Nick Hornby: Olet tässä

Luulin lukeneeni kaikki Nick Hornbyt, mutta nyt kun uusimman myötä innostuin listaamaan hänen teoksiaan, huomasin, etten todellakaan ole, eikä kaikkia ole suomennettukaan. Lista alla perustuu Wikipedian suomennettujen romaanien listaan, jonka tietoja täydentelin netistä löytämilläni.  

Olen fanittanut hänen työtään pitkään. Ykköseni on Poika, jota huomasin hyllyssäni olevan peräti kolme kappaletta: kovakantinen ja pokkari suomeksi sekä englanninkielinen originaali. Leffa on tietysti katsottu (naurettu ja liikututtu) moneen kertaan. 

Olet tässä on kiitollinen luettava fanille, hauska ja koskettava, fiksusti nokkela. Kyse on rakkaudesta, totta kai: tässä ihmisten kesken huomattavasti enemmän kuin musiikkiin tai jalkapalloon, jotka Hornbyn tapaan ovat aina mukana vähintään vilahtamalla. Nyt kirjan Joseph harrastaa musiikintekoa ja tietää paljon jalkapallosta (jopa valmentaa junnuja vapaaehtoistöinään), mikä ilahduttaa Lucyn lapsia.

Lucy on päälle nelikymppinen eronnut kahden pojan äiti, joka ei usko elämän tai edes seksin loppuvan keski-iässä. Hänellä on hyvä itsetunto ja utelias, selväjärkinen ote asioihin. Mutta omat haasteensa on siinä, että kiinnostuksen kohde, Joseph, on kaksikymmentä vuotta nuorempi. Josephin ystävä Jaz - loistava laulaja muuten - sanoo Lucya värivikaiseksi, koska tämä on valkoinen. Lontoossa parin erivärisyys ei ole tavatonta, mutta tuo omat mutkansa suhteeseen, lähinnä päänvaivana Lucylle, joka raivostuu muun muassa poliisin käytöksestä Josephia kohtaan.

Mutta pääseekö suhde edes alkuun ja voisiko se ylipäänsä onnistua? Lucylla on takana pitkä avioliitto kurjine kokemuksineen, sekä yliopistokoulutus - hän on äidinkielen opettaja - mikä puolestaan aiheuttaa päänvaivaa Josephille, jonka itsetuntoa kolauttelee kouluttamattomuus. Eihän hän tunne edes kirjoja, liekö lukenut ainuttakaan. Ja entä, jos joutuu menemään teatteriin tai Lucyn "kaltaisten" ystävien kanssa päivällisille? Täysin uusia kokemuksia nuorelle miehelle, jonka lukeminen ja kulttuurin harrastaminen tapahtuu pääosin älypuhelimen ja Instagramin kautta. 

"Jos Jumala olisi tarkoittanut, että ihmiset kävisivät yhä teatterissa, hän olisi jättänyt television keksimättä."

Mutta myös Joseph on nopeaälyinen ("Josephin nuoruus ei tehnyt keskustelemisesta vaikeaa. Parin viikon jälkeen Lucy oivalsi, että asia oli juuri päinvastoin."), rakastunut ja hyvin empaattinen kaveri, josta ei voi olla pitämättä ja toivomatta, että ehkä nämä kaksi onnistuvat. Vaikka Lucy keksii monta syytä, miksei homma toimi, silti hän on iloinen Josephista:

"Hän oli onnellinen, eli kuplassa, ja ainoa syy poksauttaa se rikki oli se, etteivät kuplat olleet todellista elämää. Mutta noiden kuplien ansiosta elämä oli siedettävää, ja piti vain osata puhaltaa mahdollisimman monta."

Kestääkö kupla ja miten pitkään? Pitääkö se ylipäänsä erikseen määritellä jo alkuunsa? Mitä sitten, jos/kun kupla puhkeaa? Pidin kirjasta sen suoruuden ja huumorin vuoksi: se ei lurita itsestäänselvyyksiä eikä makeile. Hornby osaa vetää oikeista langoista siten, että lukija elää tiukasti henkilöiden mukana sekä järjellä että tunteella. 

Yksi kirjan sivujuonne on Brexit, josta englantilaiset äänestävät tarinassa. Molempien puolien näkemyksien kuuleminen on kiintoisaa, ehkä jopa auttaa hieman ymmärtämään vaalin tulosta. Symboloiko se parin suhdepähkäilyä, en tiedä: liitytäänkö yhteen vai pysytäänkö erillään on ainakin yhteinen teema. Suomennos on sulava ja hienon luonteva.  

Nick Hornbyn tuotanto:
Romaanien alkuperäinen ilmestymisaika ja nimi sekä suomennoksen nimi

(1992) Fewer Pitch. (Hornankattila, myös leffana)
(1995) High Fidelity. (Uskollinen äänentoisto, myös leffana)
(1998) About a Boy. (Poika, myös leffana)
(2001) How to Be Good. (Hyvät ihmiset)
(2005) A Long Way Down. (Alas on pitkä matka)

(2007) Slam. (Skeittari)

(2009) Juliet, Naked. (Juliet riisuttuna, myös leffana)

(2014) Funny Girl. (ei suomennettu, saatavilla englanniksi, löytyy Helmet-kirjastosta)

(2019) State of the Union. (ei suomennettu, ei löydy Helmetistä. BBC on tehnyt kirjasta samannimisen tv-sarjan.)
(2020) Just like you. (Olet tässä)

Lehtikolumnien kokoelmat, ei suomennettu, saatavilla pokkareina englanniksi nettikaupoista

(2004) The Polysyllabic Spree: A Hilarious and True Account of One Man's Struggle with the Monthly Tide of the Books He's Bought and the Books He's Been Meaning to Read.
(2006) Housekeeping vs. the Dirt.
(2008) Shakespeare wrote for money.
(2012) More paths, less talking.
(2013) Stuff I've Been Reading.

Musiikkikirjojen puolelta löytyy 31 songs (esseitä Hornbyn lempimusiikista) ja Lonely Avenue, "songbook, lyrics written by Nick Hornby".

Kenelle: Brittifaneille, epäperinteisten suhteiden tarinoita etsiville, fiksua viihdettä hakeville.  

Muualla: Maija Kirjojen keskeltä suosittelee Hornbyä vahvasti. 

Nick Hornby: Olet tässä. (Just like you). Suomennos Irmeli Ruuska. WSOY 2022. Alkuperäinen päällys Handsome Frank.

Lukemisesta poikkeusoloissa

Pandemian puhkeamisen jälkeen meni pari viikkoa hillittömässä uutisten seuraamisessa, kiihkeässä somen ylikäytössä ja yleisessä hämmingissä. Mistä on kyse? Mitä tapahtuu? Töitä oli hurjasti - viestijää tarvitaan näinä aikoina - joten niiden ja kotiasioiden hallintaan kului energiaa ja aikaa niin, ettei lukemiselle jäänyt aikaa eikä voimia.

Pikku hiljaa kirjaankin sain tartuttua. Keskittyminen vaati panostamista, jotta samaa sivua ei tarvitsisi lukea kolmeen kertaan, edelleen muistamatta sen sisältöä. Vaatii edelleen, mutta sujuu jo hieman helpommin. Tosin huomaan lyhytjänteisyyden lisääntyneen. Loistavakin teos koukuttaa vain tunniksi, kun ennen saatoin lukea sellaisen yhdeltä istumalta (siis yhdeltä sohvamakuulta). Taukoja tulee enemmän. Ja kehnonpuoleiseksi osoittautuva kirja lentää nurkkaan jo parinkymmenen sivun jälkeen, kun aiemmin tulin lukeneeksi vähintään sata, ennen niinkin suurta päätöstä kuin kesken jättäminen (enkä heittänyt pois, vaan laitoin nätisti pinoon).

Hoetaan armollisuutta itselle. Ja että poikkeustila sinänsä jo luo perusstressin ja huolen, joka nakuttaa koko ajan takaraivossa, mikä on hyvä huomioida omassa käyttäytymisessä. Selvä, näillä mennään! Kiinnostus kirjoihin ja lukemiseen ei suinkaan ole vähentynyt. Voisin sanoa jopa päinvastoin. Kirjat ovat aina selittäneet minulle maailmaa, niihin peilaan oman pääni sisältöä, saan tietoa ja ajatuksia, uusia uria. Herra paratkoon, sitä juuri nyt tarvitaan jos koskaan!

Kuitenkin koen kaiken jonkinlaisen kelmun läpi. Mikä on ärsyttävää: aivan kuin en millään pääsisi kiinni tekstissä itse ytimeen. Lienee se takaraivon paino estämässä? Ja kaikkea sisältöä alkaa helposti peilata nykytilanteen kautta, mikä on myös ärsyttävää. Että voi, noin huoletta sitä järjestettiin juhlia joskus tai matkusteltiin tai... Hei, keskity nyt!

Pandemiapinnistellen olen saanut luettua muun muassa näitä: Juhani Karilan mainio Lappiin sijoittuva Pienen hauen pyydystys yllättää, viihdyttää ja onnistuu koskettamaankin magiallaan. Elinan taisteluun hauen kanssa sotkeutuvat parat, peijoonit ja riivaajat täydentävät lappilaista henkilökaartia, jotka puhuvat aidonoloisesti mutta etelänkin eläjälle ymmärrettävästi. Omintakeinen tarina ei mellestä Levillä eikä kaupittele Kiina-valmisteisia poronukkeja. Ansaitsee uusintaluvun.

Vilhelmiina Palosen 206 pientä osaa kiinnitti huomion jo kustantajan katalogissa: harvoin romaanissa hahmona on luuranko tai aiheena epätoivotut lapset, joita molempia kuitenkin on maailmassa paljon. Alvar on lapsi nykyajassa, Helli nuori nainen 1920-luvulla, ja he tietävät, mistä aiheessa on kysymys, vaikkeivat tiedä, miksi. Kipeää ja kauniilla kielellä kerrottua tarinaa lukee mielellään, vaikka se hieman hajoilee - tai ehkä se on oma pääni, joka ei saa ihan kokonaisuudesta otetta, vaikka kuvio ja suhteet hahmojen välillä kyllä selkenevät. En silti olisi halunnut jättää tätä lukematta, persoonallisuuden, aiheen ja kielen vuoksi.

Englantilaisen Max Porterin Lanny on sukua Karilan kirjalle; myös siinä on luonnonmystiikkaa ja outoa kiehtovuutta. Ja ehdottomasti omintakeinen kirjoittamisen ote, mikä on aina plussaa. Vaikka kirja on kai niin sanotusti "taiteellinen", sitä ei ole vaikea lukea. Perusasetelma, erikoinen pieni poika kyläyhteisössä ja hänen katoamisensa huolestuneine äiteineen, on hyvin ymmärrettävä. Samoin kyläläisten nahistelu ja suhtautuminen; kuin mökkiläisten ja vakiasukkaiden somekeskusteluja karanteeniaikoina lukisi, mikä tuo huumoria sinänsä karmeaan tilanteeseen. En silti täysillä lumoutunut. Muistelen lukeneeni myös Porterin aiemman, Surulla on sulkapeite, vai jäiköhän se kesken? Kuitenkaan en muista siitä mitään, pelkäänpä, että tälle käy samoin.

Luin myös kotimaisen elämäkerran Neloset. Jouppilan sisarusten tarina yhden heistä, Helena Jouppilan, ja toimittaja Sanna Walleniuksen kirjoittaman. Neloset syntyivät vuonna 1951, ja heistä tuli julkkiksia saman tien, ensimmäisinä suomalaisina eloonjääneinä nelosina. Kauniiden lastenvaatekuvien takana oli toisenlainen todellisuus. Mielenterveysongelmista kärsinyt äiti teki lastensa elämästä helvettiä, erityisesti Helenan, joka sai kokea väkivaltaa niin henkisesti kuin fyysisesti koko äitinsä elossaolon ajan. Surullinen tositarina siitä, miten lapset ovat avuttomia, jos kotona on ongelmia. Toivoisin, ettei aihe olisi enää ajankohtainen, mutta lastensuojelutyön käyttöönotosta ja paljosta tekemisestä - myös Helena Jouppila teki uransa lastensuojelussa - huolimatta valitettavasti tiedämme toisin. Muistan muuten itse Kuopion neloset, joista oli juttuja lehdissä, kun olin lapsi. Oli se ihmeellistä siihen aikaan.

Mieli tuntuu nyt levollisemmalta, vaikka päivät vaihtelevat. Mutta olen lukenut jo paria erinomaista kirjaa melkein "normaalisti". Niistä lisää seuraavissa postauksissa. Voimia ja tsemppiä kaikille omissa arjen haasteissa ja kun tiedän, että tätä lukevat myös lukevat (ja kirjoittavat!), tsemppiä siihenkin!

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys. Siltala 2019. 

Graafinen suunnittelu Safa Hovinen, hauki Arla Kanerva.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa. Gummerus 2020. 

Kansi Jenni Noponen.

Max Porter: Lanny. WSOY 2020. Suomennos Irmeli Ruuska. 

Päällys Martti Ruokonen.

Neloset. Jouppilan sisarusten tarina. Docendo 2020. 

Kansi Katse Design Oy.

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

En muistanut, että minun piti lopettaa toisesta maailmansodasta kertovien kirjojen lukeminen - taas tulin yhden lukeneeksi! Chris Cleaven kirjoja vain ei malta jättää väliin. Little Bee hurmasi sankat lukijajoukot, ei täysin minua: pidin turhan sentimentaalisena, vaikka tekijän sujuvaa kynää ja tarinankerronnan taitoa arvostan. Enemmän pidin kirjasta Poikani ääni, joka on upea menetyksen kuvaus ja erityisesti tässä ajassa ajankohtainen. Voittamattomat taas olisin voinut jättää lukemattakin.

Uutuuden alkuperäinen nimi on Everyone brave is forgiven, mikä on huomattavasti jännittävämpi kuin suomennettu otsake, joka on tylsä, vaikka kieltämättä, juuri sodasta ja rakkaudesta on kyse. Jopa kirjan ensimmäinen sana on sota. Se syttyy vuonna 1939, ja 18-vuotias englantilaistyttö Mary ilmoittautuu vapaaehtoiseksi saman tien. Mary on hyväosainen, ja hänellä on vahva auttamisen tarve. Ja seikkailun tarve, tosin haaveet vakoojatyöstä vaihtuvat vammaisten lasten opettajuuteen. Myös Maryn läheiset Tom, Alistair ja Hilda ottavat osaa sotaan kukin omilla tavoillaan. Rohkeutta tarvitaan sodan hulluudessa, oli sitten rintamalla tai kotijoukoissa, tuntuu kirjailija sanovan.

Vaikka aihe on raskas, teksti ei sitä ole. Tarina on vetävä ja nautinnollinen lukea. Paitsi että kirja kuvaa poikkeustilaa nimeltä sota ja sen vaikutuksia ihmisiin henkilökohtaisella tasolla, sen voi nähdä romantiikkana tai Maryn ja hänen ystäviensä kehityskertomuksena.

Cleave on, kuten sanottu, erinomainen tarinankertoja, joka osaa vedota tunteisiin taitavasti. Aika ei käy pitkäksi häntä lukiessa. Jos etsit sutjakkaa lukuromaania, lukusukkulaa, kirja on varma valinta. Harmittaako, että taas "sorruin" sota-aiheeseen? Ei isosti, mutta silti takaraivossa takoo kiusallinen ajatus siitä, että sodalla viihtyminen ja viihdyttäminen on hieman epäilyttävää ja epämiellyttävää. Poikkeusoloista riittää reviteltäväksi monenlaista tarinan aihetta, mistä kirjailijat ammentavat. Ja me lukijat ahmimme. Loppuuko sotaromaanien lukemiseni nyt? Tuskin, sillä huomasin, että Jenni Linturilta ilmestyy syksyllä uusi kirja...

Kenelle: Vetävän, vetoavan ja viihdyttävän tarinan ja juonikerronnan ystäville. Sota-aihetta sietäville.

Muualla: Hieno ja suuri lukuromaani, joka käy sydämeen, sanoo Krista.

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa. Gummerus 2016. Suomennos Irmeli Ruuska. Kustantajan lukukappale. Kirja on kaupoissa viikolla 34, parin viikon kuluttua.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Ihminen on olento, joka luulee hallitsevansa kaikkea. Jopa villiä luontoa. Jopa haukkoja. Helen on pienestä pitäen ollut haukkojen lumoissa, ja haukoista tulee hänelle pakkomielle. Hän elää haukalleen ja sen koulutukselle, toimii sen ehdoilla, on lumoutunut ja koukussa - Mabel-haukka hallitsee Helenin elämää.

Pelottavaa, ja tietysti samalla kummallisen kiehtovaa, kuten äärimmäisyys aina. Aihe on niin outo, että kirja oli pakko lukea, vaikkei haukankasvatus tunnu läheiseltä tai edes kiinnostavalta. En olisi uskonut, miten paljon historiaa ja käytännön yksityiskohtia haukkaharrastukseen sisältyy, ja sitä äimistellessä tulin lukeneeksi jonkinlaisen kehityskertomuksen, joka kattaa ihmiselämän koko kirjon. Tai ainakin sen synkän puolen. Helenin tapauksessa surutyön.

Haukkaa kasvattava Helen on pahasti addiktoitunut. Hänelle haukka on kaikki: hän vertaa sitä rakastettuun ja kuolemaan, monen muun ohella. Mutta jääkö tärkein vertaus mainitsematta? Onko haukka symboli jollekin, joka on ihmisestä mahdollisimman kaukana ja joka sen vuoksi kiehtoo, alkukantaisuudessaan? Jolle voi askarrella hienot käsinpunotut jalkahihnat ja sitoa kaulaan kulkusen, nujertaa alkuvoima ihmisen säälittävin keinoin? Joka on kohde, jota voi hallita, kun mitään muuta ei voi?

En ymmärrä. Miksi niin suuri tarve pakottaa villi luontokappale toimimaan ihmisen halun mukaan? Mikä tappajanvaistossa viehättää? Metsästyksen ymmärrän, haukan kanssa tai ilman - eihän ihmiskuntaa olisi olemassa ilman tuota taitoa - mutta huviksi ja harrastukseksi? Omien piilotettujen motiivien, hallitsemisvimman ja tappamishalujen tyydyttämiseksi? Mabel ei nauti, se on selvää; se ei piittaa, se pelkää, se pyrkii vapauteen (siksi jalkahihnat). Vaikka sitä ei ehkä olisi olemassa ilman ihmisen apua ja tämän pyydystämiä kaniineja ja muita raatoja, joita pakastin on pullollaan. Ei Helen tarvitse Mabelin pyydystämiä eläimiä elääkseen. Onko sekään ihan tervettä, pitää pakastin iloisesti täynnä raatoja villieläimen evääksi? Eikö kaniineilla ole yhtä suurta eläinarvoa kuin haukoilla?

Tarina on kamppailua luonnon ja ihmisen välillä, enkä näe siinä ensin kummankaan kannalta hyvää. Hetken mietittyäni näen avuntarpeen ja kunnioituksen, ihailunkin, ainakin ihmisen puolelta. Mutta jos Mabel kertoisi samaa tarinaa, miltä se kuulostaisi?

Teksti sinänsä on kiinnostavaa, ajattelevaa, huomioivaa, polveilevaa ja omakohtaisen raadollista (anteeksi sanaleikki, en voinut vastustaa). Se kertoo haukkaharrastuksen yksityiskohtia sivumääränsä verran ja sitoo älykkäästi yhteen tietokirjan ja romaanin, suhteella 70-30 tai sinne päin. Helenillä ei ole ollut helppoa - tosin hän ei tee mitään tilannetta helpottaakseen. Paitsi hoitaa haukkaa. Vimmainen yhden asian harrastaminen on hänen selviytymiskeinonsa. Mutta minä en ole Helen, en ole kokenut sitä, mitä hän, enkä halua olla tuomari: toimiiko joku oikein vai ei. Hän vain tekee, eikä tunnu voivan sille mitään. Kysymys: jos ihminen kuvittelee olevansa luomakunnan herra, eikö häneltä kuitenkin pitäisi voida odottaa enemmän?

Kiitän hätkähdyttävää aihetta, uutta tietoa tuntemattomasta aiheesta, rehellisenoloista käsittelyä ja sujuvasti luettavaa tekstiä. Risut ihmiskeskeiselle ja pakkomielteiselle asenteelle, joka loitontaa lukijaa.

Kenelle: Haukkafaneille. Metsästyksestä kiinnostuneille. Surua tappaville. Oudoista addiktioista viehättyville. Villiyttä ja vapautta kadehtiville. Ehdottomasti ei luontoihmisille, vaikka eläin ja ihminen kohtaavatkin; kohtaaminen tapahtuu vain ihmisen ehdoilla ja toimesta.

Muualla: Upeita kuvauksia, hienoja lauseita, avointa pohdintaa, kipeitä havaintoja, laajan tietämyksen oivallusyhdistelyä ja älykästä erittelyä, summaa Tuijata. Hidasta kirjallisuutta, joka kaipasi aikaa ja syventymistä, sanoo Lumiomena.

Helen Macdonald: H niin kuin haukka. Suomentanut Irmeli Ruuska. Gummerus 2016. Kustantajan lukukappale.

Kylmä saari

Kylmä saari antaa kylmää kyytiä perheidylleille. Saari sijaitsee kylmässä Alaskassa, josta kirjailija on kotoisin, joten lukija saa autenttista kuvaa tuosta kiehtovasta jään ja meren maasta Garyn ja Irenen mökkirakennusprojektin myötä.

Gary ei ole suunnittelun mestari, eikä oikeastaan taitava missään. Irene on tuskastunut miehensä palvelemiseen ja jurouteen. Silti uhrautuvana vaimona hän lähtee mukaan miehensä unelmaan, rakentamaan mökkiä saarelle, jossa Gary haaveilee asuvansa.

Omatoimiset rakennushankkeet eivät ole koskaan vaivattomia, tietää jokainen talon tai mökin tai vaikka vajan rakentanut. Venematka ja lähestyvä talvi syysmyrskyineen tuovat hommaan lisähaastetta. Samoin Irenen romahtava terveydentila, joka lähes lamauttaa naisen kivuilla. Silti hän raahaa tarvikkeita, kahlaa jäisessä vedessä ja asuu teltassa miehensä toiveesta, vaikka ensilumi sataa jo maahan. Gary ei näytä huomaavan vaimonsa ponnistuksia, jos kohta ei Irenekään tavoita miehensä mietteitä. Lähinnä kisataan siitä, kumpi keksii loukata toista pahiten.

Mökin rakentaminen on vertauskuva avioliitolle, jossa kylmyys tuntuu vain kasvavan jokaisen kehnosti kiinnitetyn huteran hirren myötä. Lämpöä tarinaan tuo pariskunnan aikuinen tytär Rhonda, jolla on omat ongelmansa: vanhempien lisäksi poikaystävä Jim käyttäytyy oudosti, joten Rhonda-raukka on huolissaan ja ihmeissään, mutta yrittää toimia kuten "kunnon" tyttären pitää. Äidin esimerkkiä ei kuitenkaan aina kannattaisi noudattaa.

Tunnelma tiivistyy tehokkaasti ja kylmyys alkaa hiipiä lukijankin selkärankaan. Lyhyet luvut ovat helppoja lukea, kieli on komeaa ja tarina mustaksi muuntuvaa. Juonivetoinen tarina saa arvoisensa hyytävän loppuhuipennuksen.

Vetävä, tiivis tarina, jolla ei ole salattuja ulottuvuuksia, vaan se on suoraviivainen niin juonenkehittelyltään kuin ihmiskuvaukseltaan. Kannattaa varata villasukat, lämmin peitto ja suojaisa paikka lukemiselle.

Kenelle: Psykologisten jännitysromaanien lukijoille, Alaskasta haaveileville, huumoria hakemattomille, synkeässä viihtyville.

Muualla: "..kirpeä ja kuulas kuin alaskalainen syyspäivä, onnistunut yhdistelmä kaunista ja rumaa", sanoo Sara. Morre ei innostu "parisuhdevatuloinnista". "Kenelläkään kirjan henkilöistä ei mene hyvin", toteaa Lukuisan Laura eikä suosittele kirjaa stressaavaan hetkeen. Tuulialle lukuhetki osui nappiin, ja hän sanoo Vannia on erinomaiseksi tunnelmanluojaksi ja ihmismielen kuvaajaksi. Leena Lumi rakastaa erikoisia parisuhdekuvauksia. Marjatan teki mieli ravistella Irenestä ja Rhondasta omanarvontunto esiin. Hän kertoo myös kiinnostavia asioita Vannin taustasta, tosin tätä ei kannata katsoa ennen lukemista, jos haluaa säilyttää yllätyksellisyyden. Ilselän Minna toteaa osuvasti, että me kaikki tunnemme nämä ihmiset. Karu kirja ihmissuhteista ja väsyneistä unelmista, sanoo Ulla.

David Vann: Kylmä saari. WSOY 2014. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Voittamattomat

Chris Cleave singahti kirjataivaalle Little Been tarinalla. Itse en siitä niin hirveästi innostunut, lukijan kosiskelun makua mielestäni - ehkä myös taas hurja kehukuoro teki tehtävänsä väärään suuntaan - mutta seuraava suomennettu kirja kolahti minuun enemmän. Poikani ääni on kirjoitettu ennen Beetä. Se on omaääninen ja taitava teos - kuten toki Beekin, mutta ilman makeilueffektiä.

Kolmas suomennos, Voittamattomat, tuli lukulistalle heti ilmestyttyään. Teksti on edelleen taitavaa ja helppolukuista, dialogia on paljon, kappaleet lyhyitä, kuvio selkeä. Mutta siinä hyvät puolet ovatkin.

Tarina kertoo kilpapyöräilijöistä maailman huipulla, tai ainakin Amerikassa. Kate ja Zoe ovat tutustuneet pyöräilyleirillä lapsina ja olleet parhaat ystävät jo vuosia. He jopa ihastuivat samaan poikaan - Jack myös on maailman pyöräilyeliittiä - mutta Kate veti tässä pidemmän korren. Avioliitosta syntyy pieni tyttö, Sophie. Sophiella todetaan syöpä, ja Kate joutuu jättämään olympialaiset väliin. Miten käy seuraavien suurten kisojen kanssa: kuka kolmikosta pääsee edustamaan maataan, ja miten käy Sophien?

Juoni ei pääse vakuuttamaan uskottavuudellaan: kolme maailman huippua samassa lajissa? En ole urheiluhullu enkä tunne kilpapyöräilyä, joten harjoittelun kuvaukset menivät minulta jokseenkin ohi. En osannut eläytyä voiton tavoitteluun ja lajissa kehittymiseen. Keinotekoinen ystävyysongelma syntyy naisten välillä: heidät on kuvattu niin erilaisiksi, että tarina voisi olla osoittelevuudessaan alakoululaisten satu. Valinta oman uran ja lapsen välillä tuntuu myös kovin naiivilta ongelmalta, samoin aviomies Jack. Näitä sitten pyöritellään, sairas lapsi liikuttavuustekijänä. Melkein voisi laittaa tekstiin ohjeistuksen, missä kohtaa tipan tulisi herahtaa silmäkulmaan. Mutta valitan, tunnetasolle tarina ei yllä, muoviseksi jää.

Kenelle? Urheilusta innostuville romantiikkafaneille ja niille helppoa luettavaa kaipaaville, joiden mielestä uskottavuudella ei ole niin väliä.

Muualla: Kirjasieppo sanoo kirjaa kesän parhaaksi huonoksi kirjaksi.

Chris Cleave: Voittamattomat. Suomennos Irmeli Ruuska.

Little Been tarina

Blogisavut olivat tästä kirjasta niin sankat, että alkoi tuntua tunkkaiselta, enkä edes etsinyt kirjaa käsiini. Yllättäen sain sen lainaksi ystävälliseltä kollegalta, ja uteliaana kirjaan kuitenkin tartuin.

Ymmärrän kiitokset ja ihastukset, tarina on koskettava ja teksti raikasta. Tyttö pakenee Nigerian sisällissotaa Englantiin: mamu-tarina, joka on aina ajankohtainen ja tosi, niin kauan kuin maailmassa soditaan ja väkivaltaa harjoitetaan. Surullista kyllä. Tässä maailmassa liikkuva tarinakaan ei voi olla iloinen, mutta huumoria ja lämpöä siinä kyllä on. Ja sadunomaisuutta, tämä ei ole realismin riemuvoitto eikä tuo Nigerian todellisuutta niin iholle kuin Puolikas keltaista aurinkoa teki.

Lukija saa tekstissä lahjaksi monta yllätystä, kun kirjailija välttää tavanomaisuuksia, joten päähenkilön ajatuskulkua on hauska seurata. Kuten sitä, miten abstraktit asiat muuttuvat konkreettisiksi: hän laittaa keltaisen värin kassiin − kokonaan − tai ottaa ikävän käsiensä väliin ja tarkastelee sitä kunnolla.

Lähes päähenkilöksi nousee nelivuotias poika, jonka myötä liikutusaste myös nousee: ketäpä ei koskettaisi pienen pojan maailma. Hieman helppo keino vedota tunteisiin. Tuli mieleen Maarit Verrosen Karsintavaihe, jossa päähenkilön elämässä piipahtanut lapsi toi lämpöä muuten julmaan tarinaan. (Siinä lapsi ei tuntunut liikutuksen kalastukselta.)

Toimiva lukuromaani, kuten Jennikin totesi, takuuvarma lukutärppi myös lukijalle, joka lukee kirjoja harvakseltaan.

Chris Cleave: Little Been tarina. Gummerus 2011. Suomentanut Irmeli Ruuska.