Kalavale. Kansalliseepos.

Hanski on menestyvä viihteen veteraani, jo vanheneva ja kaljuuntuva, mutta tiukasti ajassa mukana golf-harrastuksineen. Nuori tyttöystävä, lähiöhempukka Oona pitää seuraa ja tarjoaa seksiä tarvittaessa, ja bisnesvaistoiltaan nero Kasperi hoitaa Hanskin kukoistavaa liiketoimintaa.

Tämän kolmikon varaan Arto Salminen rakentaa kuvion, joka kuvaa aikaa ja viihdyttää niin nasevasti, että suosittelen jokaista lukemaan kirjan itse. Salminen kritisoi rahan valtaa, ahneutta ja tavallisen elämän kurjistamista liike-elämän etujen varjolla, samoin katsojien tyhmistämistä viihteen nimissä. Hän oli tarkkanäköinen ja puki havaintonsa sujuvan selkeäksi tekstiksi ja uskottaviksi hahmoiksi, rankalla huumorilla.

Kasperi haistaa tosi-tv:ssä rahaa, ja kolmikko ideoi uuden formaatin, joka simuloi äärimmäisiä vankilaolosuhteita; osa osallistujia on vankeja, osa vartijoita, ja vuoroja vaihdellaan. Rangaistuksina käytetään sähköiskuja. Mukana olisi vain työttömiä, epätoivoisia osallistujia, jotka suostuvat mihin vain. Hanski epäröi, hän sanoo pitäneensä aina moraalin korkeana, vaikka on tehnyt koko elämänsä viihdettä ja komiikkaa. Hänen ohjelmissaan ei ole koskaan kiroiltu eikä pilkattu uskontoja.

Mutta Kasperi vakuuttaa, että vaikka hän ihaileekin Hanskia suuresti, tämä on vanhan liiton starbu: ”Sä olet komiikan nero ja tv-bisneksen edelläkävijä, mutta ajat muuttuu. Leppoisan hauskaa Fisu-Hanskia ei kaipaa enää kukaan. Sä seisot digitaalisen kuilun väärällä puolella.” Kasperin kieli on bisnesslangia pahimmillaan, hän puhuu kokonaisstrategioiden asemoinnista ja taktisesta resursoinnista ja kääntää moraalittomuudetkin näppärästi hyveiksi niin, että Hanskikin vakuuttuu. Ja tietysti, menestyy.

Oona puolestaan on kaunis, kouluttamaton tyttö, joka joutuu mediapyöritykseen ohjelman juontajana ja Hanskin tyttöystävänä. Hänellä on hyvä sydän, mutta raha ohjaa hänenkin tekemisiään, seksin ohella. Oona ei aina tajua isoa kuvaa - ja ärsyyntyy, jos kokee häntä kohdeltavan bimbona - vaan toimii käytännön tasolla ja omaksi edukseen. ”Siinä ei oo mun mielest mitään väärää, et ihminen käyttää hyväks ulkonäköö, jos sitä on sattunu jäämään Luojalta tähteeks. Tää on ihan eri asia ku joku perseen myyminen. Mä oon onneks pärjänny muutenki, noi huoraamisjutut on jääny ihan teoreettiselle pohjalle. Tiedän mä mitä joku Kasperi ajattelee ku mä kuljen Hanskin kaa. Ja kylä mä tiedän mitä puol Suomee ajattelee ku meidän kuvii on jossain lehdissä. Ei ihmiset pysty tajuun mitä meidän välillä on. Ei varsinkaan Kasperi. Se on yks pillupää koko jätkä.”

Show käynnistetään, sponsorit valitaan. Sähkön tuottaa tietysti Fortum - optiokeskustelut taisivat olla vasta tulollaan kirjan kirjoitusaikoina, mutta Salminen osasi tässäkin ennakoida. Ja Kasperin sanoin, nyt tullaan siihen pisteeseen, jossa suspensiivinen intrigointi kääntyy kohti resoluutiota. Saavuttavatko Kasperi, Hanski ja Oona unelmansa? Kuka huoraa, kuka hyötyy, kuka puhuu totta tai valehtelee parhaiten? Huomaammeko me, miten meitä tyhmistetään tai miksi työpaikkamme siirtyvät toiselle puolelle maailmaa? Salmisen kirjat ovat terveellinen muistutus perusasioista vauhtisokeassa ajassamme.

Arto Salminen kuoli 2005, ja luin verkkojutuista, että häntä aikanaan kunnioittivat kriitikot enemmän kuin lukijat. Hän oli selvästi edellä aikaansa, mutta onneksi monet lukijat ovat myöhemmin nämä helmet löytäneet, Varastosta tehtiin leffakin. Salmisen kirjat ovat teräviä ja niissä on isoja asioita taustalla, mutta ne eivät silti ole vaikeita, vaan tehty tavalliselle ihmiselle, jollaisen puolesta hän puhui.

Salmista ihailee myös Salla. Eikä Booksyn mainioon hersytykseen ole mitään lisättävää.

Arto Salminen: Kalavale. Kansalliseepos. WSOY 2005.

Paskateoria

Jos Hustvedt vaikuttaa välillä hieman sievistelevältä amerikkalaiseen tapaan, niin tämä kirja toi mukavasti vastapainoa. Arto Salminen ei ainakaan käytä sanontoja tyyliin ”tuon tuostakin” tai ”herran tähden”, vaan ollaan perusasioissa, kehon toiminnoissa, ja sitä kautta koko yhteiskunnan toimivuudessa.

Muistinkin Sallan blogista (jälleen kerran Sallalle kiitos hyvästä muistutuksesta), että luin muutama vuosi sitten Arto Salmisen Varaston ja yllätyin sen terävyydestä ja ajankohtaisuudesta. Sama pätee Paskateoriaan, tosin enää ei ollut yllätysmomenttia, kun tiesin jo tyylin. Mutta ilmiöt, joita Salminen elämää nähneen keski-ikäisen perusduunarin tai syrjäytyneen köyhän sinnittelijän näkökulmasta käsittelee, ovat menneet vain hullummiksi niiden kymmenen vuoden aikana, jotka tämän kirjan julkistamisesta ovat kuluneet. Julkisuuden arvo, keksityt lööpit, työelämän arvaamattomuus, omistajien valta ja työntekijöiden hämmennys, eriarvoistuminen... politiikasta puhumattakaan.

Kirjassa ounastellaan tulevaa suurta muutosta, tavallisen kansan kapinaa. Henkilöidensä kyynisestä ja jo hieman väsyneestä elämänotteesta huolimatta hän liikuttavasti tuntuu toivovan, että älyttömän menon olisi päätyttävä jotenkin näyttävästi. Onko se nyt tapahtunut persujen invaasio − Salmisen kommenttia emme enää tähän saa. Hän olisi varmaan keksinyt jotain nasevaa pettymystä purkaakseen, koska mikään ei näytä olevan muuttumassa.

Vielä Salmisesta tuli mieleen Juha Vuorinen, jota en jaksa lukea, koska yrittämässäni pätkässä eritteet ja seksi olivat pelkästään seksiä ja eritteitä, eikä ”rumien” sanojen toistelu tai kännäilyn kuvailu enää tässä iässä riitä huvitukseksi. Salmisella nuo asiat ovat osa äijämäistä normaalia olemista, eivätkä siten erikseen lukijaa nouse vaivaamaan.

Arto Salminen: Paskateoria. WSOY 2001.