetelma: suomalaissyntyinen Mari ylläpitää Lontoossa salaperäistä Studiota, jossa hän luotettujensa kanssa selvittää rikoksia ja samalla omaa menneisyyttään.

Yksi luotetuista on Lia, jolla on siviilityö Level-lehden graafikkona. Yleiseen tapaan lehdessä säästetään, samoja kuvia käytetään monta kertaa, kun uusien kuvauttamiseen ei ole varaa, työsuhteita katkaistaan ja niin edelleen. Marin hommissa Lia saa käyttää taitojaan eri tavalla. Kun Mari jälleen sotkeutuu rikostapaukseen yllätyksenä tiimille, ystävän mielessä häivähtää epäilys.

"Mari oli vuosien varrella johdattanut heidät Studion töissä monenlaisiin huijauksiin, joissa lavastettiin kokonaisia yrityksiä ja valehdeltiin suurille joukoille ihmisiä. Hän oli opetetellut Paddyn johdolla ampumaan, tullut siinä erittäin taitavaksikin. Mari oli kohdannut vaarallisia rikollisia, myös tappajia. Toisinaan Liaa ja muita Studiolla oli hätkähdyttänyt huomata, kuinka hyvin Mari osasi eläytyä julmien henkirikollisten ajattelutapaan.

Entä jos Marin paneutuminen rikoksiin oli mennyt vielä pidemmälle?"

Toisaalta Liakaan ei kerro Marille kaikkea. Kun Lontoon poliisi pyytää häneltä apua henkirikollisen kiinni saamiseksi, tiimiläiset eivät mainitse tästä vetäjälleen, sillä tämän ajatukset ovat muualla: Mari jahtaa eräitä veljeksiä, joiden rikollinen toiminta ulottaa lonkeronsa pitkälle, kuten Suomen itärajalle, salailtuun kaivostoimintaan, lääketeollisuuteen ja sitä kautta globaaleille osakemarkkinoille. Ja Marin omaan menneisyyteen. Pikkuveljeksi sanottu mies on yksi Marin tiimin jäsenistä.

"Pikkuveli oli saanut taakakseen perheen helvetistä. Oli kestänyt vuosikausia, että hän oli kyennyt irtautumaan siitä. Sama kohtalo kuin Marilla."

Suomen Venäjän rajan tuntumassa asuva Hellevi tekee bisnestä kasvatustoiminnalla. Maria tiimeineen tämä kiinnostaa, sillä kaupankäynti saattaa johtaa jahdattujen jäljille.

"- Koirasudet eivät taida olla laittomia Venäjällä, Paddy sanoi.
- Venäjällä mikään ei ole laitonta.
- Entä jos joku saa selville sinun bisneksesi? Lia kysyi. Siitä voi nousta oikeusjuttu." 

Mitä enemmän koirassa on sutta, sitä enemmän susipisteitä. Olen näkevinäni tässä kirjailijan ovelan kytköksen rikolliseen mieleen: onko taipumus tappaa geeneissä vai opittua? Samalla voi kommentoida venäläistä elämänmenoa ja kuvata Suomen luontoa lumineen ja moottorikelkkoineen. Henkirikossarja Lontoossa puolestaan vie Lian ja muut paikallisiin buddhalaisiin temppeleihin ja pitää tiimin yhteyksissä viranomaisiin, molempien osapuolten hyödyksi, tai ainakin se on tarkoitus.

Kieltämättä eri juonteiden yhdistyminen tuntuu hieman löysältä, ikään kuin sarjan viimeiseksi markkinoituun kirjaan olisi koottu useammankin teoksen aihiot. Mutta sujuvaa luettavaa tarina on, osaavasti ja laadukkaasti tehtynä se koukuttaa kuten aiemmatkin. Ja oli hienoa saada ikään kuin piste pitkään tarinaan! 

Sarjan pohjalta on tehty tv-sarja Cold courage, jota esittää Viaplay. Toivoisin todella sen tulevan "normitelevisioon" myös, en käytä kyseistä kanavaa enkä ole kuullut arvioita, miten toteutus on onnistunut tai kuinka tarkasti se seuraa kirjojen tapahtumia. Kirjasarja on juuri sellainen, jonka näkee toimintaleffana mielessään: kiintoisia henkilöitä, erityistaitoja, vaihtelevia miljöitä ja paljon tapahtumia, jotka etenevät vauhdikkaasti. 

Studio-sarja blogissa:

Vilpittömästi sinun
Sysipimeä
Varo minua

* Edit. edellisestä postaamastani, sarjassa ilmestyi myös teos Syvyys vuonna 2019.

Muita Pekka Hiltuselta:

Onni
ISO

Pekka Hiltunen: Susipiste. WSOY 2023. Kansi Sami Saramäki.

Pekka Hiltunen: Syvyys

Pekka Hiltusen Studio-sarjan alkuasetelma on herkullinen: kaksi suomalaissyntyistä naista, Mari ja Lia, asuu ja työskentelee Lontoossa Marin perustamassa äärimmäisen salaisessa Studiossa, joka taistelee rikollisuutta vastaan keinoin, joihin virallinen lainvalvonta ei kykene. Kukapa muukaan pystyisi näin älykkääseen, organisoituun ja teknologian kaikkia keinoja hyödyntävään toimintaan kuin suomalainen nainen (hymyhymiö tähän)!

Tällä kertaa Studio joutuu tekemisiin epäeettisesti ja, kuten epäillään, vakavan rikollisesti toimivan kaivosyhtiön kanssa. Mari joukkoineen pelastaa muutaman kaivoksen olot tuntevan henkilön suojiinsa, saadakseen heiltä todisteet väärinkäytöksistä ja yhtiön oikeuden eteen. Pelastaminen sujuu vaihtelevasti ja vaarallisesti, sillä todistajia jahtaa tappaja, jonka erikoisuus on hakun käyttö aseena. Lisäksi Mari joutuu kohtaamaan lapsuutensa aaveita, mikä ei tee työtä helpoksi. Eikä hän voi puhua kaikesta kenellekään, ei edes Lialle, vaikka he ovat lähellä ystävyyttä - niin lähellä kuin pystyvät.

"Kaikki Lontoon tornit, kaikki Lontoon kellot. Kaikki Lontoon surut, kaikki Lontoon pelot. Vanha loru, jonka Mari on kuullut Lialta. Sitä lausuttiin aikoinaan pääkaupungista muualla Britanniassa. Äkkiä Mari kaipaa suunnattomasti iltoja ja öitä, joina on juonut ja nauranut itsensä uuvuuksiin Lian kanssa. Hänen tekee suunnattomasti mieli tarttua puhelimeensa ja soittaa Lialle. Sanoa tälle suomeksi: Kaikki menee päin helvettiä. Nyt tarvitaan juotavaa. Mitä Lia vastaisi? Olen jo tulossa. Tai ehkä hänkin noituisi. Perkeleellisen hyvä idea. Olen jo tulossa. Mutta Mari ei soita. Niin kauan kuin hän ei näytä Lialle ja muille ahdistuksensa määrää, hän voi yrittää hallita itsensä ja johtaa heitä."

Lialla on virallinen työ AD:nä Level-lehdessä, mutta alanvaihto siintää mielessä, monesta syystä. Hän on elämänvaiheessa, joka suorastaan huutaa muutosta. Yksi muutos saattaa olla äskettäin tavattu Benjo, jonka seurassa Lia viihtyy ihmeen hyvin. Mutta voiko mieheen luottaa?

"Lia kertoi niukasti vanhemmistaan Suomessa ja graafisen alan opinnoistaan Helsingissä ja Lontoossa. Siitä kuinka onnenkauppaa oli ollut päästä töihin Leveliin. - Ja nyt se työ on muuttumassa, hän harmitteli. AD:n tehtävissä oli paljon entisellään, mutta olennainen tavoite oli vaihtunut: nyt kuvia arvotettiin sen mukaan, miten ne toimivat verkossa ja somessa, ja siellä pyrittiin lähinnä yleisön tunteiden manipulointiin. - Kuvien sisällöllä ei ole enää yhtä paljon väliä, vain sillä miltä ne näyttävät. Tiedon sijalla oli nyt tunne. Kokonaisuuksien luomisen edelle olivat nousseet yksityiskohdat, realismin tilalle kuvittelu, hän kertoi. - Kuinka surullista, Benjo sanoi. Tavallaan tuo on pelottavinta, mitä olen kuullut kenenkään sanovan aikoihin. Voisin kertoa sinulle paljon pelottavampia asioita, Lia pohti."

Kirjailija kietoo tarinan taitavasti moneen nykyilmiöön uuskonservatismin noususta yhteiskunnalliseen välinpitämättömyyteen ja voitontavoitteluun keinoilla millä hyvänsä. Lisäksi hänen henkilönsä kehittyvät kiehtovasti, vaikkei trilleri psykologinen romaani olekaan. Ja viimeisimpiä tai jopa vielä keksimättömiä teknologian tuotoksia hyödynnetään operaatioissa jälleen - hakku julmine käyttäjineen tuo tähän karmeaa vastakohtaisuutta. Äärimmäisyydet korostuvat, henkiset ja fyysiset, huippuälystä hulluuteen, kuten Pikkuveljeksi kutsuttu Marin ystävä Rolo toteaa Lialle:

"Pikkuveli katsoi häntä ja nauroi jälleen. - Minun perheeni on täysin hullu, Pikkuveli sanoi. - Ne ovat seinähulluja, ja hyvin vaarallisia ihmisiä. Mutta niin olet sinäkin."

Vauhtia ja vaaraa riittää, lukija saa hengitysvaikeuksia viimeistään tilanteessa, jossa studiolaiset joutuvat itse vierailemaan alussa mainitun yhtiön pahamaineisessa kaivoksessa Espanjassa. Pääosin kuitenkin pysytään Lontoossa, tutuilla kulmilla, mikä tuo kirjasarjaan oman viehätyksensä. Nautin näiden lukemisesta ja odotan tv-sarjaa, jonka on kerrottu olevan sarjasta tekeillä, nimellä Cold Courage.

Seikkailut ovat itsenäisiä per kirja, mutta henkilösuhteet kehittyvät ja muuttuvat sarjan myötä, siksi kronologiaa kannattaa seurailla saadakseen kaikki irti.

Studio-sarja blogissa:
Vilpittömästi sinun
Sysipimeä
Varo minua


Kenelle: "Herrasmiesdekkareiden" ystäville, Lontoo-faneille, seikkailuja kaipaaville.

Muualla: Tyylikästä, toiminnallista kerrontaa, toteaa Amma.

Pekka Hiltunen: Syvyys. WSOY 2019. 

Päällys Sami Saramäki. Sain kirjan kustantajalta.

Pekka Hiltunen: Onni

Toimittaja Oskari Silta hakee toimituspäällikön paikkaa Viesti Oyj:ssä ja pääsee rekrytointiyrityksen työpsykologin haastatteluun. Psykologi Emma Lappo kiinnostuu toimittajan työhön vakavasti suhtautuvasta Oskarista, ja keskustelu kestää erikoisen pitkään ja lähtee erikoisille urille. Emma ei ihan näe Oskaria toimituspäällikkönä, joten taustoitus vaatii tarkempaa tutkimusta.

Olen kaipaillut nasevaa kirjaa nykytyöelämästä, ja "täs siulla on sellane", kuten Rokka sanoisi. Pekka Hiltunen kuvaa media- ja toimitusmaailman muutosta ja ilmiöitä hykerryttävän hauskalla ja asiantuntevalla tavalla, joka saa lukijan kiemurtelemaan milloin naurusta, milloin noloudesta, todellisia vastaavia tilanteita muistellessaan. Hiltunen on itse media-alan ammattilainen, joten hän tietää, mistä puhuu. Valitettavasti jotain tiedämme me muutkin, jotka työn tai harrastuksen puolesta mediaa olemme seuranneet. Vaikka kirja keskittyy tähän yhteen toimialaan, monet sen kuvaamat ilmiöt sopivat muihinkin aloihin. Työelämän ja ajattelun muutoksesta on kyse.

"Itse hankitulla tiedolla ja kunnollisella asioihin perehtymisellä ei ole enää ostajia." Työhön pitää sitoutua täysillä, mutta toisaalta olla valmis vaihtamaan lennosta, vaikka pahimman kilpailijan leipiin. "Voihan se silti olla hyvää duunia. Se vain perustuu vähemmän tietoon kuin ennen, ja enemmän johonkin muuhun. Nopeisiin tunteisiin." "Jos yrityksestä katoaa kokemukseen pohjautuva tieto, sen voi kaataa milloin vain."

Kirsikkana mediakakussa on Oskarin kaveri Aapo, nykyisin Roady Runner, virtuaalitodellisuuden wanna-be-king ja äärimmäinen ilmentymä. Missä menee toden ja kuvitellun raja ja kuka sen määrittää?

Tunne, järki; pössis, numbers. Kummalla yrityksiä oikeastaan ohjataan, vai onko sillä väliä, niin kauan kuin viivan alta löytyy osinkoina jaettavaa? Ehkä todelliseen menestymiseen sekä yksilön että yrityksen tasolla tarvitaan molempia? Isoja kysymyksiä, joita Hiltunen herättää pohtimaan - ja samalla osaltaan selittää syitä monen menestyvän firman menestykseen ja hapertuvien yritysten kuihtumiseen. Mutta hän ei jätä asiaa tähän, vaan onnea etsitään myös muualta kuin työstä. Rakkaudesta vaikka (niinku). Mutta miksi sekin on tehty niin jumalattoman hankalaksi, ainakin seksuaalivähemmistöjen kannalta?

Huomaan pulppuavani kysymyksiä, ja se on on hyvän kirjan merkki. Kirjailija kuvaa, lukija tekee johtopäätökset. Oskarin entinen tyttöystävä Tuulikki on seksityöläinen, rovaniemeläinen tyttö, joka heteroudestaan huolimatta tunsi suurta yhteyttä paikallisten hlbtiq-piirien kanssa ja tutustutti niihin Oskarinkin heidän seurusteluaikoinaan.

"Joskus mie kiusoittelin Oskaria siitä, että vaikka asenteet muuttui ja toimittajat aina väitti, että Suomen lehdistö on tasapuolista, oli niilläkin sokeatkin pisteensä. - Kuten mitkä? Oskari kysyi. - No vaikka homot. Nyt te voitte haastatella niitä lehtiin, mutta vieläkin te kirjotatte niistä kuin niitten oikeudet ois joku valintakysymys, josta voi olla eri mieltä."

Oskarin ja Tuulikin suhde ei kestä, mies avioituu toisen kanssa. Uskon, että molemmat saivat kuitenkin paljon; etenkin Oskari, ammattiakin ajatellen.

Onni on erinomainen kirja, Hiltusen paras: hänen älyllinen tyylinsä ja tarpeensa ja kykynsä jakaa tietoa saa ripauksen omakohtaista tunnetta ja otetta, joka koskettaa ja vakuuttaa. (Eikö todettukin juuri, että median on vaikutettava faktan lisäksi myös tunteisiin?) Jos media-ala tai työelämä ei kiinnosta, kuka voi olla symppaamatta Rollon homojen onnetonta taistelua olemassaolonsa puolesta?

"Ei kukaan elä mitään vähemmistöelämää! Me kaikki eletään tässä ja nyt, sataprosenttista elämää just nyt."

Työelämäkuvaus on tätä päivää, homokuvaus toivottavasti menneisyyttä (ei kai nyt enää tarvita Luolia, eikä kukaan toimittaja kysy Päivi Räsäseltä kommenttia?). Verkon suosion syihin printtimediaan nähden kirja vihjaa monimuotoisuuden läsnäololla, hyvä heitto tämäkin - ja niitä on kirja täynnä. Voisin lainata lauseita joka sivulta, eikä kirja ensilukemalta tyhjene, niin hersyvän täysi se on, ja tekee odottamattomia yhdistämisiä, kuten 360 asteen arviointi, saksalaiset firmanvaltaajat, joogat, tabut ja antiikkitorit ja mitänytajassaonkaan.

Jokainen lukija löytäköön omat kohtansa, minä päätän kertomalla siitä, kuinka yritin välttää kirjan loppumisahdistusta: se tunne, kun lukiessasi huolestuneena selaat, kuinka monta sivua on vielä jäljellä ja vakuuttelet itsellesi, että on, vielä on runsaasti. Aloitan tässä vaiheessa toisen kirjan vieroitushoidoksi, mutta kuinka käy. Se toinenkin on niin hyvä, että alat huolestua sen loppumisesta! Ja nyt saat kärsiä kahdesta luopumisen tuskasta yhtä aikaa! Älkää kokeilko tätä kotona. Kesti pari päivää toipua. Lisää seuraa seuraavassa postauksessa.

Miten Oskari pärjäsi haastattelussa? Jos ihminen on fiksu, ajatteleva, mielikuvituksekas ja ammattitoimittajan uteliaisuudella ja tiedonhankintataidolla varustettu, surkeasti ei voi käydä. Mutta lopputulos saattaa olla yllättävä.

Kenelle: Fiksulle, viestintäalan edustajille, elämänkokemusta ja ammattikokemusta arvostavalle, media-ammattilaiselle ja heidän rekrytoijilleen, maailman kummalliseksi menemistä ihmetteleville.

Muualla: Yksi vuoden parhaista kotimaisista, sanoo Krista. Synkkä kuva mediasta, sanoo HS:n Jussi Pullinen.

Pekka Hiltunen: Onni. WSOY 2016.

Kirjamessuetkot ja kirjastovieras

Harvoin, jos koskaan olen kirjoittanut kirja-alan tapahtumista: tiedättehän, niistä harva-se-ilta-tapahtumista, joissa bloggaaja juo skumppaa ja frendeilee kirjailijoiden kanssa. Bloggaajan työ on niin raskasta, että se vaatii vastapainonsa.

Mutta nyt teen poikkeuksen: Image-lehti järjesti keskiviikkona WSOY:n ja Johnny Knigan kanssa lukijoilleen upeat kirjamessuetkot, jonka kutsun luin huolimattomasti. Kuvittelin tilaisuuden normikokkareiksi, vähän markkinointipuhetta ja standardikirjaesittelyjä, seurustellaan, tavataan pari kirjailijaa ja muita alan ihmisiä, nautitaan tarjoiluista. Yllätys oli sitä suurempi.

Keitä paikalla: Miina Supinen, Pekka Hiltunen, Kaisa Haatanen, Elina Hirvonen ja Katja Kettu.

Huippuja kotimaisessa kirjallisuudessa!

Illan ohjelma oli pitkä, huolella mietitty ja täynnä itse asiaa. Aika lumoutuneena kuuntelin kaksi tuntia ja ylikin kirjailijoiden juttuja kirjoistaan, taitavan Taru Torikan (vas.) haastattelemana. Taru muun muassa vetää Radio Helsingissä Suurta hesalaista kirjakerhoa ja Kansallisteatterin Lavaklubilla Nuoren Voiman Liiton Prosak-iltoja.

Hän on siitä erikoinen toimittaja, että hänestä suorastaan loistaa rakkaus ja into kirjoihin ja kirjallisuuteen sekä suuri tietämys niistä - ei voi olla itsekin innostumatta (jos ei sattumalta jo olisi).


Esitellyt kirjat ja kirjailijoiden lempikirjat:

Miina Supisen Mantelimaa kertoo ikuisesta joulumaasta. Jos se kuulostaa sinusta helvetiltä, luet oikeaa kirjaa. Kirja myös auttaa, jos alat stressata jouluvalmisteluista jo lokakuussa. Lisää seuraavassa bloggauksessa. Lempikirjoja: Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Mihail Bulkakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Pekka Hiltusen uusimmasta kerroin jo. Ei uutta sanottavaa. Lempikirjailijoita: Pirkko Saisio jaTove Jansson. Myös Peter Hoeg. (Uskon että viimemainitusta voi kehittyä vielä nobelisti)

Kaisa Haatanen (oik.) on keksinyt täysin uuden kirjagenren: turkey-lit. Jos chick-lit kertoo huumorilla alle kolmikymppisistä elämänsä miestä kiihkeästi etsivistä naisista, turkey-lit kertoo meistä, joilla kaulanahka roikkuu eikä pariutumisvietti enää ole keskiössä. Oikeasti hihityttävän kerronnan kautta ujuttuu Meikkipussin pohjalta mukaan rautaista asiaa. Lempikirjoja: Täällä Pohjantähden alla.







Elina Hirvonen on yksi vaikuttavimpia tekstintekijöitä, joita tiedän. Hän osaa koskettaa lukijan herkimpiä tuntoja. Hän on myös merkittävä bloggariurallani: ensimmäinen kerta, kun osallistuin kirja-alan tapahtumaan bloggaristatuksella, toi esiin tekstini kirjasta Kauimpana kuolemasta. Kuulin Anna-Riikka Carlssonin nostaneen sen silloisen työpaikkansa Avain-kustantamon uutisvirtaan. Silloin tajusin, että tekstejäni lukevat muutkin kuin minä itse, mikä oli aikamoinen ahaa-oivallus. Uusin romaani, Kun aika loppuu, on myös ravisuttava. Kirjailija on kuulemma jossain vaiheessa halunnut kirjoittaa myös kevyttä, mutta aiheet johtavat aina todella syville vesille.
Lempikirjailijoita: Eeva-Liisa Manner, Arundhati Roy.
Kuvassa vasemmalla Elina, oikealla Miina.

Katja Kettu, tuo suomalaisen kirjallisuuden kirkkaasti säihkyvä tähti, oli juuri -  jälleen kerran - tullut Kätilö-käännösmarkkinointimatkalta suoraan kirjamessuetkoille urheasti jet lagista huolimatta. Yöperhosesta olen myös blogannut. Lempikirja: Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira.

Olin jälleen kerran hillittömän ylpeä upeista kirjailijoistamme; hienojen kirjojen lisäksi heidän esiintymiskykynsä ja luontevuutensa yleisön kanssa ovat vaikuttavia, vaikka he varmasti ovat vetäneet samoja esityksiä kymmeniä kertoja, eri kielillä. Kyllä näitä kelpaa lukemisen lisäksi katsella, kuunnella ja viedä maailmalle!

Ja sitten ne skumpat, Pekka Hiltusen kera. Cheers!

Dekkareita ja teatteria

Seuraavakaan ilta ei sujunut ilman kirjailijatapaamista: Leena Lehtolainen vieraili Kannelmäen kirjastossa ja kertoi uusimmasta Maria Kalliosta, sarjan tekemisestä ja muista kirjoitustyön saloista.

Lisäksi ehdittiin hieman käsitellä Sata kohtausta Sadusta -kirjaa. Sen maailma, teatteri, kuulemma kiinnostaisi kirjailijaa - siis kirjoituspuoli. Antoisa keskustelu tämäkin, yleisönä olimme innolla mukana. Kiitos!

Uraan vaikuttaneista ja käytössä kuluneista kirjoista kysyttäessä lista oli pitkä, onhan lukeminen tavallaan osa kirjailijan työtä. Rikoskirjallisuus on tietysti dekkaristin lempilaji: Henning Mankell, P.D. James ja Ruth Rendell mainittiin, suomalaisista Matti Yrjänä Joensuu, monien muiden joukossa.

Sivulauseessa selvisi muuten ilahduttavasti, että Lehtolainen lukee säännöllisesti Simo Puupposta eli Aapelia, josta lisää blogissani ja muidenkin blogeissa lähiaikoina, tarkemmin sanoen 23. lokakuuta, jolloin Aapelin syntymästä on kulunut tasan sata vuotta.

Varo minua

Maria ja Liaa on jo ehditty kaivata. Niin kiehtovan asetelman Pekka Hiltunen on Studio-sarjan kahdessa aiemmassa osassa Lontooseen kahden suomalaisen naisen ympärille luonut: Mari, tuo supernainen, jolle kaikki on mahdollista. Lia, aikakauslehden graafikko, Studion jäsen ja Marin bestis.

Käsilaukkuja ja meikkivoiteita nuo kaksi eivät kuitenkaan keskenään vertaile, vaan ystävyys perustuu yhteiseen taustaan, mentaliteettiin ja molemminpuoleiseen luottamukseen ja kunnioitukseen isoissa asioissa.

"Vain Mari tiesi, millaista oli olla kotoisin maasta, jonka todellisia kansallisia urheilulajeja olivat tunteiden pidättely ja kaikkien tasapäistäminen samanlaisiksi. Ainoastaan Marin kanssa Lia saattoi puhua ja juoda samalla hengenpalolla."

Enemmän kyllä toimitaan kuin puhutaan. Studio on Marin perustama ja johtama salainen yksikkö, joka toimii huippuunsa viritetyn teknisen laitteen tavoin suorittaakseen vetäjänsä tärkeäksi katsomia tehtäviä, vääryyksien selvittämiseksi ja oikeudenmukaisuuden puolesta taistelemiseksi. Yksikön jäseniksi pääsevät vain harvat ja valitut, joista jokaisella on erityistaitoja.

Sarjan aloitusosa, Vilpittömästi sinun, esittelee ensi kertaa Studion henkilöt, jotka joutuvat tekemisiin vakavien ja vaarallisten yhteiskuntaan vaikuttavien ääri-ilmiöiden kanssa. Sysipimeä jatkaa vauhdikasta trillerikerrontaa samantyyppisistä teemoista muun muassa verkkomaailmassa.

Varo minua -kirjan perusrikostarina liittyy huumejengeihin ja rasismiin, mutta siihen kiertyy myös muita juonteita, jotka nousevat jopa isommiksi tai ainakin lukijaa hikoiluttavammiksi. Jo aiemmista kirjoista tuttu poliisi, rikosylikomisario Gerrish, aiheuttaa studiolaisille päänvaivaa ja paljon töitä (ja lukijallekin; juonen kannalta asia ei ehkä olisi edellyttänyt niin paljon paukkuja kirjassa? Mutta viihdyttäviä osuuksia, täytyy myöntää, Wren-arkkitehtuuria, seuranhakupalveluita...)

Samoin työllistävät Lian menneisyyden varjot. Tutustumme tarkemmin myös Lian naapuriin, herra Vongiin. Viimemainituista syntyvät tarinan jännittävimmät hetket.

"Mari ajattelee pahinta syytä, mikä saattaisi selittää Lian täydellisen vaitonaisuuden, ja samassa hän tietää ettei saa rauhaa ennen kuin on tarkistanut tämän pelottavan mahdollisuuden."

Hiltunen kokoaa monenlaisista aineksista hallitusti räjähtävän kattauksen, josta ei tylsää hetkeä löydy. Mutta se ei tyydy jäämään väkivallan kuvauksen tasolle, vaan nostaa esiin mietittävää. Teemat ovat yleismaailmallisia ja ajankohtaisia, kerronta hiotun sujuvaa - ja jos aiempiin kirjoihin vertaa, entistäkin yhtenäisempää ja sulavampaa. Taustoja on tutkittu huolella ja teknisiä faktoja muun muassa matkapuhelinverkkojen toiminnasta tarkistettu. Erään Hiltus-haastattelun mukaan jopa huumejengin käyttämä raaka teloitustapa perustuu todellisuuteen. Kirja on hurja, maailma vielä hurjempi!

Kansainvälisen tason luettavaa, johon koukuttuu lujasti (luin kahdelta istumalta, yhdet yöunet menetin). Kolmas osa lunastaa täysin edellisten lupaukset ja vähän päälle. Kaikki kirjat muuten toimivat itsenäisinäkin, vaikka sarjasta on kyse. Lainaan vielä yhden kauniin lauseen:

"Niin moni uskoo, että ihminen kasvaisi eniten vastuksista, mutta se ei ole totta. Enemmän ihminen kasvaa muiden tuesta, pohjasta joka pysyy."

Kenelle: Tyylikkään trillerin ystäville. Lontoon-ystäville. Jännitysviihteeseen heittäytyville. Niille, jotka eivät yleensä lue kotimaista kirjallisuutta.

Muualla: Yllätyksellinen ja huikea, sanoo Krista. Lisää, kiitos, pyytää Norkku. Studiolle on ominaista löytää ihmisen pahin kipupiste, ja iskeä juuri sinne, sanoo Annika K.


Pekka Hiltunen: Varo minua. WSOY 2015.
Kustantajan lukukappale.

ISO

Fiksu aikuinen ei nyrpistele tummaihoisille, ei hihittele vammaisille eikä halveeraa homoja. Monikulttuurisuus on rikkaus, ja erilaisia elämäntapavalintoja arvostetaan. Mutta on yksi ihmisryhmä, jota sivistynytkin ihminen voi julkisesti paheksua, arvostella ja pyytämättä neuvoa, yrittää kaikin keinoin saada tätä muuttumaan tai ainakin huomaamaan oma arvottomuutensa; arvaatko mikä?

Ylipainoiset. Lihavat. ISOT. Pekka Hiltunen on tarttunut kuumaan aiheeseen, ajan pakkomielteeseen lihavuuden poistamisesta. (Kyllä, juuri se sama Pekka Hiltunen, joka kirjoittaa Lontooseen sijoittuvaa Studio-dekkarisarjaa.)

Anni on 37-vuotias sinkku, jolla on kaksi korkeakoulututkintoa mutta ei työtä. Pätkätöitä ei jatkettu Tampereen Metson kirjaston tietopalvelussa. Hän rakasti työtään ja oli siinä hyvä, jos Annia itseään on uskominen. Ja kyllä lukija uskoo, sillä Anni on fiksu. Hän pääsi hetkeksi töihin kahvilaan, mutta sekin oli lyhytaikainen pesti. Annin mielestä hänen lihavuutensa on katkaissut niin työ- kuin miessuhteetkin ja estänyt uusien saannin. Hän on tosi lihava mutta terve.

"Minä olen hyvin terve. Olen ihminen, jollaista ei pitäisi olla olemassa, mutta meitä on."

Anni osaa käsitellä tietoa ja koota faktoja lihavuudesta ja niiden hoidoista, mikä ei takaa suosiota laihdutusryhmän vetäjän silmissä. Ryhmään hänet on määrätty terveydenhuollon taholta. Eihän hän oikeastaan edes halua laihtua, vaan tulla hyväksytyksi. Kapinamielisenä hän haluaisi kertoa muille osallistujille ryhmänvetäjän kauhuksi siitä, miten väärässä lihavuustutkimukset oikeastaan ovat: Annin mukaan ei ole todistettu, että lihavat olisivat sen sairaampia kuin normaalipainoisetkaan. Ja siitä, miten heppoisella pohjalla painoindeksi mittarina loppujen lopuksi on tai miksi laihdutusleikkaukset voivat olla vaarallisia. Mutta tieto ei ole aina tervetullutta, eivätkä ihmiset toimi järjen ja faktan ohjaamina.

Totta on, että Annin ruokasuhde on ongelmallinen. Ruoka on hänelle "elämän keskeinen onnen lähde." Se on "uskollinen rakas", jonka tuottama nautinto ei petä koskaan. Ruoka tuo turvaa ja lohtua ja tyydyttää tarpeita, joita joku muu tyydyttäisi toisin tavoin. Luonnollisesti Anni on analysoinut asiaa, omaa ruokasuhdettaan ja lihavuutensa syitä, vuosikausia, mutta ei silti pysty muuttamaan itseään eikä enää edes halua - tai ainakin näin hän on päätynyt järkiselittämään itselleen.

Arvostelu satuttaa eikä siihen totu, vaikka Anni jopa tunnustaa huutelijoiden verbaalisen luovuuden. Nimitukset kantturasta läskitehtaan johtajaan ovat tuttuja. Vaikka hän käy laihdutushoidoissa ja keskusteluryhmissä, hänen ensisijainen tavoitteensa ei ole laihtuminen, kuten sen asiantuntijoiden mielestä pitäisi olla. Annin toive on vähintäänkin kohtuullinen:

"Että saisi elämän, joka ei pyöri painon ympärillä. "

Työpaikan, reilun miehen, tavallisen seuraelämän. Kun ihminen mitataan ja arvotetaan vain ulkonäön mukaan, tulee painosta elämää suurempi kysymys. Jopa lihavat halveksivat toisia lihavia.

"Sosiaalinen paine pakottaa monet laihduttamaan. Sitten paine osoittautuu niin kovaksi, ettei sen kanssa jaksa."

Annin kokemukset viiltävät lukijaa: kun omat vanhemmat ovat aina sanojensa mukaan juuri syöneet, kun tytär menee käymään. Kun hän muistaa tarkasti ne kuusi kohteliaisuutta, jotka on elämänsä aikana olemuksestaan saanut. Eikä kukaan huomaa, miten onneton ja hädissään Anni on, kun hänestä tehdään erakko, normaalielämästä eristetty, kuin hän sairastaisi vaarallista tarttuvaa tautia. Hän löytää ystävän vuokraemännästään Huivirouvasta, jolla on oma "handicappinsä", mutta sellainen, jonka saa piiloon. Lihavuutta ei voi peitellä, kun on niin isoissa mitoissa kuin Anni.

Lopulta Anni saa tarpeekseen laihdutusneuvojista ja terveysfasisteista. Itse sosiaali- ja terveysministeri julistaa mediassa populistisen sodan läskejä vastaan. Anni vastustaa kiihkomielistä, poliittisia tarkoitusperiä palvelevaa julistusta omalla tavallaan. Mutta miten käy, muuttuuko mikään?

Hiltunen on kerännyt kirjaansa paljon faktaa ja tutkimustietoa, joka puhuu vastakkaista kuin meille totuutena kerrottu lihavuuden epäterveellisyys. Uskoi sitten mitä tietoa tahansa, Annin tarina on terävä muistutus siitä, että mustavalkoisia totuuksia harvoin on olemassa. Ja että yksisilmäisyys ja yhden totuuden julistaminen missä tahansa asiassa on pelottavaa. Ainakin kun se muuttuu yhden ihmisryhmän suoranaiseksi mollaukseksi, syrjinnäksi ja hävittämistarpeeksi. Laihuuden ihannointi mainoksissa ja muotikuvissa on sentään joitakuita mietityttänyt. Kun alle kouluikäiset lapset ovat huolissaan painostaan ja terveysvaikutuksiltaan vaihtelevia light-tuotteita tarjotaan joka lähtöön, voi miettiä, milloin mennään hysterian puolelle. Siksi Hiltusen kirja on paikallaan ja tarpeellinen second-opinion. Hän herättelee meitä harkitsemaan, kenen pakkomielle on suurempi, lihavuuden vihaajien vai isojen?

Kuten Annikin toteaa, ravinnon puutteeseen kuolee maailmassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin liikasyömiseen. Soisin itsekin, että edes osa ylipainon vastustamiseen suunnattua energiaa kohdistettaisiin ensinmainitun epäkohdan poistamiseen.

Hiltunen kirjoittaa sujuvaan, fiksuun ja miellyttävään tapaansa runsaan tietomäärän pohjalta, jopa niin runsaan, että se tuntuu välillä jo tukahduttavalta. Kirja muistuttaakin enemmän tietokirjaa kuin romaania, jollaisena tämä ei ihan täysillä toimi, juuri erityyppisten faktaosuuksien vuoksi. Tiedosta koostuu omanlaisensa kirja, johon Annin tarina lomittuu. Anni tulee tutuksi, mutta ei iholle, itse ilmiö on pääosassa. Ja siihen liittyvää asiaa vyörytetään, niin että lukija saa tiedonnälkäänsä suorastaan yliannostuksen, teemaan sopivasti. Hieno aihe, kiinnostava kirja, eikä hyvän tekstin ystävä pety, vaikkei Hiltusen dekkareista tuttua lennokkuutta ja huimia juonenkäänteitä tästä löydäkään.

Kenelle? Lihaville ja laihoille, auktoriteettiuskovaisille ja kyseenalaistajille, syitä etsiville ja selitystä kaipaaville.

Pekka Hiltunen: ISO. WSOY 2013.
Kustantajan arvostelukappale.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Kymmenisen vuotta sitten päätin lopettaa dekkareitten ja trillereitten lukemisen. Olin saanut tarpeekseni murhista, ruumiinavauksista ja stressaantuneista rikostutkijoista, ja ajattelin palata aiheeseen joskus myöhemmin - olin lukenut näitä jo kymmeniä vuosia, joten tauko tuntui olevan paikallaan. Tauko jatkuu yhä, muutamin harkituin poikkeuksin. Yksi oli tietysti Stieg Larsson, ystävän yllytyksestä, enkä katunut, koukutuin välittömästi. Toinen lukulistalle yltänyt ja lähes yhtä koukuttava on Pekka Hiltunen.

Hänen esikoisensa, Vilpittömästi sinun, esitteli Marin ja Lian, lontoolaistuneet suomalaiset. Lia on lehtigraafikko, Mari pyörittää erikoista Studiota, jonka toimiala on vaikeampi kuvata; se muun muassa paljastaa rikollisia ja korjaa vääryyksiä. "Työssään" Mari hyödyntää outoa taitoaan, joka on lähes selvänäkijämäinen: hän osaa lukea ihmisistä heille tapahtuneita asioita. Lisätään kuvioon vielä muutama huipputaidoilla varustettu henkilö ja ehtymättömät rahavarat, ja asetelma on valmis. Se on juuri niin mielikuvituksellinen ja uskomaton, että menee täydestä, ja lukija voi heittäytyä nauttimaan vauhdikkaista tapahtumista ja fiksusta jännitysviihteestä.

Sysipimeässä ollaan monin tavoin pimeyden jäljillä. YouTubessa julkaistut pimeät videot ovat arvoitus, jota ratkotaan - mutta muitakin juonia tarinassa kulkee. Jännitys on kihelmöivä, etenkin loppupuolella. Pidin aloituksesta, jossa mentiin suoraan asiaan, ilman monimutkaista taustan selostusta ja tilanteen rakentelua. Kirjan voi hyvin lukea itsenäisenäkin, se ei edellytä ensimmäisen tuntemista, vaikka henkilöt ja peruskuviot ovat samat. Tietysti on antoisampaa, kun tietää enemmän.

Yhteistä kirjoille ovat taitava lukijan kuljetus tarinassa, joka etenee yllätyksellisesti, sekä ajan ilmiöiden mukaan tuominen. Sysipimeä ottaa kantaa verkkovaikuttamiseen ja virtuaalisen massahysterian voimaan, ja myös raaistuvaan, väkivallantäyteiseen yhteiskuntaan ja näiden ääri-ilmiöihin, kuten vallankäytön vastenmielisimpiin muotoihin ja ääriryhmien toimintaan.

Naisen asema on molemmissa kirjoissa tärkeä teema jo Marin ja Lian itsensä kautta; he ovat toimijoita ja vaikuttajia. Lontoolla on harkittu roolinsa tapahtumapaikkana. Se on aina kiehtova, monelle tuttu ja vie tapahtumat näppärästi pois kotikonnuilta, isompiin ympyröihin ja laajempaan katselukulmaan. Silti omat juuret ovat tärkeitä. Hiltunen suorastaan ylistää suomalaista naista henkilöidensä kautta.

Hiltunen lisää henkilöihin persoonaa ja taustaa pikku hiljaa; tässä kirjassa avautuu joitakin ensimmäisen kirjan arvoituksia, mutta paljon jää vielä täkyjä ilmaan. Odotettavissa siis lienee paljon lisää tätä lajia. Hyvä niin!

Vilpittömästi sinun

Suomalaiset naiset Lontoossa, lehtimaailma, epätavallinen työ - esittelyssä oli monta kiinnostavaa asiaa, joiden takia kirja oli luettava. Vauhdikas trilleri, joka vei täysin mukanaan! Olen jännärit lähes ohittanut viime vuosina, mutta nyt aloin tuumia, että genreen kannattaisi palailla.

Ainakin Hiltusen kirja on helmi. Muistuttaa monessa kohtaa Stieg Larssoneita, mikä ei ole huono juttu. Päähenkilö Lia on suomalainen graafikko lehtityössä Lontoossa, joka ystävystyy erikoisen Marin, myös lontoolaistuneen suomalaisen, kanssa. Pikku hiljaa Lia saa selville Marista enemmän ja sotkeutuu hänen kauttaan moneen isoon poliittiseen ja yhteiskunnalliseen kuvioon, rikoksiin totta kai, tai paremminkin niiden selvittelyyn. Kind of. En uskalla kertoa enempää, ettei juju paljastu.

Tässä ajassa ollaan: oikeiston nousu Euroopassa ja jopa Suomen perussuomalaiset on huomioitu, laiton maahanmuutto ja ihmiskauppa kukoistavat. Vauhtia riittää ja isojen tapahtumien yllättäviä käänteitä, silti mukana on myös asiaan kuuluvasti, tekisi mieli sanoa ruotsalaiseen tapaan, ripaus henkilökohtaisuutta, jolla päähahmoja tuodaan lähemmäksi lukijaa. Sankarit eivät nykyisin ole robotinkaltaisia suorittajia, vaan heillä on taustansa ja pehmeät kohtansa, jopa pimeät puolensa.

Myös tehokkaasta tiimityöstä tulevat ruotsalaiset mieleen. Kirja voisi hyvin olla lahden toisella puolella kirjoitettu, tai miksei vaikka Britanniassa tai Saksassa, leimallisesti suomalainen se ei ole muuten kuin päähenkilöidensä kansallisuuden osalta − eivätkä hekään ole normisuomalaisia.

Loppupuolella muistin taas yhden syyn, miksen paljon lue dekkareita. Väkivaltaa ei voi välttää. Verta ja suolenpätkiä roiskuu runsaasti tässäkin. Niitä kohtia yritin lukea kursorisesti. En tiedä, mihin tarpeeseen ihmisissä vastaa väkivallan katsominen, siitä lukeminen tai kuuleminen, mutta minulla se tarve on minimaalisen pieni.

Kirja on nappivalinta, kun tulee tarve heittäytyä ja antaa aivojen levätä arkiasioista eli erinomaista viihdettä: tarinaa oli vaikea jättää kesken, kun vauhtiin pääsi mukaan.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Gummerus 2011.