Minna Rytisalo: Sylvia

Saariselällä kävijä ei voi välttyä törmäämästä Petronellaan vähintään ravintolan nimenä tai matkamuistojen myynnissä, mutta luulen, että ilman Lappi-brändäystäkin nimi olisi lappilaisille ja siellä vieraileville tuttu. Hollantilaissyntyinen Sylvia Petronella van der Moer vietti Lemmenjoella aikaa vain muutaman kuukauden vuonna 1949: mikä hänestä teki legendan, jonka elämäntarina kiehtoo ihmisiä edelleen?

Faktat löytyvät helposti netistä, ja kirjailija on tiivistänyt ne kirjan alkuun. Tästä on hyvä lähteä fiktion keinoin tutkimaan, millainen ihminen Sylvia rosoineen ja toiveineen oikeastaan oli, miksi hän tuli Lappiin ja mitä sitten tapahtui. Minna Rytisalo kuvaa Sylvian elämää voimallisesti ja oivaltavasti, raikkaalla suomen kielellään. Hän kehittää päähenkilönsä lapsesta aikuiseksi naiseksi, joka kulki eri maanosissa ja Euroopan maissa Lontoosta Roomaan, Berliinistä Tukholmaan ja ties minne ennen Helsinkiä ja Lappia. Ja lopulta karkotettiin Suomesta epäiltynä niin vakoilusta kuin tuomittuna passitta liikkumisesta ja hotellilaskujen maksamatta jättämisestä. 

Sylvia oli vasta 25-vuotias tullessaan Ivaloon. Hän oli ehtinyt jo erota avioliitosta amerikkalaisen toimittajan kanssa löytäessään pohjoisen Suomen lumon - ja kultaryntäyksen, joka houkutteli väkeä äkkirikastumisen toivossa keltaisen aarteen etsintään. Kiehtoiko Sylviaa seikkailu, kulta vai eksoottinen ympäristö? Oliko hän liikkeellä jotain kohti vai jotain pakoon? 

Hänen elämänsä oli ollut levotonta siirtyilyä maasta toiseen, elämyksiin ja kokemuksiin, joita ankea sodanjälkeinen lapsuudenkoti Haagissa ei tarjonnut. Sylvia halusi muuta! Mitä siitä, jos matkatuttavuuksille kerrotut jutut olivat väritettyjä tai jokin maksu jäi hoitamatta, kun palo oli polttava ja pakottava:

"En minä ole pysyvää kotia kaivannut sen jälkeen kun sieltä lähdin. Minullahan on seikkailijan luonto."

Mutta ei kirjailija tyydy pelkästään Sylvian kuvaamiseen. Hän kasvattaa sivuhenkilöistä eläviä ja kiinnostavia, luo heille taustan ja tarkoituksen, niin että lukija saa vierailla ajankuvassa eri maissa tutustumassa Heddaan, Magdaan, Lindaan ja muihin kohdattuihin. Jopa Venezuelassa asti piipahdetaan. Ja Helsingin suojelupoliisissa, jossa virkaintoinen Korhonen on ottanut missiokseen saada huijarinainen kiikkiin ja reissaa vastentahtoisesti Lapissa asiansa edistämiseksi. Mutta hänenkin inha inhimillisyytensä virheineen tulee selitetyksi. "Saatan saada mitalin, ja ihan varmasti minusta kirjoitetaan lehdissä." 

Sylvia lyöttäytyi mineraaleja tutkineen Klausin matkaan vaellukselle Ivalosta kohti kultakenttiä. 

"Kanerva on maassa kiinni tukevasti ja tiukasti. Sen kukkaset ovat järkevät eikä sen varsinkaan haihattele mahdottomien perään. Se minä päätän olla, se minä olen kun kuljen Klausin jäljessä tuntureiden yli ja laaksojen läpi, ja sitten päätän myös, mitä jätän taakseni ja mitä en enää ajattele. Mikään siitä kaikesta ei yllä tänne." 

Mennyttä on kuitenkin vaikea jättää ja vapaudessa on kääntöpuolensa, hän huomaa. Ja Klaus huomauttaa.

"Sinä olet aivan tarpeeksi kiinnostava ilman tarinoitakin, Sylvia, hän sanoo. On varmaan raskasta pakoilla itseään noin.
En minä pakoile, minä vain pidän siitä että -.
Mistä? Mikä tässä on se osa josta pidät?
Se että voin olla mitä haluan. Kukaan ei kahlitse minua. Olen vapaa.
Mikä on tuollaisen vapauden hinta? Klaus kysyy. Että oletko oikeasti vapaa, kun joudut aina lähtemään eteenpäin ennen kuin valheesi paljastuvat, vai arvaanko oikein?"

Sylvian mieleen juolahtaa uusi ajatus.

"Millaista olisi, kun voisi olla aloillaan ja saisi tuntea olevansa hyväksytty ja rakastettu eikä tarvitsisi koko ajan tehdä vaikutusta? Ovatko rakkaus ja sitoumus kuitenkin suurinta vapautta?
En tiedä. Enkä tiedä, miksi ajattelen tällaisia. Ehkä tämä maisema saa minut jotenkin tolaltani."

Löysikö Sylvia kullankaivajien luota tuon hakemansa tunteen? Ainakin ikuinen lämmin muisto jäi, sillä todellinen Sylvia, joka kuoli vuonna 2014 Amerikassa, halusi tuhkaansa ripoteltavan Lappiin. Toiveen toteutti hänen tyttärensä samana vuonna.

Koskettava, monitahoinen kertomus, joka tarjoaa, sanoisinko, kultatarjottimella lukijalle niin kansainvälistä tuntua kuin Lapin lumoa, historiaa ja tätä päivää, ajatteluttavia oivalluksia ihmisyydestä ja kaikkiaan erikoisen itsevalitun elämäntarinan. Aikajana kulkee jännästi osin taaksepäin, mutta kokonaisuus on selkeä. 

Saako nainen edelleenkään olla vapaa ja tehdä, mitä mielii, kirja tuntuu kysyvän. Kuten fiktio-Sylvia itsekin toteaa, miehenä häntä olisi taputeltu selkään sankarina samoista seikkailuista, mutta naisena hän oli haitta ja rikollinen yhteiskunnan silmissä. Kattava kokoelämäkerta tai biofiktio tämä ei ole, vaan osa tarinaa jää vielä kutkuttavasti hämärän peittoon, mikä pitää jatkossakin legendaa yllä. 

Kenelle: Lapin ystäville, legendoja rakastaville, elämäntarinoita ahmiville, naisen vapautta pohtiville, seikkaileville ja kotona viihtyville, laatukirjallisuuden lukijoille. 

Minna Rytisalo: Sylvia. WSOY 2025. Päällys (jossa nimi on luonnollisesti kultainen) Ville Laihonen.

 

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill

Upeasti kääntyi kirja näytelmäksi! Minna Rytisalon romaanissa Jenny Hill Jenni Mäki saa 48-vuotiaana tarpeekseen sarjapettäjämiehestään ja näkymättömänä palvelijana olemisesta. Hän vuokraa itselleen yksiön ja kohtaa yksinäisyyden: mitäs nyt, kun ei ole isoa kotia siivottavana tai lapsia hoidettavina – Oona ja Olli-Pekka ovat jo aikuistuneet.

Elämänmuutos on raju eikä kivuton fiksullekaan naiselle, mutta asiassa auttavat muutosta edeltäneet kypsyttelyt ja terapeutti, joka pyrkii saamaan Jenny Hilliksi muuntuvaa Jenniä ilmaisemaan syvimpiä tuntojaan. Ei aina ole pakko kiittää ja olla nöyrä, saa sanoa ei, jopa olla vihainen! Radikaaleja ajatuksia Jennille. Samastun täysin sukupolveni naisten puolesta: meidät kilteiksi kasvatetut on opetettu häpeämään, vaikenemaan ja suorittamaan. (Joskus olen kateellinen nuorille naisille, joilta jatkuva häpeän paino vaikuttaa puuttuvan. Millaista olisi elää niin, en tiedä. Mutta enimmäkseen olen todella iloinen heidän puolestaan.)

Kirjeiden kirjoittaminen vaikka äidille voisi terapeutin mielestä toimia, mutta niitä ei lähetetä, joten on tilaisuus olla raadollisen rehellinen. Jenny valitsee kuvitteelliseksi vastaanottajaksi Brigitte Macronin, jota ihailee tämän itsetunnon ja rohkeuden vuoksi.

Tähän suuntaan Jennyä ohjaavat myös maagiset ajattaret; ikiaikaiset naishahmot saduista, joilla naisia on opetettu olemaan kauniita ja tottelevaisia. Lumikki, Punahilkka, Ruusunen ja muut kertovat  omat tarinansa, eivätkä ne ole todellakaan samoja, joita olemme ikämme kuulleet. Ratkaisu esittää heidät Jennyn vieressä, tälle näkymättöminä mutta katsojille erittäin läsnäolevina, toimii hienosti. Kuten dramatisointi, ohjaus ja sovitus, tekijöinä Henna Piirto ja Liisa Mustonen.

Sari Haapamäki on loistava Jenny Hill; en esityksen aikana miettinyt, kuinka hienosti hän näyttelee, sillä eläydyin täysin. Hän oli Jenny pienintä piirtoa myöten, alusta loppuun, muuttuvana ja elävänä naisena.

Elina Hietala esitti Jennyn tytärtä ja pojan tyttöystävää (dramaattisempi tarinankohta kuin muistinkaan), ja räppäävänä Tähkäpäänä riemastutti minua erityisesti. Ja Vappu Nalbantoglun tulkitsema Tuhkimo ja Jennyn sisko Johanna, bloggaaja ja elämäntaitoguru edustavin valokuvin netissä. Nalbantoglusta on tullut lähes Rytisalon nimikkonäyttelijä, esittihän hän keskeistä roolia myös Lempi-näytelmässä. Taitava ja persoonallinen tekijä, joka näytti myös fyysisiä taitojaan. Seksikohtaukset oli toteutettu kekseliäästi, Tuhkimon tanssi katosta roikkuvine renkaineen oli kauniin aistillinen.

Merja Larivaaran roolit Hannun ja Kertun Kerttuna ja Brigitte Macronina – oui, hän tulee lavalle näytelmässä, toisin kuin kirjassa – ovat herkullisia, ja Larivaara saa niistä paljon irti katsojan iloksi, très bien! Pistää vaikka fadoksi laulaen. Musiikki ryydittää näytelmässä puhetta. Ja tanssi! Juuri luimme mediasta tanssin voimasta mielenterveydelle, joten ajassa ollaan, itse asiassa hämmästyttävin monin tavoin. 

Siinäkin mielessä, että naisen voimaantumisesta keskustellaan kiivaasti; tarvitaanko sellaista, kuka tarvitsee ja miksi. Ja jos Erika vilauttaa reittä Euroviisuissa, miksi se on paheksuttavampaa kuin Windows95manin esitys, joka perustui miehen housuttomalle alavartalolle? Enkä voi estää samaa ajatusta kuin kirjaa lukiessani. Naisen nykyinen asema yhteiskunnassa on pitkän taistelun tulos, eikä se ole vielä käyty, vaan vaikuttaa osin jopa ottavan takapakkeja.

Mutta ihanaa Jenny, sinä teit sen. Ei se yksin muuta maailmaa, mutta monta samanlaista tarinaa muuttaa. Ja Minna Rytisalon kirjan ydin on kirkas, jopa näin tiivistettynä kirjaa kirkkaampi, ja esitys riemastuttava ja nautittava niin eri-ikäisille naisille kuin heidän miehilleenkin. Kunnioitus kirjailijan havaintokykyä ja oivallusta kohtaan kasvoi entisestään. Kuinka moni kotimainen kirjailija voi sanoa, että hänen jokaisesta teoksestaan on tehty myös näytelmä? Ei tule mieleen muita Minnan lisäksi kuin Pajtim Statovci. 

Helsingin Kaupunginteatteri: Jenny Hill. Pohjautuu Minna Rytisalon samannimiseen kirjaan. Ensi-ilta13.2.2025.

Dramatisointi Henna Piirto
Ohjaus ja sovitus Liisa Mustonen

Koreografia Matleena Laine, lavastus ja puvut Annina Nevantaus, valosuunnittelu Kari Leppälä, äänisuunnittelu Eero Niemi, naamiointi Pia Malmberg, dramaturgi Sanna Niemeläinen

Sari Haapamäki on Jenny Hill
Elina Hietala on Tähkäpää, Oona ja Eveliina
Sanna Saarijärvi on Ruusunen, tarjoilija, DJ
Vappu Nalbantoglu on Tuhkimo sekä Johanna (Jennyn sisko)
Aino Seppo on Lumikki, Kaarina ja Aada
Ursula Salo on Punahilkka, terapeutti, hieroja
Merja Larivaara Kerttu ja Brigitte Macron
Rauno Ahonen on Jussi, Jennyn ex
Sauli Suonpää on Jennyn poika Olli-Pekka sekä herttua ja mukava mies

Kuvat teatterin mediasivuilta.

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kahden kotimaisen huippukirjailijan teksti kiinnostaa, vaikka tällä kertaa he kirjoittavat faktaa fiktion sijaan. Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen ovat molemmat toimineet pitkään äidinkielenopettajina lukiossa ja yläkoulussa. Nyt he kuvaavat koulumaailman tilaa opettajan näkökulmasta, eikä kuva ole kaunis. 

Reilun vuoden mittainen kirjeenvaihto tuo esiin opettajuuden ilon ja hyvät puolet, syyt ammatinvalinnalle, mutta toisaalta myös yhä lisääntyvät ammatista pois työntävät tekijät. Molemmat nauttivat opettamisesta ja osaavat työnsä. Silti kummallakin on kokemus työuupumisesta ja alanvaihdon pohdinnoista. Minna on jo jättänyt opettajan työt ollakseen täysipäiväinen kirjailija. Tommi aikoo jatkaa rakastamaansa työtä ja kirjoittaa sen ohessa.

Miksi - syitä molempiin päätöksiin löytyy paljon. Byrokratia ja hallinnon vaatimukset kuormittavat opettajia valtavasti: pelkkä opettamisen tahto ja taito ei riitä, sillä työviikkoihin kertyy tunteja huomattavasti yli normaalin työntekijän viikkotuntimäärän. Poukkoilevalta vaikuttava opetuspolitiikka tiheästi muuttuvine opetussuunnitelmineen ja monenlaisine oheishankkeineen tuottavat paljon tekemistä, jota ei työpäiviin pysty mahduttamaan käytännössä. Mielletäänkö aineenopettajat  superihmisiksi, jotka voivat opetuksen ohella toimia yleiskouluttajina erilaisissa taidoissa ja terapeutteina psykologisissa ongelmissa - eikä vain oppilaille, vaan myös vanhemmille? 

Kiire ja väsymys luonnollisesti heijastuvat oppilaisiin ja oppimistuloksiin, siksi asia on olennainen. On turha ihmetellä laskevia PISA-tuloksia tai bkt-lukuja, jos emme pysty kouluttamaan lapsiamme ja opettamaan heitä pärjäämään, niin yhteiskunnan kuin omaksi ja lähipiirinsä iloksi. Jo perustan on oltava kunnossa, ja kodeilla kasvatusvastuunsa. Käytän Minnan tapaan vertausta: kaunein ruusu ei kuki, jos sen kasvua ei ravita eikä kastella, pidetä huolta alusta saakka. Tuloksia eivät paranna vaikkapa opiskelupaikkojen määrän lisäys tai peruskoulutuksen arvosteluasteikon lievennykset (näistä on jo esimerkkejä, joita tukka kauhusta pystyssä luin.) 

Varhaiskasvatuksessa ja alakouluissa ongelma ei ole vielä eskaloitunut - tosin hyvää vauhtia sinne mennään, sillä etenkin ensin mainitussa on jo kova pula tekijöistä - mutta teini-ikäisten ja nuorten aikuisten mielenterveysongelmat ovat järkyttävän yleisiä. Eli missä vaiheessa koulutuksemme menee pieleen? Eikö olisi inhimillisempää ja taloudellisempaa puuttua asioihin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa? Tommi tiivistää nykyistä tehokkuus- ja säästöajattelua:

"Aivan sama, miten huonosti nuoret tässä järjestelmässä voivat. Yhdentekevää, opiskellaanko kieliä enää lainkaan. Yksi lysti, miten opettajat uupuvat opiskelijamäärän noustessa ja osaamisen heikentyessä. Hyvinvointivaltio loi pahoinvointitehtaan."

Mutta opettajan työstä, tai mistä muusta työstä tahansa: suurimpia ongelmia ovat nähdäkseni oman työn ajanhallinnan ja vaikutusmahdollisuuksien puute. Kuten Minna sanoo:

"Työ ei riitä elämäksi, ei edes itse valittu ja hellästi rakastettu työ, jos kaikki siinä menee pieleen ilman, että itse voi vaikuttaa asioihin."

Muutoksissa opettajilta, alansa asiantuntijoilta, ei kirjoittajien mukaan kysytä. En usko, että uusia määräyksiä laativissa opetusministeriössä ja -hallituksessa tai muilla tahoilla juuri tehdään ilmaisia ylityötunteja, ehkä ylimpiä virkamiehiä lukuunottamatta (joilla toki palkkakin on eri kuin rivivirkamiehellä), eikä pidäkään, mutta opettajilta niitä edellytetään. Vaatimuksissa tulisi käyttää tervettä järkeä byrokraattisen katsannon sijaan esimerkiksi laskemalla työtunnit, jotka toteutukseen ovat käytettävissä ja ajoittamalla muutokset niin, että ne kuormittavat kouluja mahdollisimman vähän. Tommi kertoo ajankäytöllisesti karmeita esimerkkejä työnsä sisällöstä, kuten uusien opsien mukaisten tuntien suunnittelusta tai ohjelmistopäivityksistä juuri kirjoitusten alkaessa. Miksei muuten opettajillakin voisi olla yksityisten yritysten tapaan työtuntien kirjaus ja seuranta? Yksi byrokratian ratas lisää, mutta toisi realismia suunnitteluun ja työaikakeskusteluun. 

Kuten huomaat, kirja kirvoittaisi lukijalta ajatuksia toisen teoksen verran. Mutta yritän keskittyä tähän teokseen, jossa kaikki on sanottu paljon taitavammin. On ilo lukea kirjailijoiden napakoita, osuvia ja rehellisiä ajatuksia, komeita tekstejä kunnollisella suomen kielellä. Sekä järki että tunne ovat läsnä. Erityiskiinnostavaa on kuulla Minnan ajatuksia alanvaihdosta, kirjailijuuteen siirtymisestä, sen peloista ja rohkaisevista asioista. Esimerkiksi kollegialisuuden hän pelkäsi menettävänsä opettajanhuoneen myötä, mutta tukea on löytynyt siihenkin:

"Kirjailijan työ on niin yksinäistä ja omituista, että toisten, saman kokeneiden ja samaa elävien, kokemus ja kannattelu ovat äärettömän tärkeitä."

Olen hyvin iloinen Minnan päätöksestä vaihtaa alaa! Sekä itsekkäästi lukijana että hänen oman terveytensä kannalta. Suosittelisinko samaa Tommille? Ymmärrän hänen perusteensa jatkaa opetustyössä. Niin kauan kuin työstä saa iloa ja tyydytystä, tilanne on hyvä. Mutta siinä vaiheessa, kun kaikki on mustaa suorittamista ja jopa terveys on vaarassa, on hyvä vaihtaa suuntaa. Niin tein itsekin työuuvuttuani, ja sain elämänilon takaisin. Tommi on ilmeisesti yksi puuhapetejä, joilla on oltava koko ajan tekemistä, ja se voi olla sudenkuoppa: kun nauttii tekemisestä, kuormitus saattaa hiipiä salakavalasti. Ja kuten Minna sanoo, opettajia voi olla monia, mutta Kinnusen kirjoja ei voi kirjoittaa kukaan muu kuin Kinnunen. 

Erinomainen kirja nykyisestä työelämästä, koulumaailmasta ja vaikeiden valintojen tekemisestä. Kirjemuoto keventää raskasta aihetta alku- ja lopputervehdyksineen ja kuulumisten vaihtoineen. 

Kirja ei ole mutuilua, oman pahan olon oksennus eikä valitusvirsi, vaikka se kokemuksen kautta havaituista epäkohdista puhuukin: myös työn myönteisiä puolia ja keinoja nykytilanteen parantamiseen esitetään runsaasti, tulevaa ajatellen, ei vanhoja haikaillen. Tommi listaa jopa teesit lukutaidon parantamiseen: onhan lukutaito pohja, jolle kaikki muu oppiminen rakentuu. Asiapohja on vankka, ja kirjeissä viitataan lukuisiin artikkeleihin, teoksiin ja tutkimuksiin, mukana lähdeluettelo. 

Teos sisältää runsaasti käytännön asiaa ja on mukava, vetävä luettava. Pelkästä huokailusta ei ole kyse, välillä jyrähtää kunnolla. Lopulta ei ole kyse opettajiemme pärjäämisestä, vaan nuortemme. Tommi kysyy:

"Onko meillä oikeasti varaa päästää nuoria hukkaan?" 

Minna sanoo:

"...minä katselisin tässäkin taaksepäin ja siihen, mitä ja miten peruskoulussa opitaan ja millaisena maailma näyttäytyy. Jos sitten lukio on rämpimistä huonojen pohjatietojen, yleisen elämänuskon puutteen tai kehittymättömän toiminnanohjauksen ja puutteellisten luku- ja opiskelutaitojen vuoksi, ei nuori oikeasti saavuta sitä, mitä korkeakoulukelpoisuus ja tulevaisuuden työelämätaidot vaativat." 

Vaikka ei koulutusta nähdä kirjassa vain työelämän tarpeiden tyydyttämisenä - se on paljon isompi asia niin yksilön onnellisuuden, pärjäämisen kuin koko kansan kannalta, kova argumentti on silti hyvä ilmaista: ehkä raha ja talouden kehitys ovat perusteita, joita kovapäisinkin päättäjä ymmärtää. 

Kenelle: Päättäjille, opetusalalla toimiville, koululaisten ja opiskelijoiden perheille ja läheisille, Suomen tulevaisuutta miettiville, työelämässä oleville ja siitä kiinnostuneille.  

Muualla: Tuijata muistuttaa saman ahdingon kanssa kamppailusta myös ammattillisen koulutuksen puolella. Rytisalon ja Kinnusen tyyli ei petä, ja kielellinen laatu on taattu, sanoo Amma ja esittää idean, johon on helppo yhtyä: kirja pakolliseksi luettavaksi koulutusjärjestelmästä päättäville.  

Minna Rytisalo, Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kansikuva Omfer Amir, päällys Martti Ruokonen.

Minna Rytisalo: Jenny Hill. Naistenviikko 2023.

 

Hyvää naistenviikkoa! Tänne säästelemäni kirja on itseoikeutetusti Minna Rytisalon uusin. Ensinnäkin siksi, että hän on yksi huippukirjailijoistamme ja sattumoisin nainen. Toiseksi siksi, että hänen teoksensa ottavat kantaa naisen aseman puolesta kertomalla tarinoita naiskohtaloista. Kirjojen aiheina ovat olleet vahvat naiset, niin fiktiiviset, kuten Lempi, kuin todelliset, kuten Rouva C. Ja vielä sen takia, että hänen varmaa kirjoittamistaan ja hiottuja ajatuksiaan on aina erityinen ilo lukea suomen kielen ja fiksun tekstin rakastajana.

Kaikki tämä pätee myös Jenny Hilliin, kertomukseen Mäen Jennistä.

"Hän on yksi meistä, kuka tahansa kadulla ja kauppakeskuksessa vastaan kävelevä, hän on puolet ihmiskunnasta ja silti aivan omanlaisensa sielun, solujen ja sattumien yhtälö, ja nyt hän seisoo trenssissään, lenkkareissaan ja paksu huivi kaulassaan jalkakäytävällä ja on lähdössä lentokentälle..."

Pian viisikymppinen Jenni muuttaa pois miehensä luota ja hankkii ylpeänä ihan oman patjan yksiöönsä. Tätä ovat edeltäneet vaatimusten täyteinen lapsuus kilttinä tyttönä, murrosiän kriisit, kehnoksi muuttunut avioliitto, kahden lapsen synnytys ja kasvatus ja tämä tällainen ns. tavallinen naiselämä ulkonäköpaineineen. Kun hän oivalsi, että voi tehdä elämänmuutoksen, hän teki sen, mutta tuoko se onnea?

"Oikeasti yksinäisyys humisee ympärilläni eikä kukaan vaadi minulta enää mitään, ei odota eikä oleta, enkä tiedä, miten tällainen ollaan tai mitä minun pitäisi mistään ajatella. Kukaan ei kysy minulta, missä jokin asia tai tavara on. Puhelimeni voi olla päiviä mykkä, ja minä katson sitä ja katson taas eikä kenestäkään kuulu sanaakaan, kukaan ei kaipaa minua eikä tarvitse minulta mitään, ja voisi luulla, että tällainen olisi vapauttavaa mutta ei se ole."

Hän on alkanut käydä terapeutilla ja kirjoittaa tämän yllyttämänä päiväkirjamaisia kirjeitä Ranskan presidentin vaimolle Brigitte Macronille, jolle on kateellinen ja ihaileva tämän itsevarmuudesta, rakkausavioliitosta, asemasta, kauneudesta, kaikesta siitä. Kirjoittamisen pitäisi auttaa, sanoo terapeutti, ei se, että sitä luetaan. On osattava sanoittaa tunteitaan ja ajatuksiaan. Se ei ole helppoa.

"Minua kiinnostaa miten noustaan aina aamuisin ja suoritetaan oma osuus olemisesta ja siinä kaikki, ja tämä kuulostaa yksinkertaiselta mutta ei ole. Minua kiinnostaa se, miten toisten tarinoilla näyttää olevan onnellinen loppu ja toisten ei, ja se, onko toisten elämä vain ajelehtimista ja toisten määrätietoista mutta helppoa etenemistä." 

Voi Jenny. Tunnistan sinut, itsessäni, monesta. Kun "varpaan tyvinivelen limapussiin sattuu." Kun "hiukset muhivat foliokääreissään lämpökuvun alla" tai kun mahdottoman muotoinen estrogeenipullo ei mahdu toilettipussiin. Kun kurinalaisuus on ainoa tapa olla, lempeys itseä kohtaan vierasta. Kun äiti opettaa häpeämään naiseutta ja nautintoja. Mutta Jenni saa välähdyksen toisenlaisesta elämästä vaihto-oppilaana. Onko se alkuperäinen sysäys, joka saa hänet keski-iässä uskaltautumaan elämänmuutokseen, oman patjan ostoon? Myös pieniä muutoksia olemiseen tekee lukijan mieli kannustaa ääneen. Hyvä Jenny! Jätä paita silittämättä!

Johanna-sisaresta on apua. Vai ovatko muutosten syynä ajattaret, jotka seuraavat Jennyn elämää tytöstä aikuisuuteen ja kommentoivat kärkevästi sitä, miten naisille rajataan ahdas nurkka maailmasta? "...juuri meidän säädyllisyyttämme ylläpitämään on rakennettu satu jos toinenkin..." 

Tähkäpää, joka kertoo todellisen tarinansa ja jota surettaa, miten Jenny kantaa häpeitä mukanaan. Tai Ruusunen, mykkä ja tajuton tyttö, jolle voi tehdä mitä vain - ei, ihan noin se ei mennyt kuin meille on kerrottu. Kiivas Tuhkimo ei enää siedä höpöpuheita vanhenevista naisista - ai happamia ja rumia! - ja Kerttu, jota sapettaa oma satunsa, joka on tehty opetukseksi ahmimisen ja ahneuden syntejä vastaan. Punahilkka sanoo olevansa tosikko, joka kehottaa Jennyä elämään tässä nyt eikä usko, että muistoissa on voimaa. 

"Taakse katsomalla ei voi koskaan päästä eteenpäin, ja tähän voi yhtyä Lumikki, joka on omista syistään vielä vihaisempi kuin minä."

Heillä kaikilla on oma totuutensa ja syynsä kiukkuun. Ehkä Jenny alkaa ymmärtää, mitä he erikoisen etävastaanottonsa kautta yrittävät viestittää.  

"Hän ei kyseenalaista eikä näe omaa vahvuuttaan, sitä miten erityislaatuinen, kiinnostava ja ainutkertainen hän on omana itsenään. Ihan niin kuin minä olen, tai sinä olet, ilman tarinoiden kuorrutusta tai turhaa selittelyä. Tiedät kyllä. Paljaana."

Entä ymmärtääkö lukija, mitä kirjailija haluaa Jennyn avulla sanoa? Tulkitsen kirjan tasa-arvon ja naisen oman päätäntävallan manifestiksi, muistutukseksi vapaudesta valita, vakuutukseksi siitä, että nainen, eli ihminen, on hyvä sellaisenaan, ilman foliokääreitä ja sankaritekoja. Viestin painoarvo vain kasvaa tänä päivänä, kun ihmis- ja naisoikeudet ovat kapenemassa monessa maassa. 

Jennistä Jennyksi muuttuvan naisen tarina on tavallinen, luulen, ja siten samastuttava. Se herättää myötätuntoa, mutta ei Jennyn tyylille uskollisena suuria tunteita. Ajattaret tuovat kontrastin mielikuvituksellisella olemassaolollaan, pisteliäillä kommenteillaan ja kertomuksillaan, jotka asettavat naiskuvan laajempaan kontekstiin, naurattavat ja herättävät ajatuksia, myös kiukkua naisten puolesta.

Maltillisen tyylikäs teos, joka näyttää kirjailijasta jälleen uutta niin kirjoittajana kuin ajattelijana. Kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, vaikken niputtaisi sitä "kevyeen kesälukemiseen", kuten jossain lehtiarviossa tehtiin. Sen verran syvää kannanottoa siinä kuitenkin on. Hallittu kokonaisuus ja kielenkäytön taituruus jättää uteliaaksi saada lukea Rytisalolta lisää. Miten hän käyttää taitojaan ensi kerralla?

Kenelle: Eronneille, karanneille, elämänmuutosta suunnitteleville, naiseutta pohtiville, kauniin suomen kielen ystäville. 

Muualla: Kirjojen kuisketta sanoo: Rytisalon kaunis ja kerrassaan vangitseva kirjoitustyyli on hänen kirjojensa ehdoton vahvuus.

Minna Rytisalo: Jenny Hill. WSOY 2023. Upea kansi Ville Laihonen.

Naistenviikon logo: Tuijata

Minna Rytisalo: Rouva C

Kirjailija tarttuu Minna Canthin elämässä vaiheeseen, josta on kuultu vain vähän: yleensä kiinnitämme huomion Canthin taiteelliseen työhön kirjailijana ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Ja näemme hänen kuvansa kunnioitusta herättävänä patsaana. Mutta Rytisalo muistuttaa, että Canth oli aikanaan nuori nainen, joka meni naimisiin opettajansa kanssa ja sai seitsemän lasta, eikä se ole yhdentekevä asia naisen elämässä, päinvastoin. Se rakentaa pohjan kaikelle. Kirjan arvoinen tarina.

Vaikka Minna ei kuvitellut itseään emäntäihmiseksi, sellainen hänestä tuli. Kun lehtori Ferdinand Canth kiinnostui älykkäästä, lämminsilmäisestä Minnasta häntä opettajaseminaarissa opettaessaan, ei kumpikaan tiennyt, miten tärkeäksi suhde muodostuisi. Ei etenkään Minna, vielä silloin Minna J eli Johnson, arvonsa tuntevan perheen esikoinen. Minnan isä on tiukka, mutta aikanaan poikkeuksellinen, hän päästää tyttärensä opiskelemaan kotoa Kuopiosta Jyväskylään. Ja suostuu vielä siihenkin, että tämä saa keskeyttää opintonsa, kaikista uhratuista panoksista huolimatta, vaikka jyrähtää: Nyt tämä saa riittää.

Ei riittänyt. Minna etsi oman tiensä, Ferdinandin rinnalla. Kirja on rakkaustarina, kasvutarina ja draama, joka on totta, vaikka kirjailija toki esittää teoksessa näkemyksensä siitä, miten kaikki olisi voinut tapahtua, tarkemmin kuin historialliset faktat: historiikeissä harvoin kirjataan tunteita ja tapahtumien yksityiskohtia. Mutta nyt saamme niitä lukea, ja nauttia!

"- Pitääkö paikkansa, lehtori Canth, että olette kihlautunut seminaarin opiskelijan, neiti Minna eli Wilhelmina Johnsonin kanssa? Ferdinand piti katseensa koko ajan rehtorin silmissä, ei edes räpäyttänyt. Hän kestäisi kyllä seuraukset. Hän seisoi aloillaan kuin tammi ja kuin kallio, mikään ei estäisi häntä enää, kun Minna oli suostunut."

Minna Rytisalo kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti: hänen vivahteentajunsa on omaa luokkaansa. Äidinkielen opettajan status ei selitä kielen kiehtovuutta, virheettömyyden lisäksi se on omaäänistä ja yllättävää. Ja tunnelman luominen - josta jo Lempi-kirjassa saimme kelpo käsityksen - on hänen vahvuutensa. Rakkaustarina on jännitteinen, suorastaan dramaattinen, vaikka puhumme tavallisista asioista, kahden ihmisen lähentymisestä, perheen perustamisesta, tahtojen ja taipumusten yhteensovittamisesta.

"Sellaisina hetkinä Minna täyttyi hellyydestä, katsoessaan miehensä intoa luonnon äärellä ja tarmokkuutta ja valmiutta tutustuttaa lapsetkin siihen järjestelmälliseen tieteen maailmaan, jossa hän itse niin innokkaasti, aina yhtä ihastuksissaan vaelsi. --- ja ulkohuoneessa istuessaan Minna muisti, miten Ferdinand oli vielä ovelta kääntynyt takaisin, sanonut painokkaasti: - Kirjoita. Se on sinun lahjasi."

Kohdehenkilö on kuitenkin epätavallinen. Näemme nuoren Minnan hänen itsensä silmin: isänsä tomerana tyttärenä, opiskelijana, sen jälkeen vaimona, jota aviomies rakasti ehdoitta. Ferdinand kannusti Minnaa kirjoittamaan ja arvosti tämän energisyyttä, älyä ja näkemyksiä, kuin myös kauniita kaartuvia muotoja. Parin seitsemän lasta olivat kaikki rakkaita ja toivottuja, ainakin melkein. Ehkäisykeinojen puutteellisuus vaivasi viriiliä ja suorastaan tuskastuttavan hedelmällistä paria.

"Aina on epäjärjestystä, keskeneräisyyttä, asiat sinne päin ja suunnilleen, jokin katastrofi elettävänä tai nurkan takana, mitään rauhan aikaa ei koskaan tule, ei sitä hetkeä että voisi levätä ja huokaista että kaikki on valmista ja kaikki on nyt."

Tämä on nykyajan ajatus, tuttu. Ajatteliko Minna C sen jo tuolloin, ja onko siinä hänen poikkeuksellisuutensa salaisuus? Kirja kuvaa naisen asemaa ja vaihtoehtoja, naissukupolvien eroja ja haasteita, silloin, 1800-luvun lopulla, mutta monet asiat osuvat tähän aikaan, kuten sukupuolinen häirintä tai suhtautuminen työntekoon. Ihmiset eivät muutu sadassa tai parissa vuodessa. On ihmisiä, jotka saavat tapahtumaan, ja ihmisiä, jotka menevät virran mukana. On naisia, jotka haluavat keskittyä perheeseen, ja on naisia, joille se ei riitä. Olosuhteet muuttuvat ja mahdollistavat nykyisin laajemman valinnanvaran, mutta ne eivät ole muuttuneet itsestään, ilman Minna Canthin kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä.

"Minna olisi halunnut jatkaa, kysyä: etkö koskaan kaipaa muuta, ajattelua, haastetta, mielen virkeyttä, omaa aikaa, omaa järkeilyä, omia ajatuksia ja oman pään sisäistä maailmaa, riittääkö sinulle se että istut lapsi sylissä pää tyhjänä väsymyksestä tai turtumuksesta, etkö kaipaa suuria aatteita, omaa tehtävää ja paikkaa maailmassa, muutakin kuin olla syli? Tietenkään hän ei voinut. Tämän asian ajatteleminenkin oli synti, tällaisia voi miettiä vain ihminen joka ei ollut osaansa tyytyväinen eikä osannut asettua, nauttia siitä mitä on saanut ja olla kiitollinen." 

Haluan ajatella, että Minna Canthin avioliitto oli kuvatun kaltainen, vaikka en voi tietää. Uskon tarinaan; niin aikaansaava ja omatahtoinen nainen tuskin olisi suostunut vähempään. Kun rouva C:n elämää tarkastelee Ferdinandin surullisen varhaisen kuoleman jälkeen, hänen tekemisensä eivät ole lyödyn eikä lytätyn, vaan kannustetun ja rakastetun. Olen ihan tiloissa, kuten huomaatte. Ansioidensa lisäksi kirja osui sopivaan hetkeen, jossa tarvitsin jotain kaunista, rohkaisevaa ja kohottavaa. Harvoin tekee mieli sanoa kirjailijalle: Lopeta päivätyöt! Heti! Haluan lukea lisää! Rouva R kertoo Rouva C:n varhaisen tarinan tavalla, joka hurmaa, on samaan aikaan vahvaa ja keveää ja saa ajattelemaan suomen kielen kauneutta, kulttuuriperintömme rikkautta ja lukemisen suurta iloa.

Minna Rytisalo: Rouva C. Gummerus 2018. Kustantajan lukukappale. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Lue myös: Minna Maijala, Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen 

Kuuntele Minna Rytisalon ja Baba Lybeckin kiinnostava keskustelu Rouva C:n taustoista.

Minna Rytisalo: Lempi

Naistenviikko* on hyvä aloittaa hyvällä. Lempi on hurmaava kirja.

Mutta Lempin itsensä hurmaavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Häntä rakastetaan ja vihataan, ikävöidään ja inhotaan. Millainen hän oikeasti oli? Ja mikä on "oikeasti", kenen silmin katsottuna?

Minna Rytisalo on sijoittanut romaaninsa Lapin sodan aikoihin. Viljami rakastuu Lempiin, kauppiaantyttäreen, kauppareissulla tietysti. Tietämättä mihin ryhtyy ja miksi ryhtyy. Mutta rakkaus oli totta, olihan?

"...ja minä olin vapisevakätinen poikanen, untuvikko ja hontelo vasa, ennen kuin teit minusta miehen."

Elli on aputyttö, jonka Viljami palkkaa parempiin oloihin tottuneen vaimonsa avuksi, kun tämä suostuu kosintaan ja muuttaa Viljamin omin käsin rakentamaan tupaan. Ellin ansiosta Lempin ei tarvitse tehdä raskaita töitä, ei karheuttaa siloisia suloisia käsiään. Ei edes silloin, kun Viljami joutuu sotimaan tai kun perhe kasvaa. Elli osaa ja jaksaa tehdä kaiken, mutta se ei riitä. Kun kohtalot kääntyvät yllättäviin suuntiin, Elli joutuu ottamaan vastuuta enemmän kuin kukaan arvaa. Joutuu, pääsee, saa ottaa tai ottaa luvatta. Mikä on riittävästi, mikä on ehdottomasti liikaa?

"Mikään hänen silmissään ei liikahda. Tajuan, että hän etsii joka paikasta sinua, ja kekäleenkuuma raivo nousee sisälläni." 

Lempin sisko kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan. Sisko rakastui saksalaiseen sotilaaseen, kuten monelle kävi, ja seurasi miestä Saksaan, jolloin kuulumiset kotoa jäivät satunnaisiksi. Kirjeenvaihto on ainoa yhteydenpitokeino, kehno ja epävarma sodan sekavuudessa. Hän tottunut siihen, että muut jäävät Lempin varjoon - sisko itsekin - mutta onko hän se, joka lopulta tuntee tämän parhaiten? Siskon kertomus sinänsä hänen omine kohtaloineen on iso tarina tarinan sisällä, ja kuvaa aikaa näkökulmasta, jota harvoin näkee.

"Ihminen voi kuolla monella tavalla. Meitä peittää vain ohut, hentoinen iho, joka ei suojaa enempää kuin harsoinen verho ikkunaa kiveltä."

Kauniisti ja mukavan jutustelevasti kerrottu haikeanjännittävä, mustanpuhuva tarina rakkaudesta ja ihmismielestä. Kieli on ajankuvassa uskottavaa (sana "pääläri" muuten toistuu usein, piti oikein googlata, mikä se mahtaa olla), tarinan käänteet yllätyksellisiä ja rajuja. Sodan aiheuttamassa kaaoksessa voi tapahtua mitä vain, eikä rakkaus ole suinkaan aina kaunista. Se voisi olla tämän kirjan alaotsikkona, niin monia erilaisia rakastamisen muotoja seurauksineen se ehtii kuvata.

Henkilöt on mietitty omanlaisikseen harkitusti annostellen, yksityiskohdilla herkutellen, muttei liikaa sanoittaen eikä selitellen; pidän siitä, että lukija saa itse täyttää aukkoja, kunhan niitä ei ole niin paljon, että tarinasta tulee liian mystinen. Kirjan tärkein anti kuitenkin on vahva tunnelma, joka on käsinkosketeltavan tiheä ja vaikuttava. Siinä on jotain ajatonta, jonka uskon toimivan myös lukijalle, joka ei kiinnostu sota-ajasta (joka toimii tässä vain näyttämönä, ei siis ole sotakirja) tai kielen ihailusta. Ihminen on ihminen, hyvässä ja pahassa, oli aika mikä hyvänsä. Omaäänisen esikoiskirjailijan uralle toivon mitä parhainta jatkoa! Pidin myös konstailemattomasta kannesta, joka ei lupaa mitään, mitä ei voi pitää - ei selittele sekään. Vaikka tarinassa:

"Asiat menivät kuitenkin aika lailla eri tavalla kuin toivottiin tai luultiin."

Kenelle: Laadukkaan suomiproosan ystäville, romantiikan ja jännityksen yllättävää yhdistelmää arvostaville, kauniista kielestä nauttiville, nostalgista tarinankerrontaa kaipaaville.

Muualla: Todella hieno, toteaa Henna Hemulin kirjahyllystä. Huikea tunnelataus, sanoo Maija Kirjojen keskellä. Bleue Kirjapolkuni-blogissa ei oikein innostunut, kun taas Villis iloitsi tutun bloggarin kirjasta ja sanoo sitä lähes täydelliseksi. Lempi lopetti Jaanan kuivan kauden lukemisessa ja yllätti iloisesti Mari a:n. Amma selätti lukemisen turmiolliset lähtökohdat ja sanoo kirjaa vuoden tapaukseksi. Hienovireinen, kaunis, rujo, sanoo Pienen kirjaston Katri. Lillin kirjataivaassa kirja koettiin pohjattoman surulliseksi. Hehkuu ja kipunoi, kuvailee Kaisa-Reetta. Väkevää pohjoista, herkkää pehmeyttä, kuvaa Kannesta kanteen -Kaisa, ja häneltä sekä googlaamalla löytyy lisää linkkejä.

Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016.  Kustantajan lukukappale. Kirja on kaupoissa viikolla 30/2016.

* Postaus on osa Naistenviikon lukuhaastetta, jota emännöi Tuijata.
Logo: Niina Tolonen. Oma tulokulmani viikolle ovat naisten naisista kirjoittamat kirjat.